*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53301 ***

NIMENSÄ PILANNUT KAUPUNKI

Kirj.

Mark Twain


Englanninkielestä suomentanut

V. Hämeen-Anttila


Alkuperäinen nimi: The Man that Corrupted Hadleyburg





Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto,
1917.




I.


Siitä on vuosia kulunut. Hadleyburg oli koko seutukunnan rehellisin ja
nuhteettomin kaupunki. Kolmen sukupolven ajan oli se säilyttänyt tuon
maineensa tahrattomana ja ylpeili siitä enemmän kuin mistään muusta
omistamastansa. Niin ylpeä se oli siitä ja niin harras turvaamaan sen
pysyväisyyttä, että lapsukaisille jo kehdossa alettiin opettaa
kunniallisen käytöksen periaatteita, ja samanlaiset opetukset tehtiin
siitälähtein pääasiaksi koko heidän kehitysvuosiensa kasvatuksessa.
Kaiken aikaa torjuttiin niinikään kiusauksia nuorison tieltä, jotta
nousevan polven kunto sai kaikki mahdollisuudet karaistuakseen ja
lujittuakseen, ikäänkuin luihin asti juuttuakseen. Naapurikaupungit
olivat tästä kunniakkaasta ylevämmyydestä kateellisia. Ne olivat
irvistelevinään Hadleyburgin siitä tuntemaa ylpeyttä ja pitävinään sitä
turhamaisuutena. Mutta pakko oli niiden sentään tunnustaa, että
Hadleyburg toden teolla oli lahjomaton kaupunki, ja jos noilta
toispaikkalaisilta tiukemmin tiedusti, niin myönsivät he senkin, että
pelkkä Hadleyburgista kotoisin oleminen riitti kaikeksi nuoren miehen
tarvitsemaksi suositteluksi hänen syntymäkaupungistaan lähtiessään
ulomma etsimään vastuullista tointa.

Mutta ajan mittaan Hadleyburg viimein kovaksi onnekseen loukkasi erästä
sitä kautta kulkevaa muukalaista -- mahdollisesti tietämättään,
varmastikin välittämättään, sillä Hadleyburg oli itsekylläinen eikä
piitannut rahtuakaan muukalaisista tai heidän mielipiteistään. Olisi
kuitenkin ollut hyvä tehdä poikkeus tähän yhteen nähden, sillä hän oli
katkera ja kostonhimoinen mies. Kautta kokonaisen vuoden harhailujen
hän hautoi kärsimäänsä vääryyttä ja yritteli kaikkina joutohetkinään
keksiä sille riittävää hyvitystä. Moniakin suunnitelmia hän sommitteli,
ja hyviä ne olivat jokainen, mutta yksikään ei ihan kyllin
perinjuurinen. Kehnoimmatkin niistä olisivat tuottaneet tärviötä monen
monituiselle yksilölle, mutta hänen vehkeensä piti kohdata koko
kaupunkia, ainoatakaan asujanta koskemattomaksi säästämättä. Vihdoin
hänen mieleensä johtui oivallinen aatos, sykähdyttäen hänen sydäntään
ilkimielisellä ilolla. Hän kävi siitä oitis laatimaan suunnitelmaansa,
itsekseen sanoen: "Se keino tepsii -- minä lahjon kaupungin."

Kuutta kuukautta myöhemmin hän läksi Hadleyburgiin ja saapui kärryillä
kello kymmenen tienoissa illalla pankin vanhan rahastonhoitajan
talolle. Hän reutoi kärryiltä selkäänsä säkin, hoippui sitä kantaen
pihan yli ja koputti ovelle. Naisen ääni virkahti: -- Sisään. -- Hän
astui huoneeseen ja laski säkkinsä rautauunin loukkoon, kohteliaasti
huomauttaen vanhalle rouvalle, joka lampun ääressä luki
"Lähetyssanomia":

-- Istukaa vain, rouva hyvä, en teitä häiritse. Kas noin -- nyt se on
jokseenkin hyvässä piilossa; tuskin tietäisi siinä mitään olevankaan.
Saanko toviksi tavata miestänne, hyvä rouva?

Ei, hän oli mennyt Brixtonissa käymään, palatakseen kenties vasta
aamulla.

-- Vai niin, hyvä rouva; no, eipä sillä väliä. Halusin vain jättää tuon
säkin hänen huostaansa, luovutettavaksi oikealle omistajalleen, kun se
löytyy. Minä olen vieras; hän ei minua tunne; pistäysin vain täksi
iltaa kaupunkiin suorittamaan tehtävän, joka on ollut kauvan
mielessäni. Asiastani olen nyt valmis; lähden hyvillä mielin ja hiukan
ylpeissänikin, ettekä minua enää milloinkaan näe. Säkkiin on
kiinnitetty paperilappu, joka selittää kaikki. Hyvää yötä, rouva.

Vanhaa rouvaa pelotti salaperäinen, kookas muukalainen, joten hän oli
tämän poistumisesta hyvillään. Mutta hänen uteliaisuutensa oli
herännyt; hän astahti kiireesti säkin luo ja sieppasi lampun valoon
paperin. Kirjelmä alkoi seuraavasti:

    JULKAISTAVAKSI, tai etsittäköön oikea mies yksityisellä
    tiedustelulla -- minun puolestani sopii menetellä kummin
    päin tahansa. Tämä säkki sisältää satakuusikymmentä naulaa
    neljä luotia rahaksi lyötyä kultaa --

-- Hyväinen aika, eikä ole ovi lukossa!

Mrs. Richards syöksähti vapisevana ovelle ja lukitsi sen, veti sitten
alas ikkunankaihtimet ja seisoi siinä säikkyneenä, tuskaannuksissaan ja
vaivaten aivojaan älytäkseen vielä jotakin muuta varokeinoa itsensä ja
aarteen paremmaksi turvaamiseksi. Hän kuunteli tuokion, murtovarkaita
vaanien, antausi sitten uteliaisuuden valtaan ja palasi lampun ääreen
lukemaan kirjeen loppuun:

    "Olen muukalainen ja lähden piakkoin takaisin omaan maahani,
    jäädäkseni sinne ainiaaksi. Olen Amerikalle kiitollinen siitä,
    mitä olen sen hoivassa saanut pitkään elellessäni tähtilipun
    alla. Ja eräälle sen kansalaiselle -- Hadleyburgin asukkaalle --
    olen erityisen kiitollinen pari vuotta takaperin kokemastani
    suuresta avuliaisuuden teosta. Kahdestakin oikeastaan. Selitän
    sanani. Minä olin peluri. _Olin_, sanon: Olin häviöön suistunut
    peluri. Saavuin tähän pikku kaupunkiin yöllä, nälissäni ja
    pennittömänä. Anoin apua -- pimeässä; minua hävetti kerjätä
    päivänvalolla. Pyysin oikealta mieheltä. Hän antoi minulle
    kaksikymmentä dollaria -- toisin sanoen, antoi minulle
    elämän, kuten siitä minä ajattelin. Hän antoi minulle myöskin
    varallisuuden, sillä siitä rahaerästä minä pelipöydän ääressä
    rikastuin. Ja lopuksi on hänen minulle lausumansa huomautus
    säilynyt mielessäni tähän päivään asti ja vihdoin voittanut
    minut, siten pelastaen siveellisen kuntoni tähteet: minä en enää
    pelaa. Minulla ei nyt ole käsitystäkään siitä, kuka se mies oli,
    mutta tahdon hänet löydettäväksi, tahdon toimitettavaksi hänelle
    tämän rahasumman -- antakoon sen muille, heittäköön menemään
    tai pitäköön, miten vain haluaa. Se on pelkästään minun tapani
    osottaa kiitollisuuttani häntä kohtaan. Jos voisin viipyä, niin
    etsisin hänet käsille itse; mutta eipä hätää, kyllä hän löytyy.
    Tämä on rehellinen kaupunki, lahjomaton kaupunki, ja tiedän
    voivani pelkäämättä luottaa siihen. Tuo mies voidaan todeta siitä
    huomautuksesta, jonka hän minulle lausui; uskon varmasti, että
    hän muistaa sen.

    Suunnitelmani on seuraava: Jos pidätte parempana kuulustella
    yksityisesti, niin tehkää siten. Kertokaa tämän kirjelmäni
    sisältö vähitellen jokaiselle, jota voidaan arvella oikeaksi
    mieheksi. Jos hän vastaa: 'Minä olen se mies; huomautukseni oli
    se ja se', niin käyttäkää koetta -- avatkaa nimittäin säkki,
    jolloin löydätte sinetitystä kirjekuoresta tuon huomautuksen. Jos
    kokelaan mainitsema lause pitää sen kanssa yhtä, niin antakaa
    hänelle sen enemmältä kyselyttä rahat, sillä hän on varmasti
    oikea mies.

    Mutta jos julkinen tiedustelu on mielestänne mukavampi, niin
    painattakaa tämä kirjelmä paikkakunnan lehteen -- lisänään
    seuraavat ohjeet: Kolmenkymmenen vuorokauden kuluttua tästä
    päivästä lähtien ilmestyköön kokelas kaupungintalolle kello
    kahdeksalta illalla (perjantaina) ja antakoon huomautuksensa
    kirjekuoreen suljettuna pastori Burgessille (jos hän sen
    hyväntahtoisesti suostuu ottamaan toimekseen). Paikalla murtakoon
    mr. Burgess säkin sinetit, avatkoon sen ja verratkoon, onko
    huomautus oikea. Jos niin on asian laita, niin luovutettakoon
    rahasumma vilpittömine kiitollisuudentunteineni siten
    ilmisaadulle hyväntekijälleni."

Mrs. Richards vaipui istualleen, hiljalleen väristen kiihtymyksestä, ja
syventyi pian aatoksiin -- tähän laatuun: -- Ihmeellinen asia!...
Kohtaapa siinä onni sitä hyväsydämistä miestä, joka omastaan jakoi
tarvitsevaiselle!... Olisipa sen vain tehnyt minun mieheni! -- sillä me
olemme kovin köyhiä, niin vanhoja ja köyhiä!... -- Sitten huoaten: --
Mutta minun Edwardini ei se ollut; ei, hän ei ole muukalaiselle
kahtakymmentä dollaria antanut. Vahinko on sekin; nyt sen näen... --
Sitten vavahtaen: -- Mutta se on _pelurin_ rahaa! Synnin palkkaa me
emme voisikaan ottaa vastaan, emme voisi siihen kajotakaan. Minun ei
tee mieleni olla sen lähellä; se tuntuu saastaiselta. -- Hän siirtyi
etäisemmälle tuolille... -- Kunhan jo Edward tulisi ja veisi sen
pankkiin; murtovaras saattaisi tunkeutua taloon millä hetkellä tahansa;
kamalaa on olla täällä ypö yksin sen vartijana.

Kello yhdeltätoista palasi mr. Richards kotiin, ja hänen vaimonsa
tervehtiessä: -- Olen niin _kovasti_ iloissani tulostasi! -- pahotteli
hän: -- Väsyttää -- väsyttää ihan näännyksiin. Surkeata on olla köyhä
ja minun ijälläni pakotettu tekemään näitä kolkkoja matkoja. Aina
jauha, jauha, jauha pois vain palkkasi edestä -- toisen orjana, isännän
istuskellessa kotonaan tohvelit jalassa, rikkaana ja kaikkia
mukavuuksia saaneena.

-- Olen kovasti pahoillani sinun tähtesi, Edward, sen tiedät. Mutta
älähän sure; meillä on toimeentulomme; meillä on hyvä nimemme --

-- Niin on, Mary, ja se merkitseekin kaikkea. Älä minun puheistani
välitä -- se on vain hetkellistä ärtymystä ilman mitään tarkotusta.
Suutele minua -- noin, kaikki nyreys on nyt tipo tiessään, enkä enää
valittele. Mitä sinä olet saanut? Mitä on säkissä?

Hän sai nyt kuulla suuren salaisuuden. Ensi huumauksestaan toinnuttuaan
hän virkahti:

-- Satakuusikymmentäkö naulaa se painaa? Mary, siinä on
nel-jäkymmentä-tu-hatta dollaria -- kokonainen omaisuus! Tässä
kaupungissa ei ole kymmentä miestä niin varakasta, Annahan minulle
kirjelmä.

Hän lukaisi sen ja sanoi:

-- Siinäpä vasta seikkailu! Ihan se on romaania, samanlainen kuin
kirjoihin keksaistut mahdottomuudet, joita ei koskaan tosioloissa näe.
-- Hän oli nyt hyvin vireällä päällä -- hilpeä, mitäpä riemastunut. Hän
taputti vanhaa puolisoansa poskelle ja puheli leikkisästi: -- Hei, me
olemme rikkaita, Mary, rikkaita; meidän ei tarvitse muuta tehdä kuin
haudata rahat ja polttaa paperit. Jos peluri konsanaan tulee kysymään,
niin silmäilemme häntä vain kylmäkiskoisesti ja sanomme: "Mitä joutavaa
lavertelettekaan? Emme ole ikipäivinä kuulleet mitään teistä tai
kultasäkillisestänne." Hän sitten näyttäisi nololta, ja --

-- Ja sillaikaa kun sinä laskettelet leikkiäsi on rahasumma yhä tuossa,
ja murtovarkaitten aika lähenee joutuin.

-- Totta. No niin, mitäs teemme -- yksityisestikö olisi tiedusteltava?
Ei, eihän toki; se tärvelisi romanttisuuden. Julkinen menettely on
parempi. Siitäpä kohu nousee! Ja se saapi kaikki muut kaupungit
kateellisiksi, sillä yksikään muukalainen ei uskoisi moista tointa
millekään muulle kaupungille kuin Hadleyburgille, ja ne tietävät sen.
Se on meille aimo valtti. Minun on nyt riennettävä kirjapainoon,
muutoin myöhästyn.

-- Mutta malta -- malta -- älä jätä minua tänne yksikseni sen kanssa,
Edward.

Toinen oli jo mennyt. Hän viipyi kuitenkin vain hetkisen. Vähän matkaa
asunnoltaan hän kohtasi sanomalehden omistajan ja toimittajan ja antoi
hänelle paperin, sanoen: -- Tässä on teille hyvä pätkä, Cox -- pistäkää
lehteen.

-- Voipi jo olla myöhäistä, mr. Richards, mutta koetan katsoa.

Hänen kotiin palattuaan istuutui pariskunta uudestaan haastelemaan
miellyttävästä salaisuudesta; unta eivät he kyenneet ajattelemaankaan.
Ensimäisenä kysymyksenä oli, kuka oli voinutkaan olla se kansalainen,
joka oli muukalaiselle antanut kaksikymmentä dollaria. Se näytti
helpolta, molemmat vastasivat yhteen suuhun:

-- Barclay Goodson.

-- Niin, -- sanoi Richards, -- hän sen olisi voinut tehdä, ja se olisi
ollut hänen tapaistansa, mutta toista ei ole sellaista kaupungissa.

-- Sen myöntää jokainen, Edward -- myöntää ainakin itsekseen. Kuusi
kuukautta on kaupunki nyt ollut jälleenkin oma oikea itsensä --
rehellinen, ahdasmielinen, itsehurskas ja kitsas.

-- Siksi hän sitä aina nimitteli, kuolinpäiväänsä asti -- sanoipa sen
suoraan julkikin.

-- Niin teki, ja siitä häntä vihattiin.

-- Hoo, tietysti, mutta vähätpä hän siitä välitti. Luulenkin hänen
olleen enimmin vihattu mies keskuudessamme, lukuunottamatta pastori
Burgessia.

-- No, Burgess sen ansaitseekin -- hän ei täällä enää koskaan
seurakuntaa saa. Niin pikkumainen kuin kaupunki onkin, osaa se _hänet_
arvostella oikein. Edward, eikö näytä kummalliselta, että muukalaisen
piti määrätä Burgess rahojen luovuttajaksi?

-- No, kyllähän -- näyttäähän se. Vaikka --

-- Mitä vaikkailemista siinä on? Valitsisitko _sinä_ hänet?

-- Mary, kenties muukalainen tuntee hänet paremmin kuin tämä kaupunki.

-- _Sekö_ Burgessia auttaisi!

Mr. Richards näytti olevan pulassa vastauksesta; hänen vaimonsa
silmäili häntä vakaasti ja odotti. Lopulta toinen sopersi epäröiden
kuin epäilystä kohtaavan lausunnon antaja ainakin:

-- Mary, Burgess ei ole kehno mies.

Hänen vaimonsa kummastui kerrassaan.

-- Hän ei ole kehno mies. Minä tiedän. Hänen koko epäsuosionsa perustui
siihen yhteen seikkaan -- seikkaan, josta pidettiin niin suurta melua.

-- Siihen "yhteen seikkaan" tosiaan! Ikäänkuin ei se "yksi seikka"
olisi riittänyt sellaisenaan!

-- Kylliksi. Kylliksi. Hän ei vain ollut siihen syypää.

-- Mitä puhutkaan! Vai ei syypää! Jokainen tietää, että hän _oli!_

-- Mary, vakuutan sinulle -- hän oli viaton.

-- En voi uskoa, enkä usko. Mistä sinä tiedät?

-- Se on tunnustus. Olen häpeissäni, mutta sen tunnustuksen teen. Minä
olin ainoa, joka tiesin hänen syyttömyytensä. Olisin voinut hänet
pelastaa, ja -- ja -- no, tiedäthän, kuinka kiihdyksissään kaupunki oli
-- minulla ei ollut siihen miehuutta. Se olisi kääntänyt joka ihmisen
minua vastaan. Minun oli viheliäinen olla, peräti viheliäinen; mutta en
uskaltanut; minulla ei ollut uljuutta asettua vastaan.

Mary näytti tuskaiselta ja vaikeni toviksi. Sitten hän sopersi:

-- En -- en luule, että sinun olisi sopinut -- sopinut -- Ihminen ei
saa -- tuota -- yleinen mielipide -- täytyy olla niin varovainen --
niin -- Tie oli tukala, ja hän takelsi lietteeseen; mutta kotvasen
kuluttua hän pääsi taas liikkeelle. -- Säälittävää se oli kerrassaan,
mutta -- Kas, eihän meillä ollut varaa siihen, Edward -- ei tosiaankaan
ollut. Oi, en olisi missään nimessä suonut sinun sitä tekevän!

-- Sellainen esiintyminen olisi kylmentänyt meiltä monien ihmisten
ystävyyden, Mary; ja sitten -- sitten --

-- Se minua nyt kiusaa, mitä _hän_ ajattelee meistä, Edward.

--- Hänkö? _Hän_ ei aavistakaan, että olisin voinut hänet pelastaa.

-- Ahaa, -- huudahti mrs. Richards huojentuneena, -- siitä olen
iloissani. Niin kauan kuin hän ei tiedä, että sinä olisit voinut hänet
pelastaa, hän -- hän -- niin, sehän tekee asian paljoa paremmaksi. Kas,
olisi minun pitänyt tietääkin, ettei hän aavistanut, koska hän aina
yrittelee ystävällisiä välejä meidän kanssamme, niin vähän kuin niitä
edistämmekin. Monastikin ovat ihmiset minua siitä moitiskelleet. Nuokin
Wilsonin väet, Wilcoxin perhe ja Harknessit ovat ottaneet ilkeäksi
huvikseen sanoa: "_Teidän ystävänne_ Burgess", kun tietävät sen minua
kiusaannuttavan. Soisin, ettei hän olisi niin itsepintaisesti kiintynyt
meihin; en pysty käsittämään, miksi hän yhä jatkaa.

-- Sen voin minä selittää. Se on toinen tunnustus. Asian ollessa uutena
kuumimmillaan ja kaupunkilaisten suunnitellessa hänelle tervaa ja
höyheniä, ahdisti minua omatuntoni niin ankarasti, etten voinut
painostusta kestää, vaan menin salavihkaa antamaan hänelle tiedon
hankkeesta. Hän pujahti kaupungista ja pysyi poissa, kunnes paluu kävi
turvalliseksi.

-- Edward! Jos se olisi saatu ilmi --

-- _Sanoppa_ muuta! Vieläkin pöyristyttää minua pelkkä ajatus. Kaduin
sitä heti seuraavana hetkenä, enkä rohjennut kertoa sinullekaan,
jotteivät kasvosi kenties olisi sitä jollekulle ilmaisseet. Tuskaltani
en sinä yönä saanut unta silmiini. Mutta muutaman päivän kuluttua
huomasin, ettei kukaan ruvennut minua epäilemään, ja jälkeenpäin aloin
olla iloissani teostani. Ja iloissani olen vieläkin, Mary -- kaikesta
sydämestäni ja sielustani.

-- Niin olen minäkin nyt, sillä kauheata olisi ollut kohdella häntä
sillä tavoin. Niin, iloissani olen, sillä senhän sinä todellakin olit
hänelle velkaa. Mutta, Edward, entäs jos se tulisi ilmi vieläkin,
jonakuna päivänä!

-- Eikä tule.

-- Miksei?

-- Siksi että kaikki luulevat Goodsonin häntä varottaneen.

-- Niinhän tietenkin!

-- Selvä se. Ja tietysti _hän_ ei siitä välittänyt. Suostuttelivat ukko
Sawlsberry-paran menemään häntä siitä syyttämään, ja hän läksi sinne
uhoissaan ja sanoi suorat sanat. Goodson tähysteli häntä kiireestä
kantapäähän kuin hakien hänestä kohtaa, jota hän voisi syvällisimmin
halveksia; sanoi sitten: "Te siis olette tiedustusvaliokuntana, hä?"
Sawlsberry myönsi jokseenkin olevansa. "Hm. Vaativatko he
yksityiskohtia, vai luuletteko jonkinlaisen _ylimalkaisen_ vastauksen
kelpaavan?" "Jos he yksityiskohtia vaativat, niin minä tulen uudestaan,
mr. Goodson; vien ylimalkaisen vastauksen ensin." "Hyvä on, käskekää
heidän huilata hornaan -- se on nähdäkseni kyllin ylimalkaista. Ja
annanpa teille pikku neuvon, Sawlsberry; kun tulette yksityiskohtia
kuulustamaan, tuokaa matkassanne vasu jäännöstenne kuljettamiseksi
kotiin."

-- Ihan Goodsonin tapaista; siinä on kaikki tunnusmerkit. Hän oli
turhamainen vain yhdessä seikassa; hän luuli kykenevänsä neuvomaan
paremmin kuin kukaan muu.

-- Se ratkaisi jutun ja pelasti meidät, Mary. Asia jäi silleen.

-- Senpä toki hyvinkin uskon!

He palasivat sitten kultasäkin salaisuuteen ja puhelivat siitä suurella
innolla. Piankin alkoi keskustelu katkeilla -- syvät mietiskelyt
tuottivat keskeytyksiä. Katkot yhä tihenivät. Viimein Richards kokonaan
vaipui aatoksiinsa. Hän istui kauvan tuijotellen ilmeettömästi
lattiaan ja alkoi vähin erin korostaa mietteitänsä hermostunein
kädennytkähdyksin, jotka tuntuivat ilmaisevan mielipahaa. Ajattelevaan
äänettömyyteen oli sillävälin hänen vaimonsakin vaiennut ja hänkin
liikehti kiusaantuneen rauhattomasti. Lopulta Richards nousi
seisaalleen ja harppaili umpimähkään huoneessa, tukkaansa sormiellen,
kuten saattaisi tehdä pahoja näkyjä saanut unissakävijä. Sitten hän
näytti pääsevän selvään päätökseen; sanaakaan hiiskumatta hän painoi
hatun päähänsä ja läksi kiireesti ulos. Hänen vaimonsa istui aatosalla,
otsa rypyssä, eikä näyttänyt huomaavan olevansa yksin. Tuolloin tällöin
hän jupisi: -- Älä johdata meitä k... mutta -- mutta me olemme niin
köyhiä, niin köyhiä!... Älä johdata meitä... Voi, kenelle siitä olisi
vahinkoa? -- eikä kukaan konsanaan tietäisi... Älä johda... -- Ääni
hupeni hyminäksi. Tovin kuluttua hän vilkaisi ympärilleen ja mutisi
puolittain säikähtäen, puolittain ilahtuen:

-- Hän on mennyt! Mutta voi hyväinen, hän kenties tulee liian myöhään
-- liian myöhään... Ehkei sentään -- saattaa vielä olla aikaa. -- Hän
nousi ja jäi seisomaan ajatuksissaan, hermostuneesti väännellen
käsiään. Häntä puistatti hiukan, ja hän änkkäsi kuivasta kurkusta: --
Jumala minulle anteeksi antakoon -- kauheata on sellaisia ajatella --
mutta... Hyvä isä, millaisia me olemmekaan -- millaisia kummallisia
olentoja!

Hän kiersi lampun liekin alas, hiipi vaivihkaa poikki lattian,
polvistui säkin viereen, tunnusteli sen vakoisia kylkiä käsillään ja
hyväili niitä hellästi; hänen poloisissa vanhoissa silmissään paloi
ihasteleva hehku. Hän vaipui hajamielisiin mietiskelyihin, toisin ajoin
puolittain toipuen niistä jupistakseen: -- Jos vain olisimme
malttaneet! -- voi, jos olisimme hiukankin malttaneet, olematta niin
kiireissämme!

Sillävälin oli Cox mennyt kotiinsa toimistostaan ja vaimolleen
juurtajaksain kertonut kummallisen tapahtuman. Innokkaasti olivat he
pakisseet siitä ja arvailleet, että Goodson-vainaja oli ainoa
kaupunkilainen, joka oli voinut auttaa puutteenalaista muukalaista niin
jalomielisellä summalla, kahdellakymmenellä dollarilla. Syntyi sitten
pysähdys, ja molemmat kävivät mietiskeleviksi ja vaiteliaiksi. Ja
vähitellen hermostuneiksi ja levottomiksi. Vihdoin virkahti vaimo
ikäänkuin itsekseen:

-- Kukaan ei tätä salaisuutta tiedä, paitsi Richardsit... ja me... ei
yksikään.

Mies heräsi hiukan hätkähtäen aatoksistaan ja tähysteli kaihoksuen
vaimoansa, jonka kasvot olivat vaalenneet hyvin kalpeiksi. Sitten hän
epäröiden nousi seisaalleen, vilkaisi syrjäkatseella hattuunsa, sitten
vaimoonsa -- jonkinlaiseksi mykäksi kysymykseksi. Mrs. Cox nieli pariin
kertaan, käsi kurkussa, ja vastaukseksi nyökäytti päätänsä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän jäi mutisemaan yksikseen.

Ja nyt Richards ja Cox riensivät autioita katuja pitkin, vastakkaisilta
suunnilta. Läähättäen kohtasivat he toisensa kirjapainon portaiden
juurella; katulyhdyn kumotuksessa he lukivat toinen toisensa kasvoista
asian. Cox supatti:

-- Eihän tästä tiedä kukaan muu kuin me?

Kuiskattu vastaus kuului:

-- Ei yksikään sielu -- kautta kunniani, ei yksikään sielu!

-- Ellei ole myöhäistä --

Miehet olivat nousemaisillaan ylös portaita; silloin heidät saavutti
juoksupoika, ja Cox kysyi:

-- Sinäkö siinä, Johnny?

-- Niin, sir.

-- Sinun ei tarvitse lähettää aikaista postia -- eikä _mitään_ postia;
odota kunnes annan määräyksen.

-- Se on jo lähtenyt, sir.

-- _Lähtenytkö?_ -- Kertauksesta sointui pohjaton pettymys.

-- Niin, sir. Aikataulu Brixtoniin ja kaikkiin tuolla puolella oleviin
postipaikkoihin muuttui tänään, sir -- täytyi saada lehdet postivaunuun
kahtakymmentä minuuttia aikaisemmin kuin tavallista. Kiirettä sain
pitää; jos olisin ehtinyt kahta minuuttia myöhemmin --

Miehet käännähtivät kävelemään verkalleen pois, jäämättä jatkoa
kuulemaan. Kumpainenkaan ei avannut suutansa kymmeneen minuuttiin;
sitten sanoi kärtyisesti Cox:

-- Mikä teidät sellaiseen hoppuun hullaannutti, sitäpä en käsitä.

Vastaus oli nöyrä kylläkin:

-- Nyt sen huomaan, mutten jotenkuten tullut ajatelleeksi, katsokaas,
ennenkuin oli myöhäistä. Mutta ensi kerralla --

-- Hitto ensi kerrasta! Sitä ei tule tuhanteen vuoteen.

Ystävykset erosivat sitten hyvää yötä toivottamatta ja laahautuivat
kotiin kuolettavan vamman saaneiden miesten ryhdillä. Kotona heidän
vaimonsa hypähtivät vastaan innokas -- No? -- huulillaan -- näkivät
sitten vastauksen silmillään ja vaipuivat suruissaan istumaan,
odottamatta sanojen vahvistusta. Molemmissa kodeissa syntyi
kiivaanlainen väittely -- uusi ilmiö; väittelyjä oli ollut ennenkin,
mutta ei tulistuneita, ei tylyjä. Tämänöiset kiistat olivat kuin
näennäisiä toinen toisensa jäljittelyjä. Mrs. Richards sanoi:

-- Jos vain olisit malttanut, Edward -- jos vain olisit pysähtynyt
ajattelemaan; mutta ei, sinun piti päätähavin juosta kirjapainoon ja
levittää tieto koko maailmalle.

-- Kirjelmässä _sanottiin_: painattakaa se.

-- Siitä viisi; sanottiin siinä myöskin, että voitiin käyttää
yksityistä tietä, jos tahdottiin. Kas siinä -- onko se totta vai
valettako on?

-- Ka, on, totta se on; mutta kun ajattelin, millaista huomiota se
herättää ja kuinka oiva kiitoslause oli Hadleyburgille, että
muukalainen luotti siihen niin --

-- Hoh, tietenkin, tuon kaiken käsitän; mutta jos olisit vain
pysähtynyt ajattelemaan, niin olisit älynnyt, ettet sinä _voinut_
löytää oikeata miestä, koska hän on haudassaan eikä ole jättänyt
jälkeensä niin yhtäkään omaista tai sukulaista. Ja kunhan rahat vain
olisivat joutuneet jollekulle, joka niitä mitä kipeimmin tarvitsi, ja
kenenkään tulematta siitä vahinkoon, ja -- ja --

Hän sortui itkuun. Hänen miehensä koetti ajatella jotakin lohdullista
sanottavaa ja sai keksityksi:

-- Mutta lopultakin, Mary, sen täytyy olla parhaaksi -- sen _täytyy_
olla; me tiedämme sen. Ja meidän täytyy muistaa, että se oli
sallittua --

-- Sallittua! Hyh, kaikkihan on _sallittu_, kun ihmisen täytyy
puhdistautua typeryydestään. Ihan samalla tavalla oli _sallittua_, että
rahasumman piti joutua meille tällä erityisellä tavalla, ja pitipä
sinun sitten ottaa sekaantuaksesi Kaitselmuksen teihin -- ja kuka
sinulle antoi oikeuden siihen? Se oli syntiä, sitä se juuri oli --
herjää pöyhkeyttä, eikä sen soveliaampaa säädylliselle ja nöyrälle --

-- Mutta, Mary, tiedäthän kuinka meitä on kasvatettu koko ikämme, kuten
kaikkiakin kaupunkilaisia, kunnes on tullut ehdottomasti toiseksi
luonnoksemme olla hetkeäkään siekailematta, kun on kunniallinen teko
tehtävänä --

-- Voi, senhän tiedän, tiedän -- se on ollut samaa ainaista
totuttamista ja totuttamista ja totuttamista rehellisyyteen --
rehellisyyteen jota on kehdosta saakka varjeltu pienimmältäkin
mahdolliselta kiusaukselta, ja siten se on _keinotekoista_
rehellisyyttä ja kiusauksen kohdatessa heikkoa kuin vesi, kuten olemme
tänä iltana nähneet. Jumala tietää, ettei minulla ole koskaan ollut
epäilyksen häivääkään juuttuneesta ja horjumattomasta rehellisyydestäni
ennenkuin nyt -- ja nyt heti ensimäisen suuren ja todellisen kiusauksen
kourissa minä, Edward, johdun siihen uskoon, että tämän kaupungin
rehellisyys on yhtä lahoa kuin minunkin, yhtä lahoa kuin sinun. Tämä on
halpamainen kaupunki, kovakiskoinen, kitsas kaupunki, ilman ainoatakaan
muuta hyvettä kuin tämä rehellisyys, josta se on niin kuulu ja
turhamainen; ja totta tosiaan uskonkin, että jos konsanaan sellainen
päivä koittaa, jona sen rehellisyys joutuu suureen kiusaukseen,
luhistuu sen loistava maine kuin korttilinna. Kas niinpä olen minä
tehnyt tunnustukseni, ja minun on parempi olla; olen tekopyhä ja olen
sitä ollut ikäni kaiken, tietämättäni. Älköön minua enää kukaan
rehelliseksi sanoko -- en siedä sitä.

-- Minä -- Niin, Mary, minusta tuntuu jotakuinkin samalta kuin
sinustakin, tuntuu tosiaankin. Kummallista se myös on, kovin
kummallista. En olisi sitä voinut milloinkaan uskoa -- en.

Syntyi pitkällinen äänettömyys; molemmat olivat vaipuneet ajatuksiinsa.
Viimein vaimo vilkaisi ylös ja virkahti:

-- Tiedän mitä ajattelet, Edward.

Richardsin kasvoilla kuvastui ilmitulleen ihmisen hämi.

-- En häpeä sitä tunnustaa, Mary, mutta --

-- Eihän sillä ole väliä, Edward -- minä ajattelin samaa kysymystä
itsekin.

-- Sitä toivon. Mainitsehan se.

-- Sinä ajattelit: kunhan vain voisi arvata, _mikä se huomautus oli_,
jonka Goodson virkkoi muukalaiselle.

-- Se on kerrassaan totta. Tunnen itseni syylliseksi, ja minua
hävettää. Entä sinua?

-- Minä olen siitä tunteesta jo suoriutunut. Teemmekin vuoteemme tähän
lattialle, meidän on vartioitava kunnes pankin holvi aamulla avataan ja
saapi säkin säilyynsä... Voi onnetonta, voi onnetonta -- että sellaisen
erehdyksen teimme!

Makuusija tehtiin, ja Mary sanoi:

-- Taikalause -- mikähän se saattoikaan olla? Ihmetyttää minua, mitä
hän lienee huomauttanut. Mutta tule, nyt käymme makuulle.

-- Ja nukumme?

-- Ei -- ajattelemme.

-- Niin -- ajattelemme.

Tällöin olivat Coxitkin suoriutuneet kinastaan ja sopineet, ollen
menossa makuulle -- pohtiakseen, pohtiakseen ja heittelehtiäkseen ja
tuskaillakseen ja pulaillakseen, miten olikaan saattanut kuulua
Goodsonin huomautus häviöön joutuneelle tuhlarille, se kultainen
huomautus, huomautus josta oli saatavana neljäkymmentätuhatta dollaria
käteistä.

Kaupungin lennätinkonttori oli sinä yönä tavallista myöhempään avoinna,
ja syystä seuraavasta: Coxin kirjapainon johtaja oli Uutistoimiston
paikallisedustaja. Voisipa sanoa kunniaedustaja, sillä neljääkään
kertaa vuodessa ei hän pystynyt toimittamaan kolmeakymmentä
kelpoitettavaa sanaa. Mutta tällä kertaa oli toista. Sähkötettyään
mistä oli kysymys hän sai heti vastaukseksi:

_"Lähettäkää koko juttu -- kaikki yksitysseikat -- kaksitoistasataa
sanaa."_

Jättiläismäinen tilaus! Kirjapainonjohtaja teki työtä käskettyä, ja hän
oli valtion ylpein mies. Huomeneltain oli aamiaisen aikaan Hadleyburg
Lahjomattoman nimi jokaisen huulilla Pohjois-Amerikassa -- Montrealista
Meksikon lahteen, Alaskan jäätiköiltä Floridan oranssilehtoihin saakka.
Monen monituiset miljoonat ihmiset väittelivät muukalaisesta ja hänen
rahasäkistään, kummaillen löydettäisiinkö oikea mies ja toivotellen
lisätietoja asiasta tulevaksi pian -- hetimiten.




II.


Hadleyburgin kaupunki heräsi maailmankuuluna -- ihmeissään --
onnellisena -- turhamaisena. Arvaamattoman turhamaisena. Sen
yhdeksäntoista pääporvaria ja heidän vaimonsa kiertelivät
pudistelemassa toinen toisensa kättä, säteillen ja myhäillen ja
onnitellen. He sanoivat, että _tämä_ seikka lisää sanakirjaan uuden
sanan -- _Hadleyburg_, kts. _lahjomaton_-- joka ainiaan säilyy missä
vain kieltä tunnetaan! Ja vähäpätöisemmät ja halvemmat asukkaat
hälisivät jokseenkin samaan tapaan. Jokainen juoksi pankkiin katsomaan
kultasäkkiä. Ennen puoltapäivää alkoi karvaita ja kateellisia
ihmisjoukkoja kerääntyä Brixtonista ja kaikista naapurikaupungeista.
Ehtoopuolella ja seuraavana päivänä alkoi sanomalehtikertojia saapua
kaikkialta todentamaan säkkijuttua. He kirjoittivat koko asian uuteen
kertaan, kyhäsivät sattuvia kynäpiirroksia vapaalla kädellä
säkistä, Richardsin talosta, pankista, presbyteerisestä kirkosta,
baptistikirkosta, torista, kaupungintalosta, jossa koetus ja rahojen
luovutus oli tapahtuva, ja vaivaisia muotokuvia Richardsin
pariskunnasta, pankkiiri Pinkertonista, Coxista, kirjapainonjohtajasta,
pastori Burgessista ja postimestarista -- vieläpä Jack Hallidaystäkin,
joka oli maleksiva, byvänsävyinen, omapäinen, suorasukainen kalastaja,
metsästäjä, poikien ja kulkukoirien ystävä ja kaupungin tunnetuimpia
omituisuuksia. Lyhytkasvuinen, itara, luihu, öljytty Pinkerton näytteli
säkkiä kaikille tulijoille, hykerteli sileitä kämmeniään
miellyttävästi, selitteli voimallisesti kaupungin vankkaa, vanhaa
rehellisyyden perua, joka nyt oli saanut näin ihmeellisen
luottamuslauseen, ja toivoi ja uskoi, että esimerkki nyt leviää
laajalti yli Amerikan mantereen ja tekee käänteen siveellisessä
uudestasyntymisessä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Viikon kuluttua olivat asiat jälleen tasaantuneet hiljaiselle
tolalleen. Ylpeyden ja riemastuksen hurja päihtymys oli selinnyt
vienoksi, säveäksi, sanattomaksi iloksi -- jonkinlaiseksi syvälliseksi,
nimettömäksi, selittämättömäksi tyytyväisyydeksi. Kaikkien kasvot
kuvastivat rauhallista, pyhää onnekkuutta.

Sitten tuli muutos. Se tapahtui vähitellen, se kehittyi niin
verkalleen, että alkua tuskin huomasikaan. Kenties ei sitä ollenkaan
huomattu, mutta Jack Halliday vain aina huomasi kaikki ja teki siitä
myös pilaa, olipa asia mikä tahansa. Hän rupesi laskettelemaan
kiusottelevia huomautuksia, että ihmiset eivät näyttäneet ihan niin
onnellisilta kuin pari päivää takaperin. Sitten hän väitti uuden hahmon
syventyvän suoranaiseksi kaihoksi. Tämäkin muka alkoi myrtyä
tympeydeksi, ja lopuksi hän sanoi kaikkien käyneen niin juroiksi,
miettiväisiksi ja hajamielisiksi, että hän olisi voinut rosvota
kaupungin kitsaimmaltakin mieheltä housuntaskun pohjalta pennin, toisen
havahtumatta haudonnastaan.

Näihin aikoihin kirposi makuulle mentäessä -- tavallisesti huoahduksen
säestämänä -- tämäntapainen lauselma kunkin yhdeksäntoista johtavan
huonekunnan pään kieleltä:

-- Äh, mikä on _voinutkaan_ olla Goodsonin huomautus?

Ja paikalla -- värähtäen -- vastasi hänen vaimonsa:

-- Voi _älä!_ Mitä kamaluutta sinä mielessäsi pengot? Häädä se
ajatuksistasi, Luojan tähden!

Mutta se kysymys pusertui noista miehistä taas seuraavana iltana -- ja
sai saman vastineen. Mutta hiljemmin lausutun.

Ja kolmantena iltana miehet yhä uudestaan äännähtivät kysymyksensä --
tuskaantuneesti ja hajamielisesti. Tällä kertaa -- ja neljäntenä iltana
-- vaimot vääntelehtivät heikosti ja yrittivät jotakin virkkaa.
Mutteivät saaneet sanoiksi.

Ja sitä seuraavana iltana heillä heltisi kammitsastaan kieli vastaamaan
-- halukkaasti:

-- Voi, jospa vain _osaisimme_ arvata!

Hallidayn pistelyt kävivät päivä päivältä yhä kipinöitsevämmän
kiusallisiksi ja häpäiseviksi. Hän kuljeskeli ahkeraan pitkin katuja,
naureskellen kaupunkia, sekä yksilöitä että koko asujamistoa. Mutta
hänen naurunsa oli yhteiskunnan ainoa: se kaikui oneaan ja onttoon
tyhjyyteen. Hymyäkään ei missään häilähtänyt. Halliday kanniskeli
sikaarilaatikkoa kolmijalalla muka valokuvauskoneena, pysähdytti
kaikkia ohikulkijoita, tähtäsi laitteensa asentoon ja sanoi: -- Valmis!
-- olkaa nyt herttaisen näköinen, -- mutta tämäkään mainio pila ei
kyennyt yllättämään apeita kasvoja hetkellisellä kirkastuksella.

Siten kului kolme viikkoa -- yksi oli jäljellä. Oli
lauvantai-illallisen jälkipuhde. Entisten lauvantai-iltojen häärinän
ja touhun ja ostoksilla juoksentelun ja huvikävelyjen asemesta olivat
kadut autioina ja tyhjillään. Richards ja hänen ijäkäs vaimonsa
istuivat kahden kesken pikku vierashuoneessaan -- surkeina ja
miettiväisinä. Tämä oli nyt käynyt heidän joka-iltaiseksi tavakseen:
sen edellä vallinnut elinaikainen tapa lueskella toisen kutoessa sukkaa
ja tyytyväisesti pakinoida, taikka vastaanottaa tai tehdä naapurillisia
vieraskäyntejä, oli kuoleutunut ja mennyt ja unohtunut, ammoin -- kaksi
tai kolme viikkoa takaperin. Kukaan ei nyt pakissut, kukaan ei
lueskellut, ei vieraisilla käynyt -- koko kaupunki istui kotosalla,
huokaillen, tuskitellen, ääneti. Yritellen arvailla tuota huomautusta.

Kirjeenkantaja toi kirjeen. Richards vilkaisi välinpitämättömästi
osotteeseen ja postileimaan -- outoja olivat sekä käsiala että
lähetyspaikka --, heitti kirjeen pöydälle ja ryhtyi jatkamaan
aatoksiansa siitä mihin oli ne keskeyttänyt, toivottoman tylsästi
hautoen, mitä kaikkea olisi saattanut mahdolliseksi harkita. Paria,
kolmea tuntia myöhemmin hänen vaimonsa nousi väsyneesti ja oli lähdössä
levolle hyvää yötä toivottamatta -- se oli nyt tavaksi tullutta --,
mutta hän pysähtyi toviksi katsomaan kirjettä harrastuksettomasti,
avasi sen sitten ja alkoi silmätä sisältöä. Richards istuessaan leuka
polvien välissä ja tuolinselkä seinää vasten keikautettuna kuuli
jotakin jysähtävän kumoon, Se oli hänen vainionsa. Hän juoksi apuun,
mutta toinen huudahti:

-- Älä minusta -- minä olen niin onnellinen. Lue kirje -- lue!

Richards luki, Hän ahmi sen sisällön, hänen huimasi päätänsä. Kirje oli
päivätty etäisessä valtiossa ja kuului:

    "Olen teille tuntematon, mutta sillä ei ole väliä; minulla
    on sanottavaa. Olen vastikään saapunut kotiin Meksikosta ja
    kuullut tuon tapauksen. Luonnollisesti ette te tiedä, kuka tuon
    huomautuksen lausui, mutta minä tiedän, ja minä olen ainoa, joka
    tiedän. Se mies oli _Goodson_. Minä tunsin hänet hyvin, useita
    vuosia takaperin. Kuljin kaupunkinne kautta tuona samaisena
    yönä ja olin hänen vieraanansa puoliyön junan tuloon asti.
    Kuulin hänen lausuvan tuon huomautuksen muukalaiselle pimeässä
    -- Hale-kujassa. Hän ja minä puhelimme siitä lopun matkaa ja
    vielä hänen asunnossaan tupakoidessamme. Hän mainitsi monia
    kaupunkilaisianne keskustelussamme -- useimpia kovin yrmeään
    tapaan, mutta paria kolmea suosiollisestlkin: jälkimäisten
    joukossa teitä itseänne. Sanon 'suosiollisesti' -- en mitään
    sen voimakkaampaa. Muistan hänen sanoneen, ettei hän suorastaan
    _pitänyt_ kenestäkään koko kaupungissa -- ei ainoastakaan, mutta
    että te -- _luullakseni_ hän sanoi te -- olen siitä melkein varma
    -- olitte kerran tehnyt hänelle suuren palveluksen, mahdollisesti
    tietämättä sen täyttä arvoa, ja hän toivotteli, että olisipa
    hänellä varoja, niin hän kuollessaan jättäisi ne teille ja
    kirouksen kullekin muulle kaupungin porvarille. No niin, jos te
    hänelle tuon palveluksen teitte, niin te olette hänen laillinen
    perillisensä ja oikeutettu saamaan kultasäkin. Tiedän voivani
    luottaa teidän kunniantuntoonne ja rehellisyyteenne, sillä
    Hadleyburgin kansalaisessa ovat hyveet ehdotonta perintöä, joten
    aijonkin teille ilmaista tässä sen huomautuksen. Saanhan luottaa
    siihen, että jos te ette ole oikea mies, etsitte ja löydätte te
    oikean ja toimitatte Goodson-paran kiitollisuudenvelan sanotusta
    palveluksesta maksetuksi. Tämä on se huomautus: 'sinä et suinkaan
    ole huono mies: mene ja tee parannus.'

                                         _Howard L. Stephenson_."

-- Oi, Edward, rahat ovat meidän, ja minä olen niin kiitollinen, oih,
sydämestäni kiitollinen, -- suutele minua, rakkaani, siitähän on
ikuisuus kun me suutelimme -- ja me kaipasimme sitä niin kipeästi --
rahasummaa -- ja nyt sinä olet vapaa Pinkertonista ja hänen pankistaan,
etkä enää ole kenenkään orja; minusta ihan tuntuu kuin voisin ilosta
lentää.

Onnellinen oli se puolituntinen, minkä pariskunta siinä leposohvalla
toinen toistansa hyväili; vanhat päivät olivat palautuneet -- päivät,
jotka olivat alkaneet ensi lemmen kuhertelulla ja keskeytyneet vasta
muukalaisen tuodessa nuo kuolettavat rahat. Viimein vaimo sanoi:

-- Voi, Edward, olipa onni, että teit hänelle sen sen suuren
palveluksen, Goodson-paralle! Minä en hänestä koskaan pitänyt, mutta
nyt häntä rakastan. Ja hienosti ja kauniisti menettelit, kun et siitä
kertaakaan maininnut tai kerskannut. -- Sitten hieman nuhtelevasti: --
Mutta sinun olisi pitänyt kertoa _minulle_, Edward, vaimollesihan olisi
sinun pitänyt kertoa.

-- No, minä -- tuota -- no, Mary, katsos --

-- Lopeta jo änkkäilysi ja kerro minulle asia, Edward. Olen sinua aina
rakastanut, ja nyt olen sinusta ylpeä. Jokainen uskoo, että tässä
kaupungissa oli yksi ainoa hyväsydäminen, jalomielinen ihminen, ja nyt
käypikin selville, että sinä -- Edward, miksi et kerro?

-- No -- tuota -- tuota -- Kas, Mary, minä en voi!

-- Et _voi? Miksi_ et voi?

-- Näetkös, hän -- no, -- hän -- hän pani minut lupaamaan, etten kerro
kellekään.

Vaimo silmäili häntä tarkoin ja sanoi hyvin verkkaan:

-- Pani -- sinut -- lupaamaan? Edward, mitä varten minulle tuon sanot?

-- Mary, luuletko, että minä valehtelisin? Vaimo oli tuokion
kiusaannuksissaan ja vaiti, laski sitten kätensä hänen käteensä ja
sanoi:

-- En... en. Olemme harhaantuneet kyllin kauvas tolaltamme -- Jumala
meitä siitä varjelkoon! Koko ijässäsi et ole kertaakaan valehdellut.
Mutta nyt -- nyt kun pohjaperustus tuntuu altamme pettävän, me -- me --
Hän menetti toviksi äänensä, mutta pitkitti sitten katkonaisesti: --
Älä johdata meitä kiusaukseen... Luulen sinun antaneen tuollaisen
lupauksen, Edward. Jääköön asia silleen. Pysytelkäämme siltä ladulta
poissa. Nyt -- se kaikki on mennyttä; olkaamme jälleen onnellisia; ei
ole nyt pilville tilaa.

Edwardille oli mukautuminen jonkun verran vaivaloista, sillä hänen
mielensä pyrki haihattelemaan -- yritellen muistella, minkä palveluksen
hän oli Goodsonille osottanut.

Pariskunta makasi valveilla parhaan osan yötä, Mary onnellisena ja
touhuisaasn, Edward touhuissaan, muttei niin onnellisena. Mary
suunnitteli, mitä tehdä rahoilla. Ensimältä kalvoi hänen omaatuntoansa
Marylle kertomansa vale -- jos vale se oli. Hänen hartaasti
mietiskeltyään -- mitä jos _olikin_ vale? Entä sitten? Oliko se isokin
asia? Emmekö me aina _toimi_ valheellisesti? Miksei siis puhua valheita
saisi? Kas Maryä -- kas mitä Mary oli tehnyt. Hänen kiirehtiessään
rehelliselle asialleen, mitä tekikään Mary? Voivotteli, ettei oltu
papereita hävitetty ja rahoja anastettu. Onko varkaus parempaa kuin
valehteleminen?

_Se_ pistos kadotti otansa -- vale häipyi taamma ja jätti viihdytystä
sijalleen. Toinen pistos tuli etualalle: _oliko_ hän tehnyt tuon
palveluksen? No, olihan tässä Goodsonin oma todistus, Stephensonin
kirjeessä mainittuna; sen parempaa todistusta ei voinut olla --
vääjäämättömästi se _ilmaisi_ hänen sen tehneen. Tietysti. Sillä oli
siis siitä seikasta päästy... Ei, eipä ihan. Hän muisti kavahtaen, että
tuo tuntematon mr. Stephenson oli juuri hiukkasen epävarma siitä, oliko
palveluksen osottanut Richards vai joku muu -- ja, voi hyväinen, hän
oli vedonnut Richardsin kunniantuntoon! Hänen täytyi itsensä määrätä,
minne rahojen piti joutua -- eikä mr. Stephenson epäillyt, että jos hän
oli väärä mies, hän ottaisi tunnollisesti etsiäkseen oikean. Voi,
kamalaa oli toimittaa mies sellaiseen asemaan -- oi, miksei Stephenson
ollut voinut jättää tuota epäilystänsä lausumatta? Miksi hänen piti se
siihen tunkea?

Lisää mietiskelyä. Mistä johtui, että _Richardsin_ nimi jäi
Stephensonin mieleen oikeata miestä ilmaisevana, eikä jonkun muun
miehen? Tuo näytti hyvältä. Niin, tuo näytti varsin hyvältä. Toden
totta näyttikin se yhä paremmalta ja paremmalta, kaiken aikaa -- kunnes
siitä vähitellen sukeutui vakuuttava _todistus_. Ja silloin Richards
sen pulan hääti oitis mielestään, sillä hänelle sanoi salainen vaisto,
että kertaalleen toteen näytetty asia on paras heittää silleen.

Hänen oli nyt kutakuinkin mukava olla, mutta muuan seikka sentään vielä
pyrki hänen huomioonsa: tietysti hän oli tuon palveluksen tehnyt -- se
oli selvää; mutta mikä _oli_ se palvelus? Hänen täytyi palauttaa se
muistiinsa -- hän ei voinut nukkua ennen; sitä enää puuttui, hänen
saadakseen täydellisen mielenrauhan. Ja niinpä hän mietiskeli ja
mietiskeli. Hän ajatteli kymmenkuntaa seikkaa -- mahdollisia
palveluksia, todennäköisiäkin palveluksia --, mutta yksikään niistä ei
tuntunut asianmukaiselta, ei yksikään kyllin suurelta, ei maksunsa
arvoiselta -- sen omaisuuden arvoiselta, minkä Goodson oli toivotellut
voivansa testamentata. Ja sitäpaitsi hän ei missään tapauksessa kyennyt
muistamaan niitä tehneensä. No, niin -- no niin -- minkä _laatuinen_
olisi se palvelus, joka miehessä herätti niin tavatonta kiitollisuutta?
Ahaa -- sielunsa pelastaminen! Se sen täytyi olla. Niin, nyt hän muisti
kerran ryhtyneensä käännyttämään Goodsonia ja pulailleensa siinä
kerrassaan -- hän oli sanoa kolme kuukautta; mutta hänen lähemmin
punnitessaan urakka kutistui kuukaudeksi, sitten viikoksi, päiväksi,
lopulta hupeni tyhjiin. Niin, jopa muisti hän -- ja ikävän elävästi --
Goodsonin käskeneen hänen juosta järveen ja hoitaa omat asiansa --
_hän_ ei muka kärttänyt päästä Hadleyburgin mukana taivaaseen! Se
ratkaisu siis oli harhaus -- hän ei ollut pelastanut Goodsonin sielua.
Richards oli masennuksissaan. Sitten johtui kotvasen kuluttua mieleen
uusi aatos: oliko hän pelastanut Goodsonin omaisuuden? Ei, siitä ei
ollut mihinkään -- miehellähän ei ollut varoja. Hänen henkensä? Siinäpä
se! Niinhän tietysti. Kas, olisihan hänen pitänyt se jo ennemmin älytä.
Tällä kertaa hän varmasti oli oikealla ladulla. Hänen mielikuvituksensa
innostui oitis uutteraan ponnisteluun.

Kaksi uuvuttavaa tuntia hän sitten pulaili Goodsonin henkeä
pelastamassa. Hän pelasteli sitä kaikenmoisin vaikein ja vaarallisin
tavoin. Joka kerralla hän sai sen tyydyttävästi pelastetuksi määrättyyn
kohtaan asti, mutta juuri hänen alkaessaan kunnolleen päästä
vakuutetuksi tapahtuman todellisuudesta esiintyi jokin kiusallinen
pikku seikka, joka teki koko jutun mahdottomaksi. Kuten esim.
hukkumisseikkailun. Hän oli uinut rannasta ja kiskonut tajunsa
menettäneen Goodsonin maihin, suuren ja innostuneen väkijoukon nähden,
mutta tapauksen ollessa valmiiksi hahmoiltu ja hänen juuri ruvetessaan
sitä muistamaan selkeämmin, lehahti kokonainen parvi mullistavia
piirteitä mukaan: kaupunki olisi tapauksen tiennyt, Mary olisi tiennyt,
se helottaisi majakkana hänen omassa muistissaan, häämöttämättä
mitättömänä palveluksena, jonka hän oli mahdollisesti tehnyt -- sen
täyttä arvoa tuntematta. -- Ja samassa hän muisti, ettei hän ainakaan
osannut uida.

Kah -- _siinähän_ oli seikka, jonka hän oli alun pitäen jättänyt
huomaamatta: sen pitikin olla palvelus, jonka hän oli osottanut --
mahdollisesti tietämättä sen täyttä arvoa. -- Toden totta, sellaistahan
toki oli helppo hakea -- paljoa helpompi kuin noita muita. Ja löysi
kuin löysikin hän sen ennen pitkää. Ammoisina vuosina oli Goodson ollut
vähällä naida hyvin herttaisen ja sievän tytön, Nancy Hewittin, mutta
tavalla tai toisella oli kihlaus purkautunut. Tyttö kuoli, Goodson jäi
nuoreksimieheksi ja vähitellen happani suorasukaiseksi ihmissuvun
halveksijaksi. Vähän jälkeen tytön kuoleman saivat kaupunkilaiset
selville, tai luulivat saavansa selville, että hänellä oli ollut
hitunen neekeriverta suonissaan. Richards muovaili näitä vaiheita kelpo
tovin ja lopulta arveli muistavansa niistä seikkoja, jotka nähtävästi
olivat vuosien vieriessä eksyneet hänen muististaan. Hän muisteli
hämärästi, että _hän_ se oli saanut selville neekeriveren; hän sitten
oli sitä kertonut kaupungilla, ja naapurit olivat Goodsonille
maininneet, keneltä olivat asian kuulleet. Siten oli hän pelastanut
Goodsonin ottamasta vaimokseen sekarotuisen tytön ja tehnyt hänelle
tuollaisen suuren palveluksen "tietämättä sen täyttä arvoa", jopa
tietämättä sitä tekevänsäkään. Mutta Goodson tiesi sen arvon, oivaltaen
kuinka täpärä pelastus oli hänen osakseen tullut. Niinpä hän
kuolemaansa asti tunsi kiitollisuutta hyväntekijäänsä kohtaan ja
toivotteli, että hänellä olisi omaisuus tälle jätettävänä. Kaikki oli
nyt selkeätä ja mutkatonta, ja mitä enemmän hän kertaili entisyyttä
mielessään, sitä kirkkaampana hohti totuus. Lopulta hän tyytyväisenä ja
onnellisena uneen heittäytyessään muisti koko asian kuin eilispäivänä
tapahtuneeksi. Muistelipa hiukan, että Goodson kerran oli hänelle
_maininnutkin_ kiitollisuuttansa. Sillaikaa oli Mary tuhlannut
kuusituhatta dollaria uuteen taloonsa ja pastorilleen annettavaan
tohvelipariin, sitten uinahtaen rauhallisesti.

Samaisena lauvantai-iltana oli kirjeenkantaja kuljettanut kirjeen
kaikille muillekin pääporvareille -- yhdeksäntoista kirjettä kaikkiaan.
Koteloissa ei ollut kahta samanlaista, eikä ainoakaan osote uudistunut
samalla käsialalla, mutta sisältö oli kirjeissä sama kaikissa, vain
yhtä ainoata sanaa lukuunottamatta. Ne olivat täsmällisiä jäljennöksiä
Richardsin saamasta kirjeestä -- käsialakin ja allekirjoitus samat --,
mutta Richardsin nimen sijasta oli niissä kunkin vastaanottajan nimi.

Kaiken yötä kahdeksantoista johtavaa kansalaista pohti samaa pulmaa
kuin samaan aikaan heidän säätyveljensä Richards. He ponnistivat kaiken
tarmonsa yritellessään muistaa, minkä merkittävän palveluksen he olivat
tietämättänsä tehneet Barclay Goodsonille. Kepeä ei kenellekään ollut
urakka, mutta suoriutuivat he siitä.

Heidän vaivaantuessaan tässä vaikeassa työssä käyttivät vaimot yönsä
rahojen tuhlaamiseen, ja se oli helppoa. Sen yhden yön kuluessa
käytettiin jokaisesta kultasäkillisestä keskimäärin seitsemäntuhatta
dollaria -- satakolmekymmentäkolmetuhatta yhteensä.

Seuraava päivä kävi Jack Hallidaylle ihmeeksi. Hän huomasi
yhdeksäntoista pääporvarin ja heidän vaimojensa kasvojen taaskin
kuvastavan tuota rauhallista ja pyhää onnekkuutta. Hän ei kyennyt sitä
käsittämään eikä myöskään pystynyt siitä keksimään mitään tärveleviä
tai häiritseviä pistelyjä. Ja siten oli hänen vuoronsa nyreytyä
elämälle. Hänen yksityiset arvailunsa onnellisuuden aiheista pettivät
hänen lähemmin tutkiessaan aina. Kohdatessaan mrs. Wilcoxin ja
huomatessaan hänen kasvojensa tyvenen haltioittumisen hän virkahti
itsekseen: -- Hänen kissansa on saanut poikasia, -- ja meni kysymään
keittäjättäreltä; luulossa ei ollut perää, keittäjätär oli havainnut
onnekkuuden, vaan ei tiennyt sen syytä. Huomatessaan jäljennöksen
samaisesta haltioitumisesta "Pönäkän" Billsonin (kaupunkilaisten
tekaisema lisänimi) kasvoilla oli Halliday varma siitä, että joku
Billsonin naapuri oli katkaissut jalkansa, mutta kuulustelu osoitti,
ettei sellaista tapaturmaa ollut sattunut. Gregory Yatesin katsannon
hillitty riemastus saattoi merkitä yhtä ainoata tapausta -- hänen
anoppinsa kuolemaa; erehdystä oli sekin. -- Ja Pinkerton -- Pinkerton
-- hän on perinyt kymmenen senttiä sellaista saatavaa, minkä luuli
menettävänsä. -- Ja niin edespäin, samaan suuntaan aina. Joissakuissa
tapauksissa täytyi arvausten jäädä epätietoisiksi, toisissa ne
paljastuivat ilmeisiksi hairahduksiksi. Lopulta Halliday päivitteli
itsekseen: -- Selvä seikka vain, että yhdeksäntoista Hadleyburgin
perhettä on tilapäisesti joutunut taivaaseen. En käsitä, miten se on
käynyt, mutta sen tiedän, että Kaitselmus pitää tänään lomapäivää.

Naapurivaltiosta oli hiljakkoin muuan arkkitehti ja
rakennusmestari rohjennut avata pikku toimiston tässä huonotoiveisessa
kaupunki-pahaisessa, ja hänen kylttinsä oli nyt viikon riippunut
näkösällä. Ei vielä ainoatakaan kävijää; hän oli masennuksissaan ja
pahotteli muuttoansa. Mutta onni kääntyi nyt äkkiä. Johtavien porvarien
puolisot alkoivat huomautella hänelle:

-- Tulkaa meille nousevan viikon maanantaina -- mutta älkää siitä vielä
kellekään puhuko. Me aijomme rakennuttaa.

Hän sai yksitoista kutsua sinä päivänä. Illalla hän kirjoitti
tyttärelleen ja purki hänen kihlauksensa ylioppilaan kanssa. Hän sanoi
tyttärensä kelpaavan penikulmaa korkeammalle kuin tuollaiseen liittoon.

Pankkiiri Pinkerton ja pari, kolme muuta varakasta miestä suunnitteli
maataloa -- mutta he odottivat. Tuollaiset eivät nylje karhuansa
ennenkuin se on ammuttu.

Wilsonit hautoivat upeata uutuutta -- pukutanssiaisia. He eivät
antaneet suoranaisia lupauksia, vaan kertoivat koko tuttavapiirilleen
kaikessa hiljaisuudessa, että he ajattelivat sellaista hommaa ja
arvelivat sen panevansa toimeen -- "ja jos sen teemme, niin tietysti
kutsumme teidät".-- Ihmiset olivat kummissaan ja sanoivat toisilleen:
-- Mutta ihanhan ne ovat järjiltään, nuo köyhät Wilsonit -- eihän
heiltä sellaisiin varoja liikenisi. -- Noista yhdeksästätoista
rouvasesta huomautti useakin miehelleen: -- Se on hyvä aatos; me
pysymme alallamme, kunnes heidän vaivainen yrityksensä on nähty, ja
sitten _me_ panemme toimeen sellaiset pukutanssiaiset, että kerrankin
saavat oikein hävetä.

Päivä kului toisensa perästä, ja vastaisen rahanhaaskauksen luettelo
piteni pitenemistään; tuhlaus kävi yhä hurjemmaksi, hupsummaksi ja
huikentelevaisemmaksi. Alkoi näyttää siltä kuin tahtoisi jokainoa
noista yhdeksästätoista sekä panna menemään kaikki neljäkymmentätuhatta
dollariansa ennen maksupäivää että vielä velkaantua siitä ylitsekin.
Jotkut kevytmielisemmät eivät pysähtyneet suunnittelemaan
tuhlauksiansa, vaan todella tuhlasivatkin -- velaksi. He ostelivat
rakennus-aloja, kiinnityskirjoja, maatiloja, arvopapereita, hienoja
vaatteita, hevosia sekä yhtä ja toista muuta, suorittaen käsirahan ja
muusta antaen tunnusteen -- kymmenelle päivälle asetetun. Piankin
palasi maltillinen jälkiharkinta, ja Halliday havaitsi, että monien
ihmisten kasvot alkoivat ilmaista jäytävää tuskallisuutta. Taaskin oli
hän ymmällä eikä tiennyt, miten sen selittää. -- Wilcoxin
kissanpoikaset eivät ole kuolleet, koskeivät ole syntyneet; kukaan ei
ole jalkaansa taittanut; anopeissa ei ole mitään harvennusta sattunut;
_mitään_ ei ole tapahtunut -- käsittämätön salaisuus kerrassaan.

Oli toinenkin mies ällistyksissään -- pastori Burgess. Päiväkausia
näyttivät ihmiset kaikkialla häntä seuraavan tai vaanivan, ja
milloin hän vain osui yksikseen, ilmestyi varmasti joku noista
yhdeksästätoista, sujautti vaivihkaa kirjekuoren hänen käteensä,
kuiskasi: --- Avattavaksi kaupungintalolla perjantai-iltana -- ja
katosi sitten kuin rikollinen. Hän arveli kultasäkin kenties saavan
yhden tavottelijan; epäiltävää oli sentään sekin, kun Goodson oli
kuollut. Mutta kertaakaan ei hänen mieleensä juolahtanut, että koko tuo
liuta saattoi olla tavotteliioita. Suuren perjantaipäivän viimein
koittaessa hän laski saaneensa yhdeksäntoista kirjekuorta.




III.


Kaupungintaloa ei ollut konsanaan nähty upeammassa asussa. Suojaman
päässä sijaitsevan lavan tausta oli prameasti verhottu lipuilla; seiniä
koristelivat viirikiehkurat, lehterien edustat olivat liputetut,
pilarit oli kääritty lippuihin. Tämä kaikki teho oli tähdätty
toispaikkakuntalaisia varten, joita arvattiin lukuisasti saapuvan,
suureksi osaksi sanomalehtien edustajia. Tilat olivat täynnä.
Vakinaiset 412 istumasijaa olivat tilatut, välikäytäviin ahdatut
68 ylimääräistä tuolia anastettiin heti, lavan portaille sulloutui
väkeä mikäli mahtui, muutamat huomattavat vieraat saivat sijansa
lavalla, ja tämän edustalle ja sivuille hevosenkengän muotoon
asetettujen pöytien ääreen kasautui aimo parvi joka taholta
ilmestyneitä erityiskirjeenvaihtajia. Yleisö oli parhaiten puettu mitä
kaupunki vielä oli aikaan saanut. Oli nähtävissä moniakin kutakuinkin
kalliita pukuja, ja useat niihin somistautuneet naiset olivat näköjään
tottumattomia sellaisiin vaatetuksiin. Sen havainnon olivat ainakin
kaupunkilaiset tekevinään, mutta se käsitys saattoi johtua pelkästään
siitä tiedosta, että nuo naiset eivät koskaan ennen olleet moisia
pukuja käyttäneet.

Kultasäkki oli nostettu pienelle pöydälle lavan etualalle koko yleisön
nähtäviin. Suuri enemmistö tuijotteli sitä hehkuvalla innolla, suuta
vettävällä, kaihoisella ja mielenkuohuisella innolla; yhdeksäntoista
pariskunnan vähemmistö silmäili sitä hellästi, rakastavasti,
holhoovasti, ja tämän vähemmistön miespuolisko hoki itsekseen
liikuttavia, valmistamattomia pikku puheita kiitollisuutensa ilmaisuksi
kuulijakunnan suosionosoituksista ja onnitteluista; pianhan piti heidän
nousta sellaisia sanoja lausumaan. Tuon tuostakin joku näistä kaivoi
paperilapun liivintaskustaan ja salavihkaa vilkaisi sitä muistinsa
virkistämiseksi.

Suojamassa hälisi vilkas puheen sorina -- kuten aina; mutta kun viimein
pastori Burgess nousi ja laski kätensä säkille, kuuli hän mikrobiensa
jyrsivän, niin hiljaista oli. Hän selosti säkin omituisen historian ja
siirtyi sitten lämpimin sanoin puhumaan Hadleyburgin tahrattoman
rehellisyyden vanhasta ja hyvin ansaitusta maineesta, josta kaupunki
täydellä syyllä oli ylpeä. Hän sanoi tätä mainetta arvaamattoman
suureksi aarteeksi; Kaitselmuksen johdannolla oli sen arvo nyt
suunnattomasti noussut, sillä äskeinen tapaus oli sen maineen
levittänyt laajalti, kohdistanut amerikkalaisen maailman katseet tähän
kaupunkiin ja hänen toivoakseen ja uskoakseen tehnyt kaikiksi ajoiksi
sen nimen omaa etua pyytämättömän lahjomattomuuden vastikkeeksi.
(Kätten taputusta.) -- Ja kenestä koituu tämän ylvään maineen turva --
yhteiskunnastako kokonaisuudessaan? Ei! Vastuu on yksilöllinen, ei
yhteiskunnallinen. Tästä päivästä lähtien on jokainen ja itsekukin
teistä omakohtaisesti sen erityinen vartia ja yksilöllisesti vastuussa
siitä, ettei sitä mikään vahinko kohtaa. Otatteko -- ottaako kukin
teistä -- vastaan tämän suuren luottamustehtävän? -- (Myrskyistä
suostumusta.) -- Kaikki siis hyvin. Siirtäkää se lapsillenne ja
lastenne lapsille. Tänään on puhtautenne nuhteeton -- pitäkää huolta
siitä, että se säilyy samana. Tänään ei yhteiskunnassanne ole yhtäkään
henkilöä, jota voitaisiin saada vietellyksi kajoomaan ainoaankaan
vieraaseen penniin -- pitäkää varanne, että pysyttekin tässä
vaelluksessa. -- (-- Pidämme, pidämme!--) -- Tässä ei ole paikallaan
tehdä vertailuja meidän ja muiden yhteiskuntien kesken -- joista
muutamat ovat meitä kohtaan nurjamielisiä; heillä on tapansa, meillä
omamme; olkaamme tyytyväisiä. -- (Suosionosoituksia.) -- Minä lopetan.
Käteni alla, hyvät ystävät, on muukalaisen kaunopuheinen tunnustus
siitä, mitä me olemme; hänen myötävaikutuksensa perusteella maailma
tästedes ainiaan tietää, mitä me olemme. Hän on meille tuntematon,
mutta teidän nimessänne lausun julki kiitollisuutenne ja pyydän teitä
korottamaan äänenne sen vahvistukseksi.

Yleisö nousi yhtenä miehenä ja sai seinät huojumaan kiitollisuutensa
jyrinällä pitkän minuutin ajaksi. Kaikki istuutuivat sitten, ja mr.
Burgess otti taskustaan kirjekuoren. Yleisö pidätteli hengitystään
hänen reväistessään auki kuoren ja vetäessään siitä paperilapun. Hän
luki sen sisällön -- verkalleen ja painavasti -- kuulijakunnan
tarkatessa haltioittuneella huomiolla tätä taikakirjelmää, jonka
jokainen sana vastasi kultaharkkoa:

-- Pulaan joutuneelle muukalaiselle lausumani huomautus oli tämä:
_"Sinä et suinkaan ole mikään huono mies; mene ja tee parannus."_ --
Sitten hän jatkoi: -- Saamme hetimiten tietää, pitääkö tässä mainittu
huomautus yhtä säkissä olevan kanssa; ja jos asia siksi osottautuu --
mikä onkin epäilemätöntä --, niin tämä kultasäkki kuuluu eräälle
kansalaisellemme, joka tästälähtein seisoo kansakunnan edessä sen
erityisen hyveen esikuvana, joka on saattanut kaupunkimme kuuluisaksi
kautta maan -- mr. Billsonille!

Yleisö oli varustautunut valmiiksi puhkeamaan asianmukaiseen suosion
myrskyyn; mutta tämän sijasta sen näyttikin halvaus herpaannuttaneen.
Hetkisen vallitsi syvä hiljaisuus, sitten kohahti yli suojaman
sorisevana supinan aalto -- tämänlaisena kuiskeena: -- _Billson!_ huh,
pentele, tämä on _liian_ paksua! Kaksikymmentä dollaria kulkurille --
tai _kellekään_ -- Billsonko! Jo nyt jotakin! -- Ja samassa salpasi
kuulijakunnalta hengityksen uusi yllätys, sillä se keksi, että kun
toisella kulmalla suojamaa diakoni Billson seisoi pää nöyrästi
kumarassa, teki toisaalla asianajaja Wilson samaten. Ihmettelevä
vaitiolo syntyi tuokioksi. Jokainen oli ymmällä, ja yhdeksäntoista
pariskuntaa oli sekä ymmällä että kiukuissaan.

Billson ja Wilson kääntyivät tuijottamaan toinen toistansa. Billson
kysäisi purevasti:

-- Miksi _te_ nousette, mr. Wilson?

-- Siksi että minulla on siihen oikeus. Kenties te suostutte
ystävällisesti selittämään yleisölle, miksi _te_ nousette.

-- Mielelläni. Siksi että kirjotin tuon ilmoituksen.

-- Se on hävytöntä petosta. Minä sen kirjotin itse.

Oli Burgessin vuoro tyrmistyä. Hän seisoi ilmeettömänä katsellen
kumpaistakin vuorotellen eikä näyttänyt tietävän mitä tehdä. Väkijoukko
oli tyhmistynyt. Asianajaja Wilson sai nyt sanoiksi:

-- Pyydän puheenjohtajaa lukemaan tuon tiedonannon allekirjotuksen.

Se herätti puheenjohtajan ja hän julisti nimen:

-- John Wharton _Billson!_

-- Kas niin! -- huusi Billson, -- mitä on teillä nyt sanottavana
puolestanne? Ja millaisen anteeksipyynnön aijotte tehdä minulle ja
tälle loukatulle yleisölle siitä petoksesta, jota olette täällä
yrittänyt?

-- Mitään anteeksipyyntöä ei tarvita, sir; ja mitä asiaan muuten tulee,
niin syytän julkisesti teitä kirjelmäni näpistämisestä mr. Burgessilta
ja omassa nimessänne laaditun jäljennöksen toimittamisesta sijalle. Ei
ole mitään muuta keinoa, millä olisitte voinut saada tietoonne
koetushuomautuksen; minä yksinäni kaikista elävistä ihmisistä tiesin
sen sanamuodon salaisuuden.

Näytti sukeutuvan suuri häväistysjuttu, jos asia jatkuisi tätä
menoansa. Jokainen huomasi huolestuksekseen, että pikakirjoittajat
sohivat papereilleen kuin vimmatut. Monet äänet huutelivat: --
Puheenjohtaja, puheenjohtaja! Järjestykseen! järjestykseen! -- Burgess
nakutteli vasarallaan ja sanoi:

-- Älkäämme unohtako säädyllisyyden vaatimuksia. Ilmeisesti on jokin
erehdys tapahtunut, mutta ei sen enempää. Jos mr. Wilson antoi minulle
kirjelmän -- ja nyt sen muistankin --, niin minulla on se vielä.

Hän otti taskustaan kirjekuoren, avasi sen, silmäsi kirjelippua, näytti
kummastuneelta ja kiusaantuneelta, ja seisoi hetkisen ääneti. Sitten
hän heilutti kättään hajamielisesti ja koneellisesti ja yritteli
virkkaa jotakin, mutta heitti toivottomana sikseen. Useat äänet
kehoittelivat:

-- Lukekaa se! lukekaa! Mitä siinä on?

Hän alkoi sanella pökerryksissään kuin unissakävijä:

-- Hädänalaiselle muukalaiselle huomautin: _"Sinä et suinkaan ole huono
mies._ (Ihmispaljous ällisteli häntä sanattomana.) _Mene ja tee
parannus."_ (Jupinaa: -- Voi ihmettä! mitä tämä merkitsee?) -- Tämän,
-- selitti puheenjohtaja, -- on nimikirjotuksellaan vahvistanut Thurlow
G. Wilson.

-- Kas siinä! -- huusi Wilson; -- se kaiketi ratkaisee asian! Tiesinhän
varsin hyvin, että kirjelmäni sisältö oli siepattu.

-- Vai siepattu! -- kivahti Billson. -- Kyllä minä näytän, ettette te
eikä kukaan teidänlaisenne mokoma saa --

_Puheenjohtaja_: -- Järjestykseen, hyvät herrat, järjestykseen!
Istukaa, molemmat, minä pyydän.

He tottelivat päätänsä pudistellen ja suuttuneesti mutisten. Yleisö oli
tavattomasti ihmeissään; se ei tiennyt miten menetellä tähän outoon
ilmiöön nähden. Pian nousi seisaalleen Thompson, hatuntekijä. Hän olisi
mielellään ollut yhdeksäntoistalainen; mutta sepä ei ollut hänelle
sallittua, sillä hänen hattuvarastonsa ei suuruudeltaan vastannut sitä
asemaa. Hän sanoi:

-- Hra puheenjohtaja, voivatko nämä molemmat herrasmiehet olla
oikeassa, jos saan kysyä? Esitän teidän harkittavaksenne, sir, onko
saattanut sattua, että kumpainenkin on osunut lausumaan ihan samat
sanat muukalaiselle? Minusta tuntuu --

Nahkuri kavahti jaloilleen ja keskeytti hänet. Nahkuri oli kärmehtivä
mies; hän uskoi olevansa oikeutettu yhdeksäntoistalaiseksi, muttei
pystynyt saamaan vaatimustansa tunnustetuksi. Se ärsytti hänet hiukan
ilkeäksi tavoissaan ja puheissaan. Hän tokaisi nyt:

-- Hyh, _siitä_ ei ole kysymys! _Sitä_ voisi sattua -- kahdesti sadassa
vuodessa --, mutta ei toista seikkaa. _Kumpikaan_ heistä ei
kahtakymmentä dollaria antanut! -- (Ripeätä taputusta.)

_Billson_. -- _Minä_ annoin!

_Wilson_. -- _Minä_ annoin!

Sitten kumpainenkin syytti toistansa näpistyksestä.

_Puheenjohtaja_. -- Järjestykseen! Istuutukaahan -- molemmat.
Kirjelmistä ei kumpainenkaan ole hetkeäkään ollut hallustani poissa.

_Ääni_. -- Hyvä -- _se_ siis on selvillä!

_Nahkuri_. -- Hra puheenjohtaja, selvää on nyt, että toinen näistä
miehistä on piileksinyt toisen vuoteen alla perhesalaisuuksia kärkkyen.
Ellei ole epäparlamenttaarista sitä vihjata, niin huomautan, että kyllä
sitä voipi uskoa kumpaisestakin. (Puheenjohtaja. -- Järjestykseen!
järjestykseen! --) Minä peruutan huomautukseni, sir, ja rajotun
vihjaamaan, että _jos_ toinen heistä on kuullut toisen ilmaisevan
koetushuomautuksen vaimolleen, niin saamme hänet nyt kiinni.

_Ääni_. -- Millä tavalla?

_Nahkuri_. -- Helposti. Nämä kaksi eivät ole maininneet huomautusta
ihan samoilla sanoilla. Sen olisitte havainnut, jollei molempien
lukemisen välillä olisi ollut kiihdyttävää kiistaa.

_Ääni_. -- Mikä on erotuksena?

_Nahkuri_. -- Sana _mikään_ on Billsonin lapussa eikä toisessa.

_Monta ääntä_. -- Totta -- hän on oikeassa.

_Nahkuri_. -- Ja siis, jos puheenjohtaja tarkastaa säkissä olevaa
koetushuomautusta, saamme tietää, kumpi näistä kahdesta huijarista --
(Puheenjohtaja. "Järjestykseen!") -- kumpi kahdesta onnenonkijasta --
(Puheenjohtaja. "Järjestykseen! järjestykseen!") -- kumpi näistä
kahdesta esikuvasta -- (naurua ja suosionosotuksia) -- on oikeutettu
loistamaan ensimäisenä kunniattomana ryökäleenä mitä konsanaan on
syntynyt tässä kaupungissa -- jonka hän on häväissyt ja tehnyt
itselleen tästälähtein hyvin helteiseksi paikaksi! -- (Voimakasta
hyväksymistä.)

_Monta ääntä_. -- Avatkaa! -- avatkaa säkki!

Burgess sivalsi säkkiin vihleen, sujautti sisälle kätensä ja veti
esille kirjekuoren. Siinä oli kaksi taipeille käännettyä kirjelmää. Hän
selitti:

-- Toiseen näistä on merkitty: "Tarkastettava vasta sitten kun kaikki
puheenjohtajalle osotetut kirjelmät -- jos niitä tulee -- on luettu."
Toiseen on merkitty: _Koetuslause_. -- Minä luen. Se kuuluu näin:

    "En vaadi, että hyväntekijäni minulle lausuman huomautuksen
    edellinen puolisko kerrataan sananmukaisesti, sillä se ei ollut
    niin merkillinen, ettei voisi unohtua. Mutta sen viimeiset
    viisitoista sanaa ovat varsin huomattavia ja pysyvät luullakseni
    helposti muistissa; ellei _näitä_ esitetä tarkoin, niin
    pidettäköön hakijaa petturina. Hyväntekijäni sanoi aluksi, että
    hän harvoin neuvoi ketään, mutta milloin hän jonkun neuvon antoi,
    oli sillä aina täysipainoisuuden leima. Sitten hän virkahti --
    eikä se ole koskaan häipynyt mielestäni: _'Sinä et suinkaan ole
    huono mies' --"_

_Viisikymmentä ääntä_. -- Se ratkaisee -- rahat ovat Wilsonin! Wilson!
Wilson! Puhe! Puhe!

Ihmisiä hypähti seisaalleen ja tunkeusi Wilsonin ympärille, puristellen
hänen kättänsä ja onnitellen lämpimästi -- sillaikaa kun puheenjohtaja
takoi vasarallaan ja karjui:

-- Järjestykseen, hyvät herrat! Järjestykseen! Järjestykseen! Antakaa
minun lukea toki loppuun. -- Hiljaisuuden palattua jatkui lukeminen
seuraavasti:

_"Mene ja tee parannus -- taikka, muista minun se sanoneeni -- jonakuna
päivänä sinä syntiesi tähden kuolet ja joudut helvettiin tai
hadleyburgilaisten pariin -- koeta edes saada edellinen vaihtoehto."_

Aavemainen hiljaisuus seurasi tiedonantoa. Ensin alkoi suuttumuksen
pilvi synkkänä laskeutua kansalaiskunnan kasvoille; tovin kuluttua
pilvi jälleen kohousi ja kutkuileva ilme pyrki sijalle, pyrki niin
voimakkaasti, että se oli hillittävissä vain tuskallisen työläästi.
Sanomalehtien selostajat, brixtonilaiset ja muut vieraat painoivat
päänsä alas ja kätkivät kasvonsa käsiinsä, saaden pidätellyksi
purkautumistansa pelkällä pinnistyksellä ja sankarillisella
kohteliaisuudella. Tällä mitä tukalimmalla hetkellä kajahti
hiljaisuuteen yksinäisen äänen jyrähdys -- Jack Hallidayn:

-- _Tuolla_ se on täysipainoisuuden leima!

Silloin yleisö ratkesi, vieraat ja kaikki. Pian sortui mr. Burgessinkin
totisuus; silloin kuulijakunta katsoi itsensä virallisesti vapautetuksi
kaikesta pidätyksestä ja käytti erikoisoikeuttansa perinpohjin.
Raikasta, pitkällistä naurun remakkaa se oli, ja myrskyisän
avosydämistä, mutta taukosi sekin viimein. Mr. Burgess yritti jälleen
saada sanoiksi, ihmisten kuivaillessa silmiään, mutta honotus ja
hihitys puhkesi taas valloilleen ja jälkeenpäin vielä kerran. Lopulta
Burgess sai lausutuksi nämä vakavat sanat:

-- On hyödytöntä yrittää salata tosiseikkaa -- meitä on kohdannut
kaikkea harrastustamme kysyvä ongelma. Se panee alttiiksi kaupunkinne
kunnian -- se uhkaa kaupungin hyvää nimeä. Yhden ainoan sanan
eroavaisuus mr. Wilsonin ja mr. Billsonin koetushuomautuksissa oli jo
itsessään vakava seikka, se kun ilmaisi, että jompikumpi näistä
herrasmiehistä oli tehnyt varkauden --

Molemmat miehet istuivat hervottomina, älyttöminä, lannistuneina, mutta
nuo sanat vavahduttivat kumpaistakin sähkötäräyksenä, ja he alkoivat
nousta.

-- Istukaa! -- käski puheenjohtaja terävästi, ja he tottelivat. -- Se
oli vakava seikka, kuten sanottu. Mutta se koski heistä vain toista.
Nyt on asia käynyt vakavammaksi, sillä nyt on _molempien_ kunnia
pelottavassa vaarassa. Pitääkö minun mennä pitemmällekin ja sanoa sen
olevan väistämättömässä vaarassa? _Molemmat_ jättivät pois nuo
viisitoista ratkaisevaa sanaa. -- Hän pysähtyi. Pitkän tovin hän antoi
hiljaisuuden kerätä yhä voimallisempaa tehoa ja lisäsi sitten: -- Tämä
näyttää mahdolliselta vain yhdellä tavalla. Kysyn näiltä herrasmiehiltä
-- oliko tässä _yhteistä vehkeilyä? -- salaista sopimusta?_

Hiljainen sorina solui pitkin suojamaa; sen sisältönä oli: -- Hän on
pannut kiikkiin heidät molemmat.

Billson ei ollut tottunut äkkikäänteisiin; hän istui auttamattomasti
nujertuneena. Mutta Wilson oli asianajaja. Hän ponnistausi jaloilleen,
kalpeana ja tuskastuneena, ja sanoi:

-- Pyydän yleisön suosiollista kärsivällisyyttä, selittääkseni tämän
mitä tukalimman asian. Pahoilla mielin sanon sanottavani, koska sen
täytyy tuottaa korjautumatonta vahinkoa Billsonille, jota olen aina
pitänyt arvossa ja kunnioittanut tähän päivään asti, ehdottomasti
luottaen hänen horjumattomuuteensa kiusauksissa -- niinkuin te kaikki
olette luottaneet. Mutta oman kunniani varjelemiseksi on minun
puhuttava -- ja suoraan. Tunnustan häpeillen -- ja pyydän teiltä nyt
anteeksi ---, että lausuin häviöön joutuneelle muukalaiselle kaikki
koetushuomautuksessa mainitut sanat, nuo viisitoista häpäisevää sanaa
myöskin. (Hämmästelyä.) Julistuksen nähdessäni muistin ne ja päätin
vaatia palkintosummaa, sillä siihen oli minulla kaikin puolin täysi
oikeus. Nyt pyydän teitä harkitsemaan tätä kohtaa, ja punnitsemaan sitä
tarkoin: Tuon muukalaisen kiitollisuus minua kohtaan sinä yönä oli
ylenpalttinen; hän sanoi itse, ettei hän kyennyt sitä sanoilla
ilmaisemaan, ja vakuutti tuhatkertaisesti minulle palkitsevansa, jos
vain konsanaan saisi tilaisuuden. No niin, kysynpä nyt teiltä:
saatoinko odottaa -- saatoinko uskoa -- saatoinko hämärästikään
uumoilla --, että hän näin ollen kiittämättömästi lisäsi nuo ihan
tarpeettomat viisitoista sanaa koettimeensa? --- viritti minulle ansan?
-- paljasti minut oman kaupunkini solvaisijaksi julkiseen paikkaan
kokoutuneiden kansalaisten kuullen? Se oli järjetöntä; se oli
mahdotonta. Minulla ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että hänen
koetukseensa kuului ainoastaan huomautukseni ystävällinen alkulauselma.
Te olisitte minun sijassani ajatelleet samaten. Te ette olisi
aavistelleet kehnoa kavallusta miehen taholta, jota olitte avittaneet,
häntä pienimmälläkään sanalla loukkaamatta. Niinpä minä täydessä
luottamuksessa, viattomassa vakuutuksessa, kirjotin paperilapulle
alkusanat -- viimeisiksi "Mene ja tee parannus" --, ja kirjoitin alle
nimeni. Ollessani panemaisillani sen kirjekuoreen kutsuttiin minut
toimistoni takahuoneeseen, ja ajattelemattani jätin paperilapun
avoimeksi kirjotuspöydälleni. -- Hän pysähtyi, käänsi hitaasti päänsä
Billsoniin päin, odotti hetkisen ja sitten lisäsi: -- Pyydän teitä
panemaan merkille, että vähäistä myöhemmin palatessani vilahti mr.
Billson ulos etuovesta. (Hämmästelyä.)

Tuossa tuokiossa kavahti Billson seisaalleen ja ärjahti:

-- Se on vale! Se on hävytön vale se!

_Puheenjohtaja_. -- Istukaa, sir! Mr. Wilsonilla on puheenvuoro.

Billdonin kiskoivat hänen ystävänsä istualleen ja tyynnyttelivät häntä,
Wilsonin pitkittäessä:

-- Ne ovat yksinkertaiset tosiseikat. Kirjeeni oli nyt siirtynyt
paikaltaan. Sen huomasin, mutten siitä välittänyt, kun ajattelin
ilmanvedon sen siihen puhaltaneen. Ei voinut juolahtaa mieleeni, että
mr. Billson lukee yksityisen kirjelmän; hän oli kunniallinen mies ja
tuollaisen kehnouden yläpuolella. Jos sallitte minun sanoa, niin on
luullakseni hänen liikasanansa _"mikään"_ nyt selitetty: se johtuu
puutteellisesta muistista. Minä olin maailmassa ainoa mies, joka
kykenin koetushuomautuksesta ainoatakaan sanaa ilmottamaan --
_rehellisenä_ tietonani. Muuta ei ole minulla sanottavaa.

Maailmassa ei mikään suostuttelevaa puhetta paremmin hämmennä
puhetaidon koukkuihin ja temppuihin tottumattoman kuulijakunnan
järjenjuoksua, mullistellen sen vakaumukset ja lumoten sen tunteet.
Wilson istuutui voitollisena. Suojama jyrisi pauhaavaa suosiota;
ystävät parveilivat hänen luokseen ja pudistelivat häntä kädestä,
kiihkeästi onnitellen. Billson kiljuttiin alas eikä päässyt sanaakaan
hiiskumaan. Puheenjohtaja takoi takomistansa vasarallaan ja huuteli:

-- Mutta jatkakaamme, hyvät herrat, jatkakaamme!

Viimein palautui jonkun verran hiljaisuutta ja hatuntekijä sanoi:

-- Mutta mitä jatkamista tässä on, sir, muuta kuin antaa rahat?

_Ääniä_. -- Niin! Oikein! Esille, Wilson!

_Hatuntekijä_. -- Esitän kolme eläköönhuutoa Wilsonille, sen erityisen
hyveen esikuvalle, joka --

Hurraus puhkesi ilmoille ennenkuin hän sai lopetetuksi; ja keskellään
-- keskellä hälinää ja vasaran moiketta myös -- jotkut intoilijat
nostivat Wilsonin hartioilleen ja aikoivat voittokulkueena viedä hänet
lavalle. Puheenjohtajan ääni kajahti nyt yli mellakan:

-- Järjestykseen! Paikoillenne! Unohdatte, että on vielä toinen
asiakirja lukematta. -- Hiljaisuuden palattua hän otti paperin ja aikoi
käydä sitä lukemaan, mutta laskikin sen takaisin pöydälle, sanoen: --
Vasta muistankin: tähänhän ei saa kajota ennenkuin olen lukenut kaikki
minulle annetut kirjalliset ilmotukset. -- Hän otti taskustaan
kirjekuoren, avasi sen, katsahti kirjelmään -- näytti kummastuneelta --
ojensi sen etäämmäksi silmistään ja tähysti sitä -- tuijotteli sitä.
Pari-, kolmekymmentä ääntä huudahteli:

-- Mitä siinä on? Lukekaa! lukekaa'.

Ja hän luki -- vitkallisesti ja ihmettelevästi:

-- Muukalaiselle lausumani huomautus -- (Ääniä. -- Hei! mitä nyt? --)
-- kuului: "Sinä et suinkaan ole huono mies. -- (Ääniä. -- Vie sun
hitto!) -- Mene ja tee parannus." -- (Ääni. -- Hoh, sahatkaa minulta
koipi! --) -- Allekirjottajana on pankkiiri Pinkerton.

Riemastuksen sekamelska räjähti sellaisena riekkunana, että sitä olisi
järkensä säilyttänyt ihminen itkenyt. Ne, jotka eivät olleet peliin
sotkeutuneet, olivat tikahtua siihen paikkaan; sanomalehtien kertojat
naurunsa tempomina sohivat hajallisia koukeroita, joista ei kukaan
olisi ikimaailmassa selvää saanut; ja muuan nukkuva koira hypähti
suunniltaan säikkyneenä jaloilleen ja haukkui hälyä kuin vimmattu.
Kaikenlaisia huudahduksia kajahteli myi läkässä: -- Me rikastumme --
_kaksi_ lahjomattomuuden esikuvaa! -- Billsonia lukuunottamatta! --
_Kolme_ -- otetaan Pönäkkä mukaan -- ei niitä tule koskaan liiaksi! --
Billson hyväksytty! -- Voi Wilson-parkaa! _kahden_ varkaan uhrina!

_Voimakas ääni_. -- Hiljaa! Puheenjohtaja on vielä jotakin onkinut
taskustaan.

_Ääniä_. --- Hurraa! Onko se uutta? Lukekaa! lukekaa! lukekaa!

_Puheenjohtaja_ (lukee): -- Muukalaiselle minä huomautin: "Sinä et
suinkaan" j.n.e. Gregory Yates.

_Äänten pauhu_. -- Neljä esikuvaa! -- Eläköön Yates! -- Onkikaa taas!

Kuulijakunta oli nyt elpynyt mitä parhaalle tuulelle, valmiina
heruttelemaan tilaisuudesta kaiken huvin, mitä saatavissa oli. Useat
yhdeksäntoistalaiset nousivat kalpeina ja hädissään ja alkoivat raivata
tietänsä käytäviä kohden, mutta joukko ääniä epäsi:

-- Ovet, ovet -- sulkekaa ovet; yksikään lahjomaton ei saa lähteä!
Istukaa, jokainoa!

Käskyä toteltiin.

-- Onkikaa taas! Lukekaa! lukekaa!

Puheenjohtaja kopeloitsi taskuaan ja taaskin alkoivat tutut sanat
kirpoilla hänen huuliltaan: -- "Sinä et suinkaan ole huono mies --"

-- Nimi! nimi! Mikä on hänen nimensä?

-- L. Ingoldsby Sargent.

-- Viisi valittua! Esikuvia lisää! Jatkakaa, jatkakaa!

-- "Sinä et suinkaan ole huono --"

-- Nimi! nimi!

-- Nicholas Whitworth.

-- Hurei! hurei! esikuvia, hei!

Joku piipatti sekaan ja alkoi laulaa näitä loppusointuja sillä
viehättävällä "Mikadon" säveleellä, jonka alkusanat kuuluvat: "Kun
peljätä mies sulo-impeä ties". Kuulijakunta yhtyi riemastuen
huikkaamaan, sitten joku parahiksi tekaisi toisen säkeen --

    "Se aina muistakaa --"

ja yleisö kertasi sen voimallisesti. Kolmas säe kajahti samaan
menoon --

    "Hadleyburgihin vie pyhä hurskauden tie --"

joka niinikään veisattiin yhteisvoimin. Viimeisen säveleen häipyessä
nousi korkeana ja selkeänä Jack Hallidayn ääni, loppusäkeellä
kuormitettuna --

    "esikuvia meiltä saa!"

ja tämä toistettiin jymisevällä innostuksella. Onnellinen yleisö alotti
sitten uudestaan alusta ja veisasi kaikki neljä säettä kahteen kertaan,
suunnattomalla vauhdilla ja ponnella, lopettaen yhdeksänkertaisella
huikealla eläköön-huudolla "Lahjomattomalle Hadleyburgille ja kaikille
sen lahjomattomuuden esikuville, jotka tänä iltana huomaamme
täysipainoisuuden leiman ansaitseviksi".

Sitten alettiin puheenjohtajaa jälleen joka taholta hätistellä:

-- Jatkakaa! jatkakaa! Lukekaa! lukekaa lisää! Lukekaa koko saaliinne!

-- Oikein -- jatkakaa! Me voitamme iankaikkisen kuuluisuuden!

Kymmenkunta miestä kohosi nyt seisaalleen ja alkoi tehdä vastalauseita.
He väittivät mokoman ilveilyn olevan jonkun kunnottoman koiruksen työtä
ja koko kunnan solvausta. Epäilemättä olivat kaikki nimikirjotukset
väärennettyjä --

-- Istukaa! alas! Suu kiinni! Te tunnustatte. Tavotamme _teidän_
nimenne kohtsiltään.

-- Herra puheenjohtaja, montako kirjettä teillä on?

Puheenjohtaja laski.

-- Jo tarkastetut mukaan lukien on kirjeitä kai yhdeksäntoista.

Pilkallinen suosion myrsky puhkesi valloilleen.

-- Kenties niissä on kaikissa sama salaisuus. Esitän, että te avaatte
ne kaikki ja luette jokaisen nimikirjotuksen sekä kirjelmän ensimäiset
kuusi sanaa.

-- Kannatan!

Esitys hyväksyttiin suurella kohinalla. Silloin ukko Richards-parka
kohosi istuimeltaan, ja hänen vaimonsa nousi seisomaan hänen viereensä.
Tämän pää oli kumarassa, jottei kukaan olisi nähnyt hänen kyyneliänsä.
Hänen miehensä pisti käsivartensa hänen kainaloonsa ja siten
aviokumppaniansa tukien alkoi vapisevalla äänellä puhua:

-- Ystävät, te olette tunteneet meidät kaksi -- Maryn ja minut -- koko
elämämme ajan, ja luullakseni olette pitäneet meistä ja kunnioittaneet
meitä --

Puheenjohtaja keskeytti hänet:

-- Sallikaa minun. On ihan totta -- tuo mitä sanotte, mr. Richards;
tämä kaupunki _tuntee_ teidät kaksi; se _pitää_ teistä; se
_kunnioittaa_ teitä; vieläpä _rakastaakin_ teitä --

Hallidayn ääni kajahti:

-- Se on täysipainoinen totuus sekin! Jos puheenjohtaja on oikeassa,
niin vahvistakoon sen yleisö. Nouskaa! Nyt siis -- hip! hip! hip! --
kaikki yhtaikaa!

Kuulijakunta nousi yhtenä joukkona, kääntyi innostuneesti päin ijäkästä
paria, täytti ilman liehuvien nenäliinojen tuiskulla ja hurrasi
sydämensä pohjasta.

Puheenjohtaja jatkoi sitten:

-- Minä tarkotin sanoa: Me tunnemme teidän hyväsydämisyytenne, mr.
Richards, mutta nyt ei ole hetki sopiva armeliaisuuden osottamiseen
pahoin tehneitä kohtaan. -- (Huutoja. -- Oikein! niin juuri! --) --
Näen jalomielisen tarkoituksenne kasvoistanne, mutta minä en voi sallia
teidän pyydellä sääliämme näiden miesten hyväksi --

-- Mutta minä aijoin --

-- Istuutukaahan, mr. Richards. Meidän täytyy tarkastaa loputkin
kirjelmät -- tätä vaatii selvä kohtuus niitä miehiä kohtaan, jotka jo
on paljastettu. Niin pian kuin se on tehty, saatte te puheenvuoron --
siitä annan sanani.

_Monta ääntä_. -- Oikein! -- puheenjohtaja on oikeassa -- ei sovi nyt
keskeytellä! Jatkakaa! -- nimet! nimet! -- hyväksytyn päätöksen mukaan!

Vanha pariskunta istuutui vastahakoisesti ja mies kuiskasi vaimolleen:
-- On surkean kovaa joutua odottamaan; häpeä koituu suuremmaksi kuin
konsanaan, kun he huomaavat, että me aijoimme anoa sääliä vain
_itsellemme_.

Nimien julistaminen sai taas remun puhkeamaan.

-- "Sinä et suinkaan ole huono mies --" Nimikirjotus: Robert J.
Titmarsh.

-- "Sinä et suinkaan ole huono mies --" Nimikirjotus: Eliphalet Weeks.

-- "Sinä et suinkaan ole huono mies --" Nimikirjotus: Oscar B. Wilder.

Tällöin keksi kuulijakunta ottaa nuo kuusi sanaa omaksi huolekseen.
Puheenjohtaja oli siitä kylläkin kiitollinen. Siitälähtein hän vuoron
jälkeen nosti ilmaan kunkin kirjeen ja odotti. Kuulijakunta honotti nuo
kuusi sanaa tahdikkaasti ja pauhaavan juhlallisesti (rohkeasti
lähennellen erästä tuttua virren säveltä): -- Sinä et su-u-inka-an ole
hu-u-ono mies. -- Sitten puheenjohtaja julisti: -- Nimikirjotus:
Archibald Wilcox. -- Ja niin edelleen, ja niin edelleen, nimi
seulottiin nimen perästä, ja jokainen nautti yhä hurjemmaksi yltyvästä
huvista, paitsi nuo yhdeksäntoista poloista. Silloin tällöin, kun joku
erityisen loistava nimi kajahti, pani kokous puheenjohtajan odottamaan
sen aikaa kuin väkijoukko veisasi koko koetushuomautuksen alusta
loppusanoihin asti: -- Ja joudut helvettiin tai hadleyburgilaisten
pariin -- koeta edes saada edellinen vaihtoe-e-hto! -- Näissä
erityistapauksissa he lisäsivät suurenmoisen, tuskaisen ja vaikuttavan:
_A-a-a-a-men!_

Luettelo hupeni, hupeni, hupeni, ukko Richards-paran pitäessä
muistissaan nimien lukumäärää, luimistellen milloin hänen omaansa
muistuttava nimi julistettiin ja surkeassa jännityksessä odottaen sitä
hetkeä, jolloin hänen nöyryyttäväksi oikeudekseen koituu nousta Maryn
kanssa ja lopettaa puolustuksensa, jonka sanoja hän hautoi mielessään:
-- ... sillä tähän asti emme ole koskaan tehneet mitään väärää, vaan
nuhteettomina vaeltaneet nöyrää tietämme. Me olemme hyvin köyhiä, me
olemme ijäkkäitä; ei ole meillä lasta eikä läheistä apunamme. Kiusaus
oli ankara, ja me lankesimme. Aikomuksenani oli äsken noustessani tehdä
tunnustus ja anoa, ettei minun nimeäni kuulutettaisi tässä julkisessa
paikassa, sillä meistä tuntui siltä kuin emme olisi voineet sitä
kestää; mutta minut ehkäistiin. Se oli kohtuullista; meidän tuli kärsiä
muiden mukana. Se on ollut meille kovaa. Ensi kertaa olemme konsanaan
kuulleet nimemme kenenkään huulilta tahrattuna kirpoavan. Olkaa
armeliaita -- parempien päivien tähden; tehkää häpeämme niin keveäksi
kantaa kuin säälinne sallii. -- Tällä kohtaa hänen mietiskelyänsä Mary
nyhjäsi häntä, huomatessaan hänen ajatustensa harhailevan. Yleisö
veisaili: -- Sinä et su-u-inka-an j.n.e.

-- Ole valmiina, -- kuiskasi Mary. -- Sinun nimesi tulee nyt; hän on
lukenut kahdeksantoista.

Veisuu taukosi.

-- Seuraava! seuraava! seuraava! -- hälistiin joka taholta.

Burgess pisti kätensä taskuunsa. Vanha pariskunta alkoi vavisten
nousta. Burgess kopeloi hetkisen ja sanoi sitten:

-- Huomaan lukeneeni ne kaikki.

Ilosta ja kummastuksesta pyörtymäisillään vaipui pariskunta istumaan ja
Mary kuiskasi:

-- Voi, Jumalan kiitos, me olemme pelastetut! -- hän on hukannut meidän
vastauksemme -- en tätä antaisi sadastakaan tuollaisesta säkistä!

Yleisö puhkesi "Mikado"-jääryttelyynsä ja lauloi sen kolmeen kertaan
yhä yltyvällä innostuksella, nousten seisaalleen, kun kolmannen kerran
jouduttiin loppusäkeeseen --

    "esikuvia meiltä saa!"

ja lopettaen eläköön-huudoilla "Hadleyburgin puhtaudelle ja sen
kahdeksalletoista edustajalle".

Sitten Wingate, satulaseppä, nousi pystyyn ja esitti hurrattavaksi
"kaupungin kunnollisimmalle miehelle, kaupunkikunnan ainoalle
huomattavalle jäsenelle, joka ei yrittänyt varastaa noita rahoja --
Edward Richardsille".

Yleisö hurrasi voimakkaasti ja liikuttavan sydämellisesti. Sitten joku
ehdotti, että "Richards valitaan nyt autuaan Hadleyburg-tarun ainoaksi
vartiaksi ja esikuvaksi, vallalla ja oikeudella nousta ja katsoa koko
pilkallista maailmaa päin naamaa".

Hyväksyttiin huutoäänestyksellä; sitten he lauloivat "Mikadon" taaskin
ja lopettivat säkeellä:

    "_Yks'_ esikuva jäädä saa!"

Nyt syntyi tovin pysähdys, sitten:

_Ääni_. -- No, niin, kukas säkin saa?

_Nahkuri_ (katkeralla ivalla): -- Sehän on yksinkertaista. Rahat on
tasattava noiden kahdeksantoista lahjomattoman kesken. He antoivat
pulaan joutuneelle muukalaiselle kaksikymmentä dollaria kukin -- ja
tuon huomautuksen -- vuoronsa jälkeen: kaksikymmentäkaksi minuuttia
kesti kulkueen marssia hänen ohitseen. Varustivat muukalaisen
pohjapääomalla -- koko summa 360 dollaria. Hehän vain tahtovat lainansa
takaisin -- korkoineen -- neljäkymmentätuhatta dollaria kaikkiaan.

_Monta ääntä_ (pilkallisesti). -- Niin oikein! Tasanjako! Tasanjako!
Olkaa armeliaita köyhille -- älkää antako heidän odotella ropojansa!

_Puheenjohtaja_. -- Järjestykseen! Luen nyt muukalaisen toisen
kirjelmän. Se kuuluu: "Jos mitään hakijaa ei esiinny (pontevia
ähkäisyjä), niin pyydän teitä avaamaan säkin ja luovuttamaan rahat
kaupunkinne pääporvareille, heidän talletettavakseen rahastona
(Hautoja. -- Oi! Hoi! Hei! --) ja käytettäväkseen sellaisin tavoin,
jotka heistä näyttävät parhaiten edistävän ja turvaavan kuntanne
ylvästä lahjomattoman rehellisyyden mainetta (huudahteluja) --
mainetta, jota heidän nimensä ja ponnistuksensa kirkastavat uudella ja
kauvas ulottuvalla hohteella." -- (Jyrisevää ivallisen suosion
ilmaisua.) Siinä näkyykin olevan kaikki. Ei -- tässä on jälkilisäys:

"J.K. -- _Hadleyburgin kansalaiset_: Ei ole mitään koetushuomautusta --
kukaan ei ole mitään huomauttanut. (Suurta hämmästelyä.) Ei ole ollut
köyhää muukalaista, ei kahdenkymmenen dollarin almua eikä sen johdosta
lausuttua siunausta ja kohteliaisuutta -- keksitty on koko juttu.
(Yleistä sorinaa sekä ihmettelyn ja raton hälinää.) Sallikaa minun
kertoa tarinani -- en siihen montakaan sanaa tarvitse. Kuljin kerran
kaupunkinne kautta, ja minua loukattiin syyttäni syvästi. Kuka tahansa
muu olisi tyytynyt ampumaan teistä jonkun ja pitämään asian sillä
kuitattuna, mutta minusta se olisi ollut mitätön kosto, ja riittämätön,
sillä kuolleet eivät _kärsi_. Sitä paitsi en voinut ampua teitä kaikkia
-- eikä missään tapauksessa sekään olisi minua tyydyttänyt, sellainen
mies olen minä. Tahdoin vahingoittaa jokainoaa asukasta, miestä kuten
naistakin -- en ruumiin ja rahan puolesta, vaan heidän turhamaisuutensa
kannalta, sillä se kohta on heikoissa ja hupsuissa ihmisissä kipein.
Niinpä tekeysin toiseen asuun ja tulin teitä tutkiskelemaan. Te olitte
helppo saalis. Teillä oli vanha ja korskea rehellisyyden maine, ja
luonnollisesti te olitte siitä ylpeitä -- se oli teidän aarteittenne
aarre, teidän silmäteränne. Heti kun huomasin teidän huolellisesti ja
valppaasti varjelevan itseänne ja lapsianne _kiusaukselta_, tiesin
miten menetellä. Te yksinkertaiset sielut, heikkoakin heikompi on hyve,
jota ei ole tulessa karaistu. Laadin suunnitelman ja keräsin
nimiluettelon. Aikeenani oli lahjoa lahjomaton Hadleyburg.
Tarkoituksenani oli saattaa valehtelijoiksi ja varkaiksi lähemmä
puolisataa tahratonta miestä ja naista, jotka eivät olleet eläissään
virkkaneet valheen sanaa eivätkä penniäkään näpistäneet. Pelkäsin
Goodsonia. Hän ei ollut Hadleyburgissa syntynyt eikä kasvanut.
Pelkäsin, että jos ryhtyisin toteuttamaan juontani toimittamalla teille
kirjeeni, sanoisitte te itseksenne: 'Goodson on täällä ainoa mies, joka
on voinut haaskata kaksikymmentä dollaria köyhään raukkaan' -- ja
silloin ette kenties nappaisi täkyäni. Mutta taivas korjasi Goodsonin;
silloin tiesin hankkeeni luistavan, viritin ansani ja asetin siihen
syötin. Kenties en saa pyydystetyksi niitä kaikkia, joille lähetän
koetushuomautuksen, mutta enimmän osan minä kyllä saan, jos
Hadleyburgin luonnetta tunnen. (Ääniä. -- Oikein -- hän sai niistä
jokikisen. --) -- Uskon heidän varastavan julkista _pelurin_ rahaakin
mieluummin kuin jäävän ilman, poloisten, kiusaukseen joutuneiden ja
kaltoin kasvatettujen ihmisten. Toivon ikipäiviksi ja lopen nujertavan
teidän turhamaisuutenne ja antavani Hadleyburgille uuden kuuluisuuden
-- sellaisen joka _iskettyy_ kiinni ja leviää laajalti. Jos olen
onnistunut, niin avatkaa säkki ja kutsukaa koolle Hadleyburgin maineen
edistämis- ja turvaamiskomitea."

_Äänten hirmumyrsky_. -- Avatkaa se! Avatkaa! Nuo kahdeksantoista
esille! Mainevaliokunta lavalle! Esiin! -- lahjomattomat!

Puheenjohtaja vihlaisi säkin auki ja keräsi kourallisen kirkkaita,
leveitä, keltaisia kolikkoja, helisteli niitä ja sitten rupesi lähemmin
tarkastamaan.

-- Ystävät, ne ovat vain kullattuja lyijylevyjä.

Tietoa tervehdittiin rähisevällä remulla, ja melun tauottua huikkasi
nahkuri:

-- Näennäisen vanhemmuuden nojalla tässä hommassa on mr. Wilson
mainekomitean puheenjohtaja. Esitän, että hän astukoon esille
kumppaniensa puolesta ottamaan rahaston huostaansa.

_Sata ääntä_. -- Wilson! Wilson! Wilson! Puhe! Puhe!

_Wilson_ (vihasta väräjävällä äänellä). -- Sallikaa minun lausua,
sanojani valitsematta: _hiiteen_ rahat!

_Ääni_. -- Hoo, ja hän on baptisti!

_Toinen ääni_. -- Seitsemäntoista esikuvaa jäljellä! Nouskaat, hyvät
herrat, ja ottakaa vastaan luottamustoimenne!

Syntyi pysähdys -- ei vastausta.

_Satulaseppä_. -- Hra puheenjohtaja, meillä on äskeisestä
ylimystöstämme toki _yksi_ jäljellä; hän tarvitsee rahaa ja ansaitsee
sitä saada. Esitän, että määräätte Jack Hallidayn nousemaan sinne
lavalle myymään huutokaupalla tuon säkillisen kullattuja kahdenkymmenen
dollarin kolikoita ja luovuttamaan tulot oikealle miehelle -- sille
miehelle, jota Hadleyburg ilomielin kunnioittaa -- Edward Richardsille.

Ehdotus saavutti innokasta kannatusta, koiran taaskin lyöttäytyessä
mukaan. Satulaseppä pani huudot alkuun dollarilla, brixtonilaiset ja
Barnumin edustaja kilpailivat siitä ankarasti, ihmiset hurrasivat
jokaista tarjousten nousua, kiihtymys kohosi hetki hetkeltä
korkeammalle, tarjoojat sisuuntuivat ja kävivät yhäti rohkeammiksi, yhä
päättäväisemmiksi, huudot hypähtelivät dollarista viiteen, sitten
kymmeneen, viiteenkymmeneen, sataan --

Huutokaupan alkaessa Richards hätäännyksissään kuiskasi vaimolleen: --
Voi, Mary, voimmeko sallia tämän tapahtua? Se -- se -- katsos, se on
kunniapalkinto, todistus luonteen puhtaudesta, ja -- ja -- voimmeko
sitä sallia? Eikö olisi minun parempi nousta ylös ja -- Oi, Mary, mitä
pitäisi meidän tehdä? -- mitä ajattelet meidän -- (Hallidayn ääni: --
_Viisitoista on tarjottu! -- viisitoista säkillisestä! --
kaksikymmentä! -- hei, kiitos! -- kolmekymmentä -- kiitoksia taaskin!
Kolmekymmentä ensimäinen, kolmekymmentä toinen, kol -- kuulinko
neljäkymmentä? -- neljäkymmentä, oikein! Pitäkää puolianne, hyvät
herrat, pitäkää! -- viisikymmentä! -- kiitoksia, uljas kansalainen!
-- viidessäkymmenessä menee, viisikymmentä ensimäinen kerta! --
seitsemänkymmentä! -- yhdeksänkymmentä! -- oivallista! -- sata! --
läjätkää lisää, antakaa tulla! -- satakaksikymmentä -- neljäkymmentä!
-- juuri parahiksi! -- sataviisikymmentä! -- KAKSI sataa! -- mainiota!
Kuulinko kaksi s-- kiitos! kaksisataa ja viisikymmentä! --_)

-- Tässä on toinen kiusaus, Edward -- minä ihan vapisen -- mutta voi,
olemmehan pelastuneet _yhdestä_ kiusauksesta, ja sen pitäisi varottaa
meitä ("Kuusiko sanottiin? -- kiitos! -- kuusiko ja puoli, kuusi ja
p-- SEITSEMÄN sataa!") Ja kuitenkin, Edward, kun ajattelee -- kukaan ei
ep-- ("Kahdeksansataa dollaria! -- hurei! -- nostakaa yhdeksään! -- Mr.
Parsons, joko sanoitte? -- kiitos! -- yhdeksän! -- tämä muhkea
säkillinen puhdasta lyijyä on menossa vaivaisista yhdeksästäsadasta
dollarista, kultauksinensa kaikkinensa -- hei! joko nousi? -- tuhannen!
-- kiitollisin palvelijanne! -- lisäsikö joku satasen? -- säkillinen,
josta koituu kuuluisin koko manter --") Voi, Edward -- (alkaen
nyyhkiä), -- me olemme _kovin_ köyhiä! -- mutta -- mutta -- tee kuten
parhaaksi katsot -- tee kuten parhaaksi katsot.

Edward lankesi -- toisin sanoen, hän istui alallaan, omatunto
rauhattomana, mutta olosuhteitten voittamana.

Sillävälin oli eräs vieraspaikkakuntalainen, joka näytti mahdottomaksi
englantilaiseksi jaarliksi sonnustautuneelta salapoliisin alokkaalta,
seurannut illan tapahtumia ilmeisellä mielenkiinnolla ja tyytyväinen
ilme kasvoillaan. Hän oli itsekseen huomautellut yhtä ja toista,
jupisten nyt jotakin tähän tapaan: -- Noista kahdeksastatoista ei
ainoakaan tee tarjouksia. Tämä ei kelpaa; minun on saatava syntymään
muutos -- näytelmäni sopusuhtaisuus vaatii tätä parannusta. Heidän
täytyy ostaa säkillinen, jota yrittivät varastaa; ja huikea hintakin on
heidän maksettava -- jotkuthan heistä ovat rikkaita. Ja toisekseen, kun
tein harhapäätelmän hadleyburgilaisesta luonteesta, on sen erehdykseni
aiheuttaja oikeutettu saamaan uhkean palkinnon, ja jonkun on se
maksettava. Tuo köyhä Richards-ukko on saattanut arvostelukykyni
häpeään; hän on kunnon mies: en sitä ymmärrä, mutta myönnän sen. Niin,
hänestä minä en pelissäni saanut otetta, ja oikeutta myöten kuuluu
panos hänelle. Ja siitä tehdäänkin kelpo panos, mikäli minusta riippuu.
Hän tuotti minulle pettymyksen, mutta olkoon se nyt sillään.

Hän tarkkaili tarjontaa. Tuhannessa laimistui vauhti: korotukset
vähenivät joutuin. Hän odotti -- ja yhä tarkkaili. Yksi kilpailija
luopui; sitten toinen ja kolmas. Hän teki nyt tarjouksen, toisenkin.
Korotusten alennuttua kymmeneksi dollariksi hän lisäsi viisi; joku
huusi kolme lisää; hän. odotti tuokion, paiskasi sitten viidenkymmenen
dollarin nousun, ja säkki oli hänen -- 1,282 dollarista. Yleisö puhkesi
hurraamaan, mutta vaikeni hänen noustessaan seisaalleen ja
kohottaessaan kätensä. Hän alkoi puhua.

-- Mieleni tekee lausua pari sanaa, pyytääkseni suosiollista
valtuutustanne erääseen toimenpiteeseen. Minä olen harvinaisuuksien
välittäjä, ja olen paljon tekemisissä eri maiden rahatieteilijäin
kanssa. Hyödyn tästä ostoksestani ihan sellaisenaankin; mutta jos
hyväksytte keksimäni menetelmän, niin saan jokainoan näistä
kahdenkymmenen dollarin lyijylanteista vastaamaan nimellisarvoansa
kullassa ja ehkäpä enempääkin. Myöntäkää minulle siihen valtuutuksenne,
niin luovutan osan voitostani mr. Richardsillenne, jonka
horjumattomalle rehellisyydelle olette tänä iltana niin täydellä syyllä
ja sydämellisesti antaneet tunnustuksenne; hänen osuutensa olkoon
kymmenentuhatta dollaria, ja rahat toimitan hänelle huomenna. (Suurta
suosion hälinää yleisön taholta. Mutta "horjumaton rehellisyys" sai
Richardsin sievästi punehtumaan; vaatimattomuudesta käyden ei se
sentään haitannut.) Jos hyväksytte ehdotukseni kelpo enemmistöllä --
soisin saavani kaksi kolmasosaa äänimäärästä puolelleni --, niin pidän
sitä kaupungin suostumuksena, enkä muuta pyydä. Harvinaisuudet saavat
aina lisää arvoa, jos niissä on jokin tunnuslause, joka herättää
uteliaisuutta ja huomautteluja. Jos siis luvallanne saan leimauttaa
kuhunkin lanttiin niiden kahdeksantoista herrasmiehen nimet, jotka --

Yhdeksän kymmenesosaa kuulijakunnasta oli tuossa tuokiossa seisaallaan
-- koira ja kaikki -- ja esitys hyväksyttiin huikealla raton ja suosion
remakalla.

He istuutuivat jälleen, ja kaikki esikuvat, paitsi "t:ri" Clay
Harkness, nousivat vimmastuneina vastustamaan aiottua ilkeyttä,
uhaten --

-- Älkää uhkailko, -- huomautti muukalainen tyynesti. -- Minä tiedän
lailliset oikeuteni enkä ole tottunut öykkäilyjä arastelemaan. --
(Kätten taputusta.)

Hän istuutui paikalleen. "T:ri" Harkness oivalsi tässä sopivan
tilaisuuden. Hän oli paikkakunnan kahdesta hyvin rikkaasta miehestä
toinen; Pinkerton oli toinen. Harkness oli rahapajan omistaja: hän
nimittäin valmisti suosittua patenttilääkettä. Hän oli edustajakamariin
pyrkimässä, Pinkerton oli vastaehdokas. Vaalitaistelu oli täpärä ja
kiihkeä, käyden päivä päivältä kuumemmaksi. Molemmat olivat
rahanahneita; kumpainenkin oli keinottelutarkotuksessa ostanut ison
maa-alan. Hommailtiin uutta rautatietä, ja kumpainenkin tahtoi päästä
edustajakamariin ohjailemaan radan suuntaa omaksi edukseen. Yksi
ainoakin ääni saattoi ratkaista suuret rahalliset mahdollisuudet. Panos
oli iso, ja Harkness oli uskalias keinottelija. Hän istui lähellä
muukalaista. Hän ojentausi tätä puhuttelemaan, muiden esikuvien kilvan
hauskutellessa yleisöä vetoamisillaan ja vastalauseillaan, ja kysyi
kuiskaten:

-- Mikä on hintanne säkille?

-- Neljäkymmentätuhatta dollaria.

-- Annan kaksikymmentä.

-- Ei.

-- Olkoon menneeksi kolmekymmentä.

-- Hinta on neljäkymmentätuhatta dollaria; en penniäkään huojista.

-- Hyvä, maksan sen. Tulen hotelliin kello kymmeneltä aamulla. En tahdo
kauppaa julkiseksi; tapaan teidät kahden kesken.

-- Sovittu. -- Sitten vieras nousi ja huomautti yleisölle:

-- Aika alkaa olla myöhä. Noiden herrasmiesten puheet ovat kylläkin
ansiokkaita, mielenkiintoisia, vilkkaita; kuitenkin lausun jo
hyvästini, jos sallitte. Kiitän teitä anomukseni suosiollisesta
hyväksymisestä. Pyydän puheenjohtajaa säilyttämään säkin minun
puolestani huomiseen asti, ja antamaan nämä kolme viidensadan dollarin
seteliä mr. Richardsille. -- Rahasumma toimitettiin puheenjohtajalle.

-- Kello yhdeksältä perin säkin ja yhdeltätoista toimitan loput
kymmenestätuhannesta dollarista mr. Richardsille itse hänen kotiinsa.
Hyvää yötä.

Hän pujahti ulos, jättäen väkijoukon remuamaan suunnattomassa
hälinässä, jossa sekaisin kajahteli eläköön-huutoja, "Mikado"-laulua,
koiran haukuntaa ja veisausta: -- Sinä et su-u-inka-an ole hu-u-ono
mies -- a-a-a-a-men!




IV.


Kotonaan oli Richardsien kestettävä onnitteluja ja ylistelyjä
puoliyöhön asti. Sitten he jäivät rauhaan. He näyttivät hiukan
murheellisilta ja istuivat äänettöminä mietteissään. Lopulta Mary
huokasi ja sanoi:

-- Luuletko, että me olemme moitittavia, Edward -- _kovin_ moitittavia?
-- ja hänen katseensa suuntausi syyttävään setelikolmikkoon, jonka
onnittelijat olivat jättäneet pöydälle, niitä hartaasti tarkasteltuaan
ja kunnioittavasti hypisteltyään.

Edward ei vastannut heti; sitten huokasi hänkin ja puhui epäröiden:

-- Me -- me emme voineet sitä auttaa, Mary. Se -- no, se oli sallittua.
_Kaikki_ on.

Mary vilkaisi ylös ja silmäili häntä vakaasti, mutta toinen ei hänen
katseeseensa vastannut. Tovin kuluttua sanoi hän:

-- Luulin onnittelujen ja kiitosten aina tuntuvan hyvältä. Mutta -- nyt
on minusta kuin -- Edward?

-- Niin?

-- Aiotko jäädä pankkiin?

-- E-en.

-- Eroat?

-- Aamulla -- kirjallisesti.

-- Se näyttää parhaalta.

Richards painoi päänsä käsien varaan ja mutisi:

-- Ennen ei minua pelottanut isompienkaan, vieraitten rahasummien
soluminen käsieni kautta, mutta -- Mary, minä olen niin väsynyt, niin
väsynyt --

-- Menemme levolle.

Kello yhdeksältä aamulla vieras kävi perimässä säkkinsä ja vei sen
ajurilla hotelliin. Kello kymmeneltä oli mr. Harknessilla hänen
kanssaan kahdenkeskinen puhelu. Vieras pyysi ja sai viisi
suurkaupunkilaisen maksettavaksi asetettua osotusta -- "näyttäjälle"
suoritettavia --, neljä 1,500 dollarin summalle kunkin ja yhden 34,000
dollarille. Edellisistä hän yhden pisti lompakkoonsa, loput 38,500
dollaria hän pani kirjekuoreen, johon lisäsi Harknessin mentyä
kyhäämänsä kirjelmän. Kello yksitoista hän saapui Richardsin asunnolle
ja koputti. Mrs. Richards pilkisteli sälekaihtimen takaa, meni sitten
ovelle ja sai kirjekuoren; vieras katosi sanaakaan hiiskumatta. Hän
palasi punehtuneena ja horjuen, henkäisten:

-- Minä varmasti tunsin hänet! Jo eilis-iltana tuntui minusta, että
olin jossakin hänet nähnyt ennen.

-- Hän on kai se mies, joka tänne säkin toikin?

-- Olen siitä melkein varma.

-- Hän se siis on myöskin se Stephenson, joka sai ansaansa kaupunkimme
kaikki huomattavat asukkaat tekaistulla salaisuudellaan. Jos hän nyt
rahan asemesta on lähettänyt maksuosotuksia, niin mekin olemme hukassa,
luultuamme pelastuneemme. Aloin jo tuntea oltavani jokseenkin
siedettäväksi, yön levättyäni, mutta tuon kirjekuoren muoto synkistää
mieleni. Se ei ole kyllin paksu; isoimpinakin pankkiseteleinä on 8.500
dollaria tukevampi tukku kuin tuo.

-- Edward, mitä sinulla on maksuosotuksia vastaan?

-- Stephensonin siirtämiä maksuosotuksia! Olen alistunut ottamaan nuo
8,500 dollaria, jos ne tulevat pankinseteleinä -- sillä se näyttää
olevan salliman lahja, Mary --, mutta minulla ei ole koskaan ollut
paljoa rohkeutta, eikä ole minulla kovapintaisuutta yrittääkseni
muuttaa rahaksi tuolla onnettomalla nimellä merkittyä määräystä. Se
olisi sadin. Tuo mies yritti pyydystää minua; me pelastuimme
jotenkuten, ja nyt hän yrittelee uutta keinoa. Jos ne ovat
maksuosotuksia --

-- Voi Edward, _tämähän_ on surkeata! -- Ja Mary veti maksuosotukset
näkyviin ja hyrähti itkuun.

-- Heitä ne tuleen! pian! emme saa antautua kiusaukseen. Se on juoni,
jolla tahdotaan saada maailma nauramaan _meitä_, noiden muiden mukana,
ja -- Anna ne _minulle_, koska sinä et sitä saa tehdyksi! -- Hän
sieppasi ne ja yritti pitää kouraisunsa kunnes ehtisi avaamaan uunin
oven; mutta hän oli inhimillinen, hän oli pankin rahastonhoitaja, ja
hän pysähtyi silmänräpäykseksi vilkaisemaan nimikirjoitusta. Sitten hän
oli pyörtyä.

-- Tue minua, Mary, tue minua! Ne ovat yhtä hyvät kuin kulta!

-- Oi, miten hauskaa, Edward! Miksi?

-- Nimikirjoitus on Harknessin. Mikähän salaisuus siinä piillee, Mary?

-- Edward, luuletko --

-- Hei -- katsopas tätä! Viisitoista -- viisitoista -- viisitoista --
kolmekymmentäneljä. Kolmekymmentäkahdeksantuhatta viisisataa! Mary,
säkillinen ei ole kahdentoista dollarin arvoinen ja Harkness --
nähtävästi -- on maksanut siitä jokseenkin nimellisarvon.

-- Ja saanemmekohan me pitää sen kokonaan -- noiden kymmenentuhannen
sijasta?

-- Ka, siltä näyttää. Ja maksuosotukset vielä ovat asetettuja
"näyttäjälle" suoritettaviksi.

-- Onko se hyvä, Edward? Mitä varten ne on sellaisiksi laadittu?

-- Varmaankin vihjaamaan, että ne olisi muutettava rahaksi jossakin
etäisessä pankissa. Kenties Harkness ei halua asiaa tietyksi. Mikä se
on -- kirjekö?

-- Niin. Se oli maksuosotusten mukana.

Se oli "Stephensonin" käsialaa, mutta allekirjoitusta vailla. Sanat
kuuluivat:

    "Olen pettynyt mies. Teidän rehellisyytenne on kiusauksen
    tapaamattomissa. Minulla oli siitä toisenlainen käsitys, mutta
    siinä tein teille vääryyttä, ja minä pyydän anteeksi, sydämeni
    pohjasta. Kunnioitan teitä -- vilpittömästi. Tämä kaupunki ei
    ole ansiollinen suutelemaan teidän vaatteenne palletta. Hyvä
    herra, minä löin hurjan veikan itsekseni, että teidän
    itsehurskaassa kunnassanne oli yhdeksäntoista vieteltävää
    miestä. Olen hävinnyt. Ottakaa koko panos, se on oikeutta
    myöten teidän."

Richards huokasi syvään ja sanoi: -- Se tuntuu tulella kirjoitetulta --
se kipottelee kovasti. Mary -- oloni on taas onneton.

-- Niin minunkin. Voi, rakkaani, soisin --

-- Ajatellakin, Mary -- hän _uskoo_ minuun.

-- Voi, älä, Edward -- en voi sitä kestää.

-- Jos nuo kauniit sanat olisivat ansaittuja, Mary -- ja Jumala tietää,
että olen aikoinani uskonut sellaisia ansaitsevani --, niin luulisin
voivani antaa koko neljänkymmenentuhannen dollarin palkkion niistä. Ja
minä panisin tuon paperin tallelle, enempää kuin kultaa ja jalokiviä
merkitsevänä, ja säilyttäisin sitä aina. Mutta nyt -- Me emme voisi
elää sen syyttävän likeisyyden varjossa, Mary.

Hän pani sen tuleen.

Juoksupoika toi kirjeen. Richards avasi sen; lähettäjä oli Burgess:

    "Te pelastitte minut tukalana hetkenä. Minä pelastin teidät
    eilis-iltana. Se maksoi minulle valeen, mutta sen uhrauksen tein
    kernaasti ja kiitollisella sydämellä. Tässä kaupungissa ei
    yksikään tiedä niin hyvin kuin minä, kuinka hyvä ja urhea ja jalo
    mies te olette. Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen
    mukaan mitä tiedätte asiasta, josta olen syytettynä ja yleiseen
    tuomittuna, mutta pyydän, että ainakin uskotte minut kiitolliseksi
    mieheksi; se auttaa minua kantamaan taakkani.

                                                 _Burgess_."

-- Jälleenkin pelastettu. Ja sellaisilla ehdoilla!

-- Hän pani kirjelmän tuleen. -- Soisin -- soisin olevani kuollut,
Mary, poissa tästä kaikesta!

-- Voi, katkeran katkeria ovat nämä päiviä, Edward. Juuri heidän
jalomielisyytensä ja luottamuksensa tekevät pistokset syviksi -- ja
niitä tulee yhtämittaa!

Kolmea päivää ennen vaalia sai kahdestatuhannesta äänestäjästä kukin
kallisarvoisen muistolahjan -- yhden noita kuuluisia tekaistuja
kaksoiskotkia. Pitkin toisen sivun reunaa oli leimattu sanat:
"HUOMAUTUKSENI KÖYHÄLLE MUUKALAISELLE KUULUI: --" Toisen sivun
ympärykseen oli leimattu: "MENE JA TEE PARANNUS. (SINETTI.) PINKERTON".
Kuuluisan pilan kaikki rippeet syydettiin siten yhden ainoan miehen
niskaan, ja tulos oli tuhoisa. Se elvytti äskeisen jättiläisnaurun ja
kohdisti sen Pinkertoniin; Harkness voitti vaalissa loistavasti.

Ensimäisen vuorokauden lopulla maksuosotustensa saamisen jälkeen
alkoivat Richardsit saada omantuntonsa lannistuneena tyynnytellyksi.
Vanha pariskunta opiskeli tottumaan tekemäänsä syntiin. Mutta saivatpa
he vielä kokea, että synti herättää uusia ja todellisia kauhuja,
milloin näyttää mahdolliselta, että se tulee ilmi. Tämä teki heidän
elämässään kerrassaan käänteen. Kirkossa oli aamusaarna tavallisen
kaavan mukainen: samat vanhat asiat lausuttiin samoin vanhoin sanoin.
He olivat ne kuulleet tuhanteen kertaan ja havainneet ne haitattomiksi,
melkein merkityksettömiksi, ja mukaviksi torkahduksen avittajiksi.
Mutta nyt oli toista: saarna tuntui tulvivan syytöksiä; se kuulosti
suoraan ja erityisesti tähdätyltä ihmisiin, jotka salailevat
kuolemansyntejä. Kirkonmenojen jälkeen he irtausivat onnittelijain
liudasta niin väleen kuin pääsivät, rientäen kotia kohti,
epämääräisten, varjomaisten, hämärien pelkäilyjen jähmetyttäminä. Ja
sattuivatpa he vilahdukselta näkemään mr. Burgessin tämän kääntyessä
kulmasta. Hän ei ollut tietääkseenkään heidän tervehtävästä
nyökkäyksestään! Hän ei ollut sitä nähnyt; mutta sitä eivät he
tienneet. Mitä merkitsikään hänen käyttäytymisensä? Se saattoi merkitä
-- se saattoi -- merkitä -- oi, monen monituisia kamaluuksia. Tiesikö
hän mahdollisesti, että Richards olisi takavuosina voinut puhdistaa
hänet syytöksestä, ja oliko hän ääneti odotellut tilaisuutta
maksaakseen samalla mitalla takaisin? Kotona he hädissään johtuivat
kuvittelemaan, että heidän palvelijattarensa oli kenties ollut
viereisessä huoneessa kuuntelemassa, kun Richards ilmaisi vaimolleen
sen salaisuuden, että hän tiesi Burgessin viattomaksi. Jopa oli
Richards muistelevinaan kuulleensa sieltä silloin hameen kahinaa;
piankin oli hän varma siitä. He kutsuivat Saraa kamariinsa milloin
milläkin verukkeella ja pitivät silmällä hänen kasvojaan; jos hän oli
heidät kavaltanut mr. Burgessille, niin se ilmenisi hänen sävyssään. He
tekivät hänelle kysymyksiä -- kysymyksiä niin umpimähkäisiä, sekavia ja
näköjään turhanaikaisia, että tyttö varmasti uskoi äkillisen onnen
saaneen vanhukset päästään pyörälle. Heidän terävä ja tiukka
tuijotuksensa säikytti häntä, ja se ratkaisi asian. Hän punasteli, hän
hermostui ja hämmentyi, ja vanhuksille nämä olivat selviä syyllisyyden
merkkejä -- jonkin kamalan syyllisyyden -- ehdottomasti oli hän urkkija
ja kavaltaja. Taas kahden kesken jäätyään he alkoivat liitellä monia
toisiinsa kuulumattomia seikkoja yhteen ja saivat hirveitä tuloksia
yhdistelystään. Asiain jo ollessa jokseenkin pahimmillaan ähkäisi
Richards äkkiä, ja hänen vaimonsa kysyi:

-- Voi, mikä nyt? -- mitä nyt?

-- Kirje -- Burgessin kirje! Sen sanamuoto oli ivallinen, nyt sen
huomaan: "Pohjaltanne ette voi minua pitää arvossa, sen mukaan mitä
_tiedätte_ siitä _asiasta_, josta olen syytettynä" -- voi, kaikki on
nyt ihan selvää, Jumala minua auttakoon! Hän tietää, että minä tiedän!
Ajatteles, kuinka taidokkaasti hän on sanansa sommitellut. Se oli ansa
-- ja hupelona minä tartuin siihen. Ja, Mary --!

-- Oi, tämä on hirveätä -- tiedän mitä aiot sanoa -- hän ei palauttanut
sinun jäljentämääsi koetushuomautusta.

-- Ei -- hän säilytti sen tuhoksemme. Mary, hän on jo paljastanut
meidät joillekuille. Minä tiedän sen -- hyvinkin tiedän. Näin sen
useistakin kasvoista jumalanpalveluksen jälkeen. Haa, hän ei vastannut
tervehdykseemme -- _hän_ tiesi mitä oli tehnyt!

Yöllä haettiin lääkäri. Aamulla levisi viesti, että vanha pariskunta
oli pahanlaisesti sairastunut -- heidät oli voivuttanut kiihtymyksen
jännitys, jota oli tuottanut heidän suuri onnenpotkauksensa, onnittelut
ja iltavalvonta, sanoi lääkäri. Kaupunkilaiset olivat vilpittömästi
pahoillaan, sillä nämä vanhukset olivat nyt jokseenkin kaikkena, mitä
heille oli ylpeiltäväkseen jäänyt.

Kahta päivää myöhemmin olivat viestit huolestuttavampia. Vanha pari
houraili ja käyttäysi kummallisesti. Hoitajattarien nähden oli Richards
näytellyt maksuosotuksia -- 8,500 dollarilleko? Ei -- ne vastasivat
hämmästyttävää summaa -- 38,500! Miten oli näin tavaton onnen anti
selitettävä?

Seuraavana päivänä oli hoitajattarilla lisää tietoja kerrottavana -- ja
ihmeellisiä. He olivat päättäneet kätkeä maksuosotukset, jottei niitä
mikään vahinko kohtaisi; mutta heidän etsiessään olivatkin ne kadonneet
potilaan pieluksen alta -- hävinneet jäljettömiin.

Sairas oli sanonut:

-- Antakaa pieluksen olla; mitä te tahdotte?

-- Arvelimme parhaaksi, että maksuosotukset --

-- Niitä ette enää koskaan näe -- ne ovat hävitetyt. Ne tulivat
Kiusaajalta. Näin niissä helvetin leiman, ja tiesin niiden olevan
lähetettyjä viettelemään minut syntiin. -- Sitten hän rupesi
loruilemaan kummallisia ja kamalia asioita, joita ei voitu oikein
ymmärtää; lääkäri kehotti heitä pitämään ne omana tietonaan.

Richards oli oikeassa; maksuosotuksia ei enää sen koommin nähty.

Joku hoitajatar oli kai puhunut unissaan, sillä kahden päivän kuluessa
levisivät kielletyt lörpötykset kautta koko kaupungin; ja ne olivat
hämmästyttäviä. Ne näyttivät ilmaisevan, että Richards oli itse
tavotellut säkkiä ja että Burgess oli asian salannut, sitten
ilkeyksissään sen antaen ilmi.

Burgessia kovisteltiin, mutta hän vankasti kielsi kaiken. Ja hän sanoi,
ettei ollut kohtuullista antaa mitään merkitystä sekapäisen, sairaan
vanhuksen jaarituksille. Mutta epäluulo oli virinnyt, ja asiasta
puheltiin ahkerasti.

Parin päivän kuluttua kerrottiin, että mrs. Richardsin hourailut
muodostuivat samanlaisiksi kuin hänen miehensäkin. Epäluulo leimahti
nyt vakuutukseksi, ja kaupungin ylpeys ainoan häpeästä säästyneen
arvokkaan kansalaisensa puhtaudesta alkoi himmentyä ja lepattaa
sammumaisillaan.

Kului kuusi vuorokautta; sitten saatiin uusia tietoja. Vanha pariskunta
teki kuolemaa. Richards selvisi täydelle tajulleen viimeisellä
hetkellään ja lähetti noutamaan Burgessia. Burgess sanoi:

-- Kaikki poistukoot huoneesta. Luullakseni hän haluaa sanoa jotakin
kahden kesken.

-- Ei! -- epäsi Richards; -- minä tarvitsen todistajia. Tahdon, että te
kaikki kuulette tunnustukseni, jotta voin kuolla ihmisenä enkä koirana.
Minä olin nuhteeton -- keinotekoisesti -- kuten muutkin; ja muiden
tavoin minä lankesin kiusauksen kohdatessani. Vahvistin nimelläni
valheen ja tavottelin tuota kurjaa säkkiä. Mr. Burgess muisti, että
minä oli osottanut hänelle erään palveluksen ja kiitollisuudesta (ja
tietämättömyydestä) hän salasi hakemukseni ja pelasti minut. Te
tiedätte rikkomuksen, josta Burgessia aikoinaan syytettiin. Minun
todistukseni, yksistään minun olisi voinut hänet puhdistaa, ja minä
olin pelkuri ja jätin hänet kärsimään häpeää.

-- Ei -- ei -- mr. Richards, te --

-- Tämän salaisuuden kavalsi hänelle palvelijattareni --

-- Kukaan ei ole minulle mitään kavaltanut --

-- Ja silloin hän menetteli luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti; hän
katui pelastavaa ystävällisyyttään ja _paljasti_ minut -- kuten
ansaitsin --

-- En ikinä! -- Minä vannon --

-- Kaikesta sydämestäni annan hänelle anteeksi.

Burgessin kiihkeät vastaväitteet kaikuivat kuuroille korville; kuoleva
mies vaipui ikuiseen uneensa, tietämättä jälleenkin tehneensä
Burgess-paralle vääryyttä. Seuraavana yönä kuoli vanha rouva.

Yhdeksästätoista pyhästä oli viimeinenkin sortunut kirotun säkin
uhriksi; kaupungilta oli riistetty viimeinenkin riekale entistä
loistonlippuansa. Sen suru ei ollut näkyisä, mutta se oli syvä.

Rukouksilla ja anomuksilla saatiin lainlaatijakunnaita lupa muuttaa
Hadleyburgin nimi -- enpä sanokaan miksi -- ja jättää sana pois
tunnuslauseesta, joka oli monien sukupolvien ajan somistanut kaupungin
virallista sinettiä.

Se on jälleenkin rehellinen kaupunki, ja varhain on sen miehen
noustava, joka sen toistamiseen torkahtamasta tapaa.








End of the Project Gutenberg EBook of Nimensä pilannut kaupunki, by Mark Twain

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 53301 ***