*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48397 ***

LUOTSINA MISSISSIPPI-JOELLA

Humoristinen kertomus


Kirj.

MARK TWAIN


Suomennos.



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1913.






I


Mississippi on merkillinen joki, johon kyllä kannattaa hieman
tutustua. Missään suhteessa ei sitä voi sanoa jokapäiväiseksi,
vaan pikemmin läpeensä omintakeiseksi, alkuperäiseksi ja
eriskummalliseksi. Jos pitää Missouria sen pääjokena, on se
ensiksikin kieltämättä maailman pisin joki -- ei vähemmän kuin
neljäntuhannen kolmensadan Englannin penikulman [engl. penikulma
on 1,6 km. Suom.] pituinen. Epäämättömästi voinee myös sanoa, että
se on haaveellisin ja oikullisen mutkallisin joki maailmassa,
kun sen juostessaan täytyy kulkea matka, joka linnuntietä ei ole
kuutta sataa seitsemääkymmentäviittä penikulmaa pitempi. Sen
vesimäärä on kolme kertaa niin suuri kuin S:t Lawrence-joen,
kaksikymmentäviisi kertaa niin suuri kuin Rheinin ja kolme sataa
kolmekymmentäkahdeksan kertaa Thamesia runsaampi. Minkään muun joen
allas ei ole niin mahdottoman laaja: se ei vastaanota lisävesiä
vähemmästä kuin kahdestakymmenestäkahdeksasta valtiosta ja
maa-alueesta -- aina Delawaresta Atlannin meren rannalta, Idahosta
Lännen rinteiltä ja koko näiden molempain paikkain välillä olevalta
maalta, -- neljänkymmenenviiden pituusasteen laajuudelta. Se ei
vastaanota helmaansa ja kuleta mukanaan Meksikon lahteen vähempää
kuin viisikymmentäneljä lisäjokea, joilla liikkuu höyrylaivoja,
puhumattakaan monesta sadasta muusta, joista useimmat kuitenkin ovat
lotjille ja pienemmille aluksille purjehduskelpoisia. Sen juoksuala
on yhtä suuri kuin Englannin, Walesin, Skotlannin, Islannin,
Ranskan, Espanjan, Portugalin, Saksan, Itävallan, Italian ja Turkin
pinta-alat yhteenlaskettuina -- ja melkein koko tämä valtainen alue
on hedelmällistä maata, melkein hedelmällisintä koko maapallolla.

Joki on eriskummallinen siitäkin, että se käy ahtaammaksi
sikäli kuin se lähenee suutaan, sen sijaan että useimmat joet
laajenevat -- se kapenee ja syvenee. Siitä kohdasta, jossa Ohio
laskee Mississippiin, erääseen toiseen määrättyyn paikkaan tämän
paikan ja suun puolivälissä on leveys Englannin penikulma. Tästä
kohdasta laskien vähenee sen leveys asteettain, ja "Solan" luona
heti laskukohdan yläpuolella on suurin leveys tuskin Englannin
penikulmaa. Siinä, missä Ohio laskee Mississippiin on viime
mainittu kahdeksankymmentäseitsemän jalkaa syvä; -- syvyys
enenee enenemistään, ja suun läheisyydessä ei se ole sataa
kahtakymmentäyhdeksää jalkaa vähempi.

Päteväin insinöörien laskelmain mukaan laskee joki vuosittain
neljäsataa kuusi miljoonaa tonnia mutaa Meksikon lahteen --
mikä ehdottomasti muistuttaa kapteeni Marryatin epäkohteliaasta
Mississipin nimityksestä -- "Suuri lokaviemäri". Jos tämä muta
voitaisiin koota kiinteään muotoon, muodostaisi se neliöpenikulman
laajuisen ja kahdensadan neljänkymmenenyhden jalan korkuisen vuoren.

Patoutuneet liejumäärät lisäävät siten vähitellen mannermaan
aluetta -- mutta se käy hitaasti; niiden kahdensadan vuoden aikana,
jotka ovat kuluneet siitä kun joki otti sijansa historiassa, on
rantaviiva edennyt ainoastaan vajaan kolmannespenikulman. Tiedemiehet
otaksuvat yleensä, että joen suu alkuaan on ollut Baton Rougen
luona, missä vuorijono päättyy, ja että ne kaksi sataa penikulmaa
tasankomaata, jotka ovat tämän kaupungin ja meren välillä, vähitellen
ovat muodostuneet joen lietteestä. Tällä tavoin voi joltisenkin
tarkasti laskea, kuinka vanha tämän tasankomaan täytyy olla: sata
kaksikymmentä tuhatta vuotta. Ja kuitenkin on aivan epäilemätöntä,
että tämä on nuorin maa näillä seuduin.

Mississipillä on vielä yksi ominaisuus, joka kannattaa mainita; --
me tarkoitamme sen taipumusta aina väliin tehdä valtavia hyppyjä,
puhkaisemalla kapeita maakaistaleita, ja siten itse muuttaa ja
lyhentää juoksuansa. Se on useammin kuin kerran tuollaisella hypyllä,
muutamassa tunnissa, tullut enemmän kuin kolmekymmentä penikulmaa
lyhyemmäksi! -- Nämä murtaumiset ovat usein aiheuttaneet mitä
kummallisimpia tuloksia: satamakaupunkeja on äkkiä tullut muutetuksi
kauas kuivalle, toisinaan useitakin penikulmia maalle, sekä
suletuksi hiekkasärkkiin ja metsiin, niin että kaikki yhteisliikenne
joen kanssa on käynyt miltei mahdottomaksi. Deltan kaupunki oli
ennen maailmassa kolme penikulmaa alapuolella Vicksburgin; --
Mississipin viimeinen murtauminen on kuitenkin niin perusteellisesti
kääntänyt olosuhteet ylösalasin, että Delta nyt päin vastoin
sijaitsee kaksi penikulmaa yläpuolella Vicksburgin. Molemmat nämä
kaupungit ovat sitäpaitsi yht'aikaa tämän murtautumisen kautta
vetäytyneet takaperin maaseudulle. Nämä murtautumiset aikaansaavat
myös suurta epäjärjestystä ympäröivien valtioiden rajaviivoissa
ja oikeudenkäytössä. Joku henkilö asuu tänään esim. Mississipin
valtiossa. Yöllä katkaisee joki niemen, ja seuraavana aamuna huomaa
hän, että hän ja hänen maatilansa onkin siirtynyt vastaiselle
rannalle Lousianan rajojen sisäpuolelle ja sen lakien alaiseksi!
-- Jos jotakin samantapaista on menneinä päivinä tapahtunut joen
yläjuoksun varrella, on joku orja äkkiä voinut tulla siirretyksi
Missourista Illinoisiin, ja samalla heti muuttua vapaaksi mieheksi.

Mutta eivät ainoastaan murtautumiset muuta Mississipin asemaa; koko
joki siirtyy samalla kertaa huomaamattomasti, mutta pysähtymättä,
sivullepäin. Hard Timesin luona, Lousianan valtiossa, on joki
nyt kaksi Englannin penikulmaa vanhasta joenuomasta. Seuraus on,
että tämän kaupungin alkuperäinen asema itse asiassa nyttemmin ei
ensinkään ole Lousianassa, vaan siihen rajoittuvassa Mississipin
valtiossa, sekä että melkein koko se kolmentoista sadan penikulman
pituinen osa jokea, jota myöten tunnettu löytöretkeilijä La
Salle purjehti kaksisataa vuotta sitte, nykyhetkellä on kuivaa,
mannermaata. Itse joki on paikoin oikealla, paikoin vasemmalla
puolella vanhaa uomaansa. Mutta riittäkööt esimerkit mahtavan joen
oikuista ja eriskummallisuuksista -- ainakin tällä hetkellä; minä
palaan siihen edempänä sopivassa tilaisuudessa. Tarkoitukseni on nyt
kuvata erästä puolta elämää tällä ihmeellisellä joella; se kyllä
saattaa olla kuvaamisen arvoinen, sellaisena kuin se esiintyi vanhaan
hyvään aikaan, kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä vuotta sitte,
kun höyrylaivaliikenne vielä oli parhaassa vauhdissaan. Mississipin
luotseista ja ihmeellisestä luotsitieteestä -- en voi nimittää sitä
vaatimattomammalla nimellä! -- sellaisena, jollaiseksi he sen joella
kehittivät -- siitä tahdon puhua. Luulenpa, että tuskin missään
muussa maailman paikassa on nähty verrempää.




II


Kun minä olin poika, oli minulla ja tovereillani eräässä
pikkukaupungissa Mississipin länsirannalla vain yksi toiveittemme ja
kunnianhimomme päämäärä, nimittäin saada jokin paikka höyrylaivassa.
Meillä oli tosin silloin tällöin muitakin tulevaisuuden unelmia,
mutta ne olivat ohimeneviä, joka kerran kun taideratsastajajoukko
kävi kaupungissa, saimme me kaikki hehkuvan halun opetella
itsemme klowniksi. Ensimäiset neekerilaulajat, jotka esiintyivät
paikkakunnalla, herättivät meissä syvän kaipuun saada omistautua
tälle elämänuralle; ja välistä väikkyi mielessämme sekin rohkea
toivo, että jos saisimme elää ja olla kilttejä, niin Jumala sallisi
meistä tulla merirosvoja, kun tulisimme suuriksi. Kaikki nämä
tulevaisuuden suunnitelmat kalpenivat yksi toisensa jälkeen; mutta
höyrylaivaelämä säilytti aina viehätyksensä.

Kerran päivässä laski höyrylaiva laituriimme matkalla ylöspäin S:t
Louisista ja toinen alaspäin matkalla Keokukista. Ennenkuin nämä
tapaukset olivat sattuneet, elimme me kaikin toivossa; kun ne olivat
ohi, ei elämällä ollut enää mitään tarjottavana. Näin ei ollut laita
ainoastaan poikain, vaan koko kaupungin. Huolimatta vuosista, jotka
ovat sen jälkeen kuluneet, näen kaiken vielä elävänä edessäni:
vanhan valkean kaupungin, joka uinuu aamuauringon paisteessa; tyhjät
tai melkein tyhjät kadut; kaksi tai kolme kauppapalvelijaa, jotka
istuvat nukuksissa puotinsa edustalla alhaalla Rantakadulla, hakien
tasapainoa seinää vasten tuolin kahdella jalalla, leuat rintaan
painuneina ja hatut yli silmien vedettyinä; emäsiat pikkuporsaineen
verkkaan astuskelemassa jalkakäytävällä, einehtien meluunan kuoria
ja sydämiä; kaksi tai kolme vaatimatonta kasaa rahtitavaraa alhaalla
kivetyllä rantalaiturilla, ja kaupungin kuuluisan, paloviinalta
tuoksuvan juopporatin uinumassa niiden vähäisessä varjossa;
kaksi tai kolme halkolotjaa, jotka ovat kiinnitetyt laiturin
yläpäähän, kenenkään kuulematta aaltojen hiljaista loisketta niiden
laitoja vasten; suuren Mississipin, majesteetillisen, valtavan
Mississipin levittämässä penikulman laajuista, välkkyvää pintaansa
päivänpaisteessa; pimeän metsän vastaisella rannalla; "niemennenät"
yläpuolella kaupunkia, jotka rajoittavat näköalan kummallekin
suunnalle ja näyttävät muuttavan joen suureksi, autioksi, loistavaksi
sisäjärveksi! -- Äkkiä näyttäytyy kapea juova mustaa sauhua toisen
kaukaisen niemennenän päältä; samassa silmänräpäyksessä korottaa
musta laiturirenki, tunnettu terävistä silmistään ja valtavista
keuhkoistaan, mölinän, joka lyö korvat lukkoon: "Laa-a-aiva tulee!"
ja tuossa tuokiossa on näyttämö muuttunut. Juopporatti alkaa
liikkua, puotipalvelijat heräävät, vaunuja ja rattaita alkaa ratista
kivikadulla, väestö virtaa kaikista asumuksista ja kädenkäänteessä
on kuollut kaupunki elossa ja täydessä toimessa. Työntökärryt,
kuormavaunut, miehet, pojat, kaikki ryntäävät eri tahoilta samaan
kohtaan, höyrylaivalaiturille. Sinne saavuttua kiinnittävät
kaikki silmänsä lähestyvään laivaan niinkuin ennenkuulumattomaan
ihmeeseen. Ja laiva on todellakin aika komea näky. Se on pitkä, siro,
komea ja loistava; sillä on kaksi korkeaa, kauniisti koristettua
savupiippua vierekkäin, joiden välissä riippuu joku kullattu
koriste, joka heiluu edes takaisin tuulessa; muhkea "ohjaushytti"
pelkkää peililasia ja kultausta ylimmällä kannella; rataskomerot
upeilevat kultaisine säteineen laivan nimen ympärillä; konekansi,
myrskykansi ja teksaskansi komeilevat hienoine, vaaleaksimaalattuine
rautakaiteineen; Amerikan lippu liehuu iloisesti tangossa; kaikki
uunit ovat auki ammollaan ja tulet liekehtivät uljaasti niissä;
ylin kansi vilisee matkustajia; suuren kellon luona seisoo kapteeni
tyynenä, mahtavana, kaikkien kadehtimana; sysimusta savu vyöryy
paksuina pilvinä savutorvesta -- halpaa huvia, joka aikaansaadaan
heittämällä muutamia halkoja pesään juuri vähää ennen johonkin
kaupunkiin saapumista; miehistö on ryhmittynyt kannen katokselle;
leveä rantaporras pistää alihangan sivusta, ja sen äärimäisessä
kärjessä keikkuu taitavasti kadehdittava merimies köysivyyhti
kädessään; pidätetty höyry viheltää kimeästi hanoista; kapteeni
nostaa kättään -- kello soi; pyörät seisovat; sen jälkeen alkavat
ne pyöriä vastakkaiseen suuntaan, vellovat vedet muutamassa
silmänräpäyksessä kuohuksiin, -- ja nyt lepää höyrylaiva hiljaa. Ja
nyt alkaa hurja kiire päästä maihin, päästä laivaan, purkamaan ja
ottamaan vastaan kuormaa, kaikki yhtaikaa ja keskeymättä perämiesten
kajahtelevien kirousten, haukkumasanojen ja komennushuutojen
seuraamana ja avustamana. Kymmenen minuuttia myöhemmin on höyrylaiva
taas lähtenyt rannasta, minkään lipun liehumatta tangossa ja
mustan savun tupruamatta savutorvista -- vielä kymmenen minuuttia
lisäksi, ja kaupunki on taasen kuollut, ja juopporatti on uudelleen
rauhallisesti nukahtanut tavarakääryjen varjoon.

[Amerikalaiset jokihöyrylaivat eroavat rakenteeltaan melkoisesti
europalaisista. "Voidakseen kuvitella sellaista alusta", sanoo v.
Hesse-Wartegg, "täytyy ajatella kaunista kolmikerroksista rakennusta
puulautalla, joka vain etu- ja takakeulassa pistää muutaman jalan
vedenpinnan yläpuolelle. Alin kerros (jossa koneet ovat) on
tarkotettu tavaroita varten; toisessa kerroksessa on salonki, jonka
ympärillä matkustajain hytit sijaitsevat; kolmannessa kerroksessa
on asumuksia kapteenia, upseereja ja miehistöä varten; ylinnä on
perämies pienessä lasihytissä. Kaksi pitkää, kapeaa savutorvea ja
joitakuita lyhty- ja lipputankoja kohoaa yli uinuvan palatsin."]

Isäni oli rauhantuomari, ja minä olin vakuutettu siitä, että hänellä
oli ehdoton valta elämän ja kuoleman suhteen -- että hän voi
silmänräpäyksessä hirtättää kenen tahansa, joka ei ollut hänelle
mieleen. Tämä oli tosin yleensä kunniaksi kylläkin minulle, mutta
siitä huolimatta oli hetkiä, jolloin en kokonaan voinut vaijentaa
palavaa haluani päästä höyrylaivapojaksi. Aluksi tuntui minusta
kuin olisin mieluimmin tahtonut päästä tarjoilijaksi, niin että
olisin voinut näyttäytyä puettuna valkoiseen esiliinaan ja pudistaa
pöytäliinaa kaiteen yli kaikkien toverien nähden. Myöhemmin tuntui
minusta merimies, jonka oli tapana seistä köysivyyhti kädessä
rantaportaalla, kadehdittavimmalta. Mutta ikävä kyllä -- kaikki
tämä ei ollut muuta kuin valveilla olevan unia, liian taivaallisia
voidakseen koskaan toteutua. Eräänä päivänä meni muuan poika
menojaan eikä hänestä kuultu sen koommin pitkään aikaan. Vihdoin
ilmestyi hän jälleen koneenrasvaajana eräässä laivassa. Tämä tapaus
vapisutti kaikkien niiden hyvien opetusten perusteitakin, joita
minä olin saanut pyhäkoulussa. Kysymyksessä oleva nuorukainen
ei ollut koskaan kunnostautunut millään erikoisen hyveellisellä
vaelluksella, kun _minä_ taas aina tunnollisesti olin pysytellyt
hyveiden polulla -- ja siitä huolimatta hän oli saavuttanut tuon
kuulumattoman korkean kunnian, kun minä taas edelleen sain huokailla
surullisessa mitättömyydessä, ja se heittiö ei ollut sitte edes
jalomielinen onnessaan. Hän sovitti aina niin, että hänellä oli
joku ruostunut ruuvi tai muu sentapainen puhdistettavana silloin
kun laiva oli meidän laiturissa, ja hän istui aina jollain
silmäänpistävällä paikalla konekannella ja suoritti tätä työtään,
jotta me kaikki olisimme nähneet hänet, kadehtineet häntä ja
vihanneet häntä, ja joka kerran kun hänen laivansa oli nostettu
maalattavaksi ja korjattavaksi, tuli hän kotiin ja käydä ketkutteli
ympäri kaupunkia mustimmissa ja rasvaisimmissa vaatteissaan, niin
ettei kukaan ihminen silmänräpäykseksikään voinut unhottaa, että
hän oli höyrylaivapoika; ja lisäksi ahtasi hän puheeseensa joukon
höyrylaiva-sanantapoja, joihin hän oli niin tottunut, varjele,
ettei hän voinut muistaa, että toiset eivät voineet ymmärtää niitä.
Hän puhui hevosen "ylihangan-puolesta" säädyttömällä tavalla, joka
suorastaan pakotti toisen toivomaan hänelle kuolemaa. Ja hän puhui
"Sangluista" (S:t Louis) niin vastenmielisen tuttavallisesti,
että olisi voinut luulla hänen syntyneen ja kasvaneen siellä --
linkosi esiin viittauksia tapauksista, jolloin hän "oli kulkenut
ylös Neljättä katua, tiedättehän", tai kun hän oli ollut mukana
jossain tulipalossa hoitamassa höyryruiskua, "Vanhaa Missouria",
minkä jälkeen hän ivallisesti vihjasi, että sinä päivänä paloi
tarpeeksi monta taloa, jotta niillä olisi voinut rakentaa meidän
kaupunkimme kolmeen kertaan. Pari poikaa oli aikaisemmin ollut
meidän kunnioittavan ihmettelymme esineenä, koska he kerran olivat
olleet S:t Louisissa ja heillä oli piskuinen tuntemus sen ihmeistä
-- mutta heidän aikansa oli nyt kokonaan mennyttä. He noudattivat
nöyrää vaikenemista tai vetäytyivät kokonaan taamma, heti kun tuo
pelottava koneenkäyttäjän alku ilmaantui näköpiiriin. Sillä elikolla
oli myös aina rahoja, ja hän käytti aina hiusöljyä. Sitäpaitsi omia
aikojaan käyvä hopeakello ja mahdottoman loistavat messinkiperät.
Hänellä oli nahkavyö uumillaan, ja hän halveksi housunkannattimia.
Jos mitään nuorukaista koskaan sydämellisesti on ihailtu ja
vihattu ystäviensä ja aikalaistensa taholla, oli se hän. Ei mikään
kaupungin tyttönen voinut vastustaa hänen lumousvoimaansa. Hän löi
joka ainoan pojan laudalta. Kun hänen höyrylaivansa vihdoin eräänä
päivänä räjähti ilmaan, levisi sydämiimme hiljainen tyytyväisyys,
sellainen, jota me emme olleet tunteneet moneen kuukauteen. Mutta
kun hän viikko senjälkeen tuli kotia pelastuneena, elävänä ja
kuuluisana, sekä esiintyi kirkossa kaikkine laastarilappuineen ja
siteineen kuin mikäkin loistava sankari, jota kaikki katselivat,
josta kaikki puhuivat -- näytti meistä todellakin kuin kaitselmuksen
puolueellisuus tuohon halveksittavaan matelijaan nähden olisi
saavuttanut huipun, jota tuskin voi hyväksyä.

Tämän olion loistava ura voi aikaansaada vain yhden tuloksen, ja se
seurasi heti. Poika toisensa jälkeen meni höyrylaivaan. Papin pojasta
tuli koneenkäyttäjä. Tohtorin ja pormestarin pojista tuli perämiehiä.
Ravintoloitsijan pojasta tuli tarjoilija erääseen laivaan; etevimmän
kauppiaamme neljästä pojasta ja maatuomarin kahdesta tuli luotseja.
Luotsina oleminen oli kuitenkin etevintä kaikesta. Luotsilla oli
jo siihen aikaan, kun kaikki palkat olivat paljo alemmat kuin
sittemmin, ruhtinaallinen palkka -- sadastaviidestäkymmenestä
kahteensataanviiteenkymmeneen dollariin kuussa ja kaikki ilmaiseksi.
Hänen tulonsa kahtena kuukautena olisivat riittäneet papin koko
vuosipalkan maksamiseen.

Mutta vielä oli meistä muutamia jälellä -- valitettavia olioita,
joiden vanhemmat eivät sallineet heidän "lähteä joelle."

Seurauksena tästä oli, että minä eräänä päivänä karkasin tieheni.
Sanoin etten koskaan, koskaan enää tule kotia, ennenkuin tulen
mahtavasti täysin valmiina luotsina. Mutta kuinka olikaan, ei se
näyttänytkään käyvän aivan niin helposti kuin olin ajatellut. Minä
menin nöyrästi erääseen suurimmista laivoista, joita oli ahtautuneina
kuin sardiineja S:t Louisin laivaveistämöä pitkin, ja kysyin kainosti
luotseja, mutta sain vain äreitä ja lyhyitä vastauksia perämiehiltä
ja miehistöltä. Minun täytyi tyytyä tähän kohteluun sillä kertaa,
mutta lohduttauduin ajatellen sitä aikaa, jolloin minä olisin suuri
ja kunnioitettu luotsi ja minulla olisi kasoittain rahaa, niin että
voisin lyödä kuoliaaksi muutamia noista perämiehistä ja maksaa niistä.

Aika kului, ja minun kunnianhimoiset unelmani näyttivät yhtä
toteuttamattomilta. Mutta minä en kehdannut palata kotiin. Olin
Cincinnatissa, kun aloin tehdä suunnitelmia uutta elämänuraa varten.
Olin juuri lukenut retkikunnasta, jonka hallitus oli lähettänyt
tutkimaan Amatson-joen juoksua. En vaivannut itseäni tämän suuren
yrityksen yksityisseikoilla -- yksityisseikat eivät koskaan ole
olleet minun asioitani. Pistin vain pillit pussiin ja ostin lipun
New Orleansiin, vanhaan puolimätään alukseen nimeltä "Paul Jones."
Kuudentoista dollarin edestä voin sydämestäni nauttia sen salongin
kauhtuneesta ja likaisesta loistosta, jonka lähin omistaja olin,
sillä "Paul Jonesilla" ei ollut erityistä vetovoimaa kokeneempiin
matkustajiin.

Kun vihdoin lähdimme porhaltamaan pitkin leveää Ohiota, tunsin
yht'äkkiä muuttuneeni uudeksi olennoksi, joka melkein herätti omaa
ihastustani. Minä olin _matkustaja!_ Koskaan ei millään sanalla
ole ollut makeampaa makua suussani kuin tällä. Tunsin itseni niin
ylpeäksi, niin yleväksi, niin läpeensä oman arvoni ja tärkeyteni
täyttämäksi, että kaikki epäjalot tunteet katosivat sielustani
ja minä voin katsoa ei-matkustavia kanssa-ihmisiäni säälillä,
jossa tuskin oli halveksimisen hiventäkään. Kun pysähdyimme
pikkukaupunkeihin ja lastauspaikkoihin, en voinut olla huolettomasti
kumartumatta konekannen aitauksen yli, herättääkseni rannalla olevien
poikien kateutta ja nauttiakseni siitä. Jolleivät ne näyttäneet
huomaavan minua, aivastin minä herättääkseni niiden huomion tai
siirrähdin sellaiseen paikkaan, jossa niiden oli mahdoton kääntää
huomiotaan minusta. Ja heti kun huomasin, että ne katselivat minua,
aloin haukotella ja ojennella itseäni sekä muulla tavoin osottaa,
että olin kerrassaan ikävystynyt ja kyllästynyt matkustamiseen.

Olin koko ajan paljain päin ja oleskelin parhaastapäästä tuulessa
ja auringonpaahteessa, saadakseni niin pian kuin mahdollista
itselleni vanhan matkustajan ahavoittuneen ja päivänpolttaman ihon.
Jo seuraavana päivänä sain tuntea iloa, joka täytti sieluni mitä
puhtaimmalla kiitollisuudella: nahka rupesi halkeilemaan kaulastani
ja nenältäni. Oikein minä toivoin, että pojat ja tytöt siellä kotona
olisivat minut nähneet nyt.

Ennen pitkää saavuimme Louisvilleen -- tai ainakin sen välittömään
läheisyyteen. Me tartuimme pohjaan joillekin särkille keskelle
virtaa ja jäimme makaamaan siihen neljäksi päivää. Aloin sinä aikana
tuntea itseni niin kotiutuneeksi laivalla kuin olisin kuulunut
perheeseen jonkinlaisena kapteenin pikkupoikana ja perämiehen
nuorempana veljenä. Ei kukaan voi kuvitella, kuinka ylpeäksi tunsin
itseni huomatessani tämän, tai miten liikuttava ja sydämellinen
hellyys noita ihmisiä kohtaan alkoi täyttää sydäntäni. En voinut
arvata silloin, kuinka syvästi ylpeä laivamies halveksii kurjan
maalla-asujan moista julkeutta. Ennen kaikkea paloi minussa halu
kääntää suuren, kiivaan ensimäisen perämiehen huomio itseeni.
Tässä tarkoituksessa pidin häntä herkeämättä silmällä, toivoen
vihdoin saavani tilaisuuden tehdä hänelle jonkun palveluksen. Tämä
tilaisuus tuli viimein. Yleisen melun vallitessa, jonka aiheutti joku
temppu lastauksessa, ärjäsi äkkiä perämies kääntymättä erikoisesti
kehenkään: "Tänne kanki!" Minä, joka tavallisuuden mukaan olin
lähettyvillä, ehätin kaikkien edelle, riensin silmänräpäyksessä hänen
eteensä ja sanoin nöyrästi: "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, missä se
on, niin minä juoksen heti hakemaan!"

Jos joku lumppujen kerääjä tarjoutuisi äkkiä Venäjän keisarille
suorittamaan hänen hyväkseen jonkun mutkikkaan valtiollisen
tehtävän, olisi mahdotonta, että tämä valtias tulisi enemmän
hämmästyneeksi kuin "Paul Jonesin" perämies silloin minun rohkeasta
esiintymisestäni. Hän lakkasi totisesti kiroomastakin. Hän seisoi
hiljaa kädet sivulla ja tirkisteli alas minuun. Tarvittiin kymmenen
sekuntia ennenkuin hän oli saanut kootuksi takaisin hämmentyneet
sielunkykynsä. Sitten hän sanoi painavasti: "No, jopa h----ssä!"
ja kääntyi takaisin työhönsä näköjään aivan kuin oltuaan silmä
silmää vastaan jonkun ongelman kanssa, joka on liian monimutkainen
ratkaistavaksi.

Minä piilottelin ja etsin yksinäisyyttä koko lopun päivää. En
mennyt alas päivälliselle; viivyttelin menemästä illallisellekin
siksi kunnes kaikki muut olivat lopettaneet. En enää tuntenut
olevani miehistön kanssa niin läheistä sukua kuin aamulla. Mutta
vähitellen heräsivät elonhenget minussa samalla kun taas menimme
virtaa alaspäin. Olin pahoillani siitä, että vihasin perämiestä
niin hirveästi kuin vihasin, sillä itse asiassa oli mahdotonta
kenenkään -- ainakaan pojan -- olla ihailematta häntä. Hän oli
kookas, leveäharteinen ja jäntevä, ja hänen kasvonsa olivat
melkein kokonaan parran peittämät; hänen oikeaan käsivarteensa
oli tatuoitu punainen ja sininen nainen molemmin puolin sinistä
ankkuria, jossa oli punainen köysi; -- ja mitä kirouksiin tulee,
oli hän mestari. Kun hän oli lastausta valvomassa, pysyttelin aina
hänen läheisyydessään kuuntelemassa ja katselemassa häntä. Hän oli
kokonaan oman majesteettitunteensa läpitunkema ja antoi muidenkin
sen tuntea. Jos hän antoi pienimmänkin käskyn, laukasi hän sen
kuin pitkäisen leimauksen ja antoi sitä seurata pitkän, kierivän
ukkosenjyrinän kirouksina. En voinut olla mielessäni vertaamatta
sitä tapaa, jota tavallinen maanjussi käyttää käskyjä antaessaan
ja sitä millä perämies niitä antoi: Jos joku tavallinen ihminen
esim. tahtoisi maihinmenosillan muutetuksi jalan verran, sanoisi
hän melkein varmasti näin: "Kuules, Jussi tai Ville, ole hyvä ja
siirrä tätä rantaporrasta vähän." Mutta paneppa perämies hänen
sijaansa, niin saat silmänräpäyksessä kuulla hänen ärjyvän: "Hei
tänne, senkin kelvottomat kuhnukset! -- Nostakaa rantaporras ales
ensin, kuuletteko! Nostakaa rantaporras ales ensin, sanon minä! --
Nopeasti toimeen! -- Mitä tuhannen miljoonaa paistettua pikkupirua
te siekailette? -- Ettekö saa jalkojanne liikkumaan, senkin kirotut
maamyyrät! -- Kuuletteko mitä minä sanon? -- Jalat liikkeelle! --
No, ettekö te nosta rantaporrasta ensin? Mitä? -- Mitä? -- Enemmän
taaksepäin! -- Enemmän taaksepäin! -- No, kiirehtikää, sanon minä,
muuten niin --! -- Istu ja pala! -- Nukutteko te, miehet -- No, niin
-- -- minnekä sinä sen tynnyrin aiot viedä? -- Perään päin, sanon
minä, perään päin, muuten pakotan sinut nielemään sen kokonaan,
-- no, tuleeko siitä mitään, senkin -- senkin kilpikonnan ja
pattijalkaisen hautajaishevosen välimuoto!!!!"

Olisin suonut osaavani puhua sillä tavalla.

Kun särkyneet tunteeni olivat alkaneet jonkun verran tyyntyä
perämiehen kanssa sattuneen ikävän kohtauksen jälkeen, aloin
vähitellen kainosti lähennellä yhtä laivan vaatimattomimmista
virkailijoista -- yövartijaa. Aluksi hän minulle ärjyi, mutta
lopulta uskalsin tarjota hänelle uuden savipiipun, ja tämä saattoi
hänet lempeämmälle tuulelle. Sallipa hän minun istua vierellään
ison kellon lähellä myrskykannella, ja antautuipa aikaa myöten
kanssani keskusteluunkin. Hän olisi tuskin voinut muuta tehdäkään,
niin selvästi osotin minä, kuinka suurta kunniaa tunsin hänen
alentuvaisuudestaan, ja niin hartaasti kuuntelin jokaista sanaa,
mikä kirposi hänen huuliltaan. Hän nimitteli minulle ne epäselvät
niemet ja saaret, joiden ohi soluimme yön pimeydessä, ja vähitellen
alkoi hän puhua itsestään ja kertoa minulle elämänsä vaiheita.
Hän näytti tosin hentomieliseltä ollakseen mies, jolla on kuusi
dollaria palkkaa viikossa. Mutta minä imin ahnaasti joka ainoan sanan
uskolla, joka olisi voinut siirtää vuoria, jos se vain olisi tullut
järkevästi käytettyä. Mitäpä minuun kuului, että hän oli likainen,
rasvainen ja löyhkäsi paloviinalle? Mitäpä minuun kuului, ettei
hänen puheensa ollut kieliopin mukaista ja että hänen kiroilunsa oli
niin huonotekoista, että sen pikemmin voi sanoa laimentaneen hänen
keskusteluaan? -- Hän oli suurta vääryyttä kärsinyt ihminen, kovaa
kokenut mies, ja siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Kun
hän kehitti surullista historiaansa, tippuivat hänen kyyneleensä
lyhdylle, jota hän piti polvillaan, ja minäkin itkin osaaottaen. Hän
kertoi olevansa englantilaisen aatelismiehen poika. Hänen isänsä
piti hänestä, mutta vieroi häntä, sentähden että hän oli pieni; ja
senvuoksi lähetettiin hänet jo lapsena "yhteen noista vanhoista,
ikivanhoista akatemioista" --, hän oli unohtanut nimen. Aikoinaan
kuoli aatelismies, minkä jälkeen minun surkuteltavan ystäväni äiti
"kahmasi" koko omaisuuden ja "syrjäytti" hänet. Sitte kun äiti oli
syrjäyttänyt hänet, onnistui muutamien ylhäisön jäsenten, joihin hän
oli ystävällisissä suhteissa, hankkia hänelle paikka kajuuttavahtina
eräällä aluksella; -- ja tästä kohdasta alkaen heitti yövartijani
kaikki ajan, paikan ja mahdollisuuden estävät kahleet ja syöksyi
päistikkaa kertomukseen, joka oli täynnä mitä uskomattomimpia
seikkailuja -- kertomukseen, joka oli niin verinen ja niin täpötäysi
mitä järkyttävimpiä ja itsetiedottomia konnankoukkuja, että minä
istuin hengitystäni pidätellen, ihmeissäni, lumottuna, väristen,
ihaillen ja jumaloiden! -- Olipa kova kolaus, kun sittemmin keksin,
että mielenkiintoinen yövartijani itse asiassa oli yksinkertainen,
raaka, tietämätön, hentomielinen juoppohullu, joka oli ravinnut
mielikuvitustaan kiihottavilla nurkkanovelleilla ja rikosromaaneilla,
joista hän oli kokoonpannut tämän lorun; sen oli hän sitte kertonut
minuntapaisilleni herkkäuskoisille nuorukaisille niin usein, että
vihdoin itsekin oli alkanut uskoa sitä.




III


Kun oleskelimme neljä päivää hiekkasärkällä Louisvillen edustalla,
onnistui vanha "Paul Jones" viettämään noin 14 vuorokautta matkalla
Cincinnatista New Orleansiin. Tämä oli kuitenkin lopulta onnekseni,
sillä erityisissä olosuhteissa tutustuin todellakin vihdoin erääseen
luotsiin, joka kohteli minua jonkinlaisella hyväntahtoisuudella,
menipä niinkin pitkälle, että opetti minua hoitamaan ruoria, joka
luonnollisesti yhä vielä lisäsi joen vetovoimaa minuun.

New Orleansiin tullessani tein kaksi ikävää huomiota. Toinen oli,
ettei mitään alusta, kaiken todennäköisyyden mukaan, tulisi lähtemään
Amatson-joen suulle lähimpäin kymmenen tai kahdentoista vuoden
kuluessa -- ja toinen, että ne yhdeksän tai kymmenen dollaria, jotka
olivat koko rahavarani, tuskin riittäisivät kestämään sellaisen
suurisuuntaisen löytöretken menoja, jollaista olin suunnitellut.
Minun täytyi siis antautua johonkin muuhun toimeen. "Paul Jones"
lähti pian S:t Louisiin. Tein täydellisen piirityssuunnitelman
luotsiani vastaan, ja kolmen päivän ankaran vastustuksen perästä
täytyi hänen antautua. Hän lupasi opettaa minulle luotsausta
Mississipillä New Orleansista S:t Louisiin viidestäsadasta
dollarista, jotka minä maksaisin ensimäisestä palkastani
tutkinnonsuorittaneena luotsina. Minä puolestani otin "opetellakseni"
kaksitoista- tai kolmetoistasataa penikulmaa tuota suurta jokea
sellaisella itseluottamuksella, jommoinen oli ominainen minun
ijälleni. Jos tosiaan olisin tiennyt, mille koetukselle sielunkykyni
panin, olisin varmasti ajatellut parikin kertaa uudestaan. Mutta minä
oletin, ettei luotsilla oikeastaan ollut mitään muuta tekemistä kuin
pitää huoli siitä, ettei laiva lähtenyt maalle juoksemaan, ja katsoen
joen leveyteen oli tuo asia minusta hyvin yksinkertainen.

Laiva lähti New Orleansin rannasta kello neljä iltapäivällä, ja
"meidän vahtimme" ei loppunut ennenkuin kello kahdeksan. Minun
esimieheni, mr. Bixby, käänsi laivan, ohjasi sen aivan likeltä ohi
muutamien laivojen peräpuolia, jotka olivat sulloutuneet rantaan,
ja sanoi sitte: "Niin no, käy ruoriin ja näytä, että kuljet noiden
alusten ohi niin kauniisti kuin kuorisit omenaa." Minä tartuin
peräsimeen, ja silloin minusta tuntui aivan kuin sydämeni olisi
vaipunut alas saappaisiin -- sillä minusta näytti välttämättömältä,
että me seuraavassa silmänräpäyksessä raapaisisimme peräpeilin joka
ainoasta aluksesta koko rivissä, niin lähellä me niitä olimme.
Pidätin henkeäni ja aloin voimaini takaa ohjata vastaiselle
puolelle, samalla; kuin ajattelin omia mietteitäni luotsista, joka
niin typerällä tavalla oli meidät sysännyt uhkaavaan vaaraan.
Onneksi olin kylliksi viisas vaijetakseni. Minuutin kuluttua olin
suureksi mielihyväkseni laskenut leveän, turvallisen väylän "Paul
Jonesin" ja muiden laivojen välille -- ja kymmenen sekunnin kuluttua
olin häpeällisesti poistettu luottamuspaikaltani, samalla kun
oppimestarini taas huolimattomasti heittäytyi vaaraa kohti, nylkien
minut elävältä parjauksillaan pelkuruudestani. Tunsin itseni kovin
loukatuksi, mutta minun täytyi vasten tahtoani ihailla sitä tyyntä
varmuutta, millä hän hoiti ruoriratasta, taivuttaen itseään milloin
oikealle, milloin vasemmalle ja aina ohjaten niin läheltä muita
laivoja, että perikatomme näytti alati olevan edessämme, jonkun
verran rauhoituttuaan sanoi hän minulle, ettei virta ollut niin
voimakas lähellä rantaa kuin kauempana keskellä, ja että meidän
sentähden, kun me kuljimme virtaa ylöspäin, täytyi pysytellä niin
lähellä rantaa kuin mahdollista, kun sitä vastoin kulkiessamme
vastakkaiseen suuntaan piti pysytellä keskellä, jotta meillä olisi
virta apunamme. Hiljaisessa mielessäni päätin aina ohjata laivoja
vain virtaa alaspäin, ja antaa henkilöiden, jotka olivat kuuroja
järjen äänelle, kulkea virtaa ylöspäin. Aina väliin osotteli mr.
Bixby kaikenlaisia mieltäkiinnittäviä paikkoja minulle. Hän sanoi:
"Tässä meillä on Kuudenneulanniemi." Minä suostuin siihen kernaasti.
Se oli sangen hauska saada tietää, mutta minä en parhaalla tahdollani
voinut saada selville, mitä se minulle kuului. Toisen kerran sanoi
hän: "Tuo on Kymmenenpenikulmankärki". Vähän myöhemmin lausui hän:
"Tuo tuossa on Kahdentoistapenikulmankärki." Kaikki ne olivat melkein
vedenpinnan tasalla; kaikkityyni näyttivät ne samanlaisilta minun
silmiini -- kaikki ne olivat yksitoikkoisia eivätkä millään tavalla
muistuttaneet luonnonkauneudesta. Aloin toivoa, että minun arvokas
päällikköni olisi jo muuttanut puheenainetta. Mutta ei, innolla, joka
olisi ansainnut paremman asian, ahtasi hän itsepintaisesti minuun
noita tarpeettomia tietojaan. Hän luikersi pitkin rantoja erään
niemen luo ja sanoi samassa: "Tässä loppuu tyynivesi, aivan tuon
kiinapuuryhmän kohdalla; me saamme mennä toiselle rannalle nyt"; ja
niin hän ohjasi sinne. Hän jätti ruorin minulle pari kertaa, mutta
minulla oli aina huono onni. Joko minä juuri olin ohjaamaisillani
ylös sokeri-istutuksiin tai ohjasin liian keskelle virtaa --
ja molemmissa tapauksissa jouduin poikkeuksetta epäsuosioon ja
parjaustulvaan.

Vihdoin loppui meidän vahtivuoromme; me söimme illallista ja menimme
alas hyttiin. Keskiyön aikana tunkeutui jonkun lyhdyn valo unisiin
silmiini, ja yövartija sanoi: "Nouse ylös! --"

Sitte hän poistui. Minä en voinut käsittää tämän mitä ihmeellisimmän
tapauksen syytä, ja kun olin vähän aikaa miettinyt sitä, nukahdin
uudestaan. Mutta ei viipynyt kauvaakaan, kun yövartija taas ilmestyi,
ja tällä kertaa rupesi hän olemaan karkea. Minä suutuin ja sanoin:

"Mitä se merkitsee, että te keskellä yötä tulette tänne tappelemaan?
-- Saadaanpas nähdä, etten minä enää saa nukuttua."

Yövartija sanoi:

"Niin, jollei sitä juuri tapahdu, niin paistettakoon minut silakkana."

Väki, joka oli lopettanut vahtivuoronsa, oli juuri laskeutumassa
yöpuulle, ja minä kuulin pari raakaa naurunpurskahdusta sekä muutamia
pistäviä huomautuksia, kuten esimerkiksi: "Halloo, yövartija! -- Etkö
sinä ole saanut penikkaasi vielä valveille? -- Hän itkee varmaankin
äitiään, pikku raukka. Antakaa sille tuttia ja lähettäkää peräpuolen
siivoojatar tänne laulamaan sille kehtolauluja."

Tässä silmänräpäyksessä ilmestyi mr. Bixby näyttämölle. Jonkun
minuutin perästä kiipesin minä nopeasti rappusia ylös ohjaushyttiin
muutamia vaatekappaleita päälläni, muut sylissäni. Mr. Bixby seurasi
minua ihan kintereillä, jakaen selittäviä huomautuksia. Tämä oli
uutta -- tämä päähänpisto nousta keskellä yötä työhön. Se oli niitä
luotsilaitoksen yksityiskohtia, joista olin tähän saakka ollut
tietämätön. Minä kyllä tiesin, että laivat kulkivat yöaikaankin,
mutta miten olikaan, en ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että
ihmisten täytyi nousta lämpimistä sängyistään ohjaamaan niitä.
Aloin pelätä, ettei luotsielämä ollutkaan aivan niin romanttista
kuin olin kuvitellut; ainakin oli sen tässä puolessa jotakin peräti
proosallista.

Yö oli sangen pimeä, vaikka tähtiä tuikki tiheässä taivaalla. Minun
pelkäämäni perämies seisoi ruorissa ja ohjasi vanhaa alusta erästä
vilkuttavaa tähteä kohti taivaanrannalle, samalla kun hän piti laivaa
kuitenkin virranuomassa. Molempien rantojen väliä ei ollut täyttä
engl. penikulmaa, mutta sentään ne näyttivät hyvin kaukaisilta,
sumuisilta ja epäselviltä. Perämies sanoi:

"Meidän on laskettava Jonesin istutuksille, sir."

Nyt riemuitsi minun kostonhimoinen mieleni. Sanoin itsekseni:
"Onneksi olkoon, mr. Bixby! -- Tulee hauskaa teidän hakea Jonesin
istutukset pimeässä -- oikein toivon, ettette koskaan niitä löytäisi,
niin kauan kuin elätte."

"Ylä- vai alapäähänkö istutuksia?" kysyi Bixby tyynesti.

"Yläpäähän."

"Se ei käy päinsä. Vesi on liian matalalla. Ei ole pitkä matka
alapäähän, ja siihen saatte tyytyä."

"Hyvä, sir. Jollei Jones ole siihen tyytyväinen, niin sanokoon mitä
tahansa."

Senjälkeen perämies poistui. Iloni alkoi vähitellen kylmetä ja
ihmetykseni kasvaa. Tässä oli ihminen, joka ei ainoastaan tyynesti
ottanut löytääkseen noita istutuksia sysimustassa yössä, vaan oli
päällepäätteeksi valmis löytämään kumman tahansa pään niistä. Mieleni
kovin teki kysyä erästä seikkaa, mutta minä olin niin tarpeeksi
täynnä minulle murahdettuja tylyjä vastauksia, että minä katsoin
parhaimmaksi pitää suuni kiinni. Kysymys, minkä minä olisin tahtonut
esittää, oli vain se, missä määrin mr. Bixby todella oli niin suuri
aasi, että kuvitteli voivansa löytää istutukset yöllä, jolloin kaikki
maisema oli aivan samanlaista ja samanväristä. Mutta minä olin vaiti.
Opin tuona aikana pitämään kieleni hampaitten takana.

Mr. Bixby ohjasi heti rantaa kohden ja vähän ajan perästä hiipi aivan
pitkin rantaa, ihan kuin kirkkaalla päivällä. Eikä siinä kyllin --
hän hyräili sitäpaitsi --

"Taivahan Valtias, ilta jo saapuu" j.n.e.

Minusta tuntui kuin olisin uskonut henkeni hirveän huolettoman
mielipuolen käsiin. Hetken kuluttua kääntyi hän minuun ja kysyi:

"Mikä on ensimäisen niemen nimi New Orleansin yläpuolella?"

Minua ilahutti, että voin hetkeäkään epäröimättä vastata. Sanoin,
etten sitä tiennyt.

"Tuhannen tulimmaista, mitä se merkitsee?"

Hänen tapansa pelottivat minua tosiaan. Mutta minä toistin yhä
järkähtämättömästi, etten sitä tiennyt.

"Oletpa sinä kaunis lintu", sanoi mr. Bixby. "No, entä seuraava niemi
sitte?"

En sitä sen paremmin tiennyt

"No, tämähän menee ihan päin seiniä! -- Sano edes joku nimeltään
niistä niemistä -- mikä tahansa -- joita minä sinulle ilmotin."

Ajattelin hetkisen, mutta tunnustin vihdoin, etten voinut muistaa
yhtään ainoata.

"No, kuules! -- Mitä merkkejä kohden ohjataan silloin, kun on
muutettava rantaa, heti Kahdentoistapenikulmankärjen yläpuolella?"

"Minä -- minä en tiedä."

"Sinä -- sinä -- et tiedä?" matki hän ääntäni. "Mitä hittoa sinä
sitte tiedät, senkin nulikka?"

"Minä, minä -- -- en mitään."

"Sinä suuri Pyhä Anttoni! -- siinä sinä sanoit toden. Sinä olet
tosiaan suurin pässinpää, mitä olen tavannut! -- Ja sinä aijot tulla
luotsiksi -- sinä! -- -- Sinulla ei ole älyä ohjata edes vanhaa
lehmää veräjästä sisään!" --

Ei ollut hyvä olla tekemisissä hänen kanssaan, kun hän joutui
tuollaiselle tuulelle. Hän polki ja nosteli jalkojaan, aivan kuin
lattia olisi polttanut hänen jalkapohjiaan, samalla kun hän kiehui
ja porisi itsekseen. Väliin kiehahti hän yli äyräittensä ja poltti
minuakin.

"Kuuleppas! -- Mitä varten sinä luulit minun sanoneen noiden kaikkien
niemien nimet, sinä nulikka?"

Ajattelin vapisten sitä muutamia sekunteja, ja silloin meni
paholainen minuun ja houkutteli minut sanomaan:

"Tuota -- tuota -- aikani kuluksi, ajattelin minä."

Se vaikutti kuin punainen vaate sonniin. Hän kirosi ja pärmänttäsi,
niin että se teki hänet kai sokeaksi (hän oli juuri aikeissa
ajaa suoraan poikki joen), -- sillä hän oli ajamaisillaan erään
halkoveneen päälle, rikkoen sen perämelan. Laivuri lähetti tietysti
täyden panoksen valittuja kirouksia peräämme. Koskaan ei ole kukaan
ihminen ollut niin kiitollinen mistään hyvästä työstä kuin Bixby
tästä tapauksesta: hän oli nimittäin pakahtua vihasta, ja nyt
hän löysi sellaisen, joka voi vastata. Hän avasi luukun, pisti
päänsä siitä ulos ja huojensi kukkuraisen sydämensä sellaisella
kaunopuheisuudella, jommoista minä en ollut ennen kuullut. Mitä
heikommiksi laivurin vannomiset etenivät, sitä suuriäänisemmäksi tuli
Bixby ja sitä voimakkaammiksi kohosivat hänen soimauksensa, ja kun
hän vihdoin sulki luukun, oli hän kirjaimellisesti "tyhjä." Vaikka
olisi vetänyt nuottaa hänen sisäisessä ihmisessään, ei olisi voinut
löytää pienintäkään kirousta. Hetken kuluttua sanoi hän minulle mitä
ystävällisimmällä äänellä:

"Poikani, sinun täytyy hankkia itsellesi muistiinpanokirja, ja joka
kerran kun minä sanon jotain, on sinun vain kirjoitettava se muistiin
ja opeteltava se. Ei ole muuta keinoa tulla hyväksi luotsiksi kuin
opetella koko joki ulkoa. Se sinun täytyy tuntea kuin aapiskirjasi."

Se oli virkistävä tieto, sillä muistini ei koskaan ollut vahva
puoleni. Koetin sitäpaitsi pitää rohkeuttani yllä ajattelemalla, että
arvokas esimieheni pani hiukan liikoja.

Pian senjälkeen veti hän eräästä nuorasta ja löi pari iskua suureen
soittokelloon. Nyt olivat kaikki tähdet poissa ja oli pimeä kuin
säkissä. Kuulin siipirattaitten heittävän vettä rantoja vastaan,
mutta en ollut varma, näinkö maata. Joku ääni sanoi myrskykannelta:

"Missä me olemme, sir?"

"Joneksen istutuksilla."

Ajattelin kaikessa hiljaisuudessa kernaasti lyöväni vetoa siitä,
etteivät ne olleet siinä. Mutta minä en hiiskunut sanaakaan.
Minä vain odotin. Mr. Bixby soitti konekelloja, ja jonkun ajan
perästä kääntyi laivan keula maihin päin, lyhty paloi kannella,
joku musta olento juoksi maihin, ja ääni, joka varmaankin kuului
jollekulle neekerille, sanoi: "Antakaa minulle kapsäkki, Jones" --
ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuljimme taas virralle, aivan kuin
ei mitään olisi tapahtunut. Vaivuin taas ajatuksiin ja sanoin sitte
-- tietysti kuulumattomasti: "No niin, että hän löysi istutukset, on
pelkkä onnellinen sattuma, jommoisia tapahtuu yksi sadassa vuodessa",
-- ja minä tosiaan uskoin niin.

Kun olimme kulkeneet noin seitsemän- tai kahdeksansataa penikulmaa
jokea ylöspäin, olin mukiinmenevästi oppinut ohjaamaan laivaa
päivänvalolla, ja ennenkuin saavuimme S:t Louisiin olin ottanut
muutamia edistysaskeleita, vaikkakin hyvin vähäpätöisiä, taidossa
yöllä ohjata sitä. Minulla oli muistiinpanokirja, joka oli
sullottu täyteen kaikenlaisten kaupunkien, niemien, särkkien,
saarien, väylien, matalien y.m. nimiä: mutta muistikirjaan sitte
rajoittuvatkin kaikki tietoni; päässä ne eivät tahtoneet pysyä.
Sydäntäni särki, kun ajattelin, että minulla joka tapauksessa
on ainoastaan puolen jokea kirjoitettuna muistiin, sillä kun
vahtivuoroamme kesti vain neljä tuntia, jota seurasi neljän tunnin
lepo, vaihdellen samalla tapaa päivällä ja yöllä, niin jäi aina
neljän tunnin tyhjä aukko kirjaani joka kerta kun olin ollut
nukkumassa, aina matkan alusta asti.

Jonkun ajan kuluttua muutti päällikköni erääseen suureen
New-Orleans-laivaan, ja minä pistin pillit pussiini ja seurasin
häntä. Se oli komea laiva. Kun minä seisoin sen ohjaushytissä,
olin minä niin korkealla vedenpinnasta, että luulin seisovani
vuorella; kantta ulottui pitkältä sekä keulaan että perään päin
allani. Ihmettelin kuinka minä koskaan olin voinut olla niin
yksinkertainen, että olin pitänyt "Paul Jonesta" isona laivana.
Ero oli suuri muissakin suhteissa. "Paul Jonesin" ohjaushytti
oli ahdas, ränsistynyt, korearyysyinen hökkeli -- mutta täällä
se oli loistava temppeli, jossa oli lasiseinät; se oli tarpeeksi
suuri vaikka tanssiaisia varten, punan- ja kullankirjavat komeat
uutimet, arvokkaisuutta lisäävä sohva, nahkaiset pielukset ja
selkänoja korkealla istuimella, jolla vieraat luotsit tapasivat
istua "katselemassa jokea" ja kertoa loppumattomia laivurikaskuja,
sirot sylkiastiat entisten puisten sahajauholaatikkojen sijalla,
kiiltävät vahakangasmatot lattialla, suuri kamiini talven varalta,
komeasti kirjailtu ruoriratas niin korkea kuin mies, messinkinupit
soittokelloissa ja sievä musta palvelija lumivalkea esiliina edessään
kantamassa jäätelöä ja kahvia ylös vahtivuoron aikana, oli sitte
yö tai päivä. Se näytti joltakin, se; minussa alkoi rohkeus taas
kasvaa, ja rupesin uskomaan, että oli sentään sangen romanttista ja
miellyttävää olla luotsina. Heti kun olimme rannalta lähteneet, aloin
vaeltaa ristiin rastiin tässä suuressa höyryaluksessa, ja kaikki mitä
näin, täytti sydämeni ilolla. Kaikki oli hienoa ja kiillotettua kuin
vastaanottohuoneessa; ja kun seisoin kullankimaltelevan salongin
toisessa päässä, olin katselevinani loistavan tunnelin läpi. Joka
hytin ovea koristi jonkun lahjakkaan ilmoituskilpimaalarin tekemä
öljytaulu, kaikkialla kimalteli hiotut kristallikynttiläkruunut,
piletinmyyjän konttori oli sirouden mestarinäyte, ja palvelijoilla
oli käherretyt tukat ja uskomattoman kalliit puvut. Konekansi oli
tilava kuin kirkko, ja palavien uunien yläpuolella näkyi kahdeksan
tavatonta höyrypannua! -- Mutta kylliksi tästä! En ole koskaan
tuntenut itseäni niin yleväksi -- ja kun kuulin, että kaikki
kohteliaat palvelijat puhuttelivat minua "sir", ei tyytyväisyydelläni
ollut rajoja.

Kun palasin ohjaushyttiin, oli S:t Louis kadonnut jo näköpiiristä, ja
kauhukseni huomasin, ettei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta,
missä me olimme. Tässä oli kyllä kappale jokea, joka aivan oikein
oli viety kirjaani, mutta valitettavasti se ei minua hyödyttänyt
vähintäkään -- kaikki oli kokonaan takaperosin käännettyä. Olin
nähnyt sen, kun tulimme ylöspäin virtaa, mutta ei kertaakaan
ollut päähäni pälkähtänyt kääntyä katsomaan, miltä joki näytti
vastakkaiseen suuntaan. Sydämeni täytti epätoivo tullessani siihen
vakaumukseen, että minun täytyi opetella tämä hirveä joki sekä
etu- että takaperin, jos mielin mitään saada aikaan.

Ohjaushytti oli täynnä vieraita luotseja, jotka matkustivat
"katselemaan jokea." Mississippi muuttaa uomaansa mitä
merkillisimmin, niin että luotsit tavallisesti katsoivat pakolliseksi
tehdä pienen tarkastusmatkan virtaa alaspäin Cairoon sillä aikaa
kun heidän aluksiaan lastattiin, perehtyäkseen vallitseviin
olosuhteisiin, erittäinkin tällaisina aikoina, jolloin vesi oli
matalalla. Meillä ei ollut sen vähempää kuin yhdeksän tai kymmenen
noita "jokitarkastelijoita" laivallamme, ja heille oli kyllä hyvää
tilaa ohjaushytissämme, jossa he olivat tervetulleita, sillä luotsit
ovat tavattoman puheliaita kohdatessaan toisiaan, ja kun he eivät
koskaan puhu muusta kuin joesta, on heidän keskustelunsa aina yhtä
tenhoava ja mieltäkiinnittävä ammattiveljien kesken. Oikea luotsi ei
kysele mitään asiaa taivaan ja maan välillä paitsi jokea, ja hän on
asemastaan ylpeämpi kuin kuningas valtaistuimellaan.

Muutamat vieraamme olivat somistautuneet kiiltäviin
silinterihattuihin, paidanrintamuksiin, jalokivineuloihin,
glacékäsineihin ja kiiltonahkasaappaisiin. He esiintyivät valituilla
lauseilla ja ilmaisivat koko olemuksessaan sitä tyyntä arvokkuutta,
joka kuuluu melkoisen omaisuuden ja suuren maineen saavuttaneille
henkilöille, Muut olivat huolettomammin puettuja ja käyttivät yleensä
korkeapohjaisia, leveälierisiä huopahattuja, jotka muistuttivat
Cromwellin ratsumiehiä.

Minä olin nolla tässä korkeassa seurassa, ja tunsin itseni
masentuneeksi, milteipä mitättömäksi. Minua ei katsottu edes
tarpeelliseksi auttamaan ruorissa silloin kun luotsi tarvitsi
pikaista apua -- se vieraista, joka oli lähimpänä, oli heti käsillä,
kun tarve vaati, ja se tapahtui hyvin usein purjehdusväylän kapeuden
ja alhaisen veden tähden. Seisoin vaiti nurkassa ja kuuntelin --
ja noiden mahtavien herrojen puhe teki mieleni vielä raskaammaksi,
sillä siitä, mitä he sanoivat, kävi selvästi, hirvittävän selvästi
ilmi, mikäli korvani eivät minua pettäneet, ettei minun tarvinnut
oppia kaikkien joessa ja joen varrella olevien kaupunkien, kylien,
saarten, niemien ja mutkien nimiä, vaan täytyi rakentaa läheinen
persoonallinen tuttavuus jok'ainoan vanhan "snagin" [_Snags_ --
"isoja joen irtirepimiä puita, jotka aluksi uivat veden pinnalla,
kunnes niiden juuret tarttuvat pohjaan, jossa peittyvät hietaan.
Virta kuluttaa pian latvan, ja teräväksi hioutunut runko kallistuu
nyt jokeen; sen huomaa ainoastaan tottunut silmä pienestä
pintaväreilystä. Jokainen höyrylaiva, joka ui tällaista snagia päin,
saa heti läven pohjaan ja vajoo ilman pelastuksen mahdollisuutta."
-- V. Hesse-Wartegg] kanssa, jotka koristivat joen kahdentoistasadan
penikulman pituisia rantoja; -- ja mikä vielä pahempi -- minun täytyi
tietää missä nuo esineet olivat pimeässä, sikäli kuin en saanut
otaksua, etteivät meidän vieraamme olleet varustettuja silmillä,
jotka näkivät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Minä aloin jo toivoa
koko luotsilaitosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja sydämessäni
valittaa, että koskaan olin onnettomasti päättänyt valita tällaisen
ammatin itselleni.

Kun alkoi hämärtää, soitti mr. Bixby kolme kertaa isoa kelloa
(maihinlaskemisen merkki) -- ja kapteeni astui kajuutastaan
texas-kannelle ja katsoi kysyvästi ylös ohjaushyttiin päin. Mr. Bixby
sanoi:

"Me pysähdymme tähän yöksi, kapteeni."

"Hyvä, sir."

Siinä kaikki. Laiva ajoi maihin ja oli siinä yön. Minusta näytti
tavattoman suuremmoiselta se, että luotsi noin vain voi tehdä mitä
halusi, pyytämättä siihen lupaa komealta kapteenilta. Minä söin
illallisen ja menin maata kovin alakuloisena päivän huomioista.
Kallis muistiinpanovihkoni näytti minusta nyt vain tarpeettomien
nimien sekasotkulta. Aina kun päivän kuluessa katsoin siihen, alkoi
päätäni huimata enemmän kuin ennen. Toivoin unien tuovan lohdutusta
ja rauhaa -- mutta ei, -- kaikki mitä olin nähnyt, kuullut ja
kokenut, ajelehti koko yön aivoissani ja painoi rintaani kuin hirveä
hellittämätön painajainen.

Seuraavana aamuna heräsimme jotenkin huonolla tuulella. Viiletimme
nyt täyttä vauhtia virtaa ylöspäin, mistään vaaroista välittämättä,
sillä meidän oli tärkeä ehtiä Cairoon ennen yön tuloa. Mutta mr.
Bixbyn toverin, toisen luotsin, onnistui kesken kaiken asettaa laiva
karille, ja niin paljon aikaa meni hukkaan ennenkuin taasen oltiin
irti, että jokseenkin varmasti näimme pimeän yllättävän meidät
aikoja ennenkuin olimme ehtineet päämääräämme. Tämä oli todellinen
onnettomuus, varsinkin useille vieraille luotseille, joiden laivat
eivät voineet lähteä ennenkuin he olivat päässeet takaisin.
Ohjaushytissä kävi keskustelun sävy melkoisesti vakavammaksi.
Ylöspäin mentäessä laivat tavallisesti kulkivat koko yön, olipa vesi
korkealla tai matalalla; mutta alaspäin mentäessä olivat luotsit
varovaisempia -- vaara oli liian suuri voimakkaan virran takia, joten
oli tapana pysähtyä paikoilleen yöksi.

Vielä oli kuitenkin heikko toivo; jos me vain voisimme ehtiä
"Hattusaaren" ohi, missä kulkuväylä oli tavattoman vaikea ja täynnä
vaarallisia kareja, ennen yötä, niin voisimme uskaltaa Cairoon asti
pimeästä huolimatta, sillä jälellä oleva tie ei tarjonnut mitään
mainittavampia vaikeuksia. Mutta koettaa sivuuttaa Hattusaari
pimeässä olisi sulaa järjettömyyttä. Kelloilta kysyttiin ahkerasti
neuvoa pitkin ehtoopäivää, ja lukemattomia laskelmia tehtiin
vauhdin nopeudesta. Hattusaari oli ainoa puheenaine; toisinaan oli
mieliala ylen toivorikas, ja toisinaan, kun vauhtia hiljennettiin
vaarallisilla paikoilla, laski toivon astemittari taas alas nollaan.
Minuunkin tarttui yleinen jännitys siinä määrin, että kauhean
edesvastuun painostamana, joka tuntui rasittavan hartioitani, toivoin
vain voivani päästä maihin edes pariksi -- vain pariksi minuutiksi,
jotta olisin saanut vetää oikein syvään henkeä ja sitten alkaa
taasen uudelleen. Sinä päivänä ei noudatettu mitään säännöllistä
vahtivuoroa; meidän luotsimme hoitivat vuorotellen peräsintä, aina
sen mukaan kuin jommallekummalle olivat tutumpia ne paikat, joita
kuljettiin, ja molemmat pysyttelivät he poistumatta ohjaushytissä.

Tuntia ennen auringonlaskua otti Bixby ruorin, ja W----, toinen luotsi,
astui syrjään. Seuraavana puolenatuntina piti jokainen kelloa
kädessään ja seisoi hiljaa ja levottomana ja odottavana. Vihdoin
sanoi joku syvään huoaisten:

"Niin -- tuolla on Hattusaari ja me emme ehdi sivuuttaa sitä."

Kaikki kellot pantiin taskuihin, kaikki huokasivat ja murisivat:
"Herra Jumala, jospa vain olisimme olleet tässä puolta tuntia
aikaisemmin", ja ilma oli painostava pettymyksestä. Jotkut
kääntyivät jo mennäkseen, mutta viipyivät vähän aikaa, kun ei
mitään pysähdysmerkkiä kuulunut. Aurinko koski jo taivaanrantaa --
höyrylaiva kulki tyynesti edelleen. Kysyvät katseet lensivät toisesta
toiseen; eräskin, joka jo oli käsi lukossa ja oli jo painanut nappia,
jäi odottamaan, katsoi taaksensa, otti kätensä pois lukosta ja antoi
napin nousta taas paikoilleen. Me kuljimme täysin konein mutkasta
alas. Vaihdettiin yhä enemmän katseita, nyökytettiin päätä hiljaa
toisilleen, ilmaistakseen hämmästystä ja ihmettelyä -- mutta kukaan
ei lausunut sanaakaan. Itsetiedottomasti kasaantuivat kaikki tiheään
ryhmään peräsinmiehen taakse taivaan pimetessä ja tähtien alkaessa
tulla näkyviin. Vaitiolo ja henkeä pidättävä jännitys alkoi tulla
painostavaksi.

Nyt veti Bixby nuorasta, ja kaksi ison laivakellon syvää, sointuvaa
lyöntiä kaikui yössä. Sitten silmänräpäyksen väliaika, ja taas
lyönti. Heti kuului vartian huuto myrskykannelta:

"Valmiita luotaamaan! -- Luodatkaa alihangan puolelta! -- luodatkaa
ylihangan puolelle!"

Luotaajain huudot alkoivat kuulua kaukana, ja kansivartijat toistivat
ne:

"S-y-y-l-tää kolme! -- S-y-y-l-tää kolme! -- Kaksi -- kolme --
neljännestä! -- Kaksi -- ja puoli! -- Kaksi -- ja -- neljännes! --
Sy-y-l-tää kaksi! -- Yksi -- kolme -- neljännestä!"

Nyt veti Bixby parista kellotangosta, heikko kellon kilinä kuului
syvältä alhaalta konehuoneesta, ja meidän vauhtimme alkoi hiljentyä.
Höyry pihisi hanoista. Luotaajain huudot jatkuivat -- ja niissä
on aina jotakin kamalaa ja pelottavaa, niissä äänissä, yötiseen
aikaan. Jok'ainoa luotsi oli nyt tähystämässä, silmät sirillään,
ja he puhuivat vain kuiskaten. Kukaan muu ei näyttänyt tyyneltä
ja huolettomalta kuin Bixby itse. Hän hoiteli kylmäverisesti ja
epäröimättä peräsintä, tekemättä mitään muita huomioita, ja ohjasi
laivaansa ainakin minun mielestäni täydellisesti näkymättömien
merkkien mukaan -- sillä meidän mielestämme, mikäli näytti, me
olimme pimeällä rannattomalla ulapalla. Hytissä puhuttiin nyt vain
puoliääneen ja lyhyinä lauseina.

"Selvä on -- se on nyt ensimäisellä karilla."

Vaitiolo, ja sitten kuului taas puoliääneen:

"Istu ja pala! -- tuota sanon minä hienoksi."

Nyt pysähtyivät koneet kokonaan käymästä ja me ajauduimme virran
mukana. Ei silti ja senvuoksi, että minä olisin nähnyt ajautuvamme,
sillä nyt olivat kaikki tähdet kadonneet! Tämä hiljainen painuminen
virran mukana oli kuitenkin kaikkein kamalinta -- sydän melkein
lakkasi sykkimästä siinä. Muutamassa minuutissa erotin lyhyen matkan
päässä vielä mustempaa kuin tuo paksu pimeys, joka ympäröi meitä
-- se oli saaren äärimmäinen niemennenä. Me ohjasimme suuntamme
suoraan sille. Nyt olimme sen pimeässä varjossa, ja vaara näytti niin
uhkaavalta, että minä olin menehtyä ja tunsin voimakkaan halun tehdä
jotakin -- mitä hyvänsä -- pelastaakseni laivan. Mutta Bixby seisoi
yhä edelleen masentumattomana rattaansa ääressä, valppaana kuin
vaaniva kissa, ja kaikki muut luotsit olkapää toisessaan kiinni hänen
selkänsä takana.

Vesi kävi aina matalaa matalammaksi, luotaajain huudoista päättäen,
ja nyt oli se vain: --

"Kah-dek-san ja-a-alkaa! Kah-dek-san ja-a-alkaa! -- Seit-se-män ja
kol-- -- --"

Bixby lausui varottaen puhelintorveen koneenkäyttäjälle:

"Ole nyt varoillasi."

"Selvä on, sir."

"Seit-se-män ja pu-u-uoli! Seit-se-män ja-a-alkaa! -- Kuu- uu-si ja
kolme nelj--"

Me raapasimme pohjaan! -- Samassa silmänräpäyksessä toimeenpani Bixby
kamalan kellonkilinän ja ulvoi puhelintorveen: -- "Päästäppäs nyt
päälle! -- Kaikki mitä vain on!!" Laiva murskui ja raapi läpi hiekan,
heilui kauhuisan silmänräpäyksen perikadon partaalla -- ja oli yli
karin! ja niin jyrisevä hurraa-huuto, joka silloin kohotettiin Bixbyn
selän takana, ei liene koskaan ennen eikä jälkeen saanut mitään
ohjaushyttiä tutisemaan liitteissään! --

Tästä silmänräpäyksestä alkaen oli kaikki vaara sivuutettu. Bixby oli
sankari siitä hetkestä alkaen; ja kestipä kauan ennenkuin hän lakkasi
puhumasta sen illan urotyöstä joella!

Voidakseen täysin käsittää, mitä kuulumatonta varmuutta ja tarkkuutta
vaaditaan tavattoman höyrylaivan ohjaamisessa oikeaan suuntaan
tällä pimeällä vesierämaalla, tulee tietää, että peräsimessä
olevan miehen ei ainoastaan tullut äärimmäisen varovasti luotsata
lukemattomien snagien ja salakarien ohi sekä sitten kulkea niin
läheltä niemennenää, että puitten oksat lakasivat peräkantta, vaan
että hänen sitäpaitsi tuli päästä tuskin käsivarren pituuden päässä
ohi vajonneen ja näkymättömän hylyn, joka ehdottomasti, jos hän vain
olisi sattunut pyyhkäsemään siihen, olisi työntynyt eteen ja viidessä
minuutissa tuhonnut noin neljännesmiljoonan dollarin arvoisen lastin
ja vähintäin sataviisikymmentä ihmishenkeä lisäksi.

Sinä iltana kuulin viimeksi seuraavan kohteliaisuuden, joka oli
osotettu minun arvoisalle päällikölleni: eräs vieraamme mumisi
itsekseen äänenpainolla, joka ilmaisi syvää tyytyväisyyttä:

"Istu ja pala! -- se Bixby on oikea jyryluotsi!" --




IV


Kun sitten oli kulunut, mikäli minusta itsestäni tuntui, ääretön
aika, olin vihdoinkin onnistunut ahtamaan pääni täyteen saaria,
kaupunkeja, kareja, niemiä ja väyliä -- ja se oli verrattain raskas
ja vaikea sälytys kannettavaksi vielä mukanakin. Mutta kun nyt
todellakin osasin ummistaa silmäni ja luetella sangen kunnioitettavan
jonon nimiä, hyppäämättä enempää kuin kymmenen penikulmaa joka
viisikymmenluvulla, alkoi minusta tuntua kuin olisin yhdellä
otteella vallan hyvin osannut luotsata laivan alas New-Orleansiin,
luonnollisestikin edellyttäen, että saisin hypätä noiden pienten
tyhjäin paikkain yli. Mutta elpyvä itsetuntoni oli tuskin nostanut
päätään, kun Bixby keksi jonkun tavan lyödäkseen sen maahan takaisin.
Eräänä päivänä kääntyi hän aivan äkkiä minuun sanoen:

"Kuvaappas rantaviiva Walnut Bendin luona. Minkä muotoinen se on?"

Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut pyytää minua tekemään selkoa
isoäitini mielipiteestä protoplasmaan nähden. Mietin arvokkaasti
muutaman silmänräpäyksen ja ilmaisin sitten, ettei sillä minun
tietääkseni ollut mitään erikoista "muotoa." Tulistuvainen
oppimestarini laukaisi luonnollisesti heti ankaran pamauksen ja
jatkoi sitten lataamista ja laukaisemista, kunnes hänellä ei enää
ollut mitään lisättävää.

Olin jo aikoja sitten oppinut, ettei hänellä ollut varastossa enempää
kuin määräerä senlaatuisia ampumavaroja ja että hän, heti kun se
oli loppuun käytetty, muuttui varsin myötätuntoiseksi ja melkeinpä
katuvaiseksi vanhaksi kunnon mieheksi. Käytän tässä sanaa "vanha"
kiintymyksen ilmauksena -- sillä hän ei ollut siihen aikaan kuin pari
vuotta yli kolmenkymmenen. Minä siis odotin. Hetken päästä sanoi hän
lempeästi:

"Poikani, sinun on aivan pakko, näetkös, perin pohjin tuntea virran
muoto. Se on ainoa, jonka mukaan voi ohjata pikimustassa yössä,
ymmärrätkös. Mutta sitäpaitsi pitää sinun tietää, ettei se ole yhtä
helppoa yöllä kuin päivällä."

"Mutta millä ihmeellä sitten voin oppia tuon kaiken?"

"Mitenkäs sinä osaat kulkea ruokasalissa siellä kotona vaikka kuinka
pimeässä? -- Niin, kas, sen vuoksi että sinä tiedät sen muodon. Sinä
et voi sitä nähdä."

"Tarkotatteko te todellakin, sir, että minun tulee tuntea yhtä hyvin
ne sadat tuhannet mutkat ja lahdet tällä äärettömällä virralla kuin
tunnen huoneet kotona?"

"Hiisi minut vieköön, jollei sinun ole pakko tuntea niitä hyvän
joukon paremmin kuin kukaan ihminen tuntee huoneensa omassa
talossaan, sanon sinulle."

"Soisin olevani kuollut!"

"Niin, katsoppas, poikani, ei käy laatuun menettää malttiaan. Tämä,
näetkös, tämä täytyy oppia, tämä. Ei käy päinsä vilistää tiehensä.
Tähtikirkkaina öinä käyvät varjot niin mustiksi, ymmärrätkös, että
ellet tuntisi kuin viisi sormeasi, miltä ranta näyttää, pelästyisit
tiedottomaksi kerran neljännestunnissa, ja kuvittelisit jokaista
puunrunkoa niemeksi tai muuksi senkin vietäväksi -- ja sinä
seisoisit ja rehkisit viidenkymmenen kyynärän päässä virralla, kun
sinun pitäisi olla kahdenkymmenen jalan päässä rannasta. Pimeässä
et voi nähdä, missä jokin snagi on, mutta sinä tiedät pilkulleen,
missä se on, ja rantojen muoto sanoo sinulle sen, kun lähestyt
sitä. Sitten on meillä öitä, jotka ovat pimeitä kuin säkissä --
sellaisina öinä on virralla kokonaan toinen muoto kuin silloin kun on
tähtikirkasta. Silloin näyttävät rannat suorilta kuin kanavanreunat,
ja jollet tietäisi enempää kuin sen, ohjaisit sinä myös sen mukaan.
Mutta se, joka tuntee joen, ohjaa laivan suoraan sitä kohti, mikä
näyttää suoralta, muuratulta seinältä, ja se seinä väistää häntä
ja päästää hänet eteenpäin -- sillä hän tietää, näetkös, että joki
tekee käänteen juuri sillä kohdalla. Ja sitten on meillä sumuöitä
tietystikin. Otappas tuollainen yö, jolloin on oikein harmaa, taaja
sadesumu, niin saat nähdä, poikaseni, ettei rannoilla ole mitään
muotoa ensinkään. Viisaammatkin miehet kuin sinä ovat siinä joutuneet
ymmälle. Ja sitten ovat rannat toisenlaisia aina sen mukaan, onko
uusi vai loppu- vai täysikuu, ymmärrätkös. On näes --"

"Oi, herran tähden, älkää sanoko enempää! -- Onko minun todellakin
opittava joki kaikilla noilla viidellätuhannella tavalla? Jos minä
pänttäisin kaiken tämän pääkallooni, pakahtuisi se vallan varmasti!"

"Ei! -- ei sinun tule oppia muuta kuin kuinka joki on muodostunut.
Ja se on sinun opittava niin eh-dot-to-man ihkavarmasti ja visusti,
että aina osaat ohjata oman pääsi mukaan, mitä tahansa sitten luulet
näkeväsikin silmiesi edessä."

"No, minä kai koetan sitten -- mutta jos nyt oppisin tuon kaiken,
niin voin kai sitten luottaa siihen? -- joki on kai aina samanlainen
eikä rupea muuttelemaan muotoaan, toivoakseni?"

Ennenkuin esimieheni ehti vastata, tuli W----, toinen luotsi,
ottaakseen vartiovuoron, ja sanoi samassa:

"Kuuleppas, Bixby, olehan varoillasi, kun tullaan Presidentin-saaren
luo ja niille seuduille. Joki on leikkautunut maihin, ja hiekkasärkät
ovat myödänneet, niin että on odotettavissa koko ihanaa. Sinä et tule
tuntemaan samaksi väylää n:o 40:n yläpuolella. Jos sentään, on kai
mentävä sycomore-snagin sisäpuolelta."

Niin sain vastauksen siihen kysymykseen. Tässä oli siis kokonaisia
penikulmia rantaa, joka juuri oli muuttamassa muotoaan. Koko
miehuuteni oli taas mennyttä. Kaksi seikkaa näytti minusta
päivänselviltä: se että miehen päästäkseen luotsiksi tuli oppia
enemmän kuin oikeastaan olisi sallittua kenenkään ihmisen tietää, ja
se että hänen kerran vuorokaudessa tuli oppia kaikkityyni uudestaan
aivan toisella tavalla.

Sinä yönä kesti meidän vartiovuoroamme kahteentoista. Luotseilla oli
tapana jutella hiukan vartiovuoron vaihtuessa. Kun uusi luotsi otti
paikan ruorirattaan ääressä, oli lähtevän luotsin tapana ohimennen
mainita, että oltiin siinä tai siinä käänteessä, tai sen tai sen
istutuksen tai lautatarhan läheisyydessä. Tämä oli itse asiassa tyhjä
kohteliaisuus; mutta minä pidin sitä välttämättömyytenä. Kysymyksessä
olevana yönä tuli W---- kuitenkin kaksitoista minuuttia liian
myöhään vuorolleen, ja kun tätä luotsien kesken pidetään melkein
anteeksiantamattomana virheenä luotsitapoja vastaan, jätti Bixby
hänelle ruorin ja poistui sanaakaan virkkamatta. Minä kauhistuin.
Yö oli pimeä kuin säkissä, ja me olimme juuri tavattoman leveässä
ja vaarallisessa käänteessä, missä tuskin voi erottaa rantoja tai
muita merkkejä. Minusta tuntui uskomattomalta, että Bixbyllä oli
voinut olla sydäntä jättää miesparka sillä tavoin ja samalla heittää
laiva varmaan perikatoon. Mutta päätin lujasti, etten ainakaan minä
hylkäisi häntä. Hän saisi tuntea, että hänellä oli ainakin yksi
ystävä vierellään. Minä siis pysyttelin läheisyydessä, samalla kun
odottelin, että minulta kysyttäisiin, missä me olimme. Mutta W----
ohjasi päätäpahkaa edelleen läpipääsemättömän yhteensulloutuneiden
mustien kissojen muurin läpi, joka näytti ympäröivän meitä, eikä
hiiskunut sanaakaan. Siinä oli vasta ylpeä p--u, ajattelin hiljaisessa
mielessäni; -- sellainen pentele, joka mieluummin antaa laivan
ja meidän kaikkityyni mennä menojamme kuin alentuu hankkimaan
tietoja minulta, sen vuoksi että minua, jumala paratkoon, vielä
ei voida lukea maan suolaan, tai ettei minulla vielä ole lupa
tiuskua kapteenille ja riehua mieleni mukaan elämän ja kuoleman
kanssa höyrylaivalla. Kiipesin penkille ja istuuduin siihen;
minusta ei näyttänyt viisaalta ruveta nukkumaan niin kauan kuin tuo
hulluinhuoneen asukas oli vartiovuorolla.

Nukkumaan minä siitä huolimatta rupesin, ja aika vahvaan uneen
vaivuinkin, sillä kun seuraavan kerran katsoin ympärilleni, oli päivä
valkenemassa, W---- oli poissa, ja Bixby seisoi taas ruorirattaassa.
Kello oli siis neljä ja kaikki oli niinkuin pitikin -- paitsi minä:
minä tunsin mielestäni olevani säkki täynnä kuivia luita, joihin
kaikkiin oli yhtaikaa tarttunut reumaattinen särky.

Bixby kysyi minulta, minkä päähänpiston takia olin jäänyt
kannelle, ja hiukan epäröityäni tunnustin, että perussyyni
oli pelkkä ihmisrakkaus: -- tahdon sanoa W----lle missä oltiin.
Tarvittiin kokonaista viisi minuuttia ennenkuin Bixbyn onnistui
käsittää tämä ajatus koko julkeudessaan, mutta silloin täyttikin
se hänet nähtävästi aina kaulaa myöten, sillä hän sanoi minulle
kohteliaisuuden, ja kaupantekijäisiksi vielä sellaisen, joka ei ollut
jokapäiväisimpiä. Hän sanoi:

"Kuuleppas, kun sinut ottaa noin ikään yltäyleensä ja kaikki siihen
laskettuna, niin luulen todellakin, että sinä olet suurempi aasi kuin
mikään muu elävä olento, minkä koskaan ennen tiedän kohdanneeni. Mitä
turkasta sinä kuvittelet hänen tarvinneen kysyä sinulta?"

Sanoin luulleeni, että -- olisi voinut olla hyvä hänelle saada tietää
se.

"Hyvä hänelle! -- No, jopa h----ssä! -- Enkö minä ole sanonut sinulle,
sinä erinomainen pässinpää, että joki täytyy tuntea yhtä hyvin kuin
tuntee huoneensa kotonaan omassa talossaan?"

"Niin, tiettävästikin, minä kyllä voin löytää omissa huoneissani
pimeässä, jos tiedän, että olen omissa huoneissani -- mutta kuinkas
sitten käy, jos minä en tietäisi sitä? -- Kuinkas silloin kävisi?" --

"Niin, katsoppas, se _pitää_ sinun tietää, kun on kysymys joesta,
ymmärrätkös."

"Vai niin. No, sitten olen iloinen, etten sanonut mitään W----lle."

"Siinä sinä sanoit toden sanan. Senkin sukkula! -- Hän olisi siinä
paikassa laskettanut sinut ulos läpi ikkunan ja särkenyt yli sadan
dollarin peilinlasit ja akkunanpuitteet ja muut."

Olin hyvilläni siitä, että tällainen kauhea tapaus oli välttynyt,
sillä kapteeni ei voinut koskaan kärsiä väkeä, joka käsitteli
varomattomasti aluksen tavaroita.

Omistauduin nyt todenteolla tutkimaan jokea -- ja sitkeämpää,
vastahakoisempaa tehtävää ei ainakaan minulla ole ollut onnettomuus
saada suoritettavakseni. Kiinnitin silmäni terävään, metsän
peittämään maankielekkeeseen, joka pisti pitkälle virtaan kappaleen
matkan päässä meidän edessämme, ja koetin mitä tunnollisimmin
valokuvata sen piirteitä ja ulkonäköä aivokalvooni -- ja katso,
tuskin olin jotenkuten onnistunut tässä työssä, kun tuo sietämätön
olio meidän lähetessämme alkoi ikäänkuin sulaa kokoon ja vetäytyä
takaperin ympäröivään rannikkoalueeseen! -- Kun panin merkille erään
silmäänpistävän kuolleen puun niemenkärjessä, huomasin pian saman
puun, niin pian kuin tulimme lähemmäksi sitä, mitä juonikkaimmalla
tavalla sekottautuneen ja sotkeutuneen kokonaiseen metsään muita
puita. Vuoretkaan eivät suvainneet pysyttää muotoaan viittä
minuuttia, vaan muuttivat ulkonäköään niin äkkiä kuin olisivat olleet
voita ja sijainneet kuuman ilmanalan helteisimmässä keskipisteessä.
Yhdelläkään ainoalla esineellä ei ollut samaa muotoa ylöspäin
mentäessä kuin niillä oli alaspäin tultaessa. Se oli viedä järjen! --
Valitin tästä Bixbylle, joka vastasi tyynesti:

"Niin, näetkös, sehän se on juuri temppu asiassa, se. Ellei rannikko
muuttaisi ulkonäköään joka minuutti, ei siitä olisi mitään hyötyä.
Katsohan nyt esimerkiksi tätä paikkaa, missä me nyt olemme. Niin
kauan kuin tuo kunnas tuolla ei ole muuta kuin yksi ainoa kunnas,
tiedän minä voivani tyynesti pitää samaa suuntaa kuin tähän asti;
mutta niin pian kuin se erottautuu ikäänkuin V:ksi, on aika kääntää
ylihankaan niin pian kuin mahdollista, muutoin kulkee laiva suoraan
karille; -- ja hiukan etempänä, kun tuon V:n toinen sakara kääntyy
toisen taakse, on käännyttävä alihankaan takaisin, jotta en sattuisi
tekemisiin snagin kanssa, joka voisi katkaista laivan emäpuun
niin sievästi kuin purasimella. Jos tuolla kunnaalla ei olisi
ymmärrystä muuttaa muotoaan pimeinä öinä, olisi näillä tienoin kaunis
höyrylaivahautausmaa vuoden kuluessa, se on totinen totuus."

Oli selvää, että minun tuli oppia joen ja rantojen muoto kaikilla
ajateltavissa olevilla tavoilla -- eteenpäin ja taaksepäin, poikin
ja pitkin -- ei ollut muuta neuvoa -- puhumattakaan siitä, miltä ne
näyttivät öisin, jolloin oli sumua eikä niillä ollut mitään muotoa
ensinkään. No, minä nostin kaikki purjeet ja näin kaiken mahdollisen
vaivan. Ajan mittaan aloin todellakin päästä jotenkuten tuon vaikean
läksyn herraksi, ja pieni itsetyytyväisyyteni alkoi taasen pistää
päätään hiukan esiin. Mutta Bixby oli heti valmis antamaan sille
uuden sysäyksen. Hän avasi tulen seuraavalla tavalla:

"Kuulehan, paljonko oli meillä vettä väylässä Hole-in-the-Wallin
luona, viimeisen edellisellä matkalla?"

Minusta tuntui se melkein loukkaukselta. Minä vastasin:

"Jokaisella matkalla, mentäköön ylös- tai alaspäin, pitävät
luodinheittäjät senkinpäiväistä messua kuorossa sillä kohtaa tunnin
tai kolmeneljännestä kerrallaan. Kuinka voi kukaan vaatia, että minä
muistaisin jotakin siitä sotkusta?" --

"Niin, niin, poikani, se sinun kuitenkin pitää muistaa. Sinun on
pakko pilkulleen muistaa, miten syvässä laiva kulki ja minkä merkkien
mukaan me ohjasimme siinä, missä meillä oli matalin vesi koko niiden
kahden, tuhannen karin matkalla, jotka sijaitsevat S:t Louisin ja
New-Orleansin välillä -- etkä sinä myös saa sekottaa matkaa toiseen,
sillä vedensyvyys vaihtuu joka kerralla. Muistapas se."

Kun olin tullut taasen tajuihini, sanoin minä:

"Jos joskus pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä tuon, niin täytyy
minun myös osata herättää kuolleita, ja silloin ei minun tarvitse
olla luotsina elättääkseni itseäni. Anna minulle yhtä hyvin samalla
sanko ja köysiluuta; en kelpaa muuksi kuin kannenlakaisijaksi.
Minulla ei ole tarpeeksi suuria aivoja ollakseni luotsi, ja jos
minulla olisi, en voisi kantaa enää niitä ylhäällä, vaan täytyisi
minun kulkea kainalosauvoilla."

"Puuta -- heinää! -- Kun sanon, että opetan ihmisen luotsaamaan, niin
on myös tarkoitukseni tehdä se. Voit luottaa siihen, että minä joko
opetan hänet tai sitten lopetan hänet."

Hauskoja toiveita! --

Ruveta sanasille sellaisen ihmisen kanssa ei luonnollisestikaan
kannattanut. En keksinyt mitään muuta keinoa kuin alistaa
muistiparkani vielä suuremman painon alle, koko koneiston
räjähtämisen uhalla; ja kuinka olikaan, alkoi todellakin vähitellen
matalavesikin siihen kuuluvine lukemattomine luotsimerkkeineen
tarttua siihen. Mutta lopputulos oli sama. Tuskin oli yksi vaikeus
voitettu, kun jo toinen ilmestyi. Olin tosin usein nähnyt luotsien
tuijottavan veteen ja lukevan sitä kuin kirjaa; mutta minulle oli se
kirja sulettu. Vihdoin tuli se aika, jolloin oppimestarini näytti
katsovan minun edistyneen niin pitkälle, että voin sulattaa luennon
korkeammassa jokikielessä. Hän alkoi:

"Näetkö tuota käyrää viivaa vedessä? -- Se on kari. Ja lisäksi on se
poikkikari. Sen alla on kiinteä hiekkasärkkä, joka on pystysuora kuin
seinä. Vesi on syvä aivan sen vierelle asti, mutta sen yläpuolella on
se sitä hiivatin hiukan, sanon minä. Jos törmäisit sitä päin, voisit
yhtä hyvin sanoa alukselle hyvästit samalla. Kas, näetkös, että tuo
viiva ikäänkuin levenee ja katoaa tuolla yläpäässä?"

Kyllä, sen minä näin.

"No, siellä särkkä vajoaa, ja sieltä voit hädän tullen kömpiä yli
tekemättä mitään vahinkoa. Kas niin, ota nyt ruori ja laske aivan
karin luokse -- tässä on suvanto eikä virtaa laisinkaan."

Minä tottelin parhaani mukaan. Kun lähenimme sitä kohtaa, missä kari
vaipui, komensi Bixby:

"Olepas nyt varoillasi. Tee niinkuin käsken. Älä pelkää, että se
menee karille -- laiva ei tiedä mitään pahempaa kuin kariston. Työnnä
noin -- työnnä noin -- -- pidä ruori vakavana. Päästä nyt alas se! --
Ja pian sittenkin!"

Hän kävi itse käsiksi rattaaseen ja auttoi sitä hyrräämään ympäri
kuin rukki. Sitten pidimme siitä molemmin kiinni kaikin voimin. Laiva
vastusteli silmänräpäyksen, mutta samassa kääntyi se ylihankaan,
pisti ylös karia kohti ja lähetti pitkän, vihaisesti kohisevan ja
kuohuvan aallon perään näin:

"Varo nyt -- varo nyt, ettei se pääse kulkemaan käsistäsi. Noin, noin
-- kun se vastustelee ja ohjausköydet lyövät noin, vähän työntämällä,
niin kevennä hiukan ruoria -- noin -- yöllä ilmoittaa se tuolla
tavalla, että vesi on liian matalaa. Ohjaa aivan niemeä kohti, sanon
minä -- hiljaa, hiljaa, vähän kerrallaan. Kas niin, nyt olemme
hietasärkällä -- niemen ulkopuolella on aina hietasärkkä, sen tähden
että vesi siinä huuhtoutuu pyörteissä. Näetkö noita hienoja viivoja
tuolla, jotka ovat kuin viuhkan rivat? Ne ovat pieniä hiekkauurtoja,
nuo, -- niille ei sinun juuri tarvitse ajaa päälle, mutta pysyttäydy
aivan niiden luona. Varo nyt -- varo nyt! -- ei liian läheltä tuota
paikkaa, missä vesi näyttää tyveneltä ja ikäänkuin rasvaiselta -- siinä
on tuskin yhdeksää jalkaa, siinä, sitä ei se siedä. Katsohan, nyt se
jo alkaa haista taulalta -- varo nyt, sanon minä. Tuhat tulimaista,
siinä se pääsi sinulta! -- Seisota alihangan pyörä! -- Nopeasti,
sanon minä. Selvä peräytymään! -- Takaisin!"

Konekellot kilisivät ja kone totteli heti, valkeiden höyrypilvien
vyöryessä venttiileistä, mutta se oli vallan liian myöhään. Laiva
oli "haistanut taulaa." Toden teolla: kuohuviivat, jotka olivat
vetäytyneet kummallekin puolelle keulaa, katosivat silmänräpäyksessä,
ja suuri hyökyaalto tuli kierien eteen, -- laiva painui alihankaan ja
hyökkäsi sitten virran mukana vastaista rantaa kohti vinhaa vauhtia,
ikäänkuin se olisi tuntenut kuolemanpelkoa ja tahtonut paeta hinnalla
millä hyvänsä. Me olimme runsaan penikulman alempana kuin meidän
olisi pitänyt olla, kun meidän taas onnistui saada urakka siitä.

Iltapäivävuorolla seuraavana päivänä kysyi Bixby minulta, luulinko
voivani ohjata lähimmät pari penikulmaa omin neuvoin. Minä vastasin:

"Ensin niemen yläpuolella olevan ensimäisen snagin sisäpuolelta,
ulkopuolelta seuraavaa, sitten Higginsin lautatarhaa kohti ja -- --"

"All right. Tulen takaisin ennenkuin ehdit ensimäiselle niemelle."

Mutta hän ei tullut. Häntä ei näkynyt vielä silloinkaan kun pääsin
niemen ohi ja tulin väylälle, johon nähden minulla oli omat
epäilykseni. En aavistanut, että hän seisoi piilossa savutorven
takana, nähdäkseen kuinka minä tulen toimeen. Kuitenkin jatkoin
matkaani iloisesti, määrättömän ylpeänä, sillä hän ei ollut vielä
koskaan antanut minun yksin ohjata laivaa niin pitkää aikaa kuin
tällä kerralla. Menin niinkin pitkälle ylimielisyydessäni, että
ajoittain päästin ruorin ja käänsin selkäni sille, samalla kun
välinpitämättömän tyynesti katselin perämerkkejä ja viheltelin
muuatta säveltä, -- menettelytapa, jota usein olin kunnioittavasti
ihmetellyt sekä Bixbyssä että muissa luotsipukareissa. Heittäydyin
kuitenkin mahdollisesti vihdoin kai liian kauan näihin katselemisiin,
ja kun lopulta käännyin, lensi sydän sellaista vauhtia ylös
kurkkuuni, että jollen olisi purrut hampaita yhteen, olisi se ehkä
kokonaan muuttanut muihin avaruuksiin saman tien. Sillä aivan
etukeulamme edessä levitti yksi noita kauheita poikkikareja juuri
siinä silmänräpäyksessä inhottavan pituutensa! -- Kadotin tuossa
tuokiossa kaiken tajuni -- en tiennyt seisoinko päälläni vai
jaloillani; -- haukkasin ilmaa ja tunsin ikäänkuin tukehtuvani;
kieputin ratasta kuin tuulispää; laiva, totteli ja kääntyi heti,
mutta kari näytti myös kääntyvän, sillä se oli yhä edelleen aivan
keulan edessä; -- minä pakenin -- se seurasi jälessä -- aina aivan
keulan edessä, niinkuin kauhea kuumenäky. En nähnyt enää minne
mentiin -- paeta, vain paeta, oli ainoa ajatukseni. Onnettomuus
oli välttämätön -- miksi, miksi ei tuo kurja saapunut! -- Jos
olisin tehnyt sen rikoksen, että ilman lupaa olisin soittanut
kelloa, niin olisi voinut tapahtua, että minut ilman tutkimusta ja
tuomiota olisi heitetty yli laidan, mutta mieluummin niinkin kuin
antaa aluksen tuhoutua! -- Sokeassa epätoivossa toimeenpaninkin
alhaalla konehuoneessa helvetillisen hälytyksen, jommoista mikään
koneenkäyttäjä ei liene koskaan kuullut. Kesken tätä mieletöntä
kellonsoittoa alkoivat koneet rajusti peräännyttää, ja sekin
vähäinen järki, mitä minulla vielä oli jälellä, meni lemmon tietä:
me olimme nyt vähällä joutaa metsään joen toiselle rannalle.
Tänä kauhun hetkenä ilmestyi mr. Bixby myrskykannelle. Hän tuli
astuskellen tyynesti ja huolettomasti kuin ei olisi mitään ollut
tekeillä, ja sieluni lensi häntä vastaan; -- koko hätäni katosi siinä
silmänräpäyksessä, olisin tuntenut itseni rauhalliseksi Niagaran
reunalla niin kauan kuin mr. Bixby seisoi myrskykannella.

Leppoisasti, hiljaa, otti hän hammastikun suustaan ja piteli sitä
sormiensa välissä niinkuin se olisi ollut sikari -- me olimme juuri
kiipeämäisillämme suureen puuhun, joka oli kallistunut veteen, ja
matkustajat hyökkäsivät esiin kuin pelästyneet rotat -- ja sitten
aukaisi hän suunsa ja ilmoitti minulle mitä lempeimmällä äänellä
seuraavan neuvon:

"Pysäytä ylihangan ratas! -- pysäytä alihanka!"

Laiva epäröi, seisoi hiljaa, painoi peräpeilinsä oksia vastaan
ratkaisevan sekunnin ja alkoi sitten vastahakoisesti loitontua taas
maasta.

"Pysäytä ylihanka. Pysäytä alihanka. Koneet valmiina. Nyt eteenpäin
täyttä vauhtia! -- Suuntaa nientä kohti."

Pois höyrysimme me iloisesti ja rauhallisesti kuin kesäaamu.
Mr. Bixby astui nyt ohjaushyttiin ja lausui teeskennellyn
yksinkertaisesti:

"Jos sinua maalta pyydetään pysähdyttämään alus, poikaseni, täytyy
sinun aina lyödä kolme lyöntiä isolla kellolla ennenkuin käännät,
niin että voivat selviytyä koneissa."

Minä punastuin tästä ivailusta, ja vastasin heikolla äänellä, ettei
minua oltu maalta käsin pyydetty pysähdyttämään alusta.

"No, vai niin -- sitten se tapahtui puitten ottoa varten.
Vahtivuorolla oleva perämies ilmoittaa kyllä sinulle, milloin niitä
tarvitaan."

Minua kalvoi häpeä, mutta minun täytyi myöntää, ettei tarkoitukseni
ollut myöskään ottaa puita.

"No, eikö sitäkään? -- mutta mitä herran nimessä sinulla oli
tekemistä tuolla mutkassa? -- Oletko kuullut puhuttavan, että joku
laiva olisi mennyt rantoja pitkin ylös virtaa veden ollessa näin
alhaalla, mitä? --"

"En, sir -- en -- en ajatellutkaan kulkea rantoja pitkin. Tahdoin
vain välttää poikkikarin."

"Poikkikarin! -- sellaista ei ole kolmen penikulman päässä täältä."

"Mutta minähän näin sen. Se oli aivan samanlainen kuin tuo tuossa,
jonka ohi me kuljemme."

"Vai niin, tuoko tuolla? -- Aja yli vain!"

"Onko se käsky, sir?"

"On. Aja yli. Kyllä minä vastaan."

Nyt minulle oli yhtä tärkeätä hävittää laiva kuin äsken pelastaa.
Toistin hiljaa vielä kerran käskyn itsekseni sen varalle, että joudun
siitä oikeudessa vastaamaan, palautin vielä Jumalan mieleeni ja
ohjasin suoraan karille. Kun se katosi laivan keulan alle, pidätin
henkeäni; mutta me soluimme sen yli aivan kuin se olisi ollut
rasvattu.

"No, näetkös nyt eron, nulikka? -- Se oli vain -- tuulenviima, joka
väreilyttää veden tuolla tapaa."

"Kyllä minä sen näen: Mutta se näytti joka tapauksessa aivan karilta.
Miten voin koskaan erottaa niitä toisistaan?"

"Niin, tosiaan en voi sanoa sitä sinulle. Vaisto, näes, sen sanoo.
Sitä ei voi selittää."

Hän näytti olevan oikeassa. Vedenpinta tuli aikaa voittaen
ihmekirjaksi minunkin silmissäni -- kirjaksi, joka oppimattomalle
oli kirjoitettu vieraalla kielellä, mutta joka siihen vihitylle
ilmoitti syvimmät salaisuutensa yhtä selvästi kuin olisi ne joku
ääni lausunut, ja se ei ollut mikään kirja, joka luettiin kerran
läpi ja pantiin sitte sivulle; koko pitkällä kahdentoistasadan
penikulman matkalla ei ollut ainoatakaan sivua, jonka rankaisematta
olisi saanut jättää lukematta, ei ainoatakaan, jonka yli tunsi halua
hypätä, uskossa että joku toinen olisi jännittävämpi. Koskaan ei ole
ihmiskäsi kirjoittanut ihmeellisempää kirjaa -- ei koskaan mitään
tenhoavampaa, mieltäkiinnittävämpää, aina uudempaa. Matkustaja,
joka ei osannut lukea sitä, ihaili mahdollisesti -- sikäli kuin
hän huomasi sen -- omituista, hienoa poretta veden pinnalla, joka
on kuin hymykuoppa lapsen poskessa; mutta luotsin silmissä oli tuo
pore lause, joka oli painettu harvennetuilla kirjasimilla monine
varottavine huutomerkkeineen, -- sillä se merkitsi, että tässä
piili laivahylky tai kari, joka voisi lävistää vahvimmankin laivan
upoksiin. Tosiaankin, matkustaja, joka ei voinut saada selkoa tästä
kirjasta, näki siinä vain sarjan ihania kuvia, jotka aurinko oli
maalannut ja pilvet varjostaneet -- mutta harjaantuneelle silmälle
ei tämä ollut kuvia, vaan pikemmin mitä vakavinta ja pelottavinta
todellisuutta.

Nyt, kun minun vihdoinkin oli onnistunut oppia joen hiljaista kieltä
ja tunsin jokaisen mitättömän esineen sen rannoilla, melkein niinkuin
tunsin kirjaimet, olin kieltämättä voittanut paljon -- mutta minä
olin myös kadottanut jotain, mitä en enää koskaan voi saada takaisin.
Koko majesteetillisen joen kauneus, ihanuus ja runollisuus oli
poissa! -- Muistan vielä seivästi erään ihmeen ihanan auringonlaskun,
jonka todistajana olin vähä sen jälkeen kun ensin olin alottanut
elämäni joella. Leveä vedenpinta näytti muuttuneen vereksi; aivan
keskellä vaaleni puna ja muuttui kullaksi, ja tälle kultapohjalle
kuvastui terävästi yksinäinen, sysimusta, uiskenteleva puunrunko;
eräässä kohdassa näkyi pitkä, käyrä, hohtava juova vedessä; toisessa
paikassa liikuttivat pintaa poreilevat pyörteet, moniloistoiset kuin
opaalit; missä ruusunhohde oli valjuin, näkyi peilikirkas pinta, jota
rajoittivat mitä hienoimmat toinen toisiinsa sulautuvat renkaat;
vasen ranta kasvoi tiheää metsää, ja pimeän varjon, jonka se heitti
veteen, katkaisi eräässä kohdassa pitkä, uurteinen juova, joka hohti
kuin hopea, samalla kun korkealla metsän yläpuolella yksinäinen,
tavaton, kuollut puu ojenteli ainoata vielä lehtien peittämää
oksaansa, joka hehkui kuin tulenliekki laskevan auringon loisteessa.
Kaikkialla miellyttäviä viivoja, päilyviä pintoja, metsittyneitä
kunnaita ja siintäviä selkiä -- kaikkialla sama taikavalaistus, sama
lempeästi loistava värileikki.

Seisoin kuin noiduttu, kaikin aistimin ahmien kaikkea tuota
ihanuutta, joka ympäröi minua. Tämä maailma oli vielä aivan uusi
minulle, enkä ollut mitään sen vertaista nähnyt ennen. Mutta,
kuten sanottu, tuli päivä, jolloin minulla ei enää ollut silmää
joen kauneudelle, tai ainakin jolloin se lakkasi vaikuttamasta
samalla tavalla minuun. Jos olisin seisonut vielä kerran saman
luonnonnäytelmän edessä kuin sinä iltana, olisin tyynesti ja
ilman ihastusta pannut sen merkille, sekä luultavasti hiljaisessa
mielessäni selitellyt kaiken mitä näin seuraavalla tavalla: "Tuo
aurinko merkitsee, että saamme tuulta huomenna, tuo uiskenteleva
puu merkitsee, että joki nousee, -- minkä se yhtä hyvin saisi olla
tekemättä, -- tuo käyrä juova vedessä syntyy poikkikarista, joka
kyllä jonakin kauniina yönä tehnee selvää yhdestä tai toisesta
höyrylaivasta, jos se jatkaa levenemistään tuolla tavoin; nuo
pyörteet osottavat, että hiekkasärkkä tuolla on hajaantumassa ja
että kulkuväylä on muuttumassa; nuo vaihtuvat renkaat merkitsevät,
että tuo yhteinen paikka, joka jo on niin vaarallinen, on yhä
madaltumassa; -- hopeajuova tuolla varjossa on tervehdys uudelta
snagilta, joka on niin hyväntahtoinen, että asettuu keskelle
kulkuväylää, juuri kaikkein parhaalle paikalle, minkä on voinut
löytää pyydystääkseen höyrylaivoja; tuo suuri kuollut puu ja sen
ainoa elävä oksa ei tule kestämään kauan, ja kuinka Herran nimessä
voi sitten yöaikaan löytää tietä kaikkien noitten salakarien välitse
ilman tuota siunattua vanhaa merimerkkiä, jonka mukaan ohjata?"

Niin, kaikki tuo runollinen loisto, joka oli levinnyt yli joen, oli
kadonnut minun silmistäni. Kaikilla niillä yksityisseikoilla, jotka
ennen olivat ihastuttaneet minua, oli nyt minulle arvoa vain sikäli
kuin ne voivat palvella tienoppaana luotsia.




V


Se hyväntahtoinen lukija, joka on ollut niin kohtelias, että on
seurannut minua aina tähän asti, on varmaankin ihmetellyt, että niin
perinpohjin olen käsitellyt luotsitaitoa ikäänkuin jonkinlaisena
"tieteenä". Suoraan sanoen on tämä juuri ollut pääasiallinen
tarkoitukseni näillä vaatimattomilla kuvauksilla; enkä ole vielä
sanonut kaikkea, mitä minulla on sanottavaa. Toivomuksenani on
niin selvästi kuin mahdollista osottaa yleisölle, mikä merkillinen
tiede juuri tämä luotsitaito on. Muut kulkuväylät ovat määritellyt,
kartotetut ja varustetut majakoilla ja merimerkeillä, niin että on
verrattain helppo oppia kulkemaan niitä; muut joet muuttavat vain
hyvin hitaasti juoksuaan ja fyysillistä laatuaan, niin että on
tarpeeksi, kun kerta kaikkiaan oppii tuntemaan ne -- mutta luotsi
saa aivan toisen ja äärettömän paljoa vastuullisemman ja vaikeamman
tehtävän, kun tulee kysymys jättiläismäisistä virroista semmoisista
kuin Mississippi ja Missouri, joiden lietteistä muodostuneita
rantoja kaivaa, leikkaa ja syö vesi, joiden "snagit" lakkaamatta
muuttavat asemaa, joiden karit alinomaa muuttavat paikkaansa, joiden
kulkuväylät alinomaa siirtyvät toiselta sivulta toiselle ja joiden
tuhannet esteet ja vaikeudet on kohdattava ja voitettava kaikkina
aikoina ilman ainoankaan majakkatornin tai poijun, meriviitan taikka
merimerkin apua; sillä mitään näistä kaikista ei ollut olemassa
siihen aikaan, josta kirjoitan, koko tuolla kolmesta neljään
tuhannen engl. penikulman matkalla. [Nykyään ovat nämä olosuhteet,
niinkuin monet muut tässä kuvatut, melkoisesti muuttuneet.] Tunnen
itseni jossain määrin oikeutetuksi lausumaan mielipiteeni tästä
asiasta sen seikan vuoksi, ettei kukaan tähän asti ole tehnyt tälle
suurelle "tieteelle" täyttä oikeutta ja ettei kukaan ole kirjoittanut
riviäkään siitä, ei ainakaan kukaan, joka itse olisi palvellut
luotsina ja jolla siten olisi käytännöllistä kokemusta asiasta.

Kun olin tullut niin pitkälle, että tunsin kunkin sellaisen esineen
nimen ja aseman, joka jollakin tavalla oli yhteydessä joen ja
kulkuväylän kanssa; kun olin opiskellut sen juoksua niin tarkoin,
että ummessa silmin ajatuksissani osasin seurata sitä S:t Orleansiin;
kun olin oppinut lukemaan vedenpintaa yhtä vapaasti kuin luin
aamulehtien johtavia kirjoituksia; ja kun vihdoin uskomattomalla
vaivalla olin onnistunut harjaannuttamaan tylsän muistini pysyttämään
siinä loppumattoman rivin luotsausnumeroita ja vesimerkkejä ynnä
muuta sellaista -- silloin alkoi minusta näyttää kuin kasvatukseni
olisi ollut likimain täydellinen, ja aloin pitää lakkia kolmella
neljänneksellä ja hammastikkua huulieni välissä, seisoessani
ruorirattaan ääressä. Mr. Bixbyllä oli avoin silmä näille ajan
merkeille. Eräänä päivänä sanoi hän:

"Kuinka korkea mahtanee tuo hietasärkkä tuolla Burgessin luona olla,
luullaksesi?"

"Kuinka minä sitä tietäisin, sir. Sehän on kumminkin kolme
neljännespenikulmaa tästä."

"Huono silmä -- huono silmä. Ota kiikari."

Minä tein niin, ja sanoin muutaman silmänräpäyksen kuluttua:

"Hm -- -- se voi olla noin likimain puolentoista jalkaa korkea,
ajattelen."

"Puolentoista jalkaa! -- tuo on kuuden jalan särkkä tuo, sanon minä,
hyvä herra. Kuinka korkea oli särkkä viime matkalla?"

"Sitä en todellakaan tiedä. En pannut sitä merkille."

"Vai niin, sinä et tehnyt sitä? -- mutta sen sinä saat olla hyvä ja
tehdä tästedes."

"Minkä takia sitten?"

"Ka, hyvin yksinkertaisesti sen vuoksi, että se sanoo sinulle hyvän
joukon muita asioita, jotka voivat olla hyvät tietää. Ensiksikin
sanoo se sinulle, onko joessa enemmän vettä kuin viime kerralla."

"Mutta senhän sanovat minulle luotaajat!"

"No, mutta oletappas, että he erehtyisivät? -- sehän on
ajateltavissa. Sen voisivat he nähdä särkästä, ja silloin voisit sinä
samalla antaa luotaajille pienen näpsäyksen. Tuo särkkä oli kymmenen
jalan korkuinen, kun me viimeksi menimme tästä ohi; ja nyt se on vain
kuusi. Mitä sinä luulet sen merkitsevän?"

"Luonnollisestikin, että vesi on nyt korkeammalla kuin silloin."

"Hyvä. No onko vesi nyt nousemassa vai laskemassa?"

"Nousemassa."

"Erehdys."

"Anteeksi, mutta sitä minä en usko, sir. Tässä tulee ajelehtiva puu."

"Kun joki nousee, pääsevät ajopuut irti, se on selvä -- mutta ne
uiskentelevat vielä kauan sen jälkeen kuin laskeminen on alkanut.
Silloin on särkkä varmin. Näetkö tuolla -- tuota hienoa vyötä
vaaleata sakkaa? -- Sen on vesi jättänyt, kun se oli korkeammalla.
Sinä näet myös, että ajopuut alkavat tarttua kareille siellä ja
täällä. Särkkä auttaa sinua oikeaan toisellakin tavalla. Näetkö tuota
puunkantoa tuolla niemennenässä?"

"Näen, sir."

"No, vesi ulottuu nyt aivan sen juurelle asti. Se sinun pitää
muistaa."

"Minkä takia?"

"No, se merkitsee, että vesi 103:n luona olevassa 'solassa' on kuusi
jalkaa."

"Mutta meillähän on pitkältä vielä 103:een."

"Siitäpä juuri näet, kuinka suuri hyöty on kunnollisesti tehdä
huomioita tuosta särkästä. Vesi on nyt tarpeeksi syvä 103:n luona,
mutta on toinen kysymys, voiko se olla yhtä syvä, kun me ehdimme
sinne. Mutta sen voimme me pitkin matkaa lukea särkistä, ymmärrätkös.
Noista ahtaista solista ei mennä ylös, kun joki on laskemassa, eikä
niissä ole monta, joita ylipäänsä kuljetaan alaspäin. Se on kielletty
Yhdysvaltain laissa. Mutta saattaa tapahtua, että joki alkaa nousta
taas ennenkuin ehdimme 103:n luo, ja siinä tapauksessa koetamme kai
sulloutua läpi. Annapas katsoa, syvässäkö kulemme?"

"Kuusi jalkaa perässä -- kuusi ja puoli etupäässä."

"Katsopas vain, sinä tiedät sentään jotain."

"Niin, mutta nyt minä myös tahtoisin tietää, onko tarkotus, että
minun lakkaamatta on vain mittaamistani mitattava näiden särkkäin
korkeutta tällä koko kahdentuhannen penikulman matkalla, kuukaudet
pääksytysten ympäri vuoden?"

"Ymmärrettävästi!"

Tunteeni olivat sitä laatua, ettei niitä voinut tulkita sanoin.
Hetken hiljaisten katselemisten jälkeen kysyin:

"No, ja näitä niin sanottuja 'solia' [ahtaita salmia saarten ja
niemien välissä, joista päästään kulkemaan vain korkeimman veden
aikana] -- onko näitä useitakin?"

"Kyllä sen saat uskoa. Luultavasti tulemme tekemään tämän matkan
kokonaan toisella tapaa kuin vielä koskaan olet kokenut. Jos joki
nousee taas -- ja se ei ihmetyttäisi minua -- niin menemme särkkien
sisäpuolelta, joiden sinä ennen olet nähnyt nousevan vedestä kuin
talon katon -- me kiidämme suoraan yli vajonneiden paikkain, joita
sinä et ole koskaan huomannut, ja suoraan läpi karien, jotka muuten
ovat enemmän kuin viisikymmentä syltä ympärimitaten; me kompuroimme
väyliä, joissa sinä aina olet luullut olevan pelkkää mannerta; me
pyyhällämme läpi metsien ja teemme siten pieniä oikoteitä, noin
kaksikymmentäviisi penikulmaa tai niillä vaihein; ja sinä saat nähdä
joka-ainoan saaren takasivun New-Orleansin ja Cairon välillä."

"Minä siis sangen yksinkertaisesti saan alkaa alusta taas ja oppia
yhtä paljon kuin olen jo oppinut?" --

"Sano yhtä hyvin kaksin verroin niin paljon, niin pääset lähemmäksi
totuutta."

"No, oppia on ikä kaikki. Olin aasi, kun laisinkaan ryhdyin koko
kauppaan."

"Sangen totta; sitä sinä muuten olet vieläkin. Mutta kun sinä kerran
tulet valmiiksi, niin et enää ole mikään aasi."

"Minusta ei tule koskaan valmista."

"Hm -- se kai jää minun asiakseni, se."

Seuraavina kuukausina sain monta merkillistä kokemusta. Jo saman
päivän iltapäivällä, jolloin ylläoleva keskustelu oli tapahtunut,
kohtasi meitä suuri vedenpaisumus, joka kuohuten vieri alaspäin
virtaa. Koko valtava vedenpinta oli mustanaan uiskentelevia tukkeja,
oksia ja puita, jotka vesi oli syönyt ja temmannut kuletettavakseen.
Mitä suurinta varovaisuutta ja taitavuutta vaati päivänkin valolla
laivan ohjaaminen tällaisen eteenpäin syöksyvän ja liikkuvan
tukkilautan välitse, ja vaikeudet lisääntyivät luonnollisestikin yön
tullen. Aina vähän väliä sukelsi jättiläismäinen tukki, joka sitä
ennen oli kätkeytynyt aivan veteen, etukeulan eteen -- ei kannattanut
koettaa väistää sitä, saattoi vain pysäyttää koneet, minkä jälkeen
toinen pyörä jyristen kulki tukin koko pituuden yli hirvittävällä
pauhulla ja rytinällä, ja laiva kallistui toiselle kyljelle, mikä oli
mitä epämieluisinta matkustajille. Silloin tällöin törmäsimme myös
näihin puunrunkoihin pauhaavalla jyrinällä täyttä vauhtia, jolloin
laiva huojui ja natisi liitteissään kuin olisi se kulkenut suoraan
maalle. Toisinaan suvaitsi tuollainen tukki myös tarttua keskelle
etukeulaa ja sulkea puolen Mississippiä meidän edestämme, -- eikä
silloin ollut muuta keinoa kuin kulkea "kravuntietä" vähän matkaa,
kunnes pääsimme eroon vastenmielisestä rasituksestamme. Useimmiten
törmäsimme valkoisia, kuorittuja tukkeja päin, jotka ovat vaikeimpia
erottaa pimeässä; mustat sensijaan näkee jonkunverran selvemmin.

Korkean veden mukana tuli luonnollisestikin, kuten tavallista, koko
joukko tavattomia tukkilauttoja yliseltä Mississipiltä, hiililotjia
Pittsburgista, halkoaluksia kaikilta mahdollisilta tahoilta ja
tasapohjaisia, leveitä jokialuksia "Posey Countysta" Indianasta,
kuormattuina "hedelmillä ja puutavaroilla" kuten rahtikirjoissa
sanottiin, vaikka koko ihanuus itse asiassa oli kurpitsoja ja
tynnyrinkimpiä. Kaikki luotsit vihasivat sanomattomasti näitä
aluksia, ja se maksettiin heille takaisin korkoineen. Laki vaati,
että kaikilla tuollaisilla avuttomilla joenkömpijöillä aina tuli olla
palava lyhty huipussa, mutta tätä lakia harvoin noudatettiin. Tavan
takaa sattui pilkkosen pimeinä öinä, että valo äkkiä hypähti ylös
aivan meidän keulamme edestä ja hätääntyneen äänen kuultiin parkuvan
aarniometsän murteelle ominaisella nenä-äänellä:

"Mihinkä h----tiin te menette? -- Ettekö voi nähdä eteenne, senkin
kirotut kanavarkaat, senkin yksisilmäiset verenimijät, senkin
täytetyn paviaanin umpisokeat poikaset!"

Kun me porhalsimme ohi, valaisi uuniemme punainen hehku
silmänräpäyksen lotjaa ja hulluna viittovaa puhujaa, ja tässä
silmänräpäyksessä vaihtui hänen ja meidän kansimiestemme ja
lämmittäjäin välillä kokonainen asevarasto voimakkaimpia kiroamisia
ja noitumisia, samalla kun toinen pyöristämme huristi perämelan
rouskuvien jätteiden yli, -- sen jälkeen oli kaikki taasen hiljaista
ja mustaa niinkuin ennenkin. Ja tämä sama laivuri ei varmaankaan
kammonnut New-Orleansissa haastaa meidän laivaamme oikeuteen ja
vaatia vahingonkorvausta, vannoen ja vakuuttaen, että hänellä
koko ajan oli lyhdyssä valo, vaikka puhdas totuus luultavasti
oli, että sama lyhty silloin oli kojussa, missä "miehistö" juuri
askaroitsi pelaamalla korttia ja juopottelemalla, kenenkään olematta
kannella vartioimassa. Kerran tapahtui ahtaassa solassa, missä --
niinkuin perämiehet itse tapaavat sanoa -- "oli pimeä kuin lehmän
vatsassa", että me ehdottomasti olisimme murskanneet kokonaisen
Posey-County-perheen, puutavaroineen kaikkineen, elleivät he
ratkaisevassa silmänräpäyksessä olisi olleet soittamassa viulua
kojussa. Me kuulimme äänen niin ajoissa, että ehdimme kääntää tieltä,
tekemättä sanottavampaa vahinkoa -- ikävä kyllä -- vaikka olimme niin
lähellä, että oli täysi syy toivoa päinvastaista. Nyt tulivat he
luonnollisesti esiin lyhtyineen, ja sillä aikaa kun me peräännyimme,
seisoi koko perhe -- miehet, vaimot ja lapset -- rivissä sen
valossa ja sadattelivat meitä kunnes olivat sinisiä kasvoiltaan
ponnistuksista. Erään toisen kerran lasketti muuan hiililotja-mies
revolverinluodin ohjaushyttiin, kun me eräässä äkkikäänteessä
tempasimme häneltä perämelan.

Sen vedenpaisumuksen aikana, josta nyt on puhe, olivat nämä
pikkualukset sietämätön kiusa ja ainainen harmin lähde. Me kuljimme
nyt läpi solan toisensa jälkeen -- uutta maailmaa minulle -- ja
jos jossain oli kapeampi paikka kuin muualla, voimme olla melkein
vakuutettuja siitä, että tapasimme siinä lotjan ennen meitä -- tai
jollei se ollut siinä, oli se vielä pahemmassa paikassa, nimittäin
karilla aivan solan suussa. Ja silloin voi olla varma, että
sadatuksia vaihdeltiin molemmin puolin.

Keskellä jokea saattoi myös tapahtua, juuri kun ravasimme sakeassa
sumussa, että äkkiä kuulimme huutoa ja läkkiastian räminää, minkä
jälkeen samassa silmänräpäyksessä suuri tukkilautta tuli näkyviin
sumussa, aivan meidän vierellämme. Sellaisissa tilanteissa ei
ollut aikaa pysähtyä vaihtamaan kohteliaisuuksia, vaan me soitimme
konekelloja, niin että ne olivat vähällä hellitä, ja päästimme kaiken
höyryn päälle, päästäksemme pois tieltä niin pian kuin mahdollista.
Mielellään ei törmää kallioita ja kiinteitä tukkilauttoja päin, jos
vain voi välttää niitä.

Kuten sanottu, tutustutti tämä suuri tulva minut kokonaan uuteen
maailmaan. Kun joki oli noussut yli äyräittensä, jätimme me kaikki
vanhat merkkimme ja painelimme uljaasti yli särkkien, jotka
ennen olivat olleet kymmenen jalkaa vedenpinnan yläpuolella; me
pysyttelimme aivan lähellä matalikkorantoja, kuten Madrid-poukaman
luona, jota minun aina oli käsketty välttää; laskimme läpi solista
sellaisista kuin 82:n luona olevasta, joka itse asiassa ei ole
muuta kuin juopa ja jonka suu näytti kiinteältä vihreältä muurilta,
kunnes olimme aivan sen ääressä. Muutamat näistä solista veivät läpi
täydellisen aarniometsän. Tavattomat, kirvestä näkemättömät puut
olivat kallistuneet pienen, kapean, mutkaisen kulkuväylän yli, ja
seutu teki sen vaikutuksen, että mikään ihmisjalka ei ollut koskaan
astunut tällä maalla. Heiluvat viiniköynnökset, ruohottuneet,
rauhaisat laaksopolut siirtyivät vuoronsa jälkeen ohitsemme; kukkivat
köynnöskasvit pukivat tulipunaisine kelloineen kuolleitten puitten
runkoja, ja koko metsän loisto ja ihanuus levisi täällä näkymättömänä
ja ihmissilmän huomaamattomana. Nämä solat olivat lumoavia paikkoja
kuljettaviksi; vain aivan suussa olivat ne syviä, virta oli
kohtalaisen voimakas ja rannat niin äkkijyrkät, että laiva aivan
hautautui pajupehkoihin, joiden ohi kuljettiin.

Kerran sattui eräässä näistä lumotuista solista, että meidän tiemme
sulki kokonaan iso kumoon kaatunut puu, joka oli muodostanut
juovan yli sillan. Tämä osottaa parhaiten, kuinka kapea kulkuväylä
voi näillä paikoin olla. Matkustajat saivat tunnin kestävän
mieluisan kävelyn tässä neitseellisessä aarniometsässä, sill'aikaa
kun meidän väkemme raivasi esteen pois tieltä, sillä kääntyä ei
luonnollisestikaan voinut.

Matka Cairosta Bàton Rougeen ei tuota tulvaveden aikana mitään
erikoisia vaikeuksia yöaikaankaan, sillä sen tuhannen penikulman
pituiset muurit läpitunkematonta metsää, jotka reunustivat
jokea, keskeyttää vain pitkien välimatkojen päässä maatalo, niin
että on aivan yhtä vaikeaa päästä "joesta" kuin on päästä pois
kujasta, jonka molempia sivuja rajoittaa lankkuaita. Mutta Bàton
Rougesta New-Orleansiin ovat olosuhteet aivan toiset. Joki on
siellä penikulmaa leveämpi ja paikoin kaksisataa jalkaa syvä.
Enemmän kuin sadan penikulman pituinen ranta-alue on metsätön ja
kokonaan sokeriviljelysten peittämä, joilla vain harvat istutetut
kiinapuukäytävät keskeyttävät maiseman yksitoikkoisuuden. Kahdesta
neljään penikulman laajuudelta istutusten takaa on metsä niinikään
kaadettu. Kun ensi hallat uhkaavat, kiirehtivät istutusten omistajat
korjaamaan sadon katon alle. Kun ruoko on puristettu ja jauhettu,
kootaan jätteet, joita sanotaan "bagasseksi", suuriin läjiin ja
poltetaan. Nämä bagasseläjät palavat sangen hitaasti ja synnyttävät
savua, joka ei ole suuresti pahempaa kuin suoraan hiidenluolan
keittiöstä nouseva.

Kymmenestä viiteentoista jalan korkuinen maavalli oli luotu
kummallekin puolelle jokea, ja tämä maavalli sijaitsee keskimäärin
40 jalkaa rannasta. Kuviteltakoon nyt koko seutua täynnänsä
läpipääsemätöntä savua, jota synnyttivät palavat bagasseläjät
sadan penikulman alalla, kun joki on noussut yli äyräittensä,
ja sitten onnetonta höyrylaivaa keskellä tätä kaikkea, keskiyön
aikana! -- Mieluisampia kohtauksia voi ajatella. Luotsi on silloin
rannattomalla, rajattomalla merellä, joka katoaa pimeyteen, sillä
sakeassa sumussa on mahdoton erottaa maavallin kapeaa juovaa, joka
on ainoa, jonka mukaan oikeastaan voi ohjata. Koko vartiovuoron
ajan kiusaa epävarmuuden tuska. Itse istutuksetkin kiskoo savu
mennessään, ja ne näyttävät osalta merta. Oikeaan suuntaan voi
vain toivoa ohjaavansa, mutta sitä ei voi tietää. Tietää vain
sangen todennäköisesti kulkevansa kuuden jalan päässä maavallista
ja perikadosta, juuri kun luulee olevansa keskellä kulkuväylää.
Ja senkin tietää, että jos yht'äkkiä tupertuisi ylös maavallille
ja savupiiput lentäisivät yli laidan, olisi vain vähäinen
lohdutus muistaa aavistaneensa onnettomuuden. Eräs suurista
Vicksburg-laivoista nousi tuollaisena yönä sokeri-istutukselle ja
sai jäädä siihen viikoksi aikaa. Mutta tällä urotyöllä ei ollut edes
uutuuden viehätystä -- se oli suoritettu useat kerrat ennen.

Ennenkuin lopetan tämän luvun, täytyy minun kertoa omituinen tapaus,
joka tuli juuri nyt mieleeni. Olipa kerran tällä joella aivan
erinomainen luotsi, mr. X., joka myös oli unissakävijä. Väitettiin,
että kun hänen ajatuksensa askartelivat jossain hyvin sekavassa
ja vaikeassa osassa jokea, jota juuri piti kulettaman, voitiin
hänen nähdä usein kävelevän unissaan ja silloin toimittavan mitä
merkillisimpiä asioita. Hän palveli kerran suurella New-Orleansin
laivalla toverini, George Ealerin kanssa. George oli alkumatkalla
levoton, mutta rauhottui sitten vähitellen, kun hänen toverinsa
näytti taipuvaiselta rauhallisesti jäämään kojuunsa sittenkun
hän kerran oli nukahtanut. Myöhäisenä iltana kerran läheni laiva
Helenan kaupunkia Arkansasissa. Vesi oli tavattoman matalalla ja
kulkuväylä heti kaupungin yläpuolella varsin vaikea ja mutkainen.
Ealerilla oli vartiovuoro, mutta kun yö oli tavattoman pimeä ja
sateinen ja X. oli kulkenut tämän paikan myöhemmin kuin hän, ajatteli
hän juuri, eikö hänen ollut viisainta pyytää kumppaniaan tulemaan
ylös auttamaan ruoriin, kun ohjaushytin ovi aukeni ja X. astui
sisään. On huomattava, ettei pimeinä öinä luotsi karta mitään niin
visusti kuin valkeanvaloa; jokainenhan tietää, että jos sellaisena
yönä valaistussa huoneessa, ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu
ulkopuolella, mutta jos sammuttaa valon, voi pian koko hyvinkin
erottaa esineitä. Siksi jättävät luotsit tupakoimisenkin sellaisina
öinä, ohjaushytin kamiinaa ei saa lämmittää, uunit peitetään suurilla
peitteillä ja kattoikkuna suletaan huolellisesti. Laiva on siis aivan
pimeä. Sillä epämääräisellä oliolla, joka nyt astui ohjaushyttiin,
oli kuitenkin mr. X:n ääni. Se sanoi:

"Annahan kun minä otan ruorin, George, minä olen ollut täällä
myöhemmin kuin sinä ja tunnen kulkureitin paremmin, ja juopa on
vaikea, ja minun on helpompi ohjata itse kuin sanoa sinulle kuinka
sinun tulee ohjata."

"Kiitos, sepä oli kunnon teko; olen niin väsynyt, ettei minulla
luullakseni ole enää hikipisaraakaan ruumiissani. Olen seissyt tässä
ja kieputtanut pyörää kuin orava -- on niin pimeä, etten tiedä minne
ollaan menossa ennenkuin se kierii ympäri kuin hyrrä."

Ealer heittäytyi hengästyneenä ja huoaten penkille, ja tumma olio
sijoittui ruorin luo sanaakaan virkkamatta ja seisoi siinä sitten
tyynenä, liikkuen melkein huomaamattomasti ja kääntäen laivaa milloin
sivulle, milloin toiselle, niin helposti kuin olisi ollut kirkkain
päivänvalo. Kun George näki tämän luotsitaidon mestarinäytteen,
toivoi hän, ettei olisi tunnustanut heikkouttaan. -- Hän avasi
silmänsä, hämmästyi, ja vihdoin sanoi hän:

"No -- minä luulin todellakin osaavani höyrylaivan ohjaustaidon,
mutta nyt näen erehtyneeni!"

X. ei vastannut mitään, mutta jatkoi tyynesti työtään. Hän soitti
luotaamaan; hän soitti hiljaista vauhtia; hän asetti laivan tarkasti
näkymättömien merkkien mukaan kulkemaan ja seisoi sitten taas
tyynenä ruorissa ja katseli kylmäverisesti eteenpäin ja taaksepäin,
saadakseen selville suunnan. Sitä mukaa kuin kulkureitti madaltui,
antoi hän koneen käydä hiljempää ja pysäytti vihdoin kokonaan, minkä
jälkeen laiva syvässä hiljaisuudessa liukui virran mukana. Kun
saavuttiin matalampaan paikkaan, antoi hän taas mennä täyttä vauhtia,
vei laivan loistavasti yli matalikon ja asetti sen taasen varovasti
menemään merkkien mukaan, sama tarkka luotaus ja hiljennetyn vauhdin
käyttö seurasi, laiva luisui jälleen yli matalikon seuraavaan
merkkiin. Nyt lähestyi viimeinen ja vaikein kari. Hiljaa, melkein
tuuman tuumalta, luisui laiva eteenpäin pimeässä, ajautui hitaasti
matalikolle sekä syöksyi sitten korkealla paineella äkkiä syvään
veteen: se oli pelastunut! --

Ealer veti syvään kauan pidättämänsä henkäyksen, ja sanoi sitte:

"Olipa se, peijakas vieköön, loistavin luotsaus, mitä tällä joella
koskaan on nähty! -- En sitä todellakaan uskoisi, ellen olisi nähnyt
omin silmin!" --

Vastausta ei kuulunut, ja hän lisäsi:

"Noh, kuulehan, toveri, olepas hyvä ja jää ruoriin vain viideksi
minuutiksi, niin käväisen juomassa kupposen kahvia!"

Minuuttia myöhemmin seisoi Ealer tarjoilupöydän luona alhaalla
ravintolahuoneistossa, pureskellen leivosta ja virkistäen itseään
kahvilla. Samassa katsahti yövartija sattumalta ovesta, ja kun hän
huomasi Ealerin, huusi hän:

"Kuka on ruorissa. Sir?"

"X."

"Kiirehtikää sinne ylös minkä ehditte, herra!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyivät molemmat miehet ohjaushytin
rappusia ylös, kolme porrasaskelta kerrallaan! Siellä oli tyhjää! --
Suuri höyrylaiva pyyhälsi täyttä vauhtia pitkin virtaa omin neuvoin!
Vartija syöksyi uudelleen ulos; Ealer tarttui ruoriin, komensi
taaksepäin ja pidätti henkeään samalla kun höyrylaiva vastahakoisesti
kääntyi poispäin hinaajalaivasta, jota päin se juuri oli törmäämässä
keskellä Meksikon lahtea!

Hetken päästä tuli yövartija ja sanoi:

"Eikö se hölmö puhunut mitään siitä, että hän nukkui, ensin kun hän
tuli tänne ylös?"

"Ei."

"Niin, mutta sen hän kuitenkin teki. Minä tapasin hänet kävelemästä
kaidepuulla niin vapaasti ja huolettomasti kuin olisi kävellyt
katukäytävällä. Otin ja pistin hänet hyttiinsä -- mutta nyt oli hän
taas ulkona tanssimassa köydellä peräpäässä samalla tavalla, senkin
riivattu!"

"No -- -- ensi kerran kun hän saa kohtauksen, varon minä ja
pysyttelen lähitienoilla. Mutta minä vain toivon, että hän saisi
niitä usein. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet tuolla matalikoitten
luona Helenansalmessa. Minä en ole koskaan nähnyt mitään
loistavampaa! -- Oi, hyvä Jumala -- jos hän voi suorittaa tuollaisen
kahdeksantoista-karaatin-kiilto-hansikas-timantti-rintaneula-luotsi
-mestarinäytteen, kun hän on täydessä unessa -- mitä hän mahtaisikaan
tehdä, jos hän olisi kuollut!!"




VI


Kun vesi on tavallista matalammalla, kuten joskus tapahtuu, käy
luotsaus vielä vaikeammaksi. Sellaisissa tapauksissa täytyi meidän
edeltäpäin "luodata" matalimmat paikat uomaa, ennenkuin höyrylaivalla
uskallettiin jatkaa matkaa.

Luotaus toimitettiin seuraavalla tavalla. Laiva kiinnitettiin
rantaan, heti karin yläpuolelle; se luotsi, jolla oli vapaavuoro,
ottaa "penikkansa" eli oppilaansa ja valiomiehistön -- joskus
seuraa mukana myös joku päällystöstä -- mukaansa veneeseen, ellei
aluksella ole harvinaisena ylellisyysesineenä erikoisesti varustettua
luotausvenettä, sekä lähtee etsimään parasta kulkuväylää, samalla
kun vartiovuorolla oleva luotsi tarkkailee hänen liikkeitään
kaukoputkella ja aina välillä antaa höyryviheltimellä merkin
"koettamaan ylempää" tai "koettamaan alempaa"; sillä vedenpinta
muistuttaa öljymaalausta siinä, että se on ilmehikkäämpi ja
käsitettävämpi määrätyllä etäisyydellä kuin liian läheltä katsottuna.
Merkinantoja tarvitaan kuitenkin harvoin, ellei tuule ja tuuli
riko pinnan luonnollista ja merkitysrikasta uurtelua. Kun vene
on ehtinyt karille, hiljennetään vauhti ja luotsi alkaa tutkia
syvyyttä kahdestatoista viiteentoista jalan pituisella seipäällä,
ruorinpitäjän tarkoin totellessa käskyjä "kääntää enemmän ylihankaan"
tai muita sellaisia.

Kun pohjatutkimus osottaa, että hän lähestyy vaarallista kohtaa,
lakkaavat miehet komennuksen mukaan soutamasta ja vene ajautuu virran
vietävänä. Seuraava komennussana on: "valmiiksi poijun luona!" ja
kun matalin kohta on keksitty, komennetaan: "heittäkää poiju!",
joka heti menee yli laidan. Ellei luotsi ole täysin tyytyväinen,
tutkii hän syvyyttä vielä kerran; jos hän havaitsee erehtyneensä,
muutetaan poiju. Vihdoin, kun hän on varma asiastaan, antaa hän
määräyksen, miehet ojentavat aironsa ylös ilmaan yhtaikaa ja
höyryvihellin ilmoittaa, että merkki on huomattu laivan kannelta;
sitten laiva puolella höyryllä tulee hiljaa ja varovasti kömpien,
suunnaten kulkunsa poijua kohti ja säästäen kaikki voimansa tuleviin
ponnistuksiin. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä pinnistää se täydellä
höyryllä ja kyntää kitisten ja raapien läpi hiekan ja yli poijun,
kunnes se saavuttaa syvemmän veden matalikon toisella puolella. Tai
jää se myös kiinni, ja siinä tapauksessa voi mennä monta tuntia
-- tai päivää -- ennenkuin se onnistuu irtautumaan. Yöaikaan
kiinnitetään pieni paperilyhty, jossa on sytytetty kynttilä, poijun
kärkeen; se näyttää engl. penikulman päähän ja etemmäksikin pieneltä
loistavalta pisteeltä pimeässä vesierämaassa.

Mikään ei ollut viekottelevampaa luotsioppilaalle kuin tilaisuus
saada tulla mukaan luotaamaan. Niissä retkissä on eräänlaista
seikkailun tuoksua; toisinaan ne eivät olekaan ilman vaaraa; on
jotain kuvaamattoman ylvästä ja merisoturimaista istua siellä
korkealla peräkeulassa ja ohjata nopeata venettä; on jotain peräti
elähyttävää siinä tavassa, millä vene kiitää vanhain tottuneiden
merimiesten ollessa airoissa; on komeata nähdä vaahtojuovain lentävän
kummallekin puolen etukeulaa: tuntuu kuin kuulisi soittoa, kun joki
kohisee ympärillä. Maistaapa myös hyvältä tuollaiselle "penikalle"
silloin tällöin saada tilaisuus komentaa; sillä luotsi antaa sen
joskus hänen tehtäväkseen, sittenkun hän itse lyhyesti on ilmoittanut
suunnan.

Toinen syy, miksi luotsioppilas nauttii niin paljon luotauksesta, on
tieto, että jos on päivänvalo, seuraavat matkustajain silmät kaikkia
veneen liikkeitä mitä lämpimämmällä harrastuksella, ja jos on pimeä,
ovat samat silmät keskeymättä suunnatut veneen lyhtyyn, kun se kiitää
vettä pitkin ja katoaa kauas pimeyteen.

Minä muistan, että eräällä matkalla oli laivassa muuan hyvin kaunis
kuusitoistavuotias tyttö, joka vietti melkein kaiken aikansa ylhäällä
ohjaushytissä meidän luonamme yhdessä setänsä ja tätinsä kanssa. Minä
luonnollisesti rakastuin häneen. Tom G., mr. Thornburgin oppilas,
joutui myös hänen viehätyksensä uhriksi. Tom ja minä olimme siihen
päivään asti olleet parhaita ystäviä -- mutta nyt alkoi meidän
suhteemme huomattavasti kylmetä. Kerroin nuorelle naiselle koko
joukon elämäni kohtaloita ja seikkailuita, sekä koetin niissä esittää
itseni mahdollisimman edullisessa ja sankarillisessa valossa. Tomkin
koetti esiintyä samallaisessa valossa, ja onnistuikin jossain määrin
-- mutta hänellä oli aina se heikkous, että hän tahtoi "koristella"
esityksiään jonkun verran. Kuitenkin, hyveellä on palkkionsa, ja
minä olin kieltämättä jonkun verran, joskaan en paljoa edellä
hänestä. Juuri kun asiat olivat tällä kannalla, tapahtui jotakin
mitä lupaavinta minun toiveilleni kaunottaren suosiosta. Luotsit
päättivät luodata karin, joka oli n:o 21 luona. Tämän piti kaiken
todennäköisyyden mukaan tapahtua kello yhdeksän ja kymmenen välillä
illalla, kun matkustajat olivat ylhäällä. Mr. Thornburgilla oli
vartiovuoro, ja Bixby siis, minun herrani ja mestarini, sai johtaa
luotaamista. Meillä oli lumoava luotausvene, pitkä, komea, siro,
nopea kuin vinttikoira, tuhdoilla oli pielukset, ja sillä oli
kaksitoistahenkinen miehistö, paitsi perämiestä, joka seurasi mukana
komentamassa, -- sillä meidän laivallamme tapahtui kaikki "sirosti".

Menimme maihin heti n:o 21 yläpuolella ja valmistauduimme lähtöön.
Oli pimeä, kolea yö, ja joki oli juuri siltä kohtaa niin leveä,
että tottumaton silmä ei olisi voinut erottaa vastakkaista rantaa.
Matkustajat olivat miehissä jalkeilla ja ylen jännittyneitä. Kun
tulin juosten läpi konehuoneen, somasti pukeutuneena myrskypukuun,
kohtasin Tomin enkä voinut pidättyä ohimennessä antamasta hänelle
pientä piikkiä: --

"Etkö ole aika iloinen, ettei sinun tarvitse lähteä luotaamaan --
häh?"

Tom aikoi juuri mennä edelleen, mutta hän kääntyi äkkiä ympäri ja
sanoi:

"Sen takia vain, että sinä olet noin ilkeä, saat nyt itse mennä
hakemaan peilitukin. Minä olisin juuri mennyt, mutta nyt saat sinä
mennä vaikka helkkariin ennenkuin tuon sen sinulle."

"Kuka on pyytänyt sinua tuomaan sen, häh? -- Sehän on veneessä".

"Niin, mutta sielläpä se nyt ei sentään tällä kertaa olekaan, pyydän
saada luvan sanoa herralle! -- Se on äsken maalattu ja on maannut
pari päivää naistensalongin kaidepuulla kuivamassa."

Minä syöksyin sinne ja säntäsin heti paikalla takaisin keskelle
ihmetteleviä ja uteliaita naisia, juuri paraiksi kuullakseni
komennushuudon:

"Ulos airot, miehet!"

Silmäys kaiteen yli riitti minulle osottamaan, että kaunis vene
oli täydessä vauhdissa, kurja Tom ruorin luona ja mr. Bixby hänen
vierellään sama peilitukki kädessä, jota minut oli puijattu hakemaan.

"Oi, kuinka kauheaa, että täytyy lähteä tuollaisessa pienessä
veneessä näin pimeällä! -- Kyllä se on kai hirvittävän vaarallista?"

Olisin mieluummin nähnyt hänen pistävän tikarin rintaani! -- Poistuin
täynnä katkeraa sappea ja menin ylös ohjaushyttiin auttamaan.
Hetken kuluttua kadotimme veneen lyhdyn näkyvistä ja vähän sen
jälkeen syttyi heikko kipinä kaukana joella. Mr. Thornbury ilmaisi
höyryviheltimellä, että hän oli huomannut merkin, peräännytti, ja
antoi sitten laivan mennä eteenpäin täyttä vauhtia valoa kohti.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hiljennettiin vauhtia, ja pian sen
jälkeen sanoi mr. Thornbury:

"Halloo, -- se perhanan poijulyhty on sammunut!"

Hän komensi koneet seisomaan. Silmänräpäystä myöhemmin sanoi hän:

"Kas, tuolla se taas on."

Pyörät alkoivat taasen käydä ja komennettiin olemaan "valmiit
luotaamaan". Vesi kävi yhä matalammaksi -- sitten tuli taas syvempää!
-- Mr. Thornbury mumisi:

"Tuhat tulimaista, minä en käsitä tätä. Todellakaan en usko, että
poiju olisi ajautunut karilta. Minusta tuntuu kuin sen pitäisi
olla enemmän ylihangan puolella. No -- varminta on kuitenkin joka
tapauksessa ohjata sitä kohti."

Me jatkoimme siis matkaa valoa kohti, yhä edelleen puolella
höyryllä. Juuri siinä silmänräpäyksessä kun höyrylaivan etukeulan
piti mennä otaksutun poijun yli, tarttui mr Thornbury voimakkaasti
kellontankoon, soitti oikean hälytysmerkin ja huusi:

"Tuhat tulimaista -- -- sehän on vene!"

Hurja kuoro hätääntyneitä huutoja ja kirkumisia kuului alikannelta
-- sitten kuolonhiljaisuus, jota seurasi riuskuva ja rätisevä ääni.
Luotsi huusi:

"Kas perhanaa! -- siinä jauhoi pyörä sen kahvipuiksi! -- Juokse! --
Katso keitä on kuollut!"

Kädenkäänteessä olin alhaalla keskikannella. Mr. Bixby, perämies
ja useimmat miehistöstä olivat pelastuneet. He olivat huomanneet
vaaran vasta kun oli myöhäistä paeta, ja kun kannenkaide seuraavassa
silmänräpäyksessä työntäytyi esiin heidän päänsä päällä olivat
he varuillaan ja tiesivät mitä heidän tuli tehdä; Bixby antoi
komennuskäskyn ja samassa silmänräpäyksessä hyppäsivät he kaikin
kiinni kaiteeseen ja vedettiin kannelle. Heti sen jälkeen meni vene
peräänpäin, kohtasi pyörän ja murskautui hitusiksi. Kaksi miestä ja
Tom olivat kadonneet -- ilmoitus, joka kulovalkean tavoin levisi
laivassa. Matkustajat tunkeilivat etukeulaan, naiset niinkuin
herratkin, kauhistunein katsein ja kalpein poskin, samalla kun
puoliääneen keskustelivat kamalasta tapauksesta. Yhtämittaa kuului:
"Mies-parat! -- poika-raukka, poika-raukka, poika-raukka!"

Vene laskettiin heti vesille ja lähetettiin etsimään kadonneita.
Nyt kuului heikko huuto kaukaa takaapäin. Vene oli kadonnut
vastakkaiselle taholle. Puolet miehistöä syöksyi laivan toiselle
sivulle kehottelemaan uijaa huudoillaan, toinen puoli syöksyi
toiselle sivulle huutamaan, että vene kääntyisi takaisin. Uija
näytti lähenevän, mutta hänen äänensä kuului heikompana, niinkuin
hänen voimansa olisivat olleet ponnistetut äärimmilleen. Väki seisoi
nyt tiheässä ryhmässä konekannen kaiteen luona, nojaten yli sen ja
tähystellen pimeyteen -- ja uijan jokainen huuto puristi heiltä
semmoisia sanoja kuin: "Voi poloista! -- eikö mitään voida tehdä
hänen pelastamisekseen?"

Mutta huudot jatkuivat yhä ja lähenivät, ja nyt kuultiin äänen
urhokkaasti huutavan:

"Minä voin saavuttaa teidät -- heittäkää köydenpää tänne!"

Millä hurraahuudolla häntä tervehdittiin! -- Ensimäinen
perämies sijoittui keskelle merkkilyhdyn voimakkainta valoa,
ja hänen auttajansa tungeksivat hänen ympärillään. Seuraavassa
silmänräpäyksessä sukelsivat uimarin kasvot valopiiriin ja sekuntia
myöhemmin vedettiin hänet laivaan vettä valuen ja väsyneenä,
huumaavain hurraahuutojen kaikuessa. Se ei ollut kukaan muu kuin tuo
pahuuksen Tom! --

Veneen miehistö haki joka suunnalta, mutta ei löytänyt jälkeäkään
kummastakaan muusta miehestä. Varmaankaan he eivät onnistuneet
saamaan kaiteesta kiinni, vaan sortuivat takaperin, osuivat pyörään
ja kuolivat paikalla. Mitä Tomiin tuli, ei hän koskaan ollut
koettanutkaan hypätä kaiteelle, vaan oli heittäynyt päistikkaa
veteen ja sukeltanut pyörähuoneen alle. Se oli yksinkertaisin
asia maailmassa; minä olisin varsin hyvin voinut tehdä samoin, ja
sen sanoinkin -- mutta kukaan ei välittänyt siitä; kaikki pitivät
itsepäisesti melua vain tuolle aasille, ikäänkuin hän olisi tehnyt
jonkin suurteon. Minun entinen heilini ei voinut loppumatkalla saada
kyllikseen "sankari"-raukasta; -- mutta minusta se oli samantekevää
-- minä en voinut kärsiä häntä.

Syy miksi me luulimme veneen merkkilyhtyä poijulyhdyksi oli seuraava.
Mr. Bixby selitti, että sittenkun hän oli laskenut poijun ulos
ja vakuuttautunut siitä, että se pysyi paikoillaan, souti hän
jonkun matkan päähän, muutamia satoja kyynäriä sivulle höyrylaivan
suunnasta, odottamaan tätä. Kun he odottelivat, puheli hän perämiehen
kanssa; muutaman silmänräpäyksen kuluttua katsahti hän ylös ja
huomasi poijulyhdyn kadonneen, mutta luuli höyrylaivan jo kulkeneen
yli karin. Hän huomasi, että höyrylaiva suuntasi kulkunsa heitä
kohti, mutta ei ihmetellyt tätä, koska sen piti niin tehdäkin --
senhän tuli kulkea läheltä heitä ja ottaa heidät kannelle. Vasta
viime silmänräpäyksessä iski hänen päähänsä kuin salama, että laiva
koetti purjehtia hänet upoksiin, sentähden että se piti hänen
merkkilyhtyään poijulyhtynä. Hän huusi: "Valmiina, pojat, hyppäämään
kaiteelle!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä suoritettiin hyppy.

Ennen kaikkea tulee luotsin viljellä ja harjoittaa sielunvoimiaan,
kunnes ne saavuttavat melkein uskomattoman täydellisyyden asteen.
Tarkotan muistia. Hän ei saa koskaan eikä millään ehdolla tyytyä
uskomaan, että joku seikka on niin tai näin -- hänen tulee varmasti
tietää se. Minkä halveksumisen olisikaan siihen aikaan saanut
osaksensa luotsi, joka olisi uskaltanut esiintyä heikolla "minä
luulen" voimakkaan "minä tiedän" asemasta. Se, joka ei ole kokenut
sitä, voi muuten tuskin kuvitella, mitä oikeastaan merkitsee tuntea
pienintä yksityiskohtaa myöten kahdentoista sadan penikulman pituinen
jokimatka, ja tuntea se niin hyvin, ettei mikään erehdys ole
mahdollinen. Ottakaa esimerkiksi New Yorkin pisin katu kulkeaksenne
ristiin rastiin joka suuntaan, tutkikaa kaikki sen yksityiskohdat
niin tarkkaan, että lopulta tunnette joka talon, akkunan, oven,
katulyhdyn tai nimikilven ulkoa ja niin hyvin, että voitte
silmänräpäyksessä ja epäröimättä sanoa millä paikalla olette, jos
teidät pilkkosen pimeänä yönä yht'äkkiä vietäisiin johonkin kohtaan
tätä katua -- ja te saatte heikon kuvauksen Mississippi-luotsin
tietomäärän laadusta ja suuruudesta, minkä vanhaan hyvään aikaan
täytyi mahtua hänen päähänsä. Jos te sitten edelleen tahdotte
koettaa painaa mieleenne tarkasti joka kadunkulman muodon,
katuojien leveyden, eri vesilammikkojen ja rikkaläjien laajuuden,
laadun ja syvyyden, niin voitte te mahdollisesti alkaa aavistaa,
mitä Mississippi-luotsin täytyy tietää voidakseen viedä aluksensa
varmasti satamaan. Ja jos tahdotte edelleen koettaa vähintäin
kerran kuukaudessa antaa näiden tunnusmerkkien vaihtaa paikkaansa,
sekaantumatta niissä tai erehtymättä pimeimpänäkään yönä -- silloin
te tiedätte jotakuinkin, mitä vaatimuksia oikullinen Mississippi
asettaa sen ihmisen muistille, jonka on ohjattava suurta höyrylaivaa
sen ikuisesti vaihtelevissa kulkuvesissä.

Osata koko vanha ja uusi Testamentti ulkoa, edes ja takaisin,
niin että osaa juoksevasti laskettaa sen alusta loppuun tai alkaa
umpimähkään mistä paikasta tahansa kertaakaan sekaantumatta
tai erehtymättä tavuissakaan -- se kaikki on mitätöntä sen
jättiläismäisyyden rinnalla, jonka Mississippi-luotsi siihen aikaan
kykeni esittämään, kun oli kysymys joesta ja sen yksityiskohdista.
Moni saattaa ehkä pitää tätä vertausta liioteltuna ja epäillä sen
todenperäisyyttä -- mutta aivan varmaan ei kukaan luotsi.

Ja kuinka helposti ja vaivatta tämä ihmeellinen muisti täyttääkään
tehtävänsä! -- Kuinka tietoisesti ja selvästi, ilman ponnistuksia
se toimiikaan! -- Ottakaamme esimerkki. Luotaaja huutaa: "Kaksi
-- ja -- puoli! -- Kaksi -- ja puoli! -- Kaksi -- ja -- puoli! --
Kaksi -- ja puoli! --" kunnes se lopulta tuntuu yksitoikkoiselta
kuin kellonnaksutus; keskustelu jatkuu koko ajan ja luotsi ottaa
vaivatta siihen osaa, näyttämättä kuuntelevan luotaajan huutoja;
mutta jos tämä pistäisi joukkoon ainoankaan "Kaksi -- kolme --
neljäsosaa!" pitkään riviin huutoja "Kaksi -- ja puoli!", niin voi
olla täysin vakuutettu siitä, että luotsi kolme viikkoa jälkeenpäin
kykenee täysin kuvaamaan pilkulleen laivan aseman joessa silloin
kun "Kaksi -- kolme neljäsosaa!" sanottiin ja niin tarkoin tekemään
selkoa merkeistä sekä edessä että takana kuin myös sivuilla,
että meidän pitäisi kyetä viemään laiva sinne omin neuvoin ensi
kerralla ja asettaa se aivan samaan paikkaan! -- Luotaajain huudot
eivät vetäneet hänen ajatuksiaan pois keskustelusta, mutta hänen
harjaantunut muistinsa valokuvasi silmänräpäyksessä kaikkityyni ja
kokosi sivuseikat vastaista käyttöä varten, ilman mitään hänen omaa
tietoista ponnistustaan. Luonnoltaan keskinkertainenkin muisti voi
tämän harjotuksen kautta kehittyä todelliseksi jättiläiseksi; --
mutta, huomattakoon tarkoin, vain erityisellä tarkoin rajoitetulla
alalla. Sama mies, jonka muistin on mahdoton jättää kokoamatta
pienintäkään yksityiskohtaa, kun on kysymys väylistä, kareista,
särkistä ja merkeistä, pidättääkseen ne kuin ruuvipenkissä, ei
luultavastikaan päivällisaikaan olisi voinut tehdä selkoa siitä, mitä
hän oli syönyt aamiaiseksi.

Palvelin kuitenkin kerran ruorimiehenä erään luotsin alaisena,
jonka muisti täytti minut alituisella ihmetyksellä. Tämä muisti oli
kuitenkin synnynnäinen eikä harjaantumuksen kautta aikaansaatu, ellen
ole erehtynyt. Jos joku esimerkiksi oli sattunut mainitsemaan jonkun
nimen hänen läsnäollessaan, alkoi hän silmänräpäyksessä:

"Voi, siunatkoon, hänet minä tunsin! -- Vaalea, punatukkainen mies,
pieni arpi vasemmalla puolella kaulaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut
tikku nahan alla. Siitä on nyt tasan kolmekymmentä vuotta. Matkustin
kerran hänen kanssaan. Oli vain viisi jalkaa vettä joen yläjuoksussa
muistaakseni. 'Henry Blake' istui karilla Tower Islandin luona, ja
'Georg Elliott' kadotti peräsimensä 'Sunflowerin' hylyssä."

"Mutta 'Sunflowerhan' upposi vasta --"

"Kyllä minä tiedän toki koska se upposi; se oli kolme vuotta
aikaisemmin, toisena päivänä joulukuuta; Asa Hardy kuljetti sitä --
hänen veljensä oli esimiehenä samalla laivalla; se oli hänen ensi
matkansa; Tom Jones kuvasi kaikkityyni, kun me tapasimme toisemme
New-OrIeansissa viikkoa myöhemmin -- hän oli ensimäisenä perämiehenä.
Kapteeni Hardy kuoli muuten pian sen jälkeen -- hän sai naulan
jalkaansa kuudes päivä heinäkuuta ja kuoli kouristukseen viidestoista
päivä. Hänen veljensä John kuoli kahta vuotta myöhemmin -- kolmas
päivä maaliskuuta -- kasvoruusuun. Minä en tuntenut ketään heistä --
he olivat kaikki ylhäältä Allighanysta, olivat he -- mutta ihmiset,
jotka tunsivat heidät, kertoivat minulle. Sama henkilö kertoi myös,
että kapteeni Hardy kävi pumpulisukissa sekä kesällä että talvella.
Hänen ensimäisen vaimonsa nimi oli Jane Shook -- hän oli Uudesta
Englannista -- ja toinen kuoli hulluinhuoneessa. Se oli näet suvussa.
Hän oli Lexingtonista, Kentukystä, -- hänen nimensä oli Horton!"

Ja niin edespäin aina loppumattomiin. Hän ei suorastaan voinut
unhoittaa mitään. Sellainen muisti on oikea onnettomuus. Sen
omistaja kadottaa kokonaan kyvyn erottaa tärkeän merkityksettömästä.
Hänen puheensa tulee sälytetyksi väsyttävillä yksityiskohdilla
ja hän itse aivan yksinkertaisesti sietämättömäksi seuraihmisen
kannalta katsottuna. Sitäpaitsi on hänen aivan mahdoton koskaan
pysyä asiassa. Hän ei voi vastustaa kiusausta seurata jokaista
pientä muistin syrjäpolkua, joka viittaa hänelle, ja kaiken loppuna
on, että hän joutuu kokonaan harhapoluille. Kysymyksessä oleva
mr. J. voi esimerkiksi alkaa rehellisellä tarkotuksella kertoa
ennenkuulumattoman hauskaa kaskua koirasta. Hän voi olla niin
naurunhaluinen ajatellessansa sitä, että hän tuskin voi puhua.
Hän otti sitten lähtökohdaksi koiran rodun ja henkilökohtaiset
ominaisuudet, ulkonäön, kasvatuksen ynnä muun; sen jälkeen
harhaili hän koiran entisen omistajan elämänvaiheissa -- omistajan
perheessä, kuvailen häitä ja hautajaisia, jotka olivat sattuneet
tässä perheessä, lausuen sen ohessa onnittelu- ja hautausrunoja,
joita näissä tilaisuuksissa oli esitetty; tällöin voi hän sattua
muistamaan, että joku näistä tapauksista oli tapahtunut "sinä
ankarana talvena" sinä ja sinä vuonna, minkä jälkeen seurasi
yksityiskohtainen kuvaus tuosta talvesta, kaikkien kuoliaaksi
paleltuneitten henkilöitten nimien sekä silavan ja heinäin
tilastollisten hintatietojen ohella samalta ajalta. Silava ja
heinät olivat luonnollisena ylimenona viljaan, ja vihannesrehut
johtivat ajatuksen lehmiin ja hevosiin; hevosista tuli hän aivan
luonnollisesti taideratsastajiin ja muihin kuuluisiin ratsastajiin.
Taideratsastajista oli siirtyminen eläinnäyttelyihin helppo ja
huomaamaton; elefantista keski-Afrikaan oli vain askel; pakanaraukat
johtivat ajatuksen uskonnollisiin kysymyksiin -- ja kolmen tai neljän
tunnin kuluttua tuli vartiovuoron vaihto, ja J. jätti ohjaushytin
mumisten otetta aikoja sitten pidetyistä saarnoista, jotka koskivat
rukousta armonvälikappaleena. Ensimäinen johdanto oli siis ainoa,
minkä koskaan sai tietää tuosta koirasta, jonka elämänvaiheita
kuullakseen oli koko ajan istunut kuin neuloilla.

Luotsilla tuli, kuten sanottu, olla hyvä muisti, mutta onpa kaksi
ominaisuutta, jotka ovat aivan yhtä välttämättömät hänelle. Hänellä
täytyy olla suuri päättäväisyys ja jääkylmä, murtumaton luottamus.
Kun luotsioppilas alkaa tuntea itsensä niin tottuneeksi joella, että
hän osaa ohjata laivaa yhtä hyvin yöllä kuin päivänvalolla, kulkee
hän tavallisesti esteettömästi tietään siinä uskossa, että hänen oma
luottamuksensa se rohkaisee häntä; -- vasta siinä silmänräpäyksessä,
jolloin hänen oppimestarinsa ensi kertaa jättää hänet kokonaan omiin
valtoihinsa, keksii hän erehdyksensä ja huomaa, että luottamus onkin
toisen. Joki näyttää hänestä samassa silmänräpäyksessä vilisevän
vaaroja, joita hän ei ensinkään ole valmis kohtaamaan -- hän on
menettää kaiken tietoisuutensa, ja neljännestunnissa on hän valkoinen
kuin hursti ja puolikuoliaaksi pelästynyt. Luotseilla on senvuoksi
tapana, erilaisin keinoin ja sotajuonin kasvattaa "penikoitaan"
tyynesti katsomaan vaaraa silmiin. Yksi heidän mielinautinnoitaan
onkin tehdä oppilaillensa tuollaisia pieniä kolttosia kaikessa
ystävyydessä.

Mr. Bixby teki minulle kerran sellaisen kepposen, jota minä
vuosikausiin sen jälkeen en voinut ajatella punastumatta korviani
myöten. Olin silloin vähitellen kehittynyt aika kelvolliseksi
ruorimieheksi, niin että mr. Bixby melkein useimmiten luovutti
minulle koko työn niin päivällä kuin yölläkin. Hän antoi minulle
harvoin mitään ohjausta, vaan rajoittui hoitamaan ruoria erityisen
pimeinä öinä tai tavallista vaikeammissa väylissä, viemään laivan
maihin, kun niin tarvittiin, sekä näyttelemään herrasmiestä yhdeksän
kymmenettäosaa vartiovuorosta ja nostamaan palkkansa. Vesi oli
korkealla, ja minä olisin tuntenut itseni syvästi loukatuksi, jos
joku olisi tahtonut panna kyseenalaiseksi minun kykyni luotsata laiva
mistä tahansa läpitse Cairon ja New-Orleansin välillä ilman apua ja
opetusta. Ajatus, että olisin voinut pelätä kulkea minkä paikan ohi
tahansa päivänvalolla, oli liian hullu minulle, jotta olisin edes
silmänräpäykseksi pysähtynyt siihen.

Eräänä kauniina kirkkaana kesäpäivänä tulin puhisten täyttä
vauhtia pitkin joen mutkaa saaren n:o 66 yläpuolelle, täpötäynnä
itsetyytyväisyyttä nenä pystyssä kuin milläkin kirahvilla, kun mr.
Bixby sanoi:

"Minä menen hetkeksi alas. Sinä muistat kai, kuinka sinun tulee
ohjata tästä alkaen -- sinun tulee luovata yli?"

Tämä oli melkein loukkaus. Kysymyksessä oleva ylimenopaikka
oli yksinkertaisimpia ja helpoimpia koko joella. Oli tuskin
ajateltavissa, että siinä olisi voinut saada vahinkoa, joko sitten
ohjasi oikein tai ei; ja mitä syvyyteen tulee, ei kenkään koskaan
ollut onnistunut löytämään mitään pohjaa siinä. Kaiken tämän tiesin
varsin hyvin.

"Että muistanko minä sitä? -- Hyvät ihmiset! Tuossa minä voisin
ohjata vaikka sidotuin silmin."

"Miten syvää siinä sitten on?"

"Sepä oli merkillinen kysymys. Siinä ei voisi päästä pohjaan
kirkontornillakaan."

"Vai niin, luuletko niin, vai?"

Pelkästään se äänenpaino, jolla tämä kysymys esitettiin, horjutti
jonkun verran itseluottamustani, juuri sitä oli mr. Bixby tahtonut.
Hän poistui enempää sanomatta. Mielikuvitukseni alkoi heti toimia ja
uskotella minulle jos jotakin. Bixby lähetti -- luonnollisestikin
minun tietämättäni -- jonkun peräkannelle ilmoittamaan salaisia
määräyksiä luotaajille, toisella sanansaattajalla oli kuiskutteleva
neuvottelu upseerin kanssa, ja sen jälkeen kätkeytyi hän itse
savutorven taakse panemaan merkille, mitä tuleman piti. Hetken
kuluttua astui kapteeni myrskykannelle; sen jälkeen näyttäytyi
ensimäinen perämies -- sitten koneenhoitaja. Joka minuutti lisääntyi
seurakunta, ja ennenkuin olin ehtinyt niemen kärjen ohi, oli noin
viisitoista tai kaksikymmentä henkilöä kokoontunut aivan nenäni
eteen. Aloin ihmetellä, mitä merkillistä mahtoi olla tekeillä.
Juuri kun käänsin, mennäkseni yli vastakkaiselle rannalle, katsahti
kapteeni ylös ja kysyi teeskennellyn levottomasti:

"Missä on Bixby?"

"Tuolla alhaalla, kapteeni."

Mutta silloinpa olinkin mennyttä miestä. Mielikuvitukseni alkoi
heti luoda vaaroja tyhjästä, ja ne lisääntyivät nopeammin kuin
ehdin laskea niitä. Äkkiä luulin näkeväni karin aivan edessäni!
-- Kuvaamaton kauhu, joka viime silmänräpäyksessä valtasi koko
olemukseni, sai jalkani horjumaan. Koko itseluottamukseni katosi
siinä paikassa. Tartuin kellon kahvaan -- päästin sen, häveten --
tartuin siihen uudelleen -- päästin sen taas -- tartuin vielä kerran
vapisevin käsin, ja soitin niin heikosti, että tuskin voin itse sitä
kuulla. Samassa silmänräpäyksessä huusivat kapteeni ja perämies kuin
yhdestä suusta:

"Halloo -- valmiina luotaamaan! Ylihangan luotaajat -- kiirehtikää,
pojat!"

Tämä oli uusi isku. Aloin kääntää ruoria niinkuin olisin ollut orava
-- mutta tuskin olin alkanut kääntää alihankaan, ennenkuin luulin
näkeväni uusia vaaroja sillä suunnalla, minkä jälkeen hyökkäsin
vastakkaiselle suunnalle -- ainoastaan vielä kerran kauhistuakseni,
ja kääntääkseni alihankaan uudelleen. Nyt kuuluivat luotaajain huudot
kuin haudasta:

"Syl--tää -- nel -- jä!"

Neljän sylen syvyys paikalla, jossa piti olla mahdoton päästä
pohjaan! Kauhu pysäytti hengitykseni.

"Syl -- tää kolme! -- Syltää -- kolme! -- Kaksi -- kolme
neljättäosaa! -- Kaksi -- ja puoli!" --

Tämä on kauheata! -- Kävin kiinni kellon kahvaan ja pysäytin koneen.

"Kaksi -- ja neljännes! -- Kaksi -- ja neljännes! -- Syl -- tää --
kaksi!"

Olin suunniltani. En tiennyt mitä kummaa tehdä. Värisin kuin haavan
lehti kiireestä kantapäähän, ja olisin voinut ripustaa hattuni
silmiini, niin pitkälle ne pullistuivat päästäni pelkästä kauhusta.

"Yksi -- kolme -- neljännestä! -- Yhdeksän -- jalkaa -- ja -- puoli!"

Laiva kulki yhdeksän jalan syvyydessä! -- Käteni vapisivat
kuin hyytelö. En kyennyt niillä vetämään edes kellonnauhasta.
Epätoivoissani ryntäsin puhetorven luo ja kiljasin koneenkäyttäjälle:

"Taivaan Jumalan tähden, Ben -- _peräytä!_ -- Peräytä siltä sielu
ruumiista, jos sinulle on elämä rakas! -- Pian, Ben! -- Takaperin!"

Ovi sulkeutui hiljaa. Katsahdin ympärilleni, ja siinä seisoi Bixby
lempeän hyväntahtoisesti hymyilevin huulin. Senjälkeen laukesi
koko seurakunta myrskykannella sydämelliseen, loppumattomaan
nauruntyrskeeseen. Käsitin nyt kaikki, ja tunsin itseni nolommaksi
kuin voi sanoin kuvata. Laiva asetettiin taas merkkien mukaan, kone
pantiin käyntiin, ja senjälkeen sanoin minä:

"Olipa kaunis kepponen toimittaa minut näyttelemään raukan osaa! --
Nyt en suinkaan pääse kuulemasta puhuttavan, että olen ollut kyllin
yksinkertainen antaakseni luodata 66:n yläpuolella."

"Sattuuhan sellaista, poikani, ja se on oikein sinulle. Etkö sinä
_tiennyt_, että siinä ei voi tavata pohjaa? --"

"Kyllä, sir, sen tiesin."

"No, kuinka tuhannen turkasta sinä sitten voit olla semmoinen aasi,
että annat minun tai kenen tahansa uskotella itsellesi jotakin
toista? -- On oltava varma asiastaan, katsohan. Muista se. Ja yksi
seikka lisäksi: jos joudut vaaralliseen pulaan, niin älä käyttäydy
kuin hupakko. Se ei maksa mätää munaa."

Se oli hyödyllinen läksytys, joskin vaikea sulattaa. Mutta pahinta
kaikesta oli kuitenkin useampana kuukautena lakkaamatta kaikissa
mahdollisissa tilaisuuksissa kuulla toistettavan sananpartta, johon
nähden minulla oli erityinen vastenmielisyys: "Taivaan Jumalan
tähden, Ben -- _peräytä!!"_




VII


Edellisissä luvuissa olen parhaan kykyni mukaan koettanut antaa
lukijoille käsitystä luotsitaidon laadusta ja merkityksestä, sekä
osottaa, että tämä merkillinen taito kyllä ansaitsee huomionsa. Jos
lukija siitä, mitä olen sanonut, on päätellyt käsitelleeni ainettani
_con amore_, niin on hän tosiaan arvannut oikein; sillä minä myönnän
mielelläni, että tämä ammatti oli minulle rakkaampi kuin mikään
niistä monista, joille sittemmin olen omistautunut vaiherikkaan
elämäni aikana, ja olin luotsina ylpeämpi ja tyytyväisempi asemaani
kuin koskaan sittemmin. Syy tähän on helposti havaittavissa: siihen
aikaan, josta puhun, voitiin luotsin kirjaimellisesti sanoa olevan
ainoa täydellisesti vapaa ja riippumattomin olento koko maailmassa.
Kuninkaat ovat riippuvaisia lakiasäätävistä kokouksistaan ja
ministereistään -- eduskunnan jäsenet tottelevat valitsijoitaan --
sanomalehdenjulkaisijain käsiä sitovat tuhannet sopimukset, joita ei
saa laiminlyödä -- mikään pappi ei uskalla ajatella vapaasti, tai
lausua täyttä vakaumustaan, jottei hän loukkaisi seurakuntalaisiaan
-- ja kaikkien kirjailijain voidaan sanoa jossain määrin olevan
yleisön orjia. Totuus on, että tuskin on yhtään miestä, naista tai
lasta, jolla ei olisi herraansa -- joka ei hiljaisuudessa huokaisi
jonkin painavan ikeen alla. Mutta vanhaan, hyvään aikaan, josta
kirjoitan, voitiin todella sanoa, ettei Mississippi-luotsilla ollut
ylempäänsä. Hänen vapautensa oli rajaton ja hänen tahtonsa laki.
Kapteeni seisoi myrskykannella, jaellen muutamia käskyjä niinä
viitenä tai kuutena minuuttina, jotka laiva tarvitsi perääntyäkseen
laiturista; -- mutta siihen loppui hänen hallituksensa.

Samassa silmänräpäyksessä, jolloin alus tuli joelle, oli se luotsin
välittömän ja eittämättömän herruuden alainen. Hän voi ryhtyä
mihin halutti, ohjata minne ja miten näki hyväksi, ja pysäyttää
milloin ja kuinka kauan hänestä näytti tarkoituksenmukaiselta. Hän
ei kysynyt keltään neuvoa, ei vastaanottanut keltään käskyjä ja
otti kovin pahakseen, jos joku uskalsi sekaantua hänen asioihinsa.
Niin, Yhdysvaltojen laki kielsi häntä suorastaan kuulemastakaan
kenenkään, olkoonpa sitten kuka tahansa, neuvoja tai käskyjä, sillä
yleensä täysin oikealla edellytyksellä, että luotsin varmaankin
paremmin kuin kenenkään muun laivalla olijan tuli tietää, kuinka
laivaa piti ohjata. Olen omin silmin nähnyt kahdeksantoistavuotiaan
pojan levollisesti ohjaavan suurta höyrylaivaa, mikäli näytti,
varmaan perikatoon, vanhan kapteenin seisoessa hänen vieressään,
levottomuudesta värisevänä, mutta uskaltamatta virkkaa sanaakaan.
On helppo huomata, että luotsi näissä olosuhteissa, katsoen hänen
rajattomaan valtuuteensa, oli ylhäinen ja tärkeä henkilö. Häntä
kohtelivat erityisen huomaavasti kapteeni ja miehistö, kuten myös
matkustajat. Luotsit ovatkin ainoat ihmiset, mikäli minä muistan,
jotka ovat näyttäneet täysin tyyniltä ja huolettomilta vieraiden,
matkustavien ruhtinaitten ja valtaherrain läsnäollessa. He pitivät
niitä ylipäänsä ylhäisyydessään vertaisinaan.

Pitkäaikainen tottumus oli tehnyt luonnolliseksi seikaksi luotsille
lausua kaikki toivomuksensa käskyn muodossa. Minä tunnustan, että
vielä tänä päivänä tuntuu minusta happamalta esittää tahtoni
kehoituksen heikossa muodossa, sensijaan että voimakkaasti
sinkauttaisin sen määräyksinä.

Ajatus luotsin poikkeusasemasta yksinvaltiaana joella muistuttaa
mieleeni Stephen W:n erikoisen henkilöllisyyden. Hän oli taitava
luotsi, hyvä toveri, väsymätön juttelija, jotapaitsi hän oli saanut
lahjaksi hyvän annoksen sukkeluutta ja hyväntuulisuutta. Sitäpaitsi
oli hän kuulumattoman itsenäinen ja esiintyi mitä uskomattomimman
suorasti ja häikäilemättömästi koko maailmaa kohtaan, sallimatta
vähintäkään vaikuttaa itseensä sellaisen pikkuseikan kuin ijän,
yhteiskunnallisen aseman tai rikkauden. Hän oli aina kiintynyt
toimeensa, ei pannut koskaan mitään säästöön, lainaili yhtä
taitavasti kaikilta ihmisiltä ja olikin veloissa korviaan myöten joen
jokaikiselle luotsille ja suurimmalle osalle kapteeneja. Oli jotain
hurjaa, uskomatonta "tuhannentulimaista" hänen ohjaamistavassaan,
joka todellakin oli suorastaan kiehtovaa -- joskaan ei kaikille.
Hän teki kerran matkan yhdessä rauhallisen, hiljaisen vanhan
kapteeni Y:n kanssa, mutta sai "kauniit kiitokset", kun saapui
New-Orleansiin. Joku lausui ihmettelynsä tämän johdosta. Kapteeni Y.
värisi ajatellessaankin Stepheniä. Sen jälkeen antoi hän vanhalla
piipittävällä äänellään seuraavan selityksen:

"En, Jumala varjelkoon! -- Minä en tahtoisi sellaista villieläintä
laivaani mistään hinnasta! -- Hän kiroo, hän laulaa, hän viheltää,
hän ulvoo, -- niin, pahemmin kuin pahin intiaani -- yöt läpeensä,
kun hän on sillä päällä; kaikki ajat ovat hänelle samantekeviä.
Hän alkaa ulvoa tuolla tavalla, kesken kaiken -- ei sen vuoksi,
että hän tahtoisi jotakin, ei, vaan ainoastaan sen takia, että se
huvittaa häntä, senkin pahuusta! -- Milloinkaan en saanut hiventäkään
unta silmiini hänen saattamattansa minua kylmään hikeen noilla
hirveillä sotahuudoillaan. Merkillinen mies -- hyvin merkillinen!
Hän ei pelännyt Jumalaa eikä ihmisiä. Joskus suvaitsi hän sanoa
minua 'Janneksi'. Ja sitte hänellä oli viulu ja kissa. Soitti
merkillisesti. Se suututti kissaa, ja niin alkoi se naukua. Kukaan
ihminen ei voinut nukkua siellä missä se mies -- ja hänen perheensä
-- oli. Ja uhkarohkea sitten, sanokaapas muuta. Jos herrat uskovat
tai ei, niin on päivänselvä totuus, että se mies voi antaa aluksensa
kulkea täyttä vauhtia suoraan kaikkien noiden ilkeitten karien
yli Chicotin luona myrskyssä, jonka vertaa en ole koskaan nähnyt!
-- Niin, minun perämieheni voivat puhua siitä herroille -- he
näkivät sen itse. Ja, hyvät herrat, juuri kun hän porhaltaa mennä
keskelle kareja, ja minä seison siinä ja vapisen kuin haavanlehti
ja rukoilen Herraamme varjelemaan meitä, niin jaa, niin totta kuin
olen rehellinen ihminen -- niin voivatko herrat ajatella, että hän
alkaa viheltää -- niin, hyvät herrat -- viheltää: 'Hei tytöt pienet
Buffalon, iltana tänä tanssit on' -- tyynesti ja huolettomasti kuin
olisi hän ollut hautajaisissa eikä ruumis olisi hänelle tuttu. Ja kun
uskalsin tehdä hänelle muutamia huomautuksia, hymyili se peto vain
minulle, niinkuin olisin ollut lapsi, ja käski minun mennä sisään ja
koettaa olla kiltti eikä sekaantua siihen, mikä kuului esimiehelleni."

Tapahtui kerran New-Orleansissa, että kapteeni joka oli saituudestaan
kuuluisa, tapasi Stephenin, jolla sattumalta ei ollut mitään
tointa, ja, kuten tavallista, ei myöskään rahoja. Kapteeni tarrasi
Stepheniin kaikin voimin, ja tämä, joka oli tavallista ankarammassa
pulassa, suostui vihdoin tekemään sopimuksen hänen kanssaan
sadastakahdestakymmenestäviidestä dollarista kuukaudessa, mikä
on tasan puolet tavallisesta palkasta. Kapteeni lupasi pyhästi
olla ilmaisematta tätä pelottavaa salaisuutta, jottei Stephen
joutuisi ammattitoverien halveksumiselle alttiiksi. Mutta laiva ei
ollut tehnyt muuta kuin päivän matkan New-Orleansista, ennenkuin
Stephen sattumalta keksi, että kapteeni kaikkea muuta kuin vaieten
kerskasi liikesalaisuudestaan ja että perämiehetkin tiesivät asian
laidan. Stephen ei puhunut mitään, vaan oli omissa ajatuksissaan.
Iltapuolella tuli kapteeni myrskykannelle, katsahti ympärilleen ja
näytti saaneen jotenkin vastenmielisen yllätyksen. Hän katsahti
kysyvästi Stepheniin, mutta tämä vihelteli tyynesti eikä ollut
tietääkseenkään. Kapteeni hyppeli levottomana ympäri hetken ja näytti
pari kertaa olevan aikeissa sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä ja
vaikeni, sekä vetäytyi hetken päästä takaisin hyttiinsä. Pian tuli
hän kuitenkin taas ja näköjään yhä huolestuneempana. Vihdoin rohkaisi
hän itsensä ja huomautti kunnioittavasti:

"Vesi on aika korkealla, vai kuinka, sir?"

"Luulisinpä kylläkin, sir! -- Kun joki on äyräitään myöten täysi, voi
sitä todellakin sanoa aika hyväksi."

"Tässä näyttää olevan kova virta?"

"Kova ei ole oikea sana. Se on pahempi kuin myllyjuovassa."

"Eiköhän virta olisi heikompi lähempänä maata kuin keskellä jokea?"

"Kyllä, se on kyllä luultavaa, se; mutta ei voi koskaan olla liian
varovainen -- täällä keskellä voitte uskoa, ettemme törmää karille,
sir."

Kapteeni poistui ankara epäilyksen ilme kasvoillaan. Tällä tavoin oli
varsin todennäköistä, että hän kuolisi vanhuuttaan, ennenkuin ehtisi
S:t Louisiin.

Seuraavana aamuna tuli hän uudelleen kannelle ja huomasi Stephenin
yhä edelleen uskollisesti ohjaavan keskellä virtaa, parhaan kykynsä
mukaan kamppaillen koko Mississipin vesijoukkoja vastaan ja yhä
vain viheltäen samaa rauhallista säveltä. Asia näytti tulevan
vakavammaksi. Lähempänä maata höyrysi paljon hitaammin laiva
tyvenemmässä vedessä ja pääsi joka minuutti yhä enemmän edelle; nyt
alkoi se ohjautua "solaa" kohti Stephenin yhä edelleen pysyessä
keski-uomassa. Kapteeni ei voinut vaieta kauemmin:

"Mr W. -- tuo sola tuossa -- -- eikö se lyhentäisi tietä melkoisesti?"

"Kyllä tuulen niin, mutta en tiedä."

"Ette tiedä! -- Eikö ole tarpeeksi vettä, jotta pääsisi läpitse?"

"Luulen kyllä -- mutta en ole aivan varma siitä."

"No, onpa se merkillistä. Anteeksi, mutta tuon aluksen luotsit
näyttävät aikovan koettaa sitä. Tahdotteko todellakin väittää,
ettette tiedä yhtä paljon kuin he?"

"_Nuo_ luotsit! -- Hyvät ihmiset, nehän ovatkin
kahdensadanviidenkymmenen dollarin luotseja, nuo! -- Mutta kapteenin
ei tarvitse olla levoton -- kyllä minä tiedän niin paljon kuin voi
vaatia sadallakahdellakymmenelläviidellä, uskokaa pois."

Kapteeni luovutti aseensa. Viisi minuuttia myöhemmin höyrysi Stephen
läpi solan ja näytti kilpailijalleen parin kahdensadanviidenkymmenen
dollarin anturoita.

Melkein jokaisella kapteenilla oli useampia tai harvempia todisteita
Stephenin lainaamista summista, aina sadastaviidestäkymmenestä
dollarista korkeampiin summiin. Hän ei maksanut koskaan, mutta
oli ylen ahkera ja tarkkaavainen, kun oli kysymys todisteen
uudistamisesta joka kahdestoista kuukausi.

Luonnollisestihan valkeni vihdoin sekin päivä, jolloin Stephenillä
ei enää ollut mitään toiveita saada lainata enempää vanhoilta
velkojiltaan; hänen täytyi etsiä uusia uhreja, jotka eivät
vielä tunteneet häntä. Sellaisen uhrin keksi hän rehellisessä,
hyväsydämisessä nuoressa Yatesissa, joka oli omia tovereitani.
Yates oli juuri ollut konttorissa ja iloisesti nostanut ensimäisen
kuukauden palkan, kun hän tapasi Stephenin ja hurmaantui siihen
määrin tämän viettelijän hopeakielestä, että komeat, ihka uudet
setelit, kaksisataa viisikymmentä dollaria, olivat muuttaneet
muutamassa silmänräpäyksessä Stephenin taskuun, Tapaus tuli pian
tunnetuksi ja herätti suurta hilpeyttä ja tyytyväisyyttä vanhoissa
luotonantajissa. Viaton Yates ei epäillyt silmänräpäystäkään, että
Stephenin lupaus maksaa rahat viikon lopulla oli täysin arvoton.
Määrättynä aikana tuli hän hakemaan rahojaan; Stephen lausui
hänelle monta suloista sanaa, mutta pyysi vielä viikon maksuajan
pitennystä. Yates saapui taasen sopimuksen mukaan, tuli kohdelluksi
taasen hunajanmakealla kohteliaisuudella, sekä päätti vielä kerran
myöntää viikon lykkäyksen. Ja tällä tavoin jatkui sitä. Yates
ajoi takaa Stepheniä viikon toisensa jälkeen ilman vähintäkään
tulosta, ja vihdoin heitti hän kaikki sikseen. Mutta nyt alkoi
vuorostaan Stephen ajaa takaa Yatesta! -- Missä tahansa Yates
näyttäytyi, ilmestyi Stephenkin viipymättä näyttämölle. Eikä siinä
ollut kyllin, että hän oli saapuvilla; hän oli lisäksi nöyrääkin
nöyrempi ja uhkui anteeksipyyntöjä sen johdosta, ettei hänellä ollut
mahdollisuutta maksaa tuota pikku summaa vielä. Lopulta meni tämä
niin pitkälle, että Yates-parka lähti pakoon, kun hän vain pitkän
matkan päästä näki vilahduksenkaan Stephenistä; mutta se ei auttanut
-- hänen velallisensa saavutti hänet aina lopulta ja ajoi hänet
johonkin nurkkaan, josta hän ei voinut päästä pakoon. Ähkyen ja
kasvot tulipunaisina ohjasi Stephen kulkunsa suoraan surkuteltavaa
hyväntekijäänsä kohden, syöksyi esiin säihkyvin silmin ja ojennetuin
käsin, sekaantui heti keskusteluun, jos Yates oli muitten seurassa,
tarttui nuorta miestä molempiin käsiin, ravisti ne melkein sijoiltaan
ja alkoi puhua kielevästi:

"Hyvät ihmiset, miten olen saanut juosta! -- Näin, että sinä et
tuntenut minua ja sentähden lähdin kulkemaan täydellä höyryllä,
jotta et pääsisi kokonaan käsistäni. Ja tässä sinä nyt sitte olet!
-- Tässä on minulla nyt sinut, kunnon veli! -- Oi, seisoppa hiljaa
hetkinen, että saan nähdä sinut! -- Aina samat, jalot kasvonpiirteet
--" (Yatesin ystävälle:) "Mutta katsoppas häntä! -- Eikö tunnukin
oikein hyvältä katsella häntä? -- Eikö se ole vahvistavaa, häh? --
Mitäs sanot? -- Eikö se ole täydellinen taulu -- öljymaalaus? --
Mitä minä sanonkaan -- Öljymaalaus? -- Minä sanon häntä panoraamaksi
-- täydelliseksi panoraamaksi! -- Juuri sitä hän on, sitä. Ja --
tuhat tulimaista -- nyt minä muistankin -- etten minä sentään
tavannut sinua tunti sitten! -- Onpa se sentään moninkertaisin
onnettomuus, josta koskaan olen kuullut puhuttavan. Tässä nyt olen
käynyt kaksikymmentäneljä tuntia ja kantanut noita siunattuja
kahtasataaviittäkymmentä dollaria, tiedäthän. Hakenut sinua ylhäältä
ja alhaalta! -- Kuljin ja odotin sinua Planterin luona kello
kuudesta eilen illalla kello kahteen yöllä, sekä nukkumatta että
syömättä. Vaimoni sanoo, kun tulen kotia: 'Missä sinä olet asunut
koko yön?' Minä vastaan: -- 'Tuo siunattu Yatesin velka se painaa
minua!' Silloin sanoo hän: 'Koskaan en ole nähnyt miestä, joka ottaa
itseensä tuolla tavoin tuollaisesta pikkusummasta', sanoo hän.
'Niin, näetkös', sanon minä, 'sellainen nyt on kerta kaikkiaan minun
luontoni, en voi sitä muuttaa!' 'Mene ja laskeudu levolle', sanoo
hän, 'ja levähdä hiukkasen!' 'En eläissäni', sanon minä, 'ennen kuin
tuo jaloluontoinen nuori miesparka on saanut rahansa!' Niin istuin
minä valveilla päivänsarastukseen asti -- ja niin lähdin uudelleen
kiertämään. Mutta silloin ei käy paremmin kuin että ensimäinen
ihminen, jonka tapaan, kertoo minulle, että sinä olet ottanut pestin
'Suur-Turkkiin' ja matkustanut New-Orleansiin. Se koski minuun niin,
hyvät herrat, että minun, jos uskotte tai ette, oli pakko nojautua
seinää vasten ja itkeä. Mies, jonka talo oli, tuli ulos kuivausriepu
kädessä ja sanoi, ettei hän kärsinyt ihmisten kastelevan hänen
seiniään, ja silloin tuntui minusta suoraan sanoen kuin koko maailma
olisi ollut minua vastaan eikä minulla olisi ollut mitään, minkä
vuoksi elää. Sitte tulen vaeltaen ylös katua tunti sitten, kaikki
helvetin tuskat rinnassani, ja tapaan Jim Wilsonin ja annan hänelle
nuo rahat maksuksi vanhasta velasta, ja ajatteles -- ajatteles, että
minä nyt tapaan sinut, kunnon poika, ilman penniäkään taskussa! Mutta
niin totta kuin seison tässä tämän ijankaikkisen pilkun päällä --
kas tuohon, nyt minä vedän merkin tuohon tiilikiveen muistaakseni
paremmin -- sitten minä menen tuossa tuokiossa lainaamaan nuo rahat
jostain -- ja huomispäivänä -- huomenna päivällä kahdentoista
lyönnillä olet sinä ne saapa! -- Oi -- seisoppas noin silmänräpäys
vielä, että saan oikein katsella sinua."

Ja niin edespäin. Yatesille kävi elämä raskaaksi. Hän ei voinut paeta
velallistaan ja tämän hirveitä sieluntuskia, koska velka ei ollut
tullut maksetuksi. Hän tohti tuskin näyttäytyä kadulla pelosta että
Stephen olisi vaanimassa häntä jossain kulman takana.

Bogartin biljardisali oli luotsien tavallinen kokouspaikka. He
kokoontuivat sinne yhtä paljon kuulemaan uutisia kuin pelaamaan.
Eräänä aamupäivänä tuli Yates sinne; Stephen oli siellä jo
entuudestaan, mutta pysytteli toistaiseksi poissa kintereiltä. Mutta
hetken kuluttua, kun melkein kaikki luotsit, jotka silloin olivat
kaupungissa, olivat ehtineet kokoontua, hyökkäsi Stephen äkkiä esiin
sekä heittäytyi tavallisine ihastuksineen pahaa aavistamattoman
Yatesin kimppuun ikäänkuin olisi hänessä tavannut kauan kaipaamansa
ja ikävöimänsä veljen.

"Suuri Jumala", huudahti hän liikutettuna. "Kuinka minua
ilahduttaakaan tavata sinut, kunnon veli! -- Jumala siunatkoon
sinua -- sydämmelleni on todellinen nautinto katsella sinua! Hyvät
herrat -- olen, paha kyllä, velkaa teille kaikille; -- kaikki
yhteenlaskettuna pitäisi sitä olla ainakin neljäkymmentätuhatta
dollaria, tai niille maille. Minä en pyydä parempaa kuin saada maksaa
-- minä olen maksava -- viimeiseen penniin! -- Herrat tietävät
kaikkityyni, minun tarvitsemattani kerrata sitä, kuinka kauheasti
olen kärsinyt siitä, että minun on täytynyt vasten tahtoani olla niin
suurissa velkasitoumuksissa niin kärsivällisille ja jalomielisille
ystäville; mutta karvaimman vaivan, hyvät herrat, kaikkein
karvaimman, on minulle aiheuttanut -- minä sanon sen suoraan -- se
velka, joka minulla on tälle jalolle nuorelle miehelle; ja olen
tullut tänne tänä päivänä siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että
tiedoksi antaisin vihdoinkin keksineeni keinon kaikkien velkojeni
maksamiseksi! -- Ja minä toivoin erityisesti, että veli Yates olisi
läsnä, kun teen tämän ilmoituksen. Niin, uskolliset ystäväni,
hyväntekijäni -- vihdoinkin olen keksinyt keinon! -- Kaikki minun
sitoumukseni tulevat suoritetuiksi ja Te tulette saamaan rahanne
takaisin!" Toivon säde alkoi pilkottaa Yatesin silmästä; Stephen
hymyili isällisen hyväntahtoisesti, laski kätensä Yatesin pään päälle
ja lisäsi:

"Minä aion maksaa ne aakkosellisessa järjestyksessä!!"

Sen jälkeen hän kääntyi kantapäillään ympäri ja meni. Kesti muutaman
minuutin ennenkuin joukko käsitti Stephenin uuden maksujärjestelmän
koko laajuuden ja oivallisuuden; sen jälkeen veti Yates syvän
henkäyksen ja mumisi:

"No, niin muodoin on Y:illä loistavia toiveita. Hän ei ehdi koskaan
edemmäksi kuin C:hen tässä maailmassa, ja minä luulen, että me
molemmat ehdimme kuluttaa hyvän annoksen ijankaikkisuuttakin
ennenkuin ne siellä ylhäällä lakkaavat puhumasta minusta,
rutiköyhästä luotsi raukasta, joka tuli tänne ylös S:t Louisista
aikojen alussa!"




VIII


Sittenkun minä pari vuotta tai vähän yli olin kokenut kovaa
luotsioppilaana ja sen ohessa myös ajoittain palvellut vähemmänkin
inhimillisten oppimestarien kuin mr. Bixbyn johdolla ja kokenut
monta vaihtelevaa kohtaloa, joiden kuvaaminen kävisi liian pitkäksi,
pääsin vihdoin niin pitkälle, että voin suorittaa tutkinnon ja
lunastaa täysinoppineen luotsin todistuksen. Aluksi täytyi minun
tyytyä tilapäisiin, vähemmän tuottaviin toimiin, mutta kun kaikki
meni onnellisesti eikä mitään onnettomuustapauksia sattunut,
sain vähitellen kiinteän jalansijan ja arvon ammatissani. Minun
onneni näytti olevan ratkaistu, elämänurani selväksi suunniteltu
eteeni, ja pidin päätettynä asiana, että viettäisin jälellä olevat
elonpäiväni joella tai kuolisin paikallani kuin ruorin uskollinen
ritari, kun hetkeni oli tullut. Mutta kohtalo oli toisin päättänyt.
Sota syttyi, kaikki yhteiskunnalliset siteet heltisivät, kauppa ja
liikenne lakkasi, ja samalla päättyi minunkin toimintani ja toiveeni
etenemisestä uralla, jonka olin valinnut.

Minun täytyi ansaita elatukseni muulla tavoin. Läksin aluksi Nevadan
hopeakaivoksille; sitten yritin sanomalehtikirjeenvaihtajana; sitte
kullankaivajana Californiassa; sitte taasen erään San Franciscon
sanomalehden "reportterina"; -- sittemmin erikoiskirjeenvaihtajana
Sandwich-saarilla; -- myöhemmin koetin onneani kiertelevänä Europan
ja Itämaiden kirjeenvaihtajana; senjälkeen valistuksen tulisoihdun
kantajana luentokateederissa; ja lopuksi olen joutunut kirjailijaksi
Uuden Englannin muitten kirjailijain joukkoon.

Tällä tavoin oli kulunut kaksikymmentäyksi pitkää vuotta siitä kun
viimeksi katselin ulos läpi ohjaushytin ikkunan, kun minut eräänä
päivänä valtasi voimakas halu saada taasen nähdä jokea, höyrylaivoja
ja niin monta vanhaa "poikaa" kuin mahdollisesti vielä oli jälellä.
Voitin puheillani seuraksi pari ystävääni ja me läksimme iloisina
matkalle länteenpäin huhtikuun alussa. Erinäisistä syistä olimme
päättäneet kulkea tekaistuilla nimillä. Ajatus sinänsä oli hyvä,
mutta se aiheutti meille loppumattomia huolia; sillä vaikka Smith,
Jones ja Johnson ovat nimiä, jotka helposti muistaa, kun ei ole
välttämätöntä, on kuitenkin, merkillistä kyllä, melkein mahdoton
pitää niitä mielessä, kun niitä tarvitsee. Kuinka rikolliset voivat
muistaa ihka uusia tekonimiään, on minulle arvotus. Olin viaton kuin
vastasyntynyt lapsi -- ja kuitenkin voin harvoin tai koskaan saada
uutta nimeäni yli huulteni, kun sitä parhaiten tarvittiin. Minusta
tuntui, että jos minun omallatunnollani sitäpaitsi olisi ollut joku
rikos, olisin todennäköisesti ollut liian suunniltani muistaakseni
edes oikeaa nimeäni.

Me ostimme liput "Gold Dust "-höyrylaivaan. Kello oli kahdeksan
illalla, kun peräydyimme laiturista mennäksemme yli joen. Kun
pilkkosen pimeässä aloimme lähetä rantaa, tuli äkkiä näkyviin
loistava sähkövalo peräkannella ja valaisi veden ja pakkahuoneen
niin kirkkaasti kuin olisi ollut päivä. Tämä oli suuri muutos:
heiluvien, savuavien, häkääsynnyttävien merkkilyhtyjen aika oli
ohi. Ja sen sijaan, että olisi touhulla ja melulla huudettu tusinan
verta miehiä laittamaan maihinmenosiltaa paikoilleen, suoritti kaksi
miestä vähän höyryn ja hissitelan avulla tämän toimituksen niin
kevyesti ja vaivattomasti, että kaikki oli jo kunnossa ja paikoillaan
lyhyemmässä ajassa kuin perämies vanhaan aikaan tarvitsi noiden
valmistavien kirousten laskettelemiseen. Ettei tätä käytännöllistä
ja yksinkertaista maihinmenosiltojen hoitamisen keinoa oltu keksitty
samalla kun ensimäinen höyrylaiva rakennettiin, osottaa joka
tapauksessa, mikä hitaasti edistyvä hyönteinen inhimillinen ymmärrys
on.

Kello kahdeksan korvissa läksimme me vihdoin matkalle. Kello
kuusi seuraavana aamuna nousin kannelle. Kuljimme juuri erään
kallioniemen ohi, jolla näkyi vanha pakkahuone -- eli oikeammin
-- sen rauniot. Katselin ihmetellen ympärilleni -- kaikki näytti
minusta aivan oudolta ja vieraalta. Oliko mahdollista, että minä
kahdessakymmenessäyhdessä vuodessa olin voinut unhottaa tutut rannat?
-- Itse joen muoto näytti minusta uudelta, ja silmäni ei keksinyt
ainoatakaan kohtaa, joka olisi sille ollut tuttu. Tunsin itseni
vastenmielisesti yllätetyksi, alakuloiseksi ja kiukkuiseksi.

Sanotussa niemessä laskimme maihin hyvin puetun herrasmiehen sekä
kolme siroa naista ynnä useita ryssännahkaisia matkalaukkuja.
Merkillinen palkka tuollaisille matkustajille, ajattelin minä.
Vaunuja ei näkynyt. Seurue ei näyttänyt myöskään odottavan mitään
sellaista, vaan käyskeli tyynesti edelleen kaartelevaa polkua pitkin
ja katosi pian näkyvistä.

Mutta salaisuus sai selityksensä, kun me uudelleen pääsimme
liikkeelle. Matkustajat aikoivat selvästikin suureen kaupunkiin,
joka sijaitsi äskenmuodostuneen saaren piilossa. En voinut muistaa
sellaista kaupunkia. Koko seutu oli minulle aivan outo. Aloin
todella tulla huonolle tuulelle. Sitten osottautui, että kaupunki
oli S:t Genevieve. Oikullinen joki oli eräänä päivänä puhkaissut
niemen ja sijoittanut suuren, tarpeettoman saaren sen eteen,
katkaisten sen yhteyden veden kanssa ja muuttaen sen täydelliseksi
sisämaankaupungiksi. Se on komea vanha kaupunki, joka todella olisi
ansainnut paremman kohtalon. Sen perustivat alkuaan ranskalaiset, ja
se on jäännös kauan sitten menneestä ajasta, jolloin voitiin kulkea
Mississipin suulta Quebeciin ja koko ajan olla Ranskan alueella ja
Ranskan lakien alaisena.

Vähän sen jälkeen nousin myrskykannelle ja heitin pitkän, kaihoisan
silmäyksen ohjaushyttiin päin.

Tarkkaan tutkittuani vartiovuorossa olevan luotsin kasvoja tulin
siihen tyydyttävään vakaumukseen, etten koskaan ennen ollut nähnyt
häntä; rohkaisin siis itseni ja astuin portaita ylös. Luotsi katseli
tarkkaan minua enkä minäkään vähemmin tarkasti häntä. Kun nämä
valmistavat toimenpiteet oli saatu pois tieltä, istahdin korkealle
penkille, ja hän kääntyi kokonaan ympäri, sekä alkoi uudelleen
hoitaa tointaan. Minä katsahdin ympärilleni. Kaikki ohjaushytin
yksityiskohdat näyttivät niin ihmeen tutuilta -- paitsi yhtä ainoata
poikkeusta: isoa torvea, jonka päässä oli leveä suppilo, lähellä
ruoria. Minä mietin hetken, mitä tuo mahtoi olla; vihdoin kysyin sitä
luotsilta.

"Konekellojen kuuntelemista varten."

Taas järkevä keksintö, jonka olisi pitänyt olla keksitty puolen
vuosisataa sitten. Ajattelin juuri tätä, kun luotsi äkkiä kysyi:

"Tiedättekö te, mihin tätä köyttä käytetään?"

Minun onnistui kiertää kysymys, antamatta ilmi itseäni.

"Herra on kai ensi kertaa ohjaushytissä?"

Sen kysymyksen alitse minä konttasin.

"Mistä herra on kotoisin?"

"Uudesta Englannista."

"Ensi kerranko herra on matkalla länteenpäin?"

Sen kysymyksen yli minä kiipesin.

"Jos herraa miellyttää tämä, niin sanon herralle mielelläni, mihin
näitä kaikkia kojeita tarvitaan."

Minä kiitin nöyrimmästi.

"Tämä" -- hän laski kätensä sille kellolle, jolla annettiin merkki
"takaperin" -- "on hälytyskello, jos tuli sattuisi pääsemään irti;
tämä" -- merkkikello "täyttä vauhtia" -- "on tarjoilijan kutsumista
varten; tämä" -- höyryvihellin -- "on kapteenin kutsumista varten" --
ja niin jatkoi hän esineen esittämistä toisensa jälkeen, tyynesti ja
tasaisesti lasketellessaan pitkän jonon mitä hirvittävimpiä valheita.
Minä tunsin hyvin tuon; muistin vanhastaan, mikä erinomainen
nautinto oli höyrylaivan väellä syöttää pajuköyttä vieraille vatsan
täydeltä mitä uskomattomimpien ryövärihistoriain muodossa. Koskaan
en ole tuntenut itseäni suuremmassa määrässä matkustajaksi kuin
tässä silmänräpäyksessä. Kiitin häntä teeskennellyn liikutettuna
tiedonannoistaan ja merkitsin mieltäkiinnittävimmät uutiset
muistikirjaani. Yhä innostuneempana alkoi hän nyt valehdella minulle
vanhaan hyvään tapaan. Toisinaan pelkäsin melkein, että hänen
keksimiskykynsä räjähtäisi sen pelottavan korkeapaineen alla, millä
hän ne esitti; mutta se piti. Niin jouduimme vähitellen joen moniin
omituisuuksiin ja oikkuihin -- ja tässä sai hänen mielikuvituksensa
vasta oikean näytöspaikan. Ne olivat jättiläismäisiä ja
hämmästyttäviä tapauksia, joilla hän kuvitti kertomuksensa.
Esimerkiksi:

"-- Näkeekö herra tuota pientä luotoa tuolla, joka nipin napin
ulottuu vedenpintaan? -- Niin, kun minä ensi kertaa tulin tänne, oli
se runsaasti kuusikymmentä jalkaa korkea ja kaksi penikulmaa pitkä
vankka vuori. Kaiken muun on joki syönyt, paitsi tuota hiukkaa."
(Syvä huokaus.)

Tunsin voimakkaan halun iskeä hänet kuoliaaksi, mutta hillitsin
itseni.

Kun jonkun alkaa myöhemmin tapasimme omituisen aluksen eli oikeammin
lotjan, joka oli varustettu hissilaitoksella ja nostovivulla
tuntematonta tarkoitusta varten, viittasi hän välinpitämättömästi
ja ohimennen -- ikäänkuin se olisi ollut liian tavallinen esine
ansaitakseen erikoista huomiota -- "alligaattorilaivaan".

"Alligaattorilaiva! -- Mitä lajia ne ovat?"

"Alligaattorien pyydystämistä varten, luonnollisestikin."

"Onko niitä nyt niin monta, että ne ovat vaivaksi?"

"Oh, ei juuri niin paljoa enää nykyään, kun hallitus on alkanut
rajoittaa niiden lukua. Mutta ennen oli toisin. Ei nyt aivan joka
paikassa, tiettävästikään -- mutta niillä oli lempipaikkansa, siellä
täällä, missä joki oli leveä ja vesi matala -- esimerkiksi Plum
Pointin, Stack Islandln ja muutamain muitten paikkain läheisyydessä
-- niitä sanotaan vielä tänä päivänä Alligaattori-särkiksi!"

"Hyvät ihmiset! -- voivatko ne todella olla haitaksi laivakululle?"

"Oo-ja, kyllä ne sitä olivat, siihen aikaan. Matalalla vedellä
luonnollisestikin. Oli tuskin ainoatakaan matkaa, jolla ei olisi
tartuttu karille alligaattoreihin."

Minusta tuntui kuin minun nyt olisi pitänyt ottaa tomahawki esille.
Mutta hillitsin itseni vielä vähän ja sanoin:

"Se mahtoi olla hirvittävää."

"Kyllä, luulisipa kylläkin. Se oli suurimpia luotsausvaikeuksia.
Olihan aivan mahdoton laskea etukäteen; ne tuhannen pahuukset
eivät olleet paikallaan koskaan viittä minuuttia. Karinhan voi
nähdä, hiekkasärkän voi nähdä, sehän ei ole mikään taito -- mutta
alligaattorimatalikkoa ei voi koskaan nähdä -- ei siitä puhettakaan.
Ei voi koskaan tietää, kuinka on ohjattava sen ympäri, kun sattuu,
että ne kanaljat muuttavat paikkaa taas, tuossa tuokiossa, niin ettei
pääse kulkemaan. Tietystikin oli myös sellaisia, joilla oli erikoinen
silmä alligaattorivesiä varten -- mutta luonto oli sen heille
lahjottanut -- se oli heillä syntyään, nähkääs, herra; sellaista ei
voi oppia, ei -- siinä tarvitaan vainua. Malttakaas, -- minä voisin
mainita heistä muutamia vielä -- niitä oli Ben Thornburgy, ja Beck
Jolly, ja Horace Bixby, ja Georg Ealer, ja Billy Youngblood --
kaikki parhaita ensiluokan alligaattoriluotseja. Ne miehet osasivat
haistaa alligaattoriveden pitkän matkan päähän, niinkuin joku muu
voi haistaa whiskyn. Hyvä Jumala! -- olisipa minulla totta vie
dollari jokaiselta penikulmalta, jonka päästä ne miehet voivat tuntea
alligaattorimatalikon! -- Ja ne miehet maksoivat, sen saa herra
uskoa. Hyvällä alligaattoriluotsilla oli selvät viisitoistasatasensa
rahaa kuukaudessa. Niin, niin! -- väitettiin että heillä oli oikein
alligaattorivainu, vieläpä yölläkin -- niin, sanon nyt vain niinkuin
olen kuullut kerrottavan. On kyllä semmoisia, jotka voivat syöttää
ihmisille pajuköyttä eivätkä ole siitä millään, varjelkoon, kunhan
vain saavat ihmisten silmät tuijottamaan. Mutta kas, sellaista vikaa
ei ole Robert Stylesissä, ei, -- hän ohjaa aina selvää suuntaa, hän."

Herra Jumala! -- tämä oli Rob Styles? -- tämä viiksiniekka ja komea
herra? -- Pieni, laiha, hintelä "penikka" siihen aikaan kun minä
hänet tunsin. Hän oli huomattavasti pulskistunut edukseen ulkonaisen
ihmisensä puolesta niiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jotka
olivat kuluneet viime tapaamisestamme -- puhumattakaan siitä, miten
hän oli pulskistunut taidossa "kirjailla".

Hetken mietittyäni sanoin:

"Minusta näyttää kuin ei kannattaisi juuri naarata alligaattoreja --
nehän tulevat kuitenkin takaisin taas."

"Oi, jospa herra tuntisi alligaattorit yhtä hyvin kuin minä, ei herra
sanoisi niin. Jos alligaattori sattuu joutumaan kerrankin alttiiksi
naaraukselle, on se saanut tarpeeksi. Te ette saa enää koskaan kuulla
puhuttavan hänestä. Hän ei tule takaisin, ei, vaikka tarjoisitte
hänelle omenapasteijaa. Jos alligaattori karttaa maailmassa mitään
enemmän kuin muuta, niin se karttaa joutumista naaratuksi. Eivätkä
ne peijakkaat muuten pääsekään paljaalla hätyyttämisellä -- useimmat
otetaan laivaan ja lasketaan lastiruumaan -- ja kun lasti on täysi,
viedään ne alas Orleansiin hallituksen tehtaisiin."

"Minkä takia sitten?"

"Kenkien valmistamista varten sotaväelle. Alligaattorinnahkaa
parempaa ei ole. Ne kengät kestävät viisi vuotta ja ovat
vedenpitäviä. Alligaattorinpyydystys kuuluu hallitukselle. Jos
tapatte alligaattorin, voitte kiittää Jumalaa, jos ette tule
hirtetyksi siihen paikkaan. Alligaattori on etelävaltioiden pyhä
lintu -- sitä ei saa koskea."

"No, vieläkö nytkin on tapana törmätä alligaattorikarille?"

"Ei, sitä ei ole tapahtunut vuosikausiin."

"No, miksi vielä pidetään alligaattorilaivoja tällä joella?"

"Oo, vain jonkinlaisena poliisikuntana. Ne kulkevat nyt vain ylös
ja alas, silloin tällöin. Alligaattorit tuntevat ne yhtä hyvin kuin
murtovaras poliisikonstaapelin, ja kohta kun ne näkevät niiden
tulevan, pistävät ne pillit pussiin ja lähtevät käpälämäkeen."

Tämän alligaattorihistorian sopivan lopun, ellen sanoisi pyöristyksen
jälkeen, siirryimme muihin läheisiin aineisiin, ja ystäväni Styles
kertoi hiuksia nostavia juttuja kuuluisain laivain urotöistä
entisaikaan. Hän pysytteli erityisellä innolla eräässä näistä
laivoista ja lisäsi sitten:

"Se laiva -- se oli 'Cyclone' -- ja se oli sen viimeinen matka -- se
upposi samalla matkalla -- kapteenin nimi oli Tom Ballons, pahin
peijakas valehtelemaan, mitä minä koskaan olen tavannut. Se mies
ei osannut puhua totta -- se oli hänelle suorastaan mahdotonta,
oli sitte ilma mikä tahansa. Niin, kylmät väreet kulkivat pitkin
selkää, kun häntä kuunteli. Minun täytyi jättää hänet lopuksi -- en
jaksanut enää kestää kauempaa. Sananlasku sanoo: 'Minkälainen herra,
sellainen renki' -- ja kun aina elää sellaisen ihmisen kanssa, tulee
itse epäillyksi. Rehellisyys ennen kaikkea, sanon minä. Hänellä oli
useampia huonoja ominaisuuksia kuin seitsemällä muulla miehellä.
Kaikki ne olivat sälytetyt hänen pääkallonsa takapäähän ja painoivat
suorastaan hänen päätään taaksepäin, niin että hän aina kulki nenä
pystyssä. Ihmiset luulivat, että se oli ylpeyttä, mutta ei, se oli
pelkkää ilkeyttä. Jospa vain olisitte nähnyt hänen jalkansa, olisitte
luullut häntä yhdeksäntoista jalan pituiseksi, mutta sitä hän ei
ollut, hän oli vain viisi. Jaloissa vain oli vika. Jos hänestä olisi
ottanut kaikki valheet, siitä miehestä, olisi hän varmaan kutistunut
kokoon, niin ettei hän olisi ollut herran hattua suurempi; ja jos
sitten olisi ottanut hänestä ilkeyden, olisi hän samassa kadonnut.
'Cyclone' oli koko peto kulkemaan ja hienoin laiva ohjattavaksi, mikä
koskaan on uinut vedessä. Ei tarvinnut muuta kuin panna ruori suoraan
ja antaa mennä, niin se selviytyi itsestään suunnista. Eräänä aamuna
-- se oli juuri viimeinen matka, minkä se koskaan teki -- otettiin
ruori kannelle korjattavaksi. Minä en tiennyt siitä mitään, minä,
vaan peräydyin laiturista ja laskin alas jokea, sangen iloisena ja
tyytyväisenä. Olin kulkenut varmaankin kaksikymmentäkolme penikulmaa
hyvin vaikeassa väylässä --"

"Ilman ruoria?"

"Aivan niin -- -- kun kapteeni tulee ylös kannelle ja alkaa torua
minua, kun minä ajan täyttä vauhtia, vaikka on pilkkosen pimeä yö --"

"Yö --? -- mutta tehän sanoitte --"

"Älkää välittäkö siitä mitä minä sanoin -- pimeä silloin vain oli
kuin säkissä, se on varma, mutta hetken päästä tuli esiin kuu, ja --"

"Te kai tarkotatte aurinkoa -- sillä tehän sanoitte -- kuulkaahan
-- oliko tuo ennenkuin te jätitte kapteenin sen takia että hän niin
valehteli, vai --"

"Oi, aikoja ennen -- aikoja ennen -- No, kuten sanoin, minä --"

"Mutta tälläkö matkalla sitten laiva upposi --"

"Hyvät ihmiset, ei! -- se oli paljon jälkeenpäin -- useita kuukausia.
No kapteeni, hän --"

"Hän siis teki kaksi viimeistä matkaa, sillä tehän sanoitte
selvästi --"

Hän astui takaperin ruorin luota, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja sanoi:

-- -- "Kuulehan, sinä --" (hän mainitsi minut nimeltä) -- "nyt voit
kernaasti ottaa ruorin hetkeksi ja valehdella minun asemastani.
Sinä olet paremmin niissä asioissa perillä. Vai niin, sinä aioit
näytellä vieraan ja matkustajan osaa, varjelkoon! -- -- Hyvä Jumala,
minä tunsin sinut ennenkuin olit ehtinyt sanoa seitsemää sanaa --
ja niin minä päätin koetella hiukan suonenlyöntiäsi. Vai niin, sinä
tahdoit saada minut kertomaan. No, toivoakseni olet tyytyväinen. Kas
niin, tule nyt kauniisti tänne, ota ruori ja päätä vartiovuoroni,
toveri. Äläkä purjehdi toista kertaa väärän lipun alla, muuten pääset
tekemästä työtä elatukseksesi!"

Niin päättyi matkani tuntemattomana; tuskin kuuden tunnin päässä S:t
Louisista! -- Mutta minä voitin kuitenkin kaupassa, sillä kaiken
aikaa olivat sormeni syhyneet päästä käsiksi ruoriin. Näytti kuin
olisin unohtanut itse virran -- mutta laivan ohjaamistaitoa en ollut
unohtanut, enkä myöskään ollut kadottanut kykyä nauttia siitä!








End of Project Gutenberg's Luotsina Mississippi-joella, by Mark Twain

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48397 ***