Toivetalvi

Lopultakin on minun toivetalveani: paljon lunta ja vähän pakkasta. Jo lapsena tykkäsin talvesta, ja liukumäessä lorvailusta illalla tappiin asti, nauttien tähtitaivaasta tai nyppien lumipaakuja lapasissa. Ei silloin palellut, kun liikkui koko ajan, silloin kun ei maannut mäessä pää alaspäin ja katsellut tähtiä. Tein sitä joskus teininä laskettelurinteessäkin, mutta silloin alhaalta lähti äkkiä moottorikelkka tulemaan.

Eikä palelele nytkään, mutta lämmin tuppaa olemaan ihan muista syistä. Kunnon kengät jalassa on joka tapauksessa mukava tarpoa pienessä lumessa. Saapahan enemmän rasitusta, sitä kun on syytä suorastaan kerätä meikäläisen, joka viihtyy parhaiten tietokoneella tai sohvalla.

Oikeasti nämä kuvat ovat helmikuulta kolmen vuoden takaa. Ne voisivat olla kuitenkin tänään otettuja, niin samanlaista on. Yhä useammin ajattelen, että olen jo kuvannut tämän ja tämän jutun jo moneen kertaan, en viitsi nyt vaivautua. Mieluummin kaivelen omasta varastosta kuvitusta:)

En halua päästää Vilmaa enää vapaaksi metsässä sen jälkeen, kun se kerran kaivautui yhteen kuoppaan talvella ja mies löysi sen sieltä puoli jänistä suussa. Se on hulluna jäniksiin ja lähtee varsinkin elävän perään nuolena, jos sattuu sellaisen huomaamaan. Nyt talvella on ollut pihassakin usein jänis, mutta vaaleana se on jäänyt koiralta huomaamatta.

Luminen lähimetsä tarjoaa kivan hetken täydellistä hiljaisuutta. Vaikka se on isolta tieltä nousevallla rinteellä, vaientaa asutus, puusto ja lumi äänet tehokkaasti. Vain linnun ääni kuuluu jostakin.

Kohta rysähtää

Kävimme lomalla parikin kertaa katsomassa miehen äitiä. Hän asuu yksin omakotitalossaan. Lumet sulavat jo Pohjois-Savossakin, ja katselin yhtenä päivänä ikkunasta, kuinka lumi valuu peltikatolta alas. Kohta rysähtää, ajattelin.

Hipsin ulos villasukissa ja yöpuvussa terassille ottamaan kuvia. 

Kun menin sisään ja seuraavan kerran muistin katsoa räystäälle, lumet olivat jo pudonneet. Ei tällä kertaa mitään kovaäänistä kuitenkaan.

Maalla on kuului koiran haukuntaa paljon enemmän kuin kaupungissa. Vilmalla riitti kommentoitavaa! Kävelyllä sitä suorastaan pelotti kulkea, kun kuului ison koiran haukkumista jostakin edestäpäin.

Ruoto suoraksi ja valoa, kiitos!

Tällä viikolla on vain yksi vapaapäivä viikonlopun lisäksi ja se on tänään. Alkuviikon päivät olivat töissä onneksi rauhallisia (ja illalla sohvallakin oli rauhallista!). Huomenna on koko päivä koulutusta ja nehän ovat ihan lempparipäiviä.

Olen niitä ihmisiä, joille pienet muutokset ja uuden opettelu on mieleistä ja virkistävää. En sano, etten koskaan kokisi muutosvastarintaa, se on kyllä tuttua, mutta sopeudun helposti ja enimmäkseen tykkään muutoksista -varsinkin parempaan. Alan heti etsiä tilanteen mahdollisuuksia. Koetut kriisitkin ovat toistaiseksi kääntyneet lahjoiksi ja mahdollisuuksiksi. Positiivisuus on muuten ihan vanhemmilta perittyä: kun isäni vuosia sitten kävi syöpähoidoissa, hän otti puheliaana miehenä ilon irti mahdollisuudesta jutella ihmisten kanssa siellä odotellessaan. Siitä tuli yhden sortin seikkailu.

Vapaapäivä sujui enimmäkseen hissutellen kotona. Kävelin päivällä luottohierojalleni ja siellä möyhennettiin kolme varttia selkää, niskaa ja hartioita taas käyttökuntoon. Niissä olikin tekemistä. Rangasta avattiin lukot niin että rusahti. Raukea olo jälkeenpäin vaati raukeat huvit, kävin siis kotimatkalla ostamassa Wilhelmiina-keksejä. Miehen tultua töistä kotiin söimme päiväkahvilla koko paketillisen. Ei ole yhtä hyviä kuin ennen, totesimme, voi on vaihdettu margariiniin, sanoimme ja istuimme kuin Kyllikki ja Johannes ainakin.

Nikonini pölyttyy salamoineen makuuhuoneen lipastolla, vaikka tarkoitus on ollut jo monta viikkoa siirtää se kameralaukkuun suojaan. Valoa on ollut vähän ja aikaa vielä vähemmän.

Odotan taas aurinkoisia päiviä. Helmikuuta: valoa, pakkasta, keittoruokia ja kirkasta oloa.

Sitten jo kevättä.

Talvipuita ja kirpakkaa pakkasta

Kunnon pakkanen on huurruttanut puut satumaisiksi. Tähän kuuluu tietenkin talviauringon valo kirkkaalta taivaaalta ja talven ihmemaa on täällä! Mittari näyttää lähes miinus kahtakymmentä vielä keskipäivän tuntumassakin. Koira osoittaa kaikilla osaamillaan tavoilla olevansa valmis lenkille, joten alan miettiä, mitä olen tavannut pukea päälle pakkasella. Päätän, että ei mitään kovin erikoista, puuvillalegginssit ja tuulihousut saavat riittää, kaksi ohutta puseroa, reisiä suojaava toppatakki, villahuivi ja lämpimät kintaat. Ja riittääkin, mikä on hyvä, sillä toppahousuni ovat kymmenen kilon takaiset.

Vielä pikkukamera kaulaan ja menoksi. Olisin voinut kyllä ottaa isonkin kameran, mikä nyt vähän kaduttaa. 

Auringonpaisteesta tulee hyvälle tuulelle. Toivoisin, että jokaisen olisi mahdollista työpäivinäkin käväistä ulkona happihypyllä ja lataamassa vähän valoenergiaa. Itselläni on ainakin suu messingillä vielä nytkin, kun katselen näitä kuvia. Ulkona oli niin ihanaa!

Pieni lenkki pakkasessa, vähän mäennnousua, että hengästyttiin kunnolla, ainakin minä, ja hyvä olo on taattu koko päiväksi.

Vilma antoi tällä kertaa hyvin pysähtyä kuvaamaan puita. Ihme oikeastaan, ettei sitä alkanut palella, ei edes tassuja nostellut. Viikset on kyllä jäässä -meillä molemmilla. Mutta kun pidän kameraa kädessä, on turha toivoa, että neitiä saisi katsomaan linssiin päin. Ei edes, vaikka on namupala toisessa kädessä. Että pitääkin olla tiukkana!

Unelias sunnuntaipäivä

Kävin pienellä matkalla Oulussa pitkästä aikaa. Sisko houkutteli mukaansa ja niin matkasimme Onnibussilla torstaina ja tulimme vasta nyt sunnuntaina takaisin. Nukuimme vanhempien luona patjoilla lattialla, mutta hyvin. Olinkin taas melko rasittunut alkuviikon töistä, niitä kun oli jälleen enemmän kuin ehdin tehdä. Pimeään vuodenaikaan unta tuntui kaikilla riittävän niin, että heräilimme kahvinkeittoon joka aamu vasta lähempänä kymmentä.

Oulussa oli mukava luuhata siskojen kanssa kaupungilla ja viettää muutenkin aikaa läheisten kanssa. Naureskeltiin sitä, että vanhempien seurassa olemme aina nuoria tyttöjä, vaikka oikeasti me kaksi vanhinta olemme kuuttakymmentä lähestyviä  mummoja. Vaan eipä ole kahdeksankymppisetkään sitä mitä joskus ennenvanhaan.

Ei ryystetty nyt kahvia tassilta sokeripala hampaitten välissä, vaan syötiin keskimmäisen siskon tekemää Pekingin ankkaa.

Bussi lähti kotiinpäin tänä aamuna jo yhdeksältä ja niinpä nukuimme kumpikin suurimman osan myös matkasta. Kauniin valkoiset lumimaisemat vain vilahtelivat ohi, sen mitä punaisen Onnibussin tummennetuista ikkunoista nyt välillä näki. 

Jossakin välissä lukaisin loppuun Paula Havasteen Tuulen vihat -kirjan, jonka sain äidiltä. Pidin siitä, se muistutti paljon 2000-luvun alussa kirjoitettuja Kymmenen onnen Anna ja Kotasavun Marja -kirjoja. Tuulen vihat kertoo Kertte-nimisen tytön varttumisesta aikuiseksi 1100-luvulla Köyliönjärvellä.

Kuinka ollakaan kotona piti tietysti mennä kevyen aterian jälkeen iltapäivällä heti pitkäkseen ja muut ottivat kunnon päiväunet.  Pimeä vuodenaika jatkuu vielä. Onneksi on vapaapäiviä.

Poropiirakkaa jouluvalmisteluja vauhdittamaan

Tekaisin kerran ennen joulua melko hyvän poropiirakan yksiin nyyttäreihin. Käytin siihen valmistaikinaa ja pororouhetta, mutta Pirkan porojauheliha kävisi tähän myös hyvin, tai pieni kylmäsavupaisti. Valmistaikinaa on helppo käsitellä, kun se ei murene eikä valu reunoilta. Muutenhan siinä ei ole oikein järkeä, koska taikina on mahdottoman yksinkertainen valmistaa.

Katsoin vinkkiä netin ruokaohjeista ja tuo toteuttamani versio voisi olla vaikka tällainen. Kerma, tuorejuusto ja kananmunat valmistumassa tässä täytteen päälle.

Vihannespuolelta jääkaapissani sattui olemaan vain purjoa, mutta se sopiikin mietona erittäin hyvin yhteen savuporon kanssa.

Poropiirakka oli hyvää, mutta jokohan lopettaisin tuon ruutuliinan käytön jouluna keittiössä. Se on meinaan levitetty pöydälle varmaan yhdeksänkymmentäluvulta asti ja alkaa nyt tökkiä silmiini. Joo ei enää tänä vuonna. Mutta piirakkaa kyllä!

Talvi tulee sellaisena kuin tulee

Huomaan nyt talvea odotellessa suhtautuvani siihen ihmeen neutraalisti. En odota erityisesti mitään. Viime talvi on hyvässä muistissa ja nyt näyttää olevan parasta ottaa sää vaan vastaan sellaisena kuin se tulee, eihän sille mitään voikaan.

Iloitsen siis jokaisesta kuivasta päivästä. Nautin pikkupakkasesta. Ja jos huiskaisee lunta maahan, on vielä parempi.

Mutta jos ei, niin ei. Jos on märkää ja pimeää, pannaan sitten kotona esille kaikki mahdolliset valot ja kynttilät, mandariinit ja glögintuoksut. Tai ei meillä juuri glögiä juoda, kun emme kumpikaan sen ylimpiä ystäviä ole. Joulu tulee pikkuhiljaa joka tapauksessa, ja oli talvista tai sateista, pimeää on enimmäkseen joka tapauksessa.

Vaikka nyt on kyllä ollut ihanasti miinuksella ja olen työssäkäynnistä huolimatta kävellyt joka päivä ulkona. Iskin myös ensimmäiset jouluvalot ikkunaan. Työhuoneen ikkunassa loistaa nyt himmeästi pyöreä lempikranssini. Kohta kiinnitän pyrstötähden vierashuoneeseen, jonne vanhempi poika ja miniä majoittuvat taas jouluksi. Olohuoneen ikkunalla loistaa rautalangasta väännetty sähkökynttelikkö. Sen epäsymmetrisyys viehättää silmääni.

Salaa itseltänikin odotan tietysti oikeaa talvea, kymmenen asteen pakkasta ja kunnon lunta. Enkä ole ainoa. Huomiseksi sitä on jo luvattu.

Nyt alkaa Viimeinen tango Halifaxissa, äkkiä katsomaan.

Lämmintä ja pehmeää

Sumuisen hämärään sunnuntaipäivään lähetän tässä sylillisen valoa kukkien muodossa. Meillä on vietetty isänpäivää miehen kanssa kaksistaan ja lähinnä ulkoilutettu mäyräkoiria. Muutenkin olemme viettäneet aitoa villasukkapäivää, hiljaista välipäivää muusta elämästä. Sellainen tekee joskus niin hyvää. Oma isäni on kaukana ja juhlii siskon luona, miehen isä on kuollut. Toinen poika asuu Vantaalla ja toinen huitelee juuri nyt pitkin Kaliforniaa, joten vieraitakaan ei ollut tiedossa. 

Päätin ruveta siivoamaan koneelta alkuperäisiä kuvatiedostoja, joita on kertynyt koko vuodelta. Säästän kansiot aina odottamaan jatkokäsittelyä, jossa plaraan kuvat läpi, siirrän osan roskiin ja säilyttämisen arvoiset Alkuperäiset-kansioon. Sen olen jaotellut vuosiin ja kuukausiin samalla tavalla kuin kuvakansionkin. Kukkakansion olen tehnyt joka vuodelle vielä erikseen, koska kuvaan niin paljon kukkia ja niitä juuri saatan tarvita joskus esimerkiksi uudelleen käsisteltäväksi. Siksi säästän ne raw-muodossa, tai tällä koneella NEF-muodossa.

Nämä kuvat muuten löysin juuri uudelleen ja rajasin vähän toisella tavalla. Olen julkaissut ne aiemminkin viime keväänä.  Pidän niistä itse kovasti.

Lämmintä ja pehmeää sunnuntai-iltaa!

Valoisampia aamuja

Tänään oli valoisaa, kun menin töihin ja oli valoisaa, kun tulin kotiin. Talven pimeys näytti olevan taas tältä erää ohi. Kaupungilla bussia odotellessa tuli lievästi omituinen olo. Lunta ei näkynyt missään ja vain hiekotushiekka muistutti talvesta. Asteita oli ehkä miinus yksi, tuuli oli leppeää. Äkikseltään olisin veikannut, että on huhtikuun loppupuoli ja lumet ovat juuri sulaneet. Vappu tulossa.

No ei sentään! Aamulla oli kuitenkin reipas pikku pakkanen ja se jatkuu toivottavasti vielä. Hiihtoloma on vasta edessä, vaikka se ei meillä enää hiihtämistä pidäkään sisällään. Tällä kertaa siihen saattaa kuulua vaikka autotallin ja kellarin tyhjennystä vanhempieni luona.

Sorsia syynäämässä

Kävimme sunnuntaikävelyllä vaihteeksi autolla. Ajoimme Jyväsjärven toiselle puolelle Viherlandiaan tarkoituksena käydä katsomassa ensi kesän asuntomessualueen edistymistä ja kiertää samalla kävelylenkki. Matkan varrella löytyi pieni joenvarsi täynnä sorsia. Niitähän piti pysähtyä ihmettelemään pitemmäksi aikaa. Mukana oli taas vain puhelin, mutta onneksi sillä saa nykyään ihan kelpoja kuvia, varsinkin pienen käsittelyn jälkeen.

 

Yleensä Vilma haukkuu lintuja ja lähtee ajamaan niitä takaa,
mutta nyt tyytyi muina miehinä katselemaan niitä.

Eivät muuten olleet moksiskaan, vaikka menin ihan lähelle kuvaamaan. 

Kukaan herrasväestä ei kääntänyt edes päätään.