
The Project Gutenberg eBook of Pustan poika

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and 
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms 
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online 
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, 
you will have to check the laws of the country where you are located 
before using this eBook.


Title: Pustan poika

Author: Emmuska Orczy
Translator: Väinö Nyman

Release Date: August 22, 2023 [eBook #71472]

Language: Finnish

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUSTAN POIKA ***





PUSTAN POIKA

Kirj.

Paronitar Orczy


Englanninkielestä (»A Son of the People») suomentanut

Väinö Nyman





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1921.



SISÄLLYS:

ENSIMMÄINEN OSA.

Kylä tasangolla.
Kaikkien suosikki.
Sukuylpeyttä.
Rahanlainaaja.
Vanha saituri.
Kisfalun vuokraaja.
Lainaaja ja korko.
Ensimmäiset vieraat.
Kaunis Ilonka.
Rakkauden idylli.
Uhkaava myrsky.
Herra ja talonpoika.
Kosto.
Suuri onnettomuus.
Hyvitys.

TOINEN OSA.

Pääsiäisaamu.
Köyhtynyt kreivi.
Juutalainen Rosenstein.
Kansan poika.
Vastaus.
Jalosukuinen neito.
Unelma.
Kuinka kyläläiset suhtautuivat uutisiin.
Häät.
Kangastus.
Talonpojan vaimo.
Auttamaton asia.

KOLMAS OSA.

Rakkauden surua.
»Kunnioita isääsi ja äitiäsi!»
Rakkauden hauta.
Rakkaus riemuitsee.
Loppulause.






ENSIMMÄINEN OSA.




KYLÄ TASANGOLLA.


Rakastatko vuoristoa, englantilainen lukijani, pidätkö noista
Rein-virran varrella olevista romanttisista kukkuloista ja Alppien
jylhistä huipuista, vai ovatko oman isänmaasi eteläosissa olevat
loivat ja aaltoilevat rinteet sinulle mieluisammat? Omasta puolestani
on minun tunnustettava, että rakastan intohimoisesti tasankoja, jotka
valloittavat mieleni kokonaan, noita Unkarin villejä ja salaperäisiä
aavikoita, jotka sijaitsevat syvällä Danubin ja Theisz'in välissä. Aina
kun näen noita autioita pustia [puszta = tasanko], tuntuu minusta, että
mieleni vapautuu, katseeni saadessa esteettömästi mitata kaukaista
taivaanrantaa, joka omalla viehkeydellään kiinnittää ihmisten huomion
puoleensa.

Katsokaa, kuinka kaukana taivaanranta näyttääkään olevan tuolla,
missä maa ja taivas tapaavat toisensa sulautuen yhteen sinestä ja
punertavasta hiekasta muodostuneeksi pehmeäksi purppuraiseksi juovaksi.
Ilma väreilee äärettömästä kuumuudesta, ja kun katse koettaa saada
selville, mitä tuon salaperäisen autiuden takana piilee, ilmestyykin
äkkiä kaukaiselle taivaanrannalle valkoisia ja elottomia torneja,
minareetteja ja kirkon kupooleja, jotka kuvastuvat johonkin etäiseen
lumoavaan lammikkoon tuolla, jonka toiselle puolelle silmäkin voi
nähdä. Sopusuhtaisesti yhtyy se tuohon oikullisen kangastuksen
lumoavan käden siniselle kankaalle maalaamaan petolliseen ja
salaperäiseen kuvaan, noihin hurmaaviin kuviteltuihin torneihin ja
minareetteihin, joissa oleskelee jonkun toisen puoleksi maallisen ja
puoleksi taivaallisen maailman asukkaita, olentoja, jotka ovat samaa
alkuperää kuin nuo äärettömät etäisyydetkin, jotka alkavat sieltä,
mihin harhakuvat haihtuvat. Sokaistuina sulkeutuvat silmät hetkiseksi
kuin lykätäkseen tuon kultaisen näköharhan katselemisen tuonnemmaksi,
mutta kun ne jälleen avautuvat, ovat tornit ja minareetit kadonneet
näkyvistä, ja vain muutamat etäisyydessä olevat surulliset ja nuokkuvat
pajupensaat tahi solakat poppelit rikkovat taivaan purppuraisen
rannan. Ajatukset viipyvät silloin mielellään noissa kuvitteluissa,
uskaltamatta oikein uskoa todeksi tuota kaukaista vaimennettua ääntä,
tuota satojen kavioiden aiheuttamaa kapsetta, joka kuuluu pehmeältä
kuivalta maalta. Ehkä tuo lumoava ääni onkin kuvittelua ja ehkä tuo
tömisten ohitse laukkaava villi hevoslauma, jonka harjat hulmuavat ja
hännät heiluvat, onkin noiden kangastuksen kaukaisten minareettein
henkiolentojen omistama hurmaava eläinjoukko. Tuo ääni on kumminkin
todellinen, ja hevoset laukkaavat hurjasti tiehensä satulattomilla
tammoilla ratsastavien paimenten ajamina, joiden valkoisten
palttinapaitain hihat liehuvat tuulessa kuin siivet, kun he ohitse
kiitäessään ja ajaessaan laumaa edellään läjähdyttelevät suopunkiaan.
Hetkisen tuntuu tasangolla olevan vain elämää, sillä sekä oikealta että
vasemmalta pysähtelee säikähtyneitä lintuja lentoon, ja kirkkaanväriset
sisiliskot syöksähtelevät pelästyneinä sinne tänne kolosta koloon.
Sitten häipyy vähitellen kavioiden kapse etäisyyteen, paimenten
suopunkien läjähtely lakkaa kuulumasta, linnut laskeutuvat taasen
maahan lepäämään ja ajatukset alkavat arvailla, oliko tuo palanen
levotonta elämää toinen unelma, jonka mielikuvitus ensin väritti ja
sitten haihdutti.

Jälleen vallitsee hiljaisuus, joka voittaa ehdottomasti kaikkien
keskipäivän kuumuudessa torkkuvien eläinten äänet. Oikealle ja
vasemmalle levenevillä rajattomilla kentillä kasvavat vesimelonit
työntävät korkeita smaragdinviheriöitä runkojaan polttavaa aurinkoa
kohti, ja niiden takana kullanvärinen vehnä ja maissin vapisevat
latvat heiluvat ja nyökkyvät ohitse kiitävissä tuulenpuuskissa,
sulotuoksuisen rosmariinin muuttaessa kaikkialla maan hehkuvan värin
harmaanvihertäväksi. Kaukana tuolla matkojen päässä ojentelee muudan
tuulimylly pitkiä siipiään kuin saalistaan vaaniva jättiläislintu,
ja suoraan tasangon poikki johtaa pyörien jälkien uurtama korkea
tie pohjoiseen Kecskemét'iin päin. Mutta siinä onkin sitten kaikki.
Mitään muuta ei ole kuin taivasta, maata ja autiutta — tuota
rajatonta autiutta — kaikkien omaa, joka on luotu valloitettavaksi,
ymmärrettäväksi ja rakastettavaksi.

       *       *       *       *       *

Noiden kukoistavien maalaiskaupunkien, Kecskemét'in ja Gyöngyös'in,
keskivälillä, juuri tuon laajan Nádasdy-tasangon rajalla, sijaitsee
Arokszállas'in mitätön kylä muutamine olkikattoisine taloineen ja
vanhoine keskiaikaisine kirkkoineen, joka näyttää viileältä ja
harmahtavalta keskipäivän auringonpaisteessa. Läheisyydessä on kirkkaan
keltaiseksi maalattu pappila silmäänpistävine smaragdinviheriöine
ikkunanluukkuineen ja pienine puutarhoineen, jonka samettihaapojen ja
resedapenkereitten välissä arvokas vanha isä Ambrosius kävelee kuumina
kesäiltoina nukkavierussa kuluneessa kauhtanassaan mumisten rukouksiaan
unisin äänin.

Tien vieressä on sitäpaitsi pieni ravintola olkikattoineen, joka on
kallellaan toiselle puolelle kuin humalaisen talonpojan hattu. Siellä
tasankojen paimenet kohtaavat töitten loputtua illan viileydessä
kylässä asuvat ystävänsä, tupakoivat varjoisien raitojen juurilla
ja kuuntelevat vaatimattoman mustalaissoittokunnan sulosointuisten
viulujen ja surisevien säkkipillien säveliä.

Silloin, ellei ravintoloitsija ole saapuvilla ja jos hänen nuori kaunis
vaimonsa suhtautuu suopeasti kosiskeluun ja juoruihin, keskustellaan
Bideskut’in herran viimeisistä omituisuuksista ja ryypiskellään hyvää
viiniä.

Mistä Heven maakunnan talonpojat keskustelivat, ennenkuin
kartanonomistaja hullaantui koneihin ja rakentamiseen, jää varmasti
arvoitukseksi, sillä sitten kun nuo huomattavat puusta ja raudasta
kyhätyt koneet, jotka leikkasivat maissin ja sitoivat sen lyhteiksi
ihmisten avutta, ilmestyivät Bideskut’iin, kiinnittivät ne niin
kaikkien huomion puoleensa, ettei muusta enää puhuttukaan.

Tasangoilla asuva unkarilainen talonpoika on hidas, laiska, iloinen ja
tavallisesti hyväluontoinen olento, joka on hyvin tyytyväinen tämän
runsauden maan ja Jumalan antamiin lahjoihin, mutta kartanonomistajan
maataloudellisten uudistusten vuoksi olivat mielet alkaneet kiihtyä,
ja huolimatta siitä, että Keményn András, tuo kaikkien tuttu ja
maakunnan rikkain talonpoika, oli kieltäytynyt hyväksymästä sellaisia
toimenpiteitä, kokoonnuttiin ravintolaan iltaisin juttelemaan ja
tuomitsemaan yhteisesti kartanonomistajan pahoja tekoja.

Vas Berczi, joka oli kerran matkustanut junassa Kecskemét’istä
Gyöngyös'iin ja palannut taas kotiin turvallisesti ja terveenä, ja jota
senvuoksi pidettiin jonkunlaisena asiantuntijana, melkeinpä Kemenyn
Andráksen veroisena, oli lyönyt suuren ahavoituneen nyrkkinsä kumahtaen
pöytään ja yskittyään tarpeekseen todellisin taikauskoisen pelon ilmein
selittänyt voimakkaasti, että maissin jauhaminen jauhoiksi ei voi
tapahtua myllärin avutta, ellei piru itse sekaannu leikkiin.

»Mutta et suinkaan tarkoita, Berczi», sanoi muudan nuori talonpoika,
jonka päivettyneet kasvot olivat kalpeat pelosta, »että kartanon herra
aikoo tehdä tuollaista tuossa rakennuksessa?»

Berczi nyökäytti päätään.

»Sanon sen teille, lapseni, että olen kuullut sen Jánkolta itseltään,
herramme palvelijalta. Hän kertoi minulle, että tuossa rakennuksessa,
jonka Jumala tuhotkoon, ennenkuin sitä käytetään sellaiseen
jumalattomaan tarkoitukseen, kaikki Bideskut’in maissi jauhetaan
jauhoiksi ihmisten avutta».

Seurasi muutamia hetkiä kestävä painostava vaitiolo, mustalaiset
lopettivat soittonsa ja kaikki tuijottivat suunniltaan pelosta näiden
erikoisten uutisten viisaaseen kertojaan.

»Sitten kertoi kai Jánko myöskin, mihin tarkoitukseen tuo hirveä
savupiippu on rakennettu?» uskalsi vihdoin joku peloissaan kysyä.

»Jánko valehtelee varmasti», sanoi kylän oraakkeli ytimekkäästi, »tahi
sitten on hän suuri tyhmeliini. Mitä luulette hänen sanoneen tuosta
piipusta?»

Kukaan ei kyennyt arvaamaan ja kaikki pudistivat synkästi päätään ollen
suunnattomasti peloissaan. Berczi odotti, kuten suurten puhujain tapa
on silloin kun he aikovat sanoa jotakin hyvin vaikuttavaa, sitten hän
nojautui karkeasti tehtyyn puupöytään ja viittasi ympärillä olevia
tulemaan lähemmäksi, sillä nyt oli puhe sellaisista asioista, joista ei
voitu kertoa muuten kuin kuiskaillen.

»Jánko selitti, että suuri tuli, jota varten tuo hirveän pitkä piippu
on rakennettu, sytytetään panemaan käyntiin muudan kone, kuten hän
sitä nimitti, joka sitten jauhaa maissin jauhoiksi. Jánko valehtelee»,
toisti hän, nyt kumminkin vähemmän tehostavasti ja niin levottomin
ilmein, ettei se ollenkaan sopinut Arokszállas'in viisaimmalle
miehelle. Kaikkien kasvot kalpenivat kuitenkin kovasti eikä kukaan
uskaltanut julkilausua ajatuksiaan, joita risteili jokaisen tuossa
joukossa olevan tyhmän ja taikauskoisen talonpojan aivoissa.

»En pidä tuollaisesta ollenkaan», sanoi eräs nuori paimen vihdoin ja
kohotti viinimaljan huulilleen vapisevin käsin.

»Ei suinkaan kukaan muu kuin piru voi käyttääkään sellaista tulta
hyväkseen, joka kykenee täyttämään tuon pitkän piipun savulla?»

»Paha tästä tulee ennemmin tahi myöhemmin, lapseni», lopetti kylän
oraakkeli vakavasti.

»Ja sillä aikaa», sanoi eräs tummaverinen jättiläinen nojatessaan
voimakkaita kyynärpäitään pöytään, »kuin piru apulaisineen toimittaa
kaiken työn pelloilla, käy varmasti niin, että poikamme saavat
laiskoitella ja rupeavat juomaan kunniallisen työn puutteessa».

»Sellainen voi olla kyllä hyvinkin mahdollista».

»Entä mihin me sitten joudumme? Kuka meille palkan maksaa ja miten
voimme tulla toimeen?»

»Niin, miten todellakin?»

»Bideskut’in herra on sopinut tästä kaikesta pirun kanssa!» jyrisi
jättiläinen. »Kuinka me voimme tietää, eikö hän sitten kuin olemme
kuolleet nälkään ole sitoutunut luovuttamaan sielujamme ystävälleen
pirulle?»

Nuoret miehet ristivät nopeasti silmänsä ja heidän pelokas katseensa
kiersi taikauskoisesti paikasta paikkaan. Kapea rauhallinen maantie,
jonka hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, alkoi kadota illan varjoihin.
Sen takana olevasta ravintolan avonaisesta ovesta kuului ahkeran
emännän ääni, kun hän siistiessään keittiötä ja seurusteluhuonetta
päivän liikkeen tauottua hyräili jotakin laulua. Harmaanviheriän
vilpoisen raidan riippuvat oksat humisivat hiljaa vienossa
kesätuulessa. Minkään ei varmastikaan olisi pitänyt häiritä näiden
yksinkertaisten talonpoikien mielen onnellista rauhallisuutta, mutta
kumminkin tuntui taikauskoinen pelko väijyvän joka nurkassa eikä kukaan
uskaltanut katsoa aavikolle ja taivaanrannalle päin, josta vieläkin
siinti hämärästi tuo suuri rakennus korkeine savupiippuineen.

»Pyydän isä Ambrosiusta lukemaan jonkun erityisen messun pirun
karkoittamiseksi», vihjaisi muudan nuori paimen vihdoin.

»Isä lupasi minulle siunata tulevana sunnuntaina paljon vettä, jota
tulemme nyt tarvitsemaan kodeissamme», sanoi Vas Berczi koettaen
heikosti lohduttaa muita.

»Minulle on kerrottu, ettei piru pelkää mitään niin kauheasti kuin
pyhää vettä», kuiskasi jättiläinen.

»Pyytäkäämme, että isä Amrosius ruiskuttaisi pyhää vettä koko
rakennukseen», vihjaisi muudan mies.

»Mielestäni pitäisi isän siunata ensimmäinen sade, jolloin piippuun
tunkeutuva pyhä vesi voi sammuttaa pirun sytyttämän valkean».

»Viimeisenä pyhän Swithin'in päivänä ei satanut ollenkaan», sanoi
Berczi ollen hyvin synkällä tuulella, »emmekä senvuoksi voi odottaa
sadetta ainakaan kymmeneen päivään».

»Pirulla on siis tarpeeksi aikaa asettautua tänne kylään asumaan,
eikä silloin arkkipiispa eikä itse Rooman paavikaan voi sitä täältä
karkoittaa».

»Olemme kaikki suuria pelkureita,» sanoi tuo mustahko jättiläinen
nousten nopeasti seisoalleen ja heristäen suurta voimakasta nyrkkiään
länttä kohti. »Olemme sallineet herramme liittyä saatanaan ja
seisoneet toimettomina vieressä, kun tiili muurattiin tiileen tuota
saatanalle vihittyä rakennusta rakentaessa. Nyt on meille kerrottu,
että ylihuomenna kaikki helvetin pirut rupeavat työskentelemään tuossa
perkeleen myllyssä jauhaakseen kaiken Bideskut’in kauniin maissin
minkään muun avutta kuin suuren tulen, kauhean piipun ja jonkinlaisen
rautaisen koneen, jota en voisi takoa alasimellani, vaikka olenkin
aikoinani tehnyt paljon kunnollistakin sepäntyötä. Aiotteko sanoa
minulle, toverit, että meidän on pysyttävä toimettomina ja katseltava
syrjästä, miten leipä ryöstetään suustamme ja sielumme luovutetaan
ihmisten viholliselle?»

»Emme! Hyvin puhuttu, seppä Sándor! Emme aio kärsiä sellaista!»
huusivat kaikki yhteen ääneen hyväksyvästi, paitsi Berczi, joka
ei hyväksynyt kenenkään muun puhetta kuin omansa. Hän kohautti
halveksivasti olkapäitään ja sanoi: »Olisimme pelkureita, jos
pitäisimme sen hyvänämme».

Jättiläisen puhe oli rohkaissut pelästyneitä mieliä. Kaikki kehoittivat
nyt mustalaisia soittamaan, ja nämä, huomattuaan muutoksen joukossa,
alkoivat soittaa erästä innostavaa unkarilaista marssia.

»Hei, Lotti, enemmän viiniä ja nopeasti!» huusi pari vanhempaa
joukossa olevaa miestä. Toiset täyttivät piippunsa ja valmistautuivat
tarkkaavaisesti kuuntelemaan seppä Sándorin voimakasta puhetta.

Muutamien minuuttien kuluttua ilmestyi kaunis emäntä pihalle tuoden
tullessaan pari kolme pulloa viiniä ja muutamia haarikoita, ja
hymyillen niin iloisesti, että lumivalkoiset hampaat loistivat.

Hän väisti ihmeellisen ketterästi kaikki rohkeat käsivarret, jotka
ojentautuivat kiertyäkseen hänen solakan vartalonsa ympärille, ja niin
pian kuin hän oli asettanut pullot ja haarikat pöydälle, antoi hän
parille tyhmänrohkealle ihailijalleen kaikuvat korvapuustit.

»Miksi te kaikki rupesitte äkkiä niin kovasti elämöimään?» kysyi hän
keikauttaen pientä tummaa päätään. »Luulin teidän suunnittelevan
jotakin konnankujetta, koska olitte juuri äsken niin hiljaa.»

»Suuria asioita on tekeillä, Lotti ystäväni», sanoi seppä mahtavasti
vasta saavuttamansa kansansuosion rohkaisemana. »Keskustelemme juuri
niin merkityksellisistä asioista, ettei niitä sovi naisten kuunnella».

Lotti katsoi häneen veitikkamaisin, tummin, loistavin silmin. Hän
kohautti lihavia olkapäitään ja sanoi iloisesti nauraen:

»Siunatkoon, Sándor, kuinka mahtavasti me nyt puhummekaan, kun ei
Kemenyn András satu olemaa täällä. Tiedän teidän suunnitelmanne,
vaikka en ollut niitä kuulevinanikaan. Tiedätte, ettei András lupaa
teidän puhua halveksivasti kartanon omistajasta eikä suunnitella
mitään konnantöitä häntä vastaan, minkä vuoksi odotatte, kunnes hän
on poistunut jonnekin saadaksenne sitten hänen selkänsä takana hautoa
kaikkia ilkeyksiä. Mutta hän ei olekaan nyt niin kaukana kuin luulette.
Hän saa kyllä selville juonenne aivan varmasti ja silloin — Tiedätte
kaikki, että hän on vihoissaan hirmuinen».

»Niin olen minäkin, kaunis Lotti», vastasi jättiläinen nauraen, »ja
olet melko rohkea uskaltaessasi suututtaa seppä Sándorin. Luuletko
meidän olevan enää lapsia pelätäksemme Andrásta kuin opettajaa? Sinun
on suudeltava minua, Lotti, tuon häpeämättömyytesi vuoksi, niin, sinun
on suudeltava minua kolme kertaa tehdäksesi miehesi ja herrasi niin
mustasukkaiseksi, että hän katkaisee uuden keppinsä lyödessään sinua
lihaville hartioille».

Ja antautuen kevyen unkarilaisen luonteensa johdettavaksi alkoi tuo
mustahko jättiläinen, unhotettuaan paholaisen, tämän vehkeet ja
Bideskut'in herran höyrymyllyn, Iloisesti nauraen ajaa ravintolan
kaunista emäntää pöydän ympäri, tilanteeseen, joka oli enempi heidän
laiskan aurinkoisen luonteensa mukainen kuin puheet pirusta ja
salajuonien suunnitteleminen kartanon omistajaa vastaan, suhtautuvien
nuorten paimenten ruvetessa joko hänen tahi Lotin puolelle asettamalla
käsivartensa toisen tahi toisen tielle. Tummaveriset mustalaiset
soittivat iloista csárdásta ja iloinen hälinä kuului kauas kylään.




II

KAIKKIEN SUOSIKKI.


Kuumissaan, huohottaen ja jännittyneenä juoksi kaunis emäntä
juoksemistaan raidan juurella olevan pöydän ympäri seppä Sándorin
ajaessa häntä väsymättä takaa. Seppä oli kumminkin juonut jo niin
paljon tuota hyvää viiniä, josta Heven maakunta on niin kuuluisa,
ettei hän pysynyt tarpeeksi vakavasti jaloillaan voidakseen onnistua
takaa-ajossaan.

Emäntä seisahtui pöydän toiselle puolelle ja painoi molemmin käsin
sydäntään, jonka hurja takaa-ajo ja nauru olivat panneet kovasti
sykkimään. Seppä Sándor oli pysähtynyt toiselle puolelle, ja molemmat
katsoivat nyt toisiinsa ollen valmiit uuteen juoksuun, nuorten
talonpoikien lyödessä vetoa toisen tahi toisen puolesta ja kehoittaessa
kumpaakin uudistamaan taistelun. Silloin kiertyi nopeasti, ennakolta
ollenkaan varoittamatta, pari vahvaa käsivartta kauniin Lotin ympärille
ja pari äänekästä suukkosta painettiin hänen hymykuoppaisille
poskilleen nauravan äänen huutaessa pöydän toisella puolella seisovalle
jättiläiselle:

»Aloitit aivan väärin keinoin, ystäväni Sándor. Näin sen pitää käydä,
eikö pidäkin Lotti?»

Ja vastusteluista huolimatta onnistui uusi tulokas ryöstämään vielä
suukkosen tahi pari kauniilta emännältä. Sitten nosti mies hänet
kokonaan maasta, kantoi hänet ravintolan ovelle ja saatettuaan hänet
turvallisesti seurusteluhuoneeseen sulki hän oven ja kääntyi iloisesti
nauraen seppään päin, joka mukaantui nurkumatta tappioonsa.

»Tule juomaan pullo viiniä kanssani, Sándor, tuon menettämäsi suukkosen
korvaukseksi», sanoi uusi vieras hyväntuulisesti. »Lotti, kyyhkyseni»,
huusi hän koputtaen oveen, »niin pian kuin pieni sydämesi on hieman
tyyntynyt, tuo tänne niin paljon viiniä, että sitä riittää kaikille.
Ja te, mustalaiset, soittakaa joku niin iloinen sävel kuin suinkin
vain osaatte meidän muiden juodessa malja hyvän toveruuden, kauniiden
naisten ja rakastamamme Unkarin, jota Jumala siunatkoon ja varjelkoon,
kunniaksi».

Nuorten talonpoikien iloisessa puheessa ja tarttuvaisessa naurussa
ei voitu huomata mitään vastustavaa. Lotti ilmestyi pian näkyviin
nyrpeänä, mutta sievästi, tuoden mukanaan puoli tusinaa uusia pulloja,
jotka hän asetti pöydälle, varoen kumminkin joutumasta mieluisan
vastustajansa läheisyyteen.

»Oletko todellakin niin vihainen Sándor'ille, Lotti?» kysyi uusi vieras
hymyillen. »Hän kai halusi vain suudella sinua, ja varmasti olet
sallinut hänen tehdä sen ennenkin aiheuttamatta tällaista melua».

Lotti kohautti hartioitaan ja vastasi hieman pahansuovasti:

»Kysy häneltä, András, miksi riitelimme, miksi hän halusi suudella
minua ja miksi en sallinut sen tapahtua, niin näet, rupeaako hän
kertomaan sitä sinulle».

Sitten hän kiiruhti takaisin ravintolaan, mutta ennenkuin hän
lopullisesti sulki oven, kääntyi hän ja lisäsi:

»Se tapahtui senvuoksi, että he puhuivat roskaa kartanon omistajasta ja
hänen myllystään. En sallinut sen jatkua, sillä tiesin, että jos sinä
olisit ollut täällä, et olisi sallinut sellaista».

Ja huudettuaan tämän hyvästiksi paukautti tuo pieni riemuitseva olento
seurusteluhuoneen oven kiinni, ja pian kuultiin hänen kimein äänin
laulavan jotakin vaatimattoman soiton säestykseksi.

Nuoren emännän pahansuopa lyhyt puhe tukki kumminkin vähäksi aikaa
pihassa kasvavan varjoisan raidan juurella istuvien miesten suut.
Nuoret paimenet ja talonpojat käyttäytyivät kuin lapset, joita on
nuhdeltu jostakin. He eivät koskeneetkaan viiniinsä, vaan tuijottivat
vaitiollen ja noloina eteensä, meluisan jättiläisen ja kaikkia muita
viisaamman Berczin poltellessa piipussaan olevan tupakan loppuun ja
katsoessa silloin tällöin salavihkaa uuteen tulokkaaseen.

»No niin, mistä tässä sitten oikeastaan onkaan keskusteltu?» kysyi
viimeksimainittu katsoen hyväntuulisesti hymyillen miehiin.

Kukaan ei vastannut.

»Siis tuo kirottu höyrymylly jälleen, luullakseni», lisäsi hän
huokaisten.

Vastausta ei kuulunut nytkään pitkään aikaan. Vihdoin naurahti vanha
Berczi:

»Tiedättekö, että se aloittaa jumalattoman toimintansa ylihuomenna,
András?»

András nyökäytti päätään.

»Ja luullakseni ylihuomenesta alkaen saamme kaikki ruveta näkemään
nälkää, sillä sittenhän ei ole enää mitään työtä kunniallisten ihmisten
tehtäväksi kuin piru sytyttää savuavan nuotionsa, kylvää, leikkaa,
sitoo ja jauhaa Jumalan viljaa Jumalan maalla», lisäsi kylän oraakkeli.

»Ja juuri kun tuo pieni kissa keskeytti minut, olin sanomaisillani...»
sanoi seppä Sándor.

Mutta András laski tyynesti karkean ruskean kouransa jättiläisen
käsivarrelle ja keskeytti tyynesti iloisin äänin:

»Aioit kai sanoa, Sándor, näiden muiden äänettömin suostumuksin, koska
he tietävät sen olevan totta, ettei teihin kuulu, mitä piru ja kartanon
omistaja tekevät Bideskut’issa, sillä onhan Keményn András vielä
Kisfalu'ssa. Hänellä on vielä työtä kaikille sitä haluaville ja hänellä
on niin pitkä kukkaro, ettei kenenkään, joka asuu peninkulmienkin
päässä, tarvitse kärsiä muutakaan puutetta, saati sitten nälkää.»

Seurasi jälleen pitkä vaitiolo ja kaikki näyttivät häpeävän yhä
enemmän. Mustalaiset soittivat liikuttavaa ja sydämeenkäypää
unkarilaista kansanlaulua, jonka sävel voi pehmittää kovimmankin
kuulijan sydämen.

»Olet kunnon mies, András», sanoi kylän oraakkeli seppä Sándorin
juodessa haarikallisen viiniä vapautuakseen kurkkuun nousseesta
vaivaavasta palasta, »mutta...»

»Siinä ei ole mitään muttaa, toverit. Meidän on tuettava toisiamme,
ja uskokaa puhettani, kun sanon, että tuo puhe pirusta on sulaa
hullutusta. En voi selittää tuota kaikkea teille, mutta isä Ambrosius
lupasi minulle tänä iltana, että hän huomenna saarnan asemasta selittää
teille tarkasti, miten maissi kartanon omistajan uudessa myllyssä
jauhetaan jauhoiksi. Silloin ymmärrätte sen luullakseni yhtä hyvin kuin
minäkin, ja kunnes se tapahtuu, pyydän teitä unhottamaan tuon kirotun
myllyn tahi ainakin sen ajattelemisen. Nyt on jo myöhäinen ja minulla
on pitkä ratsastusmatka kotiin, joten teidän on luvattava minulle,
ettette ajattele koko myllyä, ennenkuin huomenna jumalanpalveluksen
jälkeen. Pyydän tätä teidän itsenne ja terveytenne vuoksi», lisäsi hän
kohottaen haarikkansa. »No, lupaatteko?»

»Lupaamme!»

Vastaus oli yksimielinen. Selvästi oli tuo nuori talonpoika hyvin
rakastettu, koska hänen sanansa olivat vaikuttaneet. Viinihaarikat
tyhjennettiin ja kaikki huokaisivat helpotuksesta ja tyytyväisyydestä.
Mustalaiset alkoivat soittaa iloisempaa kappaletta, ja András huudahti
hiljaa:

»Csillag, kaunokaiseni, missä olet?»

Kuivalta hiekkakentältä alkoi kuulua kavioiden kapsetta ja pian
ilmestyi pimeästä näkyviin miellyttävä musta tamma, solakka ja
suloliikkeinen. Se tuli aivan pöydän viereen, jonka ääressä talonpojat
ryypiskelivät, ja löydettyään isäntänsä seisahtui se tyynesti
odottamaan. Sillä ei ollut satulaa, ei jalustimia eikä suitsia, mutta
Unkarin pustien talonpojat eivät käytä sellaisia välineitä. Kun he
ratsastavat täyttä vauhtia noilla hiekkatasangoilla, näyttää siltä kuin
mies ja hevonen olisivat kasvaneet yhteen.

András hyppäsi heti kahareisin tammansa selkään ja huudettuaan
ystävilleen jäähyväiset, johon nämä vastasivat kaikuvalla »Eläköön!»,
katosi hän pimeään.




III

SUKUYLPEYTTÄ.


Bideskutin päärakennuksessa, talleissa, tallipihalla, puu- ja
kasvitarhassa työskenneltiin kuumeisesti. Lukemattomat tallipalvelijat,
ajurit, kokit ja palvelijattaret juoksentelivat sinne tänne kuin irti
päässeet kanat, tehden kukin omia töitään kuumissaan, huohottaen ja
innoissaan. Eikä kreivitär itsekään, tottunut kun hän oli unkarilaisen
aateliston rajattomaan vieraanvaraisuuteen, voinut kokonaan tukahduttaa
tuon sähköttävän innostuksen vaikutusta, joka oli saanut koko talon
valtaansa. Hänen syntymäpäivänsä ja samalla myös uuden höyrymyllyn
käyntiinpanopäivän kunniaksi aiottujen juhlallisuuksien valmistukset
edistyivät nopeasti. Tänään vielä oli tuo suuri talo aivan tyhjä
vieraista, mutta huomenna alkaisi varmaankin niiden tulo, jota sitten
jatkuisi iltaan saakka.

Vaikka se kuokkavieraista tuntuikin aivan arvoitukselliselta, tiesivät
kumminkin muut maakunnan asukkaat, että elokuun kahdeksaskolmatta päivä
oli kreivitär Irman syntymäpäivä. Bideskut’issa oli noin kuusikymmentä
vierashuonetta, ja jokainen unkarilainen aatelismies, asuipa hän
sitten miten kaukana tahi lähellä hyvänsä, oli kaikkine omaisineen
hyvin tervetullut sinne noiksi muutamiksi ilonpäiviksi, joiden
kuluessa tilaisuutta aina vuosittain juhlittiin. Jokainen sai olla
varma lämpimästä vastaanotosta, tuhlaavaisesta vieraanvaraisuudesta ja
parhaimmista ja valikoiduimmista viineistä, suoraan sanoen, kaikesta,
joka kuuluu Unkarin tasankojen asukkaiden perinnäistapoihin. Senvuoksi
olivatkin Bideskut’in Guyri ja hänen vaimonsa, kreivitär Irma,
tähän vuoden aikaan aina valmiit ottamaan vastaan vieraita. Härkiä,
lampaita, karitsoita, hanhia, ankkoja ja kaikenlaista muuta siipikarjaa
teurastettiin erotuksetta, valkoista leipää leivottiin, vanhimpia
viinitynnyreitä avattiin, hienoimmat puvut, lakanat ja käsiliinat
tuuletettiin, ja kaikki laitettiin valmiiksi noille otaksutuille
sadoille vieraille, heidän lapsilleen, ajureilleen, palvelijoilleen,
palvelijattarilleen ja kuriireilleen.

Eräässä Bideskut’in isiltä perityn päärakennuksen vanhanaikaisessa
ilmavassa huoneessa istuivat kartanon herra ja hänen ylimyksellinen
puolisonsa keskustelemassa lopullisista järjestelyistä noiden kaikkien
odotettujen ja odottamattomien vieraiden huvittamiseksi. Huone oli
kalustettu kylän puusepän taitavasti kyhäämillä ja kaivertamilla
hienoilla ja vanhoilla tammi- ja mahonkituoleilla ja -pöydillä, ja
pienissä lyijypuitteisissa ikkunoissa oli paksut, valkaisemattomasta
pellavakankaasta valmistetut monenvärisillä koruompeluksilla kauniisti
kirjaillut verhot viilentämässä kuumaa keskipäivän auringonpaistetta.

Hilpeä ja hyväntahtoinen Bisdeskut’in Guyri veteli haikuja
lempipiipustaan kreivitär Irman laskiessa solakoilla sormillaan
huomiseksi odottamiaan vieraita.

»Egregyis'it tulevat varmasti», sanoi hän mietiskelevästi, »ja samoin
Kantássy't Vécsery't, Palotay't, Arany't, Miskolczy't ja Barótcz'it.
Et voi laskea vähemmän kuin neljä palvelijaa kutakin perhettä kohti,
ja kun lasketaan heidän lapsensa ja muutamia heidän ystäviään, jotka
he luultavasti tuovat mukanaan, on meillä jo seitsemänkymmentä aivan
varmaa vierasta. Sitten saapuu aina noin neljä- tahi viisikymmentä
sellaista, joita emme ole osanneet odottaakaan. Muistat kai, että meitä
istuutuessamme viime vuonna pöytään oli sataseitsemänkymmentä?»

»Hyvä on, rakkaani», vastasi kreivi, »saat antaa sellaisia määräyksiä
kuin haluat ja teurastuttaa niin paljon karjaa kuin luulet vieraiden
syövän. Jumalalle kiitos, Bideskut’issa on vielä niin paljon
elintarpeita, että ne riittävät jokaisen ystävämme perheen ravinnoksi
niin kauaksi aikaa kuin he vain haluavat viipyä luonamme. Ellei ole
tarpeeksi tilaa valmistaa heille jokaiselle eri vuodetta, voimme
levittää olkia harjoitustallin lattialle. Nuoremmat miehet saavat
nukkua siellä ja luovuttaa paremmat huoneet naisille ja lapsille.
Teurastuta, rakkaani, mistään välittämättä, käske Pannan valmistaa
ruokaa sellaisesta siipikarjasta, kaalista ja porkkanoista kuin hän
vain haluaa, sillä ne eivät lopu, vaikka ne hieman vähenevätkin.»

Ja Bideskuty, ollen ylpeä ja varma hedelmällisistä maistaan, jotka
antoivat hänelle kaiken tähän tuhlaavaiseen kuuluisaan unkarilaiseen
vieraanvaraisuuteen tarvittavat aineet, nojautui taaksepäin tuolissaan
ja veteli tyytyväisesti haikuja pitkästä kirsikkapuisesta piipustaan.

»Olisin mielelläni hankkinut Ilonkalle uuden silkkipuvun tähän
tilaisuuteen», sanoi kreivitär Irma toivovasti.

»Rakkaani», sanoi hänen miehensä nauraen hilpeästi, »Ilonka on hurmaava
tuossa musliinipuvussa, jonka ostin juutalaiselta parilla floriinilla.
Tiedät kai sitäpaitsi aivan hyvin, että rasvaiset setelit ja muut
rakastamamme keisari Frans Josefin kuvat ovat hyvin harvinaiset
tässä maamme kolkassa. Olen kumminkin kiitollinen Jumalalle siitä.
Emme milloinkaan halua mitään, jota emme voi saada. Ellei», lisäsi
hän tyytyväisesti nauraa hihittäen, »tuota myllyäni koneineen olisi
olemassa, en haluaisi nähdä rahaa vuosikausiin».

»Ja kumminkin tuhlaat sitä tuohon kirottuun höyrymyllyyn ja
niittokoneihin, joita talonpojat pelkäävät ja vihaavat, mielestäni
eivät niinkään aiheetta. Jumalalla ei voi olla milloinkaan
minkäänlaista osaa tuollaisiin asioihin, jotka ovat pirun omia
keksinnöitä, Guyri. En voi tukahduttaa pelkoani, että tuolla kaikella
on vielä pahat seuraukset».

»No mutta, sinähän puhut samoin kuin nuo taikauskoiset talonpojat! Te
naiset ette ymmärrä, millaisen hyväntyön ja hyödyn teen itselleni ja
maalleni, kun saan höyrymyllyni vain käyntiin».

»Tuo ansio voi joko tulla vähitellen, tahi olla tulematta, sitä en
tiedä, sillä en ymmärrä ollenkaan noita asioita. Käsitän vain, ettet
ikuisesti voi syytää rahaa noihin pirullisiin laitoksiin.»

Bideskuty ei vastannut. Perinpohjainen kokemus oli opettanut hänet
huomaamaan, että hänen silloin oli parasta vaieta kokonaan, kun
kreivitär rupesi puhumaan hänen suunnattoman kalliista lempiaatteestaan.

»Guyri», jatkoi kreivitär Irma, »ei ole vieläkään liian myöhäistä.
Luovu tuosta hullutuksesta äläkä turmele syntymäpäiväni iloa panemalla
myllyäsi tekemään tuota jumalatonta työtä».

»Rakkaani», vastasi kreivi, jonka itsepäisen vaikenemisen tämä suora
kysymys katkaisi, »sinuahan on tähän asti luultu ymmärtäväiseksi
naiseksi, ja niin ollen kai et voi kuvitellakaan, että tuhlattuani
melkein miljoonan markkaa tuon myllyn rakentamiseen, en panisi sitä
käyntiin saatuani sen valmiiksi?»

»Koska olet vain jatkanut sen rakentamista itsepäisyydestä, on sinulla
vielä aikaa keskeyttää se. Ei ole olemassa ainoatakaan ihmistä, joka
ei ole varoittanut sinua noista uusimuotisista laitteista. Olet niiden
vuoksi joutunut vain kaikkien vihattavaksi täällä omalla tilallasikin».

Jälleen turvautui hänen miehensä järkkymättömään vaitioloon. Hän veteli
vain haaveillen savuja pitkävartisesta kirsikkapuisesta piipustaan ja
salli vaimonsa kaunopuheliaisuuden aaltojen vyöryä taipumattoman päänsä
yli.

»Guyri», jatkoi kreivitär, »olen huomannut, että luonasi on viime
aikoina käynyt paljon juutalaisia. Naimisiinmenomme jälkeisinä aikoina
ei sellaisia näkynyt huoneissamme. Tiedät minun vihaavan noita
koneellisia päähänpistojasi niin, ettet ole kertonutkaan minulle
mitään, mihin tarkoitukseen ne on rakennuttu, mutta ei ainoakaan
juutalainen tulisi tänne, ellei sinulla olisi jotakin ostettavaa ja
myytävää tahi ellei sinun tarvitsisi lainata rahoja heiltä suurta
korkoa vastaan. Häpäiset meidät kokonaan, jos alat myydä maitasi,
viljaasi ja viinejäsi kuin tavallinen juutalainen kauppias. Tiedän ja
olet sanonut sen itsekin, ettei meiltä mikään lopu, vaikka se joskus
väheneekin, mutta vilja ei kasva unkarilaisen aatelismiehen vainioilla
senvuoksi, että hän likastaisi sormensa rupeamalla myymään sitä».

»Kultaseni», huomautti Bideskut’in herra lempeästi, »kun perin tämän
tilan isäni kuoltua, oli täällä kolmekymmentätuhatta mitallista vehnää
mätänemässä pelloilla sen sijaan, että se olisi käytetty johonkin
hyödylliseen tarkoitukseen».

»Niin», vastasi kreivitär, »miksi se ei saisi mädätä, jos sitä on niin
paljon, ettei sitä voida kaikkia lahjoittaakaan pois? Kodissani mätäni
eräänä vuonna kolmetuhatta mitallista vehnää ja isäni olisi sallinut
mädätä viisikymmentäkintuhatta, ennenkuin hän olisi ruvennut sitä
myymään. Ottaa nyt rahaa sellaisesta kauheata!» lisäsi hän vanhoin
isiltä perityin ylpeyden tuntein.

Kreivi ei vastannut nytkään mitään. Ehkä hän ajatteli sitä tosiasiaa,
ettei hänen vaimollaan eikä tämän sisarilla olisi kattoa päänsä yllä,
jolleivät he olisi päässeet naimisiin, sillä ei ainoastaan vilja, vaan
myöskin pellot, karja, maatilat sekä isiltä peritty koti olivat jo
aikoja sitten joutuneet kokonaan juutalaisten haltuun. Heidän isänsä
ei ollut likastanut sormiaan myymällä viljaa ja tukkeja, vaan oli
kiinnittänyt talonsa, maansa ja kaiken omaisuutensa viimeistä tikkua
myöten ja jättänyt lapsilleen perinnöksi Luciferin ylpeyden, mutta ei
muuta äyrinkään edestä.

Huolimatta neljästäkymmenestä ikävuodestaan oli kreivitär Irma vielä
kaunis nainen. Hänen vartalonsa oli vielä mukiinmenevä, hänen ihonsa
terve ja hiukset olivat vielä niin mustat kuin korpin siivet. Hän oli
aikoinaan ollut kuuluisa kaunotar ja parina huvikautena Budapestin
tanssiaisten kuningatar. Äiti oli kasvattanut tyttärensä sellaisin
lujin mieleenpainuvin ohjein, että jokaisen unkarilaisen ylimystytön on
oltava kaunis ja mentävä edullisiin naimisiin, ja nuori kreivitär Irma
oli täytettyään kahdeksantoista valmis noihin molempiin. Ensimmäisenä
vuonna, kun hän otti osaa seuraelämään, valitsi ja valikoi hän
huolellisesti monien ihailijoillensa joukosta. Kuuluisa nimi ja suuret
tilukset olivat välttämättömät, ennenkuin kukaan kosija uskalsi edes
pyytääkään häntä parikseen kotiljonkiin. »Paroonit ovat vasta ihmisiä»,
oli usein toistettu määräys, joka todellisuudessa karkoittikin jokaisen
kosijan, jolla ei ollut tuollaista yhteiskunnallista arvoa. Mutta
ensimmäinen vuosi kuluikin niin, ettei kreivitär Irmalle ilmestynytkään
sellaista kosijaa, joka olisi tyydyttänyt sekä hänen että hänen
äitinsä vaatimukset, ja seuraavana vuonna kuiskailtiin Budapestin
aateliskerhossa, ettei Irman huvikauden kuluessa kertaakaan oltu kuultu
vetoavan tuohon vanhaan sääntöön ihmisyydestä.

Seuraava huvikausi tuli ja meni, ja kreivitär Irma totesi suureksi
kauhukseen, että hänen parissa tanssiaisissa oli syytettävä päänkipua
ennen kotiljonkia, koska ei kukaan ollut pyytänyt häntä toverikseen.
Asiat alkoivat jo näyttää hyvin surullisilta, kun äkkiä Bideskuty’n
Guyri ilmestyi näyttämölle. Hän oli nuori, hyvännäköinen ja omisti
puolet Heven maakunnasta, ja sitäpaitsi näytti hän olevan hurjasti
rakastunut tuohon hieman jo vanhentuneeseen kaunottareen. Hän ei ollut
kyllä mikään parooni, ja olisikin luultavasti pari vuotta aikaisemmin
alennettu samalle tasolle, kuin kreivittären sylikoira ja lempilintu
olivat, mutta senjälkeen oli paljon vettä virrannut Tonavasta ja
maailma alkoi tulla jo paljon radikaalisemmaksi. Bideskuty kosi ja
sai vastahakoisen myöntävän vastauksen. Kreivitär Irman kuultiin
sitten huomauttavan suurissa tanssiaisissa, että kaikki unkarilaiset
aateliset, jotka omistavat puolet jostakin maakunnasta, ovat ihmisiä.

He olivat sitten eläneet melko sovinnollisesti keskenään, sillä Guyri
mukautui aina vaimonsa tahtoon kaikissa asioissa. Onneksi oli rouvan
maku samanlainen kuin hänen miehensäkin kaikissa, paitsi eräässä
seikassa. Kuten Bideskutykin, rakasti hänkin unkarilaisen aatelisen
melkein kuninkaallista elämää maatilallaan, ja kun hän kerran oli
mennyt naimisiin, ei hän enää ikävöinyt Budapestiin, jossa tarvittiin
rahaa, jota heillä oli hyvin vähän, ja jossa hänen olisi ollut pakko
syödä toisten ihmisten härkien ja vasikoiden lihaa ja vieraissa
kasvitarhoissa kasvaneita vihanneksia. Kuten Guyrikin, ei hänkään
välittänyt ollenkaan maansa politiikasta, vaan rakasti sitä senvuoksi,
että se oli hänen oma maansa ja sentähden parempi kuin muiden
kenenkään, koska siellä kasvoi parempaa viljaa ja viiniä, koska siellä
kasvatettiin lihavampia nautoja kuin missään muualla maailmassa; mutta
ministerien vaihdoksista tuolla Budapestissä, parlamentista, vaaleista,
yhtymisestä Itävaltaan tahi täydellisestä itsehallinnosta, ei hän eikä
hänen miehensä välittäneet ollenkaan. Hän toivoi vain, että hänen
tyttärensä, Ilonka, menisi vuorostaan edullisiin naimisiin, ja rukoili,
ettei hänen miehensä joutuisi juutalaisten kynittäväksi onnettomien
maanviljelystä edistävien suunnitelmiensa vuoksi. Hänestä oli sama,
oliko Unkari venäläisten, hottentottien tahi saksalaisten hallussa,
kunhan vain hänen toiveensa toteutuisivat. Hänen elämänsä olisi sujunut
hyvin rauhallisesti ja hän olisi ollut hyvin tyytyväinen tämän parhaan
maailman parhaimpiin antimiin, ellei rypistynyt ruusunlehti olisi
huolestuttanut häntä hänen miehensä onnettoman kiintymyksen muodossa
koneihin, jollainen tuoksahti jo poroporvarillisuudelta eikä ollenkaan
sopinut unkarilaiselle aatelismiehelle, jonka velvollisuus oli elää
kreivien tapaan, syödä ja juoda, huvittaa ystäviään ja jättää kaikki
muu ihmisille, joilla ei ollut esi-isiä eikä senvuoksi täydellistä
ihmisyyttäkään.




IV

RAHANLAINAAJA.


»Rosenstein, tuo juutalainen, on odotushuoneessa, herra kreivi»,
ilmoitti Bideskuty’n palvelija, Jánko, kunnioittavasti avattuaan oven.
»Hän sanoo teidän pyytäneen häntä tulemaan tänä aamuna».

Kreivitär Irma ei huomauttanut mitään, sillä hän ei milloinkaan
vastustanut tahi väitellyt miehensä kanssa palvelijain kuullen, vaikka
nämä olisivat olleet kuinka luotettavia tahansa, vaan aina osoitti
esimerkiksi kelpaavaa kunnioitusta ja nöyryyttä talon isännälle. Mitään
ei voitu nyt voittaa moittimalla Rosensteiniä, jonka laahustavat
askeleet jo kuuluivat käytävästä.

»Niin, rakkaani», sanoi Bideskuty hieman levottomasti, »ehkä sinun
pitää mennä vielä puhuttelemaan Pannaa sillä aikaa kuin minä
keskustelen Rosensteinin kanssa. Muista nyt, että olen antanut sinulle
luvan teurastuttaa niin paljon karjaa kuin haluat, ja muutenkin
menetellä parhaan ymmärryksesi mukaan. Pidä nyt huolta, että ruoka
riittää ja toimi niin, ettei Bideskuty’n vieraanvaraisuutta moitita.
Käske juutalaisen tulla tänne», lisäsi hän kääntyen palvelijansa
puoleen. »Katso, että hän pyyhkii likaiset kenkänsä ennen lämpiöön
tuloaan.»

Juutalainen tuli pian nöyrästi huoneeseen kumartaen niin, että hän
oli melkein kaksin kerroin. Kun kreivitär purjehti majesteetillisesti
hänen ohitseen, kumartui hän vieläkin syvempään yrittäen suudella
kreivittären vaipan lievettä, mutta kreivitär kiersi viitan tiukemmasti
ympärilleen, ja suomatta juutalaiselle silmäystäkään poistui hän
huoneesta.

Rosensteinin ikää ei voitu arvata, ei likimainkaan. Hänen tummahko
porkkananvärinen harva tukkansa riippui vaalenneen kalotin alta kahtena
suortuvana kasvojen kummallekin puolelle. Hänen pitkä nuttunsa, joka
oli napitettu kaulasta jalkoihin asti, riippui irrallaan hänen laihan
ruumiinsa ympärillä ja oli kulunut melkein nukkavieruksi terävien
olkapäiden kohdalta. Hän hieroi laihoja käsiään alituisesti ja hänen
vesisiniset silmänsä katsoivat lattiaan koko sen ajan kuin jalo kreivi
suvaitsi keskustella hänen kanssaan. Ainoastaan silloin tällöin, kun
hän luuli voivansa tehdä sen huomaamatta, katsoi hän tuimasti ja
pahansuovasti unkarilaiseen ohuitten huulien melkein kadotessa terävien
hampaitten väliin. Silloin oli noissa värittömissä silmissä sellainen
ilme, että jokainen viisas mies olisi sen huomattuaan heti muuttunut
varovaisemmaksi.

»Oletko tuonut minulle nuo rahat?» kysyi Bideskuty ratkaisevasti.

»Niin, katsokaahan, herra kreivi, asia on näin. Teidän korkeutennehan
tietää minut niin köyhäksi, ettei minulla itselläni ole noin suurta
rahamäärää, ja...»

»Tiedän tuon tavallisen valeen», keskeytti Bideskuty nauraen. »Älä
viitsi puhua minulle tuosta palvelevaisesta ystävästä, joka suostuu
auttamaan kohtuuttomasta korvauksesta, jonka vakuudeksi sinun on
luvattava hänelle tilani paras maakappale. Sano minulle pian, haluatko
ottaa Zárdan noiden kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin
pantiksi ja millaisen koron haluat tuosta summasta».

»Zárda on hyvin mitätön pantti, jalo kreivi, neljännesmiljoonasta.
Siellä ei ole rakennuksia eikä .»

»Hyi hitto, vieköön piru nuo juutalaiset!» jyrisi Bideskuty. »Vaikka he
ovat eläneet turvemajoissa koko ikänsä ja heidän esi-isänsä ovat olleet
viemäriojien matoja, haluavat he nyt oikeita rakennuksia asuakseen.
Zárda ei tule milloinkaan joutumaan teidän likaisiin käsiinne, älä
sellaista toivokaan. Lunastan sen, kuten kaikki muutkin maani heti, kun
myllyni pannaan käyntiin ja jauhojani ruvetaan kehumaan koko maassa».

»Teidän korkeutenne puhuu viisaasti», sanoi viekas juutalainen
katsahtaen salaa ja ivallisesti Bideskuty'yn. »Tuo höyrymylly on
suurenmoinen liikeyritys, sillä se vähentää työtä ja senvuoksi
parantaa teidän talonpoikienne asemaa. Senvuoksi eivät ystävänikään
kiellä minulta noita rahoja, jotka luovutan hyvin mielelläni teidän
korkeudellenne tuohon jaloon tarkoitukseen, kunhan vain saan tuon
mitättömän Zárdan pantiksi».

»Etkö sinä, hitto vieköön, voi olla puhumatta tuolla tavoin Zárdasta,
sillä se on tarpeeksi arvokas pantti kirotuista rahoistasi. Luullakseni
et tule likaisine jalkoinesi sille milloinkaan astumaankaan. Ilmoita
nyt vain korko».

Bideskuty'n puhuessa näin herjaavasti puri Rosenstein kovasti huuliaan.
Hän, samoin kuin hänen kärsivällinen, itsepintainen ja paksunahkainen
rotunsakin, oli niin tottunut tällaiseen kieleen lainatessaan yhä
useammin rahoja näille ylpeille ja komeasti eläville unkarilaisille
aatelisille, että sellainen ikäänkuin kuului heidän mielestään
sopimukseen. He lisäsivät vain korkoa sen mukaan.

»Ah, herra kreivi», vastasi hän vaatimattomasti, »minun oli pakko
hyväksyä ystävieni vaatimukset korkoon nähden. Olen köyhä mies, ja
sitten kuin olen maksanut heille, jää minulle vain hieman elääkseni.
Onneksi elän hyvin vaatimattomasti, joten sata mitallista vehnää tuosta
viidestäkymmenestätuhannesta, jonka he vaativat vuosittain, riittää
minulle aivan hyvin».

»Viisikymmentätuhatta mitallistako vehnää? Sinä roisto, sinä...!»

»Enhän minä ole sitä määrännyt, jalo kreivi, vaan ystäväni. He
ilmoittivat minulle, että vehnän hinta tulee tänä vuonna laskeutumaan
enemmän kuin milloinkaan ennen, minkä vuoksi niiden lisäksi vaaditut
sata nautaa...»

»Sata nautaako vielä? Sinä kapinen koira, sinä häpeämätön kiskuri!»

»Joista saan vain itselleni härän ja vasikan, herra kreivi. Köyhän on
todellakin vaikea tulla toimeen. Ystäväni eivät anna minulle rahoja,
elleivät he saa yhdeksääkymmentäkahdeksaa nautaa, tuota vehnää,
puhumattakaan viidestäsadasta lampaasta ja kahdeksastasadasta päästä
siipikarjaa, joista he eivät luovuta minulle muuta kuin viisikolmatta
tämän vaikean liikeasian järjestämisen palkkioksi.»

»Sinä kirottu roisto, ellet tuki suutasi, kutsun Jánkon tänne
ja pieksätän sinut niin, ettet vielä ikinä ole saanut sellaista
selkäsaunaa. Kymmenentuhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä härkää,
parikymmentä vasikkaa, kolmesataa lammasta ja viisisataa lintua annan
sinulle, mutta en jyvää enkä lampaan häntääkään lisäksi».

Juutalaisen silmät välkkyivät ohuitten punaisten luomien takana, mutta
hän katsoi kumminkin kiinteästi maahan, kun hän pudisti arvellen
päätään ja sanoi:

»Olen keskustellut ystävieni kanssa perinpohjin tästä asiasta ja
ilmoittanut nyt teidän korkeudellenne lopullisen koron, jota he eivät
suostu alentamaan».

»Ja minäkin sanon sinulle, etten suostu sellaiseen kiskomiseen. Jos
uskallat vielä seisoa siinä ja vaatia sellaista, käsken palvelijani
antamaan sinulle selkään».

»Silloin olen hyvin pahoillani, herra kreivi», sanoi Rosenstein
nöyrästi, »ettei tästä asiasta tänään tullutkaan mitään.

»Mutta sinä kirottu, saastainen juutalainen, onko piru mennyt paksuun
kalloosi? Minun on saatava nuo rahat heti! Pian on minun maksettava
palkka Budapestista tänne tulleille insinööreille ja työmiehille, ja
sitten tarvitsen osan noista rahoista koneihinkin. Vieköön piru koko
roskan!»

»Jos teidän korkeutenne haluaa, keskustelen ystävieni kanssa jälleen,
vaikka olen melkein varma, etteivät he suostu alentamaan korkoa».

»Jumalan nimessä, älä enää valehtele, koska kumminkin tiedät, etten
usko puheitasi! Annan sinulle kymmenentuhatta mitallista vehnää .»

»Viisikymmentätuhatta, herra kreivi...»

»Kaksikymmentä, sanon minä! Kuusikymmentä nautaa!...»

»Sata, herra kreivi...!

»Kahdeksankymmentä, ja tartuttakoon piru ruton niihin heti, kun
likaiset kätesi koskevat niihin! Neljäsataa lammasta...»

»Viisisataa...»

»Sanoin kaksikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä
nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua. Jos suostun antamaan
enemmän, vietäköön minut helvettiin sinun ja sinunlaistesi seuraan!»

»Ja, jalo kreivi, minut on valtuutettu ilmoittamaan teille, että
elleivät ystäväni saa viittäkymmentätuhatta mitallista vehnää, sataa
nautaa, viittäsataa lammasta ja kahdeksaasataa lintua, eivät he luovuta
rahoja».

Tämä oli varmasti katkeraa. Bideskuty tarvitsi välttämättömästi rahaa
ja tuo kirottu juutalainen oli niin itsepäinen, että aatelismiehen oli
luultavasti suostuttava koronkiskojan vaatimuksiin. Tämä oli hyvin
vastenmielistä ja varmasti kuulumatonta julkeutta menneiden sukupolvien
aikana, jolloin nuo kurjimukset olivat sanomattoman onnellisia
saadessaan lainata rahoja sellaista tarvitseville jaloille parooneille.

»Kuulehan nyt, sinä kirottu roisto», sanoi Bideskuty vihdoin,
»olen ilmoittanut sinulle viimeisen kantani korkoon nähden. Ota
tarjoomani korvaus ja mene rauhassa tiehesi. Mutta ellet luovu noista
häpeämättömistä vaatimuksistasi, suostun niihin, koska tarvitsen
rahaa, mutta luovutan sinut sitten palvelijoilleni, jotka saavat antaa
sinulle terveellisen kurituksen, ennenkuin poistut talostani. Valitse
nyt, haluatko parikymmentätuhatta mitallista vehnää, kahdeksankymmentä
nautaa, neljäsataa lammasta ja viisisataa lintua, vai etkö?»

»Haluan viisikymmentätuhatta mitallista vehnää, teidän korkeutenne»,
toisti juutalainen tyynesti, »sata nautaa, viisisataa lammasta ja
kahdeksansataa lintua...»

»Ja selkäsaunanko?»

Juutalainen vaikeni hetkeksi katsahtaen ylimykseen. Suorana ja
voimakkaana, ylpein silmin ja jaloin ryhdin seisoi Bideskuty hänen
edessään kuin sen rodun ruumiillistunut edustaja, joka vuosisatoja oli
sortanut, kiduttanut ja vainonnut juutalaisia, kieltänyt heiltä kaikki
inhimilliset oikeudet ja kohdellut heitä pahemmin kuin kulkukoiria ja
mustalaisia. Aikoiko ruuvi kiertyä nyt toisinpäin yhdeksännentoista
vuosisadan viime puoliskolla? Aikoivatko nuo sorretut, jotka olivat
aseistautuneet vaivalloisesti hankkimallaan kullalla, nousta noita
tuhlaavia ja harkitsemattomia sortajiaan vastaan rahansa voimalla
päästäkseen pian tämän suloisen Arkadian, Unkarin tasankojen,
hallitsijaksi?

Tietämättään hieroi juutalainen nukkavierua nuttuaan, joka ilmaisi
selvästi, ettei tuollainen kohtelu vihastuneiden aatelismiesten ja
heidän lakeijainsa puolelta ollut hänelle ollenkaan outoa. Hän vastasi
senvuoksi tyynesti:

»Niin, selkäsaunan myös, jaloin kreivi».

Bideskuty nauroi sydämestään. Hänen vihansa oli haihtunut kokonaan.
Kun hän kerran saisi katsella, miten juutalaiselle annettaisiin
kelpo selkäsauna, ei hän mielestään maksanut ollenkaan liikaa
tuollaisesta huvista. Rosenstein aukaisi pitkän nuttunsa, ja otettuaan
povitaskustaan pari suurta paperiarkkia levitti hän ne pöydälle.

»Mitä pirullisuuksia nuo ovat?» kysyi Bideskuty.

»Teidän korkeutenne on hyvä ja katsoo. Nämä ovat jonkunlaisia
velkakirjoja ja sitoumuksia, että korko maksetaan täsmällisesti».

Bideskuty punastui raivosta.

»Sinä kirottu koira, eikö unkarilaisen aatelismiehen sana sitten riitä?
Mitä voi rasvainen paperisi pakottaa minua tekemään, ellei kunniasanasi
sido minua?»

»Katsokaa, kreivi», sanoi juutalainen niin nöyrästi, että Bideskuty’n
viha haihtui, »en halua sellaista omasta puolestani, mutta ystäväni
vaativat minulta jonkunlaista takuuta. He eivät ole ennen olleet
liikeasioissa niin kunnioitettavien kreivien kanssa kuin te olette».

Juutalainen sanoi tämän hieman ivallisesti hänen sinisten silmiensä
kiintyessä samalla pahansuovasti Bideskuty'yn, joka ei kumminkaan
huomannut äänensävyä eikä katsettakaan.

»Rangaistakseni sinua tästä kirotusta itsepäisyydestäsi, on sinun
syötävä palanen sianlihaa», sanoi hän tarttuessaan vihaisesti
papereihin.

Hän ei viitsinyt edes lukea papereita läpi, sillä sellainen teko, joka
olisi edellyttänyt jonkunlaista liikeasioiden tuntemista, ei olisi
ollenkaan sopinut niin jalolle Bideskuty’n suvun jälkeläiselle, suvun,
joka oli auttanut kuningas Mátyáksen valtaistuimelle. Vastustelematta
enää ollenkaan kirjoitti hän nimensä molempien paperien alasyrjään
suurin kirjaimin kuin koulupoika. Hän oli huomannut Rosensteinin
taskussa pullollaan olevan rasvaisen lompakon.

»Työnnä nyt rahat tänne», sanoi hän heittäen kynän menemään. »Sitten
lähden katsomaan, miten palvelijani antavat sinulle niin selkään, ettet
sellaista saunaa ole vielä ikinä saanutkaan».

Juutalainen luki molemmat sitoumukset huolellisesti alusta loppuun,
ripisteli hiekkaa tuolle kunnioitettavalle nimikirjoitukselle, käänsi
paperit sitten harkitusti kokoon ja pisti taskuunsa. Bideskuty alkoi
hermostua ja veteli tuimasti sauhuja kirsikkapuisesta piipustaan
silmien kiintyessä ikävöivästi seinää koristaviin keppeihin ja
ratsupiiskoihin. Mutta selvästi oli hän sitä mieltä, etteivät ne
menetä mitään tehoisuudestaan, vaikka tässä hieman täytyi odottaakin,
koska hän ei puhunut sanaakaan, vaan katseli, miten Rosenstein laski
lompakostaan kaksisataaviisikymmentä tuhannen floriinin seteliä
likaisilla sormillaan hänen ylimykselliseen kätensä.

»Olen valmis milloin tahansa», lisäsi juutalainen, »kun teidän
korkeutenne haluaa käyttää taitoani hyväkseen, neuvottelemaan
puolestanne ystävieni kanssa, jotka varmasti suositukseni perusteella
tahtovat aina palvella teidän korkeuttanne».

Mutta kreivi Bideskuty ei kuunnellut enää. Tukittuaan setelit taskuunsa
avasi hän oven ja huusi hilpeästi Jánkolle:

»Vie tämä kirottu juutalainen keittiöön ja ota selville, haluaako
hän mieluummin syödä palan sianlihaa, vai ottaako hän kunnollisesti
selkäänsä. Odotahan sentään!» lisäsi hän huomattuaan Jánkon jo
tarttuneen juutalaista kaulukseen, »haluan tulla katsomaan tuota
kujetta. Tule nyt vain mukaamme, vanha saapas. Sinähän valitsit
vapaaehtoisesti, ja ehkä tämä ylimääräinen korko on hyvinkin puoli
tuntia kestävän vaivan arvoinen. Jos palvelijani sattuvat tappamaan
sinut, voi koko heimosi jakaa keskenään nuo viisikymmentätuhatta
mitallista vehnää ja muut kirotut tarpeet. Nyt, Jánko, voit koetella
uuden ratsupiiskasi kestävyyttä häneen. Tulkaa nyt, sillä minulla on
kiire».

Rosenstein kalpeni hirveästi. Luultavasti ei hän ollut sydämessään
todellisesti uskonutkaan, että Bideskuty toteuttaa uhkauksensa, mutta
nyt ei siitä näyttänyt olevan epäilemistäkään, sillä Jánko oli jo
pakottanut hänet seuraamaan kiduttajaa alakertaan, potkaisten häntä
laihoille kintuille muutamia kertoja vihaisesti.

Iloista puhetta ja äänekästä naurua kuului keittiöstä, jossa valkoisiin
myssyihin ja esiliinoihin pukeutuneet kokit valmistivat ahkerasti
keittiöpalvelijattarien ja -poikien avulla paisteja, leivoksia,
kakkuja ja muuta hyvää pian alkaviin juhlallisuuksiin. Kun kreivi
tuli keittiöön iloisesti nauraen tukevan Jánkon seurassa, joka työnsi
vapisevaa juutalaista edellään, vaikenivat kaikki.

»Kuulkaa, Panna, Mariska, Zsuzsi ja kaikki muutkin! Tuokaa tänne pöydän
viereen tuoli, sillä olen tuonut teille vieraan, kunnioitettavan
vieraan, jota teidän on kohdeltava hyvin. Teidän on annettava hänelle
mehukkain pala tuosta eilen tappamastanne siasta. Ha, haa!» nauroi
hän katsoessaan Rosensteiniin, joka avutonna Jánkon kourissa katseli
hurjasti joka suunnalle kuin ansaan tarttunut kettu. Katseet, jotka hän
loi läheisyydessä seisovaan jaloon kreiviin, ilmaisivat sammumatonta
vihaa. Iloiset talonpoikaistytöt olivat heti käsittäneet tilanteen,
ja Panna, Zsuzsi ja Mariska, nuo kirkassilmäiset kylän kaunottaret,
häärivät jo ahkerasti suuren pöydän ympärillä. He olivat levittäneet
valkoisen liinan sille, tuoneet lautasen, veitsen ja haarukan, ja
nostaneet tuolin sen ääreen.

Nauraen kuollakseen ja huutaen ilosta oli pari voimakasta maalaispoikaa
nostanut vastaan ponnistelevan juutalaisen maasta ja istuttanut hänet
armotta tuoliin, johon hänet sitten sidottiin nuoranpätkällä lujasti
kiinni. Kuje näytti rupeavan onnistumaan erinomaisen hyvin. Bideskuty
istui kahareisin tuolilla ja määräili nauraen, miten oli tehtävä. Talon
kaikilta kulmilta tuli tyttöjä juosten niin, että kirkkaanväriset
hameet hulmusivat heidän pyöreiden lanteittensa ympärillä. Käsivarret
paljaina ja kasvot loistaen innosta seisoivat he oviaukoissa odottaen
suunniltaan ilosta, miten juutalainen pakotettaisiin syömään pala
sianlihaa. Äkkiä tervehdittiin äänekkäästi nauraen valkoiseen takkiin,
housuihin ja lakkiin pukeutunutta Benkoa, mestarikokkia, jolla oli
äärettömän suuri esiliina edessään. Hän kantoi korkealla päänsä
yläpuolella suurta sianreittä, ruskeata, juuri uunista otettua,
porisevaa ja pihisevää, herkullisen näköistä lihakimpaletta.

»Onpa se komea!» sanoi Bideskuty. Tytöt taputtivat iloisesti käsiään ja
Jánko sitoi virallisesti suuren pyyheliinan juutalaisen kaulaan. Hän ei
tahtonut saada tehdyksi sitäkään kunnollisesti naurultaan, kyyneleet
valuivat hänen poskilleen ja hänen oli keskeytettävä monta kertaa
työnsä painellakseen pakottavia kylkiään.

»Nyt se alkaa, vanha saapas, ja takaan, ettet vielä milloinkaan ole
juhlinut näin komeasti.»

Rosenstein ei ollut kumminkaan sen näköinen, että hän olisi pitänyt
kujeesta, minkä vuoksi se tuntui sitäkin hauskemmalta. Hänen kasvonsa
olivat kalmankalpeat ja silmät pyörivät pyörimistään päässä enemmän
raivosta kuin pelosta. Hän ei voinut ollenkaan liikkua, sillä hän
oli niin lujasti köytetty tuoliin kiinni, ja kummatkin kädet, joihin
oli pistetty veitsi ja haarukka, eivät irtautuneet nuorien paimenien
teräskovasta otteesta. Mutta katseet, jotka hän loi pääkiduttajaansa,
ilmaisivat sellaista sammumatonta vihaa, että ehkä, jos jalo kreivi
olisi kiinnittänyt niihin huomionsa, hän olisi lopettanut kujeilemisen
tuollaisen inhimillisen intohimon lopullisen rajan pelosta, joka
voitiin huomata noissa lempeissä vedenvärisissä silmissä.

Sillä aikaa oli Benko leikannut pari suurta viipaletta paistista, ja
nauraen kuollakseen pakottivat paimenet juutalaista pistämään suuhunsa
palasen palasen jälkeen. Hän koetti ponnistella vastaan, mutta turhaan,
sillä hänen kiduttajansa eivät hellittäneet, ja kun hän hyödyttömästi
ponnisteli päästäkseen nielemästä lihaa, jota heidän on kielletty
nauttimasta, puristivat paimenet hänen suunsa ja nenänsä niin tiukasti
kiinni, että hänen oli pakko nielaista palaset, ellei hän halunnut
tukehtua.

Bideskutin keittiössä ei oltu ennen milloinkaan niin kovasti naurettu.
Tuo iloinen hälinä pani koko talon raikumaan niin, että kreivitär Irma
ja Ilonka-neiti lähettivät kysymään, mistä se johtui. Kaikki palvelijat
olivat rientäneet keittiöön, ja neljännestunniksi unhotettiin kokonaan
tulevat juhlallisuudet; leivät jäivät uuneihin palamaan ja suuret
paistit kärventyivät kaikkien iloisesti katsellessa, miten juutalainen
söi sianlihaa. Koetettuaan turhaan päästä vapaaksi oli Rosenstein
alistunut kohtaloonsa, semminkin, kun hän selkänsä takaa kuuli
paimenien piiskain pahaenteistä läjähtelyä. Bideskuty aivan huusi
naurusta. Hän ei ollut enää ollenkaan pahoillaan noista ylimääräisistä
mitallisista vehnää, ei naudoista eikä lampaista, jotka hänen oli
suoritettava juutalaiselle koroksi rahoista, koska ne olivat hankkineet
hänelle suurimman huvin, mitä hänellä oli ollut pitkiin aikoihin.

Vihdoin olivat kaikki sitä mieltä, että juutalainen oli jo syönyt
enemmänkin kuin tarpeekseen, eikä sitäpaitsi enää ollutkaan aikaa
huvituksiin, jos nimittäin tahdottiin, että Bideskuty’n loppumattoman
vieraanvaraisuuden maine pysyisi ennallaan. Jalo kreivi antoi merkin ja
juutalaisen siteet irroitettiin. Kiehuen ja vapisten raivosta poistui
tämä keittiöstä nauravien kauniiden tyttöjen keskitse, jotka ivallisen
vakavasti niiasivat hänelle kiiruhtaakseen vieraan poistumista.

Bideskuty ajatteli nähtävästi, että juutalainen oli jo korvannut
täydellisesti häpeämättömät vaatimuksensa, koska ei tuota luvattua
selkäsaunaa hänelle annettukaan. Nuoret paimenet sivalsivat vain
pari kertaa ruoskillaan hänen laihoja kinttujaan, kiusaamatta häntä
sen enempää. Mutta Rosenstein ei pysähtynyt hieromaan kipeitä kohtia
eikä hän katsahtanutkaan enää kiduttajiinsa, vaan kiiruhti niin
nopeasti kuin hän suinkin vain voi laahustavin askelin velallisensa
kreivillisestä keittiöstä. Yhteen purruin hampain ja hermostuneesti
ristityin käsin meni hän lämpiön poikki puutarhaan ja sieltä
akasiakujaa pitkin pois talosta. Päästyään portista tasangolle pysähtyi
hän kuin totin vaimo katsomaan taakseen.

Bideskuty’n vanha päärakennus, jossa Bideskutit olivat asuneet
aina siitä asti, jolloin he olivat auttaneet Hynyady Mátyáksen
valtaistuimelle, ei ollut mikään niin erittäin suurenmoinen linna,
ellei kiinnitetä huomiota sen laajuuteen. Tuo kaksikerroksinen,
matala ja säännöllinen talo oli rakennettu nelikulmion muotoon
sen keskellä olevan pihan ympärille. Se oli rapattu ja maalattu
kirkkaan keltaiseksi, kuten yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli
ollut tapana, ja pari riviä viheriöitä ikkunanluukkuja muodosti
kuin kaksi kirkkaanviheriätä vyötä rakennuksen ympärille. Puutarha
oli enimmäkseen jaettu vanhanaikaisiin sovinnaisiin penkereihin,
joissa kasvoi runkoruusuja. Jokainen tuollainen penger oli
koristettu kirkkaanvärisellä lasipallolla, jotka heittivät kirkkaita
sädekimppuja hyvältä tuoksuviin pitkiin akasioihin päin. Leveät,
puoliympyrän muotoiset kiviportaat johtivat alakerroksesta suureen
yläkerroksen lämpiöön, joka oli melkein rakennuksen keskiosan
laajuinen. Se sai nyt toimia tilapäisenä ruokasalina, jossa parisataa
vierasta voi aterioida tungoksetta noiden parin, huoneen keskellä
olevan, hevosenkengänmuotoisen pöydän ääressä. Seinässä portaitten
keskivaiheilla oli komero, josta suuri Attilaa esittävä kuvapatsas
katsoi synkästi ohitsekulkijoihin.

Vierashuoneet olivat nelikulmion sivustoissa ja niiden ovet aukenivat
pihan puolella olevalle kuistille. Pihan keskellä oli pyöreä puutarha,
jonka laidoilla kasvoi kääpiöakasioita ja jonka keskellä oli
runkoruusuilla ja kirkkailla lasipalloilla koristettuja lavoja. Kuisti
oli koko rakennuksen laajuinen, pilarien kannattama, joiden huippuihin
pääskyset olivat rakentaneet pesänsä. Nelikulmion viimeisessä
sivustassa oli tuo suuri keittiö lukuunottamatta konttoreja,
palvelijain ja palvelijattarien huoneita. Muut, kuten puutarhurit,
tallirengit, paimenet ja tavalliset työmiehet nukkuivat sinisen taivaan
alla kietoutuneina suuriin lammasnahkaviittoihinsa.

Juutalainen Rosenstein seisoi ainakin viisi minuuttia portilla
puristaen laihoilla sormillaan sen rautatankoja ja värittömien
silmien hehkuessa sisällisestä raivosta. Hän oli kuin kuolettavan
kostonhimoisen vihan elävä ruumiillistunut edustaja. Hän viipyi
paikoillaan niin kauan, kunnes hän huomasi erään suloisen valkopukuisen
olennon lähenevän hyvältätuoksuvaa lehtokujaa pitkin. Silloin hän
kääntyi lopullisesti kylää kohti ja poistui.




V

VANHA SAITURI.


Kääntäen selkänsä suurille porteille läksi juutalainen Rosenstein
kävelemään tasangolle päin.

Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan levisi Heven maakunta, jossa
Bideskutin, Kisfalun ja Zárdan tilat olivat, loistaen keskikesäisessä
rikkaudessaan. Niin kauas kuin silmä kantoi näkyi vain aaltoilevaa
kullanväristä vehnää, parasta, mitä maailma kasvattaa, solakoita
maissitähkiä ja kirkkaanviheriöitä vesimelooneja, joiden paljous ja
suuruus ilahduttivat silmää. Juutalainen katsoi tyytyväisesti ja hieman
ivallisesti kaikkea tuota rikkautta hieroen silloin tällöin laihoja
ryppyisiä käsiään.

Tie oli täynnä syviä kuoppia ja pyörän jälkiä, kuten aina kuivan
vuodenajan kestäessä. Työläs ja vaivalloinen kävely väsytti pian
juutalaisen jalat, mutta hän ei näyttänyt siitä välittävän.
Ajatukset, jotka nähtävästi olivat hyvin miellyttävät, pehmittivät
kovan tien hänelle, ja hänen kätensä siveli hellästi taskua, joka
äsken oli ollut pullollaan seteleitä, mutta joka nyt oli verraten
tyhjä, lukuunottamatta papereita, joissa oli tuon tuhlaavan kreivin
nimikirjoitus.

Tietä, jota Rosenstein käveli, reunustivat jonkun matkaa molemmin
puolin pitkät ja solakat poppelit, joiden hopeisia lehtiä jokainen
tuulenpuuska heilutteli. Kaukaa edestä häämötti autio, punertava ja
kuiva hiekkatasanko tummansinisine kaartuvine taivaineen ja tien
vieressä olevine vanhanaikaisine luhistuvine ravintoloineen.

Kaikkialla ympäristössä oli hiljaista ja rauhallista, lukuunottamatta
silloin tällöin kuuluvaa villin hevoslauman aiheuttamaa töminää, kun se
hurjasti laukaten kiisi hiekkatasangon poikki, tahi taivaalta kuuluvaa
haikaran pitkää huutoa, kun se kutsui puolisoaan. Ainoastaan tuon
yksinäisen, tämän äärettömän rauhallisen tasangon keskellä vaeltavan
kulkijan sydämessä raivosivat hurjat ja villit intohimot, kuten kateus,
viha ja pahansuopa riemu.

Rosensteiniä ei näyttänyt ollenkaan väsyttävän. Hän sai kävellä kolme
tuntia tuota kuivaa tietä, ennenkuin tuo vanhanaikainen tienvieressä
oleva ravintola rupesi selvemmin näkymään. Sinne ei ollut enää
kilometriäkään.

Vuosisatoja kestäneen ivailun aiheuttama epäluulo mielessään lähestyi
juutalainen vähitellen rakennusta. Hänen pienet värittömät silmänsä
katselivat levottomasti kaikille suunnille hakien selvästi jotakin.
Pari ylpeää nuorta talonpoikaa, jotka ryypiskelivät viiniään vedellen
haikuja pitkistä piipuistaan, tervehtivät häntä äänekkäästi nauraen ja
ivallisin huomautuksin.

Rosenstein uskalsi koputtaa pöytään muutamia kertoja, mutta kun ei
kuulunut mitään vastausta, rohkaisi hän mielensä ja kurkisti oven
raosta ravintolaan.

»Älä tulekaan keittiööni, likainen juutalainen!» kuultiin jonkun
kimakasti huudahtavan sieltä.

»En, en milloinkaan maailmassa, enkä vaivaisi teitä ollenkaan, ellei
Keményn András Kisfalusta olisi pyytänyt minua tulemaan tänne».

»Hän ei ole vielä tullut etkä saa odottaa häntä täällä sisällä».

Keittiö näytti paljon viileämmältä kuin piha, sillä paksun olkikaton
ja seinien läpi, jotka oli rakennettu laudoista ja turpeista, ei
auringon kuumuus voinut juuri tunkeutua. Tuo äskeinen kimeä-ääninen
reipas talonpoikaisnainen, jolla oli yllään monta eriväristä hametta,
pitkähihainen pellavapusero ja ahdas liivi, istui ikkunan ääressä, ja
toisen jalan laiskasti pyörittäessä rukinratasta hypistelivät hänen
kauniit sormensa pehmeästi hienoa pellavalankaa. Suuressa saviuunissa
palava tuli oli sammunut, ja lieden ympärillä kiilsivät ne puuastiat,
padat ja pannut, joissa päivällinen oli valmistettu.

Huokaisten poistui juutalainen ovelta ja sen toisella puolella
vallitsevasta viileydestä, ja istuutui nöyrästi auringonpaisteeseen,
sillä nuo nuoret talonpojat olivat ylenkatseellisesti kieltäytyneet
ottamasta häntä seuraansa raidan juurella olevan pöydän ääreen. Hän
istui senvuoksi kärsivällisesti paikoillaan uskaltamatta tahtoa viiniä
tahi vettä, sillä hän pelkäsi sellaisen vaatimuksen ehkä vaikuttavan,
että hänet karkoitetaan kokonaan ravintolan alueelta, vaikka hänen
välttämättä oli odotettava siellä, kunnes Keményn András suvaitsisi
saapua. Hänen korvansa kumminkin, jotka olivat tottuneet kuuntelemaan
sellaistakin keskustelua, jota ei oltu niille aiottu, olivat
jännittyneesti höröllään. Tupakoidessaan laiskasti ja juodessaan syvin
kulauksin jaloa unkarilaista viiniä kuiskailivat nuo nuoret paimenet
kiihkeästi keskenään. Juutalainen, jonka väsymys ja kuumuus näyttivät
lopultakin uuvuttaneen niin, että hänen silmänsä sulkeutuivat ja suu
loksahti auki, ei menettänyt sanaakaan heidän puheestaan.

Paimenet keskustelivat nytkin, kuten usein ennenkin, Bideskutin
salaperäisestä myllystä ja koneista, joiden oli määrä tehdä tuo sama
työ, jonka he ja heidän isänsä olivat tehneet omin käsin.

»Isäntäni kertoi», sanoi toinen, »että se jauhaa niin paljon viljaa
yhtenä päivänä kuin kuusi tuulimyllyä kuukaudessa, ja ilmoitti samalla,
että sellaiseen työhön, johon ennen tarvittiin parikymmentä miestä,
tarvitaan sitten vain kolme».

»Me emme kuule juuri mitään keittiössä», vastasi toinen, »mutta
äitini on kuullut yhtä ja toista Jánkolta, kreivin palvelijalta. Hän
on kertonut, että kreivi istuu nykyään huoneessaan myöhäiseen yöhön
tutkimassa kynttilän valossa suuria kirjoja, ja vaikka Jánko osaakin
sekä lukea että kirjoittaa, ei hän saa ollenkaan selville, mitä noissa
kirjoissa on, sillä kirjaimet ovat kuulemma niissä aivan sekaisin».

»Voit olla varma, että piru on ne itse painanut. Pyhällä neitsyellä
ei varmastikaan ole mitään osaa tuollaisiin esineihin, jotka jollakin
salaperäisellä tavalla tekevät parinkymmenen miehen työt. Usko vain
sanani, että paha perii kreivin taloineen ennemmin tahi myöhemmin».

»Muuta kuin pahaa ei suinkaan voida odottaakaan pirun tuomisesta
kylään. Jánko oli kertonut äidille, että nuo paksut kirjat on tuotu
Englanti-nimisestä maasta».

»Näin kerran kuvan», sanoi toinen salaperäisesti, »muutamista
ihmisistä, joita Arokszállasin isä sanoi englantilaisiksi. He olivat
melkein samannäköisiä kuin mekin», lisäsi hän miettiväisesti.

»Heillä on vain pitkät hampaat ja punainen tukka, kuten juutalaisilla.
Englanti on hyvin kaukana täältä».

»Niin onkin. Sinun on noustava laivaan ja kuljettava meren poikki, jos
haluat päästä sinne. Kuulin kreivittären sanovan niin».

»Miten voidaan kulkea meren poikki hukkumatta siihen»? kysyi
ensimmäinen paimen.

»En ymmärrä,» vastasi toinen pudistaen ajattelevaisesti päätään
tehtävän äärettömyydelle.

»Olisi parempi, että kreivi menisi merelle ja hukkuisi, kuin ruveta
tuollaiseen yhteistoimintaan pirun kanssa, joka aiheuttaa jonkun
peloittavan onnettomuuden koko kylälle, ehkäpä koko maakunnallekin».

»Jos nuo pirulliset koneet vain aiheuttavat ikävyyksiä kylälle, on
meidän taisteltava, perkelettä vastaan jollakin keinoin. Meidän on
suojeltava sisariamme, äitejämme ja vaimojamme saatanalta».

Heidän kuiskauksensa hiljenivät niin, ettei juutalainenkaan voinut enää
kuulla sanaakaan heidän keskustelustaan. Kauhistunut taikauskoinen
ilme oli heidän nuorilla päivettyneillä kasvoillaan, jotka muutenkin
olivat kalmankalpeat, ja heidän kirkkaat, tummat silmänsä vilkuilivat
levottomasti kaikille suunnille kuin odottaen pirun äkkinäistä
ilmestymistä jostakin kolkasta. Rosenstein huomasi heidän viittaavaan
etusormellaan ja nimettömällään häneen, ja sylkäisevän kolme kertaa
häneen päin, että saatana pysyisi varmasti syrjässä, vaikka hän
olisikin pukeutunut juutalaiseksi ahdistaakseen sellaisessa valepuvussa
koko Heven maakuntaa.

Aurinko laskeutui vähitellen yhä alemmaksi taivaanrantaa kohti.
Tukahduttava kuumuus oli hiukan jäähtynyt, ja nuoret paimenet
valmistautuivat poistumaan laumansa luo juotuaan viininsä loppuun.

He menivät ravintolaan maksaakseen muutamia kolikoita viinistä ja
suudellakseen hilpeää emäntää hyvästiksi, kuten yleinen tapa vaati
silloin kun emäntä sattui olemaan nuori ja sievä eikä hänen miehensä
ollut läheisyydessä.

Kaukana taivaanrannalta näkyvä pieni piste oli sitä mukaa muuttunut
suuremmaksi kuta lähemmäksi se tuli, ja Rosenstein totesi huokaisten
tyytyväisyydestä, että piste sai pian hevosella ratsastavan miehen
muodon. Kun nuoret paimenet poistuivat tielle, katsoivat he myöskin
tuota nopeasti lähestyvää pistettä ja tunsivat sen Keményn Andrákseksi
ja hänen mustaksi tammakseen. Ne tulivat yhä lähemmäksi ja pian voi
Rosenstein helposti erottaa tuon rikkaan talonpojan leveän vartalon ja
päivettyneet kasvot, kun hän ratsasti satulatta ja suitsitta hirmuista
vauhtia niin, että hänen valkoisen paitansa hihat ja leveät housut
liehuivat tuulessa, kuin siivet, jotka auttoivat nopeajalkaista tammaa
eteenpäin.

Ravintolan kaunis emäntä tuli ovelle tervehtimään uutta vierastaan,
joka aina kujeili iloisesti hänen kanssaan ja toipa joskus mukanaan
hänelle kirkkaanvärisen nauhan tahi kirkkaan muistokotelon, jonka hän
oli ostanut joltakin kulkukauppiaalta tullessaan, ilahduttaakseen
emännän sydäntä ja turhamaisuutta.

Keményn András pysähdytti nopeasti hevosensa, joka seisahtui tyynesti
ja rauhallisesti paikoilleen tuosta hurjasta juoksusta huolimatta,
joka ei ollut pannut karvaakaan epäjärjestykseen. Laskeuduttuaan sen
selästä taputti András sen solakkaa kaulaa kuiskaillen samalla sille
helliä sanoja, joihin hevonen vastasi kihnuttamalla pehmeää turpaansa
isäntänsä käsivarteen.

Juutalainen ei uskaltanut lähestyä häntä, ennenkuin András omasta
hyvästä tahdostaan suvaitsi huomata Israelin jälkeläisen läsnäolon.
Andráksen, tämän rikkaiden unkarilaisten talonpoikien tyypillisen
edustajan vartalo oli todellakin komea. Ollen pitkä, pitempi kuin
unkarilaiset talonpojat tavallisesti, harteikas, auringon paahtama ja
pienijalkainen, jotka rintavina iskeytyivät lujasti maahan, oli Keményn
András tavattoman hyvännäköinen, kuten Heven maakunnan tytöt olivat
selittäneetkin viime vuosina sitten kuin oli saatu selville, että vanha
Kemény oli ollut saituri, jollaiseksi jokainen oli häntä epäillytkin,
ja jättänyt kuoltuaan jälkeensä arkullisia kultaa ja seteleitä, jotka
tekivät hänen kauniin poikansa melkein yhtä rikkaaksi kuin kreivikin
oli.

Vanhus, Andráksen isä, oli ollut kummallinen olio Tarnan tällä
puolen asuvien talonpoikien joukossa. Puettuna suureen repaleiseen
lampaannahkaviittaansa ja karkeihin pellavavaatteihin oli hän terävine
kasvonpiirteinen ja yhteen puristettuine huulineen aivan erilainen kuin
iloiset ja avokatseiset unkarilaiset talonpojat tavallisesti.

Kuiskailtiin salavihkaa, että kauan aikaa, noin sata vuotta sitten oli
Keményillä ollut juutalaiset esivanhemmat, ja myönnettiin yleisesti,
että tästä perinnöllisestä tahrasta, sillä tahra se oli, että
talonpojalla oli juutalaista verta tippakin suonissaan, vanha Kemény
oli perinyt rakkautensa rahoihin, ahneutensa ja kokoomishalunsa.

Mutta olkoonpa nyt tuon asian laita miten tahansa, muodostui hänen
elämänsä Kisfalussa, tuossa luhistumaisillaan olevassa olkikattoisessa
maatalossa, jonka hän vuokrasi Bideskuty’n kreiviltä, mitä
säästäväisimmäksi. Kun hän oli nuori, ei hänellä ollut kuin yksi
palvelija, joka pesi hänen vaatteensa ja valmisti hänen ruokansa
tavallisesti ytykurkuista, maidosta ja ruisleivästä. Hän nukkui
paljaalla lavitsalla eikä käynyt milloinkaan ravintolassa eikä
kirkossa, jossa hänen aina olisi ollut pakko uhrata muutamia kolikoita
kolehtiin.

Vähitellen, vuosittain, lisäsi hän peltojensa lukua ja
viiniviljelyksiään, karjan, hevosten, sikojen ja lampaiden lukumäärän
lisäytyessä samalla melkoisesti. Mutta vanha Kemény ei muuttanut
milloinkaan elämäntapojaan. Hänen pelloillaan ja viinitarhoissaan oli
nyt melko paljon työtä, ja apureilleen maksoi hän tavallisen palkan
joko rahassa tahi viljassa, ei enempää eikä vähempää. Hän oli tilansa
työnjohtaja, joka ei säästänyt itseään ollenkaan aamuisin, päivisin
eikä iltaisin. Vuokransa hän maksoi luonnossa, kuten Bideskuty’n herra
vaati, mutta säästöjään ei hän käyttänyt vaatteihin eikä ruokaan, kuten
Unkarin tasangoilla asuvat sekä herrat että talonpojat tavallisesti
tekevät. Hän ei syönyt vehnäleipää eikä juonut hyvää viiniä, hän
ei käyttänyt hienoja pellavavaatteita eikä lämpimiä villaviittoja,
vaan myi kaikki maatilansa tuotteet, sekä eläimet että kasvikset,
juutalaisille kauppiaille korkeasta hinnasta, sillä Kisfalun pellot
kasvoivat paremmin kuin useat Bideskuty’n pelloista. Mitä hän teki
rahoilla, joita hän kokosi vuosittain, eivät Arokszállasin eivätkä
muidenkaan kylien asukkaat tienneet. Hän ei keskustellut kenenkään
kanssa eikä milloinkaan ruvennut juttusille sunnuntai-iltoina eikä
muulloinkaan töitten loputtua. Kylväjät, niittäjät, viininkokoojat ja
-puristajat eivät päässeet milloinkaan taloon sisälle; mitä hän oli
velkaa heille heidän työstään joko rahassa tahi tavarassa antoi hän
heille, mutta ei sanonut kuunaan mitään, josta olisi saatu selville,
mitä hänen kummallisessa luisevassa päässään liikkui. Ei juutalaiselta
Rosensteiniltäkään, joka toimi hänen välittäjänään, ja senvuoksi oli
alituinen vieras maatilalla, voitu mitenkään saada mitään selville,
sillä vaikka paimenet tahi talonpojat joskus alentumatkin niin paljon,
että he rupesivat juttusille vanhan Rosensteinin kanssa, ei hän
kumminkaan sanonut sanaakaan mistään välittämästään kaupasta.

Myöhemmällä iällään meni vanha Kemény naimisiin ilmoittamatta
edeltäpäin kenellekään läheisyydessä asuvalle sanallakaan
tarkoituksestaan, ja se kiinnitti yhä enemmän ihmisten huomion
häneen. Hän oli aina ollut harkitseva ja niin piintynyt vanhapoika
säästäväisyydestään ja kummallisuuksistaan huolimatta, että kun hän
eräänä päivänä matkusti Tarnan toiselle puolelle ja toi sieltä vaimon
itselleen, hämmästyivät kaikki kylän asukkaat. Alussa toivottiin
suuresti, että vaimolta saataisiin vähitellen tietää kaikki, mikä
ennen oli ollut salaperäistä Keményn elämässä, mutta joko senvuoksi,
että Tarnan tuolla puolen asuvat ihmiset ovat hyvin vaiteliaita ja
säästeliäitä tahi vaimo opetettiin tottelemaan miestään, oli Keményn
Etelka yhtä salaperäinen ja vaitelias kuin hänen miehensäkin. Hän
kävi säännöllisesti kirkossa sunnuntaisin, mutta hän ei milloinkaan
pysähtynyt portille tarinoimaan eikä milloinkaan pudottanut
kolikkoakaan kolehtihaaviin, ja vaikka hänen miehensä oli Heven
maakunnan suurimman tilan vuokralainen, ei hän milloinkaan käyttänyt
muita kuin pumpulivaatteita ja kulki aina kirkkoon jalkaisin. Hän oli
kalpea, ystävällinen nainen, ja useat huomasivat, että hän kirkossa
ollessaan usein itki.

Pari vuotta häiden jälkeen syntyi András. Hän oli jo lapsenakin
kaunis poika, jota naiset ihailivat suuresti, kun Etelka toi hänet
kirkkoon mukanaan. Kun hän käveli äitinsä rinnalla pieni tumma pää
ylpeästi pystyssä ja katsoi ympärilleen kirkkain silmin, sai jokainen
häntä mielin määrin suudella ja hyväillä. Hänen äitinsä oli nyt pakko
pysähtyä joka sunnuntai kirkon edustalle lyhyeksi ajaksi kuuntelemaan,
miten kylän naiset huudahtelivat ihastuksissaan:

»Ah, tuota kaunista pientä enkeliä»!

»Aito unkarilainen todellakin»!

»Kaunein poika, mitä on nähty Tarnan tällä puolen»!

Ja äidin oli hyvin vaikea vastata kaikkiin häikäilemättömiin
kysymyksiin, jotka välttämättä seurasivat tällaisia runsaita ihailun
puuskia.

Mutta vanhaa Keményä ei voitu saada ollenkaan ylpistymään kehumalla
hänen poikaansa.

»Onpahan vain yksi suu lisäksi syömässä», sanoi hän vain.

»Sinä vanha saituri, sinulla on tarpeeksi ja vielä jäämäänkin asti
ruokkia vaikka tusina tuollaisia reippaita poikia kuin pieni Andráksesi
on. Tuollainen kokoaminen ei hyödytä mitään, sillä poikasi ei joudu
muutenkaan kärsimään puutetta». Ja pari vanhaa talonpoikaa, jotka
olivat samanikäiset kuin Kemény, koetti saada vanhaa Keményä puhumaan
asioistaan, joista hän tähän saakka oli niin itsepäisesti vaiennut.

»Paljon ja vieläpä jäämäänkin asti», toisti vanhus äreästi, »kun en ole
voinut koota niinkään paljon, että olisin voinut ostaa itselleni uudet
saappaat. Paljon todellakin, kun jokainen floriini, jokainen vehnän
tähkä ja jokainen heinänkorsi menevät Bideskuty’n herran taskuihin tuon
luhistuvan tilan vuokran maksamiseksi».

»Sitten olet joko valehtelija tahi suuri tyhmeliini, vanha veikko,
sillä jos koko tilasi tuotteet menevät tuon vuokran maksamiseen, olet
kerrassaan aasi, jos vielä jatkat».

Tälle kumoamattomalle todistelulle naurettiin sydämellisesti.

Tällainen ivailu suututti vanhaa Keményä äärettömästi ja kaikki
viittaukset hänen otaksuttuun varallisuuteensa raivostuttivat häntä.
Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä vähemmän seurusteli hän kyläläisten
kanssa lopettaen vihdoin käyntinsä siellä kokonaan eikä hän milloinkaan
enää mennyt kävelemään suurelle maantiellekään. Kaikki työmiehet
kertoivat, ettei hän eräänä viininpuristuskautena sanonut sanaakaan
kenellekään. Häntä vihasivat pian kaikki yhtä paljon kuin he säälivät
hiljaista vaimoa, jolla ei ollut milloinkaan päivänkään huvia ja joka
ei milloinkaan saanut tanssia csárdásta suuressa ladossa sunnuntaisin
eikä mennä häihin eikä ristiäisiin, silloin kun sellaisia sattui
olemaan kylässä.

Kuta suuremmaksi András kasvoi, sitä ikävämmäksi näytti elämä hänelle
muodostuvan. Hänen isänsä, joka ei milloinkaan säästänyt itseään,
ei säälinyt häntäkään. Kaikki vuodenajat sai tuo nopeasti kasvava
nuorukainen työskennellä uupumatta. Hänestä tuli päällysmies isänsä
maatilalle, hänen työorjansa ja palvelijansa, mutta hän ei saanut ikinä
äyriäkään tuhlatakseen sen huvitteluihin hänen ikäistensä nuorten
talonpoikien kanssa kylän ravintolassa, eikä kolikkoakaan ostaakseen
lettinauhan tytölleen, joka oli katsellut veikeästi häneen sunnuntaisin
jumalanpalveluksessa. Aamusta iltaan oli hänen vain pakko työskennellä
pelloilla, pihalla tahi viinitarhoissa, ja usein läjähti kipeästi hänen
isänsä pahkakeppi hänen nuoriin hartioihinsa.

Hänen silmiensä kirkas aurinkoinen ilme himmeni vähitellen ja
hänen ylpeät kauniit kasvonsa muuttuivat uhmaaviksi. Hän tuli pian
niin vanhaksi, että hän ymmärsi, miten hänen isäänsä vihattiin ja
halveksittiin, ja miten hänen äitiään ja häntä itseään surkuteltiin
ja säälittiin; hän näki, miten karkeammat hänen paitansa olivat ja
miten risaisemmat hänen saappaansa kuin paimenien, jotka tekevät
työtä palkasta ja nukkuvat sinisen taivaan alla; hän huomasi äitinsä
kävelevän avojaloin silloin kun Zsuzsi, Panna ja Mariska käyttivät
kauniita punaisia kenkiä, ja näki, ettei äiti milloinkaan pudottanut
kolikkoakaan vanhan hyvän papin kolehtilautaselle. Kaikki tämä
tällainen suututti häntä ja kiihoitti hänen vihaansa tuota tyrannia
vastaan, jonka kummallinen saituruus ryösti häneltä kaiken huvin, joka
ilostutti toisten hänen ikäistensä elämää.

»András, Gyöngyösin mustalaiset tulevat soittamaan latoon tänä
iltana. Tuletko sinne»? kysyi eräs nuorukainen häneltä muutamana
sunnuntai-aamuna.

András puri huuliaan kovasti. Hän olisi halunnut mennä sinne mielellään
kuuntelemaan lempilaulujaan, joita maakunnan parhaimmat soittajat
tulisivat soittamaan, ja näyttämään kauniille tytöille, miten hyvin
hän osasi tanssia csárdásta, mutta mustalaisten soiton kuuntelemiseen
ja kauniitten tyttöjen katselemiseen tarvittiin rahaa, viisikymmentä
kreutseriä vähintäin toiseen ja parikymmentä jonkun nauhan tahi
nenäliinan ostamiseen, eikä Andráksella, tuon rikkaan maanviljelijän
pojalla, ollut kuparikolikkoakaan taskussaan.

»En», vastasi hän hieman surullisesti.

»Mustalaiset saavat tarpeeksi rahaa meiltä muilta», sanoi eräs toinen
ystävällisesti, »joten ei haittaa, vaikka et annakaan heille mitään».

»Miksi en minä sitten voisi antaa heille mitään?» kysyi András
tuimasti. »Jos haluan kuunnella noiden mustalaisten soittoa, annan yhtä
paljon kuin tekin, mutta minähän sanoin jo, etten tule. Kenenkään ei
tarvitse tulla utelemaan syitäni».

»Eihän sinulta kukaan kyselekään, András», sanoi muudan paimen
kohauttaen hartioitaan toisten poistuessa nauraen.

»Mutta minä kysyn sinulta, miksi tukkasi on musta ja viiksesi lyhyet.
Ja ellet voi sanoa minulle, miksi häpeämätön kielesi sattuu olemaan
punainen, annan...»

Tässä maassa, missä aurinko on kuuma ja luonteet tuliset, aiheutuu
joskus riita viattomimmastakin ilveilystä. Kömpelösti lausuttu ja
väärinkäsitetty leikkipuhe tahi varomattomasti tokaistu sana voivat
nostaa kuumat tunteet pinnalle kuin kuplat samppanjalasissa, veitset
vedetään esille, silmät liekehtivät ja huulet puristetaan lujasti
yhteen, ja usein vaikeat haavat tahi joskus nopea ja surullinen kuolema
ovat elämänaikuisten toverien viisi minuuttia kestäneen riidan tulokset.

András kalpeni raivosta ja hänen silmänsä katselivat kaikille suunnille
uhmaavasti kuin hän olisi ollut valmis taistelemaan kaikkia kylän
asukkaita vastaan yhtäaikaa, jos he vain olisivat uskaltaneet pilkata
häntä. Tajuttuaan toisella kädellään suureen kääntöpääveitseensä
laski hän toisen raskaasti uskaliaan ivailijan olalle pakottaen tämän
kääntymään päin häntä, jota mies oli uskaltanut loukata.

»Hei, hei, mitä näenkään? Lapseni, ette saa saastuttaa Jumalan
lepopäivää riidoillanne. Keményn András, pistä veitsi jälleen
taskuusi, sillä äitisi — ah, hän on todellakin pyhimys — odottaa sinua
tienristeyksessä. Menenkö kertomaan hänelle, että jätin hänen ainoan
poikansa tänne veitsi kädessä heilumaan, vaikka tuo sama poika puoli
tuntia sitten lupasi antaa anteeksi kaikille, saadakseen itsekin
anteeksi? Anna nyt vain minulle tuo veitsesi äläkä katsele minuun niin
vihaisesti. Olen vain heikko vanhus, jonka kanssa ei kannata riidellä».

Tämän sanoi vanha hyvä pappi, joka luettuaan messunsa oli menossa
kotiaan syömään päivällistään kantaen nukkavierua, vanhaa ja risaista
viittaansa korkealla laihojen sääriensä ympärillä, ettei se tahrautuisi
likaan. Hän tarttui hyvin ystävällisesti Andráksen ranteeseen ja
nuorukainen pudotti veitsen maahan.

Sitten, sanomatta sanaakaan, kääntyi poika ja pakeni Kisfaluun päin,
tienristeykseen, jossa hänen äitinsä odotti häntä.

Tämän tapauksen jälkeen lakkasi hänkin käymästä kirkossa, kuten
hänen isänsä oli tehnyt. Hän halusi karttaa tuota ivallista naurua
ja ystävällistä myötätuntoa, jotka yhtä paljon kumpikin pistivät
ja haavoittivat hänen ylpeyttään. Intohimoisin hartauksin kohdisti
hän tunteellisen luonteensa tukahdutetut tunteet äitiinsä, joka
suhtautui kovaan kohtaloonsa niin esimerkillisin kärsivällisyyksin.
Työskenneltyään joskus pelloilla ja pihalla niin kovasti, että hän
oli melkein puolikuollut väsymyksestä, ei hän kumminkaan milloinkaan
ollut niin lopussa, ettei hän olisi jaksanut auttaa äitiään. Hänen
puolestaan oli hän valmis pesemään ja keittämään, kehräämään ja
kutomaan suodakseen itselleen sen ilon, että rakastettu äiti sai levätä
rauhallisesti tunnin lepotuolissaan.

Nämä kaksi, äiti ja poika, olivat toisilleen kaikki kaikessa. Heidän
ylpeytensä oli karkoittanut heidät heidän pienestä maailmastaan
tänne kylään ja pelloille. Talon isäntä, tuo tunnoton aviopuoliso
ja isä, ei kohdellut heitä milloinkaan myötämielisesti eikä edes
ystävällisesti. Hänen rahanhimonsa näytti kiihtyvän vuosien kuluessa,
ja jonkunlainen kiintyminen yhteen asiaan oli vallannut kokonaan
hänen mielensä. Hän epäili vaimoaan ja poikaansa, salaten rahansa ja
liikeasiansa heiltä niin tarkasti kuin kaikilta muiltakin. He tiesivät
hänen rikastuvan rikastumistaan, sillä Andráksesta oli jo kehittynyt
niin kokenut maanviljelijä, että hän ymmärsi noiden hedelmällisten
peltojen, rehevien viinitarhojen ja lukemattomien lampaiden arvon,
mutta mitä noilla rikkauksilla olisi voitu saada, kuten hyvää ruokaa,
huveja, tanssia, mustalaisten soittoa ja hyvää viiniä, niistä eivät
he tienneet mitään. Ei äiti eikä poika milloinkaan ajatellutkaan
ruveta vastustamaan häntä, joka oli aviopuoliso, isäntä ja isä,
vaan alistuivat nurkumatta. Tuossa maassa, missä sivistys on vielä
aivan alkuasteillaan, kunnioitetaan ja pelätään talon isäntää, jonka
Jumala itse on asettanut tuohon asemaan rajoittamattomin oikeuksin
perheeseensä nähden. Sen jäsenet eivät vastusta milloinkaan hänen
päätöksiään, olivatpa ne sitten kuinka hulluja tahansa, eivätkä kiellä
häneltä kunnioitustaan, vaikka hän käyttäytyykin niin, ettei hän sitä
ollenkaan ansaitse.

Niin kului muutamia vuosia, ja András oli kahdenkolmattavuotias,
työn karkaisema, voimakas ja kokenut tasankojen peltojen kylväjä ja
elonkorjaaja. Kova harjoitus oli opettanut hänet työskentelemään
nurkumatta, tyytymään vähään, salaamaan aikeensa ja halveksimaan
raitaa, ja omasta sydämestään oli hän oppinut yhden asian, mutta sen
hän olikin oppinut kunnollisesti, nimittäin rakastamaan äitiään. Kaikki
kuvittelutkin rakkaudesta johonkin toiseen olentoon, joka ei ollut
hänen lihaansa eikä vertansa, mutta joka kumminkin olisi voinut olla
paljon rakkaampi, oli häneltä kielletty. Joskus kohdistuivat kumminkin
hänenkin ajatuksensa vaimoon ja lapsiin, sillä haaveileehan erakkokin
joskus paratiisista, mutta hän tukahdutti tuollaiset mietteet heti.
Vanha Kemény oli sanonut hänelle viime vuonna:

»Menin naimisiin ollessani viisikymmenvuotias. Kun joudut tuohon ikään,
olen jo maan povessa ja silloin saat tehdä mitä haluat. Siihen asti en
suostu ottamaan lisää ruokittavia tämän katon alle».

Ja voiko András tässä paremmin kuin muissakaan asioissa tehdä muuta
kuin totella ja kartoittaa valoisamman tulevaisuuden unelmat kauas
tuleviin aikoihin?

Eräänä muistorikkaana päivänä kaatui vanha Kemény, joka näytti
olevan vielä täysissä voimissaan, kuin lahonnut tammi tuulenpuuskan
vaikutuksesta. Työskenneltyään kovasti koko päivän viininkorjuussa,
jonka lopussa András oli livahtanut pois puoleksi tunniksi auttaakseen
äitiään leipomisessa, kantoi pari voimakasta nuorukaista tuon vanhan
saiturin kotiin tilapäisesti kyhätyillä paareilla. Hän ei näyttänyt
tuntevan ketään, vaan puhua soperteli epäselvästi vääntynein ja vinoon
mennein kasvoin. Kylän lääkäri iski hänestä suonta ja vaikka hänen
käsivarrestaan vuosikin paljon paksua mustaa verta, ei hän kumminkaan
tullut ollenkaan tajuihinsa. Hän eli sitten vielä pari päivää Andráksen
ja hänen äitinsä hoitaessa häntä uskollisesti loppuun asti. Joskus
olivat he huomaavinaan jonkun painavan hänen jo kuoleman kouristamia
aivojaan, joskus näyttivät taasen hänen elottomat silmänsä kirkastuvan
ja katselevan levottomasti kaikille suunnille. Mutta mitä hän sitten
olisi halunnut sanoa, millaisia ohjeita hän olisi antanut pojalleen
erotessaan, ei András saanut milloinkaan tietää. He eivät kummatkaan
itkeneet, kun he vihdoin ummistivat kovan isäntänsä silmät tämän
poistuttua iankaikkiseen lepoonsa. He käskivät tuon vanhan ystävällisen
papin lukea muutamia messuja kuolleen sielun rauhoittamiseksi, ja
András itse valmisti omin käsin tammilaudoista arkun, johon hänen
isänsä maalliset jäännökset sijoitettiin.

Vanha Kemény haudattiin Arokszállasin pieneen kirkkomaahan muiden
kyläläisten joukkoon. Hänen puolisonsa oli sitonut pari seppelettä
ruiskukista ja laski ne hänen haudalleen. Ne kuihtuivat jo samana
iltana, koska aurinko paistoi kuumasti, eikä niitä senjälkeen
milloinkaan uusittu.




VI

KISFALUN VUOKRAAJA.


Kylän ja maakunnan asukkaat eivät saaneet oikein milloinkaan selville,
paljonko rahoja András löysi isänsä kätköistä tämän kuoleman jälkeen,
vaikka kaikki olivat sitä hartaasti toivoneet. Ja todellakin, vaikka
vanha Kemény oli ollutkin omituinen eräässä suhteessa, voitti hänen
poikansa hänet kumminkin, sillä hänen käyttäytymisensä isänsä kuoleman
jälkeen oli mitä kummallisinta. Vielä kolme vuotta asui hän äitineen
Kisfalun luhistuvassa vanhassa päärakennuksessa. András ei sallinut
äidin tehdä mitään raskaampaa työtä, vaan palkkasi pari kylän tyttöä
pesemään ja valmistamaan ruokaa heille molemmille. Muissa suhteissa
oli heidän elämänsä aivan entisenlaista. András valvoi itse kaikki
työt ja käytti Rosensteiniä välittäjänään, kuten hänen isänsäkin oli
tehnyt, mutta suurimman osan ajastaan vietti hän Arokszállasin hyvän
papin luona, joka, kuten pian saatiin selville, opetti häntä lukemaan
ja kirjoittamaan, ja neuvoi sitäpaitsi hänelle paljon muitakin asioita,
joita ei talonpoikaispoika tavallisesti tiedä. Mitkä sitten Keményn
Andráksen tarkoitukset lienevät olleetkaan, teki hän kumminkin tätä
henkistäkin työtä yhtä tarmokkaasti kuin ennen ruumiillista. Hän sai
pian selville, että hänen isänsä ahneudellaan ja kokoomishalullaan
oli jättänyt hänelle perinnöksi melko paljon rahaa, jopa niin paljon,
etteivät András ja hänen äitinsä alussa, tottuneita kun he olivat
aina tyhjiin taskuihinsa, käsittäneet sen arvoa eivätkä etuja, joita
he sen avulla voisivat hankkia itselleen. Heidän hitaasti toimiva
talonpoikaisjärkensä ei voinut ymmärtää, että kaikki nuo vanhat
viinitynnyrit, jotka tuo kummallinen vanha saituri oli täyttänyt kulta-
ja hopeakolikoilla, olivat heidän yksityistä omaisuuttaan ja soivat
niin paljon mukavuuksia ja ylellisyyksiä heille, jotka eivät tähän
asti olleet tienneet, millaista on nukkua mukavassa vuoteessa ja syödä
vatsa täyteen. Rahalla on niin vähän arvoa tuossa runsauden maassa,
että András ainakin vähän aikaa alussa suhtautui rikkauksiinsa melkein
vihaisesti. Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä hän oli toivonut,
kun hän omin käsin oli lyönyt viimeiset naulat lautoihin, joista oli
valmistettu viimeinen asunto Kisfalun entiselle mielivaltaiselle
isännälle, eikä hän käsittänyt, mitä hän oli ikävöinyt silloin, kun hän
kuumina kesäiltoina, tehtyään koko päivän raskasta työtä ja nuorten
hartioiden vielä kihelmöidessä isällisistä lyönneistä jonkun todellisen
tahi kuvitellun laiminlyönnin vuoksi, käveli kauas autiolle pustalle
katselemaan kaukaisen taivaanrannan äärettömyyttä ja ihmettelemään
epämääräisesti, mitä sana »onni» oikein tarkoittikaan.

Ja nuo kilisevät ja kimaltelevat kulta- ja hopeakasat näyttivät niin
mitättömiltä ja kirjavilta verrattuina noihin valoisiin iltaunelmiin.
Pian kumminkin alkoi hänenkin ovela järkensä, luonteenomainen muuten
kaikille talonpojille, käsittää, tosin vielä epäselvästi ja hapuillen,
miten arvokas tällainen rikkaus oli monessa suhteessa. Hän muisti
isänsä sattumalta joskus pilkaten sanoneen kuin tahdottomasti, miten
suuria uhrauksia Bideskuty’n herra joskus sai tehdä saadakseen
kahmalollisen tätä kultaa, jolla hän sitten voi tyydyttää kaikki
oikkunsa. Ellei tuollainen uhraus — luovuttaa maata, jonka esi-isät
olivat omistaneet satoja vuosia — ollut liian suuri tällaisten
kultapalasten hankkimiseksi, niin miksi ei hän sitten kuin sellaisia
oli pudonnut hänen syliinsä kuin taivaasta koettaisi saada selville,
mihin tarkoitukseen sellaisia oli paras käyttää. Koska Bideskuty’n
herra luopui maastaan saadakseen kultaa, niin miksi ei hän, Keményn
András, talonpoika, tuon kummallisen vanhan Kisfalun saiturin
perillinen, luopuisi kullastaan saadakseen maata? Ah, kunpa hän voisi
sanoa omistavansa palasenkaan tuosta rakastetusta maasta, jonka hän
lapsuudestaan saakka oli nähnyt myöntyvän ahneen isänsä tahtoon, kunpa
hän voisi nimittää kaikkia sen sisältämiä aarteita omakseen ja jakaa
kaikki sen tuotteet äitinsä ja, kuka sen tietää, tulevaisuudessa jonkun
toisen kanssa, joka sanoo häntä miehekseen, ja kolmannen pikkuruisen
ja hyvin rakkaan, joka pian oppii nimittämään häntä isäkseen. Ah,
millainen ääretön onni se olisikaan, jos hän saisi sanoa jokaista
vehnänjyvää, jokaisen lampaan villoja ja jokaista maitotippaa omakseen,
tarvitsematta luovuttaa ensimmäistä ja parasta Bideskuty’n herralle,
joka ei milloinkaan käynytkään Kisfalussa ja joka oli yhteistoiminnassa
pirun kanssa muokatakseen saatanan avulla maan, jonka olisi pitänyt
olla pyhä hänelle.

András, jonka parikymmentä vuotta kestänyt pakotettu
itsensähillitseminen oli opettanut salaamaan aikeensa ja kieltänyt
häntä kuiskaamasta sanaakaan suunnitelmistaan, ei neuvotellut
milloinkaan kenenkään kanssa. Kukaan ei tiennyt, millaisia aarteita oli
löytynyt vanhan Keményn arkuista, eikä kukaan saanut selville, oliko
vanhus ollut valehtelija vaiko tyhmeliini. Pelloilla työskenneltiin
jatkuvasti, ja Keményn Andráksen jauhot olivat yhtä hienoja ja
valkoisia kuin hänen isänsäkin eläessä, hänen kasvattamastaan
pellavasta kudotut kankaat olivat maakunnan pehmeimmät ja hänen
viininsä herkullisimmin maustetut. Ei ollut siis mikään ihme, että
Gyöngyösin kauppiaat tulivat aina silloin Kisfaluun, kun siellä oli
jotakin myytävää. Vaikka András ei milloinkaan elämässään ollut
ostanut, myynyt eikä vaihtanut, oppi hän kumminkin hyvin pian tietämään
lihavan maansa tuotteiden täyden arvon.

Kolme vuotta kävi hän koulua vanhan papin luona oppiakseen lukemaan,
kirjoittamaan ja laskemaan. Kärsivällisin tylsyyksin, jolla hän oli
hyväksynyt isänsä päivittäiset ankarat käskyt, teki hän nyt työtä,
jonka hänen ovela järkensä oli määrännyt hänelle. Hän oppi pian
huomaamaan, että juutalaiset luottivat talonpoikien herkkäuskoisuuteen,
ja sai selville, että he esittivät antamansa mitättömät lainat väärässä
valossa saadakseen niistä niin suuren koron kuin suinkin. Saadakseen
selville vaihtaneensa tavaroiden ja maansa tuotteista saamiensa rahojen
täyden arvon toimitti András kaikki liikeasiansa itse. Unkarilainen
talonpoika on iloinen, hän rakastaa kauniita tyttöjä, iloista tanssia
ja sointuvaa soittoa, mutta hän on sitäpaitsi itsepäinen ja sitkeä, ja
tätä sitkeyttä András, joka tiesi niin vähän rakkaudesta ja huveista,
käytti vain tarkoitustansa saavuttamiseen.

Hän käytti osan rahoistaan vanhan päärakennuksen korjaamiseen
muuttaakseen äitinsä olon siellä mukavammaksi, ja lisäsi siihen,
tietämättä oikein itsekään, miksi, muutamia huoneita, jotka hän sitten
sisusti mukavasti Gyöngyösistä ostamillaan huonekaluilla. Sitten hän
paperoitti rakennuksen ennen valkoiseksi kalkitut seinät, ja kun työ
saatiin tehdyksi, tulivat kaikki läheisyydessä sijaitsevain kylien
asukkaat katsomaan tuota ylellisyyttä, jonka maine oli levinnyt kauaksi.

Kun hän tottui enemmän muuttuneeseen ympäristöönsä ja huomasi äitinsä
tulevan onnellisemmaksi ja iloisemmaksi, katosi hänen luonteestaan
tuo jurous, jonka hänen haavoitettu ylpeytensä oli rakentanut kuin
suojaksi hänen ympärilleen, ja hän rupesi seurustelemaan vapaammasti
läheisyydessä olevien kylien asukkaiden kanssa. Pian tuo aurinkoinen
luonne joka on luonteenomainen kaikille unkarilaisille, haihdutti
kaiken synkkyyden, ja vähitellen rupesi hän käyttäytymään samoin kuin
muutkin hänen ikäisensä nuorukaiset. Hän meni jälleen kirkkoon äitinsä
kanssa, mutta nyt he molemmat pysähtyivät portille jumalanpalveluksen
jälkeen ja András uskalsi katsoa kauniisiin sunnuntaipukuisiin
tyttöihin ja pyytää heitä sitten illalla suuressa ladossa
toimeenpantaviin tanssiaisiin. Tytöt eivät karttaneet häntä ollenkaan,
sillä puhuttiin yleisesti, että vanha Kemény oli jättänyt Andráselle
niin paljon rahaa perinnöksi, että hän oli rikkaampi kuin moni seudulla
asuva juutalainen. Sanoivatpa muutamat, että hän oli melkein niin rikas
kuin Bideskuty’n herra itse.

Häntä ympäröi jonkunlainen romanttinen kehä, joka johtui hänen
yksinäisestä lapsuudestaan ja noista hänen salaperäisistä opinnoistaan,
joita hänen naapurinsa luulivat perinpohjaisimmiksi kuin ne olivatkaan,
ja ennen kaikkea hänen miehekkäästä ryhdistään ja kirkkaista
silmistään, joihin oli ilmestynyt jotakin uhmaavaa tulisuutta, jonka
kumminkin hänen alituinen iloinen hymynsä jäähdytti. Pian olivat kaikki
kylän kaunottaret rakastuneet häneen ja usein sai hän sunnuntain
tanssiaisten jälkeen otella mustasukkaisten nuorukaisten kanssa heistä.
Mutta nyt oli katkeruus haihtunut niin kokonaan hänen luonteestaan,
että nuo alussa niin uhkaavilta näyttävät riidat loppuivat aina
Andráksen hyväluontoiseen ja iloiseen myöntyväisyyteen. Sitäpaitsi
osti hän aina pari pulloa parasta Heven maakunnan viiniä sovinnoksi,
hukuttaakseen siihen jokaisen salaisen mustasukkaisuuden tunteen tuota
kaunista nuorukaista kohtaan, joka oli niin antelias ja hauska toveri.

Mutta huolimatta hänen kiintymyksestään kauniimpaan sukupuoleen ei hän
kumminkaan mennyt naimisiin, vaan pysyi samana jumaloituna varakkaana
tilallisena, jollainen hän oli ollut vaikeinakin aikoina. Hän hakkaili
kaikkia ja oli rakastuvinaan useaan, mutta ei kukaan noista kauniista
tytöistä, jotka kävelivät reippaasti kirkkoon sunnuntai-aamuisin,
voinut kehua, että rikas Keményn András oli ehdottanut avioliittoa
hänelle. Kun vanhemmat naiset ja miehet kujeillen sanoivat jotakin
tyttöä Kisfalun tulevaksi emännäksi, sanoi András nauraen:

»On hyvin surullista, että rakastan heitä kaikkia. En voi viedä heitä
kaikkia Kisfaluun, sillä siellä ei ole tilaa niin monelle eikä äitini
sellaista sitäpaitsi hyväksyisikään. Ja jos valitsen, niin voinko
valita satojen kaunottarien joukosta käyttäytymättä hyvin raa'asti
muita yhdeksääkymmentäyhdeksää kohtaan, joita myöskin rakastan»?

Kun hänen äitinsä joskus ystävällisesti huomautti, että hän joskus
tulevaisuudessa halusi nähdä pojanpoikiansa ympärillään, kietoi András
kätensä hänen kaulaansa ja suudeltuaan hänen ryppyisiä poskiaan sanoi:

»Äiti, Heven maakunnassa ei ole muita pyhimyksiä kuin sinä. Kun joku
enkeli laskeutuu taivaasta, pyydän häntä vaimokseni, mutta siihen asti
aion vain rakastaa pyhimystäni».

Äiti huokaisi ja tytöt itkivät, ja viidenneljättävuotias András oli
vielä velvollisuutensa täyttävä naimaton poika.




VII

LAINAAJA JA KORKO.


Emäntä oli hakenut haarikallisen vanhinta viiniään ja asettanut sen
pöydälle, joka oli parhaiten piilossa auringolta. Hän pyyhki nopeasti
esiliinallaan pöydän ja penkin puhdistaakseen ne pienimmistäkin
tomuhiukkasista.

»Hei, mutta tehän kaunistutte kaunistumistanne joka päivä, Zsuszi, te
sieluni valo!» sanoi András sydämellisesti hänen korvaansa samalla kun
hän kiersi käsivartensa hänen solakan vartalonsa ympärille ja suuteli
hänen lumivalkoista niskaansa. »Jos olisin teidän miehenne ja herranne,
jona monesta syystä haluaisin olla, ei minulla olisi hetkenkään rauhaa.
Hänellä on kai täysi työ estäessään vieraita kiertämästä käsivarsiaan
tämän solakan vartalon ympärille?»

Ja András veti kauniin emännän polvelleen istumaan ja katseli häntä
niin ihailevasti juodessaan maukasta viiniä, että emäntä punastui
hirveästi.

»Ah, András, te ette tiedä, että tuo minua juuri surettaakin», sanoi
kaunis emäntä kyyneleen tahi parin kostuttaessa hänen silmiään ja
tehdessä ne vielä entistäkin kirkkaammiksi.

»Mikä teitä vaivaa, Lotti? Kertokaa minulle. Haluatteko uuden
lettinauhan, kyyhkyseni, vaiko uuden silkkipuvun sunnuntaiksi? Kertokaa
minulle vain mitä haluatte, lintuseni, niin saatte sen varmasti. Älkää
taivaan nimessä kumminkaan itkekö, sillä sellaista en voi katsoa».

»Ei, ei, tässä ei ole kysymyksessä lettinauhat eikä uudet puvut,
András», vastasi emäntä purskahtaen nyt todellakin äänekkääseen itkuun,
»sillä kauneuteni ei ole enää minkään arvoinen, kun mieheni on lakannut
rakastamasta minua».

»Lakannutko rakastamasta teitä, ruususeni? Onko Kálmán tullut sokeaksi,
vai onko hän ruvennut katsomaan kieroon?»

»En tiedä, András, mikä häntä vaivaa, mutta sen tiedän varmasti, ettei
hän rakasta minua enää», vastasi emäntä värisevin äänin. »Hän ei ole
lyönyt minua kolmeen viikkoon».

András vihelsi pitkään.

»No mutta, tuohan kuulostaa vakavalta! Entä te»?

»Voi, hänellä olisi kyllä ollut syytä. Tanssin csárdásta Horty Rezsön
kanssa pari tuntia, kunnes olin vähältä pyörtyä ja todellakin kaaduin
hänen syliinsä, mutta tultuani kotiin, niin Kálmán, joka oli siellä ja
näki kaiken, senkin, että Reszö suuteli minua csárdáksen jälkeen, meni
vain tyynesti nukkumaan lyömättä minua edes korvalle».

Ja laiminlyöty vaimo itki yhä katkerammin.

»Se tuntuu niin nöyryyttävältä», lisäsi hän kyyneleittensä seasta.
»Panna esimerkiksi ei voinut viime sunnuntaina kumartuakaan eikä
liikuttaa kättään ja Lujzalla oli sininen mustelma olkapäässään.
Sellainen on oikeaa rakkautta, kai sen tiedätte. Heidän miehensä
rakastavat selvästi äärettömästi heitä, koska he ovat niin
mustasukkaiset, että he antavat vaimoilleen noin kovasti selkään. Koska
käsivarsissani ei ollut mustelman merkkiäkään, oli minun pakko pukea
pitkähihainen pusero ylleni kätkeäkseni häpeäni».

»Kas niin, kas niin, kaunokaiseni», sanoi András lohduttavasti,
»heretkää nyt itkemästä ja luvatkaa tulevana sunnuntaina tanssia
kaikki csárdákset kanssani, niin lupaan puristaa solakkaa vartaloanne
niin kovasti ja katsoa niin ihailevasti kirkkaihin silmiinne, että
Kálmán mustasukkaisessa raivossaan hakkaa keppinsä säpäleiksi
teidän selkäänne. Menkää nyt tuomaan hieman viiniä tuolle vanhalle
linnunpelätillekin, sillä hän näyttää olevan hyvin kuumissaan ja
väsynyt. Minun on pakko hieman jutella hänen kanssaan, mutta en
voi sitä tehdä, jos hänen suunsa on kuiva... Antakaa minulle vielä
suukkonen... toinen ja kolmaskin. Kas niin! Jos Kálmán, vieköön hänet
piru, olisi nähnyt minut nyt, ei teidän lihaviin valkoisiin hartioihin
jäisi valkoista paikkaakaan, sillä niistä tulisi pian niin mustat ja
siniset, että Panna, Lujza ja muut muuttuisivat aivan viheriöiksi
kateudesta».

Reipas emäntä juoksi nauraen ja täydellisesti lohdutettuna ravintolaan,
ja toi sieltä hieman vastahakoisesti suuren haarikallisen viiniä
juutalaiselle.

Rosenstein oli istunut hyvin kärsivällisesti nurkassaan välittämättä
laskeutuvan auringon kuumista säteistä, jotka sattuivat suoraan hänen
laihaan selkäänsä. Hän oli hyvin hullunkurisen näköinen istuessaan
siinä kuin mikäkin suuri taivasta vasten kuvastuva linnunpelätti.
Tyynesti oli hän odottanut, kun Keményn András hakkaili emäntää,
mutta hänen linnunnaamansa kirkastui, kun hän kuuli nuoren talonpojan
tilaavan mitallisen viiniä hänelle. Hän ei ollut tottunut tällaisiin
huomaavaisuuksiin kenenkään muun paitsi Andráksen puolelta, sillä
András tiesi aikaisempien kokemuksiensa perusteella, miltä tuntuu olla
kuumissaan ja janoissaan saamatta virkistyksekseen pullollistakaan
viiniä.

»Nyt, kaunis kyyhkyseni, on teidän mentävä sisälle», sanoi András
suudellen nuorta emäntää monta kertaa. »Mitä minulla on sanottavaa
tuolle vanhalle juutalaiselle ei sovi teidän ruusunpunaisille
korvillenne, jotka on luotu kuuntelemaan vain rakkaudentunnustuksia».

»Lähetättekö minut pois»? sanoi emäntä nyrpeästi. »Aiotte siis
keskustella salaisuuksista ja liikeasioista tuon kauhean Rosensteinin
kanssa. Miksi en saa jäädä kuuntelemaan? Osaan kyllä säilyttää
salaisuudet. Ette suinkaan aio lainata rahaa häneltä?»

»En, kultaseni, siitä saatte olla aivan varma», sanoi András nauraen,
»joten voitte levollisesti poistua. Salaisuuksia, joista Rosenstein
ja minä aiomme keskustella, ei kannata salata eikä niitä kannata
muistellakaan».

Kauniin emännän oli pakko poistua, vaikkakin vastahakoisesti. András
oli elämänsä aikana oppinut tottelemisen taidon niin täydellisesti,
että hän osasi vastustamattomasti opettaa sen kaikille muillekin,
joiden kanssa hän joutui tekemisiin.

Hän viittasi Rosensteinille, ja juutalainen tuli lopetettuaan viininsä
nopeasti lähemmäksi nöyrästi, matelevaisesti ja mielistelevästi
hymyillen, kuten hänen rotunsa jäsenet ovat oppineet vuosisatojen
kuluessa käyttäytymään.

»No, vanha linnunpelätti, pitkästyitkö odotukseen»? kysyi András
ystävällisesti. »Niin, niin, kauniit naiset kuluttavat niin paljon
miesten aikaa ja minä olen tuhlannut niin äärettömän vähän elämästäni
sellaiseen, että minun on rakastettava vielä paljon, ennenkuin olen
saanut tarpeekseni-nauttia maailman jaloimmasta tunteesta. Tule
istumaan tänne varjoon, mutta älä istu aivan viereeni», lisäsi hän
nauraen tehdessään tilaa Rosensteinille vieressään olevalle penkille.

Juutalainen oli melko hyvällä tuulella, sillä Andráksen iloinen nauru
oli tarttuvaa. Rosensteinin ohuitten huulien välistä kuului hiljaista
hörötystä, joka ehkä oli jonkunlaista naurua.

Nuori talonpoika työnsi haarikat ja pullot pöydän toiselle syrjälle.
Viini kiihdyttää ja kun on keskusteltava juutalaisen kanssa, on
ajatukset pidettävä selvinä. Piipullinen tupakkaa on kumminkin aina
hyvä ystävä ja neuvonantaja, ja András työnnettyään pellavapaitansa
leveät hihat ylemmäksi nojasi molemmat kyynärpäänsä pöytään ja
täytettyään pitkän kirsikkapuisen piippunsa sanoi hän juutalaiselle:

»No, annahan kuulua»!

Rosenstein oli vetänyt taskustaan toisen noista papereista, joiden alle
Bideskuty’n kreivi oli aamulla kirjoittanut nimensä lukematta niitä
edes läpikään. Toinen oli hyvässä turvassa povitaskussa, eikä sitä
nähtävästi oltu tarkoitettukaan muiden katseltavaksi.

»Bideskuty’n jalo kreivi halusi saada kaksisataaviisikymmentätuhatta
floriinia», aloitti hän, »koska hän panee huomenna uuden höyrymyllynsä
käyntiin ja hänen oli maksettava palkat Budapestista tänne tulleille
työmiehille, joihin hänen oli pakko turvautua senvuoksi, etteivät
näiden kylien miehet uskalla lähestyä tuota rakennusta peninkulmankaan
päähän pelosta, että he tapaavat perkeleen».

»Tarkoitatko todellakin», sanoi András epäillen, »että tuo kirottu
mylly on todellakin valmis pantavaksi käyntiin»?

»Hän panee sen varmasti käyntiin huolimatta kaikista tyytymättömistä
alustalaisistaan ja välittämättä siitäkään, että isä Ambrosius on
lukenut erityisiä messuja tuon saatanan rakennuksen taivaan tulella
tuhoamiseksi. Se aloittaa todellakin työnsä huomenna tahi ylihuomenna.
Kreivin vilja on suovattu valmiiksi kauniisiin aumoihin noiden
yliluonnollisten puimakoneiden puitavaksi, ja kaikki ennen puitu
vilja jauhetaan niin hienoiksi jauhoiksi pirun ja hänen apulaistensa
käskystä, ettei Bámát ole vielä ikinä sellaisia nähnytkään».

Juutalainen sanoi tämän hyvin ivallisesti, mutta András, joka
huolimatta saamistaan opetuksista ei ollut täydellisesti voinut
tukahduttaa talonpoikaista taikauskoaan, kuunteli hänen puhettaan
peläten ja epäillen.

»Mielestäni kreivi on aivan hullu», sanoi hän vihdoin. »Onko
sellaisesta nyt vähintäkään hyötyä tahi hyvää, että hän käyttää kolmea
miestä siinä, missä oikeastaan tarvitaan parikymmentä, mutta maksaa
kumminkin heille kahdensadan miehen palkan? En voi ymmärtää sellaista,
eivätkä hänen jauhonsa tule siitä sen hienommiksi. Hän raivostuttaa
vain siten kaikki alustalaisensa. Hän on aivan hullu».

»Hän on saanut varmaankin päähänsä, että hänestä on tuleva tämän
maakunnan rikkain mies, ja sitä odottaessaan hävittää hän ahkerasti
omaisuuttaan tullakseen rikkaaksi. Noudatin kumminkin tahtoanne ja
annoin hänelle nuo kaksisataaviisikymmentätuhatta floriinia seuraavaa
panttia ja korkoa vastaan...»

»Ole vaiti, vanhus! Sanoin sinulle, etten halua lainata enää enempää,
vaan ainoastaan ostaa».

Rosenstein pudisti päätään.

»Tein voitavani. Tarjosin niin paljon kuin hän vain olisi halunnut,
mutta hän ei halunnut myydä».

Nuoren talonpojan kasvot muuttuivat hyvin pettyneen näköisiksi ja käsi,
jossa piippu oli, puristautui niin lujasti sen ohuen varren ympärille,
että se oli melkein katketa.

»Hän on aivan hullu», toisti hän hetken kuluttua. »Lainoja ei ole
annettu hyvinkään useiksi vuosiksi ja vaikka korko onkin mitätön, ei
hän kumminkaan voi milloinkaan maksaa takaisin pääomaa, jonka hän
on tuhlannut kokonaan noihin kirottuihin koneihin ja rakennukseen.
Ennemmin tahi myöhemmin on hänen luovuttava maastaan, mutta haluan
saada sen omakseni tänään. Olen niin rikas, että voin maksaa hänelle
niin paljon kuin hän vain haluaa. Hän on todellakin tyhmä».

»Varmasti! Tuo jalo kreivi sanoo, ettei hän myy jalanleveyttäkään
maastaan kenellekään talonpojalle eikä juutalaiselle».

»Silloin sanon Jumalan nimessä!» huudahti András lyöden suuren
nyrkkinsä jymähtäen pöytään.

Vasama, jonka juutalainen ihmeellisen viekkaasti oli suunnannut
suojattiinsa, oli sattunut. Loukkaus, jonka juutalainen sanoi kreivin
suunnanneen talonpoikaan vertaamalla häntä heidän halveksittuun
rotuunsa, pani Andráksen kasvot kalpenemaan raivosta, mutta tottunut
kun hän oli hillitsemään itsensä, pääsi hänen parempi minänsä voitolle.
Tämän miehen edessä, jota hän käytti välittäjänään, pakotti hän itsensä
pysymään rauhallisena ja toisti hyvin tyynesti:

»Hän on todellakin tyhmä»!

»Kuulkaahan nyt», sanoi juutalainen innokkaasti, »teidän asemanne
paranee vuosi vuodelta. Bideskuty’n Guyri on kiinnittänyt koko
tilansa nyt-teille lukuunottamatta päärakennusta, puutarhaa ja
muutamia talleja. Muistakaa sanani, että tänään hänelle Zárdaa vastaan
lainaamanne rahat eivät riitä hänelle puoleksi vuodeksikaan, jos hän
aikoo tuhlata jokaisen floriinin yhtä nopeasti kuin tähänkin asti.
Kuuden kuukauden kuluttua haluaa hän jälleen lisää ja sitten taasen.
Teillä on paljon rahaa ja te voisitte antaakin hänelle paljon, mutta
hänellä ei ole enää antaa teille maata vastineeksi. Silloin voitte
kieltäytyä lainaamasta hänelle enempää ja maa on teidän».

»Silloin koettaa hän lainata rahaa maksaakseen velkansa noilta, joita
hän sanoo vertaisikseen», sanoi András synkästi.

»Noilla tasankojamme jaloilla kreiveillä ei ole milloinkaan niin
paljon rahaa, että he voisivat sitä lainata. He tuhlaavat jokaisen
kolikon syömiseen, juomiseen ja voittaakseen naapurinsa ylellisyydessä
ja komeudessa. Sitäpaitsi, jos suostutte lainaamaan enemmän rahaa
maata vastaan kuin sen arvo todellisuudessa on, ei kukaan osta noita
kiinnityksiä».

»Eivät ne osta niitä sen mieluummin, vaikka joku teikäläinen olisi
antanut rahat niin suurta korkoa vastaan, että tilanomistaja tekee
melkein vararikon voidakseen maksaa sen. Vaatimukseni ovat niin
mitättömät, että jokainen voi maksaa ne helposti ja vielä koota suuret
varat itselleen».

»Tiedän, tiedän», vastasi juutalainen nopeasti. »Olen usein neuvonut
teitä vaatimaan enemmän korkoa rahoillenne».

»En voi ruveta koronkiskuriksi. Minun on kyllä pakko sijoittaa rahani,
koska minulla sellaista on, ja haluan ostaa tuon maan, mutta ei
äitini enkä minäkään rupea likastamaan käsiäni koronkiskomisella..
Kuinka suuren koron maksaa kreivi minulle tästä viimeisestä
kahdestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta»?

»Viisituhatta mitallista vehnää, neljäkymmentä nautaa ja viisikymmentä
lammasta», vastasi Rosenstein ojentaen paperin Andrákselle. Kun tämä
luki, mitä paperissa oli, katseli juutalainen häneen hyvin levottomasti.

»Niin, kyllä tämä näyttää olevan kunnossa», sanoi András, taivutti
paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.

»Arvailen nyt vain», lisäsi hän sitten, »kuinka suuren korvauksen sinä
olet kiristänyt itsellesi».

»Tiedättehän varmasti, etten saa muuta kuin mitä te hyväntahtoisesti
annatte minulle».

»Annoin sinulle jo parisataa floriinia vaivoistasi. Riittävätkö ne»?

»Kyllä täydellisesti. Olen köyhä mies ja —»

»Jos joskus saan selville, että olet pettänyt minua näissä kaupoissa,
murskaan ryppyisen vanhan ruumiisi jokaisen luun».

»Suvaitsette laskea leikkiä. Miten voisin pettää teitä, vaikka
tahtoisinkin, mutta vannon Abrahamin nimessä, etten sellaista toki
ole milloinkaan ajatellutkaan. Olette nähnyt tuon Bideskuty’n
allekirjoittaman paperin. Luuletteko hänen tehneen sen lukematta
paperia ensin läpi»?

»En, en usko häntä kumminkaan sellaiseksi tyhmeliiniksi, mutta olen
varma, että hän on antanut sinulle kumminkin jotakin vaivoistasi, eikö
olekin»?

»Hän, hän lahjoitti minulle sata floriinia tänä aamuna, ja», lisäsi
juutalainen sähähtäen omituisesti hampaittensa välistä, »sitäpaitsi
hyvän päivällisen».

»No sittenhän on kaikki hyvin, sinä vanha linnunpelätti, eikö olekin?
Et kai usein saakaan hyvää päivällistä, sillä olet liian ahne
syödäksesi kyniksesi. Vai antoi hän sinulle hyvän päivällisen. Minua
ilahduttaa sellainen anteliaisuus. Kai kiittelit häntä nöyrästi»?

»Hänellä ei ollut tänään juuri ollenkaan aikaa kiitoksien
vastaanottamiseen», sanoi juutalainen, »mutta ennätän kai sanoa ne
vastakin. Toivon parissa vuodessa voivani korvata hänelle täydellisesti
tuon päivällisen, jonka hän antoi minulle tänään. Ha, ha, ha,»
nauroi hän hieroen laihoja käsiään hilpeästi yhteen. »Olen syvässä
kiitollisuuden velassa tuolle anteliaimmalle kaikista jaloista
kreiveistä, mutta Moses Rosenstein ei unhota milloinkaan. Parissa
vuodessa maksaa hän velkansa kokonaan korkoineen, he hee, niin juuri —
korkoineen.»

András ei kuunnellut hänen puhettaan enää, vaan otti Bideskuty’n
allekirjoittaman paperin jälleen taskustaan ja luki sen vielä kerran
tarkasti läpi. Selvästi oli hän hyvin tyytyväinen sen sisältöön, sillä
hän kääri sen jälleen kokoon ja pisti sen takkinsa povitaskuun.

Välittämättä Rosensteinista ollenkaan jatkoi hän haaveillen
tupakoimistaan katseen liukuessa tasangon poikki kaukaista auringon
laskeutumista kohti, jonka tuolla puolen oli tuo rakastettu maa, jota
hän lapsuudestaan saakka oli viljellyt ja kyntänyt surren ja katkerin
kyynelin tuon tyrannin vuoksi, joka nyt lepäsi mullassa. Hankkia
peruuttamaton omistusoikeus tuohon maahan oli unelma, joka täytti
hänen puolisivistyneen, muodostamattoman mielensä. Tuo unelma oli
syntynyt hänen aivoissaan heti, kun hän oli huomannut olevansa rikas.
Tuon päämäärän saavuttamiseksi työskenteli hän päivisin ja luki öisin.
Mikään työ ei ollut liian kovaa eikä mikään vaikeus voittamaton. Hän
tunsi aatelisten perityn halveksimisen talonpoikia kohtaan ja tiesi,
että olisi hyvin vaikea taivuttaa Bideskuty’n kreiviä myymään osa
maastaan halveksitulle ja alhaissyntyiselle talonpojalle, sillä niin
suuri oli säätyerotus heidän välillään, mutta aikojen kuluessa toivoi
András kumminkin voittavansa, koska hän jo omisti suuria kiinnityksiä
tuohon maahan, jota hän rakasti niin suuresti. Se olikin jo melkein
hänen omaisuuttaan, ja Rosenstein oli luvannut, että hän saa sen pian
kokonaan omakseen. Ihaillen hän katseli tuota tasaista taivaanrantaa
koettaen nähdä auringonlaskeutumisen ja tuon kuivan tasangon toiselle
puolelle, joka näytti nyt kylmältä ja harmaalta verrattuna laskeutuvan
auringon viimeisten säteitten kirkkaaseen kultaan. Tuolla oli Kisfalu
hedelmällisille peltoineen ja viheriöine viinitarhoineen, tuo talo,
jossa hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä vielä asui, ja jossa,
Jumala sen armostaan suokoon, hänen poikansakin vielä syntyy, elää ja
kuolee rauhassa omalla maallaan ja omassa kodissaan.

Rosensteinkin unelmoi valoisia unelmia rikkauksista ja kostosta. Hän
oli tyytyväinen istuessaan siinä hiljaa ja ajatellessaan sitä aikaa,
jolloin tuo ylpeä mies, joka oli sallinut palvelijaansa ivailla ja
pilkata häntä, pakotettaisiin poistumaan vanhanaikaisesta kodistaan, ja
jolloin hän, halveksittu juutalainen, joka oli saanut monta selkäsaunaa
sen seinien sisäpuolella, ostaisi sen huutokaupasta, sillä mikään
ei voinut estää sen joutumista huutokauppaan, kun otettiin huomioon
nuo suunnattomat korot, jotka Bideskuty’n Guyrin oli maksettava tuon
nuoren ylpeän talonpojan tietämättä, joka oli oppinut paljon, mutta ei
tarpeeksi kumminkaan ollakseen edes juutalaisen vertainen viekkaudessa.

»On jo melko myöhäinen, András», sanoi kaunis emäntä ovelta. »Teillä on
runsas kolmen tunnin ratsastusmatka edessänne, jos aiotte palata tänä
iltana Kisfaluun. Oletteko muistanut sen»?

»Niin, minun on todellakin lähdettävä kotiin», sanoi András heräten
unelmistaan. »Tulkaa suutelemaan minua, koska olette pitänyt niin
hyvin huolta ajasta. Tässä on kymmenen floriinia juomastani viinistä
ja Csillagin syömistä kauroista. Muistakaa nyt, että sidotte ensi
sunnuntaina uuden lettinauhan tukkaanne, niin teemme csárdásta
tanssiessamme Kálmánin aivan raivostuneeksi mustasukkaisuudesta.
Tanssimme pari tuntia, muistakaa nyt se. — Hei, Csillag, kaunokaiseni,
oletko jo levännyt tarpeeksesi ja onko tuo tyhjäpäinen emäntä antanut
sinulle runsaasti kauroja? Kuulehan, vanha linnunpelätti, haluan
puhutella sinua tulevalla viikolla voidaksesi myydä puolestani muutamia
karitsoita. Minulla on niitä parisataa ja haluan saada niistä hyvän
hinnan. Saat tulla Kisfaluun, sillä puimiselta en jouda minnekään.
Hyvää yötä nyt, kyyhkyseni. Antakaa minulle vielä suukkonen ja sanokaa
Kálmánille, että hän on sokea. Olkoon Jumala kanssanne! Tule nyt,
Csillag»!

Ja András hyppäsi rakastamansa satulattoman, jaluksettoman ja
suitsettoman tammansa selkään, ja viitaten hyvästiksi kauniille
emännälle läksi hän ajamaan laukkaa auringonlaskua kohti, muuttuen pian
himmeäksi taivaanrantaa vasten näkyväksi pisteeksi.

Rosenstein katsoi kauan hänen jälkeensä. Hänen värittömät silmänsä
loistivat ja hänen huulensa avautuivat happameen hymyyn, kun
hän laihalla kädellään hellästi hypisteli Bideskuty’n Guyrin
allekirjoittamaa toista paperia, joka sisälsi muutamia sellaisia
pykäliä, että jos tuo nuori mies, joka juuri niin iloisesti oli
lähtenyt ratsastamaan pois, olisi saanut nähdä sen, olisi se maksanut
juutalaiselle monta katkaistua kylkiluuta. Sitten käänsi juutalainen
selkänsä ravintolalle ja meni tiehensä.




VIII

ENSIMMÄISET VIERAAT.


»Otan sittenkin luullakseni sinisen vyöni ja nauharuusukkeet, Rosa,
sillä tuossa punaisessa näytän niin kalpealta. Voi rakkaani, miten
myöhäinen nyt jo onkaan! Olen kuullut mustalaisten soittavan jo
puolituntia. En tule tänään ikinä valmiiksi».

Ja pieni kamarineiti juoksi sinne ja tänne häärätessään nuoren
emäntänsä ympärillä. Sininen vyö vaihdettiin punaiseen ja takaisin
jälleen, joku irtautunut keltainen kihara kiinnitettiin jälleen
paikoilleen ja laitettiin silmukka sinne ja toinen tänne. Tyttö
hääräsi innokkaasti hikipäissään ja ylpeänä emännästään, joka oli
tasankojen kaunein perijätär. Bideskuty’n seitsemäntoista vuotiaasta
Ilonkasta luultiin tulevan maakunnan kaunotar, kaunein tuossa
maassa, jossa kaikki naiset ovat kauniita. Hänellä oli solakka,
mutta kumminkin täyteläinen, unkarilaiselle rodulle niin ominainen
vartalo, persikanvärinen iho, kullankeltainen tukka, ja »älä unhota
minua»-silmät, joiden sanotaan panevan jokaisen tulisen unkarilaisen
syttyvän sydämen liekehtimään. Koska, kuten Bideskuty’n jalo emäntäkin
oli sanonut, jokaisen unkarilaisen jalosukuisen tytön velvollisuus on
tulla kauniiksi, täytti Ilonka varmasti nämä vaatimukset täydellisesti,
ja kreivitär, hänen äitinsä, sai olla melkein varma, että hänen
tyttärensä täyttää toisenkin velvollisuutensa yhtä täsmällisesti ja
menee niin edullisiin naimisiin kuin hänen äidillinen sydämensä suinkin
ikinä vain voi toivoa.

Alakerroksessa alkoi hälinä muuttua melkein sähköiseksi. Kreivitär itse
ahtaassa silkkipuserossaan, joka oli kuulunut hänen myötäjäisiinsä ja
jota oli monta kertaa koetettu muuttaa hieman muodinmukaisemmaksi, loi
viimeisen silmäyksen suuressa lämpiössä olevaan komeasti katettuun
päivällispöytään. Suuri tamminen tarjoilupöytä, joka oli melkein
koko lämpiön pituinen, notkui suurten, kaikenlaista lihaa ja kalaa
sisältävien lautasten alla, jotka täyttivät jokaisen vapaan nurkan.
Toisilla hevosenkengänmuotoisilla pöydillä oli suuria koreja täynnä
melooneja ja viinirypäleitä, jotka levittivät läpitunkevaa tuoksua
ympärilleen.

Suuria, valmiiksi aukaistuja viinipulloja oli valmiina lautasten
välissä ja tarjoilupöydän kummassakin päässä olevilla korkeilla
pukeilla oli pari viinitynnyriä valmiina luovuttamaan sisältönsä siinä
tapauksessa, etteivät pullot riittäneet. Palvelijat, jotka olivat
pukeutuneet parhaimpiin ahtaihin unkarilaisiin takkeihin ja vielä
ahtaampiin polvihousuihin ja kiiltävimmästä nahasta valmistettuihin
kenkiin, oleskelivat alempana olevassa välikössä odottaen tulijoita.
Mustalaissoittokunta sympaalinpuhaltajineen ja johtajineen oli
asettunut pihalle aloittaakseen Rákóczyn marssin heti, kun etäinen
piiskan läjähdys ilmoittaa ensimmäisten vieraiden tulon.

Kreivitär Irma odotti paria lähintä naapuria saapuvaksi jo
päivällisille. He tulevat omilla vaunuillaan koko matkan Tarnan
tuolta puolen. Bideskuty oli varannut hevoset kaikille sellaisille
vieraille, jotka tulivat pitkien matkojen takaa. Jo edellisenä päivänä
oli vaunuja lähtenyt kaikille suunnille, joissa valtatie haarautui ja
joilta suunnilta odotettiin vieraita. Keveimmät ajopelit, joiden eteen
valjastettiin kartanon parhaimmat hevoset, oli lähetetty edellisenä
iltana Gyöngyösiin noutamaan rautatien asemalta sellaisia, joiden,
koska he olivat kotoisin vielä kauempaa, oli pakko matkustaa junassa.
Nämä vieraat olivat enimmäkseen nuoria ja hienoja ihmisiä, jotka
olivat oleskelleet joko Budapestissä tahi Wienissä ja olivat tottuneet
noihin pirun valmistamiin juniin, jotka olivat melkein samanlaisia
kuin Bideskuty’n puimakoneetkin. Kaikki vanhemmat ihmiset matkustivat
mieluummin vaunuilla, sillä olivathan nuo kulkuneuvot kelvanneet
heidän vanhemmilleen ja esivanhemmilleenkin. Nuo kömpelöt, mutta
mukavat ajoneuvot, joiden eteen oli valjastettu neljä varmajalkaista
unkarilaista heidän omista laumoistaan valittua hevosta, eivät
kiitäneet pirullista vauhtia teräskiskoilla, joita varmasti ei
milloinkaan valmistettu muualla kuin saatanan omassa konepajassa.

Hurraa, eläköön! Kaukaa kuuluvat huudot, laukkaavien hevosten
jymisevä kavioiden kapse ja valjaitten narina ilmoittivat noin
yhdentoista aikana aamupäivällä ensimmäisten vieraiden tulon. »No
nyt, mustalaiset!» kajahtaa Bideskuty’n ääni eräästä yläkerran
ikkunasta, ja johtajan viittauksesta aloittaa sympaalin puhaltaja
tuon tulisen Rákóczyn marssin. Tuolla he tulevat, Kantássyt, lähimmät
naapurit, jotka asuvat vain noin kuudenkymmenen kilometrin päässä.
Heitä on pari vaunullista, sillä perhe on suuri ja heillä on monta
palvelijaa mukanaan. Heidän näkönsä ja käyttäytymisensä on aito
unkarilaista. Ajurit ja tallirengit ovat pukeutuneet kansallispukuihin
— lumivalkoisiin pellavahousuihin ja leveähihaisiin paitoihin, jotka
liehuvat tuulessa, lyhyihin koreasti kirjailtuihin nahkaliiveihin,
pyöreihin lakkeihin ja kiiltäviin saappaihin. Ajaja ohjaa hyvin
taitavasti viidestä unkarilaisesta hevosesta kokoonpannun valjakkonsa,
josta kolme on johtajaa ja kaksi aisahevosta, Bideskuty’n leveästä
portista pihalle ja pysähdyttää sen jyrkästi portaitten edustalle.
Hevosten komeat punaiset nahkavaljaat omituisine tupsuilleen ja
kiiltävine messinkisolkineen kimaltelevat ja kilisevät kuumassa
keskipäivän ilmassa. Kolme sievästi puettua tyttöä, pari nuorukaista,
lihavahko kreivi Kantássy ja hänen laiha happamennäköinen vaimonsa
laskeutuvat noista suurista vaunuista ja nousevat puhellen,
innostuneina ja kiihkeästi lämpiöön ja sieltä synkän hunnin ohi
yläkertaan.

»_Isten hozta_»! [=Jumala on tuonut teidät luoksemme]. Kun Jánko
vakavasti avaa vierashuoneen ovet, niissä Bideskuty vaimoineen odottaa
vieraita, vaihdetaan kädenlyöntejä ja suutelolta.

»Kas, Mariska, miten pitkäksi oletkaan kasvanut, ja Sarolta, en oikein
tunnekaan sinua enää, ja pienestä Emmikestä on kasvanut niin kaunis
tyttö»! sanoi emäntä, ja nuoret tytöt tulevat niiaten ja sirosti
suutelemaan hänen kättään.

Kreivitär Kantássyn vanhin tytär ja hänen oma Ilonkansa olivat
samanikäisiä ja nähtävästi kilpailevia kaunottaria, mutta kreivitär
Irma huomasi suureksi tyytyväisyydekseen, että Mariskalla oli otsassaan
pari näppylää, jotka olivat hyvin silmiinpistävät, vaikka hänen äitinsä
oli käskenytkin tyttönsä kammata tukkansa niin, ettei niitä näkyisi.

Vanhempien keskustellessa seisovat tytöt syrjässä kiltisti ja
punastellen. Äidit, kuitattuaan muutamin sanoin teitten huonouden,
keskustelevat jo hyväksyttävistä sulhasehdokkaista, ja isät puhuvat
laajalti tämän vuoden hyvästä sadosta ja nähtävästi lupaavasta
viininkorjuuajasta.

»En voi sanoakaan sinulle», kuiskaa kreivitär Kantássy sujuvasti,
»miten suuresti Bartoczin Zsiga ihailee Mariskaa. Hänestä tulisi
kaikissa suhteissa sopiva puoliso tyttärelleni, mutta onnettomuudeksi
on hän, kuten tiedät, valtiomies, ja hän on Ranskassa ja Englannissa
ollessaan ruvennut ajattelemaan, että tyttöjen pitää osata tehdä
muutakin kuin näyttää sieviltä. Luullakseni ovat nuo ulkomaalaiset
tytöt peloittavasti edistyneitä; muutamat heistä lukevat novelleja ja
kulkevat kaupungilla yksinään. Jumalalle kiitos, Mariskassa ei ole
mitään tuollaista, hän on niin kiltti ja viaton kuin vain voin toivoa».

»Hän on todellakin kaunis tyttö», vastaa emäntä varmasti ja
päättäväisesti. »Bartoczin Zsigasta saa hän erinomaisen puolison.
Tietysti olet kuullut, ettemme ole suostuneet antamaan Ilonkaa hänelle?»

»Hämmästytät minut, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy hieman
happamesti. »Mielestäni ei Ilonka olekaan hänen makunsa mukainen.
Tässä eräänä päivänä sanoi hän, että Ilonka on liian kaunis hänelle.
Etkö sinäkin ajattele niin? Etkö? Ehkä oletkin niin onnellinen, että
löydät vielä miehen, joka ihailee hänen kalpeata ihoaan. Olen kumminkin
huomannut, että Mariskan punaisia poskia ihaillaan äärettömästi».

»Ilonkalta ei ole kumminkaan milloinkaan puuttunut ihailijoita»,
vastaa emäntä sulavasti. »Meillä on todellakin täysi työ hylätessämme
avioliittoehdotuksia Ilonkan puolesta, sillä hänellä on niitä niin
paljon».

»Kuten tiedät, rakkaani», sanoo kreivitär Kantássy lopullisesti
väistääkseen iskun, »on Ilonka vielä aivan lapsi ja miehet tietävät,
että hän kerran saa periä koko Bideskuty’n ja Kisfalun, puhumattakaan
Zárdasta, jonka hän saa häälahjaksi. Mutta missä tyttö on»? lisää
hän aavistaessaan, että keskustelu alkoi muuttua vastenmieliseksi.
»Mariska, tyttöseni, tiedän varmasti, että kreivitär Irma sallii sinun
mennä llonkan luo, joka luultavasti on jo lopettanut pukeutumisensa.
Iloitsette varmasti saadessanne jälleen tavata toisenne».

»Kyllä, äiti»!

»Sarolta ja Emmike saavat mennä myös».

»Kyllä, äiti»!

Ja nuo kolme tyttöä, ollen iloissaan saadessaan luvan poistua
vanhempiensa painostavasta seurasta, valmistautuivat poistumaan
huoneesta.

»Kuulehan, Mariska, riisukaa kaikki kolme hattunne ja sormikkaanne, ja
kammatkaa tukkanne, ennenkuin tulette jälleen alas».

»Kyllä, äiti!»

Ja kuten häkistään päässeet pienet linnut, liehuvat tytöt huoneesta
niiattuaan ensin vanhanaikaisesti.

»He ovat ihastuttavia»! sanoo emäntä armollisesti.

»Luullakseni he ovat melko hyvin kasvatettuja», lisää hellä äiti
ylpeästi.

»Mutta hyvä ystäväni», kuului lihavan kreivi Kantássyn jylisevä ääni,
»usko minua, kiintymisesi noihin kirottuihin koneihin on suurinta
hulluutta, mitä maailmassa on! Eivätkö isäsi ja minun isäni, isoisäsi
ja minun isoisäni kylväneet ja leikanneet maailman parasta viljaa ja
jauhaneet sitä valkoisimmiksi jauhoiksi tuollaisitta ulkomaalaisitta
laitoksitta? Ethän sinä voita niillä mitään muuta kuin joudut
juutalaisten nyljettäväksi, sillä tuollaiset vehkeet maksavat rahaa,
jota emme tähän asti, Jumalalle kiitos, ole ollenkaan tarvinneet».

»Kuulehan, veliseni, Englannissa...» aloitti Bideskuty hyvin
tietäväisen näköisenä.

»Älä rupea puhumaan minulle tuosta kirotusta maasta! Luuletko minun
tietävän siitä muuta kuin, että se on meren ympäröimä maa, jonka
vilja on huonompaa kuin mitä me annamme sioillemme ja jonka asukkaat
valmistavat viiniä karviaismarjoista? Kysyn sinulta, mitä he tietävät
viljasta ja rypäleistä? Miksi eivät he, koira vieköön, valmista
kelvollista sellaista noilla saatanan laitteillaan»?

»Ajattele, miten mitättömällä työllä ja vähillä vaivoilla sitten
suoriudun, kun myllyni valmistuu».

»Kenenkä töitä ja vaivoja sinä tahdot säästää? Noiden laiskojen ja
kelvottomien talonpoikienko? Aiot siis antaa heille enemmän vapautta,
että he voisivat rikastua ja tulla suurempien maatalojen omistajiksi
kuin me, ja ajaa lopulta meidät aateliset pois kodeistamme, kuten nuo
kirotut juutalaiset ovat jo alkaneet tehdä. Niin kauan kuin pakotat
talonpoikaa työskentelemään hyväksesi antamatta hänelle muuta palkkaa
kuin potkuja, kunnioittaa ja pelkää hän sinua, mutta jos sallit hänen
työskennellä omaksi hyödykseen, rikastua ja tulla suurten maa-alojen
omistajaksi, alkaa hän ajatella olevansa sinun vertaisesi, polvistuu
vierellesi kirkonpenkissä ja luulottelee, että hänen poikansa voi naida
tyttäresi».

»Ei ole ollenkaan vaikea pysyttää talonpoikaa oikealla alallaan,
rikastakin, kuten esimerkiksi Keményn Andrásta, joka on vuokrannut
minulta Kisfalun. Tuon miehen sanotaan omistavan noin neljä tahi
viisi miljoonaa floriinia, jotka hänen saita isänsä oli kuulemma
kätkenyt viinitynnyreihin. Kumminkin on hän hyvin tyytyväinen
saadessaan vuokrata Kisfalun minulta, ja olen varma, että milloin
tahansa kohtaankin hänet, ottaa hän kohteliaasti lakin päästään minun,
tilanomistajansa, edessä».

»Aiotko todellakin uskotella minulle, että kartanosi alueella on
talonpoika, joka omistaa miljooneja floriineja? Joku on huiputtanut
sinua kauniilla puheilla, ystäväni».

»Mitään kauniita puheita ne eivät ole, vaikka luullakseni rahamäärän
suuruus onkin liioiteltu. Hänellä on kumminkin varmasti paljon rahaa ja
sitäpaitsi on minulle kerrottu, että hän saa aina viininsä ja nautansa
edullisesti kaupaksi».

»No, olkoon sitten, mutta mielestäni käyttäytyy tuo talonpoika kirotun
hävittömästi kootessaan tuollaisia rikkauksia. Ihmettelenpä, onko hän
jo halunnut ostaa sinulta jotakin maakappaletta»?

»Ei milloinkaan. Muutamat ihmiset luulevat hänen lainailevan rahoja
omaan laskuunsa, mutta en tiedä sitä varmasti. Minulla ei ole ollut
milloinkaan mitään tekemistä hänen kanssaan.»

»Vai niin. Mutta luullakseni olet liikeasioissa jonkun juutalaisen tahi
parinkin kanssa»? vihjaisi kreivi Kantássy äänekkäästi nauraen. »Tuo
kirottu mylly on varmasti tullut maksamaan paljon.»

»Niin on!» vastasi Bideskuty raukka, pudistaen päätään muistellessaan
eilistä tuhoisaa sopimustaan, »ja nuo kirotut juutalaiset vaativat niin
äärettömän suuren koron. Minulla on enää tuskin niin paljon viljaa
jäljellä, että voin varustaa tämän talon leivällä. En olisi ollenkaan
pahoillani, vaikka tuo saita Keményn András haluaisikin ostaa minulta
palasen maata».

»Eikö hän ole milloinkaan sanonut haluavansa ostaa sinulta Kisfalua?»

»Ei ikinä, ainakaan minun tietääkseni, ja sehän minua juuri enimmän
kummastuttaakin. Olen sitä usein odottanut ja toivonut, koska en voi
lahjoittaakaan maatilaa hänelle».

»Hän tuntuu todellakin pysyvän järkevästi omalla alallaan», vastasi
kreivi Kantássy. »Sehän olisi jo todella hirveätä, että joku talonpoika
olisi tuon kauniin Kisfalun omistaja.»

»Hänellä on kuitenkin kaikissa tapauksissa paljon rahaa. Mihin hän sitä
käyttää, en voi ymmärtää. Jokainen talonpoika haaveksii kumminkin,
sitten kuin heidät vapautettiin, saavansa joskus omistaa palasen maata».

»Omistaako palasen maata»? toisti vihainen kreivi. »Hyvä Bideskuty,
mistä maailmasta olet saanut päähäsi tuollaisia uudenaikaisia aatteita?
Tulevatko ne Englannista noiden jumalattomien koneiden mukana? Jos
asian laita on niin, niin usko minua ja upota koko tuo hökötys mereen
yhdessä tuon olutta valmistavan maan kanssa, jonka piru vieköön.
Heidän omansa todellakin! Kun olin nuori, ei ainoastaan kaikki maa,
vaan myöskin heidän laiskat ja kelvottomat ruumiinsakin kuuluivat
aatelisille, he ja heidän poikansa ja tyttärensä myöskin. Ja nyt sinä
puhut heidän maistaan ja rikkauksistaan! Mahdotonta»!

Ja lihava ja vanha kreivi Kantássy, pyöreä ja laahustava, poistui
vihoissaan ystävänsä luota, jolla oli niin naurettavat mielipiteet,
vedotakseen kreivittäreen, joka oli aloittanut elämänsä noudattamalla
ohjetta: »Paroonit ovat vasta ihmisiä», ja jolta hän senvuoksi tiesi
aina varmasti saavansa kannatusta.

»Keitä muita sinä vielä odotat tänään?» kysyi kreivitär Kantássy
heittäytyen rohkeasti taisteluun. Hän ei ollut ollenkaan varma,
oliko miehensä viimeinen huomautus ollenkaan sopiva ja luuli
keskustelunaiheen vaihtamisen olevan hyvin suotava.

»Odotamme enemmän niitä vieraita, jotka tulevat junassa. Egregyisit
tulevat luultavasti kumminkin vaunuilla, sillä kuten tiedät, ei
täti Irma ole milloinkaan elämässään matkustanut junassa. He eivät
kumminkaan tule luultavasti, ennenkuin huomenna, koska tiet ovat niin
huonossa kunnossa. Mutta Bartócz'it, Madács'it, Palotays'it ja muutamat
muut ovat luullakseni aivan heti täällä. Muistaakseni saapuu juna
johonkin aikaan aamulla», lisäsi hän epävarmasti. »Sen on pysähdyttävä
aina pitkäksi ajaksi Palotaan, sillä paronitar ei milloinkaan joudu
ajoissa, ja juna odottaa aina häntä».

»Luullakseni tulevat he jo tuolla»! sanoi Bideskuty iloisesti. Hän
tiesi nyt varmasti säästyvänsä enemmiltä ystävänsä hyökkäyksiltä
rakastamiensa koneitten vuoksi.




IX

KAUNIS ILONKA.


Ulkoa kuuluva kumea kavioiden kapse, huutaminen, viheltäminen ja
nauru ilmoittivat ajopelien saapuneen Gyöngyösin rautatienasemalta.
Suuri rakennus oli pian täynnä vieraita. Nuoret tytöt hyppelivät kuin
kananpojat äitiensä ympärillä, lihavat isät pyyhkivät hikistä otsaa,
sillä aurinko paistoi kuumasti tänä elokuun päivänä, ja kamarineitoset,
palvelijat ja lähetit hakivat viimevuotisia lemmittyjään, ja
löydettyään heidät varastivat suukkosia ja vaihtoivat tervehdyksiä,
kunnes lämpiö, portaat ja käytävät olisivat vakavaluontoisesta
englantilaisesta näyttäneet todellisilta mielipuolten oleskelupaikoilta.

Emännän on lausuttava muutamia ystävällisiä sanoja kaikille. Hänen
on ylistettävä jokaisen tytön kauneutta ja ihmeteltävä jokaisen
nuorukaisen jaloa ryhtiä, ja kehuttava vanhemmille heidän lastensa
suloisuutta. Isännän, Bideskuty’n, ympärille on kokoutunut suuri joukko
herroja, jotka nauraen kyselevät häneltä koneista ja myllystä. Vieraat
ovat kaikki noita huolettomia ja varakkaita unkarilaisia aatelismiehiä.
Varmasti on hullua puhuakaan sellaisen maan parantamisesta, joka
kehittää niin suuria omaisuuksia ja osoittaa niin rajatonta
vieraanvaraisuutta.

Nuoret, veikeästi ujostelevat tytöt pysyttelevät hyvin lähellä äitiensä
hameita. Jokainen lähestyy vuorollaan hyväksytyin tavoin suutelemaan
kreivitär Irman kättä ja saamaan ystävällisen taputuksen punastuvalle
poskelleen. Nuorukaiset lyövät kantapäänsä yhteen ja tervehtivät
niin sotilaallisesti kuin suinkin. Useimmat heistä ovat vielä jonkun
ratsurykmentin »yhden vuoden vapaaehtoisen» vormussa, mutta toisten
vakavammasta käytöksestä ja ulkomaalaisesta vaateparresta voidaan
huomata, että he valmistautuvat valtiomiehiksi. Muutamat karkeihin
kotikutoisiin tiukkoihin unkarilaisiin housuihin ja kiiltäviin
saappaihin pukeutuneet eivät aio nähtävästi ruveta palvelemaan maataan
eikä maakuntaansakaan, vaan aikovat pysyä kotonaan, kuten heidän
isänsäkin ovat tehneet, valvoakseen niiden maiden viljelemistä, jotka
muodostavat heidän perintönsä.

»Mutta missä Ilonka on»? kysytään yleisesti kaikilta suunnilta.
Kantássy, joka on isäntäväen vanha etuoikeutettu ystävä ja tunnettu
hulivili, selittää menevänsä hakemaan tytön, vaikka tämä olisi vielä
parhaillaan kylpemässä.

Kreivitär Kantássy ennättää juuri sanoa varoittavasti: »Taivaan
nimessä, Jenö, koeta nyt hiemankaan ajatella, mitä puhut»! ja huomata
tyytyväisyydekseen, etteivät hänen tyttäriensä viattomat korvat ole
kuulleet heidän isänsä sopimattomia sanoja, kun puutarhasta alkaa
kuulua iloista naurua, ja vanha parooni Palotay, joka on läheinen
sukulainen, juoksee hilpeästi erääseen ikkunaan ja vetää uutimet sen
eteen.

»Ainoastaan rahalla!» selittää hän. »Jokainen katsoja maksakoon
floriinin näystä».

Ja todellakin oli puutarhassa oleva kuva sellainen, että sen
katselemisesta kannatti maksaa paljonkin. Yksinkertaisessa valkoisessa
musliinipuvussa, kaunis tukka kierrettynä sievälle nutturalle hänen
pienen päänsä takaraivolle ja leveälierinen hattu valahtaneena
niskaan, poimi Ilonka, jolla oli suloisimmat kasvot, mitkä milloinkaan
ovat hymyilleet miehille, muutamia ruusuja ja kiinnitti ne vyöhönsä
ainoaksi koristeeksi. Ei ollut siis mikään kumma, että nuorukaiset
kokoontuivat ikkunoihin katsomaan tuota suloista olentoa, eikä ollut
hyvinkään ihmeellistä, että äidit tarkastelivat kateellisesti tuota
kauneinta kauniitten joukossa, eikä sitäkään sovi kummastella, että
kreivitär Irma katseli luonteenomaisin ylpeyksin voitonriemuisesti
naisvieraihinsa ja mietiskelevästi miehiin, joiden joukosta hän
helposti voi valita sopivan puolison tyttärelleen.

Viisi minuuttia myöhemmin tuli tuo loistava ilmiö Kantássyn tyttöjen
kanssa, joiden ei millään tavoin halveksittava kauneus lisäsi vain
hänen sulouttaan, lämpiöön reippaasti, suloisesti ja niin iloisena
kuin leivonen, tietoisena oinasta kauneudestaan ja ilahduttaen omia
hovimiehiään läsnäolollaan kuin pieni kuningatar.

»Vanhan enon kieltämättömin etuoikeuksin, kultaseni», sanoi vanha
Palotay suudeltuaan kauniin tytön poskia. Kaikki nuorukaiset olivat
silloin sen näköisiä kuin he olisivat toivoneet tukkansa nopeasti
muuttuvan harmaaksi, että he siten olisivat saaneet saman toivotun
etuoikeuden.

Mutta Ilonka hymyili ja niiasi kaikille yhtä suloisesti, suuteli
vanhojen rouvien lihavia ja laihoja käsiä, ja salli hymyillen jokaisen
vanhemman herran suudella kauniita poskiaan. Ainoastaan äidin terävä
silmä huomasi tuon tuskin näkyvän punan ja luomien heikon värähtelyn,
kun Ilonka huomasi Madách'in Ferin ja tervehti häntä.

Tämä oli vielä aivan nuori mies, joka oli pukeutunut jonkun
ratsurykmentin vapaaehtoisten vormuun. Hän oli pitkä ja solakka, ja
näytti hyvin kauniilta ahtaassa takissaan ja ahtaissa punaisissa
polvihousuissaan, jotka muodostivat kirkkaan väriläikän Ilonkan
valkoisen puvun vierelle. Mutta hänen isänsä oli tuhlannut poikansa
perinnön rajattomaan vieraanvaraisuuteen, vanhanaikainen koti
oli joutunut juutalaisten haltuun ja Madách’it elivät eräässä
pienessä talossa Kecskemét'issä eivätkä voineet kouluttaa poikaansa
valtiomieheksi. Liikkeessä oli huhuja, että poika menee pian naimisiin
erään vieniläisen rikkaan kauppiaan tyttären kanssa.

Mutta kummallista oli, että nuorukainen näytti vastahakoiselta,
eikä vanhalla kreivi Madách’illa ollut nähtävästi minkäänlaista
vaikutusvaltaa poikaansa, vaan salli tämän jäädä naimattomaksi,
vaikka rikas avioliitto, joka olisi korvannut menetetyn omaisuuden ja
kullannut heidän vanhan pienen kruununsa, olisi voitu päättää jo aikoja
sitten. Ferillä sanottiin olevan taipumusta sotilaselämään, jota ei
pidetty oikein sopivana eikä kyllin ylimyksellisenä alana Madách'ien
vanhan perheen jäsenelle, perheen, jonka suku ulottui taaksepäin aina
tatarilaisten hyökkäykseen saakka. Ei voida siis ollenkaan ihmetellä,
että kreivitär Irman kasvot synkkenivät, kun hän huomasi tyttärensä
punastumisen ja kuuli miten sydämmellisesti ja suloisesti tervehdys:
»_Isten hozta_» lausuttiin. Aavistamatta kumminkaan ollenkaan tuota
nousevaa myrskyä seisoi Ilonka onnellisena, punastellen ja nauraen
iloisesti, luvaten tanssivuoroja illan tanssiaisiin ja suostuen
lukemattomiin ratsastus-, vene- ja kalastusretkiin, joita pantaisiin
toimeen seuraavien päivien kuluessa.

Viisi minuuttia myöhemmin lyöpi suuri lämpiön kello kaksi kertaa, ja
täsmällisesti minuutilleen aukaisee vanha Jánko ovet ja ilmoittaa
päivällisen olevan valmis.

Kaikki ovat samanarvoiset tässä vieraanvaraisessa talossa, mitään
muodollisuuksia, seurustelun sääntöjä ja etuoikeuksia ei käytetä,
vaan iloisesti näyttävät isäntä ja emäntä tietä, nuorten ja vanhain
vierasten seuratessa heitä nauraen ja hauskoin aavistuksin ruokasaliin.
Mustalaissoittokunta on jo paikoillaan sen toisessa päässä ja kun
vieraat tulevat huoneeseen, alkaa se soittaa mitä iloisinta csárdásta
lopettamatta ennenkuin kukin on löytänyt paikkansa sen henkilön
vierestä, jonka rinnalla kukin mieluummin haluaa istua.

Pöydän toisesta päästä loistavat isännän hyvännäköiset kasvot
iloisesti vieraita vastaan, ja vastakkaisessa päässä istuu kreivitär
kuin kuningatar kuunnellen, miten hänen pöytäkoristeitaan, hedelmien
suuruutta ja puutarhan värikkäisyyttä imarrellaan. Ehkä hän tietää,
että nuo kauniit lauseet ovat vain tavallisia kukkaiskielen
ilmaisumuotoja, niin tavallisia heidän maassaan, ja muistaa, että hänen
on toistettava ne silloin, kun hän vuorostaan matkustaa vierailemaan
naapuriensa luokse, vaikka hän kumminkin on melkein varma, että
hänen järjestelynsä, taloutensa ja keittotaitonsa ovat paremmat
kuin kenenkään kuolevaisen tässä maailmassa. Tuollainen imartelu on
kumminkin hauskaa kuunneltavaa, kun itse tietää varmasti, ettei se
missään tapauksessa vastaa ollenkaan todellisuutta.

Piilossa äitinsä katseilta istuu Ilonka punastellen ja onnellisena.
Feri on ihmeellisen taitavasti valloittanut paikan itselleen aivan
hänen vierestään, ja iloiten voivat nyt nämä nuoret todeta, että he
saavat istua vierekkäin ainakin kolme tuntia, sillä varmasti kuluu
pitkälti aikaa, ennenkuin vanhemmat ihmiset ovat syöneet ja juoneet
kyllikseen. Huudettuaan kovasti »Eläköön!» ja ojennettuaan täydet
pikarinsa isäntää ja emäntää kohti, ovat vieraat käyneet ruokiin
käsiksi. Ensimmäisten minuuttien kuluessa, kun pahin nälkä tyydytetään
lautasellisella höyryävää lientä, ei mikään muu kuin lasien kilinä ja
hopealusikoiden kalina keskeytä mustalaisten soittoa.

Palvelijat kulkevat reippaasti pöydän ympäri ja täyttävät täyttämistään
laseja, jotka pian tyhjentyvät. Muutamien minuuttien kuluttua
irtautuvat kielen kannat jälleen.

Bideskuty raukka saa kestää kiivaan hyökkäyksen kaikilta suunnilta
uuden myllynsä ja koneittensa vuoksi. Hän pysyy taipumattomasi!
kannallaan vedoten suunnitelmiinsa, joista hän ei itsekään ole
oikein selvillä. Kaikki hänen vanhemmat vieraansa, jotka ovat
samanarvoisia kuin hänkin ja sitäpaitsi varakkaita tilanomistajia,
ennustavat mitä suurimpia onnettomuuksia, jotka tulevat häntä
varmasti kohtaamaan, jos hän vain jatkaa noiden ulkomailta saatujen
aatteittensa toteuttamista. Voihan kostava taivaantuli räjähdyttää nuo
kirotut koneet ilmaan ja voivathan kaikki talonpojat tehdä kapinan
noita pirullisia vehkeitä vastaan. Pienimmätkin muutokset niihin
tapoihin, joilla monet sukupolvet ovat viljelleet maitaan, ovat näiden
unkarilaisten aatelismiesten mielestä hullun yrityksiä ja kuulumattomia
ennakkotapauksia unkarilaisen tasangon historiassa.

Mutta Bideskuty’n kreivi on miettinyt tätä kaikkea nuoresta pojasta
alkaen, jolloin hänen isänsä aluksi koetti karkoittaa nuo ajatukset
hänen aivoistaan. Koska vastustamishalu oli ne synnyttänyt, olivat
ne muuttuneet vakaumukseksi, ja sitäpaitsi luuli hän varmasti
onnistuvansa. Edistääkseen hulluja päähänpistojaan oli hän kumartunut
melko syvälle salattuihin arkkuihin. Nyt uskalsi hän, kuten vanha
pelaaja ainakin, panna peliin yhä enemmän ja enemmän ollen varma,
että lopulta kumminkin onni kääntyy hänelle myönteiseksi, tuo rajaton
onni, joka oli rakennettu tuon hänen suuresti parannetun menetelmänsä
varmalle perustalle, ja jonka hän luuli saavuttavansa vähemmillä
kustannuksilla ja työllä.

Bideskuty oli äärettömin kärsivällisyyksin lukenut läpi monta paksua
kirjaa, jotka hän oli tilannut Budapestista, ja uskotteli nyt itselleen
olevansa täydellisesti perillä lännen maitten uudenaikaisista
suunnitelmista. Kuvitteluissaan näki hän jo olevansa maanviljelyksen
tunnustettu erikoistuntija Puolan rajoilta Laithan rannoille saakka.
Lukiessaan läpi nuo paksut kirjat oli hän saanut päähänsä jonkunlaista
epämääräistä ja lisättyä tietomäärää lukuunottamatta jonkunlaisen
toivon hankkia jotakin eroavaa nykyisiin elämäntapoihinsa. Hän
alkoi haaveilla rikkauksista, hän, joka polveutui maantuotteilla
elämään tottuneesta rodusta, alkoi epämääräisesti ikävöidä muitakin
ylellisyyksiä kuin hienoa valkoista leipää ja maukkaita vanhoja
viinejä. Edistys-sanan tarkoitus alkoi hänelle jo hieman selvitä,
ja hän alkoi jo aavistaa, että maatilallaan asuvan unkarilaisen
aatelismiehenkin elämällä voi olla muitakin velvollisuuksia kuin vahtia
viljan kasvamista ja kesyttää villejä hevosia ajohevosiksi. Joskus tuo
kummallinen vanhus paljasti itsensä, kuten silloinkin, kun hän kiusasi
vanhaa Rosensteiniä, mutta hänen mielessään oli arvottoman sukuylpeyden
rinnalla kumminkin epämääräinen tunne arvokkaisuudestaan ihmisenä.

Pöydän toisessa päässä oli Ilonka vihdoinkin rikkonut onnellisen
vaitiolon.

»Minulle kerrottiin, ettet tulisikaan», sanoi hän syötyään liemen.

»Mutta sinähän tiesit paremmin, etkö tiennytkin»?

»En. Kuulin sinun matkustaneen Budapestiin karnevaaliin ja ajattelin...»

»Sinun pitää vain ajatella, että olet kauniimpi kuin kukaan muu tyttö,
jonka jossakin voin kohdata. Kun Budapestissä näin jotkut kauniit
kasvot, muistelin vain yhä enemmän sinua».

»Muistelitko minua»? sanoi Ilonka veikeästi hämmästyen.

»Kyllä kai sen tiedät, Ilonka», sanoi nuorukainen hilliten kiihkonsa.
»Tiedät minun...»

»Hsh, hsh!» kuiskasi tyttö hermostuneesti. »Äiti katsoo tänne päin, ja
olen varma, että kreivitär Kantássy voi kuulla puheemme».

Feri oli koettanut kuiskata niin hiljaa, etteivät ilmassa surisevat
kärpäsetkään voineet sitä kuulla, mutta Ilonka oli kai kumminkin
kuullut jotakin, koska hän punastui ja käänsi sinisten silmiensä
katseen lautaseen. Oli hyvin hauskaa puhella näin ja haukata salaa
kielletystä hedelmästä sillä aikaa kuin äidin silmät olivat kääntyneet
muualle, ja iloinen puhelu, nauru ja mustalaisten iloinen soitto
estivät kenenkään muun kuulemasta nuorukaisen kuiskauksia.

»Suoritan upseerin tutkintoni tulevan kuukauden kuluessa, Ilonka»,
sanoi Feri koettavasti.

»Vai niin».

»Ja sitten rukoilen toista sotaa preussilaisia vastaan».

»Mutta miksi? Sinuthan voidaan tappaa».

»Niin voidaankin», vastasi Feri hymyillen. »Se olisikin varmasti tämän
vaikeuden parhain ratkaisu. Mutta jos saan elää tehdäkseni jotakin
suurta, ääretöntä, joka kiinnittää maani huomion minuun raukkaan, niin
silloin ehkä...»

»Niin», toisti Ilonka, »silloin ehkä...?»

Molemmat vaikenivat ja Ilonkan silmästä vierähti kyynel vyössä olevaan
ruusukimppuun.

»Ehkä»! Molemmat tiesivät, miten epämääräinen tuo sana oli, ja
tunsivat, että vaikka heidän rakkautensa olisi ollut kuinka suuri
tahansa ja heidän surunsa ääretön, heidän kohtalonsa ja onnensa
johtuivat vain tuosta arvoituksellisesta »ehkä», vanhempien
suostumuksesta, jota ilman ei kukaan hyvin kasvatettu unkarilainen
tyttö voi mennä naimisiin, koska hän on heidän vanhanaikaisten
oikkujensa, heidän mielipiteittensä arvosta ja rikkauksista orja,
kaiken tuon ulkonaisen komeuden palvelija, joka on niin välttämätön
vanhojen mielestä, mutta joka nuorista näyttää niin surkealta ja
mitättömältä.

»Ilonka, olet tehnyt minut hyvin onnelliseksi», sanoi nuorukainen
hetken kuluttua.

»Onnelliseksiko? Miten sitten»? kysyi tyttö viattomasti.

»Sanomalla tuon sanan 'ehkä'».

Palvelijat tarjoilivat juuri lihaa, hedelmiä ja salaatteja. Kaikilta
suunnilta kuului iloista hälinää, äänekästä naurua ja joskus raakoja
piloja. Nämä kaksi istuivat kuin varjoisien lehvien suojassa olevat
pienet linnut varmoina, ettei myrskyn raivo heitä saavuta, ja
tyytyväisinä saadessaan silloin tällöin katsoa toisiaan silmiin ja
sanoa joskus sanasen siitä, mikä oli lähinnä heidän sydäntään, silloin
kun heidän vanhempiensa vaanivat silmät katsoivat johonkin muualle.

»Kaunis Ilonka näyttää istuvan hyvin hiljaa paikoillaan», kuultiin
jonkun nauraen sanovan pöydän toisessa päässä, ja meluisa ja
hyväntuulinen vanha Kantássy kohotti täysinäisen viinipikarinsa
korkealle päänsä yläpuolelle.

»Juon tasankojen kauneimman tytön maljan», sanoi hän noustessaan ja
lisäsi: »Kaunis Ilonka, tyhjennän tämän lasin kirkkaiden silmiesi,
punaisien poskiesi ja tuon iloisen naurusi kunniaksi, jota en ole
kuullut puoleen tuntiin»!

Tämä soi tilaisuuden lasien täyttämiseen, ja kaikki nuoret nousivat
paikoiltaan ja menivät hiusmartoaan myöten punastuneen Ilonkan luo
kilistämään lasejaan hänen kanssaan ja sanomaan: »_Eljen_»! Kaikki
nuoret tytöt suutelivat häntä ja nuorukaiset olivat sen näköiset
kuin he myöskin olisivat halunneet tehdä samoin. Vanhemmat vieraat
suutelivat häntä kysymättä lupaa, ja niin jatkui melu pitkän aikaa
kaikkien huomion kiintyessä Ilonkaan niin, että puheenaihe, joka oli
hänestä niin mielenkiintoinen, syrjäytettiin jyrkästi vähäksi aikaa.

Pian kumminkin nousi nuori Bartócz, joka oli juuri äskettäin
suorittanut tutkintonsa yliopistossa ja oli valmis astumaan valtion
palvelukseen, ja puhui kauniisti emännän syntymäpäivän johdosta. Kaikki
kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti, ja Ilonka sai tilaisuuden kuiskata
hiljaa:

»Sitä ei kannata juuri ajatella, sillä äiti ei suostu siihen ikinä».

»Mitä luulet sitten isäsi ajattelevan, Ilonka»?

Tyttö pudisti kaunista päätään ajattelevasti.

»Isä on niin kiintynyt noihin koneihinsa ja riitoihinsa talonpoikien
kanssa, että hän suostuu kaikkiin äidin ehdotuksiin kotirauhan vuoksi».

»Ilonka, toivon, että olisimme eläneet satoja vuosia sitten».

»Miksi»?

»Koska silloin olisin voinut ratsastaa tänne Kopélla keskellä yötä,
kiivetä Bideskuty’n ikkunoihin nuoraa pitkin ja ryöstää sinut
mukaani välittämättä äidistäsi, isästäsi ja muista. Noihin aikoihin
ei välitetty rahasta eikä perhesuhteista myöskään. Kaikki olivat
samanarvoiset, ja mies voi naida kenen hän vain halusi».

»Ah, miten suloista se mahtoi ollakaan, kun ei tytön tarvinnut kysyä
äidiltään, ketä hän saa rakastaa».

»Eihän sinun tarvitse kysyä sitä nytkään, Ilonka», korjasi nuorukainen
vakavasti, »sillä eihän kukaan voi estää sinua rakastamasta, ketä
haluat».

»Mitä tuollainen rakkaus sitten hyödyttää», vastasi tyttö viattomasti,
»ellen saa mennä rakastettuni kanssa naimisiin»?

»Rakkauteni sinuun, Ilonka, suo minulle muutenkin paljon iloa, vaikka
en...»

»Hsh, hsh, äiti katsoo varmasti nyt tänne päin».

Tutkintonsa suorittanut nuorukainen lopetti puheensa, ja vielä
kerran oli kaikkien vieraiden kilistettävä lasejaan emännän kanssa
ja toivotettava hänelle onnea. Ilonkan oli pakko, kuten kaikkien
muidenkin, mennä äitinsä luo, suudella tämän kättä ja sanoa muutamia
sanoja onnentoivotukseksi. Hänen nuori sydämensä, joka ei vielä oikein
ymmärtänyt tunteita, jotka uhkasivat sen täyttää, kiintyi hetkiseksi
kokonaan äitiin, jolla oli hänen kohtalonsa kokonaan käsissään. Kun
hän oli lausunut kauniin onnentoivotuksensa, kiersi hän kiihkeästi
käsivartensa äitinsä kaulaan pyytäen hellää suukkosta sensijaan, että
hän olisi kainosti suudellut äitinsä kättä.

»Ilonka, tyttöseni, rypistät vaatteesi», sanoi kreivitär Irma
moittivasti.

Ja Ilonka, tuntien epämääräisesti tehneensä jotakin sopimatonta, jota
hän ei ymmärtänyt, meni ujosti ja itkukurkussa paikoilleen.




X

RAKKAUDEN IDYLLI.


Tämän jälkeen muuttui iloisuus paljon meluisammaksi. Miespalvelijat
saivat täyttää ahkerasti laseja ja pulloja noista suurista tynnyreistä,
joista toinen oli jo juotu aivan tyhjäksi. Mustalaiset eivät saaneet
lopettaa soittoaan hetkeksikään, ja kuumissaan ja huohottaen
kihnuttivat he iloista csárdásta innokkaasti. Unkarilainen vanha viini
alkoi jo kohota muutamien jalojen paroonien tukkaan, ja kun heidän
päässään vain on tarpeellinen määrä tuota ainetta, herää heissä aina
intohimoinen rakkaus oman maansa kansanlauluja kohtaan.

»Kuulkaahan, mustalaiset», sanoi Géza Vécsery, joka omisti suuren
kartanon Zemplén maakunnassa, ollen samalla myös tuon maakunnan
maaherra, »soittakaa minulle lempilauluni '_Káka löven költ a rucza_!'
Soittakaa se niin, että kyyneleeni kuivuvat ja jokainen floriini
livahtaa taskustani».

Ja Binecz Marko alkoi soittaa tunteellisesti tuota surullista ja
suloisinta unkarilaista laulua.

Toisten jutellessa yhtä iloisesti kuin ennenkin kantoi Géza Véczery
tuolinsa aivan soittajien viereen, ja istuen kahareisin sillä puoleksi
tyhjennetty viinipullo kädessään antautui hän kokonaan lempilaulunsa
kuuntelemisen suoman ilon valtaan ja heilutti päätään tuon omituisen
tahdin mukaan. Hän istui siinä varmaankin puoli tuntia pakottaen
mustalaisia toistamaan tuon saman säveleen yhä uudestaan, ja hänen
suuren ilonsa todistukseksi vuosivat kyyneleet hänen poskilleen, sillä
»_Sirva vigad a Magyar_!» [= Ilo itkettää unkarilaista.]

Hän oli nähtävästi kokonaan unhottanut jälkiruoat, sillä hän
ei välittänyt enää mistään. Jokainen laulun toistaminen näytti
kiihdyttävän hänen innostustaan ja hänen karjahduksensa »Uudestaan!»
muuttuivat yhä äänekkäämmiksi.

»Hitaammin!» huusi hän joskus ja sitten taasen: »Nopeammin!» tahi
»Kovemmasti!» »Aiotteko te, laiskat koirat, ruveta nukkumaan?» tahi
»Mikä tuota kirottua viuluasi nyt vaivaa? Siinä ei ole enää ollenkaan
ääntä! Ah, nyt minä ymmärrän», lisäsi hän nousten innostuneena
seisoalleen. »Sillä on jano ja se haluaa juotavaa. Tämä viini kelpaakin
vaikka enkeleille! Täällä, mustalaisen viulu, juo nyt! Juo nyt niin
paljon, että virkistyt! Juo, sanon minä»!

Ja maaherra nousi hieman horjahdellen, otti viulun johtajalta ja kaatoi
nauraen koko pullon sisällön siihen.

Kukaan ei pannut pahakseen hänen iloista kujettaan. Mustalainen salli
hänen hyvin tyynesti huvitella viululla, sillä hän tiesi saavansa hyvän
korvauksen soittokoneesta.

»Koetahan nyt, mustalainen», sanoi Géza Vécsery ojentaen miehelle
viulun takaisin. »Olen varma, että se soi nyt paljon paremmin juotuaan
tarpeekseen hyvää unkarilaista viiniä».

Onnettomuudeksi kumminkin ei viulu näiden olosuhteiden vallitessa
ruvennut soimaan lainkaan. Mustalainen koetti pari kertaa vakavasti
vetäistä käyrällään kieliä. Hänen viulusta saamansa äänet huvittivat
äärettömästi maaherraa.

»Koeta uudestaan, mustalainen!» karjui hän. »Annahan minun näyttää
sinulle, miten se on tehtävä, koska et näytä oikein osaavan!» lisäsi
hän vetäisten viulun miehen kädestä. Mutta siiloin tapahtui tuo
välttämätön onnettomuus, joko senvuoksi, että hän liikkui kömpelösti,
tahi siksi, että mustahko soittaja käänsi viulun tarkoituksellisesti
ylösalaisin, ja viini virtasi vapaasti ulos kastellen jalon kreivin ja
mustalaisen kirjaimellisesti päästä jalkoihin asti.

»Ah, millaista hyvän viinin tuhlausta!» huudahti Vécsery nauraen. »Tuo
viuluhan kiittämätön on! Tässä, mustalainen on sinulle jotakin, jolla
voit kuivata sen suun».

Ja hän otti useita seteleitä taskustaan ja tukki ne viuluun yhtä
iloisesti kuin hän äsken oli kaatanut siihen viiniä. Sitten hän
luovutti soittokoneen mustalaiselle takaisin. Hän oli kujeillut
tarpeeksi tällä haavaa.

Kaikki muutkin näyttivät jo nousevan pöydästä ja hajautuvan talon eri
osiin tupakoidakseen tahi kuljeskellakseen puutarhassa.

Feri koetti pysytellä aivan Ilonkan läheisyydessä, mutta se ei ollut
selvästi ollenkaan sopivaa, sillä kaikki nuorukaiset kokoutuivat yhteen
tupakoimaan ja jokainen tyttö taivutti kauniin päänsä toverinsa puoleen
kuin kaunishöyheninen visertävä lintu, ja kuiskaili asioita, jotka
kiinnittivät ainoastaan tuollaisten sievien naissuvun edustajain mieltä.

Tämä päivä oli kenties hauskin, mitä nuo nuoret olivat milloinkaan
keskenään viettäneet. Ilonka unhotti kaiken varovaisuuden ja uhmasi
äidin kaikkein synkimpiäkin katseita antautuen valoisten unelmiensa
suoman onnen valtaan. Kuten lapsi, joka leikkii aivan uudenaikaisen ja
mieltäkiinnittävän lelun kanssa ymmärtämättä ollenkaan sen haurautta
ja muistamatta sen olevan tehdyn vain hetken iloksi, leikki Ilonkakin
tämän uuden tunteen kanssa, jonka nuoren kauniin upseerin tuliset sanat
olivat sytyttäneet hänen sydämeensä.

Koko päivän haaveili hän asioista, joita hän ei juuri ollenkaan
ymmärtänyt — miehen intohimosta, avioliitosta ja onnellisesta
yhdyselämästä hänen kanssaan, jota oli jo mitä suurin autuus
kuunnellakin, kun hän kuiskasi niin usein ja, ah, niin tulisesti:
»Rakastan sinua, Ilonka!»

Illalla kotiljongin pitkien vuorojen aikana, iloisen illallisen
kestäessä ja tulista csárdásta tanssittaessa oli Madáchin Feri hänen
läheisyydessään. Kun hän istuutui tytön viereen, voi hän tuntea,
miten tytön hieno musliinihame kosketti hänen polveensa. Silloin
tarttui hän vapisevin käsin tuohon pehmeään kankaaseen sivelläkseen
sitä joko hellästi tahi hypistelläkseen sitä hermostuneesti, koska
hänen rakkautensa kasvoi vain kasvamistaan tuota äärettömän suloista
tyttömäistä olentoa kohtaan.

Ja niin viattomasti kuin lapsi vastasi hän nuorukaisen tuliseen
katseeseen, ymmärtämättä ollenkaan, miksi hänen poskensa lämpimästi
punastuivat, pieni käsi vapisi ja sydän löi niin kiivaasti. Hänestä
tuntui kuin hän olisi ollut aivan erillään tuosta iloisesta joukosta
tanssiessaan kotiljongia ja katrillia. Hän ei kiinnittänyt huomiota
käsiin, joihin hän kosketti, ei katseihin eikä muihin sanoihin
kuin noihin muutamiin, jotka hän nyt oli kuullut niin usein, mutta
jotka tuntuivat sisältävän äärettömästi suloa, kun ne toistamistaan
toistivat: »Rakastan sinua, Ilonka»!

Rakkaus! Mitä tiesi tämä lapsi rakkaudesta, tuon virran voimakkuudesta,
jonka padon hänen oma sievä kätensä oli murtanut? Hän oli tuntenut
Madáchin Ferin lapsuudestaan alkaen, jolloin hän ollen todellinen
nelivuotias kuningatar oli hallinnut tuota viisi vuotta vanhempaa
kaunista poikaa, joka silloinkin jo oli osannut sanoa: »Rakastan
sinua, Ilonka!» Niin, hän oli sanonut sen silloin ja hän kuiskasi sen
nyt, ja koska hänen sydämensä vastasi siihen, kuulosti se nytkin yhtä
lapselliselta, suloiselta ja viattomalta.

Ja nuorukainen, tietäen hieman enemmän maailmasta ja aavistaen
hämärästi tämän valoisan unelman välttämättömän lopun, antautui
kokonaan hetken suoman onnellisuuden valtaan. Hän ei voinut sanoa
tytölle paljonkaan, sillä läheisyydessä oli aina joku, joka voi kuulla
nuo suloiset tyhmät sanat, joita rakkaus alussa kuiskailee vain yhteen
korvaan, mutta hän voi silloin tällöin kumartua ottamaan tytön viuhkan
tahi nenäliinan lattialta ja tuntea ojentaessaan ne hänelle, hänen
hentojen sormiensa hetkellisen kosketuksen. Hän voi myöskin silloin,
kun ei kukaan katsonut ja kaikkien äitien silmät olivat kiintyneet
tarkkaavaisesti seuraamaan jotakin mutkallista vuoroa, kumartua
eteenpäin ja katsahtaa suoraan noihin sinisiin silmiin, joita tyttö
piti tavallisesti ärsyttävästi maahan luotuina.

Tällaista ja hieman muutakin voi hän tehdä ja tekikin, keskustellen
kumminkin tytön kanssa aivan jokapäiväisistä asioista ollen pakotettu
karttamaan tuota, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mutta hän
katsoi kumminkin tyttöön koko ajan kiinnittäen mieleensä jokaisen
tuon tyttömäisen vartalon pienimmänkin piirteen — valkoisen niskan,
joka hennosti kohosi valkoisen musliinin pehmeistä laskoksista, ohuet
ruusunpunaiset korvat, joita kullanväriset kiharat peittivät, ja nuo
alaspainuneet suuret luomet, jotka levittivät tummat varjonsa pehmeille
persikanvärisille poskille.

Ah, hän oli juhlallisen kaunis, tuo tämän rikkaan hedelmällisen
maan suloinen tuote, joka oli kuin hurmaava, puolivillin ympäristön
muodostamaan kehykseen kiinnitetty jalokivi! Sovinnaisuuden
läpitunkemattomat seinät ympäröivät hänet niin, että ne olivat
puristaneet kokoon hänen puhkeamaisillaan olevan luonteensa ja
uhkasivat muuttaa tämän Luojan täydellisen työn tuollaiseksi
ajattelemattomaksi ja sieluttomaksi nukeksi, jollaisiksi hänenlaisensa
ja -rotuisensa vähitellen kehittyvät. Hänestäkin oli tuleva, kuten
muistakin, noiden suurten vieraanvaraisten linnojen kaunis koristus,
joiden valtijattareksi hän sitten lopulta oli pääsevä, kuuliainen
vaimo miehelleen — talon hallitsijalle, tyytyväinen seuraamaan kaikkia
perinnäistapoja, jotka ovat olleet voimassa kokonaisia vuosisatoja,
halukas ehkä kumminkin pukeutumaan hieman eri tavalla kuin hänen
isoäitinsä tahi isoäidinäitinsä ja verhoamaan kauniin ruumiinsa ehkä
erikuosisiin vaatteihin, mutta jättämään kumminkin järkensä ja sielunsa
samalle tasolle koettamattakaan ollenkaan kehittää henkisiä lahjojaan,
luullen itsepäisesti kaikkea tuollaista porvarilliseksi ja arvottomaksi
niiden heidän vanhain sukuinsa jälkeläiselle, jotka ovat tehneet heidän
maansa kuuluisaksi lukematta ainoatakaan kirjaa ja kirjoittamatta
kirjettäkään.

»Rakastan sinua, Ilonka!» kuiskasi nuorukainen jokaisen kotiljongin
vuoron välissä.

Ja Ilonkan korvat kuumenivat noiden hellien ja intohimoisten sanojen
vaikutuksesta, joita hän ei nuoruutensa, viattomuutensa eikä väärään
suunnatun sivistyksensä vuoksi juuri ollenkaan ymmärtänyt. Ja kuinka
hän olisi voinutkaan ymmärtää, hän, joka oli saanut kehittyä, kuten hän
oli saanut, jonka ei oltu sallittu milloinkaan seurustella keidenkään
muiden kanssa kuin omien vanhempiensa, joka ei milloinkaan ollut
lukenut riviäkään, jota eivät hänen äitinsä ankarat silmät olleet ensin
tarkastaneet, ja jolle ei milloinkaan oltu opetettu eikä näytetty
mitään, josta hän olisi voinut oppia tuntemaan ihmissydäntä ja miesten
sielussa raivoavia intohimoja?

Pieni tyttö raukka, olisiko hän voinutkaan tietää rakkaudesta muuta
kuin, että oli niin hauska kuunnella tuon ainoan puhuvan siitä, joka
tanssi csárdásta niin jumalallisesti ja oli niin komean näköinen
vapaaehtoisten vormussa. Hän salli sekä itsensä että hänen vaipua
näihin valoisiin unelmiin, tottumaton kun hän oli ajattelemaan
tulevaisuutta ja tyytyen aina nykyisyyteen, joka oli niin suloinen.
Hän ei muistanutkaan, että tällaiset unelmat aina loppuvat, eikä
ajatellutkaan, että sellainenkin maailma on olemassa, jota ei ole
tehty musliinipuvuista, kotiljongeista eikä kauniista vapaaehtoisista
upseereista, jossa töykeät sanat usein valloittavat noiden hellästi
kuiskattujen »Rakastan sinua!» sijan, ja jossa todellisuus
säälimättömin sormin hajoittaa nuorten tyttöjen runolliset kuvittelut
kaikkiin tuuliin muuttaen heidät usein surullisiksi, joskus koviksi,
mutta aina pettyneiksi, sillä ei mikään todellisuus, vaikka se
olisikin valoisa, voi kilpailla seitsentoistavuotiaan tytön aivoissa
syntyneitten haaveitten kanssa.

Kun jokainen oli mennyt nukkumaan tanssittuaan, huviteltuaan ja
leikittyään tuntikausia, uneksiakseen uusista tanssiaisista,
huvituksista ja leikeistä, tiesi Ilonka varmasti, että hänen äitinsä
tulo hänen huoneeseensa tähän tavattomaan aikaan tarkoitti ankaraa
nuhdesaarnaa. Hän oli koko päivän ollut äärettömän varomaton, ja
huolimatta äidin synkistä katseista ja vanhempien naisten kuiskaavista
huomautuksista oli hän osoittanut Madách’in Ferille mitä suurinta
huomaavaisuutta.

Kreivitär Irma ei aikonut olla vihainen, sillä sisimmässä sydämessään
oli hän aivan varma, että hän rakasti tytärtään ja huolehti vain tämän
onnellisuudesta, kun hän rupesi teroittamaan hänelle samaa kuin hänelle
itselleenkin oli opetettu, että rakkaus on ainoastaan luvallista
silloin kun kuuluisan suvun edustaja suurine omaisuuksineen ilmestyy
kosijaksi. Hän oli varma, että köyhyys ja polkunaiminen aiheuttavat
vain kaikenlaista kurjuutta, ja olisi ollut mielestään aivan luonnoton
ja rikollinen äiti, ellei hän olisi ajoissa selittänyt noita asioita
Ilonkalle sellaisin tavoin, että tämä vasta osasi karttaa tuollaisia
vahingollisia lähentelemisiä ja lopettaa ne silloin, kun ne ahdistivat
häntä.

»Tulin sanomaan sinulle, Ilonka, että olen ollut sinuun äärettömästi
tyytymätön», aloitti hän kuivasti.

»Minuunko, äiti»?

»Käyttäytymisesi tuon rutiköyhän Madách'in kanssa oli kovin
sopimatonta».

»Ah, äiti»!

»Jokainen huomasi sen tänään. Minunkin oli pakko hävetä puolestasi koko
illan».

»Äiti»!

Pieni tyttö raukka, hän oli niin katuva ja surullinen. Hän tiesi kyllä
olevansa hieman syyllinen, mutta hän oli huvitellut niin äärettömästi
tänään. Pari suurta kyyneltä oli jo valahtanut hänen poskilleen, sillä
äiti teki torumisillaan hänet aina onnettomaksi.

Ja äiti aloitti tuon vanhan läksyn, kuinka nuoren jalon tytön pitää
käyttäytyä, kuinka hän ei milloinkaan saa sallia kenenkään nuoren
miehen, ei enemmän toisen kuin toisenkaan, osoittaa huomaavaisuutta,
elleivät hänen vanhempansa ole jo ennakolta luvanneet hänen tehdä niin,
ja kuinka sellainen käyttäytyminen kuin llonkan tämäniltainen oli
epäneitseellistä. Äiti uhkasi, että jollei Ilonka korjaa erehdystään
seuraavana päivänä, saa hän viettää lopun ajasta, jonka vieraat vielä
viipyvät talossa, omissa huoneissaan yksinään.

Äiti oli hyvin kaunopuheinen ja Ilonka hyvin, hyvin onneton.
Kun hänen äitinsä lopultakin poistui saarnattuaan puoli tuntia
lasten velvollisuuksista vanhempiaan kohtaan ja neitseellisestä
pidättyväisyydestä, heittäytyi tuo pieni tyttö raukka vuotelleen
rajusti itkien. Ei milloinkaan koko seitsentoistavuotisen elämänsä
aikana ollut hän ollut näin onneton. Suloinen pieni idylli oli
hiipinyt hänen elämäänsä ja hyväillyt hänen nuorta mieltään sellaisin
runollisin kuvitteluin, ettei hän niitä oikein ymmärtänytkään, mutta
ankara todellisuus oli, käyttäen äidin parhaita silkkisormikkaita,
sormuksilla koristetuin ylimyksellisin sormin hajoittanut nuo unelmat.
Hänen surunsa oli samanlaista kuin lapsen, joka näkee mieluisimman
leikkikalunsa vietävän pois ymmärtämättä ollenkaan julmuuden syytä.
Onko maailmassa mitään niin liikuttavaa surua kuin lapsen? Tuskinpa,
sillä se ilmaisee ääretöntä toivottomuutta, koska lapsi ei ymmärrä
muuta kuin nykyisyyttä eikä voi käsittää, että sellainen tulevaisuuskin
on ehkä olemassa, joka huojentaa kaikki surut.

Ilonka itki itsensä nukuksiin ja näki jälleen sellaisia unia, että ne
pakottivat hänet unohtamaan todellisuuden — ankaran äidin yölliset
torumiset — ja toivat hänen mieleensä vielä kerran nuo kauniit nuoret
kasvot tummine silmineen, jotka aina jollakin tavoin pakottivat hänet
punastumaan, kun hän sattui katsomaan niihin, ja hänen korviinsa nuo
hellästi kuiskatut sanat, suloisemmat kuin lintujen laulu tahi enkelien
kuorot: »Rakastan sinua, Ilonka»!




XI

UHKAAVA MYRSKY.


Unkarin tasankojen työtäkysyvimpiä aikoja on toisen sadon kokoaminen,
joka on tehtävä nopeasti ennen varhaisten syyssateiden alkamista.
Silloin jää aina tarpeeksi aikaa puimiseen ennen viininkorjuuta. Joka
vuosi tähän aikaan ovat pellot Kisfalun ympärillä täynnä työmiehiä.
Noilla Keményn Andráksen palkkaamilla sadoilla raatajilla ei ole juuri
paljon levähtämisen eikä puhelemisen aikaa, sillä isännän silmä seuraa
jokaista, ja hänen johdollaan on hauska työskennellä, koska hänellä
on aina iloinen sana tahi hauska kokkapuhe jokaiselle. Kun aurinko
paistaa paljaaseen selkään ja polttaa luihin asti, ja kun raskaitten
viikatteiden heiluttaminen väsyttää lihakset kokonaan, virkistää ja
innostaa tuollainen suuresti.

Mutta tänään tuntuu täydellinen toimettomuuden henki täyttäneen
ilmaston ja laskeutuneen tuon rikkaan talonpojan pelloille, sillä
ratsastaessaan joukosta joukkoon koettaa hän turhaan sekä kehoituksin
että nuhtein yllyttää työmiehiään jatkamaan levähtämättä töitään. He
seisovat vain liikkumattomina nojaten viikatteihinsa, piiput hampaissa
ja katse suunnattuna muutamaan erityiseen paikkaan taivaanrannalle,
tuonne tasangon toiselle reunalle, josta kohoava musta savupatsas
pimittää kauniin purppuranvärisen taivaan. Paljain käsivarsin, jaloin
ja yläruumiin, ja jaloissaan unkarilaiset leveät pellavahousut
antavat he tyynesti polttavan keskipäivän auringon paahtaa selkäänsä,
ja tupakoiden he joko miettiväisesti katselevat tuonne kauas tahi
kokoutuvat kiihkeästi ja innoissaan pieniin joukkoihin kuiskailemaan
keskenään silloin kun isäntä sattuu olemaan selin heihin.

»Hei te laiskat ja kelvottomat veitikat», huutaa András aina
vähänväliä, »tänään kaipaavat hartianne isäni raskaan kepin
sivalluksia! No, Rezsö, tartu viikatteeseesi! Miska, pistä piippusi
taskuusi heti! Ryhtykää nyt kaikki työhön ja ellei tämä pelto, kun
puolen tunnin kuluttua palaan, ole niin sileä kuin tasanko tuolla,
vannon, että joku teistä saa maistaa, miltä uuden piiskani sivallukset
tuntuvat».

Häveten hajautuu muudan laiskurien joukko ja miettivästi tarttuvat
muutamat viikatteihinsa ja alkavat hitaasti niittää heiluvaa viljaa.

»Tästä ei ole mitään hyötyä, András», sanoo muudan nopeasti ja
päättäväisesti nojautuen jälleen viikatteeseensa. »Miten voisimmekaan
työskennellä Jumalan luomalla maalla sulin käsin, kun pirun omalle
työpaikalle ei ole viittätoista kilometriäkään»?

»Hei», vastaa András iloisesti, »jos kartanonomistaja onkin palkannut
pirun työskentelemään puolestaan, ei minun viljani saa senvuoksi
turmeltua leikkaamattomana»!

»Kyllä kai sen tiedät, András, että tarpeen vaatiessa työskentelemme
kyllä puolestasi niin, että selkämme katkeavat, mutta tänään on se
jostakin syystä mahdotonta. Sellainenkin voi olla mahdollista», lisäsi
talonpoika synkästi, »että sinä jo tulevana vuonna annat meidän nähdä
nälkää ja palkkaat pirun apulaiseksesi».

»Oikein puhuttu, Rezsö», sanoi eräs toinen nuori jänteväkäsivarsinen
ja leveärintainen atleetti, jonka paljas yläruumis loisti
auringonpaisteessa kuin ajan ruskettama elefantinkin.

»Niin, tasangoilla työskentelemisestä ei ole juuri enää mitään hyötyä,
kun piru jo leikkaa viljaa. Luullakseni tulevana vuonna kylvöäkin hän
jo, jolloin kaikki voimme lopettaa hommamme ja odottaa, kunnes kuolemme
nälkään».

»On jo aika, että Tarna tulvii ja hukuttaa meidät kaikki, ennenkuin
piru vie sielumme».

»Höpö, höpö», sanoo András kärsimättömästi, »Mitä meillä Kisfalun
asukkailla on tekemistä Bideskuty’n perkeleen kanssa? Luullakseni
kartanonomistaja on hullu kaikkine koneineen, mutta te kaikki olette
vielä hullumpia, kun vaivaatte aivojanne ajattelemalla hänen hommiaan.
Olette sitäpaitsi aika konnia, jos kulutatte päivän tekemättä mitään
teille maksamastani palkasta».

»Tuo on kyllä hyvä, András, mutta et voi palkata jokaista Tarnan tällä
puolen asuvaa työkykyistä miestä hommiisi. Toivon, että voisit, sillä
silloin ei veljenkään olisi pakko työskennellä Bideskuty’n herralle.
Sen hän kumminkin tekee peläten ja vapisten, jottei piru katkaisisi
hänen selkäänsä silloin kun hän kumartuu työhönsä».

»Siellä ovat myös minunkin nuoremmat veljeni käyttämässä noita
pirullisia koneita, jotka leikkaavat ja sitovat viljan ratasten avulla.
Laczi, joka on nuorin, kertoi minulle», lisäsi talonpoika pelokkaasti
kuiskaten, »että hän epäselvästi näki mustan miehen, jolla oli häntä
ja pitkät korvat, istuvan toisen härän sarvien välissä, kun tuo viaton
eläin raukka veti tuota kirottua konetta. Laczi sanoi olleensa vähältä
pudota istuimeltaan».

»Hän joi varmasti liian paljon äitinne antamaa viiniä ennen työhön
lähtemistään sinä aamuna», sanoi András koettaen nauraa. Mutta
hänen naurunsa kuulosti väkinäiseltä ja luonnottomalta. Kaikki isä
Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet karkoittaa kokonaan tuota
talonpojille niin ominaista taikauskoisuutta hänen aivoistaan, ja
vaikka András koettikin olla katsomatta Bideskuty’yn päin, kääntyivät
hänen silmänsä kumminkin vaistomaisesti hedelmällisten peltojen ja
hiekkatasankojen yli tuohon mustaan savupatsaaseen, jonka hän tiesi
kohoavan Bideskuty’n uuden myllyn piipusta.

Hän oli kuullut Rosensteiniltä, että kaikki koneet, joita tarvittiin
vehnän jauhamiseen jauhoiksi höyryn voimalla, olivat valmiina
paikoillaan myllyssä, ja saanut selville, että kartanonomistaja aikoi
panna myllynsä käyntiin tänään. Isä Ambrosius oli tietysti selittänyt
hänelle tarkasti höyryn voiman ja käytön, mutta Keményn András oli,
huolimatta rikkauksistaan ja saamistaan opetuksista, kumminkin vielä
talonpoika sydämeltään, eikä hän voinut estää ruumistaan vapisemasta
eikä itseään luomasta levottomia katseita taakseen joka kerta, kun hän
huomasi nuo mustat savupilvet, jotka muodostivat ruman läikän sileälle,
hänelle niin rakkaaksi tulleelle taivaanrannalle.

Hän oli selvästi pulassa, miten tyynnyttää pelkäävät työmiehensä, koska
hän oli hieman säikähtynyt itsekin. Levoton joukko oli kokoutunut
isäntänsä ympärille ja kaikki olivat innokkaat saamaan jonkunlaista
lohdutusta häneltä, sillä isä Ambrosiuksen jälkeen ei kenenkään, ei
edes kreivinkään, luultu omaavan niin paljon tietoja kuin Andráksen.
Kaikenikäiset nuorukaiset ympäröivät hänet innoissaan, kiihkoissaan ja
iloiten saadessaan puhua pelostaan aina myötätuntoiselle isännälle.
Jokaisella oli joku juttu kerrottavana hänelle isästään, veljestään
tahi pojastaan, jotka työskennellessään päivät pitkät lähellä tuota
salaperäistä rakennusta (joka varmasti oli pirulle pyhitetty paikka,)
olivat tavalla tahi toisella tunteneet paholaisen läsnäolon, pirun,
joka nyt kuljeskeli valtatiellä ja pistäytyi jokaiseen taloon ja
ravintolaan sitten kuin kartanonomistaja oli pyytänyt hänet avukseen.
Naisetkin olivat lopettaneet sitelemisensä ja juttelivat samasta
asiasta. He polkivat vihaisesti laihoja ruskeita jalkojaan maahan
ja heristivät nyrkkejään tuolle etäiselle savupatsaalle, joka oli
ensimmäinen saatanalle sytytetty uhrivalkea kauniilla tasangolla.
Iloisen värisine pumpulihameineen, koristeltuine pellavapaitoineen,
ahtaihin liiveihin puettuine hoikkine vartaloineen ja somistaviin
solmuihin sidottuine keltaisine huiveineen, jotka suojelivat heitä
polttavalta auringolta, muodostivat he maalauksellisen ryhmän vihaisia
raivottaria, jotka varmaankin voivat karkoittaa toimeliaammankin pirun
paikkakunnalta. András tunsi, että oli hyödytöntä kehoittaa heitä
työhön nyt.

»Erzsi, kaunokaiseni», sanoi hän iloisesti, »jos katselet noin
tulisesti Bideskuty’yn päin, viekoittelet varmasti pirun suoraan tänne,
sillä hän voi luulla katsettasi omasta pätsistään lähteneeksi säteeksi».

»Anna minun olla rauhassa piloiltasi tänään, András, sillä isäni
työskentelee tuolla saatanan rakentamassa myllyssä. Kartanonomistaja
lupasi hänelle suuren palkan ja uhkasi olla ottamatta häntä työhönsä
ollenkaan tänä viljankorjuuaikana, ellei hän suostu. Isäni meni
senvuoksi tänään kirkkoon ehtoolliselle, ja isä Ambrosius antoi
hänelle koko litrallisen pyhää vettä. Mutta kun isäni läksi tuohon
jumalattomaan työhön, itki äitini niin, että hänen sydämensä oli
haljeta, ja minustakin tuntuu, etten näe häntä enää milloinkaan
hengissä. Ah, miksi ei piru vie kartanonomistajaa mukanaan helvettiin,
koska hän pitää niin paljon paholaisesta»? lisäsi kaunis Erzsi
heristäen nyrkkiään uhkaavasti kaukaa kohoavalle savupatsaalle.

»Poikani Imre tekee myöskin jotakin työtä rakennuksessa», sanoi muudan
vanha nainen itkusta värisevin äänin.

»Jos hänelle vain tapahtuu jotakin pahaa, haluan...»

»Hush, hush», huudahti András, »tuollaiset puheet on kielletty
Kisfalussa. Bideskuty’n herra on teidän isäntänne ja teidän on tehtävä
työtä hänelle silloin kun hän käskee. Jos teette velvollisuutenne, ei
piru voi mitään teille».

»Meidän velvollisuutemme ei ole suojella ketään, joka toimii yhdessä
saatanan kanssa», sanoi Erzsi tulisesti.

»Ei ollenkaan»! mumisivat muutamat joukosta.

»Laczinkin on lopetettava työnsä siellä», sanoi eräs mies.

»Hänellä ei ole mitään oikeutta luovuttaa sielujamme perkeleelle»,
sanoi toinen.

»Uskon hänen luvanneen pirulle niin ja niin monta sielua palkaksi
työstä, jota piru tekee hänelle», vihjaisi muudan vanha ryppyinen
nainen, jonka kaikki pojat työskentelivät Bideskuty’lle.

»Emmekä tiedä, kenenkä vuoro on seuraavalla kerralla».

»On tämä kaunista»!

»Bideskuty’n herra saa varmasti katua tätä vielä», kuultiin nyt jonkun
sanovan hyvin uhkaavasti.

Tämä kourallinen huolettomia ja hieman laiskoja, mutta tavallisesti
aina iloisia talonpoikia kiihdytti vähitellen mielensä taikauskoisen
pelon aiheuttamaan hermostuneeseen tilaan, kieltäytyen jyrkästi
kuuntelemasta Andrásta. Hän teki voitavansa rauhoittaakseen naisia,
jotka vain pahensivat asian monenkertaisesti vaikeroimisillaan,
nyyhkytyksillään ja rukoilemalla Jumalaa rankaisemaan tuota roistoa,
joka oli kutsunut ihmisten vihollisen tähän rauhan ja runsauden
rakastettuun maahan.

Äkkiä käänsi muutaman naisen kimakka huuto kaikkien huomion suuntaan,
johon vaimo viittasi pitkällä laihalla käsivarrellaan, vapisten kuin
haavan lehdet tuulessa.

»Katsokaa, katsokaa», huusi hän vapisevin huulin, »helvetin liekkejä!
Poikani, Miska, Andor ja Iven palavat perkeleen sytyttämän tulen
liekeissä! Auttakaa, auttakaa, näen heidän hukkuvan silmieni edessä!
Olkoon Bideskuty’n herra kirottu, koska hän on usuttanut perkeleen
kimppuumme»!

Kaikki katselivat vapisten pelosta tuota kaukaista savupatsasta,
josta silloin tällöin näkyi kirkkaita säkeniä. Ne näyttivät näistä
tietämättömistä ihmisraukoista manalan tulelta, joka oli tuhoava heidät
ja heidän perheensä.

Naiset kohottivat käsivartensa korkealle ja kiroilivat huutaen häntä,
joka oli aiheuttanut maalle tällaisen onnettomuuden. Muutamat olivat
heittäytyneet maahan ja painettuaan kasvonsa polviensa väliin itkivät
ja vaikeroivat he heilutellen ruumistaan kuin suuressa tuskassa. Miehet
heristelivät uhkaavasti nyrkkejään ja kiroilivat hampaittensa välistä
yhtä katkerasti.

András oli kerrankin elämässään joutunut sellaiseen pulaan, ettei hän
voinut hauskoin puhein eikä iloisesti nauraen ilahduttaa työmiehiään,
joita hän rakasti kuin ystäviään ja vertaisiaan, ja joiden ajatukset ja
tunteet hän aina niin hyvin ymmärsi, koska hän kuului heidän joukkoonsa
olematta millään tavalla arvokkaampi varakkaisuutensa vuoksi. Hänen
sydämensä melkein murtui nähdessään reippaitten poikiensa seisovan
uhmaavasti, toimettomina ja kiroillen, joka erosi niin suuresti tuosta
tavallisesta iloisesta kevytsydämisyydestä, jollaisessa mielentilassa
he tavallisesti työskentelivät hänelle, koska se on unkarilaisen
luonteen luonteenomaisin perusaines. Hänellä ei ollut myöskään
isä Ambrosiuksen suuria tietoja, ei hänen kaunopuheliaisuuttaan
eikä vakaumustaan, jotka ehkä olisivat voineet tukahduttaa näiden
taikauskoisten pelon, vaan ainoastaan suuri rakkaus lähimmäisiinsä,
ja sen avulla hän koettikin vaikuttaa heihin monin tavoin. »No mutta
Panna, kaunokaiseni, älä pane nyt sitä niin pahaksesi, ja Erzsi,
kultaseni, isäsi on täydellisesti turvassa. Ruvetkaa nyt töihin ja
uskokaa sanojani, ettei kenellekään tapahdu mitään onnettomuutta. En
kyllä ymmärrä noita kirottuja vehkeitä, mutta varmasti ei pirulla
niiden valmistamisessa ole mitään tekemistä. Muistatte kai kaikki,
että sen rakentajat tulivat Budapestista, eivätkä he olleet ollenkaan
pirun näköisiäkään. Kaikki on hyvin ja pian totutte näkemään, miten
koneet tekevät monta työtä, joita ennen on tehty käsin. Tiedän ne
aivan vaarattomiksi, ja ellei Bideskuty’n herra anna teille tarpeeksi
työtä tulevana talvena elääksenne, on minulla kumminkin aina hommaa
sellaisille käsille, jotka eivät halua laiskoitella. Katsokaa nyt minua
kaikki suoraan silmiin sen sijaan, että tuijotatte tuohon kaukaiseen
mustaan savuun. Ettekö halua täyttää velvollisuuttanne ja ruveta
jälleen työskentelemään? Vannon, että siten parhaiten kartoitatte
perkeleen oviltanne».

Syntyi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Keményn András seisoi heidän
keskellään loistavin ruskein silmin, ja pakottaen ystävällisesti
sydämestään virtaavien magneettisten voimien avulla jokaista kääntämään
päänsä ja vastaamaan hänen rehellisten ja myötätuntoisten silmiensä
katseeseen.

»No, me koetamme, András», vastasivat vihdoin muutamat miehet, ja
naiset alkoivat kuivata kyyneliään ja ryhtyivät jälleen työhönsä.

Ihmiset hajautuivat vähitellen töihinsä, ja András nousi huokaisten
tammansa selkään ja ratsasti eräälle kauempana sijaitsevalle pellolle,
josta hän löysi samanlaisia laiskoittelevia mies- ja naisryhmiä,
taikauskoista pelkoa ja samanlaista uhmailua. Melkein puoleen
päivään saakka ratsasteli hän edestakaisin huolimatta siitä, että
kuta ylemmäksi aurinko nousi hänen päänsä yläpuolella, sitä vähemmän
voi hän tukahduttaa synkkää aavistusta, joka vähitellen valtasi
hänen mielensä vastoin hänen parempaa tietoaan, kunnes hän lopulta
huomasi kuuntelevansa kauhuissaan ja vaieten noita monenlaisia pelon
ilmaisuja ja puheita pirusta, joita hänen omat työmiehensä eivät
milloinkaan väsyneet kertomasta, sen sijaan, että hän olisi nuhdellut
ja ilahduttanut noita taikauskoisia ja tyytymättömiä ihmisiä.
Väsyneenä, hermostuneena ja levottomana ratsasti hän päivälliselle
kotiinsa. Kisfalun päärakennus ei ollut juuri erittäin kodikas eikä
mukavakaan. András oli rakennuttanut sivurakennuksen, johon hän oli
sijoittanut keittiön ja pesutuvan, ja varannut pienen päärakennuksen,
jonka ympärillä oli hyvätuoksuisten kuusamain ja jasmiinien ympäröimä
kuisti, kotonaan asuinhuoneille. Suuri arkihuone jakoi rakennuksen
keskeltä kahtia, kuistiin aukenevalta ovelta vastakkaisen seinän pariin
ikkunaan, joista voitiin katsella laajalle pustalle. Sen kummallakin
puolella oli kaksi makuuhuonetta, joista vasemmalla olevat oli juuri
äskettäin rakennettu, kauniisti paperoitu ja maalattu.

Kun András tuli sisään, oli huone melko hämärä, sillä viileältä
näyttävät viheriät uutimet estivät auringonsäteitä tunkeutumasta
huoneeseen. Aivan ikkunan ääressä, jossa oli niin valoisaa, että
voitiin työskennellä, istui Keményn Etelka kehräten. Hitaasti pyöritti
hänen paljas jalkansa keskipäivän kuumuudessa rukinratasta samalla kun
hän hiljaisin äänin hyräili surullisia unkarilaisia kansanlauluja.

Noissa ryppyisissä kasvoissa ei ollut enää mitään kaunista. Nuoruuden
sulot ja terveys, jos niitä niissä milloinkaan oli ollutkaan, olivat
hävinneet noiden vaikean orjuuden pitkien vuosien kuluessa, jotka
Etelka oli viettänyt saidan miehensä katon alla. Syvälle vajonneen suun
ympärillä oli kärsivällisesti kestettyjen nöyryytyksien ja kärsimysten
uurtamia syviä vakoja, ja silmät olivat monien vuodatettujen ja
vuotamattomien kyynelten himmentämät ja samentamat, mutta kun hän kuuli
poikansa raskaat askeleet kuistilla, kirkastuivat hänen vanhat kasvonsa
onnellisesta hymystä ja näyttivät nopeasti kokonaan muuttuvan — silmät
loistivat ja kuihtuneitten huulien välistä näkyvät valkoiset hampaat
muuttivat nuo surulliset kasvot hyvin nuorekkaiksi.

»_Isten hozta_, poikani», sanoi hän, »tulet aikaisemmin kuin osasin
odottaakaan. Sári ja Katinka»! huusi hän kovasti, »tuokaa paisti
pöytään heti, sillä isäntä on tullut kotiin»!

András tuli huoneeseen hyvin alakuloisen näköisenä, heitti hattunsa
tuolille ja sanoi suudeltuaan äitiään:

»Äiti, en voi työmiehille mitään tänään, sillä he eivät voi ollenkaan
työskennellä. Kun käännän heille selkäni, rupeavat kaikki heti
tuijottamaan pustan yli tuonne, jossa musta savupatsas muistuttaa heitä
tuosta kirotusta myllystä. Olen kiitollinen, että olet vetänyt uutimet
eteen, jotten enää voi nähdä tuota pirun rakentamaa laitosta.»

»Olen iloinen kuullessani sinun nimittävän sitä niin», sanoi Etelka
huoaten. »Tiedät, mitä sanoin sinulle jo heti siitä, kun Rosenstein
sanoi kartanonomistajan rupeavan jauhattamaan viljaansa tulen ja savun
avulla».

»Äiti rakas, olet pyhimys, ja yhtä varma kuin olen siitä, että
joskus ennen olet ollut taivaassa, niin yhtä varmasti tiedän sinun
sieltä oppineen, ettei piru kiinnitä juuri suurtakaan huomiota
harrastuksiimme».

»Mutta, András, miten voitkaan puhua noin? Isä Ambrosiuskin sanoo, että
piru vaeltaa maailmassa koettaen viekoitella ihmisiä syntiin ja sitten
helvettiin».

»Kyllä, äiti, mutta hän ei mene koneihin käyttämään niitä. Olen
lukenut kirjoista, että höyry sen tekee. En ymmärrä noita asioita
enkä luullakseni haluakaan, sillä olen varma, että viime vuonna sain
jauhoistani niin hyvän hinnan kuin joku toinenkin tässä maassa, ja jos
se kaikkina vuosina on yhtä hienoa ja valkoista, en haluakaan valmistaa
sen parempaa».

»Ja kumminkin, András, on kauheata ajatella, että kartanonomistajan
hullut päähänpistot vievät monta Bideskuty’ssa asuvaa rakasta
ystäväämme saatanan kynsiin».

András oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen äitinsä nosti
varoittavasti sormen huulilleen. Nuo pari kaunista talonpoikaistyttöä,
jotka auttoivat Etelkaa talouden hoidossa, tulivat huoneeseen. He
olivat orpoja, jotka olivat menettäneet vanhempansa muutamia vuosia
sitten raivoavan kolerakauden aikana, ja jotka Etelka oli tuonut
Kisfaluun ja opettanut heidät valmistamaan ruokaa, pesemään pyykkiä
ja kehräämään. He toivat pöytään höyryävän paistin, paistetut perunat
ja korit täynnä melooneja ja persikoita, kantaen kaikki nämä tavarat
pienellä päällään tukien niitä toisella kauniisti kaareutuvalla
kädellään toisen käden levätessä lanteilla.

András nousi iloisesti seisoalleen.

»Voi, äiti rakas, hyvä paisti karkoittaa parhaiten kaikki ikävät
ajatukset! Hei, Sári kaunokaiseni, anna minulle suukkonen ja suurin
haarikka kyökistäsi, että voin mennä hakemaan viiniä. Tarvitsemme
kaikki paljon juotavaa, sillä ulkona on hirveän kuuma».

Kun András meni hakemaan viiniä tiilikellarista, jonka hän oli
rakennuttanut talon varjoisimmalle puolelle, laskivat Sári ja Katinka
tuon voimakkaan ruoan — mehukkaan paistin, perunat ja hedelmät —
tammipöydälle, joka oli kiillotettu niin kiiltäväksi kuin kuvastin.
Pöydän päähän asetettiin emännän nojatuoli ja sen viereen isännän.
Tyttöjen omat paikat olivat pöydän toisessa päässä. Odottaessaan
poikaansa jakoi Etelka paistin suurille lasitetuille savilautasille, ja
heti kun András tuli takaisin, ruvettiin syömään veitsien ja lusikoiden
avulla, ja isäntä kaatoi viiniä jokaisen haarikkaan.

Mutta ateria ei ollut niin hauska kuin tavallisesti. Sekä Etelka
että András olivat levottomat ja vaiteliaat eivätkä pienet tytötkään
uskaltaneet lörpötellä. He olivat peloissaan ja surulliset, sillä
he eivät olleet milloinkaan nähneet isäntää niin hiljaisena. Toisen
silmistä valui kyyneliä lautaselle, sillä hän luuli jotakin kauheata
tapahtuneen.

Kun jokainen oli juonut haarikkansa tyhjäksi ja Etelka nousi
paikoiltaan, korjattiin lautaset ja haarikat pois, ja András voi
jälleen ruveta puhumaan asiasta, joka oli niin lähellä hänen sydäntään.

»Äiti, ajattelin viime puolituntisen kuluessa syödessäni paistia, että
olen laiska ja kelvoton mies, ellen koeta vielä tällä viime hetkelläkin
saada kartanonomistajaa luopumaan tuota kirottua myllyä koskevista
itsepäisistä suunnitelmistaan. Luulen melkein varmasti, että Rosenstein
puhuessaan puolestani kartanonomistajalle kaikista niistä ikävyyksistä,
jotka tiedän tulevan, jos hän vain jatkaa talonpoikien kiusaamista
noilla uudenaikaisilla laitoksillaan, teki sen hyvin laimeasti».

»Rosenstein selitti, ettei kreivi halua kuunnella kenenkään puheita.
Hän on niin sydämestään kiintynyt tuohon kirottuun myllyyn».

Etelka oli alkanut kehrätä jälleen, ja rukinrattaan hyrinä säesti
hiljaa heidän keskusteluaan. András tunsi olevansa hermostunut ja
vieläkin epämääräisesti levoton. Hän käveli edestakaisin tuossa
kapeassa huoneessa ja vetäisi aina silloin tällöin uutimet syrjään
katsellen rypistetyin kulmin tuota mustaa savupilveä, joka vieläkin
näkyi kaukaa taivaanrannalta.

»Ihmettelenpä, onko isä Ambrosius puhunutkaan siitä milloinkaan
kreiville»? mumisi hän ääneen.

»Ystävällinen isä ei luultavasti ole uskaltanut puhua paljon pelosta,
että kreivi suuttuu hänelle. Silloin olisi hänen pakko poistua
Arokszállasin kirkosta, jonka pappina hän on ollut jo neljäkymmentä
vuotta. Se murtaisi hänen sydämensä. Ei, ei»! lisäsi vanhus, »isä ei
ole uskaltanut puhua».

»No silloin, äiti, uskallan minä», sanoi András päättäväisesti. »Ei
ole vielä liian myöhäistä ja olen varma, että löydän sydämestäni
oikeat sanat, joilla voin taivuttaa kreiviä luopumaan hulluista
suunnitelmistaan, jotka aiheuttavat vain onnettomuutta, levottomuutta
ja pelkoa. Hän on kai kumminkin niin ystävällinen, että hän kuuntelee
minua. Ja sitäpaitsi», lisäsi hän keikauttaen päätään ja suoristautuen,
»on minulla yhtä paljon työmiehiä kuin hänelläkin. Olen lainannut
hänelle niin paljon rahaa, että minulla on oikeus keskustella hänen
kanssaan silloin kun haluan. Voin ostaa tuon kirotun myllyn häneltä ja
sitten hajoittaa sen, jos vain haluan. Ja sen minä teenkin mieluummin,
tahtokoon hän sitten myllystään miten paljon tahansa, kuin katselen
miesten synkkiä ja uhmaavia kasvoja ja naisten itkua, kuten tänään.
Siunaa minua, äiti, sillä lähden ratsastamaan Bideskuty’yn heti. Ei ole
vielä liian myöhäistä ajaa piru Tarnan toiselle puolelle».

»Jumala siunatkoon sinua, poikani», sanoi Etelka, pudistaen kumminkin
päätään. »Bideskuty’n kreivi on niin ylpeä, ettei hän välitä talonpojan
puheista».

»Talonpojanko, joka voi ostaa jokaisen hänen omistamansa maakaistaleen
sittenkin, vaikka hän on lainannut kreiville ostosumman jo parikin
kertaa», vastasi András ylpeästi. »Äiti, älä peloittele minua.
Bideskuty’n herra on minulle suuressa kiitollisuuden velassa, ja hän
onkin kiitollinen, jos hän vain on tavallinen ihminen, lainaamistani
rahoista, jotka hän on melkein saanut lahjaksi ja jotka ovat estäneet
häntä joutumasta juutalaisten kynsiin. Hänen on tehtävä minulle
palvelus palveluksesta ja myytävä minulle tuo kirottu päähänpistonsa,
että voin hajoittaa sen. Lähetä sana pelloille, että miehet voivat
ruveta tyynesti jälleen töihinsä. Huomenna alamme hajoittaa tuota
perkeleen myllyä ja lähetämme koneiston takaisin helvettiin».

Hän oli taasen iloinen, ja äiti kuuli hänen laulavan talliin mennessään
ja puhelevan iloisesti tammalleen, kun hän silitteli tämän solakkaa
kaulaa ja kuiskasi tälle, mihin hän aikoi lähteä. Pari minuuttia sen
jälkeen kuin Etelka oli vetänyt uutimet syrjään katsoakseen tasangolle,
näki hän poikansa ajavan laukaten poispäin ja heiluttavan hattuaan
riemuissaan. Äiti katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän ja hevonen
muuttuivat pieneksi sinistä taivaan rantaa vasten näkyväksi pisteeksi.
Sitten hän jälleen pudisti päätään, mutta hänen kasvoillaan oli nyt
ylpeä ilme ja silmissä ilon kyyneleet, kun hän jälleen istuutui
kehräämään.




XII

HERRA JA TALONPOIKA.


András ratsasti iloisesti ja toivorikkain mielin aution pustan
poikki ajatellen kiinteästi parasta suunnitelmaa, jolla hän voisi
lannistaa kreivin vastustuksen, jos tämä olisi vastahakoinen luopumaan
päähänpistostaan. Hän oli aivan varma, että Bideskuty’n herra huomaa
heti selvästi kaikki ne onnettomuudet, jotka uhkaavat häntä, ja kaikki
surut ja ahdistavan pelon, joita hänen tarpeettomat laitoksensa
aiheuttavat niiden joukossa, joiden toimeentulo on suuresti kreivin
vallassa. András oli jo poistunut omilta pelloiltaan, jotka jäivät
taakse ja vasemmalle, ja hänen tammansa laukkasi hiekkatasangon poikki
pölähdyttäen tomua hiekkaan tunkeutuvilla kavioillaan. Aurinko paistoi
kuumasti siniseltä taivaalta. Kuumuus oli ääretön, mutta András ei
tuntenut tomua eikä auringon lämpöä, sillä hänen silmänsä tuijottivat
kiinteästi tuohon kaukaiseen savupatsaaseen, jonka hän toivoi voivansa
tukahduttaa voimakkaalla tahdollaan, jota hän tahtoi ponnistaa niin
paljon kuin suinkin työmiestensä ja toveriensa puolesta. Bideskuty’n
herraa ei hän tuntenut ollenkaan. Kun hän vuosia sitten oli päättänyt
lainata rahansa, jotka hän oli perinyt isältään, kreiville pientä
korkoa vastaan, oli jonkunlainen pitkän orjuuden ja yksinäisyyden
synnyttämä ujous pakottanut häntä käyttämään juutalaista Rosensteiniä
välittäjänään. Niin kuluivat vuodet ja lainaaminen jatkui, mutta
jokaisen unkarilaisen talonpojan synnynnäinen vastenmielisyys
kaikkea rahanlainaamista vastaan oli pitänyt hänet kaukana tuosta
jalosukuisesta velallisesta. András halusi ostaa Kisfalun, sillä
sellainen oli hänen unelmansa. Hän oli halukas maksamaan siitä kaksin-
jopa kolminkertaisen hinnan saadakseen onnen sanoa itseään tuon
rakastetun maan omistajaksi. Mutta Rosenstein, joka kiskoi äärettömän
suuren välityspalkkion Andráksen rahojen sijoituksesta, ei sallinut
herran ja talonpojan tavata toisiaan. Kumpikaan ei aavistanutkaan,
kuinka taipuvaiset he molemmat olisivat olleetkaan päättämään kaupan
heti. Koron, joka maksettiin luonnossa, kokosi Rosenstein ja luovutti
sen jäljestäpäin Andrákselle. Kisfalusta menevän vuokran maksoi András
aina rahassa, ja koska jalo kreivi oli aina rahan tarpeessa, lähetti
hän voutinsa aina kolmen kuukauden kuluttua hakemaan vuokran. Siten
tämä etsiminen ja piiloutuminen jatkui vain, ja Rosenstein hyötyi
suuresti näiden molempien herkkäuskoisten kustannuksella. András uskoi
kumminkin lujasti, että vaikka kreivi jyrkästi olikin kieltäytynyt
myymästä Kisfalua talonpojalle, niin kuitenkin täytyi hänen mielessään
tuntea jonkunlaista kiitollisuutta tuota samaa talonpoikaa kohtaan,
joka oli niin halukas suojelemaan häntä juutalaisten ahneudelta
tahtomalla vain nimeksi korkoa rahoistaan. Tähän kiitollisuuden
tunteeseen aikoi András vedota esittäessään vaatimuksensa, ja oli
halukas maksamaan melkein vaikka mitä, jos hän vain sai ostaa ja
hävittää tuon myllyn, joka aiheutti niin paljon surua kyläläisille ja
pelloilla työskenteleville.

Bideskuty sijaitsi laajan tasangon toisessa laidassa, ja Andráksen
oli pakko ratsastaa monta peninkulmaa Bideskuty’n peltojen poikki,
ennenkuin hän saapui tuohon suureen kartanoon. Kuten Kisfalussakin,
niin näytti täälläkin työ pelloilla olevan seisahduksissa. András
näki pieniä työmiesryhmiä, jotka näyttivät hyvin kiihtyneiltä,
miesten ojennellessa uhkaavasti nyrkkejään läheisyydessä sijaitsevaa
höyrymyllyä kohti. Hän ei halunnut pysähtyä juttelemaan heidän
kanssaan, vaikka moni huusikin hänelle. Hänen sydäntään kouristi
nähdessään heidän pelkonsa, jota hän ei voinut vähentää. Hän ratsasti
valtatietä poppelikujannetta kohti, joka heitti pitkiä kapeita varjoja
pelloille kuin uhkaavasti myllyä kohti ojentautuvia pitkiä käsiä.
Sen pitkästä piipusta kohosi vieläkin suuria savupilviä, ja András
iloitsi, että se sijaitsi niin paljon vasemmalla, ettei hänen tarvinnut
ratsastaa Csillagilla sen ohi.

Hän halusi säilyttää rohkeutensa ja puheli senvuoksi iloisesti
tammalleen. Mutta hieman kauempana sulki muudan työmiesjoukko tien.

»Hei, András ystävämme, mihin sinulla niin kiire on»? huusivat he
hänelle vastaan. Andráksen oli senvuoksi pakko hiljentää tammansa
vauhtia.

»Päästäkää minut ohitsenne»! huusi hän iloisesti: »Olen matkalla
Bideskuty’yn».

»Älä mene sinne, András, sillä piru on jo aloittanut työnsä».

»Menen sinne karkoittamaan paholaisen tiehensä».

»Et voi, palaa senvuoksi takaisin».

Ja he kokoontuivat kaikki hevosen ja ratsastajan ympärille niin, että
Andráksen oli pakko pysähtyä.

»Näetkö, András, noita aumoja»? kysyi muudan mies. »Tuo vehnä puidaan
ja jauhetaan yhden ainoan päivän kuluessa, työmiesten ja myllärin
tarvitsematta koskeakaan siihen».

Siis tuo sama iankaikkinen juttu, joka kerrottiin kalvistunein kasvoin
ja vapisevin huulin. Ah, kunpa hänellä vain olisi ollut siivet, että
hän olisi voinut lentää Bideskuty’yn pysähdyttämään tuon perkeleen
työn, ennenkuin se oli myöhäistä!

»Päästä minut ohitsesi, Miska», sanoi András hilpeästi, »niin
karkeitamme pirun ja lopetamme hänen aloittamansa työn».

»Miten voit sen tehdä ystäväni»?

»Salaisuuttani en ilmaise. Päästäkää minut vain menemään».

»Et voi tehdä mitään, ja jos sinulle tapahtuu joku onnettomuus, ei ole
sitten ketään, johon talven kuluessa voimme turvautua, koska ei kreivi
enää palkkaa työmiehiä, vaan käyttää pirua apunaan».

»Hei, älkää puhuko minulle enää pirusta»! huudahti András
kärsimättömästi. »Ja antakaa Csillagin olla rauhassa, sillä se
pillastuu pian. Sanon teille, että kartoitan pirun ja lopetan hänen
työnsä. Annan kunniasanani, ettei tuossa myllyssä jauheta milloinkaan
vehnää».

»Kunniasanasiko»?

»Niin! Päästäkää nyt Csillag irti. Olkoon Jumala kanssanne».

Miehet siirtyivät kuuliaisesti syrjään, ja sanottuaan iloiset
jäähyväiset ratsasti András laukkaa Bideskuty’n suuria portteja kohti.
Talonpojat katsoivat hetkisen hänen jälkeensä, muutamat pudistivat
päätään, mutta kaikki mumisivat: »Olkoon Jumala kanssasi, András»!

Saavuttuaan portille pysähdytti András tammansa tiukasti. Hän ei ollut
milloinkaan ratsastanut pihalle majesteetillisten akasioiden välitse,
sillä jonkunlainen vuosisatoja kestänyt talonpojan isäntäänsä kohtaan
tunteman kunnioituksen aiheuttama pelko pakotti hänet aina pysähtymään
portille ja kävelemään lopun matkasta taloon. Csillag jäi portille
odottamaan kärsivällisesti isäntäänsä, ollen niin turvassa varkailta
kuin omassa tallissansakin. Kukaan ei olisi voinut hypätä sen selkään
sen tahtomatta, lukuunottamatta sen isäntää. Se haki varjoisan paikan
mennen sinne tyytyväisesti odottamaan, kunnes András palaisi.

András käveli hyvältätuoksuvaa kujannetta pitkin ja voi jo kaukaa
kuulla iloista hälinää rakennuksesta — jyriseviä naurun räjähdyksiä,
iloista soittoa, eläköön-huutoja ja veitsien ja haarukkain kalinaa
porsliinilautasia vasten. Aikojen kuluessa opittu kunnioitus jaloa
kreiviä kohtaan pakotti hänet sivuuttamaan pääsisäänkäytävän ja komeat
portaat. Hän kääntyi vasemmalle, josta kuului yhtä äänekästä naurua
ja kantautui hänen nenäänsä herkullinen paistetun lihan ja mehuisten
hedelmien haju.

András aukaisi suuret kaksoisovet ja astui keittiöön, jossa pari päivää
aikaisemmin Rosensteinin oli ollut pakko rikkoa uskontonsa määräykset
tyydyttääkseen kreivin kujeilunhalua.

Yhtä iloisesti kuin ennenkin, mutta niin ahkerasti, ettei sitä voida
kuvatakaan, häärivät kokit, kyökkipalvelijattaret ja pojat siellä
nauraen, jutellen ja iloiten. Todellinen iloinen yhteinen hämmästyksen
huuto kajahti Andrásta vastaan, kun hän tuli sisään.

»Jumala on tuonut sinut luoksemme, András!» huudahti Benko, kartanon
lihavahko kokki. »Zsuzsi, hae nopeasti tuoli! Ei, ei sitä, vaan
tuo suuri nojatuoli. Panna, pyyhi pöytä nopeasti, ja Miska, tuo se
lampaanpaisti pöydälle! András ystäväni, kunnioitat kai meitä niin
paljon, että suostut maistamaan sitä»?

Ja nuoret palvelijattaret ja kyökkipojat keräytyivät innoissaan
odottamattoman vieraan ympärille. Talon seinille oli hän aivan outo,
mutta ei kenellekään sen asukkaalle. Jokainen talonpoika maakunnassa
tunsi hänet, rakasti häntä ja oli hänelle kiitollisuuden velassa
toisesta tahi toisesta syystä, olipa hän sitten työmies tahi palvelija,
mies tahi nainen.

»Kiitoksia, kiitoksia teille kaikille!» sanoi András kohottaen
käsivartensa suojellakseen itseään kouraantuntuvimmilta tervehdyksiltä.
»En ole tullut syömään kreivin lihaa hänen keittiössään, vaikka kaikki
te olette tervetulleet syömään minun ja äitini kanssa pöydässämme.
Tänään olen tullut keskustelemaan kreivin kanssa».

»Ah, mutta luullakseni se on mahdotonta», sanoi lihava Benko.
»Kreivillä on nimittäin seuraa — melkein kaksisataa paroonia ja
paronitarta, kreiviä ja kreivitärtä on juuri syömässä suuressa
lämpiössä. Hei, kunpa vain saisit maistaa kaikkia herkkuja, joita olen
valmistanut päivälliseksi»! huokaisi hän ammattimaisin ylpeyksin.

»Mutta ei suinkaan kreivikään voi syödä koko iltaa, ja minulla on
hänelle hyvin tärkeätä puhuttavaa».

»Jos sinulla on aikaa odottaa», sanoi Benko kynsien miettiväisesti
päätään, »kunnes Jánko tulee tänne, niin hän voi kuiskata kreivin
korvaan, että haluat puhutella häntä, ja silloin kenties... Ja
tuoltahan tuo Jánko jo tuleekin»! lisäsi hän, kun tämä kunnioitettava
henkilö ilmestyi ovelle. »Jánko, tule tänne, tämä vieras on Keményn
András Kisfalusta. Kumarra hänelle, Jánko, samoin kuin kumarrat
kreivillekin. Kas niin! Ja nyt, Jánko, András haluaa puhutella kreiviä».

»Kun hänen korkeutensa syö päivällistä, ei häntä voida häiritä», sanoi
Jánko kynsien ajattelevasti korvallistaan.

»Kuulkaahan nyt», sanoi András kärsimättömästi, »olette kaikki hyviä ja
ystävällisiä miehiä, mutta te puhutte liikaa. Minulla on kiire. Menkää
nyt Jánko, hyvä mies, kuiskaamaan kreivin korvaan, että Keményn András
Kisfalusta haluaa puhutella häntä heti».

»Jolloin hän vastaa», sanoi Jánko nöyrästi, »että Keményn András
menköön helvettiin».

»Ei, ei hän vastaa siten ollenkaan», sanoi András tyynesti, »mutta jos
hän kummminkin niin tekee, niin sanokaa hänelle, että tulen puhumaan
hänelle asioista, jotka tulevat hänelle kalliiksi, ellei hän saa tietää
niitä ajoissa».

Oli omituista, että kaikki aina tekivät juuri niinkuin Keményn András
tahtoi. Hän oli hyvin läheinen tuttava melkein kaikkien maakunnassa
asuvien talonpoikien kanssa. Hän ei millään tavoin ylpeillyt
varallisuudellaan eikä luullut sen tekevän häntä muita paremmaksi,
vaan hän oli oppinut käskemään, koska hänen tahtonsa oli voimakas
ja omaperäinen. Opittuaan varhaisimmassa nuoruudessaan ehdottomasti
tottelemaan, tiesi hän nyt ollessaan oma herransa, miten toisten tahto
oli taivutettava. Jánko meni pudistaen kumminkin epäilevästi päätään.

Keittiön henkilökunta vaikeni nyt kokonaan. Kenties heistä tuntui,
että he olivat käyttäytyneet hieman liian tuttavallisesti tuota
rikasta talonpoikaa kohtaan, joka oli tullut keskustelemaan kreivin
kanssa. Panna oli ujosti pyyhkinyt tomut tuosta suuresta tuolista,
tietämättä sitten oikein, oliko hänen nostettava se pöydän luo, vaiko
ei. Benko oli lähettänyt keittiöpojat kaikille suunnille ja asettanut
kunnioittavasti pullollisen viiniä pöydälle.

»Etkö tahdo kunnioittaa meitä kaikkia, András, juomalla tuota viiniä»?

»Kyllä, mitä suurimmin nautinnoin, Benko ystäväni! Jos se olisi sinun
omaa viiniäsi, joisin tuon pullon tyhjäksi ja pyytäisin vielä lisää,
mutta niin kauan kuin en tiedä, onko kreivi ystäväni vaiko viholliseni,
en halua juoda hänen viiniään. Panna, kaunokaiseni, lopeta jo tuon
tuolin pyyhkiminen, sillä sehän on jo melkein niin sileä kuin kauniit
poskesi. En halua juoda Bideskuty’n viiniä, mutta voinhan sen asemasta
suudella kaikkia sen kauniita tyttöjä».

Ja nauraen kiersi András käsivartensa jokaisen tytön vartalon
ympärille, ja koska ei kukaan heistä vastustellut kovasti, oli hän
pian tehnyt heidät yhtä punaisiksi kuin piooni. Kaikki tulivat jälleen
iloisiksi. Keményn András ei ollut ylpeä; eläköön hän kauan! Kun Jánko
tuli takaisin tuoden sen hämmästyttävän tiedonannon, että kreivi tahtoi
puhutella Keményn Andrásta tupakkahuoneessaan, näki hän Andráksen
istuvan hymyillen suuressa nojatuolissa tyttöjen kauniitten kasvojen
loistaessa hänelle joka nurkasta.

Heidän päästäkseen kreivin tupakkahuoneeseen, oli Jánkon pakko ohjata
András noita suuria portaita toiseen kerrokseen ja sitten tuon suuren
lämpiön toisen pään kautta, jossa Bideskuty’n jalo kreivi osoitti
rajatonta vieraanvaraisuutta ylimyksellisille vierailleen. Kun András
kiiruhti sen poikki mustalaisten suojassa voidakseen päästä huomaamatta
sen läpi, näki hän vilahdukselta kirkkaanvärisiä pukuja, kauniita
kasvoja ja kauniita univormuja, jotka muistuttivat hänestä Kisfalun
pihalla olevaa pientä puutarhaa, jossa ruusut ja liljat kasvoivat
villeinä ja jota hänen äitinsä hoiti.

Jánko jätti hänet yksikseen tupakkahuoneeseen, ja Keményn András
katseli ympärilleen hämmästyen sen kauneudesta ja ylellisyydestä,
jollaisesta hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan. Hän muisteli omaa
pientä ja matalaa arkihuonettaan, jossa hänen äitinsä kehräsi päivät
pitkät ja joka niin suuresti erosi tästä huoneesta. Vaikka kreivin
tupakkahuone olikin vaatimattomasti sisustettu, vastasi se kumminkin
täydellisesti hänen haaveitaan ylellisyydestä ja komeudesta.

Kuinka kauan hän seisoi liikkumattomana paikoillaan, johon Jánko
oli hänet jättänyt, ei hän olisi voinut sanoa. Haaveillen katsoi
hän puistoon tarkastellen sen pitkiä runkoruusuja ja monenvärisiä
lasipalloja, jotka loistivat auringonpaisteessa, samalla kun hän
kuunteli suuresta lämpiöstä kaikuvia äänekkäitä naurun räjähdyksiä.
Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa muutamia hopeanheleitä ääniä,
joiden vertaista kauneudessa ei hän milloinkaan ennen ollut kuullut.
Katsoessaan kaikkea huoneessa olevaa ylellisyyttä kummasteli hän,
miten ihminen tahallaan voi antautua vaaraan, menettää tämän kaiken
tuollaisen kirotun päähänpiston vuoksi. Samalla hän ajatteli, miten
hänetkin ehkä pakotetaan poistumaan tästä ylellisestä talosta, noitten
ruusupensaitten ja kirkkaan väristen perhosten luota, jotka nauroivat
niin iloisesti suuressa lämpiössä. Jokainen ihminen, joka omistaa
tällaisia kaluja ja voi sanoa maata, jolla hänen talonsa sijaitsee,
omakseen, on hullu, jos hän uskaltaa panna tuumankaan verran siitä
vaaranalaiseksi tyhmän päähänpiston vuoksi.

Oven avaaminen ja sulkeminen, ja melko kankea »_Isten hozta_»!
keskeyttivät Andráksen mietelmät ja pakottivat hänet pyörähtämään,
jolloin hän näki edessään Bideskuty’n kreivin. Hän näki iloiset ja
ystävälliset kasvot, hieman ylpeät ehkä, mutta kumminkin... András
katsoi murheellisesti omaa talonpoikaista pukuaan, karkeita ruskeita
käsiään, nahkavyötään ja paidanhihojaan, ja ymmärsi kreivin ajatukset,
että huolimatta raha-asioista oli heidän välillään kumminkin vielä
suuri ero.

»No mitä asiaa sinulla on»? kysyi Bideskuty’n Guyri istuutuessaan
tuoliinsa ja ottaessaan pitkän piipun telineestä. Hän ei pyytänyt
Andrásta istumaan eikä tupakoimaan, ja täyttäessään piippuaan katseli
hän melko uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan, jonka rikkauksia
sanottiin niin suunnattomiksi. Vaikka kreivi usein olikin nähnyt hänet
kylässä ja pelloilla, ei hän kumminkaan milloinkaan ollut tavannut eikä
puhutellut häntä.

Andráksen tuntema salainen ujous haihtui. Hänen muotonsa hiukan
synkistyi, kun hän huomasi kreivin istuutuvan ja antavan hänen seisoa
kuin jonkun palvelijan. Kumminkin hän tiesi, että hänen oli oltava
kärsivällinen, jos hän halusi, että häntä kuunneltaisiin. Senvuoksi hän
siirsi erään tuolin lähemmäksi kreiviä ja myöskin istuutui.

»Mitä minulla on sanottavaa», aloitti hän päättäväisesti, »ei vie
pitkää aikaa. Tiedän, ettei teidän korkeutenne tiedä hetikään kaikkia
asioita, joita teidän maatilallanne tapahtuu, ja...»

»Et varmaankaan ole tullut tänne Kisfalusta asti kertomaan minulle
noita asioita, joita en tiedä?» sanoi Bideskuty nauraen.

»Pyydän anteeksi, kaikkein jalosukuisin kreivi», sanoi András.
»Säästyy aikaa, jos teidän korkeutenne sallii minun sanoa sanottavani
keskeyttämättä minua. Muudan noista asioista, joita ei teidän
korkeutenne tiedä, on juuri tällä hetkellä vallitseva peloittava
tyytymättömyys läheisissä kylissä ja pelloilla. Talonpojat
pelkäävät. He eivät ymmärrä asioita selvästi eikä kukaan ole ottanut
vaivakseen selittää niitä heille. Tänään ovat he hyvin masentuneita
ja säikähtyneitä, mutta huomenna he voivat jo ehkä raivostua eikä
tasankojen talonpoikaa ole hyvä kiusata liiaksi. Hän on kuin pusta,
sileä ja rauhallinen kuin tyyni järvi, mutta kun tuuli alkaa puhaltaa
mereltä, kohoaa hiekka, joka ennen oli aivan vaaratonta, kuin torni
taivasta kohti ja tuho perii jokaisen, joka sattuu olemaan sen tiellä.
Hiekka lentää korkeammalle ja korkeammalle voimakkaan tuulen sitä
vyöryttäessä, ja sitten kuin se ei enää voi kohota, putoaa se jälleen
jymähtäen maahan ja hautaa alleen kaiken inhimillisen elämän, joka on
koettanut vastustaa sen vihaa.

»Luet kuin kirjasta, ystäväni», sanoi kreivi hymyillen ja vedellen
haikuja piipustaan, »mutta sinähän puhuit jotakin ajan säästämisestä
enkä vieläkään tiedä asiaasi».

»Olen tullut rukoilemaan tilallanne asuvien köyhien ja tietämättömien
talonpoikien puolesta. Heitä on satoja, jotka ovat vuosisatoja
viljelleet tätä anteliasta maata teidän ja teidän esi-isienne puolesta,
kylväneet ja niittäneet, puineet ja jauhaneet tuon mainion viljan
jauhoiksi, joiden maine on levinnyt maailman ympäri. He ovat tehneet
työtä ja te olette korjanneet heidän työnsä hedelmät, mutta he ovat
tyytyväiset sittenkin, he ovat halukkaat tekemään vieläkin työtä
puolestanne ja tyytymään pieneen palkkaan, joka jättää heidät köyhiksi,
mutta ei puutteeseen. He ovat melkein orjia, mutta kumminkin onnellisia
omistamallanne kauniilla tasangolla, jota Jumala on erityisesti
siunannut».

»Tuohan on hyvin kiltisti tehty heiltä, aivan varmasti, ystäväni, enkä
minä aiokaan tilata työmiehiä itselleni mistään toisesta maakunnasta.
Tosin en kyllä tarvitse myllyssäni niin monta miestä kuin ennen, sillä
olen iloinen voidessani ilmoittaa, että höyrymyllyni on valmis ja...»

»Suokaa minulle anteeksi, kreivi, että keskeytän, mutta juuri tuo mylly
onkin kaiken tämän levottomuuden syy. Muistakaa, ettemme ole niin
oppineita kuin teidän korkeutenne, emmekä senvuoksi ymmärräkään kaikkia
noita keinoja, miten tuli ja teräs pakotetaan tekemään ihmisten töitä.
Se on peloittanut naiset kokonaan, ja miehet, vaikka he eivät halua
tunnustaakaan pelkoaan, kiroilevat mielessään tuota laitosta, joka on
vievä leivän heidän suustaan siten, etteivät he enää saa tarpeeksi
palkkaa».

»Mutta, hyvä mies, olen uhrannut tuhansia tuohon myllyyn. Et suinkaan
ole niin suuri tyhmeliini, että ehdotat minulle luopumista tuosta
vuosia kestäneestä työstä senvuoksi, että muutamat taikauskoiset vanhat
naiset ovat iskeneet pääsi täyteen kaikenlaisia pirullisia tyhmyyksiä»?

»Ei, ei senvuoksi», sanoi András kiihkeästi. »En luule ollenkaan,
että teidän korkeutenne luopuu suunnitelmistaan jostakin mitättömästä
syystä, vaan uskon varmasti, että teette sen säästääksenne tilallanne
asuvat inmisraukat surusta ja levottomuudesta».

»Kunnon mies, sanoin sinulle jo äsken, että puhut kuin litkisit
kirjasta, mutta kirjoissa on joskus hyvin paljon tyhmyyksiä. Kuulit
kai, kun sanoin, että höyrymyllyni, jota te pian tulette polvistuen
palvelemaan, on maksanut minulle neljännesmiljoonan. Luuletko minun
heittävän niin suuren rahamäärän menemään»?

»Teidän korkeutenne ei tarvitsekaan tehdä sellaista», sanoi
András kiihkeästi. »Jos tuo mylly on tullut maksamaan teille
neljännesmiljoonan, haluan maksaa siitä niin paljon kuin haluatte —
kolme- tahi neljäsataatuhatta floriiniakin».

»Vai sellaista se olikin», sanoi Bideskuty ivallisesti. »Näytät
luulevan minua tyhmemmäksi, ystäväni, kuin itseäsi. Haluat ostaa
myllyn, etkö haluakin, ja panna sen käyntiin omaksi hyödyksesi?
Suunnitelmasi ei ole huono eikä tuo kaunis juttusi levottomista
äideistä, raivostuneista talonpojista ja pustalla raivoavasta myrskystä
ollut ollenkaan huonosti keksitty. Mutta siitä saat olla varma,
ystäväni, ettei myllyä ole tehty myytäväksi».

»Teidän korkeutenne mielestä näyttää se olevan jonkunlaista huvia, kun
saa nauraa talonpojille», sanoi András kylmäverisesti, »mutta teidän
korkeutenne on väärässä. Haluan kyllä ostaa myllyn, ja kun teidän
korkeutenne on suostunut myymään sen minulle, hajoitan sen».

»Hajoittaisitko sen»?

»Kyllä. Kaikki työmieheni, jotka nyt laiskoittelevat sallien viljan
varista maahan leikkaamatta sitä, tulisivat vain hyvin onnellisiksi,
jos he saisivat iskeä hakkunsa tuohon viilattuun rakennukseen.
Neljännesmiljoonani tulee hyvin käytetyksi, kun näen heidän palaavan
jälleen iloisesti työhönsä».

»Mutta, mies, onko sinulla sitten niin joutilaita rahoja?» huudahti
Bideskuty, unhottaen hetkeksi kieltonsa ihmetellessään rikkauksia,
joilla András tietämättään pöyhkeili.

»Isäni säästi koko ikänsä. Hän oli hyvin ahkera työmies ja kokosi
minulle suuren perinnön», sanoi András kehuvasti. »Ja kai teidän
korkeutenne sen tietää, että minulla on sitä riittävästi»?

»Miten sen tietäisin? Olen kyllä kuullut kaikenlaisia huhuja
elämästänne tuolla luhistuvassa vanhassa Kisfalussa».

»Äitini rakastaa sitä senvuoksi, että olen syntynyt siellä, ja minä
rakastan sitä senvuoksi, että hän viihtyy siellä. Luonani ei kyllä ole
satoja vieraita, mutta olen halukas luopumaan kaikista rahoistani, että
Heven maakunnan asukkaat jälleen hymyilisivät».

»Olet hävytön!» sanoi Bideskuty synkistyen. »Aiotko ruveta saarnaamaan
minulle»?

»Suokaa anteeksi, teidän korkeutenne, aikomukseni ei ole olla julkea.
Katsokaa, olen tuonut rahat mukanani. Niitä on kyllä tarpeeksi», lisäsi
hän taputtaen raskasta nahkavyötään. »Teidän korkeutenne on vain niin
hyvä ja sanoo hinnan, että saan iskeä hakkuni tuon pitkän piipun
nokkaan».

»Olet aivan hullu, hyvä mies! Olet sitäpaitsi aika konna koettaessasi
pettää minua vielä omien tarkoitustesi saavuttamiseksi. Sanon sinulle,
että jos joku haluaa ansaita rahaa tuolla myllyllä, niin tuo joku olen
minä. En halua myydä sitä, en vaikka peittäisit koko tämän lattian
juutalaisella kullallasi, jota sinun olisi parempi käyttää muihin
juutalaisiin suunnitelmiin, sillä tässä asiassa et kykene minua
pettämään».

»Teidän korkeutenne ei ymmärrä minua. Voi, Jumalani, ilmoita minulle,
miten minun on selitettävä hänelle! Talonpojat ovat raivoissaan. He
aiheuttavat joko itselleen tahi teille jonkun suuren onnettomuuden.
Teidän korkeutenne, ajatelkaa Jumalan nimessä omaa äitiänne ja
puolisoanne. Talonpojat luulevat pirun käyttävän noita koneita, he
ovat peloissaan nyt, mutta pian he raivostuvat ja saavat aikaan jonkun
suuren onnettomuuden».

»Jos siitä koituu joku onnettomuus, on se sinun itsesi aiheuttama,
hävytön mies»! sanoi Bideskuty raivoissaan ja nousi. »Olen saanut tästä
jo kynikseni. Käsken sinua poistumaan talostani. En myy myllyäni!
Riittääkö se»?

András kalpeni hirveästi. Hän oli myöskin noussut ja painanut kyntensä
kämmeniinsä hillitäkseen itsensä siten aiheuttamallaan ruumiillisella
tuskalla sanomasta vihaisia sanoja. Hän halusi puhua ystäviensä ja
toveriensa puolesta kärsivällisesti ja sovinnollisesti murtaakseen tuon
miehen itsepäisen vastustuksen.

»Kreivi, kuunnelkaa nyt minua Jumalan nimessä! Kaikki miesraukat
ovat kokoutuneet pelloille, ja naiset, joiden pojat, isät ja veljet
työskentelevät myllyssänne, pelkäävät onnettomuutta, jonka he tietävät
tulevan. Heidän itkunsa ja valituksensa murtavat väkevänkin miehen
sydämen. Jos nyt jotenkin — sellaistahan aina sattuu — jollekin heistä
tapahtuisi joku onnettomuus, voisitteko silloin mitenkään rauhoittaa
heitä? Raivoissaan suhtautuisivat he teihin kuten murhaajaan. He
rakastavat minua ja kuuntelevat puhettani, ja vaikka olenkin rikas,
olen pysynyt heidän vertaisenaan, mutta en minäkään voisi sitten enää
tukahduttaa heidän vihaansa teitä kohtaan. Muistakaa, että teilläkin
on vaimo ja lapsi, joille voi käydä hyvinkin huonosti, sillä kukaan ei
tiedä, milloin tietämättömien ihmisten kosto on tyydytetty».

»Ja minä sanon sinulle, hävytön mies, että jos minulle tahi omaisilleni
tapahtuu jotakin, on sinun oma kätesi suunnannut iskun ja valehteleva
kielesi suunnitellut teon. Ymmärrän selvästi alhaisen saidan
talonpoikaisluonteesi, joka on valmis vaikka mihin omaksi hyödykseen...»

»Keskeyttäkää, teidän korkeutenne», sanoi András hilliten vieläkin
luontonsa. »Tulin tänne kaikessa ystävyydessä keskustelemaan kanssanne
kärsivällisesti ja sovinnollisesti. Toverieni puolesta siedän paljon,
mutta teidän korkeutenne on unhottamaisillaan oman arvonsa ja minun.
Olen ollut kaikissa raha-asioissa hyvin antelias ja kohtuullinen teitä
kohtaan ja...»

»Niin, olet maksanut vuokrasi hyvin säännöllisesti. Karkoittaisin sinut
Kisfalusta heti, ellet olisi sitä tehnyt.»

»Mutta eihän siinä vielä ole kaikki».

»Mitä tarkoitat tuolla kaikella? Sano se minulle»!

»Teidän korkeutenne näyttää olevan valmis unhottamaan, että tuon
saman hävyttömän talonpojan kukkaro on varjellut teitä joutumasta
juutalaisten nyljettäväksi viimeisten vuosien kuluessa».

»Sinunko kukkarosi? Oletko sitten yhteistoiminnassa tuon verenimijän
Rosensteinin kanssa?»

»Kyllä kai teidän korkeutenne sen varmasti tietää, että rahat, jotka
tuhlaatte niistä sen enempää välittämättä, tulevat minulta, ja
paperit...»

»Hei mies, luuletko minun välittävän kaikista papereista? Kuinka
olisin voinutkaan arvata, että kerrankin miesmuistiin juutalaisen puhe
henkilöstä, joka luovuttaa hänelle rahat, sattuikin olemaan totta?
Mutta mitä sillä on tässä tekemistä? Vaatimasi hirmuiset korot eivät
oikeuta sinua ollenkaan sekautumaan asioihin, sillä olen maksanut ne
säännöllisesti, enkö olekin»?

Bideskuty oli suunniltaan raivosta. Hänen tavallisesti niin lempeät
kasvonsa olivat vääntyneet vihasta. András oli näöltään vielä tyyni,
vaikka hyvin kalpea, ja suonet hänen otsallaan olivat paisuneet
hirveästi. Hän koetti pysyä tyynenä keskustellessaan raivoisan kreivin
kanssa pakottamalla ajatuksensa pysymään noissa pelloille kokoutuneissa
ihmisraukoissa, jotka vieläkin tuijottivat tuohon heidän rakastamansa
tasangon taivaanrantaa pimittävään savupilveen.

»Teidän korkeutenne käsittää puheeni tahallaan väärin», sanoi hän
tyynesti, »sillä minun asiani ei ole sekautua teidän korkeutenne
asioihin enkä sitä haluakaan. Tulin tänne rehellisin tarkoituksin,
sillä viime kuukausien kuluessa olen huomannut tyytymättömyyden ja
pelon sitä mukaa enenevän talonpojissa, kuta useamman tiilen olette
liittänyt tuohon onnettomaan rakennukseen. Koska en ollenkaan halua,
että teidän korkeutenne menettää siihen uhraamansa rahat, tulin
rehellisesti ostamaan rakennuksen ja koneet, saadakseni oikeuden
hävittää ne. Jos teidän korkeutenne epäilee sanojani, olen halukas
jättämään rahat tänne, jos annatte minulle kunniasananne, että rakennus
hajoitetaan».

Ja András veti vyöstään suuren pussin, jonka sisus kilisi ja ritisi, ja
asetti sen pöydälle.

»Vaikene»! karjaisi Bideskuty menettäen nyt kokonaan viimeisenkin
malttinsa, sillä Andráksen hyökkäys hänen lempiaatettaan vastaan
suututti häntä hirveästi. »Haluat vain lainata minulle enemmän noita
kirottuja rahojasi rikastuaksesi yhä enemmän kustannuksellani ja
imeäksesi yhä enemmän verta minusta. Olit mielestäni ennen vain
alhaissäätyinen hävytön talonpoika, jonkun vapautetun orjan poika tahi
pojanpoika, jonka vaimon oli pakko sukupolvi tahi pari taaksepäin
maksaa omalla ruumillaan tullia kartanonomistajalle, ennenkuin hänen
miehensä voi sanoa maata omakseen. Mutta nyt, Keményn András, olet
tunnustanut olevasi viemäriojista kotoisin olevien juutalaisten
kaltainen. Olen kuullut sinun polveutuvankin jostakin juutalaisnaisesta
syntyneestä äpärästä. Huomaan selvästi, millainen olet. Tuossa, ota
takaisin rahasi! En tarvitse niitä. Ne likastaisivat palvelijani
kädetkin, jos hän sattuisi koskemaan niihin».

Ja raivosta hehkuvin silmin, punastunein poskin ja vapisevin huulin
tarttui Bideskuty tuohon raskaaseen kultapussiin ja heitti sen
vihaisesti Keményn Andráksen kasvoihin.

Ylpeä talonpoika, joka oli kärsinyt Bideskuty’n loukkauksia viimeiseen
hetkeen asti sellaisin päätöksin, ettei hän anna myöten tuumaakaan,
ennenkuin hänen asiansa onnistuu, muuttui aivan kalmankalpeaksi. Raskas
pussi sattui hänen otsaansa jättäen siihen ruman punaisen juovan, josta
kihosi muutamia tippoja verta. Isku mykistytti hänet hetkiseksi, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hyökkäsi hän Bideskuty’a kohti kuin
häkistään vapautunut leijona, Kalmankalpein poskin ja tukahdutetusta
raivosta leimuavin silmin. Hän kohotti voimakkaan käsivartensa
uhkaavasti korkealle ollen valmis kurittamaan tuota ylpeätä kreiviä
jokaisesta julkilausutusta loukkauksesta, ja uhraamaan henkensä
viimeisestä kuolettavasta iskusta.

Bideskuty polveutui rodusta, joka huolimatta — ja ehkä juuri senvuoksi
— sivistyksen puutteesta, puolivilleydestään ja rakkaudestaan suuriin
maallisiin rikkauksiin ei ollut milloinkaan pelännyt. Hän totesi
nähdessään Andráksen kasvot menneensä liian pitkälle, ja huomasi
samalla, miten täydellisesti hän, joka oli jo sivuuttanut elämänsä
parhaat vuodet, oli tuon nuoren talonpojan vallassa, jolle nuo monet
loukkaukset olivat suoneet yli-inhimilliset voimat. Hänen vihansa
haihtui silmänräpäyksessä ja posket kalpenivat, mutta hänen päähänsä ei
juolahtanutkaan huutaa apua. Siten seisoivat he hetkisen vastakkain,
tuo jalo kreivi ja syvästi loukkautunut talonpoika, jonka käsi oli
kohoutunut ehkä kuolettavaan lyöntiin. Mutta äkkiä tuntui ulkopuolelta
kuuluva iloinen nauru herpaisevan hänen käsivartensa. Pitäen sitä
kumminkin yhä koholla katsoi hän nyt huumautuneena ja lumottuna ovelle,
joka työnnettiin nopeasti auki, ja aivan valkoisiin puettu, jostakin
sinisestä pehmeästä kankaasta valmistetuin nauharuusuin koristettu
tyttö tuli näkyviin. Hänen päänsä ympärillä oli kuin kultaisista
kiharoista muodostunut sädekehä, jonka alta tuijotti pari pelästynyttä
lemmikin väristä silmää. Kuka hän oli? Häkistään karannut lintuko
vaiko tuollainen keijukainen, joista hänen äidillään oli ollut tapana
kertoa hänelle ennen ja kuvata hänelle, miten ne asuivat ruusujen ja
hyvältätuoksuvien orvokkien terälehtien välissä.

Mutta lintu lauloi ja keijukainen puhui tavallisia sanoja, jotka
kumminkin Andráksesta kuulostivat suloisimmalta soitolta, mitä
ihmiskorva milloinkaan on kuullut.

»Isä, saammeko ottaa vaunut ja mennä katsomaan noita järveemme tuotuja
uusia kaloja? — Mutta, isä rakas», lisäsi tuo lumivalkoinen olento,
»kuinka kalpea oletkaan! Oletko kipeä»?

Andráksen käsivarsi laskeutui turtuneena sivulle. Hänen hurmaantuneet
silmänsä seurasivat tuota keijukaismaista näkyä, kun se meni hänen
ohitseen kietoakseen käsivartensa hyvin lapsellisesta mutta kumminkin
suojelevasti hänen vihollisensa kaulaan.

Bideskuty oli jo melko vanha mies, ja viimeisten tuskallisten hetkien
jännitys oli uuvuttanut hänet niin, että hän vaipui tuoliinsa
hengästyneenä ja järkytettynä. Ilonka polvistui hänen viereensä ja
siveli hyvin hellästi hänen otsalle valunutta sotkuista tukkaansa.
András tuijotti häneen yhä. Hän ei voinut nähdä tytön kasvoja, sillä
tyttö oli selin häneen, mutta hän näki tytön pehmeän valkoisen
kaulan, joka tunkeutui esiin puvun laskoksista. Niskassa oli muutamia
kullanvärisiä kiharoita, jotka käänsivät hänen ajatuksensa johonkin
maalliseen paratiisiin. Ilonka ei katsahtanutkaan toistamiseen
talonpoikaan, joka, arveli tyttö epämääräisesti, oli ollut väsyttävä ja
suututtanut isän.

András siveli vaistomaisesti otsaansa, josta yhä tippui verta hänen
kalpeille poskilleen, kumartui sitten ja otti pussin lattialta
kiinnittäen sen jälleen vyöhönsä. Sitten hän kiinnitti katseensa
jälleen tuohon kultaiseen näkyyn ja painoi mieleensä jokaisen tuon
miellyttävän tyttömäisen vartalon piirteen niinkuin hän ei ikinä olisi
aikonut luopua haaveilemasta hänestä jälleen. Katse oli niin kiinteä,
tulinen ja magnetisoiva, että Ilonka tunsi sen jollakin tavoin, koska
hän kääntyi hieman ujostellen ja hänen tunteelliset lemmikkisilmänsä
kohtasivat Andráksen polttavan katseen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä poistui András huoneesta ja sitten koko
rakennuksesta, kulki akasiakujanteen päähän ja huudettuaan Csillagin
luokseen hyppäsi hän sen selkään ja ajoi laukkaa pustan poikki
katsomatta taakseen.




XIII

KOSTO.


András ei halunnut ajatella eikä palauttaa muistiinsa hetkeksikään
noita viimeisiä kauhistuttavia tapahtumia, joista hän juuri oli
selviytynyt. Aurinko paistoi vielä kuumasti, vaikka se alkoikin
jo vaipua länteen, ja hänen otsassaan olevaa haavaa karvasteli
silloin tällöin kuin vasta poltettua häpeänmerkkiä tuomitun selässä.
Hän sivuutti valtatien ja pellot peläten kohtaavansa toverinsa,
jotka luultavasti odottivat levottomasti, voiko hän täyttää heille
antamansa lupauksen. Hän ei uskaltanut sanoa heille, kuinka hän oli
pettynyt toiveissaan ja kuinka hän oli aikonut vaatia hyvitystä eikä
sitäkään, miten sitten nuo lemmikin väriset silmät olivat karkottaneet
hänet taistelutantereelta ja pakottaneet hänet kääntämään selkänsä
viholliselle ennen taistelun voittamista.

Hän kiiruhti Csillagin juoksuun aution tasangon poikki, ja kun se
laukkasi tömisten eteenpäin, heräsivät naakat ja pienet sisiliskot
iltaunestaan. Kun András lähestyi Kisfalua, huusivat työmiehet hänelle
kaikilta kentiltä, mutta hän ei mennyt heitä puhuttelemaan eikä
hetkeksikään hiljentänyt Csillagin nopeata menoa, ennenkuin se saapui
oman tallinsa edustalle vaahdoten ja huohottaen.

András alkoi yhtä hellästi kuin muulloinkin hoitaa rakastamaansa
ratsua, kuivasi vaahdon sen vapisevista reisistä, silitti sen korvia
ja taputti sen kaulaa. Näytti siitä kuin Csillag olisi ymmärtänyt
herransa katkerat ajatukset, ja ajatellut, että ehkä jonkunlainen
myötämielisyyden osoitus lieventäisi hänen sydämensä kovia tuskia.
Se hieroi ystävällisesti sileää turpaansa isäntänsä käteen pyytäen
jotakin hellyydenosoitusta takaisin. Sen suuret silmät katsoivat niin
hellästi ja surullisesti Andrákseen, että hänen haavoitettu sydämensä
lopultakin löysi huojennuksen kiihkeästä itkusta. Kukaan ei nähnyt
häntä, eikä maakunnassa ollut olemassakaan ketään, joka olisi voinut
sanoa nähneensä tuon komean ja voimakkaan miehen niin liikutettuna,
että hän olisi ollut pois suunniltaan. Tämä heikkous näytti lopettavan
haavankin karvastelemisen. Nojaten päätään tamman sileään kaulaan itki
hän niinkuin hän ennen lapsena oli itkenyt äidin polvea vasten, kun
ankaran isän lyönnit olivat olleet kovemmat kuin lapsi voi sietää.
Kiihkeät nyyhkytykset tärisyttivät hänen voimakasta ruumistaan, ja
hän oli peittänyt toisella kädellään tamman silmät, koska tämä olisi
muutoin nähnyt tuon häpeänmerkin, joka vielä kihelmöi kostamatta hänen
otsassaan.

Kun hän neljännestunnin kuluttua meni sisälle suutelemaan äitiään,
ei hänen silmissään ollut enää kyynelten jälkiä eikä mitään tuon
mielenliikutuksen jättämää merkkiä, joka oli äsken vähältä musertaa
tämän intohimoisen unkarilaisen. Mutta Etelkan terävät silmät
huomasivat heti pojan kasvojen masentuneen ilmeen, ja hän pudisti
päätään surullisesti ymmärrettyään, ettei András ollut onnistunut.

»Äiti», sanoi András ottaen kokoontaitetun paperin povitaskustaan ja
levittäen sen hänen eteensä pöydälle, »lopeta kehräämisesi hetkiseksi
ja kuuntele minua. Sinun on neuvottava minua».

Etelka totteli ja siirsi kehruuksensa syrjään. Sitten hän risti kätensä
valmistautuen kuuntelemaan. Nyt jo nopeasti laskeutuvan auringon säteet
tunkeutuivat pienistä ikkunoista muodostaen kirkkaan valorenkaan tuon
vanhan vaimon ympärille. Hän oli tottunut, että András neuvotteli hänen
kanssaan kaikista suunnittelemistaan liikeasioista. Vaikka hän aina
hyväksyikin ne, ei András kumminkaan ollut tyytyväinen, ennenkuin hän
oli ilmaissut myöntymyksensä.

»Muistat kai, äiti, nuo kolme velkakirjaa, jotka olen saanut kreiviltä
hänelle lainaamistani rahoista ja niille juoksevasta korosta»?

»Kyllä, poikaseni, muistan ne kaikki».

»Haluaisin lukea ne sinulle jälleen, äiti, ja pyydän sinua punnitsemaan
hyvin tarkasti mielessäsi, onko ehdoissa jotakin kunniatonta».

»Tiedän, ettei niissä ole mitään sellaista, András, ja korko on melko
pieni, liian pieni, mielestäni».

»Ah, mutta äiti, tämä on hyvin merkityksellistä», sanoi András
innokkaasti. »Minusta tuntuu kuin tässä olisi kysymyksessä joko elämä
tahi kuolema. Sinun on kuunneltava jokaista sanaa niin tarkasti kuin et
niitä ikinä ennen olisi kuullutkaan».

»No lue sitten, András».

»Ensimmäinen näistä papereista on nyt viiden vuoden vanha ja päivätty
huhtikuussa 1855. Siinä on: 'Olen teille velkaa kolmesataatuhatta
floriinia, ja suoritan siitä, kunnes maksan velan kokonaan takaisin,
joka vuosi korkoa sata nautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen
sonnia ja yhdeksänkymmentä lehmää, ja viisituhatta mitallista vehnää.
Jos minä jonakin vuonna laiminlyön tämän maksuni ettekä te voi saada
sitä vaatiessannekaan minulta, niin silloin Kisfalun kartano ja kaikki
pellot, viinitarhat ja rakennukset Nádasdyn pustasta Bélan kylään ja
Tarnan rannasta vastakkaisella puolella olevaan korkeaan tiehen asti
muuttuvat peruuttamattomaksi omaisuudeksenne, mutta silloin ette enää
ole oikeutettu vaatimaan minulta noita kolmeasataatuhatta floriinia!
Alla on Bideskuty’n Gyurin nimi, jonka Rosenstein on todistanut. Siinä
on myös karttamerkki, jonka hallitus vaatii ja jonka olen maksanut».

András lopetti ja katsoi levottomasti äitiinsä.

»Muistan», sanoi tämä, »että halusit lisätä karjaasi. Tuo kaikki on
aivan luonnollista, poikaseni, eikä siinä ole mitään kunniatonta.
Sitten sait jokaisesta Rosensteinille jälkeenpäin myymästäsi lehmästä
sataviisikymmentä tahi parisataa floriinia. Tuo ei ole ainoastaan
rehellistä, András, vaan myöskin hyvin jalomielistä».

»Toinen velkakirja on myös annettu kolmensadantuhannen floriinin
vastineeksi, ja kuuluu: 'Maksan teille viisituhatta mitallista vehnää,
kaksitoistatuhatta mitallista maissia ja sata lammasta, joista
viisi pässiä, ja ellen maksa tätä korkoa joka vuosi ja ellette sitä
vaatiessannekaan voi minulta saada, niin silloin kaikki peltoni,
viinitarhani, Bideskuty’n alusmaat ja kaikki muut rakennukset
paitsi päärakennusta, jossa asun, ja viereisiä talleja, muuttuvat
peruuttamattomaksi omaisuudeksenne. Tämä paperi on päivätty kolme
vuotta myöhemmin ja allekirjoitettu samoin kuin ensimmäinenkin».

»Olet myöntänyt lainan niin lievin ehdoin kuin suinkin, András.
Juutalaiset olisivat vaatineet kymmenen kertaa enemmän, tiedät kai sen».

»Kolmas velkakirja», lopetti András, »on allekirjoitettu pari päivää
sitten. Se on annettu kahdensadanviidenkymmenentuhannen floriinin
vastineeksi, ja kreivi on luvannut maksaa rahoista minulle korkoa
viisituhatta mitallista vehnää ja neljäkymmentä nautaa. Hän on
sitäpaitsi luovuttanut minulle Zárdan pantiksi samoin ehdoin kuin nuo
muutkin».

»Hän on tuhlaava ja varomaton mies», sanoi vanhus pudistaen päätään.
»Jos hän olisi lainannut kaikki nuo rahat juutalaisilta, olisi hän nyt
köyhtynyt mies».

»Oletko aivan varma, äiti», toisti András kiihkeästi, »etten ole
harjoittanut sellaista koronkiskomista, minkä vuoksi sinun olisi pakko
punastua poikasi vuoksi»?

»Kyllä, András, en usko sitä ollenkaan».

»Voitko vannoa sen äiti, suudellen ristiä»?

Hän otti valkoiselta seinältä karkeasti veistetyn puisen Vapahtajan
kuvan ja piti sitä vapisevin käsin äitinsä huulien edessä.

»Vannon Jeesuksen Kristuksen nimessä», sanoi tämä suudellen
kunnioittavasti mykkää puupalasta. András huokaisi syvään helpotuksesta
ja ripusti ristin takaisin seinälle. Sitten hän veti tuolin aivan
äitinsä viereen istuutuen sille.

Vanhus ei oikein käsittänyt poikansa tarkoitusta, mutta hän tunsi
kumminkin äidinsydämessään, että pojalla oli joitakin huolia. Hän ei
halunnut kysyäkään mitään, vaan koetti ainoastaan tyynnyttää poikansa
mieltä samoin kuin hän oli tehnyt silloinkin, kun András pikku poikana
oli tullut saamaan häneltä lohdutusta ankaran isän kuritusten jälkeen.
Hellästi pyyhki hän pois poikansa tukan otsalta.

»András», kysyi hän, »mistä olet saanut tuon merkin otsaasi»?

»Bideskuty’n kreivi löi minua, äiti» sanoi tämä kärsimättömästi, »eikä
sitä ole vielä kostettu».

»Löikö kreivi sinua, András»?

»Löi, ja minä olin sellainen raukka, etten lyönyt takaisin».

»Kerro minulle, András. Olen levoton enkä ymmärrä».

Ja András kertoi hänelle alusta loppuun saakka tuloksettoman
keskustelunsa kreivin kanssa. Hän jutteli äidilleen, miten hän ensin
oli selittänyt ja sitten rukoillut tuota miestä, että hän samalla
kun hän huvitteli satojen vieraiden kanssa säälisi myöskin heikkoja,
tietämättömiä ja onnettomia. Hän kertoi jalon kreivin ylpeydestä,
hänen loukkaavasta puheestaan ja lyönnistä. Tuntui niin huojentavalta
kertoa äidille kaikki. Äidin sydän, vaikka se olikin tietämätön ja
sivistymätön, ymmärsi ja oli myötätuntoinen kumminkin, ja tiesi miten
poika oli lepytettävä ja saatava unhottamaan. Hän kertoi äidilleen
kaiken, miten tytön käsivarsi oli kiertynyt suojelevasti isän kaulaan
ja herpaissut hänen käsivartensa, joka oli kohonnut antamaan lyönnin
lyönnistä. Mutta sitä hän ei kertonut tälle hellälle lohduttajalle,
tälle rakastetulle ja lempeälle äidille, että tuosta hetkestä alkaen
oli hän aina näkevinään silmiensä edessä tuon kauniin kultakiharaisen
tytön pilkkaamassa häntä hymyilevin lemmikkisilmin. Ei hän puhunut
siitäkään, että hän oli koettanut ratsastaa pustan poikki niin nopeasti
kuin suinkin päästäkseen tuosta näystä, joka kumminkin oli seurannut
häntä tänne vaatimattomaan maalaistaloon, joka äkkiä oli Andráksesta
ruvennut näyttämään niin köyhältä, mitättömältä ja arvottomalta tuon
ylimyksellisen tytön harhakuvallekin. Eikä hän ilmaissut ajatustaan,
että hänen talonpoikaisvaatteensa olivat äkkiä ruvenneet näyttämään
hänestä niin karkeilta ja likaisilta, hänen kätensä kovilta ja
ruskeilta ja hänen saappaansa raskailta, eikä hän puhunut ikävästään,
että hän olisi tahtonut puristaa tuon hurmaavan näyn syliinsä, mutta
kun hän oli huomannut kuinka sivistymätön hän oli ja heidän välillään
olevan äärettömän säätyerotuksen olivat hänen käsivartensa vaipuneet
voimattomina alas ja suuret häpeän ja kateuden kyyneleet olivat
valuneet hänen poskilleen.

Vaikka äiti aavistikin epäselvästi, että joku muukin kuin loukkaukset
ja lyönti painoi raskaasti hänen poikansa mieltä, oli hänen
sydämessään kumminkin niin runsaasti rakkautta, että hän voi saada
hänet unhottamaan kaiken muun, paitsi kodin onnen ja ilon istua äidin
jalkojen juuressa. Aurinko oli jo laskeutunut kokonaan länteen ja
huoneen nurkat alkoivat verhoutua synkkään pimeyteen. Sári ja Kati
sytyttivät kynttilät ja toivat illallisen pöydälle. Mutta se syötiin
vaitiollen, sillä äitiä ja poikaa painosti tulevan onnettomuuden
aavistus.

Illallisen jäännökset vietiin pois samoin kuin kynttilätkin, sillä
András halusi istua pimeässä äitinsä vieressä ja pitää tämän hellää
kättä polttavalla otsallaan karkoittaakseen sieltä nuo vihan ja koston
paholaiset, jotka kurjistelivat hänen aivoissaan. Hän halusi olla
rauhassa ja pimeässä senkin vuoksi, että hän halusi muistella tuota
suloista näkyä, jonka selvä proosallinen valo ja hänen yleistajujansa
käskivät karkoittamaan, mutta joka pimeydessä muuttui unen kaltaiseksi,
josta herääminen ei ehkä tuntunutkaan niin katkeralta.

Kuinka kauan äiti ja poika istuivat pimeässä, eivät he tienneet, sillä
iltatunteja ei lasketa tässä maassa, jossa kellot ovat niin harvinaiset.

Etelka, jonka ajatuksia eivät muuttuvat harhakuvat häirinneet,
oli sulkenut silmänsä ja hänen rauhallinen hengityksensä säesti
tyynnyttävästi Andráksen valppaita unelmia. Äkkiä näytti siltä kuin
ikkunasta olisi tunkeutunut omituista valoa huoneeseen aution tasangon
takaa näkyvältä taivaanrannalta. András hyppäsi seisoalleen ja katsoi
ulos ymmärtämättä ollenkaan alussa tuota synkkää valoa, joka vähitellen
valaisi koko taivaanrannan. Kova ulko-ovelta kuuluva koputus herätti
myöskin Etelkan, ja molemmat pienet tytöt juoksivat sisään näyttäen
hyvin säikähtyneiltä. Jokaisen mieli, yksinkertaisemmankin, oli ollut
jännityksessä koko päivän, ja kun Sári ja Kati olivat ensimmäiseksi
huomanneet tuon omituisen valon, joka ei ollut auringon eikä kuun
aiheuttamaa, riensivät he peloissaan isäntänsä luo kysymään sen syytä
ja saamaan lohdutusta.

Mutta András oli kalvennut hirveästi ja kun Etelkakin katsoi ulos
peloissaan, kalpenivat hänenkin poskensa kauhusta.

»Tulipalo»! kuiskasi hän hiljaa.

»Niin, tulipalo se on, äiti, ja luullakseni raivoaa se Bideskuty’n
tilalla. Maissipellot ovat juuri tuolla suunnalla», sanoi András, »ja
koska ei ole satanut pariin viikkoon, palavat ne yhtä hyvin kuin kuiva
heinä».

»Mutta tulihan näkyy parista, kolmesta paikasta yhtäaikaa»! huudahti
Sári.

»Jumala rankaisee niin kreiviä», sanoi Etelka taikauskoisesti tehden
ristinmerkin.

»Äiti, lähden sinne katsomaan, voinko olla joksikin avuksi. Sári ja
Kati saavat mennä sanomaan kaikille miehille, että he kiiruhtaisivat
sinne niin nopeasti kuin suinkin. Tässä on tallin avaimet. Heidän on
valittava nopeimmat hevoset ja lähdettävä heti. Ja sinun, äiti rakas»,
lisäsi hän vakavasti, »on polvistuttava ristin eteen ja rukoiltava
Jumalaa, että hän kostaisi tulipalon sytyttäjille».

Ja suudeltuaan nopeasti äitiään kiiruhti András vielä kerran talliin,
satuloi tammansa ja ratsasti nopeasti Bideskuty’yn päin.

Kaukaa näkyvä tummanpunainen tuli näytti jo levinneen koko
taivaanrannalle. Yön rikkomattomassa hiljaisuudessa voitiin kuulla
aution tasangon poikki kantautuvia omituisia säikähtyneitä ääniä —
pelästyneen karjan ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää ja
paimenien huutoja, kun he koettivat ajaa laumojaan turvaan synkälle ja
kuivalle tasangolle.

Punainen tuli levisi yhä nopeammin, ja Andráksen ratsastaessa syöksyi
laumoittain villejä hevosia hänen ohitseen peloissaan, liehuvin harjoin
ja hurjasti hulmuavin hännin.

Hän voi jo erottaa liekit, jotka levisivät hirveän nopeasti peltojen
poikki, joilla olevien maissiaumojen hän tiesi auttamattomasti joutuvan
raivoavien liekkien saaliiksi. Tasangolta, joka tavallisesti öisin
on hyvin rauhallinen ja hiljainen levätessään siinä sinisen taivaan
alla tuikkivien tähtien valossa, kuului nyt pelästyneitä ääniä, jotka
tuntuivat kohoavan joka suunnalta. Heikko kesätuuli kiihdytti liekkejä
ja levitti niitä itään päin maissipeltoja, puumajoja ja talleja
kohti. András ratsasti eteenpäin synkän aavistuksen ahdistaessa hänen
sydäntään ja katsoi tuohon tuleen, jonka Jumala hänen äitinsä sanojen
mukaan oli sytyttänyt rangaistakseen tuota ylpeätä kreiviä.




XIV

SUURI ONNETTOMUUS.


Bideskuty oli kiihoittunut niin kovasti keskustellessaan varakkaan
vuokralaisensa kanssa, että kului hetkinen, ennenkuin hän sai takaisin
tavallisen sydämellisen hyväntuulisuutensa ja voi pakottaa ajatuksensa
tavalliseen joustavuuteensa. Tunne, jota hän ei olisi osannut selittää,
oli estänyt hänet kertomasta vierailleen keskustelunsa yksityiskohtia
ja saamasta lievennystä vihalleen kuuntelemalla heidän vihaisia
moitteitaan tuota tunkeilevaa ja hävytöntä talonpoikaa kohtaan.

Mutta Bideskuty ei ollut sittenkään oikein tyytyväinen itseensä. Hän
häpesi hieman anteeksiantamatonta kiivauttaan tuota miestä kohtaan,
jota hänen omaksi edukseen olisi pitänyt kohdella sovinnollisesti
ja voittaa hänet lempiaatteensa puolelle. Hän tiesi talonpoikien
kunnioittavan Keményn Andrásta rajattomasti, ja huolimatta
vastahakoisuudestaan oli hänen pakko myöntää, että hän hyvin ymmärsi
tuon nuoren kauniin talonpojan ilahduttavan vaikutuksen. Varmasti oli
hän käyttäytynyt tyhmästi solvatessaan ja lyödessään tuota miestä niin,
että hänestä oli tullut hänen katkerin vihamiehensä sen sijaan, että
hänen olisi pitänyt koettaa taivuttaa hänet liittolaisekseen. Hän ei
katunut kumminkaan ollenkaan sitä, ettei hän ollut myynyt myllyään
Andrákselle, sillä hän oli aivan varma, etteivät talonpojan vaikutteet
tahtoessaan ostaa sen olleet niin jalot kuin hän oli tahtonut
uskotella. Mutta nyt, kun hän tiesi rahojen, joiden tarpeessa hän aina
oli, tulevan tuon talonpojan kukkarosta, oli hän hyvin pahoillaan,
ettei hän ollut kohdellut Andrásta ystävällisesti taivuttaakseen
hänet vähentämään tuota suunnatonta korkoa, jonka hänen välittäjänsä,
tuo verenimijä Rosenstein, oli vaatinut. Tehtyään velkojastaan
leppymättömän vihollisen oli Bideskuty näkevinään kaikenlaisia
vihollisuuksia, joihin hänen tulevaisuudessa oli alistuttava, aavistaen
samalla kukkaron nauhojen pysyvän lujasti kiinni seuraavalla kerralla,
kun hän jälleen halusi lainata rahaa.

Suurimman osan illasta istui Bideskuty huoneessaan erillään
vieraistaan vaitiollen ja selvästi huonolla tuulella, ja koetti
ilahduttaa myrtynyttä mieltään sovittavilla savupilvillä, joita hän
tupruutti kirsikkapuisesta piipustaan. Ilonka oli vielä liiaksi lapsi
ymmärtääkseen tuota peloittavaa kohtausta, jonka hänen nopea tulonsa
oli keskeyttänyt. Hän ei aavistanut ollenkaan, että juuri hänen oma
tiedoton kauneutensa oli torjunut isää kohti suunnatun mahdollisesti
kuolettavan lyönnin ja estänyt, ettei sen suuntaajan tarvinnut sitä
ikäänsä katua. Hän oli huomannut ainoastaan pitkän hartiakkaan
talonpojan, joka oli selvästi suututtanut isän hyvin kovasti ja
joka oli katsonut häneen niin kummallisesti, ettei hän voinut sitä
ymmärtää eikä millään tavoin selittääkään. Mutta kaiken tämän oli hän
jo unohtanut silloin kun illan varjot olivat viilentäneet puutarhan,
ja kuten äitinsä kotiripityksen edellisenä iltana, karkoitti hän
mielestään nytkin jokaisen vastenmielisen tunteen huvitellakseen
nykyisyyden suomista iloista niin paljon kuin suinkin.

Hän ja kaikki hänen nuoremmat vieraansa olivat keksineet illaksi
aivan uuden huvituksen. Kaikki pantiin niin mullin-mallin, että
Bideskuty’n seinät kajahtelivat naurusta, vapisivat perustuksillaan
ja Attilan ankarannäköinen kuvapatsas horjui alustallaan. Ja tuo
joukko oli todellakin kirjava, joka tunkeili leveillä portailla ja
vanhan rakennuksen suurissa suojissa. Kauniita hymyileviä kasvoja
loisti miespuvuista ja parrakkaat naamat näyttivät vastustamattoman
hullunkurisilta naispäähineissään. Oli määrätty, että kaikkien
tyttöjen oli pukeuduttava miehiksi ja miesten verhouduttava sellaisiin
naisvaatteihin kuin he vain saivat käsiinsä.

Tarkasteltiin romuhuone, johon monien sukupolvien aikana oli koottu
liian vanhanaikaisiksi muuttuneita pukuja, ja suurista tammiarkuista
löydettiin suunnattomat määrät tämän vuosisadan alussa käytettyjä
pitkäliivisiä vaatteita, kauniita hopeakirjokankaita ja isoäidin
aikuisia poimuteltuja hameita. Isoisän messinkinappiset takit korkeine
kauluksineen ja kekomaisine lakkeineen ja isoisän komeasti kirjailtu
luumunvärinen silkkinuttu satiinihousuineen ja punakantaisine kenkineen
oli järjestetty säilöön väkevän tupakan väliin, ettei koi niitä
turmelisi.

Ja nauraen pukeutuivat kujeilevat nuoret näihin menneitten aikojen
muistoihin. Ilonka oli vallannut isänsä kansallispuvun: sinivuorisen
silkkiattilan [Attila = sotilaskuosinen pitkätakki] jalokivisolkineen,
mustan samettivaipan tummine kauluksineen ja jalokivinappeineen,
harmaat unkarilaiset polvihousut ja suuren käyrän miekan raskaine
jalokivillä koristettuine kahvoilleen, vöineen ja tuppineen. Hän
näytti hurmaavalta kallellaan olevine lakkineen, johon oli kiinnitetty
jalokivisoljella pitkä haikaran sulka. Milloinkaan ei varmaankaan oltu
nähty niin mielenkiintoista unkarilaista ylimystä. Sitä vastoin hänen
toverinsa, Madáchin Feri, jota tunteellinen rakkaus tuohon kauniiseen
tyttöön ei kumminkaan estänyt kujeilemasta ja hulluttelemasta, näytti
vastustamattoman hullunkuriselta kreivitär Irman kansallispuvussa —
kultapäärmeisessä tiaranmuotoisessa päähineessään, joka oli sidottu
hänen niskaansa raskaalla nauharuusukkeella ja pitkillä nauhoilla,
ahtaissa liiveissään, joiden jalokivihakaset eivät ylettyneet kiinni
eivätkä niin ollen voineet estää musliinipuseron pehmoisia laskoksia
näkymästä, ja pöyhkeilevissä hihoissaan, joista hänen ruskeat
käsivartensa näkyivät. Valkoisen satiinihameen laajat laskokset ja
tuo luonteenomainen kultapäärmeinen esiliina riippuivat pehmeästi
hieman polvien alapuolelle voimatta piilottaa suuria husaarisaappaihin
pistettyjä jalkoja. Hänen suuret tummat viiksensä lisäsivät vielä hänen
ylimyksellisen pukunsa häpeällistä vaikutusta.

Entä sitten tuo punaposkinen ja kirkassilmäinen Kantassyn Mariska? Hän
oli pukeutunut tasankojen talonpojaksi, ja lumivalkoinen pellavapaita
ja leveät housut sopivat hänelle hyvin. Pyöreine, rosmariinin oksalla
koristeltuine, kallellaan olevine lakkineen ja leveän messinkiheloilla
ja -soljilla koristetun vyönsä taskuihin pistettyine käsineen matki
hän rahvaan miehen käyntiä vastustamattoman viehkeästi. Unkarilaiseksi
tytöksi pukeutunut Bartocz'in Feri oli häneen verrattuna hyvin
ruma. Hänen liivinsä eivät tahtoneet pysyä paikoillaan ja nuo monet
hänen karvaiseen kaulaansa kiedotut kirjavat helminauhat näyttivät
surullisilta. Hänellä oli yllään monta eriväristä pumpulihametta,
jotka hän oli koettanut järjestää niin luonteenomaisesti kuin suinkin,
mutta joita hän ei kävellessään osannut heiluttaa niinkuin kauniit
unkarilaiset talonpoikaistytöt, kun ne haluavat komeilla pukunsa
väkirikkaudella.

Siellä oli mahdollisimman komeasti puettuja, puuteroituja, sadan
vuoden vanhoihin pukuihin pukeutuneita kavaljeereja satiinitakkineen
ja polvihousuineen, päärmättyine poimuröyhelöineen ja kolmikulmaisine
hattuineen. Silkkisukkiin verhotut kauniit pohkeet näyttivät
hurmaavilta punakantaisiin messinkisolkisiin kenkiin pistettyine
pienine jalkoineen, mutta heidän kirjopuseroihin ja poimutettuihin
hameisiin pukeutuneet naisensa olivat kaikkea muuta kuin Ludvig
viidennentoista hovin suloisten kaunottarien näköisiä. Watteau'n
aikuiset rumat paimentytöt näyttivät hyvin onnistumattomilta
verrattuina noihin mitä suloisimpiin paimeniin, joita taiteilija
joskus on maalannut kankaalleen; ja suuripartaiset useihin hameihin
pukeutuneet mustalaistytöt joutuivat aivan unhotuksiin hurmaavien
maalauksellisiin ryysyihin pukeutuneitten mustalaisten rinnalla.

Géza Vecsery, tuo meluava maaherra, oli pukeutunut valkoiseen
tarlatanikankaiseen hameeseen, joka kai kerran oli kuulunut jollekin
Taglionin holhokille, aikoina, jolloin tanssi vielä laskettiin
kuuluvaksi hienoihin taiteihin. Punainen kureliivi, hulmuavat ihokkaat
ja hameet näyttivät hänen ruman vartalonsa ympärillä hirmuisen
hullunkurisilta, ja hän herättikin mitä suurinta huomiota, kun hän
nuoralla tanssivan elefantin tavoin tuli ujosti huoneeseen.

Illallinen oli meluisampi ja iloisempi kuin mikään Bideskuty’ssa ennen
syöty ateria. Palvelijain ja palvelijattarien oli ollut pakko seurata
illan mullin-mallinlakia, ja harmaahapsinen tulipunaisiin liiveihin ja
punaiseen hameeseen pukeutunut vanha Jánko kaateli vakavasti viiniä
laseihin, toisten palvelijain, joilla kaikilla oli luonteenomaiset
unkarilaiset vahatut viikset, yhtyessä leikkiin iloisenvärisissä
hameissaan ja kansallisvärisissä nauhoissaan. Tytöt muodostivat
hurmaavan palvelijajoukon pitkine takkeineen, jotka olivat liian suuret
heidän solakoille vartaloilleen, ja kaunispiirteisine jalkoineen,
joihin oli vedetty nuo luonteenomaiset unkarilaiset polvihousut.

Milloinkaan ei oltu tasangolla tanssittu niin tulista csárdásta
kuin sinä iltana illallisen jälkeen Bideskuty’n suuressa lämpiössä.
Miellyttäviä kavaljeereja oli hauska katsella, kun he tanssivat
csárdásta pienillä jaloillaan ja löivät kantapäitään yhteen niin
kevyesti kuin niiden liikkeitä eivät hameet milloinkaan olisi estäneet.
Mutta nuorukaiset taasen, ollen tottumattomat satiinihameittensa ja
hopeakirjovaatteittensa estäviin laskoksiin, onnistuivat sekoittamaan
tanssiin niin paljon kummallisia liikkeitä, että he olivat aivan
vastustamattomat. Vanhempi väki, joka ei ollut yhtynyt tuohon
hullunkuriseen naamioitukseen, nauroi aivan kuollakseen nuorien
lähettiläiksi ja husaareiksi pukeutuneitten neitosten virnottaville
naamoille ja veitikkamaiselle kiemailulle.

Mustalaiset eivät tarvinneet käskyä vaihtaakseen tanssin hitaat
liikkeet vilkkaampaan csárdákseen, jossa ei kukaan saanut levähtää
eikä kuhnailla, eivätkä he kaivanneet kehoitushuutoja jännittääkseen
laihojen käsivarsiensa voimaa. Joskus oli heidän pakko nauraa niin,
ettei heidän soitostaan tahtonut tulla mitään. Kerrankin sotkeutui
muudan veitikkamainen keimailija tehdessään komeaa pyöräystä niin
toivottomasti satiinihameensa laskoksiin, että hän pyörähti harvinaisen
hullunkurisesti lattialle pitkäkseen. Géza Vecsery taasen, tuo jokaisen
valtakunnassa olevan mustalaissoittokunnan tunnettu suosija, komeili
aina tämän tästä niin taiteellisilla hypyillä, että ne päättyivät aina
johonkin onnettomuuteen.

Kukaan ei huomannut tämän meluavan ilon kestäessä, kun pitkä csárdás
alkoi jo loppua, että yhä vieläkin kummallisissa naisvaatteissa oleva
Jánko hiipi huoneeseen ja kuiskasi kalpein kasvoin muutamia sanoja
isäntänsä korvaan. Eikä kukaan noista vilkkaista ja ajattelemattomista
huvittelijoista huomannut sitäkään, että isäntä sen jälkeen nousi ja
poistui palvelijan seurassa näyttäen vieläkin kalpeammalta.

Noin parikymmentä minuuttia myöhemmin loppui csárdás niin nopeasti
hurjin pyörähdyksin ja käännöksin kuin muinaisten aikojen juomingit.
Miehet huusivat ja tytöt koettivat hehkuvin poskin ja loistavin silmin
muuttaa lopun vielä meluisammaksi. Sitten poistuivat kaikki kuumissaan
ja huohottaen soittokunnan läheisyydestä talon viileämpiin osiin,
muodostaen mennessään meluavan ja nauravan joukon. Naiset kuivasivat
hyvin kömpelösti hikeä otsaltaan ja heidän kavaljeerinsa löyhyttelivät
viuhkoillaan hyvin naisellisesti.

Muutamat menivät ruokasaliin, ja heidän pelästyneet huutonsa
ilmaisivat kaikille näille iloisille naamioitetuille tuon peloittavan
onnettomuuden, joka tänäkin ilon hetkenä tuotti surua ja vaikeuksia
heidän vieraanvaraiselle isännälleen.

Lämpiön ikkunoista näkyvää taivasta valaisivat synkät liekit, jotka
itään päin vyöryvä musta savu melkein kokonaan peitti. Tiheiden
akasioiden oksien välistä vilahteli kumminkin tulta kuin jostakin
kaukaisesta suuresta sulatusuunista.

Sinne tänne syöksyvien ihmisten huudot täyttivät ilman, hevoset
hirnuivat pelosta ja paimenten huudot kuulostivat omituisilta ja
peloittavilta, kun he läimäyttelivät ruoskillaan ajaessaan eläimiä
pois vaaran läheisyydestä. Lampaitten surullinen määkyntä, kun ne
seurasivat peräkkäin sokeassa avuttomuudessaan johtajaansa, joka ohjasi
pelästyneitä tovereitaan suoraan suurimpaan vaaranpaikkaan, sekoittui
paimenien kirouksiin ja koirien haukuntaan, kun ne koettivat koota
tuota pelästynyttä laumaa yhteen.

Jokaisesta tallista ja ulkohuoneesta ilmestyi työmiehiä, palvelijoita
ja talonpoikia, jotka juoksivat kiihtyneinä akasiakujannetta pitkin
tasangolle, palvelijattarien kokoutuessa pelästyneinä yhteen joukkoon
ja kuiskaillessa säikähtyneinä toisilleen. Tuskin olivat ylimykselliset
huvittelijat todenneet tapahtuneen peloittavan onnettomuuden, kun
suuret liekit nousivat rätisten ilmaan noin parin kilometrin päässä
olevalta pellolta, ja vasemmalla ja suoraan edessä näytti hehkuva
hiillos muuttavan koko maiseman suunnattomaksi sulatusuuniksi. Hetkisen
katsoivat he kaikki vaitiollen tuota näytelmää, mutta sitten kuului
heidän joukostaan pelästyneitä kuiskauksia tulipalosta.

Vapisten painautuivat nuo iloiset, haaveellisesti naamioitetut
huvittelijat toisiinsa, ja komeat hovikavaljeerit ja kirjavasti puetut
keikarit seisoivat kalpein kasvoin, uskaltamatta puhua ääneen tuosta
peloittavasta onnettomuudesta, joka oli muuttanut huvihuoneen surun ja
pelon asunnoksi. Talossa vallitsi hirmuinen pakokauhu. Miehet unhottaen
hullunkuriset pukunsa syöksyivät leveitä portaita suureen eteiseen ja
sitten akasiakujaan. Toiset hyökkäsivät talleihin, ja pysähtymättä
hakemaan satuloita ja suitsia hyppäsivät he hevosten selkään ratsastaen
laukkaa pihan poikki tielle niin nopeasti kuin vain synnynnäiset
hevosmiehet kykenevät. Ja tänä kamalana yönä, jota tuon hehkuvan
hiilloksen synkkä tuli valaisi, näytti tuo ratsasjoukkue jonkunlaiselta
eriskummaisten noitien muodostamalta keskiöiseltä kulkueelta, joka oli
matkalla kyöpeliin. Muutamat miehet olivat riisuneet yltään hankalat
hameet, jotka estivät heidän liikkeitään, ja muutamat taasen olivat
nostaneet hameensa ylös, koska he eivät kiireissään olleet voineet
aukaista kaikkia hankalia hakasia. Heidän ratsastaessaan hurjaa vauhtia
liehuivat nuo satiini- ja hopeakirjohameet tuulessa kuin keijukaisten
siivet, jotka näkyivät selvästi tuon synkän valon sattuessa niihin.
Koreine korvallisille valuneine päähineineen, parrakkaille kasvoille
valuneille nauharuusuineen ja paljaine ruskeine pöyhkeilevistä
musliini- tahi pellavahihoista näkyville käsivarsineen näyttivät he
hyvin eriskummallisilta. Jos tuollaisia henkilöitä olisi ollut jossakin
haaveellisessa kuvaelmassa, olisivat katsojat varmasti nauraneet
itsensä kuoliaaksi, mutta nyt lisäsivät ne vain satakertaisesti
suurimpain hullutusten aikana sattuneen onnettomuuden aiheuttamaa
pelkoa.

Sekä nuoret että vanhat naiset olivat kukin siepanneet jonkun
saatavissa olevan huivin tahi viitan, ja kiiruhtaneet peloissaan
kolmi- tahi nelihenkisin joukoin tietä pitkin palavaa tasankoa kohti.
Kreivitär Irma ja Ilonka olivat painautuneet toisiinsa ja kävelivät
lohdutusta etsien edellä. Tuo kaunis nuori tyttö, unhottaen miehiset
vaatteensa tämän suuren onnettomuuden herpaistessa hänen ajatuksensa,
ei voinut käsittää siitä muuta kuin seuraukset, lapsi kun hän vielä
oli, mutta hänen äitinsä moitti ääneti kohtaloa, joka oli uskaltanut
laskea raskaan kätensä hänen ylimyksellisille hartioilleen.

Tasangon reunalta katsottuna näytti tulipalo hirveän kaamealta
ja suurenmoiselta. Vehnä, joka oli koottu aumoihin puitavaksi
ja jauhettavaksi, ja sekin, jota ei vielä oltu leikattukaan,
maissipellot, heinät ja olet joutuivat helposti liekkien uhriksi, ja
tuli levisikin senvuoksi muutamissa minuuteissa hirveän nopeasti.
Kun tuo eriskummaisten ilveilijäin muodostama ratsasjoukkue ilmestyi
paikalle, oli koko kenttä niin kauas kuin vain voitiin nähdä yhtenä
ainoana suurena kiehuvana tulimerenä, josta kohoavat synkät punaiset
ja keltaiset liekit näkyivät selvästi tummaa taivasta vasten.
Peloittavana, salaperäisenä ja suurenmoisena muodosti se kuin elävän
liekkiverhon, joka vinkuen ja räiskähdellen hävitti levitessään
oikealle ja vasemmalle kaiken armottomasti ja välittämättä mistään
esteistä. Ja sieltä täältä tulista taustaa vasten näkyvät tummat
ratsastajat syöksyivät sinne tänne peloissaan kuin kääpiöt, jotka ovat
joutuneet äkkiä vastakkain jonkun pelkoaherättävän jättiläisen kanssa.

Ilma kajahteli pelon ja tuskan huudoista. Hevosten pakokauhua, kun ne
ajettiin uhatuista talleista kaukaista pustaa kohti, joka ollen kuiva
ja hedelmätön oli ainoa varma turvapaikka ja ainoa este tuolle nopeasti
eläytyvälle viholliselle, oli yhtä surkea katsella kuin kuunnella
härkien surullista ammumista, säikähtyneitten lampaitten määkyntää,
miesten huutoja ja karjaisuja, ja naisten vaikeroimista ja itkua. Mutta
kovemmin vielä vinkuivat ja räiskähtelivät liekit, kun ne hyökkäsivät
jonkun uuden vehnäpellon tahi kaukaisen katoksen kimppuun, jonka kuivat
seinät paukkuivat palaessaan. Vihollinen eteni taipumattomasi. Ei
kuulunut minkäänlaisia peloittavia luhistumisia, ei nopeita äänekkäitä
syttymisiä eikä räjähdyksiä, sillä tasankojen tulipalo hävittää
varmasti, nopeasti ja hiljaa.

Jälleen syttyi uusi maissipelto palamaan, ja jokainen tähkä, kun liekit
tarttuivat siihen, sinkautteli säkeniä kuin kultaisia kastepisaroita.
Kun joku olkisuova syttyi, paloi se nopeasti loppuun tuossa kuivassa
ilmassa savuamatta ollenkaan, mutta auttoi kumminkin tulen leviämistä.
Ja nuo säikähtäneet hevosraukat, jotka eivät ymmärtäneet, miksi
suojaiset tallit nyt suljettiin heiltä, eivätkä käsittäneet, miksi tuo
omituinen synkkä ja kuuma tuli oli sytytetty, syöksyivät eteenpäin
huohottaen ja korskahdellen peloittavassa ympyrässä, ja hyökkäsivät
alituisesti suljettuja tallien ovia vastaan. Paimenet ja tallirengit
työskentelivät sydämensä pohjasta. Taipumattomin tarmoin koettivat he
pitää laumojaan koossa toivoen saavansa ne ulottumaan ulkopuolelle,
ennenkuin joku lentävä kipinä sytyttää ensimmäisten tallien olkikatot.

Silloin näytti melkein varmalta, ettei noita kauempana olevia
rakennuksia voida pelastaa. Bideskuty, joka tähän asti oli jaellut
käskyjään hyvin tyynesti kaikille palvelijoilleen ja työmiehilleen
käskien pelastaa kaikki hevoset ensimmäiseksi, alkoi todeta ensin
hämmästyen ja sitten säikähtäen, ettei paikalle ilmestynyt ketään muita
estämään tämän suuren onnettomuuden aiheuttamia pahimpia seurauksia.

Tulipalo näkyi varmasti peninkulmien päähän, mutta vaikka Bideskuty
oli lähettänyt miehiä joka suunnalle hakemaan apua, ei kumminkaan
Arokszállaksesta eikä Gyöngyösiin vievän tien varrella olevista
kaukaisemmista kylistä saapunut ainoatakaan sanantuojaa eikä auttajaa.

Tuon miehen eristys tuntui pelottavalta, kun ajatellaan, että hänen oli
pakko avutonna ja yksinään katsella häviötä, joka nopeasti tuli yhä
suuremmaksi. Ja kun hän synkissä mietteissä käveli edestakaisin, alkoi
hänelle vähitellen selvitä tuo kauhistuttava totuus, ettei tämä hänen
vuodentulonsa säälimätön hävittäminen, joka luultavasti köyhdyttäisi
hänet kokonaan, ollutkaan Jumalan määräämä rangaistus, joka olisi
voinut kohdata häntä yhtä jumalallisin oikeuksin kuin jotakin hänen
naapurimaankin, vaan jonkun yllyttävän konnan harkittu kostonhimoinen
teko. Ja kiroillen mumisi Bideskuty’n kreivi hänen nimensä, jota hän
luuli verivihollisekseen ja jota hän tyhmässä ylpeydessään oli vain
muutamia tunteja sitten niin syvästi loukannut.

Bideskuty ei tuntenut ihmisluonnetta ollenkaan. Hänen huoleton elämänsä
ja suunnaton sukuylpeytensä estivät häntä tutkimasta naapuriensa
luonteitten ja tunteitten avonaista kirjaa, joka on kaikkien sitä
haluavien lukijain saatavissa. Hänelle oli Keményn András, olipa hän
sitten rikas tahi köyhä, sivistynyt tahi sivistymätön, aina vain tuo
sama alhaissäätyinen talonpoika ja noiden orjien jälkeläinen, jotka
olivat olleet hänen omien esi-isiensä omaisuutta. Hänestä olivat
tällaiset alhaiset teot, joista hän nyt syytti Andrásta, alhaisen suvun
välttämättömiä ilmaisukeinoja. Hänen mielestään eivät muut voineet olla
jaloja kuin ne, jotka polveutuivat vanhoista kuuluisista suvuista.
Seisoessaan siinä yksinään, lähetettyään sanan kaikille suunnille,
että läheisyydessä asuvat talonpojat tulisivat auttamaan häntä ja
suojelemaan hänen hevosiaan ja rakennuksiaan, koska pellot näyttivät
auttamattomasti tuhoutuvan, kiihoitti hän mielensä hillittömään raivoon
kaikkia alhaissäätyisiä konnia kohtaan, jotka uskaltavat kohottaa
kätensä heidän herraansa vastaan.

Hänen vaimonsa ja tyttärensä koettivat turhaan rauhoittaa häntä.
Hän oli kuin joku häkkiin joutunut villipeto, eikä hän kiinnittänyt
huomiota ollenkaan vieraihinsa, jotka olivat kokoutuneet hänen
ympärilleen ollen innokkaita auttamaan, kun he vain olisivat
saaneet selville, missä tuota apua olisi parhaiten tarvittu. Hän ei
halunnut kuunnella muuta kuin omaa raivoaan, eikä puhua kenellekään,
vaan ainoastaan kiroilla luulemaansa vihollista. Ja naamioitujen
hullunkurinen ratsasjoukkue kokoutui siihen hänen ympärilleen
haavellisiin ryhmiin, kuten taisteluun valmis sotajoukko, joka on vielä
järjestymätön ja johtajaa vailla. Naiset unhottivat miespukimensa
ja lisäsivät yleistä sekasortoa itkullaan, pelollaan, levottomilla
kysymyksillään ja äänekkäillä vaikeroivilla rukouksillaan.

»Herra kreivi», sanoi joku äkkiä aivan Bideskuty’n vieressä, »meidän
on järjestettävä niin pian kuin suinkin vesiketju lähimmmältä kaivolta
tuonne talleihin. Jokainen lentävä kipinä voi sytyttää ne nyt,
eivätkä niissä olevat hevosraukat pääse pustalle tulen vuoksi. Ne on
pelastettava mihin hintaan hyvänsä».

Keményn András oli saapunut siihen jalorotuisella tammallaan, jonka
vapisevaa kaulaa hän tyynesti taputteli puhuessaan.

»Olisin tullut tänne jo ennemmin», lisäsi hän, »ellei tuli olisi
katkaissut Kisfaluunkin johtavaa tietä».

Kuullessaan tuon äänen pyörähti Bideskuty kuin kauan häkissä ollut
villipeto, joka lopultakin pääsee saalinsa kimppuun. Hänen huulensa
vapisivat suonenvedon tapaisesti hänen tapaillessaan sanoja ja hänen
raivon kalvistuttamat kasvonsa näyttivät melkein vihaisilta synkän
tulen valaistessa niitä. Mutta talonpoika mykistytti sanat hänen
suuhunsa viittaamalla tyynesti talleihin.

»Tehtyämme sen voimme uudistaa riitamme», sanoi hän. »Nyt on teidän
vain käskettävä kaikkia halukkaita seuraamaan minua».

Ja iloisten sanojen rohkaisema tamma läksi jälleen nopeasti laukkaamaan
sinne, jossa tuli levisi nopeimmin. Kukaan ei kaivannut toista
käskyä, ja kun András läksi ratsastamaan, seurasi koko eriskummainen
ratsasjoukkue häntä iloisesti huutaen.

Bideskuty katsoi heidän jälkeensä hämmästyen ja synkistyen, ja
tarkasteli vihaisin ilmein aivan sanatonna tuota voimakasta,
jalorotuisella tammallaan täyttä laukkaa ratsastavaa miestä, jonka
rohkaisevat huudot kaikuivat kovemmin kuin pelästyneitten ihmisten ja
eläinten karjahtelut ja säikähtyneitten laumojen pakokauhun aiheuttama
meteli; ja vaistomaisesti Bideskuty’kin tunsi tuon rauhoittavan
vaikutuksen, joka Andráksesta säteili jokaiseen ihmiseen, joka hänet
tunsi. Hän lopetti mumisevat kirouksensa, kun toivonsäde rupesi
valaisemaan hänen sydäntään. Hänen onnistui suudella rohkaisevasti
vaimoaan ja tytärtään, ja kuunnella tyynesti niiden vieraiden
lohdutuksia, jotka olivat joko liian vanhoja tahi liian hitaita
auttamaan.

Hän katseli innokkaasti Andráksen johtamia sammuttajia, jotka
näkyivät selvästi taivasta vasten. Hän näki heidän kiipeävän tallien
olkikatoille ja muodostavan vesiketjun tikapuita pitkin maahan
ja sitten rakennusten seinien vieritse ensimmäiselle kaivolle.
Sangollinen vettä sangollisen jälkeen kulki kädestä käteen ja
kaadettiin kuivalle katolle, etteivät lentävät kipinät sitä sytyttäisi.
Epäselvästi kuuli hän heidän kiihtyneet huutonsa, kun he vuorottain
tekivät saman jokaiselle rakennukselle, juosten tikapuita ylös ja
alas, ja näyttäen hyvin kummallisilta leveine musliinihihoineen ja
liehuvine nauharuusuineen noissa puoleksi miehisissä ja puoleksi
naisellisissa puvuissaan. He näyttivät tekevän työnsä hyvin tuon
miehen johdolla, joka kaukaa katsovasta Bideskuty’sta näytti olevan
kaikkialla yhtä aikaa, jota hän sydämessään oli kiroillut ja luullut
verivihollisekseen, ja jota hän rohkeasti syytti tämän raukkamaisen
teon toimeenpanijaksi.

»Kuka tuo mies on, Gyuri»? kysyi kreivi Kantássy, joka myöskin oli
katsellut talonpoikaa jonkun aikaa ja ihaillut aito unkarilaisen tapaan
tuota hyvän hevosen selässä olevaa mainiota ratsastajaa.

»Keményn András, tuo rikas maanviljelijä Kisfalusta».

»Näkyy olevan rohkea ja tarmokas mies, Gyuri. Olen varma, että hän
ja nuoret ystävämme pelastavat nuo tallit ja niissä olevat hevoset,
ja pysähdyttävät sitäpaitsi tehokkaasti liekkien etenemisen tuohon
suuntaan».

»Luuletko kenenkään voivan pelastaa päärakennusta?» kysyi kreivitär
peloissaan.

Kantássy katsoi vakavasti sinnepäin. Tilanne näytti todellakin
toivottomalta. Kuiva tasanko oli tehokkaasti estänyt tulen leviämisen
etelään ja itään päin, mutta pohjoisessa ja lännessä ei näyttänyt
olevan mitään, joka olisi voinut estää tulen leviämistä niinkin kauaksi
kuin Bideskuty’n asuinrakennuksiin. Se muodosti jo suuren puoliympyrän,
joka näytti joka hetki olevan sulkeutumaisillaan onnettoman kreivin
viimeisenkin omaisuuden ympärille.

Oli selvä, että tarvittiin paljon uhrautuvaisia miehiä täydentämään
viimeistä merkityksellistä pelastustyötä, asuinrakennusten ja
suurempien tallien suojelemiseksi tulelta.

»En voi ymmärtää», sanoi vanha Palotay, »missä nuo raa'at, toimettomat
ja laiskat talonpojat viipyvät. Näyttää aivan siltä», lisäsi hän
kuiskaten, ettei Bideskuty kuulisi, »kuin he olisivat päättäneet
keskenään, etteivät he auta millään tavoin.»

Mutta Bideskuty kuuli sen kumminkin.

»He ovat suunnitelleet tämän keskenään saattaakseen minut vararikkoon»,
sanoi hän toivottomasti. »Taistelu on aivan hyödytöntä, sillä koska
meitä on näin vähän, emme voi tehdä mitään».

»Jos haluat, ratsastan Arokszállakseen», sanoi kreivi Kantássy,
»katsomaan, voinko saada muutamia toimettomia mukaani»?

»Se on aivan hyödytöntä», vastasi Bideskuty, »sillä sieltä ei lähde
ketään. Olen lähettänyt hakemaan apua joka suunnalta. Näyttää siltä
kuin maa olisi niellyt jokaisen lähistöllä asuvan talonpojan, koska he
eivät tule».

»Tuolla tulee tuo rikas talonpoikasi takaisin tänne. Kysy häneltä, eikö
hän voisi hankkia apua».

»En halua kysyä häneltä mitään», sanoi Bideskuty töykeästi. »Mieluummin
katselen, että kaikki palaa, kuin teen sen».

Hänen ystävänsä eivät ennättäneet vastata, sillä seuraavassa
silmänräpäyksessä ratsasti András heidän ohitseen huutaen mennessään:

»Tarvitsemme enemmän miehiä, kreivi! Menen Arokszállakseen hakemaan
apua. Sillä aikaa on teidän korkeutenne toimittava niin, että kaikki
viikatteet, sirpit ja lapiot viedään noille pelloille tuolla.
Meidän on koetettava saada maissi leikatuksi, sillä muuten palavat
asuinrakennukset».

Seuraavassa hetkessä oli hän jo hävinnyt näkyvistä.

Bideskuty ei sanonut mitään, vaan läksi kuuliaisesti uhattuja
rakennuksia kohti sattumalta läheisyydessä olevien ystäviensä ja
vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Pieni Ilonka raukka oli ollut niin
peloissaan, ettei hän ollut voinut tehdä muuta kuin painautua äitiinsä
kiinni, samoin kuin pieni kananpoikanen piiloutuu emonsa siipien alle.
Mutta nyt, kun hänen oli pakko seurata muita, uskalsi hän katsahtaa
pelokkaasti tuohon mieheen, jonka nimen hän oli kuullut niin usein tänä
muistorikkaana päivänä.

»Hän on hyvä mies, äiti», sanoi hän painokkaasti kiitollisuuden
kyynelien vuotaessa hänen silmistään. »Olin vihoissani hänelle tänään
senvuoksi, että hän oli suututtanut isän, mutta annan sen hänelle
anteeksi nyt, sillä hän on hyvin hyvä».

»Ehkä hän koettaa hyvittää tekoaan jollakin tavoin, kultaseni», sanoi
parantumattomasti ylpeä kreivitär. »Epäilemättä hän tietää, että isä
maksaa hänelle hyvin tästä, ja hänhän täyttää vain velvollisuutensa.
Isäsi on hänen herransa».

Bideskuty hymyili katkerasti. Hän yksinään ymmärsi vaimonsa sanojen
tietämättömän ivan.




XV

HYVITYS.


Sillä aikaa oli András melkein jo saapunut kylään. Hän tiesi yhtä
hyvin kuin kreivikin, että illan hävitys oli ihmisten eikä Jumalan
toimeenpanema, ja aavisti, että noissa taloissa asuvat taikauskoiset
säikähtyneet raukat olivat tehneet tuo raukkamaisen teon ja
aiheuttaneet rikollisessa hulluudessaan tuon peloittavan onnettomuuden,
jonka estämisestä he nyt äreästi ja uhmaavasti kokonaan kieltäytyivät.

Kylä näytti ensin omituisesti autiolta. Ainoan valtatien oikealla ja
vasemmalla puolella olevat pienet olkikattoiset talot olivat pimeät
ja hylätyn näköiset, ja ravintolakin näytti tyhjältä, sillä sen
puoliavoimista ovista ei kuulunut ainoatakaan ääntä. András hyppäsi
hevosensa selästä ja talutti sitä tietä pitkin pappilaan päin,
sillä hän toivoi saavansa isä Ambrosiuksen avukseen taivuttamaan
vastahakoisia talonpoikia. Hän ihmetteli sisimmässään, mistä se johtui,
ettei hän ollut kohdannut tuota ystävällistä vanhaa pappia matkalla
tulipalopaikalle ristineen ja sakramentteineen rukoilemaan Jumalaa
lopettamaan oikeutetun tuomionsa toimeenpanon.

Seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän kumminkin selityksen siihen,
sillä saavuttuaan pappilaan huomasi hän suuren miesjoukon ympäröineen
sen kirjaimellisesti kokonaan. Toiset istuivat ja toiset seisoivat,
toiset tupakoivat vaitiollen äreännäköisinä ja toiset keskustelivat
vilkkaasti katsoessaan taivaanrannalta näkyvää loimua.

Oli melko pimeä, sillä katuvalaistus ei ollut vielä tullut käytäntöön
Unkarin tasangoilla olevissa kylissä. Senvuoksi voi Andráskin
ainoastaan epäselvästi erottaa tämän tyytymättömien joukon ja ymmärtää
heidän tarkoituksensa, joka oli koonnut heidät kaikki isä Ambrosiuksen
asunnon edustalle. Sillä vaikka hän ei voinut nähdäkään vanhaa pappia,
kuuli hän kumminkin hänen äänensä, kun hän puhui nähtävästi jostakin
pappilan ikkunasta vakavasti huomauttaen, saarnaten, varoittaen, toruen
ja silloin tällöin kiihkeästi pyytäen saadakseen mennä rukoilemaan
kreivin puolesta, joka oli joutunut niin suureen hätään. Hän uhkasi
kieltää jokaiselta synninpäästön ja lupasi julistaa pannaan koko kylän,
ellei hän saanut mennä täyttämään papillista velvollisuuttaan.

Kaikki jatkoivat kumminkin äreästi tupakoimistaan kuuntelematta
tuota ystävällistä ääntä, joka aina ennen oli valanut henkistä
lohtua heidän mieliinsä. He pysyivät itsepäisesti kuuroina kaikille
rukouksille päättäen jatkaa rikollista hulluuttaan julman päämääränsä
saavuttamiseksi.

»Älkää puhuko heille enää mitään, isä», sanoi äkkiä muudan ääni
pimeydestä. »He eivät ansaitse, että teidän ystävälliset silmänne
katselevat heidän ilkeitä kasvojaan sekuntiakaan enää».

András astui tyynesti heidän joukkoonsa, ja hänen tavallisesti niin
iloiset silmänsä katsoivat nyt halveksivasti ja vihaisesti noihin
miehiin, jotka olivat vaistomaisesti kääntyneet tuntiessaan ystävänsä
äänen.

»András!» huudahtivat kaikki hämmästyneinä.

»Olkaa vaiti»! sanoi hän ratkaisevasti, »sillä nimeni on liian hyvä
teidän lausuttavaksenne. Se on vielä kunniallisen miehen nimi, joka voi
likautua konnien suussa».

Seurasi painostava hiljaisuus. Miehet katselivat hämmästyneinä
toisiinsa otaksuen suosikkinsa tulleen hulluksi, sillä he eivät olleet
milloinkaan kuulleet hänen puhuvan näin.

»Konna on ilkeä sana, nuori mies», sanoi vanha Vas Berczi uhkaavasti
lähestyessään Andrásta.

»Niin onkin, mies, mutta ei puoleksikaan niin ilkeä kuin tuo synkkä ja
murhaava teko, jonka teidän rikolliset kätenne ovat panneet toimeen
tänä iltana. Peräytykää heti»! lisäsi hän, kun pari talonpoikaa
lähimmästä ryhmästä aikoi lähestyä häntä. »Kiellän teitä puhumasta
minulle, lähestymästä minua ja laskemasta kättänne Csillagin
lautasille, sillä teidän saastainen kosketuksenne voi sen tappaa».

»Hän on tullut hulluksi», kuiskailivat miehet toisilleen. »Mitä hän
mahtanee tarkoittaakaan»? kysyi joku sitten, mutta kaikki peräytyivät
eikä kukaan uskaltanut puhua hänelle sanaakaan. Muutamat katselivat
pelästyneinä ruskeita kouriaan, joiden kosketus Andráksen sanojen
mukaan oli saastainen ja tappava.

»András!» kuului isä Ambrosiuksen rukoileva ääni pimeästä, »sinähän
voit ennen vaikuttaa heihin. Puhu nyt heille, poikani, ja taivuta
heidät, koska he eivät enää ole kristityttä eivätkä halua auttaa
kreiviä hänen hädässään, päästämään minut vihdoinkin rukoilemaan
tuon miesraukan puolesta, joka luultavasti on suuresti Jumalan avun
tarpeessa.»

»Tulin tänne, isä, viemään teidät kirkkoonne tahi tuonne kauhealle
paikalle, josta juuri tulen ja jonne heti lähden takaisin, mutta
puhumaan noille konnille en rupea. Heidän paljas hengityksensäkin
saastuttaa sekä minut että Csillagin. Te ja minä, isä, lähdemme
takaisin tuonne, missä vanha mies-raukka vaimoineen ja tyttärineen
katselee, miten hänen omaisuutensa tuhoutuu kokonaan, missä
säikähtyneet eläinraukat juoksevat avuttomina sinne tänne joutuakseen
lopulta surkean kuoleman uhreiksi tulessa, jonka nuo helvetin
tulevat asukkaat ovat sytyttäneet. Heven maakunnan ja koko Unkarin
tasankojen ylpeys on mennyttä kalua, kun raukkamaiset ihmiset kostavat
alhaisesti viattomille eläimillekin. Tulkaa nyt, isä, niin lähdemme.
Te voitte sitten palata, kun olette lopettanut rukoilemisenne, mutta
minä, ellen ole niin onnellinen, että voin haudata itseni ja häpeäni
noihin liekkeihin, jotka hävittävät tätä rakastamaani maata, tätä
ylpeyteni esinettä, kokoan huomenna talouskapineeni ja lähden kuin
mustalaiset hakemaan jotakin toista paikkaa, jossa jälleen voin puhella
kunniallisten miesten kanssa. Päästäkää isä Ambrosius tulemaan! Hän
odottaa ovellaan!»

Talonpojat eivät olleet milloinkaan kuulleet niin julmia sanoja, jotka
olivat niin terävät ja leikkaavat kuin kaksiteräiset sirpit ja niin
hirveän halveksivat ja nöyryyttävät, että he tunsivat pimeässäkin,
miten heidän poskensa kuumenivat häpeästä.

Mitä András tarkoitti, hän, joka kaikissa heidän suruissaan ja
vaivoissaan oli aina ollut heidän puolellaan, valmiina lohduttamaan,
selittämään ja lieventämään? Mikä olikaan nyt mielessä hänellä, joka
aina iloisesti hymyillen oli kaatanut jokaisen aidan, jollaisia hänen
rikkautensa ja vaikutusvaltansa olisivat muussa tapauksessa rakentaneet
hänen ja noiden nöyrien hänelle suurta palkkaa vastaan työskentelevien
ihmisten välille? Miksi ei hän nyt luvannut heidän lausua hänen
nimeäänkään eikä koskea hänen hevoseensakaan, ikäänkuin heidän sanansa
ja kosketuksensa olisivat olleet mitä alentavimmat ja saastaisimmat?
Mitä kauhistavaa he sitten oikeastaan olivat tehneetkään? Oliko heidän
kostonsa todellakin niin alhainen, kuin hän sanoi? Oliko se vain
rikos, eikä mikään oikeus? Oli kyllä totta, ettei kreivin puolisolla
eikä tyttärellä ollut mitään osaa pirullisiin laitoksiin, eikä noilla
eläinraukoillakaan — noilla kauniilla unkarilaisilla hevosilla —
Bideskuty’n tallien maine oli levinnyt tasangolta tasangolle — joista
useilla tammoilla oli varsatkin, eikä härilläkään, jotka eivät voineet
juosta ja jotka pelästyivät ja säikähtivät niin pian...

Joukko hajautui vaitiollen tehdäkseen tietä isä Ambrosiukselle,
joka saavuttuaan Andráksen luo aikoi nousta hevosen selkään hänen
taakseen. Sillä aikaa tarkasteli kumminkin András tyynesti, muuttamatta
kuitenkaan halveksivaa käytöstään ja nähtävästi välittämättä miehistä
sen enempää kuin tien tomusta, miten hänen ankarat sanansa vaikuttavat
noihin, joita hän heidän hullusta työstään huolimatta myötätuntoisesti
rakasti. Koska hänellä ei ollut varaa tuhlata aikaa taivuttelemiseen
eikä todisteluihin, oli hän turvautunut tähän keinoon, jolla hän
luuli varmasti parhaiten voivansa vaikuttaa noihin vastahakoisiin
ja tyhmiin, mutta ei kumminkaan kokonaan turmeltuneihin luonteihin.
Kreivi Bideskuty’n kodin kohtalo joutui hetkiseksi kysymyksenalaiseksi
ja siinä ehkä epäröitiin noin minuutti, mutta kun András todellakin
hyppäsi Csillagin selkään ja miehille selveni, ettei hän halunnut puhua
heille eikä katsella heihin päinkään, sanoi joku pelokkaasti:

»Aiotko todellakin poistua Kisfalusta ikuisiksi ajoiksi, András»?

»Kuka puhui»? sanoi hän katsahtaen välinpitämättömästi olkansa yli.
»Onko kukaan milloinkaan kuullut minun sanovan toista ja tekevän
toista? Tulkaa nyt, isä. Istutteko vakavasti. Kiertäkää käsivartenne
lujasti ympärilleni, sillä Csillag laukkaa nopeasti».

»Ei, András, et saa lähteä».

»Mihin me silloin joudumme?»

»Haluatko todellakin poistua luotamme»?

»Tahdotko, että kuolemme nälkään?» kuului kaikilta suunnilta, ja
todellakin hyvin levottomina ja peloissaan Andráksen uhkauksesta, joka
epäilemättä olisi aiheuttanut heille suuren onnettomuuden, kokoutuivat
miehet suosikkinsa ympärille kiihkeästi, uskaltamatta vielä koskea
tammaan, koska hän oli kieltänyt, mutta estäen kumminkin sen viemästä
Andrásta pois ikuisiksi ajoiksi.

»Luulimme sinun ymmärtävän huolemme. András», sanoi vanha Vas Berczi
vieläkin hieman äreästi, mutta kumminkin jo melko nöyrästi. »Olet
mennyt vihollisemme puolelle ja halveksit nyt meitä köyhiä raukkoja».

András huokaisi tyytyväisyydestä. Tuo oli jo antautumisen alkua. Hän
oli saavuttanut tarkoituksensa, ja lopusta hän suoriutuisi helposti.

»Olen aina ottanut osaa kaikkiin huoliinne, ystäväni, sillä surunne
ovat minunkin surujani», sanoi hän jo ystävällisemmin. »Mutta teidän
olisi pitänyt ymmärtää silloin, kun läksitte rikoksien teille, että
tiemme eroavat silloin auttamattomasti ikuisiksi ajoiksi. Hyvästi nyt
ja päästäkää Csillag menemään»!

»Tulet kai takaisin»? huusivat he, kun Csillag kohosi takajaloilleen
sen isännän painaessa polvellaan sen kylkiä.

»En milloinkaan, ellen saa jälleen puristaa kunniallisten miesten
käsiä»!

»Meidän, András, meidän»! huusivat he jälleen, kun tamma läksi nopeasti
laukkaamaan kylän valtatietä poispäin.

András kääntyi kerran vielä puhuttelemaan heitä.

»Tervehdin vasta vain niitä, jotka tulevat auttamaan minua Bideskuty’n
asuinrakennusten pelastamisessa».

»Minua, András, minua»! huusi nyt jokainen, ja kaikki, sekä nuoret että
vanhat, unhottaen huolensa, taikauskonsa ja pelkonsa, ja ikävöiden vain
tuota luvattua kädenpuristusta, läksivät innoissaan juoksemaan tamman
ja sen kaksinkertaisen kuorman jälkeen.

Mutta András oli pysähdyttänyt tammansa jo pienen kirkon luo, jonka
nelikulmainen torni kuvastui mustana loistavaa ja kauheata taustaa
vasten.

»Jumala teitä kaikkia siunatkoon, lapseni», sanoi isä Ambrosius, »mutta
meidän on odotettava ja otettava Herramme mukaamme».

»Nopeasti nyt, isä, sillä emme saa hukata hetkeäkään», sanoi András
kiirehtien, mutta otti kumminkin kunnioittavasti lakin päästään, kuten
muutkin. Kun isä Ambrosius oli aikansa kolistellut avaimiaan, sai hän
raskaan oven auki ja meni kirkkoon. Hän jätti sen selkoselälleen,
että tuo hänen erehtyväinen laumansa saisi nähdä Jumalan
huoneessa vallitsevan täydellisen rauhan villin ja kostonhimoisen
vihanpurkauksensa jälkeen. Kirkko oli melkein pimeä, lukuunottamatta
tuota epätasaista valoa, jota virtasi sinne pienistä syvällä seinissä
olevista goottilaisista ikkunoista. Mutta vanha pappi tunsi tien
hyvin karkeasti veistettyjen penkkien välitse vaatimattoman alttarin
portaille, joilta hän melkein puoli vuosisataa oli rukoillut Jumalan
siunausta yksinkertaiselle kuulijakunnalleen. Polvistuen nopeasti avasi
hän äkkiä pyhäkön kannen ja otti sieltä kultaisen rasian, joka sisälsi
Kaikkivaltiaan ruumista kuvaavat öylätit».

»Kiiruhtakaa nyt Jumalan nimessä, isä»! kuului Andráksen ääni ulkoa,
ja kiedottuaan nopeasti pyhän rasian mekkonsa helmaan kiipesi isä
Ambrosius jälleen nuoren talonpojan taakse.

Miehet olivat seisoneet kunnioittavasti vaitiollen tämän lyhyen
toimituksen kuluessa, mutta kun Csillag jälleen läksi nopeasti
laukkaamaan, läksivät he huutaen juoksemaan sen jälkeen. Heitä oli noin
pari- kolmesataa tahi koko tuon pienen kylän työkykyinen väki, joka oli
nyt hyvin innokas sovittamaan menneisyytensä ja korjaamaan rakastamansa
tasangon maineen, jonka he olivat konnantyöllään tahranneet; ja kun he
vihdoin kuumissaan ja hengästyneinä saapuivat Bideskuty’yn, muodostivat
he ketjun ollen valmiit tottelemaan häntä, jolle he halusivat näyttää,
että he vielä olivat hänen kunnioituksensa ja myötämielisyytensä
arvoiset.

Bideskuty oli sillä aikaa seurannut Andráksen antamia ohjeita,
sillä nyt voitiin jo nähdä selvästi, että vanhaa päärakennusta
uhkasi pohjoisesta päin suuri vaara. Sillä suunnalla oli melko suuri
maissipelto, josta osa oli jo tulossa ja levitti tulipaloa nopeasti
ulkohuoneita ja talleja kohti. Tämän hävitetyn maan onneton omistaja
oli koonnut ympärilleen kaikki saatavissa olevat apuvoimat, ja sillä
aikaa kuin hänen haavellisiin vaatteihin pukeutuneet miesvieraansa
koettivat pelastaa tätä hänen omaisuutensa osaa, toi hän paikalle
kaikki kamaripalvelijansa ja vahvimmat palvelijattarensa suojelemaan
talon muita osia.

He koettivat kaataa maissia maahan niin paljon kuin suinkin
viikatteilla, sirpeillä ja lapioilla, mutta vaikka tuo pieni joukko
työskentelikin kovasti ja vauhdikkaasti, työskenteli kumminkin
vihollinen kovemmin tullen yhä lähemmäksi, ja puolen tunnin kuluttua
huomattiin selvästi, ettei leikattu alue ollut tarpeeksi leveä estämään
tehokkaasti liekkien etenemistä.

Bideskuty käveli edestakaisin peltojensa läheisyydessä tarkastellen
levottomasti taivaanrantaa, josta avun luultiin lähestyvän. Hän ei
halunnut ajatella enää pahaa eikä epäillä, sillä hän tiesi nyt liiankin
hyvin, että jos hänellä tämän peloittavan yön jälkeen on katto päänsä
yläpuolella ja vielä hieman muutakin omaisuutta, oli se tuon miehen
ansiota, jota hän iltapäivällä oli loukannut ja lyönyt kasvoihin. Oli
aivan varmaa, että tulipalo oli ihmisten sytyttämä, ja jäljellä oli
ainoastaan toivo, että tuo rikas talonpoika voi taivuttaa rikolliset
sovittamaan oman konnantyönsä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.

Naiset olivat kaikki peräytyneet puutarhan porttien sisäpuolelle. He
olivat liian levottomat mennäkseen sisälle, ja parittain tahi kolmisin
kävelivät he akasiakujannetta edestakaisin arvaillen, saapuisiko tuo
luvattu apu, ja katsellen isiään, veljiään ja miehiään, jotka vielä
työskentelivät uhattujen tallien katoilla.

Bideskuty kuuli jo kaukaa talonpoikien huudot, kun he seurasivat
juosten Csillagia, jolla András ja isä Ambrosius ratsastivat.

András pysähdytti hevosensa nopeasti Bideskuty’n viereen ja
laskeuduttuaan sen selästä huusi hän:

»Kreivi, isä Ambrosius ja minä olemme tuoneet tänne kolmesataa
innokasta apulaista, jotka Jumalan avulla voivat ehkä suojella
asuinrakennukset ja tallit tulelta. Nyt miehet», lisäsi hän viitaten
maissipelloille, »on teidän saatava tuo tulenarka aine syrjään.
Hakatkaa, leikatkaa, repikää, polkekaa ja näyttäkää minulle, kuka
parhaiten voi hävittää muutamia maakunnan parhaimpia maissipeltoja.
Ottakaa kaikki saatavissa olevat työvälineet hukkaamatta aikaa, ja
suokoon Jumala menestystä työllenne».

Isä Ambrosiuskin laskeutui maahan. Luottavaisesti otti hän kauhtanansa
alta pyhän astian ja kohotettuaan sen korkealle päänsä yläpuolelle
niin, että kaikki tulisivat osalliseksi jumalallisesta siunauksesta,
rukoili hän kunnioittavasti apua Jumalalta tämän kauhean hävityksen
lopettamiseksi.

Muutamissa minuuteissa hajautuivat kaikki vastailleet innokkaat
työmiehet pelloille, ja pian kuultiin kaukaa terävien viikatteiden
synnyttämää ääntä, kun ne leikkasivat maissin sitkeitä varsia.

Bideskuty näki paikoiltaan, miten miehet kumartuivat työhönsä,
niittivät ja leikkasivat levähtämättä hetkeäkään. He olivat
aloittaneet työnsä melkein tulen vierestä, vaarallisen läheltä,
ajatteli Bideskuty. Näytti siltä kuin he olisivat halunneet uhrata
elämänsäkin pelastaakseen nyt nuo maakappaleet hänelle, ja uhmata
vaaraa osoittaakseen selvästi, miten tottelevaisia ja katuvaisia
he nyt olivat. Ja varmasti pakotti syyllisyyden tuntokin heitä
nyt taistelemaan kovasti tuota säälimätöntä tulta vastaan, jonka
heidän rikolliset kätensä olivat sytyttäneet. Bideskuty katsoi
melkein kateellisesti tuohon vierellään seisovaan reippaaseen
talonpoikaan, joka niin helposti oli taivuttanut nuo niskoittelevat
miehet tottelemaan tahtoaan. Hän olisi halunnut ilmaista hänelle
kiitollisuutensa saamastaan odottamattomasta avusta, mutta vieläkin
kytevä viha tukahdutti jollakin tavoin sanat hänen kurkkuunsa. Tuo
ylpeä ylimys ei voinut taivuttaa itseään tällaistenkaan olosuhteiden
vallitessa osoittamaan, että hän jollakin tavoin oli velassa vieressään
seisovalle alhaissyntyiselle talonpojalle.

Pian huomattiin selvästi, että tulipalon alue alkoi melkein huomaamatta
supistua. Kuiva tasanko ja leveä korkea tie muodostivat sekä etelässä
että idässä sellaisen voittamattoman esteen tulelle, ettei se enää
voinut levitä niille suunnille. Pohjoisessa olevat kaukaisemmat tallit,
joiden katot oli kasteltu, muodostivat myöskin tehokkaan esteen. Toivo
alkoi jälleen kyteä Bideskuty’n sydämessä, kun hän näki nuo leveät
maissipeltojen poikki leikatut urat, joiden reunoilla taloa kohti
uhkaavasti levinneet liekit ensin lepattivat ja sitten sammuivat.
Miesten työskennellessä ei isä Ambrosius lopettanut hetkeksikään
rukouksiaan eikä Bideskuty katselemistaan. Ylpeä kreivi oli sanomatta
sanaakaan vastaan luvannut Andráksen ohjata pelastustöitä.

Kiihtyneestä Bideskuty’sta tuntui, että tuo nuori talonpoika oli
yhtäaikaa joka paikassa. Toisen kerran oli hän tuolla miesten luona
ohjaamassa heidän työtään ja toisen kerran taasen puutarhan porteilla
lähettämässä lohduttavia tietoja puutarhassa oleville naisille.
Taistelu ihmisten ja luonnonvoiman välillä kesti viisi tuntia, ja
tuuma tuumalta pakotettiin luonnonvoima taipumaan. Nyt voitiin nähdä
jo kaikkialla mustia ja savuavia läikkiä, jotka olivat kuin autioita
tulimeressä uiskentelevia saaria. Kirkas hehku oli jo tummennut.
Pimeys, joka nyt tuntui monta kertaa synkemmältä verrattuna tuohon
muutamia tunteja sitten vallitsevaan kaameaan valaistukseen, oli jo
peittänyt suurimman osan taivaanrannasta. Kukistettu vihollinen koetti
pari kertaa valloittaa takaisin menettämäänsä aluetta ja parissa
paikassa syttyikin maissin sänki tuleen ja paloi hetkisen, mutta
leikkaamisen jälkeen voitiin nuo savuavat jäännökset pian tehokkaasti
sammuttaa. Kun liekit pienenivät, yhtyivät naamioitetut talonpoikiin,
ja pian muuttui tulen leviämistä estävä salpa yhä kiinteämmäksi.
Bideskuty ei suostunut lähtemään mihinkään niin kauan kuin kipinäkin
vielä voitiin huomata, vaan tarkasteli lakkaamatta, miten hänen
peloittava vihollisensa työnnettiin takaisin ja tukahdutettiin. Hän
ei tuntenut ollenkaan väsymystä katsellessaan kaikkea tuota kuin
unennäköä, eikä hän koettanutkaan lisäytyvässä pimeässä saada selville
tuon kauhistuttavan hävityksen suuruutta, joka nyt levisi hänen
eteensä siinä, missä vielä eilen komeat vehnä- ja maissitähkät olivat
lainehtineet iloisesti kesätuulessa.

Hän ei halunnut tietää pohjoisessa päin sijaitsevien viinitarhojensa
kohtaloa eikä saada selville, miten hänen monien kilometrien pituisille
turnipsi- ja kaurapelloilleen oli käynyt, sillä mahdotonta oli vielä
kenenkään tietää, miten paljon ne olivat kärsineet tulen raivosta.

Tasangon takaiselle itäiselle taivaanrannalle alkoi ilmestyä heikkoa
punaa, joka tunkeutui lisäytyvän pimeyden läpi. Ilma oli täynnä
tukahduttavaa savua. Kaukana sammuttelivat talonpojat ja naamioitetut,
jotka nyt näyttivät vielä hullunkurisemmilta nokisine kasvoineen
ja käsineen ja repeytyneinä koristeineen, viimeisiä kipinöitä
maissipelloista, jotka olivat olleet maakunnan ylpeyden esineet. Hän
kiitti Jumalaa, ettei hän voinut nähdä häviötä, ja oli tyytyväinen,
että hän voi siirtää huomiseen runsaan satonsa mitättömien jäännösten
tarkastelun ja tyytyä vain tänään toteamaan, että asuinrakennukset,
tallit ja ehkä eläimetkin olivat pelastuneet.

Kaukaa voi hän jo kuulla, miten niitä nyt ajettiin takaisin talleihin,
mutta hän ei halunnut kysyä, montako niistä tuli ja savu olivat
tappaneet. Kaiken tuon sai hän kyllä tietää tarpeeksi pian — jo
huomenna. Tänään ei hän luullut kaipaavansa enää muuta kuin lepoa.
Hän totesi, että useimmat talonpojat olivat poislähdössä palatakseen
jälleen Arokszállakseen. Tuo taivaanrannalta näkyvä ruusunpunainen
juova alkoi levetä ja kirkastua, ja savunkin läpi voi hän nähdä,
miten tähdet himmenivät auringonnousun lähestyessä. Isä Ambrosius
sanoi hänelle monta lohduttavaa sanaa, ja jokainen talonpoika nosti
kunnioittavasti lakkiaan mennessään vararikkoon joutuneen kreivin sivu.

»Gyuri, etkö tule jo sisään»? sanoi lihava kreivi Kantássy hiljaa ja
hyvin ystävällisesti. »Väsymys ja levottomuus ovat nähtävästi sinut
kokonaan uuvuttaneet. Tulen juuri linnasta taivutettuani naiset
menemään levolle».

Bideskuty katsoi epämääräisesti vanhaan ystäväänsä ymmärtämättä
täydellisesti hänen tarkoitustaan. Yön jännitys ja vaivat olivat
väsyttäneet hänen mieltänsäkin yhtä paljon kuin hänen ruumistaankin.

»Nyt ei ole enää mitään vaaraa huomattavissa, mutta vartijoita on
asetettu eri paikkoihin hälyyttämään, jos tuli sattuisi uudestaan
riehahtamaan palamaan».

Bideskuty tuskin tiesi, kuka puhui. Joku nuorukainen se kumminkin
oli, joka näytti äärettömän hullunkuriselta raskaassa märässä
satiinihameessaan ja avokaulaisissa kureliiveissään, päärmätyissä
röyhelöissään, nauharuusuissaan ja nauhoissaan. Bideskuty nauroi niin,
että hän horjui ja melkein kaatui Kantássyn käsivarsille, jotka tukivat
häntä hellästi kuin juopunutta, joka ei pysy seisoallaan. Lihava vanha
kreivi koetti taluttaa ystävänsä pois.

»Tule nyt, Gyuri, täällä ei ole sinulla enää mitään tekemistä».

Mutta vaikka Bideskuty olikin hyvin väsynyt ja levollemenon aika
varmasti oli jo käsillä, tunsi hän kumminkin, että hänen oli vielä
tehtävä jotakin ennen taloon menoaan, mutta hän ei voinut muistaa,
mitä se oli. Hän kieltäytyi itsepäisesti liikkumasta mihinkään ja
tuijotti epämääräisesti hymyillen nuoriin vieraihinsa ja heidän märkiin
pukuihinsa, noiden iloisten naamiohuvien jäännöksiin, joille hän oli
nauranut niin sydämensä pohjasta eilen, josta tuntui kuluneen jo
kokonainen iankaikkisuus.

Muudan palvelijatar ilmestyi juosten puutarhan portista. Hän toi
kreivittäreltä sellaisen viestin, että kreivi tulisi heti sisään,
sillä ei hän eikä neiti Ilonka voineet nukkua, ennenkuin he olivat
puhutelleet häntä.

Bideskuty valmistautui lopultakin lähtemään.

»Kreivitär käski kreivin tuoda Keményn Andráksen Kisfalusta mukanaan»,
lisäsi tyttö, »sillä kreivitär haluaa kiittää häntä muutamin sanoin
ajoissa saapuneesta avusta».

Silloin muisti Bideskuty’kin, mitä hänen oli tehtävä ennen taloon
palaamistaan. Joukossa oli ollut muudan mies, joka ei ollut
ainoastaan nähnyt vaivaa hänen puolestaan pelastaakseen hänen
kotinsa täydellisestä häviöstä, vaan hän oli myöskin taivuttanut
muutkin tehokkaaseen ja vapaaehtoiseen apuun, ja niin muuttanut
hänen perinpohjaisen häviönsä vain osittaiseksi. Tuo mies oli kyllä
alhaissyntyinen talonpoika, joka polveutui orjista ja sitäpaitsi
juutalaisesta äidistä syntyneestä saidasta koronkiskurista, ja joka
juuri äsken oli ollut niin hävytön, että Bideskuty’n oli ollut pakko
kurittaa häntä, mutta tuo riita oli nyt unhotettava, koska mies oli
koettanut sovittaa rikoksensa. Bideskuty tunsi olevansa hänelle hyvin
kiitollinen.

Hän kääntyi etsimään Andrásta ympäröivästä joukosta, mutta talonpoikaa
ei näkynyt. Hän kysyi Andrásta ja huusi häntä nimeltä, mutta András oli
jo lähtenyt kotiinsa.






TOINEN OSA




XVI

PÄÄSIÄISAAMU.


»Kyllä se nyt jo näyttää lakkaavan»!

»Ei vielä tänään, luullakseni»!

»Pisaraakaan ei ole pudonnut viimeisten minuuttien kuluessa».

»Katsohan tuota rakoa pilvissä»!

»Ei se levene, vaan sulkeutuu pian jälleen».

»Nyt sataa taasen».

»Uneksit, Laczi, sillä tuoltahan näkyy jo sinistä taivastakin».

»Mistä?»

»Tuolta Kisfalun yläpuolelta. Tänään ei enää sada, siitä saat olla
aivan varma».

Tämä viimeinen puhuja oli nähtävästi hyvin kokenut ilmojen ennustaja,
sillä hänen ympärilleen kokoutuneet nuoret miehet, jotka tarkastelivat
taivasta levottomasti, eivät uskaltaneet sanoa suoraan vastaankaan.
Ainoastaan muudan uskalsi pelokkaasti huomauttaa:

»Muistat kai, Berczi, että viime sunnuntaina sanoit sateen loppuvan,
ennenkuin isä Ambrosius sanoo '_Ite Missa est_', mutta kun tulimme
kirkosta sitten kuin kätemme oli siunattu, satoi yhä ja on satanut aina
tähän hetkeen asti»?

»Niin, mutta nyt se on kumminkin loppunut, eikö olekin»? sanoi Vas
Berczi itsepäisesti. »Vai vieläkö tunnet kastuvasi, Laczi poikaseni»?
lisäsi hän hyvin ivallisesti.

Ja todellakin näytti siltä kuin ilmojen profeetta olisi puhunut
viisauden sanoja tänään. Epäilemättä leveni tuo pilvien rako ja siitä
näkyvä taivaankaistale oli kieltämättä hyvin kirkkaansininen. Joskus
tunkeutui raosta muudan pelokas ja vaalea auringonsäde valaisten
surullista maisemaa.

»Ensimmäiset auringonsäteet pariin viikkoon, lapsukaiseni», sanoi
vanha Berczi nostaen lakkiaan muka hyvin vakavasti. »Lakit päästä ja
tervehtikää vieraita»!

Nuoret talonpojat tottelivat nauraen, ja lyöden kantapäänsä yhteen
kumarsivat he vakavasti aurinkoon päin.

»_Isten hozta_!» sanoivat he kaikki kohteliaasti.

»Herramme aurinko, olet tervetullut»!

»Toivomme teidän korkeutenne viipyvän kauan luonamme»!

»Hei», lisäsi vanha Berczi huoaten, »teidän korkeutenne on tullut
katsomaan surullista näkyä».

»Onkohan maantiellä ollut milloinkaan niin paljon lokaa kuin nyt»?
sanoi muudan talonpoika pudistaen päätään.

»Rattailla ei voida ollenkaan kulkea ja eilen upposivat härkäni
polviaan myöten likaan. En saanut niitä kääntymään enkä kulkemaan
eteenkäänpäin. Luulin viime hetkemme koittaneen, sillä tunsin vajoavani
yhä syvempään, ja ajattelin, että härät menevät suoraan lian läpi
helvettiin vieden minut mukanaan, suomatta minulle aikaa syntieni
anteeksisaamiseen ja rukoilemiseen».

»En ymmärrä, miten Keményn András aikoo tulla kirkkoon tänään».

»Hänellä on hyviä hevosia. Hän ratsastaa Csillagilla ja tuo Etelkan
mukanaan».

»Tiedän, ettei Etelka mitenkään jää pois pääsiäisjumalanpalveluksesta.
Hän on hyvin hurskas».

»Eikä András salli hänen lähteä yksinään».

»Oletteko huomanneet, lapsukaiseni», sanoi tuo viisas vanha profeetta,
»ettei András ole ollut oikein oma itsensä viime aikoina»?

»Hän näyttää todellakin hyvin vakavalta», sanoi Laczi. »En muista
kuulleeni hänen nauravankaan pitkiin aikoihin».

»Luultavasti johtuu se siitä», sanoi eräs vanha talonpoika, »ettei hän
ole vielä antanut meille anteeksi tuota tulipaloa».

»András ei ole pitkävihainen»! sanoi muudan nuorukainen kiihkeästi.
»Hän ei ole puhunut tuosta tulipalosta sanaakaan sen jälkeen kuin se
tapahtui».

»Mutta sitä kai et voine kieltää», sanoi vanha Berczi, »että juuri
tuona tulipaloyönä muuttui András tuollaiseksi omituiseksi ja
vakavaksi»?

»Hän on ehkä huolissaan uudesta sadostaan. Lopetimme kylvämisen
Kisfalussa juuri, kun tämä kirottu sade alkoi».

»Tulva ei kohoa mitenkään hänen pelloilleen».

»Tarnan rannoilla on Kisfalulla vain muutamia maissipeltoja. Hänen
vahinkonsa ovat vielä mitättömät».

»Mutta vesi nousee vielä».

»Pauhu oli hirmuinen viime yönä. Eilen kävin aivan kreivin talleilla
asti ja minusta näytti, että koko Bideskuty on veden vallassa».

»Kreivillä on todellakin vastuksia».

»Jumala rankaisee häntä, ymmärrät kai sen. Meidän ei olisi tarvinnut
sytyttää hänen vehnäänsä palamaan viime vuonna, sillä Jumala näkyy
itse huolehtivan, ettei jyvääkään jauheta tuossa saatanan rakentamassa
myllyssä».

Talonpojat seisoskelivat kylän kirkon edustalla parhaissa
sunnuntaipukimissaan odottaen äitejään, sisariaan, vaimojaan ja
morsiamiaan, joilla meni tänään paljon aikaa pukeutuessaan komeihin
pääsiäisvaatteihinsa. Aurinko oli nähtävästi ilmestynyt näkyviin
pysyäkseenkin poissa pilvien takaa, sillä se paistoi hyvin kirkkaasti
kylään, joka viimeisten viikkojen kuluessa oli näyttänyt hyvin
autiolta. Oli satanut lakkaamatta neljätoista vuorokautta, ja raskaat
vesipisarat olivat rikkoneet tasankojen äärettömän hiljaisuuden ja
muuttaneet koko maiseman likajärveksi. Kaukaa pohjoisesta kuului
Tarnan surullinen kohina, kun sen vihaiset vesimäärät, joita tuo
yhtämittainen sade oli lisännyt, syöksyivät raivokkaasti eteenpäin
tulvien matalien rantojen yli ja upottaen mutaisiin syvyyksiinsä
Bideskuty’n hedelmälliset pellot, joiden aikainen kevätkylvö oli juuri
saatu lopetetuksi.

»Tuolta tulevat Kisfalun miehet», sanoi Laczi viitaten tielle. »He
näyttävät olevan ravassa sekä yltä että alta».

»Tytöt ovat kumminkin pukeutuneet hyvin sievästi», sanoi eräs nuorempi
mies katsoen ihailevasti kirkasvärisiin hameihin pukeutuneita kauniita
tyttöjä, jotka juuri kääntyivät kylän valtatielle.

»Sárilla ja Katilla on kummallakin uudet punaiset kengät».

»András on lahjoittanut ne, tiedän sen. Hän ratsasti Gyöngyösiin
juuri ennen kylvämistä ja osti sieltä äidilleen uuden silkkipuvun ja
palvelijattarilleen uudet kengät».

»Se mies on tehty rahasta», huokaisi vanha Berczi kateellisesti.

»Hän käyttää sitä kumminkin hyviin tarkoituksiin», sanoi toinen. »Hän
maksoi koko talven äidilleni täyden palkan vehnän poimimisesta, vaikka
äitini on nyt aivan sokea eikä voi erottaa viljan seassa kasvavien
kukkien siemeniä oikeasta viljasta».

»On helppo harjoittaa hyväntekeväisyyttä», sanoi vanha Berczi
ytimekkäästi, »kun on rikas».

»Eipä niinkään helppoa», sanoi muudan nuorempi mies, »koska
kreivistäkin se on selvästi vaikeampaa kuin Andráksesta. Tiedän, ettei
hän viime talvena lahjoittanut juuri mitään».

»Kreivillä ei ollut mistä lahjoittaakaan. Muistat kai, että tulipalo
turmeli melkein koko hänen satonsa ja tappoi paljon hänen elukoitaan».

»Tulipaloa ei olisi sytytetty, ellei hän olisi rakennuttanut tuota
pirullista myllyä, jonka tarkoitus oli riistää meiltä palkka
käyttämällä saatanaa apuna työssä», totesi Laczi kiihkeästi.

Kisfalusta tulijoiden oli sillä aikaa onnistunut kahlata likaisten
teitten poikki, ja he huusivat jo kaukaa tervehdykseksi kirkon portilla
seisoville ystävilleen. Tämän pienen tasangon kylän talonpojat
näyttivät hyvinvoivilta valkoisissa pellavapaidoissaan ja housuissaan,
jotka oli hienosti poimuteltu ja päärmätty, kauniisti koruompeleilla
kirjailluissa lyhyissä nahkatakeissaan ja leveissä vöissään, joissa
oli suuret auringonpaisteessa kimaltelevat messinkisoljet, ja suurissa
lampaannahkaviitoissaan, jotka riippuen heidän hartioiltaan lisäsivät
heidän tanakkojen vartaloillensa avokkaisuutta. He olivat vahvan
näköisiäkin leveine hartioineen ja pienine rintavine jalkoineen, jotka
oli pistetty kiiltäviin korkeakantaisiin saappaihin, joiden kannukset
kilisivät heidän kävellessään, ja puhuaksemme tytöistä, ei varmaankaan
mistään muusta Unkarin maakunnasta voitu löytää heidän vertaisiaan,
sellaisia kirkkaita silmiä, niin valkoisia käsivarsia ja sellaisia
pieniä jalkoja, eikä mistään muusta kylästä voitu löytää tyttöjä,
joilla olisi ollut niin monta värillistä hametta yllään kuin näillä.
Siellä olivat esimerkiksi Sári ja Kati, puhumattakaan useista muista,
joilla voi tänä pääsiäisaamuna olla yllään ainakin kolmekymmentä
hametta. Ne muuttivat heidän länteensä niin leveäksi ja heidän
vartalonsa niin hienoksi, että jokainen poika tunsi vastustamatonta
halua kiertää käsivartensa heidän ympärilleen. Heidän pienet jalkansa
olivat aivan ravassa, sillä Kisfalusta oli pitkä matka, mutta käsissään
kantoivat he ylpeästi uusia punaisia kenkiään, noita tasankojen
tyttöjen ilon ja onnen kapineita. Ei ainoakaan tyttö, jolla on punaiset
kengät, salli niiden tahrautua likaan, vaan kantaa ne huolellisesti
kirkkoon rukouskirjansa ja parhaimman nenäliinansa kanssa, ja vetää
ne vasta jalkoihinsa portilla voidakseen kävellä niillä kirkkoon,
muiden vähemmän onnellisten mustia kenkiä käyttävien ystävättäriensä
kateudeksi.

Jokaisen asunnon ovesta tuli nyt tielle kauniita tyttöjä, jotka olivat
pukeutuneet koko sunnuntaikoreuteensa. Leveät silitetyt pellavahihat
kiilsivät ja kansallisväriset, punaiset, valkoiset ja viheriät nauhat
liehuivat tuulessa. Kaunis huntu, joka oli sidottu niskaan suurella
nauharuusulla, täydensi kuningatarmaisen pienen pään kauneutta. Tukka
oli kammattu sileäksi ja letitetty kahdeksi paksuksi palmikoksi,
pusero oli edestä kauniisti koruompeluin kirjailtu ja hoikan vartalon
ympärille oli napitettu ahtaat liivit. Lukemattomat hameet heiluivat
iloisesti tyttöjen kävellessä omituisesti lanteitaan heiluttaen,
suuret kultaiset korvarenkaat, useat helminauhat ja liivien kirkkaat
soljet loistivat auringossa yhtä kirkkaasti kuin kauniit silmät ja
lumivalkoiset hampaat. Vanhemmilla naisilla oli hieman tummemmat puvut
ja pitemmät hunnut, kirkkaanväriset huivit peittivät heidän hartioitaan
ja kaikilla oli käsissään suurilla joko messinki- tahi hopeahakasilla
varustetut raskaat rukouskirjat.

Kirkon portilla vaihdetaan tervehdyksiä ja siunauksia naisten
istuutuessa porraskiville ja vetäessä kauniit kenkänsä likaisiin
pieniin jalkoihinsa.

Isä Ambrosius ei ole vielä saapunut. Pieni kello kaikuu kumminkin jo,
lähettäen kauaksi iloisia säveleitä ja kutsuen siten yksinkertaista
kansaa jumalanpalvelukseen tänä kauniina pääsiäisaamuna. Muutamat
naiset ovat jo menneet kirkkoon saadakseen hyvät istumapaikat karkeasti
kyhätyissä puupenkeissä, joista he voivat nähdä kreivin perheineen
istumassa tilavassa penkissään, sillä kreivi tulee aina pääsiäisenä
tähän pieneen kirkkoon kuulemaan messua, ja tuo samalla karitsansa ja
pääsiäismunansa isän siunattavaksi.

Ulkona lörpötellään yhtämittaa. Kirkkomiehiä saapuu kaikilta suunnilta
eikä tervehdysten vaihdosta tahdo tulla loppuakaan.

»Tuleekohan kreivi»? kysyy eräs vastasaapunut.

»Hän tuli kyllä tänne viime vuonna, mutta en tiedä, tuleeko hän
tänään», sanoi eräs nuori Bideskuty’n paimen. »Kun sivuutin
päärakennuksen, odottivat vaunut ja hevoset portaitten edustalla, joten
on varma, että kreivitär ja nuori neiti saapuvat».

»Jalo Ilonka on hyvin kaunis», sanoi muudan kaunis tyttö vetäessään
punaisia kenkiään jalkoihinsa.

»Ei puoleksikaan niin kaunis silmissäni kuin sinä, Panna», kuiskasi
eräs nuorukainen nopeasti hänen korvaansa.

»Auta minut ylös, Rezsö, äläkä puhu tyhmyyksiä. Olen varma, että jalo
Ilonka on aivan alttarilla olevan pyhän neitsyen näköinen».

»Mutta sinä, Panna, et ole etkä saakaan olla kenenkään näköinen. Ei
ainoallakaan muulla tytöllä ole niin kirkkaita silmiä kuin sinulla»,
lisäsi nuorukainen auttaessaan sydämensä valittua ylös. Samalla
onnistui hän painamaan suukkosen tyttönsä valkoiselle kaulalle.

»Rezsö, tiedäthän, että olen kieltänyt sinua suutelemasta minua», sanoi
tyttö nyrpeästi.

»Senvuoksi juuri haluankin suudella sinua, kultaseni. Suuteleminen ei
olisi ollenkaan hauskaa, jos tytöt suostuisivat siihen».

»En tanssi csárdásta kanssasi, jos vain vielä suutelet minua».

»En suutelekaan sinua äitisi nähden», kuiskasi poika, »mutta ehkä
sitten jälkeenpäin».

»Hsh!» sanoi tyttö punastuen. »Tuolta tulevat kreivin vaunut. Minun on
kiiruhdettava sisään, sillä muuten en saa hyvää paikkaa».

»Ja tuoltahan tuo Keményn Andráskin vihdoin tulee»! kuultiin muutamien
miesten iloisesti sanovan.

Profeetta oli ennustanut oikein. András oli luottanut Csillagiin,
että se kuljettaa hänet rapaisia teitä kirkkoon, ja Etelkakin saapui
ratsastaen poikansa tallista otetulla varmajalkaisella hevosella.

Nuorta talonpoikaa tervehdittiin monilla »Isten hozta»-huudoilla ja
parikymmentä palvelusintoista käsivartta ojentautui auttamaan Etelkaa
satulasta. Andráksen sitoessa Csillagia ja sen toveria puuhun kiinni
saapuivat Bideskuty’n neljän mustan hevosen vetämät vaunut kirkon
portille. Hevosilla oli messinkiheloin koristetut tulipunaiset valjaat.
Talonpojat siirtyivät kunnioittavasti syrjään, kun kreivitär astui
vaunuista kahisevassa silkkipuvussaan, kauniiseen musliinipukuun
pukeutuneen llonkan seurassa.

Kreivitär Irma oli hyvin kalpea ja riutuneen näköinen. Noissa
vieläkin kauniissa kasvoissa oli uusia syviä ryppyjä ja tuon ylpeän
ylenkatseellisen suunkin ympärille oli niitä vuoden kuluessa
keräytynyt yhä useampia. Hän käveli talonpoikien ohi vastaten
heidän kunnioittaviin tervehdyksiinsä kuin kuningatar alamaistensa
kumarruksiin. Ilonka, joka oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin,
hymyili kaikille kuin iloinen lapsi. Hänellä ei nähtävästi ollut vielä
mitään huolia, sillä mitä hänen vanhempansa olivat kärsineetkään tuon
kahdeksan kuukautta sitten tapahtuneen onnettomuuden vuoksi, eivät he
olleet antaneet tyttärensä sitä huomata, ja niin ollen oli tämän elämä
vielä paljasta auringonpaistetta.

András seisoi kirkon oven vieressä pitäen äitiään kädestä kiinni.
Kun kreivitär nousi portaille, astuivat he syrjään, ja Etelka tunsi
nopeasti, että hänen kädessään lepäävä Andráksen käsi vapisi kuin
haavan lehti. Hän katsoi poikaansa ja huomasi tämän silmissä, jotka
olivat kiintyneet vieressä oleviin ylhäisiin naisiin, niin toivovan
hellän ilmeen, mutta kumminkin niin kaipaavan, että hänen äidin
sydämensä tunsi tuskaa tämän poikansa puolesta, jonka huolia hän tuskin
ymmärsi.

Kreivitär Irma oli myöskin huomannut Andráksen ja vastannut tämän
tervehdykseen, mutta kun hän saapui aivan Andráksen kohdalle, pysähtyi
hän hetkiseksi. Näytti siltä kuin hän sisimmässään olisi taistellut
jotakin kovaa taistelua pääsemättä oikein voitolle. Sitten näytti hän
tekevän nopean päätöksen ja käännyttyään nuoren talonpojan puoleen
sanoi hän:

»Bideskuty’n kreivi pyysi minua sanomaan teille, että hän haluaa
keskustella kanssanne, jos haluatte kunnioittaa häntä tulemalla
päivälliselle luoksemme tänään jumalanpalveluksen jälkeen».

Ilonka oli pysähtynyt äitinsä rinnalle, ja hänen suuret siniset
silmänsä olivat kiintyneet uteliaasti kauniiseen nuoreen talonpoikaan,
joka näytti niin mahtavalta runsaasti koruompeluksin koristellussa
viitassaan, hopeasolkisessa vyössään, takissaan ja pitkässä riippuvassa
haikaran sulassaan, joka koristi hänen lakkiaan, jonka hän otti
kunnioittavasti päästään vastatessaan kreivittären kutsuun.

»Tulen tervehtimään kreiviä», sanoi hän kumartaen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä katosivat kreivitär ja Ilonka kirkon
porstuaan.

Nyt näkyi isä Ambrosiuskin tulevan. Hän oli kohottanut kauhtanansa
hyvin korkealle laihojen nilkkojensa yläpuolelle suojellakseen sitä
ravalta. Kaikki menivät nyt kirkkoon, naiset oikealle ja miehet
vasemmalle puolelle. Kun ensin oli katsahdettu uteliaasti jalosukuisiin
naisiin, painettiin päät kunnioittavasti penkkien laitoihin ja
odotettiin, että isä Ambrosius aloittaisi jumalanpalveluksen.
Vaatimattomaan iän kuluttamaan messupukuun pukeutunut vanha pappi
oli tullut kirkkoon kantaen pyhiä astioita, ja jokainen polvistui
messun alussa kuunnellakseen uskontunnustusta. Nuoremmat seurasivat
latinankielisistä rukouskirjoistaan lukemista, mutta useimmat
vanhukset, joille kaikki painettu oli vielä hyvin salaperäistä,
lausuivat tyynesti rukouksiaan mumisevin äänin, joka muodosti omituisen
säestyksen isä Ambrosiuksen hiljaa lausutuille sanoille.

Tuo hurskas, yksinkertainen kansa kuunteli kunnioittavasti vaitiollen
kirkon määräämiä sanoja ymmärtämättä niiden merkitystä, mutta uskoen
kumminkin varmasti niiden ilahduttavan Jumalaa, koska isä Ambrosius
ne luki, joka oli niin hyvä ja niin oppinut, ja koska heidän isänsä
ja iso-isänsä ja monet sukupolvet ennen heitä olivat kunnioittaneet
Jumalaa tässä samassa kirkossa tähän samaan tapaan. Silloin tällöin
äänekkäästi laulettu »_Per omnia saecula saeculorum_», katkaisi
toimituksen rauhallisen hiljaisuuden. Opettajan pieni rämisevä harmooni
vastasi siihen ja sen soittajan värisevin kimein äänin laulettu »Amen»
lopetti sen aina. Muuten oli kaikki kunnioittavan hiljaista. Auringon
kalpeat säteet tunkeutuivat joskus pienistä ikkunoista valaisemaan
vaatimattomia sanankuulijoita, ja etäisyydestä kuului virran surullinen
kohina lakkaamatta ja synkästi kuin kaukainen tukahdutettu jyrinä.

Silloin ilmoitti suntion soittama pieni kello Jumalan ruumiillisen
tulon kylän pieneen kirkkoon. Kaikki polvistuivat kunnioittavasti
ja taivuttivat nöyrästi päänsä palvellakseen Vapahtajaa, joka isä
Ambrosiuksen sanojen mukaan oli poistunut ihanasta taivaastaan
yhtyäkseen tuohon valkoiseen öylättiin, jota hän piti hyppysissään.
Hetkisen vallitsi kirkossa täynnä uskonnollista pelkoa oleva
hiljaisuus, ja kun tuo pieni kello lakkasi soimasta, uskalsivat vain
muutamat katsoa alttariin, jolla olevalla valtaistuimella Jumala nyt
todellakin istui.

Jumalanpalveluksen kuluessa katsoi Etelka usein poikaansa, joka oli
polvistunut erään vasemmalla puolella olevan kivipilarin viereen,
ja huomasi, että tämä huolimatta jumalallisesta toimituksesta oli
kiinnittänyt tummat silmänsä uneksivasti aivan muualle kuin alttariin.
Hän oli ristinyt käsivartensa lujaan rinnalleen, ja kerran, kun
kalpea auringonsäde tunkeutui pienestä ikkunasta ja valaisi erään
kultakiharaisen pään, joka oli kumartunut kunnioittavasti rukouskirjan
yli, ilmestyi kyynel hänen silmäänsä ja valui hitaasti hänen ruskealle
poskelleen. Etelka näki, ettei hän rukoillut, vaan ainoastaan katsoi
tuohon yhteen suuntaan niin kaihoisasti ja ikävöiden, että Etelkakin
tunsi silmänsä täyttyvän kyynelillä. Isä Ambrosius oli alkanut laulaa
»_Ite! Missa est_!» Pieni seurakunta alkoi vähitellen poistua,
kokoutuakseen kirkon edustalle, johon suuren akasiapuun juurelle oli
asetettu lumivalkoisella liinalla peitetty pöytä. Sille oli ladottu
vasta teurastettujen lampaiden reisiä, munia, voita, juustoja ja
savustettuja liikkiöitä odottamaan isän siunausta.

Osa tuosta tämän hedelmällisen maan tuottamasta runsaudesta oli aiottu
hyvälle isä Ambrosiukselle ja osa taasen köyhille ja vaivaisille, jotka
eivät enää kyenneet tekemään työtä. Ylpeästi vertasi jokainen toimelias
talonemäntä omia pääsiäismuniaan naapurien tuomiin ja totesi juustonsa
valkoisuuden ja voinsa kermarikkauden.

Pöydän keskellä olevassa suuressa hopeamaljassa oli kokonainen
paistettu karitsa, jonka kreivi oli lähettänyt siunattavaksi.
Vaatimattomampien talojen värjätyt munat ja muut pienemmät tuotteet oli
asetettu yksinkertaisille savilautasille tahi kaislakoreihin.

Seurakuntalaiset kokoutuivat pieneen kirkkotarhaan ja välittämättä
liasta ja tomusta polvistuivat he kuuntelemaan noita liikuttavia
rukouksia Jumalan siunauksen hankkimiseksi maan ensimmäisille
hedelmille. Tarhan keskelle oli levitetty matto kreivittärelle ja
llonkalle, ja heidän ympärilleen polvistuivat maalauksellisiin ryhmiin
kaikki kauniit talonpoikaistytöt ja päivettyneet nuorukaiset.

Isä Ambrosius seisoi pöydän takana levitetyin käsivarsin ja
kunnioittavasti taivaaseen päin luoduin katsein rukoillen siunausta.
Aivan hänen vieressään heilutteli pieni suntio suitsutusastiaa, josta
levisi suloista ja läpitunkevaa myrhan tuoksua ilmaan. Aurinko oli nyt
saavuttanut täydellisen valovoimansa ja sen keskipäivän säteet panivat
märän maan kovasti höyryämään ja muuttivat jokaisen ruohokossa piilevän
sadepisaran kirkkaaksi timantiksi. Kaukaa kuuluva joen kumea kohina
säesti surullisesti isä Ambrosiuksen kuiskaten lausuttuja rukouksia.

Levitettyään kätensä kaikkien edessään olevien tavaroiden yli
pyysi kunnioitettava isä Jumalaa siunaamaan nämä maan ensimmäiset
hedelmät, ja kun hän oli lopettanut, pirskoitti hän pyhää vettä
jokaiseen munakoriin ja jokaiseen karitsanpaistiin heiluttaen samalla
suitsutusastiaa niiden yläpuolella. Hänen vanhat ystävälliset kasvonsa
loistivat kunnioituksesta ja syvästi kiitollisena ylisti hän Luojaa
tämän onnellisen maan runsaista hedelmistä. Kun viimeinen rukous oli
lausuttu ja kaikki olivat toistaneet »Amen», sanoi pappi lopuksi
seurakuntalaisilleen:

»Lapseni, nyt kun olemme kiittäneet Jumalaa kaikista hänen antamistaan
hyvistä lahjoista, ja rukoilleet hänen siunaustaan kevään ensimmäisille
hedelmille, pyydän teitä yhtymään kanssani lämpimään rukoukseen, että
taivaallinen isämme armossaan tukahduttaisi vihansa rakastamaamme
Heven maakuntaa kohtaan ja pakottaisi Tarnan veden palaamaan uomaansa
takaisin jälleen. Meidän on rukoiltava Jumalaa, että hän hyvittäisi
onnettomuuden, joka aiheuttaa niin paljon huolta Bideskuty’n, Kisfalun
ja Zárdan herralle, jolla oli jo niin paljon vaikeuksia viime vuonna,
jolloin tuo kauhea tulipalo hävitti hänen satonsa. Sanokaamme kaikki
sydämestämme 'Isämme' ja sitten kolmasti 'Kuule meitä Maria', niin
silloin pyhä neitsyt rupeaa jumalallisille poikineen toimimaan jalon
kreivin hyväksi».

Nämä yksinkertaiset rukoukset toistettiin kunnioittavasti, kuten
isä Ambrosius oli tahtonutkin, sillä kaikki olivat todellakin
suruissaan nähdessään tulvan hävittävän tätä kaunista maata; ja nuo
molemmat jalosukuiset naiset olivat näyttäneet niin surullisilta
jumalanpalveluksen kestäessä, että heidän kärsimisensä tyhmyyksien
tähden, joille he eivät voineet mitään, tuntui kovalta.

Kuultuaan isä Ambrosiuksen kehoituksen oli kreivitär synkistynyt. Hänen
ylpeytensä kapinoi tällaista heidän vuokseen lausuttua nöyrää rukousta
vastaan, semminkin, kun sen teki kansa, jota hän suuresti halveksi. Hän
ei halunnut tunnustaa Jumalallekaan, että onnettomuus oli uskaltanut
lähestyä Bideskuty’n ylimyksellistäkin huonetta.

András yhtyi sydämestään näihin vaatimattomiin rukouksiin, sillä hän
yksinään kaikista näistä läsnäolevista ymmärsi melkein täydellisesti
sen onnettomuuden suuruuden, jonka peloittava tulva oli aiheuttanut
Bideskuty’n kreiville. Hän rukoili lujasti uskoen, ettei tämä
onnettomuus tuota minkäänlaisia vaikeuksia tuolle suloiselle olennolle,
joka oli luotu vain iloa varten.

Viimeinen »Amen» lausuttiin ja isä Ambrosius meni kirkkoon riisumaan
yltään messukaapunsa. Kaikki nousivat seisoalleen jutellen kuiskaillen
keskenään kunnioituksesta noita molempia ylhäisiä naisia kohtaan,
jotka odottivat vaunujaan. Etelka tuli poikansa luo, sillä hän tunsi
epämääräisesti olevansa hieman levoton hänen vuokseen. Tuon salaisen
kärsimyksen ilme näkyi nyt selvemmin Andráksen kasvoissa, ja pari
kertaa oli Etelka kuulevinaan jonkunlaisen tahdottoman huokauksen, kuin
hänen sydämensä taakka olisi ollut liian raskas hänen voimilleen.

Kreivitär ei alentunut puhumaan hänelle enää. Hän nousi vaunuihin
Ilonkan kanssa ja ajoi tiehensä jättäen Andráksen omaksi huoleksi tulla
jäljessä niin hyvin kuin hän vain voi. Hänen miehensä oli halunnut
puhutella talonpoikaa, ja se oli jo tarpeeksi suuri kunnia tälle, jalon
kreivittären tarvitsematta sitä enää puheillaan lisätä.

»Et suinkaan aio jäädä sinne päivälliselle, András?» kysyi Etelka
levottomasti.

»Älä pelkää sellaista, äiti», vastasi András. »Haluan vain saada
selville, mitä hän haluaa, ja tulen kotiin, ennenkuin Sári ja Kati
saavat päivällisen valmiiksikaan. Sinun on annettava Dandárin kävellä
kotiin. Koska en tule kanssasi, on sinun siten turvallisempi matkustaa».

Hän siveli kädellään silmiään kuin karkoittaakseen pois jonkun
itsepäisen unelman. Sitten hän suuteli äitiään ja nosti hänet satulaan.
Sári ja Kati kävelivät hevosen rinnalla kantaen punaisia kenkiään, ja
Keményn András katsoi noita kolmea naista niin kauan kuin he hävisivät
näkyvistä.

Kaikki muutkin olivat jo poistuneet kirkkotarhasta. Muutamat kauniit
tytöt katsoivat ikävöiden rikkaaseen talonpoikaan, joka oli niin
alakuloinen tänään. Vähitellen muuttuivat kirkon portaat ja sitten
kylän valtakatu autioiksi, sillä kaikki olivat menneet kotiinsa syömään
noita munia ja lihaa, jotka Jumala oli erityisesti siunannut. Isä
Ambrosiuskin kiiruhti jo tuolla kaukana pappilaan kantaen kauhtanansa
liepeitä. Jokaisesta raollaan olevasta ovesta kuului iloista naurua,
ja viipyessään kirkkotarhassa huomasi András muutamia suutelevia
parejakin. Taivaalta kuului juuri lämpimistä maista kotiinsa palaavien
haikaroiden surullisia huutoja, kun ne hakivat viimevuotisia hylättyjä
pesiään. Kaikki puhui ilosta, kotionnesta, nuoruudesta ja rakkaudesta,
ja András kääntyi huoaten Csillagin puoleen ja suuteli tuota kaunista
eläintä suurien ystävällisten silmien väliin.




XVII

KÖYHTYNYT KREIVI.


Sykkivin sydämin astui András vielä kerran tuon talon kynnyksen yli,
jossa hänen ylpeyttään oli niin syvästi loukattu. Hän ei ollut käynyt
siellä sen jälkeen kuin nuo tytön kasvot olivat lamauttaneet hänen
kostavan kätensä, joka oli ollut valmis antamaan lyönnin lyönnistä. Nyt
hän arvaili, mitä tuolla ylpeällä kreivillä oli hänelle sanottavaa.
Oli tietysti selvää, että se oli jotakin hyvin tärkeätä, sillä muuten
ei kreivitär olisi pysähtynyt puhuttelemaan häntä. András luuli, että
kreivillä oli esitettävänä hänelle joku pyyntö, jonka hän ylpeydessään
oli lykännyt päivästä päivään, kunnes sitä ei enää voitu siirtää.

Jánko oli odottanut Andrásta portilla, toinen palvelija oli ottanut
huostaansa Csillagin ja sitten oli tuo vanha palvelija opastanut
Andráksen tuohon samaan huoneeseen, jossa tuo viimeinen myrskyisä
keskustelu oli tapahtunut.

Kun Jánko avasi oven päästääkseen Andráksen sisään, istui Bideskuty’n
kreivi siellä tupakoiden. Talonpoika totesi kumminkin tullessaan
huoneeseen, että kreivi otti nyt kuitenkin piipun suustaan ja sanoi:
»Isten hozta»! ja viittasi samalla tuoliin.

András huomasi heti, miten suuresti Bideskuty oli muuttunut vuodessa.
Hän näytti jo kokonaan vanhentuneelta, vaikka hänen hiuksensa eivät
olleet sen harmaammat eikä hänen vartalonsa vähemmän suora. Hänen
iloisuutensa näytti kokonaan kadonneen. Hänen silmiensä ympärillä
oli huolten uurtamia ryppyjä ja pari syvää sellaista oli ilmestynyt
otsaankin. András tunsi olevansa hyvin pahoillaan tuon miehen vuoksi,
joka näytti saaneen kärsiä äärettömästi tyhmyyksiensä tähden.

»Olitte ystävällinen, kun tulitte», aloitti Bideskuty hieman
hermostuneesti.

»Tulin tänne teidän korkeutenne käskystä. Miten voin teitä palvella»?

»Ettekö ole jo arvannut sitä kuullessanne Tarnan kohisevan pelloillani»?

»Tiedän teidän korkeutenne olevan menettämäisillään paljon, kuten viime
vuonnakin. En muista nähneeni näin suurta tulvaa sen jälkeen kuin olin
poika».

»Häviöni on suurempi kuin ehkä luulettekaan».

»Olen maanviljelijä, teidän korkeutenne», sanoi András vaatimattomasti.
»Tiedän jokaisen hehtaarin arvon tasangolla».

Bideskuty luuli, että András tarkoituksellisesti kiersi seikkaa, josta
Hän olisi halunnut puhua. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin suuressa
pulassa, miten aloittaa, sillä eihän hänen ennen milloinkaan ollut
tarvinnut pyytää keneltäkään mitään. Mutta nyt oli hänen kumminkin
pakko turvautua mieheen, joka oli hänen mielestään niin paljon
alhaissyntyisempi, mutta jota hän ei kuitenkaan jostakin syystä voinut
kohdella niinkuin juutalaista Rosensteinia.

András odotti tyynesti, kun Bideskuty kuivasi otsansa ja tupruutteli
suuria savuja piipustaan.

»Ovatko Kisfalussa kärsimänne vahingot hyvinkin suuret»? kysyi hän
vihdoin.

»Kuten teidän korkeutenne tietää, on Kisfalulle kuuluvia peltoja sillä
suunnalla hyvin vähän. Muutamat maissivainioni ovat kyllä joutuneet
tulvan valtaan, mutta mitään vakavampaa häviötä ei niistä koidu».

»Teitä aina onnistaa», sanoi Bideskuty kateellisesti.

»Maailmassa on muitakin suruja kuin viljan menettäminen», vastasi
András tyynesti.

»Tuo johtuu kokonaan siitä, kuinka paljon kukin menettää», sanoi
Bideskuty jo hieman kiivaammasti. »Jos te, kuten minä, olisitte
menettänyt pari runsasta satoa omatta syyttänne niin, ettei teille
olisi jäänyt senkään vertaa, että voisitte kylvää seuraavana vuonna,
niin mitä silloin sanoisitte? Jos jokainen maakappaleenne olisi
kiinnitetty sen arvoa suuremmasta rahamäärästä, josta on maksettava
paljon suurempi korko kuin maa tuottaakaan, niin millaisiin
toimenpiteihin silloin ryhtyisitte? Jos koko talonne, jossa seitsemän
vuosisadan aikana kaikki esi-isänne ovat syntyneet ja kuolleet, alkaisi
vähitellen siirtyä vieraan käsiin, niin mitä silloin tekisitte?
Silloin, Keményn András, olisi teillä suruja, jotka olisivat kovempia
kuin ihminen jaksaa kantaa».

»Niin olisikin, teidän korkeutenne», sanoi András ystävällisesti,
»mutta eiväthän asianne, Jumalalle kiitos, ole vielä noin peloittavan
huonolla kannalla. Kukaan ei tiedä, paremmin kuin minä, miten
suurista rahamääristä maanne on kiinnitetty, mutta mieleeni ei ole
juolahtunutkaan ahdistaa teitä, niin mielelläni kuin nimittäisinkin
tuota kappaletta omakseni, jossa olen syntynyt ja kasvanut. Puhuitte
korosta», lisäsi hän vielä hyvin ystävällisesti, »mutta kuinka paljon
tahansa lienettekään kärsinyt näissä molemmissa onnettomuuksissa,
tuottaa maanne kumminkin, Jumalalle kiitos, niin paljon, että voitte
ruokkia perheenne ja kaikki palvelijanne, ja maksaa koron saamistanne
rahoista. Ja puhuaksemme näistä rakennuksista, niin kuka niitä uhkaa?
En ainakaan minä. En omista niihin mitään kiinnitystä enkä ole
suostunut ottamaan niitä varmuudeksi lainatessani rahoja Bideskuty’n
maita vastaan».

»Käytätte hyvin kauniita sanoja», sanoi Bideskuty kärsimättömästi,
»ja kumminkin sanoitte äsken tietävänne jokaisen hehtaarin arvon
tasangolla. Aiotteko valehdella saneessanne minun noista muutamista
pelloista, jotka eivät ole tulvan alla, saavan niin paljon vehnää, että
voin maksaa teille nuo vaatimanne sadat ja tuhannet mitalliset, ja
kumminkin ruokkia itseni, perheeni ja kaikki palvelijani»?

»Pelkään teidän korkeutenne laskevan huonosti, sillä teidän
vuosittain minulle maksamanne vehnämitalliset tuosta
kahdeksansadanviidenkymmenentuhannen floriinin lainasta,
jonka kaikkiaan olen teille antanut, eivät tee yhteensä kuin
parikymmentätuhatta mitallista, ja...»

»Näytätte itse olevan huono laskija, enkä minä», vastasi Bideskuty,
»sillä maksan teille enemmän kuin kymmenen kertaa tuon määrän,
lukuunottamatta noita tuhansia nautoja...»

»Teidän korkeutenne», sanoi András tyynesti, »älkäämme antako
mielikuvituksemme viedä meitä enää harhaan. Saan teidän korkeudeltanne
vuodessa rahoilleni niin paljon korkoa luonnossa, ettei se vaihdettuna
rahaksi tee muuta kuin kolme tahi neljä floriinia sadalle. Olette itse
allekirjoittanut taskussani olevat paperit, eikä pyytämäni korko ole
ollut ollenkaan suuri, vaan päinvastoin hyvin kohtuullinen. Jos olisin
kiskonut tuollaisen äärettömän koron, josta puhuitte, olisin voinut jo
aikoja sitten pakottaa teidät luopumaan Kisfalusta, jonka omistaminen
on elämäni unelma. En ymmärrä koronkiskomista, ja senvuoksi olenkin
vielä vuokraaja enkä maan omistaja».

»Ettekö tunne koronkiskomista, mies»? sanoi Bideskuty raivoissaan.
»Oletteko juovuksissa, vai hulluko olette? Uneksinko, vai
valehteletteko te? Eikö tuo verenimijä, tuo välittäjänne Rosenstein,
vie minulta joka vuosi koroiksi melkein parisataatuhatta mitallista
vehnää, neljäsataa parhainta nautaani, tuhat lammasta ja karitsaa, ja
lihavimmat hanheni ja kanani? Sanoen toimivansa teidän puolestanne ei
hän suonut minulle lepoa eikä lykkäystä, vaan saapui luokseni noin
viikon kuluttua tuosta kauheasta tulipalosta ja vaati minulta nuo
muutamat eläimet, jotka olivat pelastuneet liekeistä, ja uhkasi sanoa
lainan irti, ellen luovuta hänelle noita muutamia vilja-aumoja, jotka
säästyivät noilta kirotuilta murhapolttajilta ja joista olisin saanut
ainoat siemeneni seuraavan vuoden kylvöön. Luovutettuani ne pakosta,
tarjosi hän ne minulle takaisin hävyttömästä hinnasta luvaten lainata
minulle rahat, joilla voin ostaa ne vielä suunnattomampaa korkoa
vastaan kuin ennen».

Tuo onneton mies vaipui hengästyneenä tuoliinsa kätkien kasvonsa
käsiinsä. Kun hän huomasi oman tyhmyytensä ja uhkaavan vararikon,
unohti hän kokonaan ylpeytensä ja paremmuutensa. Kaikki näytti niin
toivottomalta kuin hän olisi ollut verkkoon sotkeutunut lintu, joka
taistelee turhaan sitä kaikilta suunnilta ahdistavia verkonsilmiä
vastaan. András oli kalvennut hirveästi ja kuunnellut alussa
Bideskuty’n raivonpurkauksia kuin hullun huutoja. Mutta sitten huomasi
hän vähitellen miehen katkonaisesta puheesta ja vihan, nyyhkytysten ja
jonkunlaisen vetoamisen värisyttämästä äänestä, että Bideskuty puhui
vain katkeraa totuutta. András tunsi epämääräisesti, että oli tehty
joku ennenkuulumaton vääryys, jonka uhriksi tuo herkkäuskoinen mies
oli joutunut, vääryys, joka oli suoritettu hänen — Keményn Andráksen
— nimessä, hänen, joka oli aina kunnioittanut omaa oikeamielisyyttään
kuin Jumalan puhtautta.

Vapisevin käsin haki hän taskustaan Bideskuty’n allekirjoittamat
paperit ja tutki niitä niin levottomasti kuin hän olisi toivonut niiden
voivan selittää tämän kauhean salaperäisyyden.

»Teidän korkeutenne», sanoi hän niin tyynesti kuin suinkin pitkän
väliajan jälkeen, »luullakseni emme ymmärrä vieläkään toisiamme. Tässä
kaikessa tuntuu olevan joku kauhea salaperäisyys, jonka Rosenstein
luultavasti voi selittää. Koetammeko selvittää nämä asiat keskenämme
ensin, ennenkuin käskemme häntä kertomaan, millainen osa hänellä on
tähän arvoitukseen».

Bideskuty oli onnistunut vielä kerran hillitsemään itsensä. Kun hän
katsoi velkojansa kasvoihin, jotka näyttivät niin ystävällisiltä ja
rehellisiltä, kuiskasi hänen sydämensä kerrankin hänen elämänsä aikana,
että hän luopuisi ylpeydestään ja luottaisi tuohon mieheen, jota hän
koetti halveksia; ja tehden vilpittömän liikkeen ojensi hän kätensä
hänelle.

András puristi sitä ja sanoi:

»Teidän korkeutenne on nyt ilmoitettava minulle niin selvästi kuin
suinkin, kuinka paljon luulette olevanne velkaa minulle».

»En voi sanoa teille, montako mitallista vehnää olen maksava, mutta
tiedän teidän lainanneen minulle yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta
floriinia».

»Ei, teidän korkeutenne, vaan ainoastaan
kahdeksansataaviisikymmentätuhatta».

»Mutta niitähän on neljä lainaa».

»Vain kolme, herra kreivi».

»Kolmesataatuhatta Kisfalua, kolmesataatuhatta Bideskuty’a,
kaksisataaviisikymmentätuhatta Zárdaa ja satatuhatta tätä rakennusta,
puutarhaa, ulkohuoneita ja muita läheisyydessä olevia rakennuksia
vastaan».

»Tuossa viime lainassa en ole osallinen. Ne eivät ole minun rahojani.
Milloin teidän korkeutenne sen otti»?

»Pari päivää tulipalon jälkeen viime syyskuussa».

»Ilmoittiko Rosenstein rahojen tulevan minulta»?

»Kun juutalaiset lainaavat rahoja, puhuvat he aina omasta köyhyydestään
ja ilmoittavat jonkun varakkaan ystävän, joka on todellinen lainaaja.
En uskonut tuota juttua ensimmäisiä lainoja ottaessani, mutta sitten
myöhemmin kuin ilmoititte rahojen tulevan teiltä, en sitä milloinkaan
enää kysellytkään».

»Ymmärrän. Teidän korkeutenne, olkaa hyvä ja jatkakaa.»

»En tiedä tarkasti, paljonko korkoa olen suostunut maksamaan. Tuo
saastainen juutalainen pakotti minut aina allekirjoittamaan jonkun
paperin, niinkuin ei unkarilaisen aatelismiehen sana olisi tuollaisen
paperin arvoinen».

»Minulla on nuo paperit täällä», sanoi András. »Onko tämä teidän
korkeutenne nimikirjoitus»?

Bideskuty katsahti papereihin, jotka Kemény ojensi hänelle.

»Kyllä tuo on kirjoitustani».

»Muistaako teidän korkeutenne varmasti koron, jonka olette suostunut
maksamaan»?

»En varmasti, mutta...»

»Oliko määrä jotensakin tällainen?» sanoi András alkaen lukea
paperista: »Olen teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia kullassa.
Maksan siitä, kunnes suoritan sen kokonaan, korkoa joka vuosi sata
nautaa, joiden joukossa pitää olla kymmenen sonnia ja yhdeksänkymmentä
lehmää, viisituhatta mitallista vehnää ja...»

Bideskuty pudisti päätään.

»Tuosta ensimmäisestä lainasta olen maksanut nyt joka vuosi viiden
vuoden kuluessa korkoa viisikymmentätuhatta mitallista vehnää,
parisataa nautaa ja lammasta tietämättä ollenkaan, miten paljon
siipikarjaa vielä lisäksi».

»Mutta miksi, teidän korkeutenne, kun olette suostunut maksamaan
ainoastaan viisituhatta mitallista vehnää ja sata nautaa»?

»Ilmoitan teille, että kun Rosenstein vaati tuon suunnattoman koron
ystävänsä puolesta, ystävän, jota epäilin teiksi, ei hän luovuttanut
minulle noita rahoja, ennenkuin allekirjoitin hänen kirotut paperinsa
ja lupasin maksaa tuon hävyttömän koron».

»Paperit! Oliko niitä sitten useampikin»?

»Oli. Lainatessani rahoja allekirjoitin aina kaksi paperia, En muista
oikein tarkasti...» sanoi Bideskuty toivottomasti ja epävarmasti.

»Mutta teidän armonne kai näki, mihin kirjoititte? Kai te luitte
paperit läpi ennen allekirjoittamistanne»?

»Vieköön piru kaikki sellaiset vehkeet! En katsahtanutkaan niihin,
sanon sen teille»!

»Ette katsahtanutkaan niihin»!

András oli suuresti järkytetty. Hänen huolellisesta ja toimeliaasta
talonpoikaismielestään tuntui tuollainen laiminlyönti jo
rikokselliselta. Selvästi oli juutalaisen ollut helppo saada tuo
huoleton tuhlari suostumaan mihin tahansa, joka näytti olevan niin
kokonaan tietämätön kaiken tuon arvosta, jonka hän satunnaisesti oli
luovuttanut toiselle muutamin kynän vedoin välittämättä katsahtaakaan
siihen, johon hän oli kirjoittanut nimensä. Andráksesta tuntui se ensin
niin luonnottomalta, että hän hetkisen epäili, pelasiko Bideskuty
jotakin niin ovelaa peliä, etteivät hänen talonpoikaisaivonsa sitä
kyenneet käsittämään. Mutta Bideskuty näytti niin hämmästyneeltä
itsekin, niin kiusatulta ja toivottomalta, että András tunsi todellakin
olevansa pahoillaan hänen puolestaan.

»Miksi halusi teidän korkeutenne puhutella minua tänään»?

»Pyytääkseni, teitä alentamaan hieman noita korkoja», sanoi Bideskuty
hermostuneesti. »Luulin teidän helposti voivan sen tehdä menettämättä
paljonkaan.»

»En ole milloinkaan, herra kreivi, menetellyt niin kunniattomasti, että
olisin harjoittanut tuollaista koronkiskomista teitä kohtaan», sanoi
András hymyillen. »Silloin olisin täydellisesti ansainnut tuon iskun
päähäni kahdeksan kuukautta sitten, jonka arpi vieläkin näkyy. Huomaan
nyt selvästi, että tuo kirottu juutalainen on käyttänyt rahojani ja
nimeäni mitä rikollisinpaan koronkiskomiseen, enkä voi olla sanomatta
— teidän korkeutenne suokoon minulle sanani anteeksi — että olette
antanut ryövätä omaisuuttanne anteeksiantamattoman välinpitämättömästi».

»Mitä voinkaan tehdä, sillä tarvitsin rahaa».

»Teidän korkeutenne tietää parhaiten, mihin sitä tarvitsitte. Noista
rahoista ei ole minkäänlaista hyötyä, ja teidän korkeutenne saa nyt
kärsiä suuresti onnettomien päähänpistojensa vuoksi».

»Teillä ei ole mitään oikeutta puhua minulle tuolla tavoin, sillä
tekojani ei tarvitse kenenkään arvostella, ei ainakaan sellaisten kuin
te...»

»Älkäämme riitautuko jälleen, jalo kreivi», sanoi András, joka tällä
kertaa oli päättänyt olla menettämättä malttiaan. »Koettakaamme
mieluummin tuumia, miten parhaiten voin auttaa teidän korkeuttanne.
Tietysti voin riistää tuolta kirotulta juutalaiselta nuo toiset
paperit, jotka olette antanut lainoista, joita ette todellisuudessa ole
saanutkaan minulta».

»Mitä aiotte tehdä niille»? kysyi Bideskuty hieman epäilevästi vieläkin.

»Aion hävittää ne», vastasi András vaatimattomasti. »Onnettomuudeksi en
voi pakottaa Rosensteiniä luovuttamaan teille takaisin kaikkia teiltä
vaatimiaan korkoja. Voin peloittaa hänet kyllä melkein kuoliaaksi»,
lisäsi hän, »mutta luullakseni ei siitä olisi mitään hyötyä».

»Tuo ei ole kaikista pahinta», sanoi Bideskuty huoaten, »sillä mennyt
on aina mennyttä. En voi maksaa tuon viimeisen lainan korkoja enkä
lyhentääkään sitä, ja teidän ja Rosensteinin suoma lykkäysaika loppuu
tämän viikon kuluessa. Minulla ei ole enää äyriäkään, kaikki paras
maani on tulvan alla, karjani ei ole tointunut tuon kauhean syyskuun
yön jälkeen ja kaunis Bideskuty’n päärakennus, jossa olen syntynyt ja
jossa olen toivonut saavani kuolla, joutuu vieraiden käsiin — joko
teidän tahi Rosensteinin —» lisäsi tuo mies-raukka ollen valmis jälleen
menettämään toivonsa. »Minusta on se melkein sama, karkoittaako minut
kotoani juutalainen vaiko talonpoika».

»Teidän korkeutenne ei siis muista, mitä tuossa paperissa oli, jonka
annoitte vastineeksi näistä rakennuksista».

»Sanoinhan teille jo, etten lukenut noita allekirjoittamanhan!
papereita».

»Niin, kuulin sen», sanoi András kärsimättömästi huoahtaen, »mutta kai
teillä kuitenkin on selvillä, kuinka paljon nyt olette velkaa tuosta
viime lainasta ja sen koroista»?

»Tiedän saaneeni satatuhatta floriinia, josta minun on maksettava
suunnaton korko. En ole kumminkaan maksanut siitä mitallistakaan vehnää
enkä nautaakaan, ja nyt kun koko satoni on tulvan alla, en voi maksaa
sitä milloinkaan enkä muitakaan velkojani teille».

»Velastanne minulle puhumme sitten myöhemmin kuin olemme tyydyttäneet
Rosensteinin ja vapauttaneet teidät varmasti hänen kynsistään. Minulla
ei ole rahoja mukanani tänään, mutta menen puhuttelemaan häntä huomenna
ja tarkastan samalla nuo paperit. Voimme ainoastaan rukoilla, herra
kreivi, että saan ne haltuuni kohtuullisesta korvauksesta. En ole
tehty rahasta», lisäsi András hymyillen, »kuten teidän korkeutenne
on usein sanonut, mutta Jumalalle kiitos kumminkin, minulla on vielä
sen verran, että voin pitää teidät velallisenani ottamatta huomioon
näitä rakennuksia, sen sijaan, että olisitte velkaa juutalaiselle.
Voin luvata teidän korkeudellenne varmasti, etten milloinkaan tule
kovistamaan teitä koroista».

Bideskuty näytti tuskin uskovan korviaan kuullessaan millaisen
äärettömän palveluksen tuo nuori talonpoika näin tyynesti tarjoutui
tekemään hänelle. Viimeisten kuukausien kuluessa oli hänen tilansa
tuntunut niin toivottomalta ja hän oli ollut niin kovasti pahoillaan
välttämättömältä näyttävän vararikkonsa vuoksi, että tämä toivonsäde,
jonka tuo mies niin vaatimattomasti hänelle näytti, tuntui liian
heikolta läpäistäkseen hänen alakuloisuutensa raskaan vaipan.

»Vaikka vaaditte kuinka pienen koron tahansa», sanoi hän alakuloisesti,
»en voi maksaa sitä nyt, kun tuli ja vesi hävittävät vuoroin
omaisuuttani».

»Sanoin jo teidän korkeudellenne, etten aio kovistaa teitä».

»Haluatteko nöyryyttää minut tarjoamalla minulle omaisuuksia»? kysyi
Bideskuty äreästi.

»En halua nöyryyttää ketään, en vertaisiani talonpoikiakaan,»
sanoi András yhtä ylpeästi kuin Bideskuty’kin, ja suoristi pitkän
ruumiinsa täyteen pituuteensa katsoen kreiviä suoraan silmiin. »Teidän
korkeutenne on pyytänyt apua minulta ja itse tiennette parhaiten,
voitteko ottaa sen vastaan menettämättä arvoanne omissa silmissänne».

»Koska tiedän teidät velkojakseni, pyydän ainoastaan lykkäystä. En
ymmärrä, miksi haluatte luopua rahoistanne auttaaksenne minua».

»Olen vain yksinkertainen mies, herra kreivi», sanoi András
kuvaamattoman surullisesti. »Rakkaalla äidilläni ja minulla on
tarpeeksi varoja elääksemme ja elättääksemme kaikki muutkin, jotka
ovat avun tarpeessa. En halua koota, ja meidän kaikkien on koetettava
auttaa toisiamme täällä kauniilla tasangollamme, että se pysyisi niin
hedelmällisenä ja rikkaana kuin Jumala on sen luonut».

Bideskuty oli nojannut kyynärpäänsä pöytään ja painanut päänsä
käsiinsä niin, ettei talonpoika voinut nähdä, kuinka syvästi tämä
nykyinen tilanne häneen koski ja kuinka hän tunsi olevansa nöyryytetty
ollessaan niin auttamattomasti sidottu tuohon alhaissyntyiseen mieheen,
joka läksytti häntä tyynesti ankarammin kuin kukaan muu milloinkaan
ennen. Hän oli kuin piiskoja saanut lapsi, ja hän ummisti vielä
itsepäisesti silmänsä tuolta tosiasialta, ettei mikään muu kuin hänen
oma tyhmyytensä ollut vienyt häntä vararikon partaalle. Hän syytti yhä
vieläkin kohtalon säälimätöntä kättä kärsimistään onnettomuuksista.

Molemmat miehet vaikenivat pitkäksi ajaksi. András odotti, kunnes
Bideskuty tyyntyi, ja sanoi sitten:

»Antaako teidän korkeutenne minulle luvan mennä tapaamaan Rosensteinia
huomenna»?

»Kyllä, kyllä!» sanoi Bideskuty nopeasti. »Olen teille suuresti
kiitollinen, ystäväni, todellakin hyvin kiitollinen. Teidän ei tarvitse
olla ollenkaan peloissanne, sillä maksan pian takaisin rahanne, joista
saamanne varmuudet ovat mainiot. Tulevana vuonna panen myllyni käyntiin
ja...»

»Voimme helposti keskustella tuosta myöhemminkin», sanoi András hiljaa.
»Jos teidän korkeutenne suo minulle anteeksi, lähden nyt, sillä äitini
odottaa minua pääsiäispäivälliselle, ja Kisfaluun johtavat tiet ovat
melkein pohjattomat».

»Tietysti, tietysti!» sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Mutta ettekö
halua syödä päivällistä kanssamme, minun kanssani — tarkoitan? Tietysti
tulee kreivitärkin...»

András katsoi melkein huvitettuna tuohon mies-raukkaan, joka koetti
suoriutua tästä hänelle selvästi hyvin vastenmielisestä kutsusta.
Hän oli tarpeeksi viisas ymmärtääkseen, miten vastenmielinen vieras
hänestä todellisuudessa tulisi jalon kreivin pöytään, ja liian ylpeä
käyttääkseen hyödykseen Bideskuty’n kiitollisuudenvelkaa häntä
kohtaan. Hän oli noussut seisoalleen ja suuressa viitassaan näytti
hänen harteikas pitkä vartalonsa kasvavan ylpeydessään tuota onnetonta
seitsemän vuosisadan vanhasta suvusta polveutunutta aatelismiestä
korkeammalle.

»Kiitän teidän korkeuttanne», sanoi hän, »mutta jos sallitte,
menen kotiini syömään päivällistä äitini kanssa. Molemmat pienet
palvelijattareni tulisivat niin surullisiksi, jos he näkisivät tuolini
tyhjäksi pääsiäisenä, enkä halua mitenkään estää jaloa kreivitärtä
syömästä siunattua lihaa kanssanne, herra kreivi».

»Tuletteko luokseni huomenna sitten kuin olette puhutellut
Rosensteiniä»? kysyi Bideskuty nähtävästi hyvin huojentuneena.

»Tuon teille varmasti paperit aivan heti. Olette iloinen saadessanne
hävittää ne», sanoi András valmistautuen lähtemään.

Bideskuty epäröi hetkisen. Vieras, joka oli tullut avuksi silloin
kun kaikki näytti olevan jo mennyttä ja joka oli estänyt melkein
välttämättömän vararikon, oli poistumaisillaan. Vierasvaraisuuden lait
käskivät varmasti, että hänet oli saatettava portille, ja määräsivät,
että isännän oli ojennettava hänelle jäähyväismalja ennen lähtöä.

András siirsi viittansa oikeaan asentoon leveille hartioilleen,
veti vyönsä tiukempaan, otti lakkinsa ja kumarsi Bideskuty’n
kreiville. Gyuri ojensi kätensä, jota talonpoika puristi ensin hieman
epäröityään. Sitten hän poistui ja hänen askeltensa ääni kuului lämpiön
kivilattialta. Vanha Jánko ojensi Andrákselle jäähyväismaljan, jota
András ei kumminkaan tyhjentänyt. Toisen kerroksen ikkunasta katsoi
Bideskuty velkojaansa hämmästynein ilmein, voimatta oikein ymmärtää
tämän käyttäytymistä.




XVIII

JUUTALAINEN ROSENSTEIN.


Kukaan kyläläinen ei oikein tiennyt, miten juutalainen Rosenstein eli,
eikä kukaan voinut kehua käyneensä tuossa pienessä rakennuksessa, jossa
hän oli asunut jo neljännesvuosisadan. Hänellä ei ollut palvelijaa eikä
palvelijatarta, joten hänen oli pakko tehdä kaikki työt itse — paistaa
paistinsa ja hoitaa kanansa, joita hänellä oli muutamia talonsa takana
olevassa puutarhassa, ja lypsää lehmänsä, joka oli kaunis Keményn
Andrákselta ostettu maidonantaja Kisfalun karjasta. Joka lauantai oli
kumminkin Darázsin Laczin äidin Rosan mentävä sinne toimittamaan kaikki
askareet, sillä silloin, vaikka hän ei voinut mennäkään synagogaan,
jollaista temppeliä ei ollut lähempänä kuin Gyöngyösissä, vietti hän
kuitenkin sunnuntainsa hyvin määräysten mukaan pysytellen koko päivän
huoneessaan tekemättä mitään, lukuunottamatta aterioimista. Rosa
keitti ruoan hänelle ja sai joka lauantai palkakseen vaivoistaan noin
parikymmentä penniä.

Keményn András katsoi seuraavan päivän iltapäivällä hieman epäröiden
raollaan olevasta ovesta tuohon rakennukseen, joka näytti niin pieneltä
ja pimeältä sisältä. Hän koputti monta kertaa oveen, ennenkuin hän
kuuli laahustavia askelia huoneesta ja Rosensteinin käheän äänen
kysyvän tulijan nimeä.

»Täällä on Keményn András, Rosenstein. Laske minut sisään, sillä haluan
puhella kanssasi».

»Sellainen on mitättömälle talolleni liian suuri kunnia», sanoi
Rosenstein sulkien tien asettumalla kynnykselle. »Kun haluatte puhella
kanssani, tulen sinne, jonne käskette minua tulemaan».

»Päästä minut heti sisään, mies»! sanoi Kemény ratkaisevasti.
»Asiastani ei voida keskustella missään ravintolassa eikä maantiellä ja
minulla on hyvin vähän aikaa tuhlattavaksi».

Odottamatta juutalaisen vastausta työnsi András hänet syrjään ja
meni sisään. Hänen oli kumarruttava mennessään huoneeseen, sillä
oviaukko oli matala, ja paksut orret kannattivat olkikattoa. Alussa
ei hän voinut nähdä mitään, sillä ainoan pienen ikkunan verhoksi oli
ripustettu vanha takki naulaamalla se siihen niin, että se kokonaan
pimitti päivänvalon. Huoneessa vallitseva kuumuus oli tukahduttava,
sillä suuressa saviuunissa paloi räiskyvä valkea, jonka yllä kiehui
hiljaa joku hyvin kynsilaukalta tuoksuva keitto.

Sitten kuin Andráksen silmät tottuivat pimeyteen, huomasi hän huoneen
keskellä tummasta puusta valmistetun kiilloitetun pöydän, jolle oli
levitetty useita papereita. Sen vieressä oleva tuoli oli nähtävästi
siirretty nopeasti syrjään. Huone näytti muuten aivan tyhjältä. Sen
toisessa päässä oli sisähuoneeseen johtava ovi ja makuukamarin toisella
puolella oli tuo mitätön puutarha ja suojus lehmälle.

Rosenstein oli nopeasti kiiruhtanut kokoamaan pöydällä olevia papereita
pois.

»Anna niiden olla», sanoi András laskien kätensä niille. »Luullakseni
koskevat nämä paperit juuri tuota asiaa, josta olen tullut
keskustelemaan kanssasi. Irroita kumminkin tuo ryysy ikkunasta, sillä
tarvitsen valoa nähdäkseni lukea nämä».

»Kyläläiset ovat niin uteliaita, teidän korkea-arvoisuutenne»,
vastusteli Rosenstein, jonka kellahtavat kasvot muuttuivat
tuhkanharmaiksi, kun András istuutui pöydän kulmalle, kokosi kaikki
paperit käteensä ja valmistautui lukemaan niitä.

»Käskin sinua hankkimaan enemmän valoa», sanoi András tiukasti.

Juutalainen totteli. Sitten seurasi noin viisi minuuttia kestävä
hiljaisuus, jonka kuluessa András tyynesti luki kaikki nuo paperit
läpi, Rosensteinin tarkastaessa levottomasti jokaista hänen kasvojensa
muuttuvaa ilmettä. Luettuaan asetti András paperit jälleen pöydälle.

»Muistatko», kysyi hän tyynesti, »sanaani noin kahdeksan kuukautta
sitten, että puristan hengen sinusta, jos joskus huomaan sinun minua
pettävän»?

»Teidän korkea-arvoisuutenne...» aloitti Rosenstein vastustavasti.

»Kysyin, muistatko»? keskeytti András vielä melko tyynesti.

Rosenstein ei vastannut. Hän näytti pelästyneeltä ja kerran tahi
kahdesti kostutti hän kielellään huuliaan, jotka näyttivät kuivuneen.
Kun hän vaipui tuoliinsa, vapisivat hänen polvensa huomattavasti.

»Olen tuonut mukanani ratsupiiskani», sanoi András istuen yhä
pöydän kulmalla, »jolla pieksän paimeniani silloin kun näen heidän
tarpeettomasti rääkkäävän hevosia. En ole lyönyt sillä eläintä kuin
kerran, jolloin minun oli pakko kurittaa erästä raivostunutta sikaa,
joka oli purrut hoitajaansa sääreen. Tänään aion kurittaa sillä sinua,
koska et ole ainoastaan pettänyt minua ja tahrannut kunniallista
nimeäni, vaan myöskin senvuoksi, että olet tarpeettoman julmasti
kohdellut erästä, joka ei ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä,
saattamalla hänet melkein perikadon partaalle».

»Teidän korkea-arvoisuutenne...» vastusteli Rosenstein jälleen.

»En ole vielä lopettanut. Lopetettuani kurituksen, jonka olen antava
sinulle, on sinun luovutettava minulle velkakirja, jonka olet saanut
tuon sadantuhannen, Bideskuty’n rakennuksia vastaan lainaamasi
floriinin vastineeksi. Se ei ole näiden tässä pöydällä olevien paperien
joukossa. Annan siitä sinulle sataviisituhatta floriinia maksaakseni
sinulle tarpeeksi suuren koron noista puoli vuotta sitten lainaamistasi
rahoista. Nämä muut tässä pöydällä olevat paperit ovat arvottomat, ja
kurituksen jälkeen poltamme ne».

Sitten riisui András tyynesti viittansa ja irroitti vyöstään
lyhytvartisen letitetyllä nahkasiimalla varustetun ruoskan.

Rosenstein oli aivan kalpea. Vaikka hän olikin tottunut kaikenlaisiin
kuumaveristen jalosukuisten lainaajien hänelle antamiin kurituksiin,
oli Andráksen silmissä kumminkin nyt niin ilkeä ilme, että hän
ymmärsi tulossa olevan rangaistuksen kehittyvän vastenmielisemmäksi
kuin minkään muun edellisen. Mutta viekasta juutalaista ei voitu
yllättää. Epäilemättä oli hän silloin kun hän rupesi tähän uskallettuun
liikeyritykseen, jolle näytti nyt tulevan näin surullinen loppu,
valmistautunut johonkin tämänlaiseen. Hän oli kyllä tiennyt, ettei
hän voi alituisesti pitää velkojaa ja velallista erillään toisistaan,
ja arvannut, että ennemmin tahi myöhemmin joku vastenmielinen
yhteentörmäys rikkaan velkojan kanssa oli kaiken välttämätön seuraus.

»Teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän hyvin tyynesti Andráksen
pamahdutellessa ruoskaansa ilmassa, »luulette minun pettäneen teitä
ja ehkä olen hieman sellaista tehnytkin, mutta en niin suuressa
mittakaavassa kuin te näytätte otaksuvan. En voi suojella vanhoja
hartiaraukkojani ratsupiiskaltanne, koska olette minua nuorempi ja
voimakkaampi, mutta jos nyt olen ansainnutkin tuollaisen rangaistuksen,
ette varmasti ole kumminkaan niin raukkamainen, että rankaisette
ainoastaan minua heikkoa raukkaa ja sallitte hänen, joka on vahvempi ja
suurempi syyllinen kuin minä, päästä kurituksetta»?

»Mitä se minuun kuuluu, jos joku auttoi sinua valheellisessa ja
petollisessa kaupassasi, sillä muiden konnien kuin sinun kanssasi
en ole ollut missään tekemisissä? Mutta jos se lieventää piestyjen
hartiaisi kipua, että toverisikin saa selkäänsä, niin lupaan antaa
hänelle oikein isän kädestä, kun vain sanot minulle hänen nimensä».

Rosenstein nauroi tyynesti partaansa, ja katsoessaan tuuheiden
kulmakarvojensa varjosta salaa tuohon nuoreen talonpoikaan, ilmestyi
hänen huulilleen ivallinen hymy.

»Sittenkinkö, vaikka tuo kanssarikollinen olisikin Bideskuty’n,
Zárdan ja Kisfalun herra?» kysyi hän. »Kuunnelkaa minua, teidän
korkea-arvoisuutenne», lisäsi hän, kun András hämmästyneenä lopetti
heiluttamisensa hetkiseksi suodakseen juutalaisen jatkaa, »en tietysti
tiedä, millaisia valheita Bideskuty’n kreivi on teille syöttänyt,
mutta mitä ne sitten lienevät olleetkaan, olette kumminkin uskonut ne
ja tullut tänne sellaisin ajatuksin, että olen maailman inhoittavin
elukka, johon ei voida koskea muulla kuin samalla ruoskalla, jolla
kuritatte sikojanne. Mutta silloin kun teidän korkea-arvoisuutenne
luki lakia ja latinaa isä Ambrosiuksen johdolla, opitte luultavasti
myöskin seuraavan terävän ajatuksen: 'Toisen miehen sanat ovat niin
kauan pätevät kuin toinen mies saattaa ne epäilyksen alaisiksi'. Jos
teidän korkea-arvoisuutenne haluaa olla oikeudenmukainen, kuuntelette
kyllä minua ja sitten päätätte, kenenkä hartiat ovat enemmän teidän
ratsuruoskanne tarpeessa».

Oli selvää, että András halusi kuunnella, sillä hän oli ristinyt
kätensä rinnalleen ja laskenut ruoskan viereensä pöydälle.

»Kuten jo äsken sanoin», jatkoi Rosenstein nyt jo täydellisesti tyynin
ja vakavin äänin, »en tiedä, mitä teidän korkea-arvoisuutenne on
kuullut. Kerron kumminkin teille, miten kaikki oikeastaan tapahtui,
ja vannon Abrahamin, Isakin ja Moseksen, lainlaatijamme, nimessä,
että kaikki sanani ovat ehdottomasti totta. Jalo kreivi halusi rahaa,
hyvin paljon rahaa, sillä teidän korkea-arvoisuutenne ei kenties
tiedä, miten paljon kului tuohon ihmeelliseen myllyyn, joka ei vielä
ole jauhanut tuhatta tynnyriäkään vehnää. Olitte halukas lainaamaan
hänen korkeudelleen enemmän kuin kohtuullista olikaan ensin Kisfalua,
sitten Bideskuty’a ja lopulta Zárdaa vastaan. Olen köyhä mies enkä
mikään maanviljelijä, mutta uskallan kumminkin sanoa, että lainaamanne
rahat vastasivat hyvin noiden maiden arvoa. Mutta jalo kreivi tarvitsi
enemmän, paljon enemmän, sillä hänen myllynsä, hänen koneensa ja
parannuksensa nielivät lainaamanne rahat ja kuten peikot, joita
lapset pelkäävät, nieltyään kaiken haluavat vain lisää, niin nuokin
laitokset. Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan omistajalla ei ollut enää
maata luovuttaa varmuudeksi, enkä senvuoksi halunnut pyytää teidän
korkea-arvoisuudeltanne lisää, vaan lainasin itse, koska minulla
oli hieman rahaa säästössä. Voidaanko sellaista sanoa rikokseksi?
Teidän isänne piilotti pari miljoonaa viinitynnyreihin, mutta minä
työnsin omani unkarilaisen aatelismiehen pohjattomiin taskuihin. Mutta
muistakaa, etten saanut niistä muuta varmuutta kuin kreivin nimen
paperiin. Ymmärrätte nämä asiat siksi hyvin, että tiedätte varmuuden
huonouden lisäävän korkoa. En halunnut ollenkaan luopua rahoistani,
semminkin, kun tiesin tuon ylpeän ja tuhlaavan kreivin käyttävän ne
vain omiin päähänpistoihinsa. Minulla ei ole mitään syytä rakastaa
häntä, sillä kun kieltäydyin antamasta hänelle niin paljon rahaa kuin
hän halusi, pieksätti hän minut palvelijoillaan. Kerran hän pakotti
minut rikkomaan uskontoni määräyksiä syöttämällä minulle silavaa
saadakseen keittiöpalvelijattarensa nauramaan. Niin, en rakasta
häntä, mutta lainasin hänelle rahoja korkoa vastaan. Teidän on oltava
oikeudenmukainen, sillä kuten jo sanoin, minulla ei ollut varmuutta».

Rosenstein sanoi tämän erinomaisen valeitten sarjan menettämättä
ollenkaan tyyneyttään. Hänen hermostumisensa haihtui kokonaan ja kuta
pitemmälle hän pääsi kertomuksessaan, sitä uskottavammaksi se muuttui,
sillä kaikki asianhaarat tuntuivat niin kieltämättömästi mahdollisilta,
että András rupesi suuresti epäröimään. Hämmästyen yhä enemmän koetti
hän saada selville juutalaisen oikeat ajatukset tuon imartelevan
viattomuuden naamion alta, sillä hänen rehellinen luonteensa hylkäsi
sen huomattavan tosiasian, että toinen noista kahdesta miehestä —
joko kreivi tahi juutalainen — syötti hänelle täydellisen sarjan
valeita. Ollen vaatimaton ja rehellinen halusi hän ennen kaikkea olla
oikeudenmukainen, ja kiinnittämättä huomiotaan muuhun tuntui hänestä,
että kummallakin, sekä kreivillä että juutalaisella, oli yhtä suuri
oikeus tulla uskotuksi.

Rosenstein oli elämänsä aikana tottunut huomaamaan jokaisen muutoksen
ihmiskasvoissa. Nuoren talonpojan terävät ja rehelliset silmät olivat
täydelliset hänen mielensä kuvastimet, ja juutalainen huomasi pian
kertomuksellaan olevan sellaisen totuuden tunnun, että Andráksen
vakaumus hänen syyllisyydestään alkoi vakavasti horjua.

»Kumminkaan», jatkoi hän hetken kuluttua, »en pakota teitä uskomaan
sanojani umpimähkään koettelematta niiden totuutta. Tässä ovat
noista kolmesta lainasta saamani velkakirjat. Bideskuty’n Gyuri
on allekirjoittanut ne, eikä hän suinkaan halunne kieltää omaa
nimikirjoitustaan. En tiedä, millaisia valeita hän on syöttänyt teidän
kunnia-arvoisuudellenne. Mies, joka ei kunnioita uskontoa, ei voi
kunnioittaa rehellisyyttäkään, mutta nimikirjoitustaan ei hän voi
kieltää».

»Hän ei kiellä nimikirjoituksiaan, mutta hän sanoi sinun pakottaneen
hänet kirjoittamaan aina kahteen paperiin, joita hän ei lukenut.
Hän tunnustaa saaneensa nuo rahat ja myöntää suostuneensa maksamaan
niistä tuon suunnattoman koron, mutta vaikka hän ei kielläkään, että
hallussani olevien velkakirjain allekirjoitukset ovat hänen, ei hän
kumminkaan sano tietävänsä mitään niiden sisällöstä».

»Ja uskooko teidän kunnia-arvoisuutenne todellakin, sellaiset
tiedot kuin teillä on liikeasioista, ihmistä niin tyhmäksi, että
hän allekirjoittaa papereita lukematta niitä ensin läpi saadakseen
selville, mitä ne sisältävät»? kysyi Rosenstein kohauttaen hartioitaan.

Hän löi tässä ehkä tietämättään valttinsa pöytään. Ei voida nimittäin
ollenkaan epäilläkään, että talonpojasta Bideskuty’n kielto paperien
sisällön tuntemisesta tuntui aivan mahdottomalta, vaikka hän ei
todellisuudessa ollut epäillytkään jalon kreivin vahvistusta, ennenkuin
hän oli puhutellut Rosensteiniä. Nyt kun juutalainen huomautti
siitä ivallisesti, tuntui se hänestä kokonaan mahdottomalta ja
epäkäytännölliseltä.

Vielä kerran tarttui hän pöydällä oleviin papereihin ja luki ne vielä
kerran läpi hyvin huolellisesti hämmästyen nähtävästi yhä enemmän. Ne
vahvistivat täydellisesti juutalaisen puheet tosiksi, koska Bideskuty
niissä tunnusti velkansa ja suostui maksamaan tuon suunnattoman koron.
Mistään varmuuksista ei niissä kumminkaan ollut sanaakaan. Juutalainen
tarkasteli Andráksen kasvoja riemukkaasti.

»Tulipalon jälkeen, teidän kunnia-arvoisuutenne, kun herra kreivi
halusi enemmän rahaa ja minusta alkoi tuntua liikeyritykseni
uskalletulta, vaadin Bideskuty’n asuinrakennukset ja tontin varmuudeksi
seuraavasta lainasta. Minun oli pakko menetellä niin omien etujeni
vuoksi saadakseni pätevän aseen häntä vastaan. Muistakaa, ettei minulla
ole muuta varmuutta tuosta hänelle lainaamastani suuresta summasta,
ja niin kauan kuin minulla on tämä, voin pakottaa hänet maksamaan
noiden muidenkin lainojen korot. Tiedän, ettei jalo kreivi halua luopua
asunnostaan niin kauan kuin hänellä on vielä mitallinenkin vehnää,
jonka hän voi luovuttaa minulle silloin kun tulen vaatimaan korkoja».

»Olin valmistautunut, että siirrät tuon taloa vastaan antamasi lainan
minulle», sanoi András, »ja senvuoksi otin rahatkin mukaani».

»Kuinka teidän kunnia-arvoisuutenne voi ehdottaa sellaista»? sanoi
Rosenstein hämmästyen. »Jos luovun tuosta ainoasta hallussani olevasta
varmuudesta, ei minulle jää mitään keinoa saada floriiniakaan
pääomastani takaisin, puhumattakaan koroista, joita en silloin voi
pakottaa häntä maksamaan. Te olette saanut Kisfalun, Bideskuty’n ja
Zárdan varmuudeksi, mutta onko minulla mitään»?

»Jos anastat Bideskuty’n rakennukset ja kartoitat kreivin ja hänen
perheensä pois heidän kodistaan, et sittenkään saa parempaa keinoa
jäljellä olevan pääomasi ja korkojen vaatimiseen, ja väitteesi mukaan
olet silloin maksanut yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta floriinia
päärakennuksesta, puutarhasta, muutamista talleista ja parista,
kolmesta pellosta».

»Rakennus on mukava», sanoi juutalainen tyynesti, »ja voin ruveta
siellä asumaan, jos minua haluttaa. Olen köyhä mies ja vaatimukseni
ovat niin vähäiset, että puutarha ja nuo pellot antavat minulle kaikki
tarpeeni».

»Ellei rakennuksissa asuta, luhistuvat ne pian raunioiksi. Ellet pidä
niitä kunnossa, muuttuvat nuo sadat tuhannet floriinisi kymmenen vuoden
kuluttua yhtä moneksi kreutseriksi».

»Otaksutaan nyt, teidän kunnia-arvoisuutenne», sanoi juutalainen
korostaen hieman ääntään, »että maksan mielelläni tuon summan
köyhdyttääkseni tuon miehen kodittomaksi kerjäläiseksi, joka huvitteli
käskemällä paimeniensa antaa minulle selkään ja pakottamalla minut
nielemään sianlihaa».

András katsoi hämmästyneenä ja kauhistuen tuota katkeraa ja kuolettavaa
vihaa, jota ilmaistessa juutalaisen ääni kuulosti myrkyllisen käärmeen
sähinältä. Seurasi jälleen pitkä vaitiolo, eikä Keményn András tiennyt
ollenkaan, mihin hänen oli ryhdyttävä. Koko asia inhoitti häntä jo.
Oli sanottu niin monta valhetta, toisella puolella oli niin paljon
ahneutta, itaruutta ja vihaa, ja toisella taasen niin ääretöntä ja
toivotonta tuhlaavaisuutta, että tuntui melkein mahdottomalta olla yhtä
oikeudenmukainen kumpaakin kohtaan. Epäilemättä olisi hän, ellei muudan
suloinen tyttömäinen näky, joka itsepäisesti häiritsi hänen untaan,
olisi jälleen ilmestynyt hänen sielunsa silmien eleen, jättänyt tuon
huolettoman ja ylpeän kreivin kohtalon huomaan. Mutta nyt kun hänen
mielikuvituksensa manasi liikuttavasti esille tuon kiharaisen pään,
jonka suru oli taivuttanut, nuo lemmikkisilmät, jotka olivat sameat
kyynelistä, ja tuon suloisen suun, jonka ympärille huolet ja puutteet
olivat uurtaneet ryppyjä, päätti hän koettaa.

Suuri Jumala, millainen näky! Se ahdisti häntä päivin ja öin, ilmestyi
hänen eteensä kuun oikullisessa valossa tahi tasangon takaa näkyvässä
ihmeellisessä kangastuksessa, se teki hänet hulluksi, vähensi hänen
miehuuttaan ja ylpeyttään, ja muutti hänet veltoksi haaveilijaksi,
jolle koko Heven maakunta nauroi.

»Kuule nyt, Rosenstein», sanoi hän vihdoin. »Olen taipuvainen
menettelemään oikeudenmukaisesti tässä onnettomassa asiassa. Kreivin
selostus eroaa suuresti puheistasi...»

»Mutta minullahan on velkakirjat», toisti juutalainen itsepäisesti.

»Hän ei sano tietävänsä niiden sisällöstä mitään».

»Kieltääkö hän nimikirjoituksensakin»? tiukkasi Rosenstein.

»Ei, mutta .»

»Siinä ei ole ainoatakaan muttaa, teidän kunnia-arvoisuutenne. Teidän
on joka tapauksessa myönnettävä se, sillä olettehan nähnyt kaikki nämä
paperit. Tässä», lisäsi hän kaivaen vielä yhden povitaskustaan, »on
tuon viimeisen lainan velkakirja, josta sain Bideskuty’n rakennukset
varmuudeksi. Hän sitoutuu tässä maksamaan pääoman ja korot kuudessa
kuukaudessa, ja ellei hän kykene siihen, lupautuu hän luopumaan
talostaan. Kaikki vastaväitteet ovat mahdottomat. Oikeus on puolellani,
eikä teidän korkea-arvoisuutenne voi sanoa minun pettäneen teitä
millään tavalla. Rahanne ovat täydellisesti turvassa ja mitä hän on
luvannut maksaa teille, sen hän joko voi tahi ei voi maksaa, mutta
maa on joka tapauksessa noiden rahojen arvoinen. Minulla ei ole muuta
kuin nuo rakennukset ja ne minä otankin, ellei jalo kreivi voi täyttää
lupauksiaan, jotka hän allekirjoituksellaan on vahvistanut. Tämä on
viimeinen sanani. Teidän korkea-arvoisuutenne on oikeudenmukainen.
Lukekaa paperit nähdäksenne, että oikeus on puolellani.»

Onnettomuudeksi ei tuota asiaa voitu ollenkaan epäilläkään, ja Keményn
András tunsi, miten toivotonta kaikki pitkittäminen oli. Se siirtäisi
vain välttämättömän vararikon muutamia kuukausia eteenpäin. Jos nyt
juutalainen oli puhunut totta, jonka nämä paperit kieltämättä tuntuivat
todistavan, olisi sulaa vääryyttä häntä kohtaan luovuttaa nämä rahat
Bideskuty’lle ja siten kuolettaa talolle otettu kiinnitys ja riistää
Rosensteiniltä kaikki pätevät aseet, joilla hän voi pakottaa kreiviä
maksamaan ainakin osan rahoista, jotka hän sanoi menneisyydessä hänelle
lainanneensa, ja kaiken koron tulevaisuudessa.

»Kuulehan, Rosenstein, jos nyt otaksutaan, että kaikki puheesi on
totta... ei, älä keskeytä minua, sanoin _otaksutaan_, koska teitä on
kaksi, joiden selostus asiasta on aivan erilainen, ja uskotaan sanasi,
ettet noista kolmesta lainasta ole saanut mitään varmuutta, koska
olet antanut ne huvista saadaksesi nähdä, miten tuo vanhus raukka
perheineen ajetaan pois kodistaan, joka on kuulunut heidän esi-isilleen
vuosisatoja, ja olet valmis luopumaan senvuoksi sekä pääomasta että
koroista, niin pyydän sinua nyt ilmoittamaan minulle vaatimuksesi,
joiden täytyttyä suostut luopumaan tuosta huvista kokonaan, tahi toisin
sanoen, paljonko haluat kaikista niistä bailussasi olevista papereista,
joissa on Bideskuty’n allekirjoitus»?

Rosenstein oli odottanut tätä koko ajan. Saadakseen tuon kysymyksen
kohdistetuksi itselleen oli hän nyt valehdellut ja hikoillut toista
tuntia, mutta ei piirrekään hänen laihoissa kasvoissaan ilmaissut
riemua eikä tyytyväisyyttä, kun hän sanoi tyynesti:

»Tahdon tunnustaa teidän korkea-arvoisuudellenne usein ajatelleeni,
että kreivi asettaa tuon kysymyksen joskus vastattavakseni. Jos tuo
ajatus olisi juolahtanut mieleeni heti hänen palvelijansa minulle
antaman selkäsaunan jälkeen, olisin sen heti kartoittanut mielestäni,
sillä en olisi luovuttanut niitä silloin penniäkään vähemmästä kuin
saamisestani».

»Mutta otaksu nyt todistelun vuoksi, että minä olisin asettanut tuon
kysymyksen sinulle. Miten olisit silloin vastannut?»

Ehkä huomaamatta, mutta varmasti hänen tietämättään pehmenivät
Rosensteinin kovat kasvot hieman, eikä hänen äänensä ollut niin jyrkkä
ja käheä, kun hän vastasi:

»Teidän korkea-arvoisuutenne on tasankojen ainoa mies, joka puhuttelee
minua kuin ihmistä eikä kuten koiraa. Ette ole milloinkaan lainannut
rahoja minulta ettekä lyönyt minua korkojen asemasta. Kerran pyörryin
auringon kuumuudesta, ja te veitte minut huoneeseenne ja hoiditte
minua, kunnes kykenin jälleen liikkumaan. Sellaisessa tapauksessa olisi
jokainen toinen maakunnan talonpoika tahi herra potkaissut pyörtyneen
juutalaisen tien viereen. Jos teidän korkea-arvoisuutenne tarjoaa
minulle kohtuullisesti näistä papereista, suostun luopumaan niistä,
Mutta teidän korkea-arvoisuutenne on muistettava, että heitätte rahanne
kuin kaivoon uhratessanne ne tuon ylpeän kreivin hyväksi, joka korvaa
ystävyyden halveksimisella ja anteliaisuuden loukkauksilla. Bideskuty’n
kreivi ei voi olla minkään arvoinen Heven maakunnan talonpojille.
Ajatelkaa tarkasti, ennenkuin tuhlaatte isänne säästöt tuon tuhlaavan
aatelismiehen hyväksi, joka suhtautuu teihin kuin jalan alla olevaan
sontaan».

Rosenstein sanoi tämän hyvin vakavasti, ja kun hän puhui, näyttivät
hänen kasvoistaan haihtuvan ahneuden ja itaruuden ilkeät piirteet.
Hänen kumartunut selkänsä suoristui ja hän katsoi suoraan eteensä,
ja hänen laihassa, nukkavieruun kauhtanaan puetussa olennossaan oli
jotakin arvokasta. Vuosisatoja kestäneet nöyryytykset ja lyönnit
näyttivät unhottuneen, ja halveksimista, joka oli yhtä ehdotonta ja
nöyryyttävää kuin unkarilaisen aatelismiehenkin heidän halveksitulle
rodulleen osoittama, ilmestyi hänen ivallisen suunsa jokaiseen
piirteeseen, kun hän ajatteli tuota ylpeätä ja tuhlaavaa kreiviä, joka
oli polkenut hänet jalkoihinsa.

Epäilemättä tunsi nuori talonpoika juutalaisen sanojen totuuden
ja omien toivojensa naurettavaisuuden, toivojen, jotka tästä
kriitillisestä käännekohdasta huolimatta ahdistivat hänen sydäntään.
Hajamielisesti kokosi hän paperit, jotka Rosenstein ojensi hänelle,
ja käsi, jolla hän melkein väsyneesti siveli otsaansa, vapisi
huomattavasti.

»Haluan olla oikeudenmukainen sinua kohtaan, Rosenstein, mutta minulla
on enää vain vähän rahoja jäljellä. Jos, kuten minusta näyttää
välttämättömältä, Kisfalu ja Zárda joutuvat haltuuni näiden asioiden
järjestämisen jälkeen, on minun säästettävä sitä hieman siltä varalta,
että voin turvautua siihen tulvan tahi jonkun muun onnettomuuden
sattuessa. Tarjoan sinulle kumminkin kolmesataatuhatta floriinia noista
papereista kutenkin sellaisin ehdoin, että kreivi hyväksyy kaupan».

Rosenstein ei ilmaissut riemuaan katseellaankaan. Hän ummisti silmänsä
nauttiakseen epäilemättä perin pohjin tuosta loistavasta näystä,
jonka tuo nuori talonpoika levitti hänen eteensä. Hänen petoksensa ja
viekkautensa olivat edistäneet hänen suunnitelmiaan paremmin kuin hän
oli osannut uneksiakaan, eikä katumus saanut hetkeksikään valtaa hänen
ahneessa sielussaan senvuoksi, että hän ala-arvoisin tavoin juuri petti
oikeudenmukaista ja rehellistä miestä. Itä-Euroopan juutalaiset ovat
aina, sodassa muiden ihmisten kanssa, sillä koska he ovat sorrettuja,
lyötyjä, ivattuja ja useinkin vääryyttä kärsiviä, on raha heidän
ainoa aseensa. Sen avulla kostavat he vääryydet sekä aatelisille
että talonpojille, ja käyttävät sitä säälimättömästi kaikkia kohtaan
kostaakseen kaiken kärsimänsä pahan. Hän sietää loukkauksia, lyöntejä
ja kaikenlaista halveksimista, mutta kun on kysymys rahoista, on hän
kaikkien herra, sillä hänellä on terävämpi järki kuin muilla, ja tuo
huolellinen säästäväisyys, jota vailla hänen vastustajansa ovat, tuo
hänen sortajansa ennemmin tahi myöhemmin hänen kynsiinsä. Rosenstein
oli kyllä tunnustanut, ettei hän Keményn Andráksen puolelta ollut
saanut osakseen muuta kuin ystävyyttä, mutta tuota kauheata etua, jonka
hän saavutti käyttämällä hyödykseen nuoren talonpojan oikeamielisyyttä,
eivät aiheuttaneet henkilökohtaiset syyt, vaan rodun taistelu rotua
vastaan, ja András sai nyt maksaa enemmän kuin neljännesmiljoonan
juutalaisen muiden puolelta karsimien vääryyksien sovitukseksi.

»Kohtelette ankarasti köyhää miestä», sanoi Rosenstein vihdoin.

»Se on viimeinen sanani», sanoi András päättävästi.

»Annatteko minulle ajatusaikaa»?

»Kyllä, viikon tästä päivästä. Minun on keskusteltava asiasta
kreivinkin kanssa ja luultavasti haluaa hänkin miettimisaikaa».

Rosenstein totesi, miten haaveksivasti András puhui, näki tuon
omituisen toivovan ilmeen nuorukaisen silmissä ja ehkä hänen ovela
järkensä käsitti, mitä nuo rehelliset aivot nyt ajattelivat, sillä
omituinen hymy väreili hänen huulillaan hänen hieroessaan luisevia
käsiään yhteen ja silmien loimutessa kuolettavaa vihaa.

»Odotanko teidän korkea-arvoisuuttanne viikon kuluttua ravintolassa,
vai tulenko Kisfaluun»?

»Ei kumpaankaan! Tulen itse tuomaan rahat, jos kreivi suostuu».

Hän pani lakin päähänsä, tarttui ratsuruoskaansa ja nyökäytettyään
juutalaiselle poistui hän kylän valtatielle.

Kaikki näytti yhtä kirkkaalta ja iloiselta kuin ennenkin.
Pääsiäismaanantai oli tuonut nuorukaisia ja tyttöjä kadulle. Edelliset,
jotka olivat varustautuneet pienillä ruiskuilla ja vesiastioilla,
valoivat vettä tyttöjen vaatteille aito pääsiäismaanantaiseen tapaan
näiden kulkiessa ohi. Viimeksi mainitut taasen, tavoitellen kastumista
ja ylpeillen märillä hameillaan ja vettä valuvalla tukallaan, koettivat
vain teeskennellen juosta pakoon kiduttajiensa käsistä, sillä
sellaisella tytöllä, jonka vaatteet eivät kastuneet sinä päivänä, oli
vain muutamia ihailijoita.

András katseli hetkisen sinne tänne juoksevia huvittelijoita. Vuosi
sitten oli hän ollut ensimmäinen ryöstämään suukkosen jokaiselta
kauniilta tytöltä, jonka hän ensin oli auttamattomasti kastellut,
mutta tänään näytti hänen sydämensä sulkeutuneen kaikille ystävilleen
ja tovereilleen. Sen täytti toivoton ikävä erään tähden luo, joka oli
niin korkealla hänen yläpuolellaan kuin taivaankin tuikkivat pisteet,
ja muutaman lumoavan näyn luo, joka oli niin kirkas ja petollinen kuin
nuo, joita kangastus luo tasangon takaiselle taivaanrannalle.




XIX

KANSAN POIKA.


András oli hermostunut ja levoton, kun hän ratsastettuaan laukkaa koko
matkan Arokszállaksesta näki Bideskuty’n keltaiset seinät edessään.
Ensimmäisen kerran elämässään oli hän sekautunut, vaikkakaan ei
omasta syystään, asiaan, jossa valehteleminen toisen tahi toisen
asiallisen, tahi molempien, puolelta muodosti päävaikutteen. Hän ei
mitenkään käsittänyt, miten hän siitä suoriutuisi. Jos hän sai jonkun
mustalaisen tahi paimenen kiinni valeesta, oli hänen ratsuruoskansa
hänen mielestään tehokkain ratkaisu, mutta mitä voi hän tehdä, jos
Bideskuty’n herra poikkesi totuuden polulta, tahi jos juutalainen oli
valehdellut tahi todellakin keksinyt tuon huomattavasti toisenlaisen
selityksen liikeasioistaan jalon kreivin kanssa? Ajatukset pyörivät
Andráksen aivoissa. Kun hän muisteli molempien asiallisten puheita,
tuntui hänestä, että kummatkin olivat puhuneet totta, pääasiallisesti
senvuoksi, ettei hän itse milloinkaan valehdellut, ja myöskin siksi,
että hän luuli valehtelemisen lyövän jonkunlaisen leiman puhujan
kasvoihin. Kreivin selvästi huomattava levottomuus ja huolet olivat
surettaneet häntä, ja ajatellessaan Bideskuty’n surua asian johdosta,
tuntui sellainen Andráksesta mahdottomalta, mutta sitten juolahtivat
hänen mieleensä jälleen nuo paperit, joista Rosenstein vannoi kaikkien
patriarkkainsa nimessä, että kreivi oli ne allekirjoittanut otettuaan
täydellisesti selville niiden sisällön.

Bideskuty oli levottomasti katsellut ikkunastaan talonpojan tuloa, ja
määrännyt, että András oli opastettava heti hänen huoneeseensa. Hänen
oli koko aamun ollut mahdoton istua hiljaa paikoillaan, ja kreivitär
Irma oli turhaan pyytänyt häntä selittämään levottomuutensa syyn.
Bideskuty, aito miesmäisin tavoin, ei sallinut vaimonsa eikä tyttärensä
sekautua huoliinsa. Unkarilainen nainen on harvoin miehensä uskottu,
vaikka mies häntä niin suuresti kunnioittaakin, että vaimo saa jakaa
kaikki ilot ja kunnian hänen kanssaan, mutta ei hänen surujaan.

András epäröi huomattavasti, kun kreivi innoissaan ja kiihkeästi ojensi
kätensä hänelle. Nuori talonpoika, joka oli siinä varmassa luulossa,
että kreivi petti häntä, viivytteli hetkisen, ennenkuin hän laski
rehellisen kätensä kreivin vapisevaan kouraan. Mutta Bideskuty näytti
niin riutuneelta, ahdistetulta ja levottomalta, että tuo myötämielinen
nuorukainen tunsi jälleen ääretöntä myötätuntoa tuota herkkäuskoista
ja surujen murtamaa miestä kohtaan, erittäinkin kreivin sinisissä
silmissä olevan ilmeen vuoksi, joka sulatti Andráksen vihan samoin kuin
huhtikuun auringon ensimmäinen suukkonen sulattaa tasankojen lumen.

»Tuotteko hyviä uutisia, ystäväni»? kysyi Bideskuty.

Hän ei voinut istua, vaan käveli edestakaisin huoneessa ja katsahti
silloin tällöin levottomasti velkojansa kasvoihin.

»En voi sanoa, ovatko uutiseni mielestänne hyviä, vaiko huonoja», sanoi
András tyynesti.

»Ilmoittakaa ne heti, sillä näette kai miten levoton olen. Sanokaa,
olenko kerjäläinen».

»Ei niin kiireesti, herra kreivi», sanoi András. »Sallikaa minun ensin
ilmoittaa teille, etteivät asiat ole vielä niin huonolla kannalla, ja
omassa vallassanne on korjata ne jälleen täydellisesti. Suremisen syytä
ei ole ollenkaan olemassa, ei ainakaan vielä».

»Entä Rosenstein»?

»Onnettomuudeksi, herra kreivi», sanoi András hieman hermostuneesti,
mutta koettaen kumminkin puhua hyvin ystävällisesti, »selosti
juutalainen asian aivan eri tavalla kuin teidän korkeutenne».

Bideskuty katsoi velkojaansa kuin raivostunut härkä.

»Uskallatteko vihjata, että...?»

»Uskallan vain nöyrästi», keskeytti András hyvin tyynesti, »koettaa
noudattaa oikeudenmukaisuutta ja auttaa teidän korkeuttanne tässä
suuressa vaikeudessa. En ole jalosukuinen enkä oppinut, sillä ainoan
sivistykseni olen saanut ystävälliseltä ja vilpittömältä papiltamme
sellaisten väliaikojen kuluessa, jolloin en ole viljellyt maata, enkä
senvuoksi kykene lukemaan muiden ajatuksia. Teidän korkeutenne selitti
minulle asian toisella ja Rosenstein toisella tapaa. Onnettomuudeksi
voi juutalainen todistaa väitteensä papereilla, mutta teidän
korkeudellanne ei ole muuta varmuutta kuin sananne».

»Ja te uskallatte seisoa siinä edessäni, mies, ja sanoa, ettei
unkarilaisen aatelismiehen sana ole tuhansien kirjallisten todistusten
arvoinen».

»Tunnen hyvin vähän aatelisia, teidän korkeutenne, ja pelkään että
Gyöngyösin lakituvassa nuo allekirjottamanne paperit painavat kovasti
sanojanne vastaan».

»Sanoinhan teille, etten katsahtanutkaan noihin kirottuihin
papereihin», väitti Bideskuty itsepäisesti.

»On turha aloittaa tuolta samalta pohjalta, herra kreivi, ja
mielestäni on parasta teidän oman etunnekin kannalta, että kuuntelette
Rosensteinin kertomusta, voidaksenne sitten päättää, hyväksyttekö
tarjoukseni, vaiko ette».

»Miksi pitäisi minun ruveta kuuntelemaan hänen valeitaan? Miksi ei hän
tullut tänne toistamaan niitä, että voisin pieksää hänen valheellisen
sielunsa pois hänen kirotusta ruumiistaan?»

»Senvuoksi, että teidän korkeutenne on onnettomuudeksi ja mitä
huolettomimmasti luovuttanut itsensä ja hyvän nimensä ehdottomasti
hänen käsiinsä».

»Hyvän nimenikö»?

»Lain edessä olemme kaikki samanarvoisia, herra kreivi. Isä Ambrosius
voi sanoa teille, että jumalallisen oikeuden istuimen edessä ovat
kreivit ja talonpojat, juutalaiset ja kristityt samanarvoiset. Laki
on samanlainen heille kummallekin, ja kauniin maamme lainlaatijat ja
tuomarit koettavat olla niin oikeudenmukaiset kuin Jumala on opettanut
heitä olemaan. Tahtooko teidän korkeutenne nyt kuunnella? Minulla on
täällä taskussani kolmesta eri lainasta saamani velkakirjat, joissa
olette luovuttanut minulle varmuudeksi Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n,
tämän viimeisen ilman päärakennusta, tonttia ja ulkohuoneita. Nämä
lainat on teidän korkeutenne hyväksynyt ja suostunut maksamaan niistä
sovitun koron. Pyydän, ettette keskeytä minua, sillä tämä asia on
hyvin vakava liikeyritys, jossa tunteet saavat väistyä tosiseikkojen
tieltä. Teidän korkeutenne ei voi nykyisten olosuhteitten vallitessa
maksaa ollenkaan näitä korkoja, jotka ovat vielä viime vuodeltakin
suorittamatta, puhumattakaan pääomasta, jota teidän korkeutenne ei
kykene nyt eikä tulevaisuudessakaan milloinkaan maksamaan, koska
ette voi säästää floriiniakaan Rosensteinille menevien suunnattomien
maksujen vuoksi. Ymmärtääkö teidän korkeutenne minua»?

Bideskuty nyökäytti alakuloisesti päätään.

»Senvuoksi, kuten laki ja oikeus määräävät», jatkoi András tiukasti,
»ovat Kisfalun, Zárdan ja Bideskuty’n maat nyt laillista omaisuuttani.
Olen maksanut niistä kahdeksansataaviisikymmentätuhatta floriinia, tahi
enemmän kuin mikään muu samansuuruinen kartano tasangoilla maksaa».

András keskeytti hetkeksi, sillä köyhtyneen aatelismiehen kasvot
näyttivät niin surullisilta, että niiden ilme painui iäksi rehellisen
nuoren talonpojan mieleen. Hän oli pahoillaan, että hänen vieläkin oli
pakko kiertää veistä tuon onnettoman miehen haavassa.

»Olisin hyvin mielelläni odottanut ja suostunut lykkäykseen, kunnes
teidän korkeutenne olosuhteet olisivat näyttäneet hieman paremmilta»,
jatkoi hän hyvin ystävällisesti, »mutta asiain ollessa tällä
kannalla, en auttaisi siten teitä ollenkaan, vaan samalla myöskin
panisin oman omaisuuteni vaaranalaiseksi, johon en voi mitenkään
suostua. Rosenstein selittää ja minun on pakko myöntää hänen voivan
täydellisesti todistaa väitteensä, että sitten kuin teidän korkeutenne
oli lopettanut lainaamisen minulta, lainasitte vähitellen toiset
yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta häneltä, antamatta niistä muuta
varmuutta kuin nämä rakennukset. Tuo mainitsemanne suuri korko johtuu
juuri tästä syystä».

»En ole milloinkaan saanut noita rahoja. Olen valmis vannomaan
todistaakseni väitteeni, koska ei sanani riitä», vastusti Bideskuty
toivottomasti. »Tuo mies on hävytön valehtelija».

»Onnettomuudeksi on teidän korkeutenne hyväksynyt nuo velat
nimikirjoituksillaan».

»En lukenut noita papereita ollenkaan».

»Rosenstein vannoo päinvastaista. Ja hänellä on nuo velkakirjat
hallussaan. Kieltääkö teidän korkeutenne noissa papereissa olevan
nimikirjoituksensakin»?

»En! Olen luullakseni allekirjoittanut kaikkiaan seitsemän paperia. En
kiellä sitä. Kaksi silloin kun luovutin Kisfalun varmuudeksi, kaksi
taasen, kun kiinnitin Bideskuty’n maat, kaksi Zárdasta ja viimeisen
noin kahdeksan kuukautta sitten, jolloin kiinnitin tämän rakennuksen,
tontin ja ulkohuoneet sadastatuhannesta floriinista».

»Hallussani on ainoastaan kolme noista papereista, herra kreivi, enkä
tiedä mitään tuosta viimeisestä lainasta».

Asia näytti todellakin auttamattomalta. Bideskuty alkoi lopultakin
hämärästi käsittää, miten sanomattoman sokea ja herkkäuskoinen
hän oli ollut. Lahjomaton nemesis oli yllättänyt hänet keskellä
hänen ylpeyttään ja huoletonta ylellisyyttään, ja hän oli joutunut
auttamattomasti sellaisen ensimmäisen häikäilemättömän miehen
saaliiksi, joka oli virittänyt ansan hänen tielleen. Seurasi lyhyt
vaitiolo, jonka kuluessa tuo uhattu mies tuijotti alakuloisesti eteensä
koettaen turhaan etsiä keinoja välttämättömän ja uhkaavan vararikon
estämiseksi. András, ollen täynnä myötätuntoa ja valmiutta auttamiseen,
jota varten hän oli saapunut, haki sanoja esittääkseen tarjouksensa.

»Minusta tuntuu», sanoi Bideskuty vihdoin, »etteivät tuomanne uutiset
olisi voineet ollakaan enää pahemmat».

»Suokaa anteeksi, herra kreivi. Olen kertonut teille pahimman tilanteen
sellaisena kuin se nyt on, ja nyt on jo aika esittää teille apukeino,
jollaista aion nöyrästi teille ehdottaa».

»Apukeinoko? On siis olemassa sellainenkin.»

Unkarilaisen luonne on sangen häilyväinen ja toivorikas. Bideskuty
kohotti heti päätään ja toivon välähdys valaisi hänen surullisia
kasvojaan.

»Miksi sitten istutte siinä ja raautte kuin joku pahanilman lintu? Jos
teillä on hyviä uutisia, niin miksi kujeilette kanssani pilkkaamalla
onnettomuuttani?»

»Jokaiseen onnettomuuteen on aina joku apu, herra kreivi, mutta emme
ole aina valmiit suostumaan sellaiseen».

»Aiotteko lopultakin puhua saarnaamisen asemasta»? tiuskaisi Bideskuty
kärsimättömästi.

»Rosenstein, herra kreivi, tietää, että hänen rahansa ovat vaarassa,
koska hänellä ei ole niistä muuta varmuutta kuin nämä rakennukset,
ja suostuu senvuoksi luovuttamaan kaikki nuo hänen hallussaan olevat
paperit, joissa on herra kreivin nimikirjoitus, lainattujen rahojen
kolmannesta osasta».

»Kolmannesta osastako? Mutta äskenhän juuri sanoitte, että olen antanut
hänelle velkakirjoja yhdeksästäsadastaviidestäkymmenestätuhannesta
floriinista, ja kolmasosa siitä olisi siis...»?

»Kolmesataatuhatta floriinia käypää rahaa, herra kreivi», sanoi András.

»Mutta mies, olen sanonut teille jo ennenkin, että olette tehty
rahasta, eikä siis tuollainen rahamäärä ole teistä mainitsemisen
arvoinenkaan. En kumminkaan voi saada tuollaista rahamäärää kokoon
niinkään helposti kuin hyppäämällä tuosta ikkunasta taittaa niskani.
Minulla ei ole enää jalan leveyttäkään maata, jota voin sanoa omakseni,
eikä vilja-aumaakaan, jonka voin myydä. Teistä voi tuo keino tuntua
hyvältä, mutta minun viimeisille toivoilleni antoi se kuolettavan
iskun.»

»Tiedän kyllä hyvinkin hyvin, ettei teidän korkeudellanne ole
rahaa, enkä minä tarkoittanutkaan, että teidän olisi maksettava nuo
kolmesataatuhatta, vaan...»

»Vaan?»

»Vaan minun», sanoi András hyvin tyynesti.

Koska hänen esiintymisensä koko tämän keskustelun kuluessa oli ollut
hyvin tyyntä, katsoi Bideskuty, joka ei ollenkaan ymmärtänyt nuoren
talonpojan itseensäsulkeutuvaa luonnetta, hämmästyneenä tuohon mieheen,
joka puhui noin suuresta rahamäärästä yhtä tyynesti kuin kourallisesta
maissia.

»En ymmärrä teitä», sanoi Bideskuty vihdoin. »Ette luultavasti
täydellisesti tiedä asioitani. Mitä hyötyä siitä olisi, että olisin
teille velkaa kolmesataatuhatta floriinia sen sijaan, että nyt olen
velkaa Rosensteinille yhdeksänsataaviisikymmentätuhatta? En voi maksaa
sen paremmin toista kuin toistakaan ja alintakin mahdollista korkoa
olisi minun tulvan tällä korkeudella pysyessä mahdoton suorittaa.

»En ehdottanutkaan, että lainaisin nuo rahat teidän korkeudellenne»,
sanoi András niin hiljaa, että Bideskuty tuskin kuuli hänen sanojaan,
»vaan aioin lahjoittaa ne teille».

Selvästi koetteli tilanne hänen itsensähillitsemiskykyään suuresti.
Kun hän puhui, vapisivat hänen huulensa, ja hänen kuiskaavassa
äänessään oli omituinen läähättävä sointu. Hän hengitti niin kovasti ja
nopeasti kuin hänen voimakas rintansa olisi ollut räjähtämäisillään,
kädet olivat puristautuneet lujasti nyrkkiin ja otsan suonet olivat
pullistuneet kuin köydet. Kumminkaan ei mitään aavistamaton Bideskuty
voinut vielä ymmärtää.

»Aiotteko lahjoittaa nuo rahat minulle»? sanoi hän surullisen
arvokkaasti. »Näette unta, mies. Olen kyllä joutunut viime aikoina
suuriin vaikeuksiin, mutta en ole vielä, Jumalalle kiitos, vajonnut
niin alas, että otan vastaan almuja vieraalta».

»Ei, ei vieraalta, herra kreivi», lisäsi András vaikeasti, »vaan
sukulaiselta, läheiseltä sukulaiseltanne».

»En ymmärrä, mitä tarkoitatte. En voi odottaa saavani rahoja
keltään, ettekä suinkaan tekään luule sellaista mahdolliseksi. Mitä
tarkoitatte?» toisti hän jälleen.

»Herra kreivi», sanoi András vihdoin kartoittaen hermostuneisuutensa
voimakkain ponnistuksin ja suoristautuen täyteen pituuteensa niin,
että hän seisoi Bideskuty’n edessä Unkarin tasankojen talonpojan
ylpein ryhdin, »puutarhassani Kisfalussa on kaunis ruusupuu, joka
kasvaa erillään muista tuoksuen suloisesti. Äitini ei ole milloinkaan
istuttanut sen läheisyyteen mitään, sillä sekä hänestä että minusta on
tuntunut, ettei mikään muu kukka ole niin arvokas, että se saa kasvaa
tuon puun läheisyydessä, sillä niin verrattoman kaunis se on. Niin se
seisoi erillään monta vuotta, kasvaen joka kesä yhä ihanammaksi ja
täyttäen ilman ympärillään suloisella tuoksullaan. Lopulta kehittyi
se todelliseksi kuningattareksi vaatimattomampien hyvätuoksuisten
sisariensa keskellä, joita se kasvaessaan siinä erillään näytti kuin
halveksivan. Tänä vuonna, herra kreivi, on tuon suloisen puun juurelle
ilmestynyt vaatimaton sammalmätäs kenenkään voimatta sanoa, miten.
Kantoivatko linnut vallattomasti nuo mitättömät siemenet kukkien
kuningattaren hoviin, vai määräsikö tuo jumalallinen käsi, joka pitää
huolta jokaisesta ruohonkorresta ja lehdestäkin, että tuo vaatimaton
sammal saa juurtua tuon komean ruusun vierelle? Niin, kukapa sen
tietää, mutta noin vuoden ovat nuo pienet viheriät lehdet uskaltaneet
katsella niin läheltä puutarhan kuningatarta, toisten tuoksuvien ja
kauniiden kukkien saadessa pysyä kauniisti syrjässä».

Nuori talonpoika keskeytti hetkeksi. Hänen äänensä ei värissyt enää
ollenkaan, ja vaikka se vielä olikin matala ja äärettömän hellä, oli
se kumminkin selvä. Kaunis kukkaiskieli — syvän liikutuksen valtaaman
unkarilaisen luonteenomainen ilmaus — kaikui omituisen suloiselta tuon
kauniin nuoren talonpojan suusta, ja Bideskuty kuunteli vaistomaisesti,
tuntien samalla epämääräisesti, että tuon ylpeän ja tyynen ryhdin alla
oli niin voimakas tunteitten virta, että sitä oli kunnioitettava.

»Ensin, teidän korkeutenne», jatkoi András, »tahtoi äitini rangaista
sammalta sen julkeuden vuoksi aikoen repiä sen siitä juurineen ja
heittää sen muun roskan joukkoon pihalle, jossa se olisi saanut
mädätä, koska se oli uskaltanut mennä niin lähelle kuningatarta. Mutta
tuo mitätön pehmeä mätäs näytti niin viheriältä ja viileältä, ja
taivaalta paistava aurinko niin paahtavalta ja kuumalta, että äitini
salli sen jäädä siihen hetkiseksi suojelemaan kuningattaren jalkoja
kuumimmilta säteiltä. Siitä asti, herra kreivi, on se saanut olla siinä
paikoillaan, vaatimattomana ja suojelevana, viileänä ja viheriänä
kesän kuumuudessa, ja lämpimänä ja varjelevana talvisin suojelemassa
tuon komean kukan juuria kaikilta onnettomuuksilta, joita vaihtelevat
vuodenajat voivat tuoda mukanaan. Se ei kyllä lisää ruusun kauneuteen
eikä tuoksuun mitään, vaan kasvaessaan sen juurella huomaamatta ja
hoitamatta yhä suuremmaksi täyttää se kumminkin pieniltä linnuilta tahi
Kaikkivaltiaalta saamansa tehtävän».

Aikoivatko totuuden ensimmäiset aavistukset sarastaa hänen kuulijansa
mielessä, vai vetikö tuon äreän äänen hellä vetoava sointu Bideskuty’n
tarkkaavaisuuden yhä puoleensa, koska hän ei keskeyttänyt Andrásta?

»Kuten tuo vaatimaton sammal on uskaltanut ryömiä kukkien kuningattaren
jalkojen juureen, niin olen minäkin, Keményn András, vähäpätöinen
talonpoika, uskaltanut kohottaa katseeni tähtiin, ja noiden miljoonien
loistavien jalokivien, jotka muuttavat tasankomme taivaan niin
kuvaamattoman suloiseksi, joukosta olen valinnut yhden, joka kauniitten
sisariensa joukossa on kauniimpi kuin muut yhteensä».

Jälleen hän keskeytti ja voi Bideskuty’n kasvoista nähdä,
että aatelismies oli ymmärtänyt. Ylpeä kreivi nousi nopeasti
seisoalleen vihasta leimuavin silmin ja kohotti uhkaavasti kätensä
kuin rangaistaakseen julkeata talonpoikaa. András ei kumminkaan
liikahtanutkaan, vaan taivutti ainoastaan päänsä ollakseen valmis
ottamaan vastaan tuon nöyryyttävän lyönnin, jonka hän julkeudellaan
oli ansainnut. Mutta Bideskuty’n käsi vaipui alas ja vihan ilme
haihtui hänen silmistään. Hänen kasvoihinsa ilmestyi kerran vielä tuo
toivottoman ahdistuksen ja surun ilme, ja sanomatta sanaakaan kätki hän
kasvonsa käsiinsä.

»Herra kreivi», sanoi András vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen nöyrästi
ja hiljaa, »ette voi halveksia enemmän hulluuttani kuin itse jo olen
halveksinut, ettekä pilkata ylpeyttäni enemmän kuin minäkään, mutta
Kaikkivaltias ei ole sokaissut minua julkeuteni vuoksi, ettekä tekään
äsken vihoissanne senvuoksi lyönyt minua kuoliaaksi tähän paikoilleni.
Kuunnelkaa siis minua, teidän korkeutenne, ja muistakaa, että niinkuin
tuo sammal suojelee ruusua, niin haluan minäkin suojella ja rakastaa
tuota aarrettanne, jos uskotte sen minun haltuuni. Milloinkaan ei surun
henkäyskään ole uskaltava koskea ainoaankaan kuningattareni kultaiseen
kiharaan eikä tasangon tomu ole milloinkaan likastava hänen pukunsa
lievettä. Omaisuuteni ja maani, jotka kerran ovat olleet teidän,
muuttuvat silloin hänen omaisuudekseen, ja suurin onneni on katsella,
miten hänen pienet kätösensä niitä mielin määrin hoitavat Ja sitten
saatuani sellaiset oikeudet, että saan poistaa kaikki kivet hänen
tieltään, hankin myös itselleni oikeuden auttaa teitä nyt ja aina
kaikissa vaikeuksissa. Kerran tulevaisuudessa», lisäsi hän ensimmäisen
kerran värisevin äänin, samalla kun hänen leveästä rinnastaan tunkeutui
nyyhkytyksen tapainen ikävöivä huokaus, »jos Kaikkivaltias siunaa
vähäpätöisen talonpojan ja kuningattaren liiton, ja heikko ääni
kuiskaa korvaanne 'Isoisä!', tunnette jälleen elävänne omaa elämäänne
lapsenlapsessanne, koska tiedätte, että Kisfalun, Bideskuty’n ja Zárdan
kauniit maat ovat jälleen omanne».

Näiden Andráksen viimeisten sanojen jälkeen vallitsi huoneessa
kuolettava hiljaisuus. Pitkän yhtämittaisen itsensähillitsemisen
väsyttämä nuori talonpoika käveli ikkunan luo, ja nojattuaan päänsä
kylmään lasiin katseli hän kyynelien sumentamin silmin puutarhaan,
jossa auringon ensimmäiset lämpimät säteet alkoivat avata kauniita
varhainkukkivia kevätkukkia. Kauempaa siintivät rauhallinen ja autio
tasanko ja nuo viljavat maat, joita hän niin suuresti rakasti ja jotka
nyt lopultakin olivat hänen omansa. Mutta tämä hänen elämänsä unelma ja
miehuutensa päämäärä ei nyt kumminkaan tyydyttänyt häntä ollenkaan, kun
toinen ikävä oli hiipinyt hänen sydämeensä, tuollainen toivova kaipaus,
joka muutti hänet lapseksi pakottaen hänet vuodattamaan katkeria
kyyneliä niin, että hänen suuri ruumiinsa vapisi.

Äkkiä hän hätkähti, sillä muudan käsi laskeutui hänen olalleen
raskaasti, mutta ei vihaisesti. Hän kääntyi ja näki huolien taivuttaman
vanhuksen, jonka surullisissa silmissä oli sellainen nöyryytetyn
ylpeyden ilme, että se painui ikuisiksi ajoiksi nuoren rehellisen
talonpojan mieleen.

»Ystäväni, kun ensin huomasin», sanoi Bideskuty, »tarkoituksenne,
suutuin voimatta hillitä itseäni. Teidän on annettava minulle anteeksi,
sillä olen jo vanha mies, enkä ole vielä täydellisesti oppinut tämän
maakunnan tapoja. Ajatus, että antaisin tyttäreni talonpojalle, tuntui
minusta niin mahdottomalta, että unhotin hetkiseksi elämäni olevan
kirjaimellisesti teidän käsissänne, sillä jos minut ja perheeni
karkoitettaisiin kodistamme, en voisi milloinkaan kantaa sellaista
surua ja Jumala ainoastaan tietää, miten silloin vaimolleni ja
llonkalle tulisi käymään».

András olisi halunnut sanoa jotakin, mutta Bideskuty jatkoi heti:

»Tiedän teidän aikovan sanoa, ettette halua ahdistaa minua. Hei,
ystäväni, tuo asia voi kyllä olla niin, mutta me olemme kaikki
syntyneet vapaina tähän maailmaan, ja jokainen, joka voi vastustaa
kohtaloaan, taistelkoon niin hyvin kuin hän vain voi. Maa, joka
ennen oli minun, on liukunut käsistäni teidän haltuunne muutamien
huolettomien kynänvetojen ja kirottujen paperipalasten avulla.
Muutamien päivien kuluttua, ellei tapahdu ihmettä, jollaisia ei
nykyään usein satu, on minun perheineni lähdettävä täältä maantielle
kuin kodittomien ja ystävättömien mustalaisten, ja kaikki ne, jotka
ovat nauttineet vieraanvaraisuudestani, ovat ensimmäiset heittämään
minua kivillä hulluuteni vuoksi. Tämän toivottoman tilanteen ollessa
pahimmillaan tulette te luokseni, ette ainoastaan pelastamaan minua ja
omaisiani, vaan myöskin takaamaan, että kaikesta huolimatta tulevat
nämä maat kuulumaan lapselleni ja vihdoin lapsenlapsilleni. Mitä
voinkaan tehdä? Kun ihmisen kurkku uhataan katkaista puukolla, on pieni
asia kysyä, haluaako hän luopua omaisuudestaan».

»Herra kreivi!»

»Älkää sanoko mitään, sillä olette jo sanonut sanottavanne.
Kaikki lisäyksenne eivät voi nyt enää muuttaa asiaa. Puhuessanne
lapsenlapsistani löitte vahvimman valttinne pöytään ja takavarikoimalla
maani tiesitte saavanne suostumukseni. Voitteko lisätä siihen,
että rakastatte tytärtäni, jotakin vielä? Tietysti te rakastatte
häntä, sillä hän on hyvin kaunis ja äärettömästi teitä korkeammalla.
Rakastammehan kaikki Jumalaa ja neitsyt Mariaa. Haluatte ruveta
hänen orjakseen. Sitä en epäile, sillä polveuduttehan orjista.
Aiotteko sanoa tekevänne hänet onnelliseksi? Luullakseni vaivaudutte
kumminkin turhaan, sillä tyttäreni, Ilonka, ei voi tulla onnelliseksi
talonpojan majassa. Jos minä ja vaimoni annamme suostumuksemme tähän
omituiseen liittoon — muistakaa, että sanoin 'jos', siunaamme lastamme
lapsenlapsiemme ja heidän lapsiensa vuoksi, ja sentähden, etteivät
Bideskuty’n maat joudu silloin milloinkaan pois perheemme hallusta,
vaikka ne tahrautuvatkin ollessaan hetkisen talonpojan käsissä».

»Herra kreivi», sanoi András väsyneesti, »kun tulin keskustelemaan
kanssanne näistä asioista, koetin ajatella teitä vain tuon olennon
isäksi, jota melkein jumaloin. Eiköhän olisi parasta oman arvonne ja
minun vuokseni, ettette suututa ja loukkaa minua unhottamalla sen»?

»Suokaa minulle anteeksi, ystäväni, kiihkeyteni. Onnettomuudet ovat
niin lannistaneet minut, etten osaa enää selvästi ajatellakaan. Minulla
on paljon huolia, ja te olette niin nuori, ettette vielä ymmärrä
vanhuksen suruja. Ehkä ei ylpeytenne ole kärsinyt sellaista nöyryytystä
kuin minun nyt. Ettekö halua nyt poistua luotani, sillä minun on
ajateltava tätä asiaa rauhassa yksikseni, ennenkuin puhun siitä
kreivittärelle»?

András otti vaitiollen lakkinsa ja poistui koneellisesti huoneesta. Hän
kulki lämpiön poikki ja leveitä portaita alas kuin unissaan. Bideskuty
ei ollut sanonut mitään hyvästiäkään eikä ilmoittanut hänelle mitään
ratkaisevaa, vaan heittänyt arvoituksellisen »jos» Andrákselle vasten
naamaa tyynesti lausuttujen loukkauksien välissä, jolloin nuoren
talonpojan ylpeys oli kiemurrellut noiden kylmien, sydämettömien ja
julmien sanojen vaikutuksesta.

Miten voikaan rakkaus tehdä meistä sellaisia toivottomia hulluja, että
me tuon ainoan suloisen asian vuoksi olemme valmiit kärsimään sellaisia
kidutuksia, joita pahempia eivät helvetin hengetkään voi keksiä
Luojan rankaisemille sieluille? Kuinka omituista se onkaan, että me
tuollaisen maallisen olennon jalkojen juuressa olemme valmiit uhraamaan
miehuutemme ja itsekunnioituksemme, jolloin kumminkin tuo sama uhraus,
tuo sama alentuminen on kumminkin meistä jalompi työ kuin kaikki muut
kunniakkaat teot, koska se muuttaa meidät enkelien kaltaisiksi?

Miten András kulutti lopun päivästä, ei hän olisi voinut sanoa. Tiet
olivat niin ravalla, että Csillag voi vain vaikeasti löytää tien
mudasta. Kumminkin ymmärsi se isäntänsä surun, sillä se harhaili hänen
kanssaan pustalla kauan vielä senkin jälkeen kuin illan varjot olivat
kietoneet tasangon vaippaansa. Kaukaa kuuluva Tarnan kohina lisäsi
seudun luonteenomaista surullisuutta ja autiutta. Oli jo myöhäinen, kun
András vihdoin saapui rauhalliseen kotiinsa, missä Etelka kehruuksiensa
ääressä odotti levottomasti poikaansa. Kun hän kuuli Csillagin
kavioiden kapseen kartanolta, meni hän ovelle ja katsoi pimeässä, miten
András hoiti lemmikkiään ja vei sen sitten mukavaan pilttuuseen yöksi.
András ei nähtävästi ollut huomannut äitiään, sillä silloin olisi hän
ensimmäiseksi tervehtinyt häntä. Kun Etelka huomasi, miten raskaasti
ja hitaasti András lähestyi rakennusta, tunsi hän kuvaamatonta surua.
András pysähtyi puutarhaan tuon ihanan ruusupuun juurelle, jossa
oli paljon pieniä, ihanaa kesäkuuta ennustavia nuppuja, ja Etelka
ihmetteli, miksi hänen poikansa ensin koski kädellään jokaiseen nuppuun
ja kumartui sitten suutelemaan niitä.




XX

VASTAUS.


Neljä päivää myöhemmin tuli vastaus. Epäilys oli kestänyt neljä
kokonaista päivää, joiden kuluessa Andráksen rautainen terveys
huomattavasti heikkeni väsyttävän epävarmuuden jännittäessä hänen
mieltään. Kukaan ei kuullut hänen puhuvan tuon ajan kuluessa.
Vaitiollen hän työskenteli tuon rakastamansa maan hyödyksi, joka
nyt vihdoinkin oli hänen omansa. Melkein villin raivoin koetti hän
väsyttää voimakasta ruumistaan päivisin saadakseen nukkua muutamia
tunteja raskaasti ja unettomasti öisin. Toivoistaan, pelostaan ja
rakkaudestaan ei hän halunnut eikä uskaltanutkaan puhella, ja kun illan
hämärä alkoi laskeutua maalle, nousi hän Csillagin selkään ja harhaili
rauhattomasti pustalla. Tuolla hiljaisessa rauhallisessa autiudessa sai
hänen väsynyt mielensä rauhan, ja hänen pakottavat hermonsa löysivät
sieltä lievennystä ja lohdutusta. Joen kaukainen kohina tuuditti
häntä unhottamaan, ja ajattelevasti voi hän katsella tuntikausia
taivaalla liiteleviä haikaroita ja kiitäviä pääskysiä. Hän oli
kertonut kaikki Etelkalle, sillä olisi ollut hyödytöntä pettää häntä.
Hänen rakastavat ja levottomat äidin silmänsä tunkeutuivat syvälle
rakastamansa pojan sieluun, ja jo kauan aikaa sitten oli hän arvannut
poikansa salaisuuden, oli nähnyt hurjan ilon muuttuvan mielettömäksi
suruksi ja virinneen toivon väistyvän synkän toivottomuuden tieltä.
Ja vaitiollen oli hän itkenyt ja rukoillut Jumalaa ja neitsyt Mariaa
torjumaan onnettomuuden, joka uhkasi hänen Andráksensa onnea. Hänen
viisas järkensä, jonka rakkaus poikaan oli muuttanut vielä monta
kertaa terävämmäksi, näytti hänelle sen kauhistuttavan tilanteen,
jonka niin mahdoton ja epäsäätyinen avioliitto varmasti aiheuttaisi
vaatimattoman talonpojan kodissa. Tuo ylpeä aatelisnainen, joka oli
kasvatettu kehdosta alkaen halveksimaan talonpoikia, suostui vasten
tahtoaan, pelastaakseen vanhempansa vararikosta, erään tuon halveksitun
rodun jäsenen puolisoksi. Voi kuinka säälittävää ja häpeällistä se
oli, puhumattakaan katumuksesta! Etelka näki erehtymättömän varmasti
sen halveksimisen, jolla tuo kaunis tyttö laski pehmeän valkoisen
kätensä Andráksen karkeaan päivettyneeseen kouraan, ja aavisti sen
punastumisen, vihan ja pelon, jolla hän suhtautuisi miehensä tavattoman
vakaavaan kiihkoon, tuon oppimattoman ja puoleksi sivistyneen
talonpojan intohimoon, joka oli syntynyt ja kasvanut tasangon
vapaudessa, jossa lämmin elähdyttävä luonto oli opettanut hänelle
elämän velvollisuudet ja monia vuosia kestäneen hirmuhallituksen
aikana nähnyt, miten hänen kaikki tunteensa ja mielenilmauksensa
tukahdutettiin säälimättä. Nyt, kun hän oli rikas, vapaa ja miehuutensa
parhaimmassa kukoistuksessa, oli hän valmis katkaisemaan jokaisen
kahleen ja vaatimaan vastarakkautta olennolta, joka vastaisi kiihkolla
kiihkoon, intohimolla intohimoon ja suuteloilla suuteloihin.

Etelka itki ja rukoili ajatellessaan poikaansa, jonka sydän kuihtui
ikävästä saada nähdä hymy noilla ylimyksellisillä huulilla ja jonka
miehuus väsyi poistaessaan halveksimisen juovia tuon kauniin suun
ympäriltä.

Voi, millainen murskaava lyönti se olisikaan, jos tuo huoleton,
mutta kumminkin rakastava isä, joka aikoi uhrata lapsensa omien
tyhmyyksiensä sovittamiseksi, ja tuo ylpeä kreivitär, joka salli
tyttärensä alentua niin paljon kullan ja muun maallisen tavaran vuoksi,
kumminkin kieltäytyisivät antamasta suostumustaan! Tuo lyönti olisi
peloittava sattuessaan, ja Etelkan sydämeen koski rukoillessakin, kun
hän ajatteli poikansa surua ja toivottomuutta, jos nuo hänen kauniit
unelmansa nopeasti ja peruuttamattomasti kuihtuisivat. Mutta vaikka tuo
lyönti koskisikin julmasti, haihtuisi sen aiheuttama kipu kumminkin
nopeasti, ja Etelka luotti, että kaikki muut asiat syrjäyttävä huoli
maasta opettaisi hänet pian unhottamaan tuon toisen rakkauden, tuon
kangastuksen tapaisen näyn, joka oli syntynyt vain haihtuakseen.

Kuinka äärettömästi paljon parempi se olisikaan kuin epäsäätyisen
avioliiton aiheuttama päivittäinen ja tuntinen kidutus, menetetty
elämä, kauhea häpeä, muutamien tuntien mieletön ilo ja elämän
pituinen katumus. Ja nyt oli tuo vastaus saapunut. Bideskuty’n
jalosukuinen kreivi oli lähettänyt sanan Keményn Andrákselle, että
tämä tulisi kartanoon osoittamaan kunnioitustaan jalosukuiselle
kreivittärelle ja nuorelle neidille. Talonpoikaa oli pyydetty tulemaan
kunniatervehdykselle jalosukuisen kreivittären luo; tähdet olivat
laskeutumaisillaan taivaasta kävelläkseen tasangolla.

Kun sana tuotiin, ei András ollut kotona. Jánko oli ratsastanut
Bideskuty’sta palaen uteliaisuudesta, mitä kreivin erikoinen
armollisuus oikein tarkoittikaan. Hän olisi halunnut viipyä kysyäkseen
satoja eri asioita, sillä Bideskuty’n keittiössä oli kukin laulanut eri
säveltä arvaillessaan asiaa, mutta Etelka näytti niin surulliselta ja
vaiteliaalta, ettei hän uskaltanut sanoa mitään. Hänestä tuntui kuin
hän tietämättään olisi tuonut huonoja uutisia, ja kun hän ratsasti
tiehensä, ihmetteli hän, miksi Etelkan silmät täyttyivät kyynelillä,
kun hän kuuli poikansa osaksi tulleesta odottamattomasta kunniasta.

Etelka oli iloinen, että András sattui olemaan poissa kotoa. Hän oli
ratsastanut päivän koittaessa Zárdaan, ja äiti halusi puristaa poikansa
lujasti syliinsä silloin kun hän ilmoittaisi pojalleen nuo suuret
uutiset — tuon hänen mielettömimpien toivojensa toteutumisen.

Hän katseli ovelta, kunnes Jánko hävisi näkyvistä, ja käänsi
sitten silmänsä pustalle tuijottaen Zárdaan päin. Kun hän huomasi
taivaanrannalla pienen pisteen, joka vähitellen suureni muodostuen
lopulta mieheksi ja hevoseksi, jotka vaivalloisesti kulkivat rapaisella
tiellä, meni hän raskaasti huoaten huoneeseensa.

Hän odotti, kunnes hänen ratsastuksen väsyttämä poikansa oli
polvistunut hänen rukkinsa viereen, kietonut käsivartensa hänen
ympärilleen ja painanut pakottavan päänsä hänen olkapäätään vasten.
Sitten vasta hän sanoi:

»András, seuratkoon siitä sitten joko hyvää tahi pahaa, ovat toivosi
nyt kumminkin toteutuneet. Kreivi on pyytänyt sinua tulemaan kartanoon,
että voisit kunnioittaa naista, josta on tuleva puolisosi».

Seurasi kuolettava hiljaisuus, sillä András ei puhunut eikä
liikahtanutkaan. Hänen käsivartensa olivat vielä Etelkan ympärillä
ja pää hänen olkapäällään. Etelka tunsi hänen otteensa tiukkenevan
ja hänen koko ruumiinsa vapisevan, ja vaikka hän ei voinutkaan nähdä
poikansa kasvoja eikä kuulla hänen hengitystään, tunsi hän kumminkin,
miten äkkiä kiihkeä nyyhkytys kuin liiaksi rasitetun sydämen purkaus
vapisutti hänen ruumistaan päästä jalkoihin asti, ja hurjasti
huudahtaen, mikä vihdoinkin ilmaisi tukahdutettujen intohimojen,
rakkauden, toivojen ja niin päättäväisesti hillityn pelon voimakkuuden,
painoi hän päänsä äitinsä syliin ja nyyhkytti tämän suuren ilon
vaikutuksesta niin hurjasti, että se kuulosti äidistä melkein tuskan
purkaukselta.

Etelka koetti ystävällisesti tyynnyttää häntä, silitellen hänen
kosteata tukkaansa ja puhuen hänelle samanlaisia helliä rohkaisevia
sanoja kuin silloinkin, jolloin András pienenä poikana oli tullut
hakemaan turvaa häneltä isän raakoja sanoja ja solmuruoskaa vastaan.
Purkaus meni vähitellen ohitse, mutta vielä pitkäksi aikaa jäi hän
tuohon asentoon irroittamatta käsivarsiaan äitinsä ympäriltä ja
nostamatta päätään hänen sylistään. Ja äiti raukka rukoili Jumalaa
kyyneleisin silmin, ettei hänen rakas poikansa tarvitsisi pettyä tässä
suurimmassa ilossaan.




XXI

JALOSUKUINEN NEITO.


Aamu oli yhtä levoton kuin yökin, sillä suurimman osan siitä olivat
Bideskuty ja kreivitär Irma valvoneet ajatellen, mitä seuraava
tapahtumista rikas päivä toisi mukanaan.

»Toivon, että olisimme sanoneet hänelle kaikki», huokaisi Bideskuty
itsekseen lähettäessään Jánkon viemään tuota kohtalokasta sanaa, joka
toisi tuon omituisen kosijan kreivilliseen taloon.

»Paremmin emme olisi osanneet menetellä», sanoi kreivitär Irma
tyytyväisesti katsellessaan tyttärensä nauhoja ja koruja valitakseen
niistä sopivimmat tähän merkitykselliseen tilaisuuteen.

Päivälliseen ei ollut enää pitkälti, ja Bideskuty’n kreivi käveli
hermostuneesti tupakkahuoneessaan voimatta istua hiljaa ja kykenemättä
vetelemään haikuja mielipiipustaankaan odottaessaan levottomasti ja
peläten tätä ensimmäistä kohtausta, koska hän ei tiennyt, tulisiko
hänen tyttärensä suhtautumaan siihen niin, ettei synny mitään
ikävyyksiä.

Hänellä oli ollut kova työ selittäessään puolisolleen niitä julmia
välttämättömyyksiä, jotka pakottivat heidän ainoan lapsensa, noiden
päälliköiden viimeisen jälkeläisen, jotka olivat auttaneet kuningas
Mátyáksen valtaistuimelle, rupeamaan talonpojan vaimoksi — orjan
pojanpojan puolisoksi. Noin mahdottomalta tuntuva polkunaiminen
tuntui kreivittärestä ensin sanomattoman hirveältä, mutta kun hänen
valittavakseen asetettiin pari ehtoa, haluaako hän mieluummin
elää suuressa köyhyydessä jossakin maakunnan kaupungissa yhden
palvelijattaren kera, joka keittää heidän ruokansa, ja kuunnella
veronkantajien äreää koputusta oveen, vaiko antaa tyttärensä miehelle,
joka on niin paljon alapuolella häntä, mutta jolla on kumminkin niin
paljon varoja, että Bideskuty voidaan kohottaa entiseen suuruuteensa,
valitsi hän mielestään pienemmän pahan.

Otaksuma, että tähän valintaan sekoittui hieman itsekkäisyyttä, olisi
kreivitär Irmasta tuntunut sanomattoman mahdottomalta. Avioliitto oli
hänen mielestään samanlainen liiketoimi kuin maan ja vehnän myyminen
ja ostaminenkin, ja liian vakava asia mistään hellästä tunteesta
johtuvaksi. Nuoren talonpojan toivo saada itselleen jalosukuinen
puoliso, koska hän oli ollut kylliksi rohkea kootakseen rikkauksia,
oli niin selvä asia, ettei sitä kannattanut suurestikaan ihmetellä, ja
otaksuma, että Ilonkalla oli salaisia ihanteita, joita hänen äitinsä ei
tiennyt, oli jo itsessään mahdottomuus.

Kreivitär Irma ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavankaan rakkaudesta
johtuneista avioliitoista. Vararikko oli aito talonpoikaisin
arvostelukyvyttömin tavoin koputtanut ja tunkeutunut Bideskuty’n
ylimykselliseen taloon, mutta silloin oli samalla ilmestynyt eräs
avioliittotarjous, joka kyllä tuntui luvattomalta ja hirveältä, mutta
kumminkin hyvin mahdolliselta, ja jolla tuo sata kertaa kauheampi
ja luonnottomampi onnettomuus voitiin torjua. Kun kreivitär Irma
ajatteli tulevia sukupolvia, kuten hänen miehensäkin oli tehnyt,
velvollisuudesta menneitä sukupolvia ja kuuluisaa nimeä kohtaan, jonka
kantajat olivat viiden vuosisadan aikana lisänneet sotaisen isänmaansa
historiallista mainetta, mutta joiden viimeisiä jälkeläisiä nyt
uhattiin karkoittamisella ja vararikolla, tiesi hän mielestään selvästi
velvollisuutensa ja teki mielestään uhrauksen, kun hän pakotti itsensä
hyväksymään ehdotuksen ja horjumatta täyttämään sen. Hän ilmoitti
asian tyttärelleen lohduttaen häntä, että hän saa olla äitinsä luona
vuoden kahdestatoista kuukaudesta yksitoista ja elää suottaleskenä
vanhempiensa turvissa. Kreivitär Irman mieleen ei nimittäin
juolahtanutkaan, että talonpoikainen mies uskaltaa vedota oikeuksiinsa
ja pitää vaimoaan matalassa talossaan. Hän luuli varmasti tehneensä
tämän päätöksensä tyttärensä ja miehensä onnellisuuden turvaamiseksi,
ja toimivansa epäitsekkäästi ja oikein tässä asiassa. Kreivittären
väsyttävät moitteet olivat niin nöyryyttäneet murtuneen Bideskuty’n,
että hän oli jättänyt lapsensa tulevaisuuden puolisonsa käsiin.

»Salli hänen valita vapaaehtoisesti», sanoi hän melkein katuvaisesti.

Mutta kreivitär Irma sanoi hänen epäröimistään »hentomieliseksi
mielettömyydeksi».

»Anna minun järjestää koko asia», sanoi hän, »äläkä, Jumalan nimessä,
sekaudu siihen. Olet näyttänyt olevasi aivan taitamaton hoitamaan omia
asioitasi. Tämän aion nyt ainakin viedä läpi».

Bideskuty ei saanut milloinkaan tietää, mitä äidin ja tyttären välillä
tapahtui. Keskustelu tapahtui myöhään eräänä iltana ja kesti pari
tuntia, ja kun kreivitär vihdoin tuli nukkumaan sanoi hän:

»Voit lähettää sanan tuolle talonpojalle huomenna. Kuta nopeammin tämä
avioliitto solmitaan, sitä parempi on se meille kaikille».

Bideskuty olisi halunnut kysellä paljonkin. Hän rakasti sydämestään
kaunista tyttöään ja oli ylpeä hänestä.

»Muistan nyt, Gyuri, etten ole kertonut llonkalle, miksi tämä
avioliitto on välttämätön. Jumalalle kiitos, olen saanut hänet
tottelemaan vanhempiaan kyselemättä tämän päätöksemme syitä».

»En halua tehdä häntä onnettomaksi», vastusteli Bideskuty.

»Mutta, rakas Gyuri, millaisia tyhmyyksiä sinä nyt puhutkaan! Hän ei
ole ollenkaan onneton, sillä sellaiseen ei hänellä ole minkäänlaista
syytä. Koska hän ei tunne tuota miestä ollenkaan, ei hän voi
halveksiakaan häntä, eikä senvuoksi olla onnetonkaan».

Tämä oli nähtävästi vastustamatonta johdonmukaisuutta. Bideskuty
huokaisi, mutta luotti vaimonsa arvostelukykyyn. Hän uskoi
täydellisesti, että naiset tuntevat parhaiten toisensa, eikä hänellä
sitäpaitsi milloinkaan ollut ollut oikeutta sekaantua tyttärensä
kasvattamiseen.

Ja Keményn Andrákselle oli lähetetty sana. Häntä odotettiin saapuvaksi
joka hetki. Bideskuty oli hirveästi hermostunut ja katsoi levottomasti
vaimoonsa, joka istui suorana ja tyynesti huoneen keskellä ja nypläsi
jotakin kudosta ärsyttävän levollisesti. Ilonka istui erään ikkunan
vieressä ristissä olevin toimettomin käsin ja katse käännettynä pois
vanhemmistaan. Bideskuty, joka oli pelännyt ja odottanut kyynelillä
ja rukouksilla höystettyä naisellista liikuttavaa kohtausta, tyyntyi
kokonaan nähdessään tyttärensä niin vakavana ja rauhallisena.

Hänestä tuntui kumminkin kuin Ilonka olisi suuresti muuttunut viime
yön kuluessa. Tyttö näytti muuttuneen jollakin tavoin ylväämmäksi ja
vanhemmaksi. Hänen silmissään ei ollut kyyneliä, vaan niissä oli niin
kummallinen ilme kuin ne olisivat katsoneet johonkin hyvin kauaksi.
Punakin oli kadonnut kokonaan hänen poskiltaan. Kreivitär Irmahan oli
kumminkin sanonut, ettei lapsi ollut onneton. Hän ei varmastikaan
ollut vastustanut ollenkaan, ja näytti nyt hyvin tyynesti odottavan
tulevaa miestään. Luonnollisesti olivat tyttömäinen ujous, jännitys ja
uteliaisuus kalvistuttaneet hänen poskensa ja muuttanut hänen katseensa
omituisesti hajamieliseksi.

Nyt kuului akasiakujanteelta hevosen kavioiden kapsetta. Bideskuty
kuivasi hien otsaltaan ja hänen hermostumistaan oli jälleen hyvin
tuskallinen katsella. Kun kreivitär Irmakin nypläsi kudostaan,
vapisivat hänenkin sormensa, ja kun alkoi kuulua ääniä, ovien
aukaisemisen ja sulkemisen synnyttämiä paukahduksia, ja käytävien ja
lämpiön kivilattialta kuuluvia raskaita askelia, jotka sekoittuivat
Jánkon kevyempiin, pysyi ainoastaan Ilonka liikkumatta paikoillaan.
Hänen ristissä olevat toimettomat kätensä eivät vapisseet ja ainoastaan
silmät kääntyivät nyt oveen päin avautuen suuriksi ja hehkuen.

Silloin Jánko avasi sen, ja aivan hänen takanaan seisoi tuo pitkä
talonpoikaiskosija maalauksellisessa komeassa kansallispuvussaan näkyen
selvästi tammioven tummaa taustaa vastaan. Hänen tavatonta pituuttaan,
leveitä voimakkaita hartioitaan ja hänen olemuksensa arvokkaisuutta
näyttivät vielä lisäävän tuo suuri lammasnahkaviitta, jonka Etelka
oli koruompeluksin ja merkein kaunisti koristellut, ja joka ulottui
hänen olkapäitään nilkkoihin asti, suurilla hopeasoljilla kaunistettu
leveä vyö, valkoiset leveät pellavahihat ja housut, jotka olivat
oikeat erikoisen hienouden ja hienon koruompeluksen mestariteokset.
Hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat ja hänen tummat, tuliset ja
magnetisoivat silmänsä tutkivat heti huoneen jokaisen kolkan, kunnes
ne huomasivat tuon ikkunan vieressä istuvan olennon. Hän näytti olevan
aivan huumautunut, kun hän lumottuna käveli huoneeseen ja kumartui
suutelemaan kreivitär Irman kättä jonka tämä armollisesti oli alentunut
ojentamaan hänelle.

Tervehdittyään häntä alkoi kreivi puhella sekavasti maistaan ja
tulvasta, sateesta ja auringonpaisteesta. András tuskin kuuli hänen
sanojaan, mutta koetti kumminkin vastailla järkevästi yrittäessään olla
katsomatta ikkunaan päin, jonka luona kreivitär jutteli tuon hurmaavan
nyt omituisesti kalpean ja hennolta näyttävän olennon Kanssa.

Silloin viittasi kreivitär nopeasti hänelle, mutta hänellä oli tuskin
voimia liikkua. Hän siveli kädellään silmiään, sillä hänen näkönsä
alkoi himmetä.

Tuo miellyttävä valkoinen olento oli noussut seisoalleen. Kun András
lähestyi, katsoivat nuo suuret siniset silmät häneen kiihkeästi ja
peläten.

»Ilonka, lapseni, tämä on Keményn András Kisfalusta. Hänellä on minun
ja isäsi suostumus tunnustaa rakkautensa sinulle ja pyytää sinua
vaimokseen».

Ääni kuulosti tulevan hyvin kaukaa. Jyrinä kuin tulvivan Tarnan kohina
täytti Andráksen korvat, ja kaikki hänen aistinsa näyttivät yhtyneen
hänen katseeseensa, kun hän tuijotti unelmiensa esineeseen.

»Ojenna hänelle kätesi, Ilonka»!

Hento valkoinen käsi ojentui koneellisesti ja tottelevaisesti häntä
kohti, ja András kumarsi hyvin syvään, kun hän vapisten puristi sen
omaansa. Hänen silmissään oli niin äärettömän ikävöivä ja hellä ilme,
ja hänen voimakkaat ja karskit kasvonsa näyttivät niin vetoavilta,
niin äärettömän liikutetuilta ja syvästi tunteellisilta, kun ne
rukoilivat yhtä ainoata vastaavaa katsetta noilta sinisilmiltä, jotka
katsoivat niin omituisesti ja tylsästi häneen kuin hän nöyryydessään,
rakkaudessaan ja ihailussaan olisi ollut hyvin kaukana tytöstä.

Hellästi hän kohotti tuon pienen käden huulilleen ja koetti lämmittää
sitä pitkällä intohimoisella suudelmalla Mutta silloin näytti tyttöä
värisyttävän ja hän koetti tempaista kätensä irti. András halusi puhua
hänelle, mutta kiihkeät nyyhkytykset tukkivat hänen kurkkunsa niin,
ettei hänen voinut muuta kuin pitää tuota pientä kättä omassaan ja
katsella ikävöiden noihin sirusiin silmiin, jotka tuijottivat niin
omituisesti ja hajamielisesti muualle.

Ilo, ah, suuri, ääretön ja täydellinen ilo täytti hänen sydämensä, niin
että se oli murtua, ja sen tuottama tuska tuntui kovemmalta kuin hän
jaksoi kestää.

Kreivi tuli puhumaan hänelle ja kreivitärkin sanoi muutamia sanoja,
sillä molemmat halusivat nähtävästi käyttäytyä hyvin ystävällisesti.
Heidän sanansa ärsyttivät kumminkin Andráksen hermoja ja haihduttivat
säälimättömästi hänen viehkeän lumouksensa palauttaen hänet takaisin
maailmaan. Pieni käsi vedettiin pois, ja hänen oli pakko kääntyä
Bideskuty’yn päin, joka vei hänet huoneen toiseen päällään puhumaan
liikeasioista. Kuinka kauan tätä kesti ja mitä hän sanoi, ei András
tiennyt. Puheet liikeasioista ja muodollisuuksista, ja keskustelu
avioliittosuunnitelmista hermostuttivat ja tympäisivät häntä. Hän
halusi nostaa tuon hennon olennon käsivarsilleen ja ratsastaa hänen
kanssaan Csillagin selässä kauas pustalle.

Ilonka ei ollut puhunut sanaakaan. Koko kohtaus tuntui Andráksesta
omituisesti kuvitellulta, sillä kreivin ja kreivittären äänet
kuulostivat hänestä paljaalta sekamelskalta ja hänen unelmiensa
esinekin häipyi melkein näkymättömiin hänen yhtämittaa katsoessaan
samalle suunnalle. Kreivitär puhui jostakin toukokuusta sanoen
sen olevan sopivimman ajan häiden vietolle, ja András vastasi kai
siihen jotakin, koska kreivitär sitten heti nousi ja sanoi muutamia
hyvin sovittavia sanoja. Mutta sen jälkeen muuttui kaikki pimeäksi,
surulliseksi ja tyhjäksi, sillä ikkunan vieressä olevalla tuolilla ei
istunut enää ketään.

Bideskuty’n kreivikin vaikeni, ja András otaksui, että hänen oli
poistuttava. Hän halusikin päästä yksikseen ratsastaakseen pustan
poikki ja kuunnellakseen Csillagin kavioiden kumeaa kapsetta,
halusi poistua tästä linnasta, jonka ilma tuntui äkkiä muuttuneen
jäädyttäväksi ja jossa pahojen aavistusten kauheat aaveet näyttivät
tanssivan hirmuista kuolontanssia hänen edessään.

Bideskuty seurasi häntä ovelle ja ojensi omin käsin hänelle
jäähyväismaljan täynnä jaloa unkarilaista viiniä. Jánko seisoi
ihmetellen portailla ja oli vähällä kaatua selälleen, kun hän kuuli
kreivin sanovan: »Olkoon Jumala kanssasi, poikani! Sunnuntaisin olet
aina tervetullut päivälliselle tänne».




XXII

UNELMA.


Lopun päivästä vietti András tasangolla, sillä hän ei olisi voinut
kertoa äidilleenkään kohtauksesta, tuosta hennosta näystä ja pienestä
kätösestä, jota hän rohkeuksissaan oli uskaltanut suudella. Hän antoi
Csillagin harhailla mielinmäärin, ja levitettyään viittansa tasangolle
heittäytyi hän sille ja rupesi haaveilemaan tuosta ihmeellisestä, juuri
äsken tapahtuneesta asiasta.

Se tuntui hänestä vieläkin kuvitellulta, ja haaveillen tuijotti hän
omiin karkeihin, päivettyneihin käsiinsä, jotka olivat puristaneet
erästä niin pientä ja, ah, niin kylmää kätöstä. Nyt kun hän oli
näin kaukana unelmiensa esineestä, kirosi András kömpelyyttään ja
vaitioloaan. Oli niin paljon asioita, joista hänen olisi pitänyt puhua
tytölle, jos vain nuo suuret sinisilmät olisivat kerrankin katsoneet
häneen ja ellei tyttö olisi tuntunut hänestä niin omituiselta ja
kaukaiselta, ja ellei tuo heikko väristys; joka oli vapisuttanut hänen
nuorta ruumistaan silloin, kun hän polttavan ja kiihkeän intohimon
tulistuttamana painoi suukkosen tytön jääkylmälle kädelle, olisi
estänyt häntä.

Hänenhän olisi pitänyt sanoa tytölle: »Rakastan sinua, Ilonka! Nyt
olet minun peruuttamattomasti»! Mutta jos hän olisi yrittänyt ilmaista
ääretöntä rakkauttaan sanoin, olisi se vain saastunut.

Hänen, hänen! Tyttö tulisi todellakin jonakin päivänä hänen omakseen.
Eikä tuo päivä ollut enää kaukanakaan, sillä olihan kreivitär puhunut
jotakin toukokuusta. Kun aurinko alkaa paistaa kuumasti ja ruusut
kukkivat, tulee Ilonka hänen kanssaan kotiin, ja hänen valkoinen,
hento ja kevyt olentonsa täyttää matalan maalaistalon sellaisella
kirkkaudella, että se on melkein jumalallista. Hän voi kilpailla
laskeutuvan auringon viimeisten säteiden kanssa, jotka sitten aina
tunkeutuisivat pienistä ikkunoista leikkimään hänen kultaisissa
kiharoissaan. Huoneessa tulisi olemaan hiljaista, sillä Etelka menisi
varmaankin omaan huoneeseensa joko rukoilemaan tahi kehräämään, ja
jättäisi poikansa morsiamineen rauhaan. Hänen morsiamensa auringon
kultaamme hiuksineen! András halusi katsella jokaista tuon kauniin
pään kiharaa ja koskea kunnioittaen ja tuollaisin erityisin epäluulon
itsemääräävin kidutuksin jokaista hiusta, ennenkuin hän uskaltaisi
puristaa tuon kuningattarellisen olennon kokonaan syliinsä ja
juoda kyllästymättömin silmin tuota Jumalan hänelle, mitättömälle
talonpojalle, joka nyt oli kuningastakin ylpeämpi, varaamaa suloisuutta.

Ah, millaista tuon unelman aiheuttama ilo olikaan, kuinka suloista
tuon lumoavan näyn aiheuttama tuska, jonka kärsiminen oli sulaa
onnellisuutta, ja millaista riemua tuo kuvaamaton kidutus tuottikaan!
Ollen yksinään autiolla tasangolla kaukana ihmissilmien näkyvistä
uskalsi András loihtia esille tuon näyn ja mielettömästi iloiten
kiduttaa itseään noilla kangastuksen tapaisilla haaveilla noista
suurista ja ihmeellisistä sinisilmistä, jotka vastaava intohimo muutti
helliksi ja sameiksi, kosteiksi ja tunteellisiksi, tuosta hienosta
pienestä suusta, joka oli yhtä tuoksuva ja puhdas kuin ruusunnupun
lehdet, noista hymyilevistä ja suuteloille alttiista huulista, hänen
lämpimistä henkäyksistään, hänen silmiensä kyynelistä ja hänen
hennoista sieraimistaan tulevasta nopeasta huokumisesta. Ilonka hänen
sylissään, hänen morsiamenaan ja vaimonaan! András sulki silmänsä ja
näky haihtui. Sen sijalle ilmestyi kumminkin toinen, tuo muutamia
tunteja sitten tapahtunut kohtaus. Hän muisteli miten kylmä tuo hento
ja ylväs tyttö, ja miten hajamielinen noiden suurien ja kyynelettömien
silmien katse oli ollut, ja miten omituiselta tuo väriseminen oli
tuntunut, joka oli jäähdyttänyt tuon pienen kätösen vielä kylmemmäksi
ja jäykemmäksi.

Mutta ei, tämä näky ei ollut pysyväinen! Hänen tulisuutensa lämmittäisi
kyllä tuon kylmyyden, hänen hehkuvat silmänsä vangitsisivat varmasti
tuon hajamielisen katseen, ja tuon väristyksen tyynnyttäisi kyllä hänen
rakkautensa. Hän halusi kylvää ruusuja hänen tielleen, varallisuutta,
iloa, huveja ja kaikkea muuta, jotka voivat viekoitella hymyn noille
huulille ja hellän katseen noihin silmiin, ja ellei ne riittäisi, mitä
hänellä oli, mitä hän voi tehdä ja antaa hänelle, tahtoi hän luovuttaa
elämänsä noihin pieniin käsiin hänen murskattavakseen, jos hän halusi.

Kauan vielä senkin jälkeen kuin pimeys oli laskeutunut tasangolle
makasi András maassa kääriytyneenä viittaansa ja katseli nopeasti
kiitäviä pilviä ja seurasi haaveillen jokaista tuikkivaa tähteä.

Etelka tiesi, ettei hän saisi nähdä poikaansa sinä iltana, mutta
huolimatta siitä ei hän voinut nukkua, vaan istui ikkunan luona
ristissä käsin ja katseli levottomasti tasangolle. Kun ensimmäiset
kultaiset juovat rikkoivat taivaan pimeyden, kuuli hän Csillagin tutun
kavioiden kapseen. Silloin sammutti hän kynttilät ollen tyytyväinen,
että hänen poikansa oli turvassa, ja tietäen hyvin, että András halusi
nyt olla yksinään. Hän kuunteli poikansa askelia, jotka olivat kevyet
ja joustavat, ja katseli pihalle, kun András kävellen suorana vei
Csillagin talliin. Mennessään puutarhan poikki, pysähtyi hän jälleen
tuon rakastamansa ruusupuun luo, jonka viheriöiden oksien välistä näkyi
yksi ainoa punainen nuppu. Etelka muisti nyt, että hänkin aikaisemmin
päivällä oli huomannut tuon aukeamaisillaan olevan kukan, jonka András
nyt nopeasti ja riemuiten taittoi vieden sen mukanaan huoneeseensa.




XXIII

KUINKA KYLÄLÄISET SUHTAUTUIVAT UUTISIIN.


Jumalalle kiitos, uutiset leviävät hyvin hitaasti näillä tasangoilla
kaikkina aikoina ja erittäinkin silloin kun kevätsateet muuttavat
tiet melkein pohjattomiksi. Kreivitär Irma oli luottanut siihen
päättäessään, että tuo onneton avioliitto oli solmittava, ennenkuin
uutiset siitä kantautuivat heidän tuttaviensa ja sukulaistensa korviin.
Sitten kuin se oli tehty, saivat he mielellään hänen puolestaan
arvailla niitä mahdollisia ja mahdottomia syitä, joiden vuoksi ylpeä
kreivitär oli antanut ainoan tyttärensä talonpojalle.

Ilonka oli ollut väsyttävä, väsyttävämpi kuin kreivitär Irma
milloinkaan oli uskonut oman tyttärensä olevan — ei kumminkaan
senvuoksi, että tyttö olisi vastustellut tahi ollut muuten
tottelematon. Jumalalle kiitos, unkarilaisten aatelisten tyttäret eivät
olleet vielä omistaneet noita uudenaikaisia englantilaisia mielipiteitä
riippumattomuudesta. »Kunnioita isääsi ja äitiäsi!» oli vieläkin heille
enemmän kuin kuollut sananparsi. Tyttö oli kumminkin todistellut
ja rukoillut vedoten mielettömään hentomieliseen tunteeseen, tuon
pennittömän nuoren Madách'in rakkauteen, jonka kreivitär olisi nyt
halunnut empimättä upottaa Tarnan pohjaan.

Oli sattunut pari oikein ikävää kohtausta, ja kreivitär Irman korvia
ärsyttivät hyvin usein hänen tyttärensä omituiset mielipiteet
avioliitosta ja rakkaudesta. Rakkauttako ennen avioliittoa? Kuinka
mahdotonta. Eihän hänkään ollut rakastanut Gyuria ennenkuin häiden
jälkeen, jolloin hänen velvollisuutensa oli rakastaa häntä. Mutta
voitiinko silti Unkarin tasangoilta löytää onnellisempaa pariskuntaa,
vaikka kuinka olisi haettu? Kukaan ei ollut milloinkaan kuullut
pienintäkään riitaa eikä nähnyt vähäisintäkään epäsopua kreivin ja
kreivittären välillä. Nuoren tytön mielipiteet rakkaudesta olivat
todellisuudessa sopimattomat? Onneksi oli kreivitär saanut varmalta
taholta kuulla, että nuori Madách menee naimisiin jalokivikauppiaan
Schmidtin tyttären kanssa, joka saa myötäjäisikseen kolme miljoonaa
puhtaassa kullassa.

Ei ollut mikään rikos muodostaa tuosta päätöksestä jo tapahtunutta
asiaa, koska sillä oli tuo toivottu vaikutus, että se karkoitti nuo
sopimattomat ajatukset llonkan mielestä, rauhoitti hänet ja taivutti
hänet tottelemaan vanhempiaan sellaisin tavoin, joka on ainoa hyvin
kasvatetun tytön todellinen onni. Kun tytölle oli kerrottu tämä asia,
muuttui hän todellakin hyvin taipuvaiseksi eikä milloinkaan ilmaissut
pelkäävänsä saada talonpoikaa miehekseen. Hänen käyttäytymistään
sulhastaan kohtaan ei voitu milloinkaan moittia. Kreivitär Irma
oli hyvin tyytyväinen tyttärensä kylmään esiintymiseen tuota
alhaissyntyistä ja inhoittavaa ihmistä kohtaan, joka oli uskaltanut
pyytää hänen tyttärensä kättä kullastaan.

Kreivitär iloitsi kumminkin sydämessään ajatellessaan nöyryytyksiä,
joita talonpoika saisi tulevaisuudessa kärsiä vaimonsa puolelta, ja
miettiessään tuota kuluttavaa halveksimista, jolla Ilonka jonakin
kauniina päivänä murskaisi hänet. Ne enemmänkin kuin korvaisivat
tämän katkeran nöyryytyksen, jota kreivitär nyt sai kärsiä, kun
hänen ylimyksellisten huuliensa oli pakko sanoa »poikani» tuolle
miehelle, jolla oli lammasnahkaviitta hartioillaan ja niin karkeat
ja päivettyneet kädet kuin paimenilla. Kreivitär viipyi mielellään
ajatuksissaan kaikissa niissä moitteissa ja halveksimisissa, joita
András saisi kärsiä sitten kuin avioliitto oli solmittu, ja nämä
ajatukset auttoivat häntä sietämään nykyisyyttä, kun hänen pari kertaa
viikossa oli otettava vastaan tuo inhoittava mies ja kohdeltava häntä
sivistynein tavoin.

Andráksen ylpeä käyttäytyminen ja ryhti tuntuivat kreivittärestä
sietämättömiltä. Hän koetti kaikin mahdollisin tavoin haavoittaa
ja moittia häntä, mutta hänen aseensa tuntuivat useammasti kuin
kerran kääntyvän häntä itseään vastaan. Andráksella oli keino katsoa
hänen lävitseen ja ohitseen sellaisin tavoin, etteivät kreivittären
myrkyllisimmätkään pistokset häneen sattuneet. Alussa oli hän puhunut
laveasti siitä suuresta kunniasta, joka täten tuli niin alhaisessa
asemassa olevan miehen osaksi, mutta kerran oli András tyynesti
huomauttanut:

»Ei kukaan, jalo kreivitär, ymmärrä paremmin kuin minä kunniaa saada
koskea llonkan sormien päihinkin. Tuo kunnia on kumminkin niin suuri,
etteivät kenenkään muiden puheet kuin minun voi lisätä sitä».

Kreivitär oli sen jälkeen karttanut tuota puheenaihetta. Hän esiintyi
kylmästi ja ylpeän virallisesti ollen aina puolustuskannalla
siltä varalta, että talonpoika unhottaa asemansa ja muuttuu liian
tuttavalliseksi. Hän ei milloinkaan sallinut llonkan tavata sulhastaan
kahden kesken eikä milloinkaan keskustella hänen kanssaan muista kuin
aivan jokapäiväisistä asioista, ja aina hänen läsnäollessaan. Hän oli
mielipahakseen huomannut, että Ilonka oli ruvennut punastumaan silloin
kun hän kuuli Csillagin kavioiden kapseen akasiakujanteelta, ja se
suututti häntä äärettömästi. Hän toivoi tyttärensä lisäävän ryhtinsä
halveksivaa puolueettomuutta. Tuo alhaissyntyinen talonpoikahan
oli saanut mitä hän oli halunnutkin. Niin oli kreivitärkin, sillä
rakennuksien kiinnitys oli maksettu Rosensteinille, ja kaikki Gyurin
typerät, ajattelemattomat ja ikävyyksiä aiheuttavat paperit oli
saatu takaisin Andráksen välityksellä ja hävitetty. Oli kauheata
ajatella, että kaikki nuo maat, jotka olivat olleet Bideskuty’n
hallussa seitsemän vuosisataa, kuuluivat nyt niiden talonpoikien
jälkeläisille, jotka olivat olleet linnan omistajien täydellisiä
orjia. Mutta Jumalalle kiitos, nuo rumat, karkeat ja päivettyneet
kädet eivät tule pitämään niitä hallussaan pitkääkään aikaa. Ilonkalle
syntyy luultavasti pian poika, joka tullaan kasvattamaan kokonaan
erillään noista raaoista sukulaisista isoäitinsä turvissa todelliseksi
aatelismieheksi, jonka suonista on perinpohjin hävitetty kaikki
talonpoikaisveri. Ja silloin varmasti erottaa oikeamielinen ja armelias
sallimus jonkun ajan kuluttua kokonaan tuon rikkaan ja raa'an isän
jalosukuisesta pojastaan, ja poika luopuu kokonaan tuosta Keményn
nimestä, joka viittaa talonpoikaisiin vanhempiin ja mitättömään sukuun.
Anomus, jota hänen majesteettinsa Frans Josef ei varmaankaan hylkää,
aiheuttaa sitten, että maiden omistaja saa jälleen kantaa Bideskuty’n
jaloa nimeä.

Niin, seuraavat päivät tulevat kyllä kysymään voimia, mutta kaikki
muuttuu kumminkin piakkoin hyväksi. Ilonkan on kyllä luultavasti
taisteltava muutamia peloittavia taisteluita, ennenkuin hänen onnistuu
sijoittaa tuo vaativa raakalainen oikealle paikalleen, ja senvuoksi
kiiruhtikin kreivitär kaikin voimin häiden valmisteluja ja järjesti
liinavaatteet, joita oli koottu hamasta llonkan syntymästä hänen
tulevaisuudessa tapahtuvan avioliittonsa varalta. Keményn András
näytti jättävän kokonaan kreivittären huoleksi ilmoittaa tapahtumasta
palvelijoilleen ja sitten kyläläisille. Oli omituista, mutta kumminkin
totta, ettei kukaan talonpoika aavistanutkaan, minkälaisen äärettömän
suuren kunnian eräs heikäläinen oli saanut osakseen. Näytti melkein
siltä kuin ei András olisi halunnut puhella siitä ja kehua sillä,
kuten heidänlaisensa ihmiset tavallisesti tekevät. Asia oli kumminkin
nähtävästi ilmoitettu isä Ambrosiukselle, sillä eräänä sunnuntaina
ennen päivällistä oli hän puristanut Ilonkan käden omaansa ja taputtaen
sitä hyvin ystävällisesti sanonut:

»Kiittäkäämme kaikki Jumalaa, jalo neiti, osaksenne tulleesta suuresta
onnesta, ja rukoilkaamme, että voisitte arvokkaasti rakastaa tuota
todellakin hyvää miestä, josta on tuleva puolisonne».

Kreivitär Irma oli kuullut nuo sanat ja hetki oli tuntunut hänestä
sanomattoman katkeralta. Hän ei ollut kumminkaan papin arvokkaisuuden
vuoksi voinut moittia tätä hävittömästä puheesta. Puhua nyt »suuresta
onnesta» silloin kun vanhempain sydän oli murtua häpeästä ja
katumuksesta, ja lörpötellä »arvokkaasta rakkaudesta» silloin kun
tytön äiti vaivasi aivojaan, miten hän parhaiten voisi nöyryyttää tuon
»todellakin hyvän miehen» kaikenlaisilla halveksimisilla.

Onneksi ei Ilonka sanonut mitään. Hän puhuikin nykyään vain harvoin.
Hän leijaili talossa kuin aave eikä kukaan kuullut hänen milloinkaan
puhuvan eikä nauravan. Omaksumaansa kylmää käytöstä ei hän muuttanut
vanhempiensakaan läsnäollessa. Tyttö käyttäytyi sydämettömästi
lisätessään heidän suruaan näyttämällä olevansa niin huomattavasti
onneton. Hän ei kumminkaan nähtävästi ollenkaan teeskennellyt, sillä
niin hennoksi ja kalpeaksi oli hän muuttunut.

Sillä aikaa suurenneltiin kumminkin keittiössä asiaa äärettömästi.
Kaikki palvelijat huomasivat nimittäin hyvin pian, että Kisfalun rikas
isäntä oli pääsemäisillään hyvin läheisiin väleihin kreivin kanssa.
Hän tuli nyt kartanoon pari kertaa viikossa ja herra kreivin oli
monesti kuultu nimittävän häntä »pojakseen». Sunnuntaisin ratsasti
hän aina messun jälkeen linnaan ja jäi sinne päivällisille, kuten isä
Ambrosiuskin, ja kun Bideskuty ja isä alkoivat iltapäivällä pelata
»tarokia», käveli András puutarhassa kreivittären ja nuoren neidin
kanssa.

Oli juoruttu äärettömästi ja arvailtu tämän erinomaisen armollisuuden
vaikutteita. Kun uutiset levisivät keittiöstä vähitellen kylään,
arvailtiin vaikka mitä. Useimmat luulivat kumminkin, että kreivi toivoi
seurustelemalla tuon rikkaan talonpojan kanssa ja kohtelemalla häntä
kuin vertaistaan voittavansa hänet puolelleen höyrymyllyä koskevissa
asioissa ja saavansa sen Andráksen avulla ja vaikutuksella jälleen
käyntiin suuremmin mahdollisuuksin kuin ennen. Ensin suhtauduttiin
tuohon alkujaan kylän oraakkelin Vas Berczin liikkeelle laskemaan
huhuun kumminkin hyvin epäilevästi. Huolimatta Keményn Andráksen
viime kuukausien aikana näyttämästä vaiteliaisuudesta ja juroudesta,
oli hän kumminkin vielä molempien sukupuolien, sekä nuorien että
vanhojen, lemmikki, ja ajatusta, että kreivi imarteluillaan saisi hänet
pirun puolelle, pidettiin melkein mahdottomana. Mutta kuta useampia
viikkoja kului, eivätkä Andráksen vierailut linnassa harvenneet
eikä hänen juroutensa vähentynyt, sitä suuremmiksi kasvoivat nuo
melkeinpä pahansuovat epäluulot Arokszállaksen kylässä. Ei voitu enää
epäilläkään, että heidän suositussa lemmikissään oli muutamia viikkoja
sitten tapahtunut asteettainen huomattava muutos. Ennen kuultiin hänen
iloisen naurunsa kaiku kylän toisesta päästä toiseen, mutta nyt hän ei
juuri milloinkaan hymyillytkään. Ennen ei hän juuri voinut lähestyäkään
ketään kaunista tyttöä koettamatta siepata suukkosta tältä huolimatta
mustasukkaisesta ihailijasta ja levottomista vanhemmista, mutta nyt
saivat kylän kaunottaret katsella turhaan häneen tunteellisin ja
puhuvin silmin. Hän tervehti vain heitä ohimennessään ystävällisesti
kiinnittämättä heihin sen enempää huomiota, ja hänen silmissään oli
niin omituinen ilme kuin hän alituisesti olisi katsellut jotakin
näkymätöntä.

Hän ei milloinkaan enää sunnuntaisin tullut ystäviensä kanssa suureen
latoon kuuntelemaan mustalaisten soittoa eikä pyörittämään tyttöjä
csárdaksessa omalla hurjalla tavallaan. Tienvieren ravintolaankin
odotettiin häntä turhaan, eikä sen isännän tarvinnut enää raivota
mustasukkaisuudesta, kuten ennen, jolloin kaunis Lotti istui Andráksen
polvella.

Niin, hän oli muuttunut, sitä ei voitu enää epäilläkään, hyvin
surullisesti muuttunut. Tuo yhtämittainen seurustelu kreivin ja tämän
perheen kanssa oli aiheuttanut sen, jota eivät vanhan Keményn rahatkaan
ollut voineet tehdä — se oli tehnyt Andráksen ylpeäksi. Hän ei enää
välittänyt kylästä, ei soitosta, ei kauniista tytöistä eikä tanssista.
Mustalaisten viuluissa eivät enää kilahdelleet hänen hopeafloriininsa
eikä hän enää ostellut tytöille kirjavia nauhoja. András erosi heistä
vähitellen yhä enemmän saadakseen olla kreivin ystävä.

Vähitellen tuntui heidän väliinsä kohoavan näkymättömien käsien
rakentama sulku, ja nykyään, kun hän tuli kylään, nostivat nuoret
miehet hänelle lakkiaan, kuten kreivillekin. Vanhemmatkin ihmiset
alkoivat nimittää häntä »teidän armoksenne» ja tytöt niiasivat hänelle
ohimennessään.

András huomasi kyllä heti tämän erotuksen. Ensin järkytti se häntä
kovasti, sillä hän rakasti suuresti kylää ja ystäviään. Etelka huomasi
sen myöskin, ja tunsi tuhon lähestyvän lähestymistään. Hän pelkäsi,
että András irtautuessaan vanhasta elämästään ja koettaessaan mukautua
uuteen ei ollut onnellinen. Alussa oli András puhunut siitä kyyneleisin
silmin, mutta sitten ei hän enää näyttänyt siitä välittävän. Ja hänen
käytöksensä muuttui todellakin. Hänen aurinkoinen luonteensa muuttui
omituisesti surulliseksi, ja tuo vakavuus muutti tuon hartiakkaan ja
uneksivan talonpojan niin arvokkaaksi, että kaikki kyläläiset sen
tietämättään huomasivat ja kunnioittivat sitä kuin jotakin jaloa ja
suurta. Sitten eräänä päivänä tuli Jánko kiihkoissaan ratsastaen
kylään, ja hänellä oli kerrottavana niin merkityksellisiä uutisia,
ettei hän oikein tiennyt, miten aloittaa.

András, Keményn András, tuo rikas talonpoika, tuo nuorukainen, joka
oli laulanut ja tanssinut heidän kanssaan ja joka oli kasvanut heidän
joukossaan, aikoi — ei Jánko ei voinut jatkaa, sillä sanat tarttuivat
hänen kurkkuunsa — mennä naimisiin —

»Voi, kenen kanssa, Jánko? Sano pian! Kauan eläkööt András ja hänen
tuleva vaimonsa! Ah, tuota ujoa veitikkaa, tuollainenko hänen
juroutensa ja vaiteliaisuutensa syy olikin! No, Jánko, nopeasti nyt!
Kuka hän on»?

Ja joukko kokoutui levottomasti Jánkon ympärille. Hänet vietiin
riemusaatossa ravintolaan, jossa hänen eteensä asetettiin tuopillinen
parasta viiniä, että hän paremmin voisi kertoa ihmeelliset uutisensa.

»Ah, miten Zcuzsi nyt itkeekään ja mitähän Panna sanoneekaan? Entä
sitten Erzsi, jonka sydän varmasti murtuu? Sano, Jánko, onko András
valinnut Erzsin? Eikö? Margitinko? Eikö häntäkään? No Mariskan sitten?
Vai ei! Puhu nyt, Jánko, äläkä kiusaa meitä»!

Milloinkaan eivät uutiset olleet levinneet niin nopeasti kuin nyt nämä
Jánkon tuomat. Keményn András aikoi mennä naimisiin! Vai sellainen
olikin hänen surunsa ja vaiteliaisuutensa syy. Nyt muuttuisi kaikki
jälleen hyväksi! Hän palaisi heidän luokseen yhtä iloisena kuin
ennenkin, lopettaisi vierailunsa linnassa eikä kuuntelisi enää kreivin
houkutuksia. Nyt hän saisi oman lemmityn, jonka kanssa hän voi tanssia.
Kauan eläköön Keményn András!

»Jánko, miksi et puhu etkä juo? Juo nyt ja ilmoita meille tuon
onnellisen tytön nimi, joka saa jakaa Kisfalun rahat Andráksen kanssa
ja saa vielä parhaimman miehen kaupan päälliseksi».

Mutta Jánko ei halunnut puhua, ennenkuin kaikki jälleen vaikenisivat.
Miehet kokoutuivat hänen ympärilleen kuulemaan noita suuria uutisia, ja
ravintolan ikkunoista tuijotti uteliaita silmäparia sisälle. Sisällä
oleva levoton joukko odotti kiihkeästi.

»Keményn András Kisfalusta aikoo naida Bideskuty’n jalosukuisen neidin»!

Tuntui kuin salama olisi iskenyt taivaasta jyrähtäen kylän keskelle.
Kuolettava hiljaisuus seurasi tätä erinomaista uutista, ja Jánko joi
viiniään syvin kulauksin, sillä uutisen kertominen oli ruvennut häntä
janottamaan.

Sitten alkoi kuulua kysymyksiä, huudahtuksia ja epäluulon ilmauksia
sekä oikealta että vasemmalta kuin kiihtyvän myrskyn kohinaa.

»Mahdotonta!»

»Jánko, valehtelet!»

»Huhtikuun ensimmäinen päivä oli jo aikoja sitten».

»Keményn Andrásko»?

»Meidän Andrásko»?

»Ja hänen nuori armonsako»?

»Muudanko meistä»?

»Naimisiinko jalosukuisen neidon kanssa»?

»Milloin se tapahtui»?

»Miten se tapahtui?»

»Rakastaako András häntä»?

»Onko tyttö kiintynyt Andrákseen»?

Kaikki puhuivat yhteen ääneen ja kokoutuivat Jánkon ympärille. Toinen
veti häntä takin helmasta ja toinen nyki häntä hihasta, eikä kukaan
sallinut hänen juoda, ennenkuin hän kertoisi enemmän. Kaikki otaksuivat
hänen tietävän enemmän tästä omituisesta tapauksesta.

»Päästäkää minut pihalle, jossa kaikki voitte kuunnella, mitä minulla
on sanottavaa».

»Oikein, Jánko»!

»Eläköön Jánko»!

Jánko nostettiin suurelle tyhjälle laatikolle seisomaan. Hän oli
täydellisesti tietoinen omasta merkityksestään ja uutisiensa
ihmeellisyydestä. Hän näki tuosta korkeudesta kaikki nuo häneen päin
kääntyneet kiihkeät kasvot. Kuivattuaan suunsa hihallaan valmistautui
hän puhumaan mielenkiintoisesti ja lumoavasti. Mutta juuri kun hän oli
aloittamaisillaan, näki hän päitten yli isä Ambrosiuksen tulevan häntä
kohti, ja hän ajatteli, ettei hänen asentonsa laatikon kannella ollut
kyllin arvokas, ja otaksui, että pappi kertoo kreiville, miten hänen
luotettu palvelijansa levittää juoruja kylään, jolloin kreivi ehkä
suuttuu. Senvuoksi laskeutui Jánko varovaisuuden vuoksi maahan silloin
kun isä Ambrosius tunkeutui joukon läpi.

»Lapseni, näytätte kaikki kovin kiihtyneiltä», sanoi hän. »Minkä
vuoksi»?

»Keményn András, isä».

»Senvuoksiko siis? Jánko on luultavasti kertonut jo uutisen ja nyt
haluatte kuulla yksityiskohdat. Niin, lapseni, ne on kyllä pian
kerrottu. Kaikkihan te tunnette Andráksen, jonka sydän on yhtä kiiltävä
kuin hänen kultansa, ja jonka anteliaisuus on yhtä suuri kuin hänen
rikkautensakin. Onko teidän joukossanne ainoatakaan, joka ei viime
kymmenen vuoden kuluessa ollessaan puutteessa ole saanut Andrákselta
toivomaansa apua ja kymmenen kertaa enemmän ystävyyttä ja myötätuntoa
kuin hän on osannut odottaakaan»?

»Ei ole! Eläköön Keményn András! Meidän Andráksemme»! kuului kaikilta
suunnilta, heikompaan sukupuoleen kuuluvien kohottaessa esiliinansa
kosteille silmilleen.

»No niin, lapseni, silloin kai olette samaa mieltä kuin minäkin, että
niin hyvä mies kuin András, joka elää herramme Jeesuksen Kristuksen
määräysten mukaan ja opettaa meitäkin rakastamaan ja auttamaan
toisiamme, on niin arvokas, että hän ansaitsee saada vaimokseen
jalosukuisen neitosen. Keményn András on kosinut Bideskuty’n nuorta
neitoa, ja tämän vanhemmat ovat suostuneet antamaan tytön hänelle».

»Rakastaako Ilonka häntä»? kysyivät myötätuntoisesti kuulijoiden
joukossa olevat naiset, joiden silmät olivat kyynelistä kosteat.

»Jalo neito täyttää kyllä vaimon velvollisuudet ja rakastaa miestään»,
vastasi vanha pappi varovaisesti. »Nyt voitte palata jälleen kotiinne
ja töihinne, ja kun András seuraavan kerran tulee tänne kylään, voitte
toivottaa onnea hänen tulevalle avioliitolleen».

Mutta oli kumminkin hyödytöntä puhua töistä tänään. Kaikki, jotka
olivat olleet kuulemassa näitä suuria uutisia, halusivat kertoa ne
muille, jotka olivat töissä joko Andráksen tahi kreivin pelloilla tahi
kävellä tiepuolen ravintolaan tasangolle tapaamaan nuoria paimenia ja
katsomaan, miten he uutiseen suhtautuisivat.

Vanhemmat ja viisaammat halusivat vain jutella, sillä uutiset
olivat suurenmoiset ja kaikki näkökohdat oli otettava huomioon
keskusteltaessa. Nuorten kiihtymys oli aivan luonnollinen, sillä
varmastikaan ei tässä ollut minkäänlaista ilon aihetta. András oli
ruvennut kreivin ystäväksi ja liittynyt viholliseen. Hän oli kääntänyt
selkänsä ystävilleen ikuisiksi ajoiksi. Hänen ylpeytensä ei välittänyt
enää mistään kahleista, ja hän oli käyttänyt rikkauksiaan päästäkseen
vertaisiaan korkeammalle arvossa. Luonnollisesti pysyisi hän nyt noiden
joukossa, jotka olivat hyväksyneet talonpojan seuraansa hänen suurien
rikkauksiensa ja maittensa perusteella. Andrákselle olisi pitänyt
syntyä poika, joka, jos hänen äitinsä olisi ollut talonpoikaistyttö,
olisi jatkanut isänsä kovaa työtä pelloilla, huvitellut ravintoloissa
ja rakastanut soittoa ja tanssia, mutta joka nyt erotettaisiin kokonaan
kyläläisten seurasta ja opetettaisiin halveksimaan isänsä entisiä
ystäviä ja tovereita. Ylpeys on todellakin kauhistuttava, kun ei
Andráskaan voinut välttää sen pauloja. Kaikki nuoret oppisivat pian
huomaamaan sen, että heidän oli tulevaisuudessa pakko tyytyä Andráksen
armollisuuteen ja suosioon, jotka eivät olleet minkään arvoiset
Andráksen ystävyyteen ja iloisuuteen verrattuina.

Hän ajaisi kirkkoon vaunuissa pukeutuneena pitkään takkiin
lammasnahkaviitan asemasta, viitan, jota hän tietysti alkaisi
halveksia; hän auttaisi hänen armoaan, vaimoaan, laskeutumaan
vaunuista, nyökäyttäisi ystävällisesti nuorukaisille, jotka paljain
päin töllisteleisivät siinä ympärillä, ja kutittaisi kaikkia niiaavia
ja punastuvia tyttöjä leuan alta. Hän vaatisi tietysti, että häntä
ruvetaan sanomaan »teidän korkea-arvoisuudeksenne», ja sitten hän
tietysti luovuttaa niin ja niin monta mitallista vehnää, jonka isä
Ambrosius saa sitten jakaa köyhille. Hän ei tietysti sitten enää tule
ilahduttamaan sairaita eikä vanhuksia näiden asuntoihin iloisella
puheellaan eikä hopeafloriineillaan, vaan lähettää avustuksensa isä
Ambrosiuksen välityksellä.

»Mutta sellaisista avustuksista emme välitä, vai välitämmekö»? kysyi
Vas Berczi lyöden nyrkkinsä jymähtäen pöytään. »Näytämme Andrákselle,
ettemme välitä hituistakaan hänen rahoistaan, koska hän on tullut
liian ylpeäksi elämään joukossamme ja valitsemaan vaimokseen jonkun
tyttäristämme».

Kylän vanhempi väki oli siis hyvin suutuksissaan nykyiselle
suosikilleen. Koko tuo asia tuntui heistä niin kokonaan mahdottomalta
ja ihmeelliseltä, etteivät he sitä ymmärtäneet, ja he olivat hyvin
vihoissaan, että heidän mielipiteitänsä aatelisten suhtautumisesta
talonpoikiin näin kovasti järkytettiin. Tuntui melkein siltä kuin joku
olisi uskaltanut pakottaa taivaan pyhiä kävelemään kylän valtatiellä.
Bideskuty’n kreivi perheineen ei ollut juuri rakastettu, sillä he
olivat liian ylpeitä saavuttaakseen kansan suosion, mutta kumminkin
olivat he samalla näiden maiden omistajia, kuten he muinoin olivat
olleet kaikkien talonpoikien ja maakunnan herroja. He halveksivat
lakeja ja elivät korkeimmissa ilmapiireissä kuin kirkon seinissä
olevissa syvennyksissä seisovat pyhimykset. Erään heikäläisen rohkeus
ruveta yhdeksi heistä tuntui heistä melkein pyhyyden loukkaukselta.
Vanhemmat ihmiset pudistivat arvellen päätään ja ennustivat
onnettomuutta, sillä sellainen yhteiskunnallisten lakien syrjäyttäminen
tuo varmasti aina jotakin pahaa mukanaan. András saa kyllä kokea, että
hänen ylpeytensä ja rohkeutensa aiheuttavat vain surua ja nöyryytyksiä.

Mutta nuori väki ei mennyt arveluissaan niin pitkälle. He arvailivat
vain, milloin häät vietettäisiin, ja ihmettelivät kutsuisiko András
heidät juhlaillallisille Kisfaluun. Heistä oli tuo tuleva avioliitto
vain iloisten ja juhlallisten häiden aihe, häiden, joissa vanhoja
tapoja noudattaen juotaisiin paljon hyvää viiniä, tanssittaisiin ja
kuunneltaisiin maakunnan parhaimman mustalaissoittokunnan esityksiä.
He otaksuivat nuoren emännän pukevan ylleen kolme- tahi neljäkymmentä
hametta ja vetävän niin kauniit punaiset kengät jalkaansa kirkkoon
tullessaan, ettei sellaisia ole milloinkaan nähty paikkakunnalla.
Nuoret eivät puhuneet sanaakaan rohkeudesta, ei pyhyyden loukkauksesta
eikä korkeammasta yhteiskunnallisesta arvosta, vaan heidän mielestään
oli tuon nuoren jalosukuisen neidon vapaaehtoinen tulo heidän
mitättömään, mutta kumminkin iloiseen seuraansa vain runollista
romantillisuutta. He toivoivat nuoren emännän tulevan tanssimaan
suureen latoon csárdásta iloisesti heidän kanssaan huvitellakseen, ja
otaksuivat hänen kävelevän avojaloin likaisilla teillä ja luopuvan
mielellään loistosta ilon vuoksi.

He olivat valmiit ottamaan hänet vastaan avosylin, koska hän nyt
kerran haluaa tulla heidän joukkoonsa, ja tervehtimään häntä kylässä
hänen hääpäivänään niin, että tasanko kajahtelee heidän huudoistaan.
Andráksen oli ennen häitään tanssittava jokaisen tytön kanssa niin
kauan, etteivät nämä enää jaksa seisoa, ja tehtävä jokainen kosija
mustasukkaiseksi ja jokainen isä raivostuneeksi. Sen jälkeen tulee
hänestä itsestäänkin tietysti luonnonlakien mukaan mustasukkainen mies,
ja talonpojan jalosukuinen vaimo saa tutustua läheisesti solmuruoskaan,
joka on tanssiva hänen valkoisilla hartioillaan.

Ah, miten paljon iloisia päiviä olikaan tulossa, paljon huvituksia ja
runsaasti viiniä ja soittoa! Nuori väki ei ollut milloinkaan ennen
pitänyt Andráksesta niin paljon kuin nyt, vaikka moni kaunis silmäpari
vuodattikin kyyneliä salaisten toivojen nopean raukeamisen vuoksi.

Vanhemmat ihmiset rykivät ja pudistivat päätään, ja nuoremmat
juttelivat, nauroivat ja huudahtelivat. Mutta linnassa surtiin ja
Kisfalun talossa oli niin hiljaista kuin autiolla tasangollakin, jossa
yksinäinen hevonen ratsastajineen harhaili tähtitaivaan alla, ja suuri
ja lämmin sydän oli murtua ikävästä.




XXIV

HÄÄT.


»_Introibo ad altare Dei_!» [Astun Jumalan alttarin luo.]

Isä Ambrosius ojensi nelikulmaisen lakkinsa hennolle päivettyneelle
apulaiselleen, kumartui kunnioittavasti korkeaan alttariin päin ja
alkoi lukea messun alkurukouksia.

Ilma kirkossa on raskas kukkien tuoksusta. Siellä on ruusuja ja yhä
vain ruusuja, punaisia, valkoisia, vaaleanpunaisia ja keltaisia,
suoraan sanoen, kaikenvärisiä tuoksuvassa suloudessaan. Niitä on
sidottu suuriin kimppuihin pyhän neitsyen patsaan juurelle ja suurien
kynttilänjalkojen ympärille, puhumattakaan kirkonlaivasta, joka on
niillä kokonaan verhottu. Ollen melkein piilossa lehtien välissä
levittävät ne ilmaan huumaavan hienoa tuoksua, joka sekoittuu
pienten apulaisten heiluttamista yksinkertaisista suitsutusastioista
kohoavaan läpitunkevampaan pyhäänsavuun. Tuo pieni maalaiskirkko
jykevine kivipilareineen, kirjaviksi maalattuina pyhien kuvineen ja
alttarikoristeineen on muutettu todelliseksi sulotuoksuisista kukista
valmistetuksi lehtimajaksi. Päivä on hyvin lämmin, sillä on toukokuun
alku, jolloin maa antaa ensimmäiset lupauksensa tulevasta viini- ja
viljasadosta, jolloin lukemattomien lintuparvien huudot täyttävät
ilman ja haikara huutaa äänekkäästi puolisolleen, jolloin pääskyset
rakentavat ahkerasti pesiään ja varpuset ja peipposet visertelevät
iloissaan auringon lämmölle ja kirkkaudelle. Sen säteet tunkeutuvat
pienistä lyijypuitteisista ikkunoista kirkkoon ja valaisevat iloisesti
innostuneitten ja uteliaitten sanankuulijain sunnuntaipukuja,
vasemmalla puolella olevia kauniita tyttöjä, jotka ovat pukeutuneet
kirkkaanvärisiin hameihin ja koruompeluksin koristettuihin liiveihin,
ja kammanneet mustan tukkansa sileäksi komean päähineen alle. Heidän
silmänsä loistavat yhtä kirkkaasti kuin heidän pyöreän kauniin kaulansa
ympärille kiedotut kiiltävät helmensäkin, jotka riippuvat täyteläisille
rinnoille ja kimaltelevat pienissä korvissa. Ne hymyilevät
kauniille nuorukaisille, joilla on yllään raakalaismaisen komeat
sunnuntaivaatteensa. He ovat kiinnittäneet suuriin viittoihinsa isoja
kevätkukkakimppuja, ja pyöreät hatut, joita he pitävät kunnioittavasti
käsissään, on koristettu monenvärisin nauhoin.

He eivät ymmärrä ollenkaan näitä latinan kielisiä menoja, rukouskirjat
on otettu mukaan vain näön vuoksi, koska vain harvat osaavat lukea,
ja sitäpaitsi kukapa nyt voi rukoilla tänään, jolloin on muutakin
erinomaista katseltavaa ja ajateltavaa. Kaikkien katseet ovat
kääntyneet pääkäytävälle, johon mies ja nainen ovat polvistuneet hyvin
kuluneille samettipieluksille. Mies on pitkä ja ryhdikäs tummine
paineen, joka näkyy muiden sanankuulijain yli, ja suurine kulta- ja
hopeaneuloksilla koristeltuine viittoineen, joka riippuu hänen leveiltä
hartioiltaan kuin joku raakalaispäällikön kuninkaallinen vaippa.
Nainen on solakka ja hento valkoisine musliinipukuineen ja pitkine
läpinäkyvine huntuineen, joka melkein kätkee näkymättömiin tuon puhtaan
nuoren olennon ja sallii vain muutamien kullanväristen kiharain pistää
sieltä täältä esiin. He ovat polvistuneet siihen toistensa viereen
tuon läpitunkevan suitsutuksen keskelle, jota leijailee kaikkialla
heidän ympärillään. Heidän jaloissaan ja kuoriaitauksen harjalla
ja portailla on puoleksi kuihtuneita suuria ruusukimppuja, joita
koristelemiseen tottumattomat kädet ovat heitelleet kaikkialle, mutta
jotka runsaudessaan ja vaatimattomuudessaan muodostavat maalauksellisen
taustan. Polvistuneina siihen vierekkäin, ovat he valmiit ottamaan
vastaan kirkon ja Jumalan siunauksen liitolleen, jonka meidän onnemme
määräävä kohtalo on päättänyt. Tyttö koettaa, pitäessään jääkylmin
hennoin käsin hermostuneesti norsunluulla koristettua rukouskirjaansa,
seurata siitä latinankielisen tekstin vaikeasti ymmärrettäviä lauseita.
Hänen siniset silmänsä tuijottavat kiinteästi sivuihin, mutta
raskaiden luomien alta ei vierähdä kyyneltäkään. Miehen asento on
suora ja ryhdikäs, ja ristittyään kätensä lujasti rinnalleen koettaa
hän kiinnittää huomionsa alttarilla oleviin pyhiin astioihin eikä
vierellään olevaan tyttömäiseen olentoon, jonka jokainen liike sytyttää
taivaan liekit palamaan hänen suonissaan. Tytön hunnun pitkät laskokset
kätkevät kyllä tytön melkein kokonaan hänen näkyvistään, mutta
huolimatta siitä näkee hän mielessään tytön kultaiset kiharat, hänen
kauniin nenänsä ja leukansa ja kaulan jalomuotoiset solakat piirteet,
ja hänen käsivarsiansa ote rinnalla tiukkenee niin, että voimakkaat
lihakset naksahtelevat kuin tyynnyttääkseen sydämen riemukasta sykintää
ja kääntääkseen ajatukset nöyrään rukoukseen.

Kumartuen yhä syvempään alkaa isä Ambrosius lukea uskontunnustusta ja
sivelee samalla rintaansa laihalla kädellään.

»_Mea culpa, mea culpa, mea maxima culpa!_» [Syntini, syntini, suuret
syntini.]

Kreivi on polvistunut aivan heidän taakseen. Hänen vartalonsa on hieman
kumarassa kuin jonkun raskaan taakan alla, joka on liian raskas ihmisen
kannettavaksi. Ahtaassa, kaulaan asti napitetussa pitkässä takissaan
näyttää hän vielä nuorelta ja ylimykselliseltä näiden romuluisempien
maalaisten keskellä. Uskontunnustusta luettaessa tunkeutuu hänen yhteen
puristettujen huuliensa välitse raskas huokaus, joka kuulostaa melkein
nyyhkytykseltä.

»_Indulgentiam, absolutionem et remissionem peccatorum nostrorum,
tribuat nobis omnipotens et misericors Deus!_» [Armoa, vapahdusta ja
anteeksiantoa rikoksistamme antakoon meille kaikkivaltias ja armorikas
Jumala!]

Hänenkin kätensä ovat suonenvedon tapaisesti ristissä. Hänkin rukoilee
Jumalalta anteeksi kaikkia syntejään, uppiniskaisuuttaan, ylpeyttään,
turhaa kunnianhimoaan ja kaikkia tyhmyyksiään, jotka ovat vieneet hänen
kauniin jalosukuisen tyttärensä talonpojan syliin.

Vanhanaikaiseen jäykkälaskoksiseen silkkipukuun pukeutunut jalo
kreivitär seuraa rukouskirjastaan mumisten uskontunnustuksen lukemista
enemmän vain näön vuoksi, sillä hän ei ole minkään anteeksiannon eikä
lohdutuksen tarpeessa. Hän on täyttänyt velvollisuutensa ja uhrannut
synnynnäisen ylpeytensä, oman lapsensa ja kalliit isiltä perityt
tapansa miehensä kunnian ja suvun tulevaisuuden vuoksi.

Sitten nousee vanha arvokas pappi alttarin portaille uudessa
messukaavussaan, joka on koristettu päärmein ja koruompeluksin, ja
joka hieman estää hänen liikkeitään. András on lahjoittanut hänelle
kaavun tämän erikoisen tilaisuuden kunniaksi. Hän kompastelee ja on
melkein kaatua aiheuttaen, että ajattelemattomat nuoret tirskuvat hänen
selkänsä takana ja vanhemmat pudistavat päätään ristien silmänsä,
sillä tuollainen ei ennusta mitään hyvää. Odotuksen ja kiihtymyksen
aiheuttama jännitys on niin voimakas, että mitättöminkin tapaus
aiheuttaa joko hermostunutta iloisuutta tahi kyyneliä.

Sillä aikaa aloittaa isä alkuvirren lukemisen.

»_Deus Israel conjugat vos_...» [Israelin Jumala liittäköön teidät
yhteen.]

András kuunteli kunnioittavasti. Eilen oli tuo vanha ystävällinen pappi
selittänyt hänelle jokaisen vihkimäkaavan lauseen, että hän ymmärtäisi,
mitä Jumala käskee hänen tekemään ja mitä hän vannoo täyttävänsä.

»Yhdistäköön Israelin Jumala teidät»!

Kun hän eilen oli lukenut nämä sanat, olivat ne tuntuneet hänestä
enkelien lausumilta silloin kun paratiisin portit aukenevat.

Mustalaissoittokunta, jollaisetta ei ainoatakaan unkarilaista
juhlatilaisuutta vietetä, oli sijoitettu kirkon toiseen päähän.
He eivät tunne juuri ollenkaan virsien eikä hymmien säveliä, vaan
soittavat ainoastaan surunvoittoisia unkarilaisia kansanlauluja
pehmeästi ja tunteellisesti. Ne täyttävät tuon pienen karkeasti
rakennetun kirkon kuin vetoavilla kuiskauksilla.

András ummistaa silmänsä. Hän on luvannut isälle pitää ajatuksensa
koossa ja kohdistaa ne täydellisesti pyhään toimitukseen ja Jumalan
siunaukseen, että hän olisi kyllin arvokas saamaan sen.

Sympaalien pehmeät ja viulujen huokaavat äänet täyttävät ilman, ja
isä Ambrosiuksen hiljaa kuuluva mumina, kun hän lukee evankeliumin ja
toistaa uskontunnustuksen ja kolehtirukoukset, on kuin unelmien maasta
kaikuvaa suuresti todellisuudesta poikkeavaa huminaa.

András katsoo kumminkin enenevien suitsutuspilvien läpi, miten pappi
lausuu vihkimäkaavakkeen pyhiä sanoja. Pienet kellot soivat ja päät
ovat kunnioittavasti kumarassa, ja Ilonkan silmistä putoilee kyyneliä
hitaasti rukouskirjan lehdille. András taasen haaveilee Kisfalussa
olevasta kodistaan, jonka hänen nuori vaimonsa muuttaa loistavaksi
liidellessäään kuin keijukainen noissa matalissa huoneissa. Sitten hän
on kuulevinaan vielä pienempien jalkojen kolinaa, kun niiden omistajat
juoksentelevat nopeasti huoneissa ja huutavat iloisesti kirkkain äänin
»Isä!», kun hän tulee kotiin. Hänen sydämessään vallitsee täydellinen
rauha ja hän on unhottanut kokonaan nuo intohimon myrskyt, jotka olivat
vähältä murskata hänet pari viikkoa sitten. Näiden viime viikkojen
kuluessa on hän vain ajatellut häntä kuin pyhää neitsyttä, kuin jotakin
tyyntä ja puhdasta onnen lähdettä, kun hän istuessaan korkealla
valtaistuimellaan, jonka juurelle András on polvistunut kunnioittaen ja
jumaloiden, jakaa onnea kodille.

Mutta nyt laskeutuu isä Ambrosius alttarin askelmilta, ja kreivikin
nousee istuimeltaan ja seisoo hyvin suorana ja kalpeana pääkäytävän
sivulla yhden apulaisen pitäessä käsissään pientä lautasta, jolla pari
kultasormusta kimaltelee.

Ääni, joka muistuttaa pitkää huokausta, tuntuu tunkeutuvan noiden
satojen kirkossa olevien ihmisten kurkuista paljastaen heidän
äärettömän ja kiihkeän odotuksensa aiheuttaman jännityksen. András
ja Ilonka seisovat papin edessä tullakseen lopullisesti mieheksi
ja vaimoksi, mutta ei kumpikaan heistä kuule papin sanoja, sillä
he luulevat uneksivansa. Taaempana olevat kurottautuvat eteenpäin
nähdäkseen vilahdukseltakaan nuo olennot, joista toinen on niin pitkä
ja harteikas ja toinen niin hento. Muutamat häikäilemättömimmät
nousevat penkeille seisomaan, ja hermostunut kuiskaileminen ja hihitys,
kovaksi kiilloitettujen hameiden kahina, ja helmien ja rannerenkaiden
kilinä rikkovat kirkossa vallitsevan pyhän hiljaisuuden.

Binecz Marko ja hänen soittokuntansa soittavat jotakin surullista
laulua, jotakin omituisesti uneksivaa säveltä. Heidän soittokoneittensa
musikaaliset kuiskaukset ovat kuin hiljaisia pitkiä huokauksia, jotka
kaikuvat jostakin kaukaisesta pilvimaasta yhtyäkseen suitsutukseen.

Isä Ambrosius on tarttunut tuohon pieneen, kylmään ja valkoiseen
käteen, ja tuohon toiseen voimakkaaseen, ruskeaan ja karkeaan, ja
yhdistänyt ne. András ei uskalla oikein hengittääkään, sillä hän
luulee olevansa kaukana todellisuudesta. Isä Ambrosius pitää noita
molempia käsiä yhdistettyinä, mutta kaikesta huolimatta tuntee András
jonkunlaista lepattamista kuin jonkun juuri pesästään vangitun
pienen linnun siipien lyöntiä. Kun llonkan käsi laskeutuu hänen
käteensä, jäykistyvät Ilonkan vaaleat kasvot kokonaan ja hänen siniset
silmänsä kohdistuvat Andrákseen niin kauhistunein ja vetoavin ilmein,
että Andráksen sydän murtuu melkein säälistä. Eikö Ilonka sitten
ymmärtänytkään, että hän rakasti häntä kuin pyhimykset Jumalaansa, että
hän halusi palvella ja kunnioittaa häntä ja karkoittaa kaikki surut
hänen tieltään? Eikö hänelle oltu kerrottukaan, miten hän oli rukoillut
lupaa saada levätä hänen jaloissaan ja suojella häntä myrskyiltä
ja auringon kuumuudelta saadakseen palkakseen hänen hymynsä? Miksi
hän sitten katsoo niin rukoilevasti häneen? Näytti aivan siltä kuin
Ilonka olisi ollut peloissaan. Suuri ja mahtava Jumala, pelkäsikö hän
vieläkin, kun hänen kätensä lepäsi miehen kädessä, ja Jumala itse uskoi
hänet hänen haltuunsa suojeltavaksi ja varjeltavaksi?

Isä Ambrosius laskee nyt nuo kultaiset sormukset, toisen toiseen ja
toisen toiseen käteen. Sitten hän kuiskaa Andrákselle, että tämä
pistäisi kädessään olevan sormuksen tuon hennon nimettömään. Isä sanoo
jotakin, jonka András toistaa. Sanoissa puhutaan paljon rakkaudesta ja
hellimisestä, sairaudesta ja kuolemasta, hyvästä ja pahasta, ja András
toistaa tuon kaiken kuin unessa, ymmärtäen ainoastaan epämääräisesti,
että hän nyt vannoo valan Jumalalle ja ihmisille. Tarvitseeko hänen
sitoa itseään valoilla, hänen, jonka kaikki sydänkielet on sidottu
toteuttamaan hänen omaa onneaan?

Sitten alkaa Ilonka puhua, toistaen myöskin kaikki isä Ambrosiuksen
lauseet. Hänen äänensä, joka on kuin suloisinta soittoa, kuulostaa
tuskin kuiskausta kovemmalta, tuskin sympaalin heikkenevää ääntäkään
vahvemmalta, kun se heikosti kaikuu pyhitetyssä rakennuksessa.
Hänkin vannoo pistäessään jäykin sormin sormuksen sulhasensa sormeen
rakastavansa, kunnioittavansa ja tottelevansa häntä.

Andráksen vastaukseksi lausuma »Kyllä!» kaikuu riemuisasti ja kovasti,
kun Jumala papin välityksellä kysyy, kuten kirkon vaatima laki määrää,
tahtooko hän ottaa tuon naisen aviovaimokseen. Hänen vastauksensa on
kuin hänen tukahdutetun intohimonsa, hänen ikävänsä ja syvän äärettömän
rakkautensa riemuitseva kaiku ja ilmaus. Vakavasti myöntää Ilonakin
eikä hänen äänensä vapise, vaikka pari suurta kyyneltä valahtaakin
hänen silmistään poskille kuin pari kimaltelevaa kastepisaraa.

Kuulijakunta huokaisi syvään tyydytyksestä. Tuo peruuttamaton oli
siis nyt tapahtunut. Keményn András, tuo talonpoika, jota pienenä
poikana niin monet vaatimattomat huulet olivat suudelleet ja jota hänen
vanhemmaksi tultuaan hirmuinen isä oli lyönyt ja sortanut, joka oli
työskennellyt tallissa ja pelloilla kuin tavallinen työmies ja joka
kuului heidän joukkoonsa, koska hän oli syntynyt ja kasvanut Unkarin
tasangoilla, oli nyt tullut ikuisiksi ajoiksi tuon jalosukuisen naisen
herraksi ja hallitsijaksi, tuon kreivin tyttären mieheksi, joka omisti
nämä maat, ja joka polveutui noista, jotka olivat omistaneet kaikki
talonpojat, kaikki heidän tavaransa ja rakennuksensa, voineet myydä
tahi vaihtaa niitä, ja kohdella heitä huonosti ja vieläpä tappaakin.
Kuinka ihmeellistä tämä kaikki olikaan! Se oli kuin loistavaa unta,
jonka kaikki näkivät samanlaisena. Valot, ruusut ja nuo kauniit
messupuvut, Bideskuty’n kreivi seisomassa siinä luovuttaakseen
tyttärensä talonpojalle ja tuo kaunis valkopukuinen neito, joka oli
kuin joku komerostaan maahan astunut pyhimys, ja näiden kaikkien
keskellä tuo pitkä ja voimakas mies kauniine tummine paineen,
jonka vuosikausia kestänyt kova työ kuuman auringon paisteessa oli
ruskettanut, ja kovine känsäisine käsineen, jotka aina avautuivat
sulasta ystävällisyydestä luovuttamaan rahaa ja lahjoja kaikille
tarvitseville, joiden ei milloinkaan tarvinnut pyytää turhaan, eivät
sopineet oikein todellisuuteenkaan. Päivä oli loistava ja tapaus
niin suurenmoinen, ettei ainoakaan silmä pysynyt kuivana eikä kukaan
voinut olla nyyhkyttämättä, niin loistava ja suurenmoinen, että
mustalaiset kaiuttelivat voimakkaasti tuoksuvaan ilmaan surullisimpia
ja tunteellisimpia säveleitään, niin suuri ja loistava, että päätekijät
siinä, tuo voimakas mies ja hento tyttö, polvistuivat järkytetyin
sydämin ja kyynelisin silmin kaikkivaltiaan Jumalan armoistuimen eteen.

Jumalanpalveluksen loppua kuunneltiin tyynesti, sillä kaikki
olivat vaipuneet uneksivaan haaveiluun. Jumalalle kohdistettujen
vaatimattomien rukouksien sanojen merkityksen, vaikka ne lausuttiinkin
latinan kielellä, ymmärsivät mitättömimmätkin ja sivistymättömimmätkin
joukosta. András oli polvistunut haalistuneelle pielukselle ja kätkenyt
kasvonsa käsiinsä. Hänen ummistettujen silmiensä edessä väikkyi vielä
tuo pelokas katse, joka oli herättänyt hänessä sääliä. Tuo näky näytti
järkyttävän hänen sydäntään ja hän puri hampaansa lujasti yhteen,
etteivät hänen sydäntä vihlovat nyyhkytyksensä kuuluisi muille.
Ilonka taasen näytti polvistuneessa asennossaan kovin haluttomalta ja
kylmältä. Kummatkin nielivät kunnioittavasti valkoisen rippileivän,
jonka isä Ambrosius pisti heidän suuhunsa. Nuori talonpoika uskoi
epäröimättä tuon suuren salaperäisyyden, jonka katolinen kirkko
pakottaa kaikki tunnustajansa uskomaan. Hän ei kyllä tuota kaikkea
ymmärtänyt, vaan luotti siihen kyselemättä ja epäilemättä sitä juuri
ollenkaan. Kuihtuvat kukat vaikuttivat häneen nukuttavasi ja Binecz
Markon surullinen soitto tuuditti hänet haaveelliseen tunnottomuuteen.

Isä Ambrosius kohotti nyt käsivartensa rukoukseen.

»Olkoon Abrahamin, Israelin ja Jaakobin Jumala kanssanne, vuodattakoon
hän siunauksensa kastetta jatkuvasti ylitsenne niin, että näette
lastenlapsenne kolmanteen ja neljänteen polveen, ja lopulta saavutatte
iankaikkisen elämän Herramme Jeesuksen Kristuksen armosta, Vapahtajan,
joka elää ja hallitsee Isän Jumalan ja Pyhänhengen avulla iäistä
valtakuntaansa. Amen».

Sitten hän lisäsi tehden ristinmerkin nuoreen pariin päin.

»_Benedicat vos omnipotens Deus, Pater et Filius, et Spiritus
Sanctus_». [Siunatkoon teitä kaikkivaltias Jumala, Isä, Poika ja
Pyhähenki.]

Viimeinen »amen» häipyi kuulumattomiin, viimeinen evankeliumi luettiin,
ja sitten rupesi isä Ambrosius kuivaamaan pyhiä astioita.

Pitkäksi ajaksi uskonnolliseen hartauteen vaipuneiden sanankuulijain
vaiteliaisuus uhkasi nyt rikkoutua. Nuorempi väki alkoi kuiskailla
kiihkeästi, rukouskirjojen hakaset painettiin äänekkäästi kiinni ja
kaikkialta kuului hermostunutta rykimistä ja tukahdutettua hihitystä.
Kaikki pysyivät kumminkin kunnioittavasti paikoillaan ojentautuen
eteenpäin nähdäkseen sulhasen ja morsiamen, ja morsiamen jalosukuiset
vanhemmat. Lausuttiin kiihkeitä kysymyksiä ja yhtä innokkaita
huomautuksia. Isä Ambrosius tuli pääkäytävälle, puristi isällisin
vapauksin morsiamen nuoret kalpeat kasvot käsiensä väliin, katsoi
suoraan tämän viattomiin silmiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa
viimeiseksi neuvoksi ja siunaukseksi. Sitten hän kääntyi Andráksen
puoleen, puristi tämän käden omiinsa ja kaikki kuulivat hänen sanovan:
»Jumala siunatkoon sinua, poikani, olet täydellisesti ansainnut
onnesi»! Sitten hän pani lakin päähänsä ja poistui.

Jalosukuinen kreivitär oli heittänyt vaippansa käsivarrelleen ja tullut
Ilonkan viereen. Jokainen katselija kurotti kaulaansa nähdäkseen
tuon merkityksellisen silmänräpäyksen. Aina kunnioitettuun aito
unkarilaiseen perinnäiseen tapaan kohotti András hunnun nuoren vaimonsa
kasvoilta huomattavasti vapisevin käsin, ja kumarruttuaan häneen päin
suuteli hän äsken saamansa vaimon puhdasta otsaa kalmankalpein kasvoin.

Ilonka näytti vaaleammalta kuin hänen tukassaan olevat valkoiset
ruusut. Hän sulki silmänsä ja näytti olevan aivan pyörtymäisillään.
András oli saanut ensimmäisen suukkosen, kuten jokainen muukin sulhanen
tasangoilla, mutta kumminkin katseli hän hyvin kateellisesti, kun
Ilonkan vanhemmat kukin vuorollaan puristivat tyttärensä syliinsä, ja
jalo kreivitär vuodatti runsaasti kyyneliä äidillisistä silmistään.
Näytti siltä kuin hän ei olisi sallinut kenenkään lähestyä tyttöä nyt.

Huomautuksia sateli nyt kainostelematta. Naisten sydämiä vihloi, kun
he näkivät morsiamen kalpeat kasvot. Mutta kaikki morsiamethan ovat
hääpäivänään kalpeita ja peloissaan. Se on heidän suurin viehätyksensä,
ja András panisi kyllä pian nuo posket punastumaan ja nuo silmät
loistamaan.

Kuinka kauniilta he molemmat näyttivätkään, kun he kävelivät
pääkäytävää poispäin, vaikka morsiamen käsi tuskin koskettikaan
Andrákseen, kun hän ohjasi vaimoaan ovelle. Hiljaa kuiskattu »Jumala
siunatkoon teitä!» kuului heidän jälkeensä. Sitten seuraten kreiviä ja
kreivitärtä virtasi kansa kirkosta nähdäkseen lähdön.

András pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin toukokuun auringon kirkkaus
olisi häikäissyt hänen silmänsä. Tiellä odottivat kreivin vaunut
livreepukuisine palvelijoineen ja punaisissa valjaissa olevine
valkoisine hevosineen, jotka olivat tuoneet morsiamen kirkkoon ja
jotka nyt kärsimättömästi kuopivat maata. Rahvas oli nyt tunkeutunut
kuin Tarnan tulviva vesi kirkosta tarhaan, joka oli liian pieni niin
suurelle joukolle. Kaikki riensivät innoissaan kauemmaksi nähdäkseen
rikkaan talonpojan ajopelit, joita luultiin kuvaamattoman komeiksi,
koska niiden oli määrä kuljettaa jalosukuinen morsian talonpoikaiseen
kotiin. Jokainen otaksui, että hevosten kiiltävät, loistavat
messinkiheloin ja -soljin koristellut valjaat voittavat Bideskuty’n
kreivin hevoset, semminkin kun ei missään ollut sellaisia juoksijoita
kuin Kisfalussa. Kreivitärkin katsoi kysyvästi tielle ja levottomasti
Andrákseen, sillä muita vaunuja kuin hänen ei ollut näkyvissä. Mitä
András odottikaan nuoren vaimonsa kanssa?

Nopeasti hätkähtivät kaikki, sillä tieltä kuului kavioiden kapsetta ja
huutoja, ja kylän asukasten iloisesti katsellessa ja jalon kreivittären
huutaessa kauhusta nosti Keményn András nopeasti nuoren morsiamensa
käsivarsilleen ja hyppäsi Csillagin selkään. Ennenkuin katselijat
oikein huomasivatkaan tapahtuman ja ennen kreivittären tointumista
säikähdyksestä, oli tamma kaksinkertaisine kuormineen jo kaukana tiellä
ja pöläytteli suuria hiekkapilviä ilmaan laukatessaan tasangolle päin
tuulessa liehuvin harjoin.

Kumea »Eläköön!», joka pani pienen kirkon heilumaan perustuksillaan,
kajahti nopeasti pienenevän hevosen ja ratsastajain jälkeen. Tuo huuto
vapautti joukon viimeisten tuntien äärettömästä jännityksestä, ja oli
sopiva, hurja, alkuperäinen ja mitä kiihkein inhimillinen selitys
tällaiselle uudelle morsiamen kotiinviemistavalle.




XXV

KANGASTUS.


Ah, tuon hurjan ratsastuksen suomaa iloa tämän kauniin tasangon
poikki vieviä teitä pitkin, Csillagin tuntiessa, kuten näytti, tuon
saman magneettisen voiman vaikutusta kuin hänen isäntänsäkin suonissa
virtasi, ja lentäessä eteenpäin nopeasti ja varmasti kuin tuulen
kuljettamat pilvet.

Ah, miten András oli odottanutkin tätä ratsastusta ja Ilonkan
käsivarsien säikähtynyttä puristusta, sillä hänen oli pideltävä lujasti
kiinni Csillagin kiitäessä tuulen nopeudella.

Kuinka kalpealta hän näyttikään! Hänen silmänsä olivat kiinni ja näytti
melkein siltä kuin hän olisi ollut pyörryksissä. Andráksen oli ollut
pakko käyttäytyä ripeästi ja raa'asti, nousta Csillagin selkään ja
paeta hänen kanssaan suomatta kenellekään aikaa pysähdyttää häntä, ja
se oli epäilemättä säikähdyttänyt Ilonkaa.

Mutta Csillag kiisi vain eteenpäin, kylä oli jo kaukana heidän
takanaan, eläköön-huudot olivat lakanneet kuulumasta, tasanko kaikessa
äärettömyydessään ja autiudessaan levisi heidän eteensä ja Csillag,
joka rakasti sen rajatonta vapautta yhtä paljon kuin Andráskin, ja
piti taivaan ja maan äärettömästä laajuudesta, laukkasi eteenpäin kuin
Jumalan enkelit olisivat lainanneet sille siipensä.

Eteenpäin ja yhä vain eteenpäin! Ilonka lepäsi niin hiljaa ja kalpeana
hänen käsivarsillaan, hiukan raollaan olevasta suusta tunkeutui tuskin
henkäystäkään ja hänen pitkä valkoinen huntunsa oli kääriytynyt hänen
ympärilleen kuin verho, hänen pienen päänsä levätessä Andráksen
rinnoilla. Tällaisesta hetkestä oli András haaveillut kaikkien pitkien
iltojen kuluessa tasangolla, ja mieletön toivo oli melkein murtanut
hänen sydämensä hänen ikävöidessään tällaista hetkeä. Ja nyt sai
hän katsella sydämensä valittua ensimmäisen kerran kahden kesken.
Kenenkään silmät eivät nähneet hänen mielenliikutustaan Ilonkan
levätessä alistuvaisesti hänen sylissään. Ah, millainen ilo olikaan
saada katsella häntä näin, kun hän lepäsi tunnottomana ja avutonna
miehensä rintaa vasten! András katseli hellästi jokaista hunnun alta
esiinpistävää pehmoista hiuskiharaa, ummistuneita luomia, joiden ohuet
punaiset suonet kertoivat suruista ja kyynelistä, pientä valkoista
nenää, sen kaunista päätä ja hentoja sieraimia, ja ennen kaikkea, tuota
punaista suuta, jonka puoliavoimien huulien välistä Andráksen tulinen
katse etsi pieniä valkoisia hampaita ja ruusunpunaisen kielen päätä.

Ah, millaista kuvaamatonta ja verratonta iloa, iloa, joka oli kuin
suurinta tuskaa, tuottikaan saada katsella tuon hennon kaunottaren
kaikkia piirteitä, jonka omistaja hän nyt oli ja johon hän ei sulasta
rakkaudesta uskaltanut koskea, vaikka hän ei mitään muuta niin suuresti
halunnutkaan.

Eteenpäin Csillag, eteenpäin!

Ilonka ei liikahtanutkaan eikä hän näyttänyt enää hengittävänkään. Hän
lepäsi kuin kuollut miehensä käsivarsilla. Kaikki heidän ympärillään
oli vielä samanlaista, sillä ei taivas eikä maa olleet muuttaneet
muotoaan. Keskipäivän aurinko levitti valoaan tasangon äärettömään
autiuteen, ja kuumuus pani ilman aaltoilemaan. Kaikki inhimillisen
elämän merkit olivat kaukana etäisyydessä. Tienpuolen ravintola
oli jo matkojen päässä ja paimenien huudot olivat jo lakanneet
kuulumasta. Ainoastaan taivaalla liitelevät haikarat kutsuivat
toisiaan ja meloonien suurien lehtien alta vilahti kirkkaanvärisiä
sisiliskoja, jotka kiisivät sinne tänne Csillagin mielettömän laukan
peloittamina. Ilmassa oli avautuvien kukkien ja kypsyvien hedelmien
tuoksua. Oikealla oli lauma villejä hevosia, jotka laukkasivat hurjasti
pakoon. András kohotti hetkeksi katseensa tarkastellakseen autiota ja
hiljaista tasankoa, jonka sinistä taivasta, hedelmällistä maata ja
purppuranpunaista sumua vasten kuvastuvien kaivojen vipuja hän niin
suuresti rakasti.

Ja kas, kun hän katsoi, rupesi taitava ja lumoava kangastus
piirustelemaan nopein vedoin muuttuvia kuviaan kauas tuonne kuumaan,
kuivaan ja väreilevään ilmaan. Andráksen kiihtyneistä aivoista näytti
se auringonpaisteessa kimaltelevalta paratiisin kullalta, hohtavalta
valkoiselta kaupungilta. Siellä oli viileitä ja virtaavia jokia,
marmorilinnoja ja viheriöitä niittyjä, loistavia ja autioita, jotka
kutsuivat häntä tulemaan sinne lumivalkoisine kantamuksineen ja
laskemaan sen noiden viileiden virtojen rannalle, jossa hänenkin kuuma
päänsä raitistuisi, kun hän painaisi sen pehmoiseen viheriään ruohoon.

Hän katsoi sinne pitkään ja kauan samalla kun hänestä tuntui, että
Csillag lensi sinne levitetyin enkelin siivin. Tuo lumoava kuva tuli
yhä lähemmäksi puoleksi peittyneenä ohueen, kyynelistä muodostuneeseen
sumuun.

Silloin hän kumarsi päänsä ja hänen kuumat huulensa hakivat tuon
raollaan olevan suun, jolloin nuoren, raa'an ja puoleksi barbaarisen
talonpojan sielu poistui hänestä yhtyäkseen tuohon tunnottomaan
olentoon pitkässä tulisessa suutelossa.

Kaukana taivaanrannalla oli oikullinen kangastus nopeasti peittänyt
paratiisin kaupungin kultaiset piirteet, taivaalla kiitävät haikarat
olivat lopettaneet huutonsa ja pienet sisiliskot olivat menneet levolle.

Ääretön ja autio tasanko oli jälleen rauhallinen Csillagin laukatessa
eteenpäin.




XXVI

TALONPOJAN VAIMO.


»Anna hänen olla rauhassa, poikaseni, kuuletko sinä! Hän toipuu kyllä
hoidossani. Laske hänet tuohon vuoteelle. Lakanat ovat lämpimät ja
pehmeät, ja tuoksuvat lavendelilta. Mene hakemaan minulle kellarista
mitallinen tuota etikkaa, jonka panin tynnyriin viime marraskuussa.
Laske se oven edustalle ja tuo minulle ullakosta muutamia neilikoita,
ajuruohoa ja ehkä hieman koiruohoakin. Mene nyt! Hän on ainoastaan
pyörtynyt hurjan ratsastuksesi vaikutuksesta. Sinun olisi pitänyt
menetellä muiden ihmisten tapaan ja tuoda hänet kotiin vaunuilla,
joiden eteen on valjastettu vakava härkäpari».

Vasta paljon jälkeen päivällisen oli András saapunut Csillagilla
kantaen valkoista taakkaa käsivarsillaan. Etelka oli odottanut
toivottaakseen morsiamen tervetulleeksi uuteen kotiin, ja oli
valmistanut sellaisen aterian, ettei kuninkaankaan olisi tarvinnut
sitä hyljeksiä. Hän oli suonut Sárille ja Katille sen ilon, että nämä
olivat saaneet pukeutua parhaimpiin vaatteihinsa ja mennä katsomaan
isäntänsä ja jalosukuisen kreivittären vihkimistä. Hän ei voinut olla
tyyni, sillä hän tiesi poikansa tarkoituksen olevan tuoda morsian
kotiin Csillagin selässä, ja pelkäsi senvuoksi, että nuori jalosukuinen
neito, joka ei ollut tottunut sellaisiin äkillisiin toimenpiteisiin,
joko pyörtyisi tahi sairastuisi. Hän oli muodostanut vaatimattomista
huoneista oikean rakastettavaisuuden puutarhan. Hänen ruusupensaansa
olivat onneksi täydessä kukassaan, ja siten oli hänelle ollut
mahdollista tuoda niitä suuria kimppuja jokaiseen huoneeseen, mutta
erittäinkin yhteen, joka oli juuri paperoitu ja koristettu kauniisti
kirjailluin verhoin nuoren vaimon asunnoksi.

Ah, tuolta kuului vihdoinkin Csillagin tuttu kavioiden kapse tasangon
poikki johtavalta pehmeältä tieltä. Etelka kiiruhti innoissaan
portille toivottaakseen uuden tyttärensä tervetulleeksi kotiin lempein
suudelmin, mutta katsahdettuaan poikansa kasvoihin huomasi hän heti
jonkun asian olevan hullusti. Hiljaa polvistui Csillag muistaen
isäntänsä opettaman sievän tempun, ja András, ollen melkein yhtä kalpea
kuin hänen sylissään oleva olento, laskeutui maahan ja meni kuormineen
sisälle.

Hän laski morsiamensa vuoteelle, ja Etelka auttoi häntä asettamaan
tuon kultakutrisen pään pehmeästi pieluksille. Ilonka oli hyvin kalpea
ja melkein hengetön. Ei voida siis ihmetelläkään, että András oli
pelästynyt. Mutta Etelka ymmärsi, että tuo tunnottomuus aiheutui vain
jännityksestä, ja onnistui pian tyynnyttämään poikansa. Hän koetti olla
iloinen niin kauan kuin poika oli huoneessa, mutta hänen poistuttuaan
pudisti hän surullisesti päätään. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt
ketään niin kalpeaa ja hermotonta kuin Ilonka nyt oli, eikä tämä
omituinen kotiintulo ennustanut mitään hyvää.

András toi etikan, ja sitten kuin Etelka oli lämmittänyt sen
sekoitettuaan siihen ensin hieman lääkekasveja, alkoi hän hautoa sillä
Ilonkan ohimoita. Hän riisui lapsiraukalta kengät ja sukat, ja hieroi
hänen kylmiä jalkojaan karkeiden käsiensä välissä. Vihdoin tunkeutui
heikko värisevä huokaus punaisten huulien välistä. Kultakutrinen pää
liikahti levottomasti pieluksilla, ja pian pari säikähtynyttä sinistä
silmää tuijotti Andráksen äidin ryppyisiin, ystävällisiin kasvoihin.

Ne koettivat kiertäen pelokkaasti ja hämmästyneenä kaikille suunnille
päästä selville tilanteesta palattuaan juuri unten mailta. Hän ei
tuntenut tätä omituista pientä ja matalaa huonetta, jonka seiniltä
riippui kuivuneita sulotuoksuisia kukkakimppuja, eikä tuota suurta,
kiiltävää ja viheriää kaakeliuunia, jonka pesässä höyrysi tuo kuuma
väkevältä tuoksuva etikka astiassaan. Nuo suurissa kömpelöissä
maljakoissa olevat valkoiset ruusut ja tuo omituinen ystävällinen vanha
vaimo suurine ja tummine silmineen muistuttivat Ilonkaa jostakin, jonka
hän oli toivonut voivansa ainaiseksi unhottaa.

Mutta nuo kasvot näyttivät niin hyviltä ja myötämielisiltä, ja Ilonka
tunsi juuri nyt olevansa niin suuresti lohdutuksen tarpeessa, koska
hänen sydäntään pakotti ja ahdisti, ettei hän voinut vastustaa noiden
vanhojen tummien silmien ilmettä, joissa olevat suuret kyyneleet
puhuivat rakkaudesta ja säälistä. Kaikki oli ollut niin omituista ja
huomaavaa. Ilonka oli näiden viime aikojen kuluessa hengittänyt niin
ankaran velvollisuuden ja ylpeän ryhdin täyttämää ilmaa, että nuo
vaatimattomat talonpoikaisvaatteet, nuo ystävälliset ryppyiset kasvot,
karkeat ruskeat kädet ja nuo myötämieliset kyyneleet menivät suoraan
hänen ahdistettuun sydämeensä, ja hän ojensi molemmat käsivartensa
rukoillen lohdutusta ja rakkautta.

Tuon vanhan talonpoikaisvaimon sydän, joka oli jo kiintynyt tuohon
vuoteessa lepäävään tyttömäisen hentoon olentoon, suli täydellisesti
tuon suloisen vetoamisen vaikutuksesta. Hänen käsivartensa kiertyivät
hienon tytön ympärille, kultakutrinen pää painautui vanhaa äidillistä
rintaa vasten ja hänen kasvoilleen painettiin niin monta suukkosta ja
hänelle sanottiin niin paljon rakkaita ja myötätuntoisia sanoja, ettei
Ilonka ollut milloinkaan kuullut äidiltään sellaisia.

»Nyt, kultaseni, voit kai jo paremmin? Nuku rauhassa hetkinen ja
lepää, sillä olet väsynyt ja kiihtynyt. Katso, minä vedän nämä verhot
ikkunain eteen ja kätken sinut auringolta, joka pian laskeutuu. Ehkä
voitkin sitten nukkua kauan ja rauhallisesti. Menen tuonne toiseen
huoneeseen kehruuksieni ääreen. Jos haluat jotakin, on sinun vain
koputettava seinään. Kuulen sen heti. Olen tuulettanut kaikki kauniit
liinavaatteesi ja ripustanut pukusi tuohon vaatekomeroon. Levättyäsi
voit riisua valkoisen pukusi ja pukea yllesi jonkun noista uusista,
jotka äitisi lähetti tänne eilen. Onko pielus mukavasti pääsi alla?
Hyvää yötä nyt, kultaseni. Nuku makeasti!»

Hän suuteli Ilonkaa viimeisen kerran, veti verhot ikkunain eteen niin,
että auringon säteet tunkeutuivat nyt huoneeseen heikennettyinä ja
tummina, ja poistui sitten tyynesti huoneesta.

Ilonka oli yksinään. Ensin oli hän ainoastaan tietoinen erinomaisesta
ruumiillisesta hyvinvoinnista. Lakanat olivat niin hienot ja tuoksuivat
niin suloisesti lavendelilta ja rosmariinilta, ja laaksosta poimitut
liljat ja ruusut muuttivat huoneen ilman erittäin hyvätuoksuiseksi. Hän
ummisti silmänsä ja makasi hervotonpa tuntien ääretöntä hyvinvointia.
Kuinka väsynyt hän olikaan viimepäivien vaivoista ja jännityksestä,
ympärillä hääräävistä palvelijattarista, jotka järjestivät
liinavaatteita ja uusia pukuja, ja tuosta valkoisesta morsiuspuvusta,
jota hänen oli ollut pakko koettaa monta kertaa ja joka oli ahdistanut
hänen sydäntään, kun hän oli tuntenut sen laskokset ympärillään. Mutta
ennen kaikkea oli hän äärettömästi väsynyt yhtämittaisiin puheihin
varallisuudesta ja maista, velvollisuuksista ja jälkipolvesta. Hänen
poskensa olivat hehkuneet alituisesti, kun hän oli kuullut sanottavan
itseään kaikkien niiden syntymättömien lasten äidiksi, joista oli
tuleva rikkaita maiden ja rahojen omistajia.

Hän oli taistellut vapautensa puolesta vakavin, hiljaisin tavoin
vetoamalla vanhempiensa rakkauteen ja heidän hänen vuokseen tuntemaansa
ylpeyteen ja heidän halveksimiseensa tuota miestä kohtaan, jonka he
olivat valinneet hänen puolisokseen. Hän ei välittänyt vähääkään
suurista rikkauksista eikä laajoista maa-alueista, vaan oli onnellinen
saadessaan asua Bideskuty’ssa vaikkapa vanhanapiikanakin. Hän ei voinut
ollenkaan ymmärtää, miksi hänen isänsä näytti niin surulliselta, kun
hänen tulevaisuudestaan keskusteltiin. Ellei hän pitänyt tyttärensä
avioliitosta rikkaan talonpojan kanssa, niin miksi hän sitten salli sen
tapahtua? Varmasti oli hänellä maita, peltoja ja rahaa kylliksi omiksi
tarpeikseen. Mitä hän teki tuolla talonpojan omaisuudella, vaikka se
olikin niin suuri? Ilonka ei voinut sitä ymmärtää. Hänen ylpeä äitinsä
näytti suhtautuvan tähän polkunaimiseen hyvin halveksivasti, vaikka hän
kumminkin ivasi kaikkia köyhiä aatelismiehiä heidän vanhasta suvustaan
huolimatta. Tyttö oli pian ilmaissut kauan säilytetyn salaisuutensa
ja myöntänyt vilpittömästi, että ainoastaan yksi ääni monien muiden
joukosta pani hänen sydämensä riemusta sykkimään. Hänhän oli
vanhempiensa ainoa lapsi, jota oli suuresti rakastettu ja hemmoiteltu.
Tuntui niin hirveällä, että hänen oli ruvettava asumaan talonpojan
talossa, opittava kehräämään ja työskentelemään puutarhassa ja
alentumaan aivan omien palvelijattariensa tasolle, ja erottava kaikista
entisistä ystävistään.

Sitten eräänä päivänä kerrottiin hänelle, ettei _hän_ välittänytkään
hänestä, ja ilmoitettiin että _hän_ köyhyytensä vuoksi aikoi mennä
naimisiin erään rikkaan käsityöläisen tyttären kanssa, joka oli
taipuvainen vaihtamaan kultapussinsa kreivilliseen kruunuun. Kuultuaan
sen alistui Ilonka. Hän ei enää välittänyt, mitä hänen parhaakseen
päätettiin. Koska _hän_ oli valehdellut hänelle puhuen rakkaudesta,
jonka hän oli sanonut kestävän hamaan kuolemaan asti, mutta joka
oli loppunutkin vuoden kuluttua, koska _hän_ voi käyttäytyä niin
petollisesti ja kunniattomasti, ei hänkään enää välittänyt, mitä
hänelle tehtiin. Koska hän ei saanut tulla onnelliseksi, voi hän
yhtähyvin tehdä, mitä isä ja äiti tahtoivat, ja suostua menemään
vaimoksi talonpojalle, joka ei ollut sen halpamaisempi tahtoessaan
jalosukuisen neidon puolisokseen kuin _hänkään_.

Maatessaan siinä ummessa silmin ja alistuvaisena rosmariinilta
tuoksuvassa vuoteessaan palautti Ilonka mieleensä ensimmäisen
kohtauksensa tuon pitkän ja komean miehen kanssa, hänen, joka oli
kuvailtu hänelle rikkaaksi ja häikäilemättömäksi talonpojaksi, jonkun
jalosukuisen neidon kosijaksi, jonka hän halusi yhdistää alhaiseen
sukuunsa. Hän muisteli Andráksen omituista persoonallisuutta, hänen
sointuvaa ääntään, hänen silmiään, jotka katsoivat häneen niin
kummallisesti, ja suuteloa, jonka hän aina painoi hänen kädelleen
ja joka pani hänet aina punastumaan ja aiheutti tunteen, joka sekä
peloitti että pyörrytti.

Hän koetti muistella jokaista tuon kirkossa tapahtuneen pyhän
toimituksen erikoiskohtaa, vannomiaan valoja ja toistamiaan rukouksia;
kun hän oli polvillaan tuon omituisen miehen rinnalla, jota huolimatta
hänen syntyperästään hän ei voinut halveksia, sillä hän oli niin pitkä,
niin rauhallinen kaikissa hommissaan ja hänellä oli niin kummallisen
käskevä ilme silmissään.

Häntä värisytti nyt, kuten silloinkin, kun hän tunsi saaneensa
kultaisen sormuksen sormeensa merkiksi, että hän oli tuon miehen orja,
joka hänen äitinsä sanojen mukaan oli vaimoaan paljon ala-arvoisempi.
Ja hän oli kumminkin vannonut kunnioittavansa, rakastavansa ja
tottelevansa häntä. Ah, hän kyllä koettaisi täyttää tuon viimeisen
lupauksen niin hyvin kuin hän vain voi, täyttää kaikki hänen pyyntönsä
ja työskennellä kuin orja menneinä aikoina, jolloin kovat lyönnit
olivat ainoa palkka päivän: kestävästä raskaasta työstä. Hän tahtoi
kärsiä miehensä ylpeyttä ja valtaa, ja tulla hänen iloiseksi ja
kuuliaiseksi orjakseen. Jos hän täyttää tuon valan, niin ehkä Jumala
vapauttaa hänet noista muista, sillä olihan hän vannonut tahtovansa
myöskin rakastaa miestään.

Sitten muistui hänen mieleensä viimeinen kuva, jonka todellisuus tuntui
hänestä kerrassaan unelta. Hän oli näkevinään ympärillään paljon
kasvoja ja kauempana tuon pienen, olkikattoisen, kuumassa toukokuun
auringonpaisteessa kylpevän kylän. Ilma oli kuuma ja täynnä aikaisten
kesäkukkien huumaavaa tuoksua. Kaikkialta kuului mehiläisten surinaa
ja lintujen laulua, hevosten hirnumista ja lampaiden määyntää. Sitten
tunsi hän nopeasti, miten hänet nostettiin maasta ja miten hän sitten
oli lentävinään ilmojen halki kuin siivillä. Hän muisti epämääräisesti
pitkän huudon, joka häipyi kuulumattomiin hänen lentäessään, ja oli
vieläkin tuntevinaan, miten joku puristi hänet lujasti syliinsä.
Akasiat, talot ja nuo monet ilmehikkäät kasvot muuttuivat nyt hänen
mielestään kauan sitten unhotetuiksi asioiksi, eikä hän lopulta enää
muistanut mitään.

Ah, miksi oli hän palannut tuntoihinsa jälleen? Miksi olikaan hän
herännyt? Hänellä oli ollut niin ihmeellisen hyvä olla tuossa unholan
rauhassa. Miksi ei tuota rauhallisuutta ollut kestänyt iankaikkisesti,
kunnes nuo siivet olisivat vieneet hänet korkeuksiin, joissa vallitsee
iäinen lepo?




XXVII

AUTTAMATON ASIA.


Aurinko oli jo vaipunut matalalle länteen, ja sen kultaiset säteet
tunkeutuivat pienistä ikkunoista arkihuoneeseen muodostaen jokaisen
siellä olevan esineen ympärille pienen sädekehän.

Etelka oli siirtänyt kehruuksensa syrjään. Päivälliseen ei oltu
koskettukaan, ja hän oli valmistanut omin käsin muutamia herkullisia
ruokalajeja illalliseksi, koska Sári ja Kati muistelivat vain
vihkimätilaisuutta ja kaikkia näkemiään ja kuulemiaan niin, ettei
heidän huolekseen voitu jättää ensimmäisen aterian valmistamista
nuorelle emännälle tämän uudessa kodissa.

Hän ei nähtävästi ollut vielä liikahtanutkaan. Etelka oli kurkistanut
huoneeseen ja nähnyt hänen nukkuvan vielä rauhallisesti hienosti
punastunein poskin ja säännöllisesti hengittäen puoliavoimien
huulien välistä. Rauhoittuneena oli hän jättänyt Andráksen vahtimaan
seurusteluhuoneeseen ja kiiruhtanut itse keittiöön.

András istui haaveillen avonaisen ikkunan ääressä ja katseli tasangon
poikki laskeutuvaan aurinkoon päin. Tällaiseksi oli hän mielessään
aina kuvitellut tämän päivien päivän. Hän oli kuin aavistanut, miten
rauhallista tässä erillisessä talossa tulee silloin olemaan, kun hän
valmistautuu tapaamaan vaimoaan ja vaimo häntä. He saavat nyt oleskella
tästä alkaen ikuisesti yhdessä, rakastaa ja tulla rakastetuiksi,
jakaa surut ja ilot, ja elää vain kokonaan toisilleen. András muisti
yksinäistä lapsuuttaan ja nuoruuttaan, jolloin hän väsyneenä päivän
kovasta työstä meni isän kovista ja oikeudettomista lyönneistä
kirvelevin hartioin autiolle tasangolle, joka oli vielä yksinäisempi
kuin hän, ja ollen yksinään taivaan ja maan välillä kuun ja tuikkivien
tähtien valossa pyysi hän kaunista lumoavaa luontoa kertomaan hänelle
muutamia salaisuuksiaan ja ilmoittamaan hänelle, miksi haikara
alituisesti huutaa puolisoaan, miksi pääskyset rakentavat pesiään,
miksi noilla pienillä sisiliskoillakin on pienet pesänsä meloonien
suurien lehtien alla ja miksi hän huolimatta suuresta rakkaudestaan
äitiään kohtaan tuntee itsensä yksinäiseksi ja kodittomaksi. Nyt hän
ymmärsi sen. Hän käsitti nyt luonnon suuren kaikkiin kohdistuvan lain
kahden olennon liittymisestä yhdeksi kokonaisuudeksi, lain, jota eivät
hänen vanhempansa olleet kyenneet opettamaan hänelle, mutta jonka hän
oli oppinut heti silloin, kun hän ensimmäisen kerran oli nähnyt tuon
lumoavan olennon, joka oli muuttunut hänen unelmakseen, ja ensimmäisen
kerran kuullut tuon äänen, joka oli muuttunut hänen korvissaan enkelin
soitoksi. Kuten haikara, kutsui hänkin nyt puolisoaan, ja kuten
pääskyset ikävöi hänkin nyt kotia, jossa hän voi rakastaa ja hyväillä
häntä, josta oli tuleva tuon kodin kuningatar.

Hänen takaansa kuuluva heikko kolina pakotti hänet kääntämään päätään.
Siellä hän olikin, tuo valkoisiin puettu olento, jonka ääriviivat
näkyivät vain epäselvästi enenevässä pimeydessä. Ilonka oli irroittanut
huntunsa, mutta ei ollut vielä riisunut yltään morsiuspukuaan.

»Ilonka!»

Nähtävästi ei Ilonka ollut odottanut löytävänsä miestään täältä, sillä
hän säpsähti, pysähtyi nopeasti ja nojasi kädellään läheisyydessä
olevaan pöytään pysyäkseen pystyssä.

»Ilonka!» sanoi András jälleen tullen aivan hänen viereensä.

Ilonka peräytyi pari askelta.

»Luulin... En tiennyt ollenkaan sinun olevan täällä».

»Äitini läksi täältä juuri äsken», vastasi András hyvin ystävällisesti.
»Huomattuaan sinun vielä nukkuvan meni hän keittiöön, ja käski minun
olla täällä vahtimassa, liikkuisitko sinä».

Hän koetti tarttua Ilonkan käteen ja vetää hänet luokseen, mutta Ilonka
vetäisi kätensä pois ja sanoi nopeasti:

»Missä tuo keittiö on? Haluan mennä puhuttelemaan häntä».

»Keittiö on toisessa rakennuksessa, rakkaani, tuolla puutarhan toisella
puolella. Tämä rakennus on yksinäinen ja rauhallinen, eikä täällä ole
nyt muita kuin me».

András koetti jälleen tarttua hänen käteensä, mutta Ilonka karttoi
häntä ja meni hermostuneesti ovelle.

»Ah, voin kyllä osata sinne. Tiedän hänen tarvitsevan minua. Hän...»

Mutta András hyppäsi nopeasti hänen tielleen ja kietoi intohimoisesti
käsivartensa hänen ympärilleen.

»Hän ei kaipaa apuasi, kultaseni», kuiskasi hän kiihkeästi, »etkä sinä
sitäpaitsi voi mennäkään, sillä kuten näet, olen vanginnut sinut. Ah,
älä koetakaan riistäytyä irti, sillä en päästä sinua. Miten kalpea ja
säikähtynyt oletkaan! Oletko peloissasi? Et suinkaan nyt levätessäsi
minun sylissäni. Voin suojella sinua, kultaseni, kaikilta suruilta ja
vahingoilta. Kumarru hieman, että pieni korvasi tulee suuni eteen,
sillä haluan kuiskata siihen jotakin, joka on painanut mieltäni monien
vaikeiden kuukausien kuluessa ja murtanut melkein sydämeni koettaessaan
tunkeutua sieltä esille. Ilonka, omani, suloinen vaimoni, rakastan
sinua»!

Hänen äänensä oli käheä ja omituinen, ja hän oli puristanut
Ilonkan käsivarsiensa väliin kuin pihteihin. Hän veti vaimoaan yhä
lähemmäksi, kunnes Ilonkan kasvot olivat aivan hänen lähellään. Ilonka
ponnisteli vapautuakseen. Hän oli hämmästynyt ja säikähtynyt eikä hän
ymmärtänyt. Hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut kenenkään äänessä
niin kummallista sointua eikä nähnyt kenenkään silmissä tuollaista
katsetta, joka peloitti häntä niin hirveästi. Hänen äitinsä olisi
pitänyt varoittaa häntä ja puhua hänelle, oliko hänen sallittava, että
tuo tunkeileva talonpoika kiertää käsivartensa hänen ympärilleen,
kuten jonkun kylän tytön ympärille ravintolassa. Hän tunsi olevansa
nöyryytetty ja äärettömästi peloissaan, kun hän terävin kynsin repi
miehensä käsiä koettaessaan toivottomasti vapautua hänen sylistään.

»Et saa ... et saa!» läähätti hän vain, sillä kauhu kuristi hänen
kurkkuaan. Mutta hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän vaimonsa
sanoista, vaan toisti kummallisesti: »Ilonka, rakastan sinua»!, ollen
vähältä tukehtua noihin sanoihin. Ja nämä hänen lausumansa sanat
panivat Ilonkan vapisemaan vastustushalusta, sillä ne olivat aivan
samat, joita muinoin onnellisina aikoina eräs ystävällinen ääni oli
mumissut hänen korvaansa kunnioittavan tunteellisesti ja jotka silloin
olivat synnyttäneet hänessä sellaisen jumalallisen onnen tunteen.

»Et saa!» toisti hän vain koneellisesti.

Andráksen ote höltyi hieman ja Ilonka näki hänen hymyilevän.

»Mitä en saa, kultaseni? Mitä haluat minulta kieltää? Etkö halua
kuunnellakaan tunnustustani, miten äärettömästi sinua rakastan?
Muista, etten ole näiden viikkojen kuluessa uskaltanut sinua juuri
lähestyäkään. Lähellämme oli aina tuo joku, joka tuntui karkoittavan
kaikki rakkauden sanat suustani. Viikkokausiin en ole uskaltanut sinuun
oikein katsoakaan. Olisi julmaa kieltää minua puhumasta nyt, kun
vihdoinkin olemme kahden ja olet todellisuudessa minun vaimoni».

Nopein liikkein onnistui Ilonkan vihdoinkin vapautua hänen
syleilystään. Hän seisoi miehensä edessä suorana ja puolustusasennossa
kapinoiden kaikin ylimyksellisin ylpeyksin ja voimin tuota julkeaa
talonpoikaa vastaan. András näytti kumminkin niin pitkältä ja
voimakkaalta, ja hänen silmissään oli sellainen ehdottoman tahdon,
melkeinpä tyrannimaisen valtiuden ilme, että Ilonka vaistomaisesti
muisti valansa kunnioittaa ja totella häntä. Hänen mieleensä juolahti
myös äskeinen hiljainen päätöksensä, että hän halusi ehdottomasti
totella, vaikka hän ei voinutkaan rakastaa.

»Niin, niin, kyllä tiedän», sanoi hän hitaasti jonkunlaisin uhmaavin
nöyryyksin. »Ymmärrän ja koetan muistaa. Olen vaimosi, ja tänään
alttarin edessä vannoin tottelevani sinua. Isäni ja äitini pakottivat
minut taipumaan ja minä täytin heidän toivonsa. Vannoin tottelevani
sinua eikä sinun tarvitse pelätä minun rikkovan tuota valaani. Koetan
täyttää vaimon velvollisuudet, ja työskennellä hyväksesi samoin kuin
joku talonpoikaisnainenkin olisi tehnyt. Tahdon kehrätä ja työskennellä
puutarhassa, kävellä kirkkoon kanssasi ja jakaa työmiehillesi heille
tulevat vilja-ja viiniosuudet. Sinun on opetettava minua ja käskettävä
minua, ja minä haluan totella. Sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä.
Tiedän, että olen vaimosi»!

András katsoi häneen melkein lumottuna. Hän ei oikein ymmärtänyt
Ilonkan puhetta. Hän näytti hyvin kauniilta huolimatta tuosta
omituisesta kasvojen ilmeestä. András ei voinut ymmärtää tuon katseen
tarkoitusta. Siinä oli varmasti jotakin säikähtynyttä, kuten hänen
äänessäänkin, joka oli selvä ja kirkas. Hänen jokainen sanansa tuntui
sattuvan Andráksen sydämeen pannen sen vapisemaan tuskasta. Illan
varjot pitenivät pitenemistään eikä András voinut nähdä enää vaimoaan
selvästi. Hänen hento vartalonsa näytti aivan aavemaiselta enenevässä
pimeydessä.

Hän keskeytti hetkeksi ja András mumisi »Ilonka»! tunteellisesti
ja vetoavasti. Hän olisi halunnut sanoa jotakin ja koetti lähestyä
vaimoaan jälleen, mutta tämä nosti käskevästi kätensä.

»Älä sano mitään»! sanoi Ilonka ylpeästi. »Äsken en voinut sinua estää,
sillä puristit minua niin kovasti. Koetin kyllä vastustaa, mutta sinä
sanoit kumminkin sanottavasi ja nyt on minun vuoroni. Halusit puheesi
mukaan ilmaista minulle paljon asioita, jotka lausuttuasi ne panivat
poskeni kuumenemaan häpeästä. En tiennyt — olen vain tyhmä tyttö eikä
äitini kertonut minulle — tähän kauheaan kauppaan sisältyvän senkin,
että saat puhua minulle rakkaudesta ja sanoa minulle sanoja, jotka
suussasi muuttuvat pyhyyden loukkaamiseksi».

»Ilonka!»

Huuto kajahti kovasti ja mahtavasti, ja kuulosti sydäntä särkevältä
voimakkuudessaan. Se oli kuin jonkun kuolettavasti haavoitetun eläimen
viimeinen surkea avun pyyntö.

Oliko Ilonka menettänyt järkensä. Eikö hän tiennyt, mitä hän puhui?
Oliko hän tahallaan suunnannut tämän peloittavan lyönnin, joka sattui
niin raskaasti, että hän oli melkein kaatua sen vaikutuksesta? András
katseli vaimonsa vartaloa, joka epäselvästi häämötti pimeästä. Se
näytti niin solakalta, valkoiselta ja hennolta, että András suuresta
tuskastaankin huolimatta tunsi ääretöntä sääliä häntä kohtaan. Ei, ei,
Ilonka ei ollut ymmärtänyt. Hän oli varmaankin sairas ja kiihtynyt,
ja hänen aivonsa olivat kuumeiset. Vieraan ympäristön, yksinäisen
maalaistalon ja pienten huoneiden aiheuttama pelko oli sokaissut hänet.
Hän oli kiihtynyt ja hermostunut. Tuo pieni tunteellinen raukka, mitä
hän voi tietääkään miehen intohimoista ja kuinka hän voi ymmärtääkään
talonpojan rakkauden musertavaa voimakkuutta? András ymmärsi nyt
olleensa raaka. Kaikki isä Ambrosiuksen opetukset eivät olleet voineet
täydellisesti muuttaa talonpojan kuumaa ja kärsimätöntä luonnetta,
ja Ilonka, tuo hienostunut ylimyksellinen tyttö, jota tähän asti
olivat ympäröineet vanhempien helliminen, palvelijoiden kunnioitus
ja jalosukuisten kosijain kohtelias lähentyminen, oli säikähtänyt.
Ei ollut mikään ihme siis, että hän pelkäsi Andráksen nopeaa,
häikäilemätöntä ja kömpelöä esiintymistä.

»Ilonka», aloitti hän hyvin hiljaa koettaen estää ääntään värisemästä
tyynnyttääkseen vaimonsa, »monet seikat ovat pelästyttäneet sinua
tänään. Olet vielä niin heikko ja sairas, ettet luullakseni käsitä
viimeisten minulle puhumiesi sanojen julmuutta. Salli, että vien sinut
huoneeseesi nyt. Äitini ilmoitti sinun olevan suuresti levon tarpeessa,
ja ehkä äsken käyttäydyin hieman raa'asti ja kömpelösti. Kuten tiedät,
olen vain talonpoika, mutta osaan silti kumminkin olla ystävällinenkin.
Ja voi, mieluummin katkaisen oikean käteni, kuin loukkaan tahi peloitan
sinua millään tavalla! Tahdotko antaa minulle anteeksi? Katso, tämä
suuri rakkaus huumaa minut niin, että aivoni melkein pimenevät, ja ehkä
en voi hallita käsivarsiani, kun ne puristautuvat ympärillesi, enkä
ääntäni, kun puhun sinulle. Olen nyt kumminkin niin tyyni, kultaseni,
että voit huoletta ojentaa minulle jälleen kätesi».

»Onko se välttämätöntä»?

»Välttämätöntäkö, Ilonka? Etkö sitten haluakaan ojentaa minulle
kättäsi? Etkö voi lausua minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa? En
toivokaan äärettömiä, sillä tahdon odottaa niin kärsivällisesti kuin
suinkin ensimmäistä rakkauden sanaa sinulta. Olet äärettömän kaunis.
Rakkauteni sinuun syttyi heti tuona päivänä, jolloin ensimmäisen kerran
huomasin suloisuutesi. Olen vain tavallinen talonpoika ja tiedän
sen vievän aikaa, ennenkuin opit rakastamaan minua. Mutta haluan
voittaa sen käyttäytymällä niin ystävällisesti, että sydämesi avautuu
talonpoika raukalle, joka niin nöyrästi kunnioittaa sinua. Mutta siihen
asti, kultaseni, en tahdo valittaa. Olen tyytyväinen, jos vain lasket
hetkiseksi pienen kätesi omaani vapaaehtoisesti».

Hän ojensi kätensä vaimoaan kohti.

»Etkö halua tehdä sitä, Ilonka? Olenko sitten loukannut sinua niin
suuresti, että olet määrännyt tämän kauhean rangaistuksen minulle?
Jos niin on, kultaseni, niin usko minua, että olet rankaissut minua
jo tarpeeksi, sillä tekemäni rikos oli vain rakkauteni aiheuttama,
rakkauteni, jota nyt olet haavoittanut niin kuolettavasti, että se
lepää piestynä ja voimatonna jalkaisi juuressa. Et siis halua ojentaa
minulle kättäsi? Etkö tahdo sanoa antaneesi minulle anteeksi, vaikka
rukoilisin tuota anteeksiantoa polvillani»?

András oli vaipunut polvilleen ja pimeässä olivat hänen polttavat
huulensa hakeneet ja löytäneet tuo pienen jääkylmän käden. Mutta Ilonka
vetäisi sen pois niin nopeasti kuin häntä olisi pistetty huudahtaen
pelosta ja inhosta.

András nousi heti seisoalleen. Tuo nopea liike ja tuo säikähtynyt
huudahdus eivät olleet tyttömäisen ujouden eivätkä lapsellisen pelon
aiheuttamia. Tuon hänen edessään olevan naisen sydämeen oli kätketty
jotakin muutakin, joka ei ollut niin tyyntä eikä jäistä kuin hänen
sanansa ja katseensa, ja pimeässä koetti András nähdä hänen kasvoistaan
muutakin kuin niiden piirteet. Mutta huone oli niin pimeä, että András
voi vain erottaa Ilonkan pään, mutta ei voinut saada selville siellä
piileviä ajatuksia. Hän tarttui nopeasti ja tulisin omistusoikeuksin
vaimonsa molempiin ranteihin.

»Vihaatko minua, Ilonka»?

Huoneessa vallitsi kuolettava hiljaisuus. Kuu oli juuri kiertänyt
yksinäisen talon ympäri ja sen vinosti lankeavat säteet tunkeutuivat
huoneeseen pienistä ikkunoista. Pihalla kasvavien haapojen lehdet
lepattivat iltatuulessa syviä huokauksia muistuttavin surullisin äänin.
Ilonka ei sanonut mitään, ja nopeasti muisti András kuvitelleensa juuri
tällaiseksi tämän loistavan päivän illan. Talossa oli yksinäistä ja
rauhallista, ja äiti oli poistunut sallien hänen jäädä kahden Ilonkan
kanssa, kuten hän oli ajatellutkin. Hän muisti kuvitelleensa vaimonsa
ujoksi ja alussa hyvin säikähtyneeksikin, mutta sitten kuin hän oli
hetkisen kuunnellut hänen rakkaudentunnustuksiaan, rauhoittuneemmaksi
ja taipuvaisemmaksi, kunnes vihdoin sääli ja vastaava intohimo
vähitellen kostuttivat hänen siniset silmänsä ja raottivat hänen
huulensa onnelliseen hymyyn. Voi, miten katkeran ivallista tämä kaikki
olikaan, voi, miten julmalta tämä herääminen tuntuikaan tuosta pitkästä
kauniista unesta!

»Ilonka, etkö halua vastata minulle»? pyysi András.

Ilonka ei koettanutkaan vapauttaa ranteitaan, vaan suoristautui täyteen
pituuteensa ja tuli aivan hänen lähelleen sanoen jokaisen sanan
selvästi hänen korvaansa.

»Kysyit, vihaanko sinua, Keményn András», aloitti hän hitaasti ja
vakavasti. »Viha on yhtä merkityksellinen sana kuin rakkauskin. Olen
vielä niin nuori tyttö, etten tiedä mitään isäni kartanon Bideskuty’n
ulkopuolella olevasta maailmasta, enkä senvuoksi luultavasti noista
molemmista tunteistakaan. Mutta sen tiedän kumminkin, että ihmisen
voidakseen vihata, täytyy myöskin rakastaa, enkä minä voi sinua
milloinkaan rakastaa. Sinulla suurine rikkauksinesi, peltoinesi,
mainesi ja kultinesi ei ollut enää juuri mitään toivomista. Mutta
kunnianhimoisessa sydämessäsi piili kumminkin eräs ylpeä ajatus. Et
halunnut, että joku yhtä alhaissyntyinen ja saita tyttö kuin itsekin
olet tulee jakamaan kanssasi rikkauksiasi, joita te talonpojat niin
rakastatte, vaan halusit, koska eivät rahasi voineet kohottaa sinua
vertaisiasi korkeammalle, saada pöytäsi päähän jonkun, jota työmiehesi
voivat sanoa hänen ansiokseen ja jonka avulla voit päästä jokaiseen
tasangolla olevaan aateliskartanoon vieraaksi kuin olisit niiden
omistajain vertainen. Millaisin vehkeilyin, petoksin ja pakotuksin
kiedoit heikon isäni pauloihisi, en luultavasti saa milloinkaan tietää
enkä siitä suuresti välitäkään. Olen kyllä nuori, mutta en ole sokea,
ja tämä asia selveni minulle heti ensimmäisenä päivänä, jolloin saavuit
isäni taloon kuin riemuitseva voittaja ja kumarruit suutelemaan
kättäni. Minun ei tarvinnut sitä ollenkaan epäillä nähdessäni sinut,
orjan pojanpojan, istuvan äitini pöydässä, että sinä, Keményn András,
olet ostanut minut kullallasi. Maksoit niin ja niin monta floriinia,
niin ja niin monta mitallista vehnää ja viiniä saadaksesi sanoa minua
vaimoksesi, kerskailla toveriesi joukossa ravintolassa ja pöyhkeillä
noiden tyttötuttaviesi nähden, joita ennen kosiskelit ja tanssitit,
saadaksesi nähdä minut taloutesi hoitajana, käskeä ja lyödä minua,
kuten muutkin talonpojat vaimojaan. Minä, jalosukuinen tyttö, olen
nyt vaimosi! Olet ostanut minut samoin kuin ostat karjaa ja lampaita
tasangon kauppiailta. Niin, kauppa on päätetty, ja niistä polveutuva
tytär, jotka kerran omistivat koko sukusi, on orjasi. Ole nyt
tyytyväinen, Keményn András! Pakota hänet tottelemaan, jos haluat,
mutta älä kysy, vihaako hän sinua».

Ilonkan puhe oli kiihtynyt vähitellen yhä nopeammaksi, ja jokainen
hänen lausumansa loukkaus näytti sattuvan Andráksen kasvoihin kuin
kerran tuo hänen isänsä lyöntikin, jota ei vielä oltu kostettu. Ilonka
oli aivan tyyni ja hillitty nyt, ja vaikka hänen äänensä ei ollutkaan
juuri kuiskausta kovempi, oli se kumminkin selvä eikä se vapissut
ollenkaan.

András oli sallinut hänen puhua koettamatta ollenkaan keskeyttää häntä.
Ehkäpä hänellä ei ollut voimiakaan sellaiseen. Hänen verensä kiersi
hänen suonissaan kuin tuli ja hänen ohimonsa sykkivät niin, että ne
olivat melkein haljeta, mutta kumminkin hän kuunteli kuin haluten
kärsiä tämän kidutuksen kerta kaikkiaan ja tahtoen tietää, millainen
suunnaton viha piili tuon nuoren tytön sydämessä ja millaisen määrän
tuskaa hänen oma murtunut sydämensä voi kestää.

Millainen houkka hän oli ollutkaan luullessaan Ilonkaa lapseksi, joka
ujosteli ja pelkäsi hänelle nyt koittavaa uutta elämää! Millainen
hullu hän oli ollutkaan ihaillessaan häntä vaitiollen ja osoittaessaan
sääliä ja kärsivällisyyttä! Hän ei voinut nähdä vaimoaan, mutta hän voi
tuntea, miten tämä värisi tukahdetuista naisellisuuden herättämistä
intohimoista, katkerasta vihasta ja kuolettavasta kostosta. Hän voi
tuntea, miten llonkan hennot käsivarret tempoivat hänen puristuksessaan
ja miten hänen poskensa kuumeni llonkan lämpimästä ja läähättävästä
hengityksestä, kun hän syyti vääryyttä kärsineen naisen, ei tytön,
sydämen katkeruuden aiheuttamia loukkaavia ja halveksivia sanoja
hänelle vasten kasvoja. Ah, jos hän voi olla noin intohimoisen
vihainen, oli hän sitäkin kauniimpi nainen ja enemmän ihailua
ansaitseva kuin kukaan muu. Vaikka hänen tunteensa olivatkin noin
voimakkaat, halusi András voittaa ne, ja vaikka Ilonka vihasikin häntä
nyt, tahtoi András muuttaa hänen vihansa rakkaudeksi. Koska hän oli
kylmin ja tunteettomin sanoin halveksivasti ja uhmaavasti polkenut
ja murskannut miehensä suuren rakkauden, ja ellei hän taipunut hänen
syvään intohimoonsa eikä hyväksynyt miehensä kunnioitusta, tahtoi
András taivuttaa hänet tottelemaan ja iloita tuosta ehkä helvetissä
syntyneestä ilosta kiduttaa häntä niinkuin Ilonkakin nyt kiusasi häntä
tällaisin äärettömin kidutuksin.

Isä Ambrosiuksen opetukset unhottuivat kokonaan, hänen pyrkimyksensä
korkeampaa päämaalia kohti, luennot rakkaudesta ja säälistä, suuren
sydämen puhtaudesta ja jalojen tekojen täyttämisestä haihtuivat
olemattomiin. Ilonka oli puhunut totta sanoessaan häntä orjista
polveutuvaksi talonpojaksi, jonka intohimoja vuosikausia kestäneet
opinnot olivat pitäneet kurissa, mutta jotka kumminkin olivat vielä
olemassa, vaikkakin alistettuina tuon ainoan naisen vaikutusvallan
alaisiksi, jota hän oli kunnioittanut sulkeutuneen luonteensa koko
voimalla. Ilonka oli loukannut ja ivannut häntä, ja vastannut inholla
hänen rakkauteensa, joka nyt makasi rampana ja piestynä llonkan vihan
ja hänen omien toivojensa raunioilla.

András olisi halunnut lyödä häntä, kuten tasankojen paimenet pieksävät
vaimojaan silloin kun he eivät tottele tahi kun he tekevät heidät
mustasukkaisiksi sulasta rakkaudesta senvuoksi, ettei tuota rakkautta
voida valvoa. András voi nähdä vaimonsa valkoisten hartioiden piirteet
kuunvalossa, ja kaikki tuo, mikä kerran oli ollut alhaista hänen
luonteessaan ja minkä isä Ambrosiuksen opetukset ja hänen oma lempeä
sydämensä olivat pitäneet aisoissa, kohosi jälleen voimakkaasti ja
intohimoisesti pinnalle.

»Ilonka», sanoi hän kietoen jälleen nopeasti vapisevat käsivartensa
hänen ympärilleen, »Jumala tietää, että olen kunnioittanut sinua
niinkuin ainoastaan hyvät katoliset kunnioittavat Herraansa, joka
ei unhota, että olen palvellut jokaista maan paikkaa ja jokaista
ruohonkortta, joille jalkasi joskus ovat astuneet. Tätä et nähtävästi
halua uskoa. Korvaukseksi tästä rakkaudesta, jonka olin valmis
laskemaan jalkojesi juureen nöyrästi, olet kohdellut minua pahemmin
kuin lyönneillä. Olet omin käsin särkenyt tuon kauniin unelman,
joka minulla oli kauniista ja suloisesta tytöstä, hennosta ja
tunteellisesta, joka tahtoi turvautua syliini ja sallia minun poistaa
kaikki surut ja murheet tieltään, palkitakseen sitten vaivani selvin
rakkauden hymyin. Tuo kaunis näkyharha on nyt haihtunut, mutta sen
sijaan olet näyttänyt minulle elävän todellisuuden, erinomaisen
kauniin, intohimoisen ja kuolettavalle vihalle alttiin naisen, jonka
puheet viittaavat rakkauteen, joka synnyttyään on voittamisen arvoinen.
Tuota todellisuutta en voi kunnioittaa, sillä se eroaa suuresti
kaikista pyhimysten ja pyhän neitsyen kuvista, mutta ehkä se on enemmän
oman luonteeni kaltainen, tuon alhaiseksi, ahneeksi ja raa'aksi
tuntemasi talonpojan, tuon orjan pojanpojan mukainen. Tuo todellisuus,
kaunis vaimoni, on nyt omani, voin pakottaa sinut tottelemaan, olet
sylissäni ja vaikka rakkauteni onkin muuttunut, on se yhtä voimakas ja
tulinen kuin ennenkin.»

Mutta kuta enemmän András menetti malttinsa, sitä enemmän Ilonka
tyyntyi. Hän ei ponnistellut ollenkaan vapautuakaseen. Hän lepäsi
miehensä sylissä halutonna ja alistuvaisesti kääntäen vain syrjään
päänsä, ettei hän voisi nähdä Andrásta.

»Olen velvollinen tottelemaan sinua, olen myöntänyt sen. Sinun ei
tarvitse olla ollenkaan huolissasi. Lupaukseni täyttäminen on oleva
yhtä ehdotonta kuin halveksimisenikin».

»Ja kuin rakkautesi sitten kuin sen olen voittanut», sanoi András
ylpeästi...

Jos Ilonka pelkäsi, ei hän kumminkaan sitä näyttänyt. Hän odotti
hetkisen, ennenkuin hän suuntasi viimeisen kuolettavan iskunsa.

»Rakkauttani», sanoi hän hitaasti, »et sinä, Keményn András, vaikka
olisitkin erilainen kuin olet, voi voittaa, sillä rakastan erästä
toista».

Oliko tuo sydäntä särkevä ääni nyyhkytys vaiko huuto, sillä niin
liikuttava se oli, että tuulikin tuntui pysähtyvän kuuntelemaan
säälistä?

»Nainen», kuiskasi András käheästi, »armahtakoon Jumala sieluasi, sillä
olet mennyt liian pitkälle».

Hänen tuskansa muuttui hulluudeksi ja hänen ympärillään vallitseva
pimeys muuttui nopeasti tummanpunaiseksi sumuksi, joka näytti aivan
vereltä. Haavoittunut peto rupesi lopultakin pitämään puoliaan. Hurjin
raivoin heitti hän tuon valkoisiin puetun olennon jalkoihinsa samalla
kun hän toisella kädellään veti vyöstään suuren kääntöpääveitsensä; ja
kuunvalossa kimalteli tuo paljastettu sininen ja kylmä teräs, kun hän
ojensi sen tytön päätä kohti.

»András, pyhän neitsyen nimessä, miksi olet tarttunut veitseesi»?

Ovesta tunkeutui valovirta huoneeseen. Etelka oli kuullut tuon kauhean
huudon keittiöön asti ja seisoi nyt oviaukossa lamppu kädessään katsoen
tuota peloittavaa kohtausta kalpein kasvoin.

Syntyi muutamia silmänräpäyksiä, jotka tuntuivat iankaikkisuudelta,
kestävä vaitiolo. Sitten vaipui Andráksen käsi hitaasti ja veitsi
putosi kumeasti kilahtaen lattialle. Hän seisoi kumartunein päin
katsoen jaloissaan viruvaan hentoon olentoon. Yli-inhimillisin
ponnistuksin koetti hän tyynnyttää raivoavia tunteitaaan. Ilonka
ei liikahtanutkaan, vaan oli puoleksi makaavassa ja puoleksi
polvistuneessa asennossa hänen edessään pystyssä päin ja katsoen
uhmaavasti kylmin ja metallinsinisin silmin Andrásta suoraan kasvoihin.

»Ilonka», sanoi András vihdoin hyvin hitaasti värisevin ja kähein
äänin, »viime tunnin kuluessa pimeni järkeni asteettain ja juuri äsken
menetin viimeisenkin kipinän siitä. Pimeys ja kuunvalo, en tiedä
kumpiko, auttoivat sen haihtumista. Mutta äitini ääni palautti sen
nopeasti entiselleen, ja nyt seison tässä sinun edessäsi häveten ja
vielä enemmän nöyryytettynä omissa silmissäni. Aseta lamppu pöydälle,
äiti rakas», sanoi hän kääntyen Etelkan puoleen, »ja auta tämä neito
johonkin tuoliin istumaan. Hän on sairas ja minä olen peloittanut
häntä, mutta kun hän saa olla kanssasi kahden, tointuu hän kyllä pian.
Minun on kiiruhdettava Zárdaan tärkeitten liikeasioiden vuoksi, ja
Csillag on valmis viemään minut sinne vielä tänään. En tiedä milloin
palaan, mutta tämä neito saa kumminkin olla vieraanani niin kauan kuin
hän on halukas palaamaan kotiinsa. Tiedän sinun valmistaneen hyvän
illallisen ja toivon teidän syövän sen rauhassa, sillä kuten tiedät,
on Csillag varmajalkainen ja minä saavun Zárdaan, ennenkuin yölinnut
alkavat kirkua».

András nosti raskaan viittansa lattialta ja kiinnitti sen hartioilleen.

Ilonka oli vaipunut muutamaan tuoliin ja hänen silmänsä seurasivat
miehensä pitkää ja maalauksellista vartaloa, kun András hyvin tyynesti
seisahtui hetkiseksi antamaan äidilleen ohjeita seuraavien päivien
kuluessa tehtäviin töihin. Lopetettuaan määräyksensä tuli hän aivan
Ilonkan viereen.

»Äitini kuullen haluan sanoa sinulle, Ilonka, että milloin ikinä vain
haluat, olet vapaa palaamaan vanhempiesi luokse, jotka ovat niin hyvin
opettaneet sinulle rehellisyyttä, kunniantuntoa ja tottelevaisuutta.
Ja koska hän hamasta lapsuudestani on tiennyt jokaisen ajatukseni ja
kuullut kaikki rukoukseni, haluan, että hän saa myös kuulla tämän
valani. Kuten tänään vannoin alttarin edustalla, vannon nytkin vakavan
valan kuin kristitty ristillä riippuvan Jeesuksen nimessä ja kuten
ihminen sen nimessä, joka on hänelle rakkainta maailmassa, kuten
minulle on ollut rakkaus tuohon tyttömäiseen, nuoreen ja enkelimäiseen
olentoon, jota olen kunnioittanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa,
mutta joka nyt on haihtunut ikuisiksi ajoiksi mielestäni. Tämän
kuolleen rakkauteni muiston nimessä vannon nyt sinulle, etten
milloinkaan sinun elämäsi aikana enää loukkaa korviasi puhumalla
tuosta rakkaudesta, ja lupaan, etten ikinä sanoin enkä teoin muistuta
sinua, että alhaissyntyinen orjista polveutuva talonpoika on herrasi
ja miehesi! Saat asua kattoni alla tahi muuttaa vanhempiesi luokse,
kuten vain haluat. Olet yhtä vapaa kuin ennen tuota kohtausta, jolloin
hävitön talonpoika uskalsi pyytää sinua vaimokseen».

Ennenkuin hänen värisevän äänensä viimeinen kaiku oli lakannut
kuulumasta ja ennenkuin Ilonka sai tarpeeksi rohkeutta katsoa tuohon
pitkään olentoon, joka kaunopuheisuudessaan tuntui niin jalolta ja
arvokkaalta, oli hän poistunut ja laukkaavan Csillagin kavioiden kapse
eteni pustalle päin.

Silloin Ilonka kätki kasvonsa käsiinsä ja itki niin kovasti, että hänen
sydämensä oli murtua.






KOLMAS OSA




XXVIII

RAKKAUDEN SURUA.


»Sallikaa minun taluttaa Dandária, isä, vähän matkaa. Ehkä kävelettekin
mielellänne kanssani tuonne teiden risteykseen saakka»?

»Varmasti, poikani, mikään ei ole minusta sen hauskempaa. Olen harvoin
nähnyt näin kaunista aamua, ja ellen olisi saanut Dandária lainaksi,
olisi minun pakko kävellä koko matka Arokszállakseen saakka».

»Teitte hyvin tyhmästi, isä, kun ette kolme kuukautta sitten kertonut
minulle, että Kope on kuollut. Olisitte saanut Dandárin silloin heti,
ettekä silloin luultavasti olisi pysynyt näin kauan pois luotani».

András heitti hevosen suitset käsivarrelleen, ja nuo pari miestä
poistuivat pienestä olkikattoisesta talosta valtatielle.

Oli tuollainen kirkas ja kylmä joulukuun aamu, jolloin kirkas aurinko
paistoi iloisesti hauraalle, aavikoita peittävälle tasaiselle lumelle.
Ei ainoakaan kumpu eikä kanto riko tuon vaipan yksitoikkoisuutta, joka
kimaltelee talviauringon valossa kuin miljoonat pienet jalokivet.
Zárdan kylä, jota tuskin voitiin sanoa kyläksi, koska ei siellä ollut
kirkkoa, näytti muutamine, harvassa olevine, lumipeitteisine taloineen
hyvin yksinäiseltä ja autiolta. Pelloilla ei ole nyt mitään tehtävää,
ja unkarilainen talonpoika haluaa talvisin kääriytyä viittaansa ja
tuijottaa haaveellisesti suuressa uunissa palavaan tuleen samalla kun
hän vaitiollen ja uneliaasti polttelee toisen piipullisen tupakkaa
toisensa jälkeen. András ja pappi saapuivat pian aukealle tielle.
Paukkuva pakkanen oli värjännyt vanhan papin nenän pään aivan
punaiseksi, vaikka hän olikin kietoutunut korviaan myöten suureen
mustaan lammasnahkaviittaan, jonka alta näkyivät hänen laihat, suuriin
nahkasaappaihin pistetyt koipensa. András käveli vaitiollen hänen
rinnallaan vähän matkaa. Hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän kylmästä
ilmasta, sillä hänen suuri viittansa suojeli ainoastaan selkää ja
leveät palttinahihat jättivät hänen käsivartensa kokonaan paljaiksi.

Tuo järkyttävä suru, jota hän oli saanut kokea, ei ollut vaikuttanut
häneen ulkonaisesti suurestikaan, sillä hänen pitkä vartalonsa oli
yhtä suora, hänen askeleensa yhtä varmat ja hänen päänsä yhtä ylpeästi
pystyssä kuin ennenkin. Ainoastaan kasvot näyttivät hieman vanhemmilta.
Suu oli painunut enemmän sisään, kulmakarvojen väliin oli ilmestynyt
pari syvää ryppyä ja kun aurinko paistoi kirkkaasti hänen tummaan
tukkaansa, voitiin mustien hiusten joukossa huomata paljon harmaita
karvoja.

»Uskallan sanoa, että tuo pieni Zárdassa oleva talosi on kai tuntunut
sinusta hyvin yksinäiseltä monta kertaa, poikani», sanoi isä Ambrosius
koettelevasti.

»Kyllä», vastasi András hieman miettiväisesti, »ja luullakseni olen
saanutkin siitä jo tarpeekseni. Kaipaan äitiäni suuresti, sillä olemme
tottuneet viettämään kaikki talvi-illat yhdessä. Niin, olen iloinen,
päästessäni jälleen kotiin».

»Tuo on oikein, poikani, olet ilahduttanut vanhaa sydäntäni tuolla
puheellasi. Hei, ratsastukseni kotiin muuttuu hauskaksi, kun minulla on
näin hauskoja uutisia Etelkalle ja kaikille Arokszállaksen pojille ja
tytöille. He toivottavat sinut varmasti tervetulleeksi».

András pudisti hymyillen päätään.

»Ei, isä, sellaista eivät he ollenkaan ajattelekaan. Ette usko itsekään
puhettanne. He kunnioittavat minua nyt liiaksi voidakseen toivottaa
minut sydämestään tervetulleeksi».

»András, et saa puhua noin töykeästi. Jokaisen Arokszállaksessa olevan
talon asukkaat rakastavat sinua suuresti. He olisivatkin todella
oikeita kiittämättömiä paholaisia, jos he unhottaisivat kaiken sen,
mitä olet tehnyt heidän hyväkseen tämän peloittavan kulkutaudin aikana».

»Jumalalle kiitos, nyt se on kumminkin ohi», sanoi András
kiinnittämättä huomiotaan papin puheen ensimmäiseen osaan. »Täällä ei
ainakaan ole ollut yhtään tapausta enää kuuteen viikkoon».

»Emme kumminkaan kärsineet Arokszállaksessa hetikään niin paljon kuin
te täällä Zárdassa. Viimeinen siellä sattunut todellakin onneton
tapaus oli vanhan Rosensteinin kuolema. Hän oli hyvin toivoton, tuo
vanhus raukka, ettei hän saanut tavata sinua ennen kuolemaansa. Olin
hänen luonaan viimeiseen asti ja minun oli hyvin vaikea katsella hänen
kasvojensa äärettömän tuskallista ilmettä ja kuunnella sanoja, joita
hän koetti puhua onnistumatta kumminkaan».

»Minullekin oli se suuri pettymys, isä, sillä nyt emme saa enää
milloinkaan tietää, mikä tuon miesraukan omaatuntoa niin raskaasti
painoi. Se ei luullakseni kumminkaan johtunut tuosta häpeämättömästä
koronkiskomisesta, jota hän harjoitti meitä talonpoikia kohtaan, sillä
otaksuttavasti ei tasankojen juutalaisista koronkiskominen ole mikään
synti».

»Ei, olen varma, etteivät vaivat johtuneet siitä», sanoi isä Ambrosius
miettiväisesti. »Sinun nimesi pyöri alituisesti hänen huulillaan ja kun
hän makasi kuolemaisillaan, puristi hän kättäni kiihkeästi ja mumisi:
'Luuletteko hänen antavan minulle anteeksi?'. Ah, poikani, niiden
laita on todellakin huonosti, jotka eivät ole katolilaisia eivätkä saa
osakseen pyhän sakramentin suomaa ylevää lohdutusta, joka yksin voi
huojentaa lähdössä olevan sielun vaivoja».

»Lukuunottamatta hänen monia valeitaan, joita hän syötti minulle
elämänsä aikana, ei minulla luullakseni ole muuta anteeksi annettavaa».

»Kun hän lopuksi painoi käteeni tuon paperin, joka sittemmin huomattiin
hänen viimeiseksi tahdokseen ja testamentikseen, hän vieläkin toisti:
'Tämä sovittaa tämä korvaa! Antakaa tämä hänelle!».

»Luultavasti», lisäsi András, »ei tuolla vanhalla naurettavalla
linnunpelätillä ollut ketään, jolle hän olisi voinut lahjoittaa
rahansa, ja senvuoksi teki hän minusta tuon arkun pohjalle kootun
omaisuutensa perillisen. Jumala tietää kumminkin, etten sitä himoinnut.
Olen todellakin hyvin pahoillani, etten saanut tavata vanhaa
Rosensteiniä, jos vain kädenpuristukseni olisi voinut keventää hänen
kuviteltua kuormaansa. Saavuin sinne juuri puoli tuntia sen jälkeen
kuin hän oli ummistanut silmänsä. Tiet olivat niin äärettömän huonossa
kunnossa, ettei Csillagkaan ehtinyt sinne ajoissa, ja kuten tiedätte,
oli täälläkin paljon tekemistä».

»Niin, kyllä tiedän. Tarnan tällä puolella ei ole ainoatakaan ihmistä,
joka ei muistele kiitollisuudella sinun uhrautuvaa ystävällisyyttäsi
ja apuasi. Nuo molemmat lääkärit, jotka kutsuit Budapesthistä, saivat
aivan ihmeitä aikaan Arokszállaksessa, ja Etelka käyttäytyi naisia
kohtaan kuin enkeli — hän ja eräs toinen».

Isä keskeytti melkein ujostellen. András katsoi suoraan eteensä aution,
lumipeitteisen seudun yli.

»Hän on hyvä nainen, András», lisäsi isä ensin pelokkaasti, mutta
vähitellen painostavammin. »Hänellä voi olla kyllä vikansa, hänelläkin,
ja hänen ylpeytensä voi olla syntiä, mutta hän käyttäytyy kuin
sääliväinen enkeli kaikkia sairaita ja huolestuneita kohtaan».

»Kertokaa minulle enemmän kylän asukkaista», keskeytti András tyynesti.
»Muistakaa, etten ole nähnyt heitä enkä kuullut heistä mitään sen
jälkeen kun saavuin liian myöhään katsomaan vanhaa Rosensteiniä».

»Niin», sanoi isä huokaisten pettymyksestä, »tuon päivän jälkeen näytti
koleera menettäneen voimansa ja Jumala armahti meitä vihdoinkin. Mutta
pieni kirkkotarhamme on nyt hyvin täysi, András, ja sunnuntaisin näen
monta tyhjää paikkaa kirkossa».

»Nuoret kasvavat kyllä nopeasti, isä», sanoi András hieman entiseen
iloiseen tapaansa. »Seppä Sándorin pojat ovat jo aika suuria ja Fényen
Margit synnytti kaksoset viime kesänä. Kaikki nuo pienokaiset, jotka
nähdessäni heidät viimeksi olivat vielä kapalossa, alkavat nyt kai
jo kontata. Minulla on todellinen kummilasten armeija Tarnan tällä
puolella olevissa kylissä».

»Niin, András, näissä kylissä on paljon viisaita äitejä», sanoi
isä hymyillen. »Ei ole mikään ihme, että Arokszállas alkaa olla
mustasukkainen Zárdalle».

»Heillä ei ole sellaiseen mitään aihetta», sanoi András synkän varjon
näyttäessä laskeutuvan hänen kasvoilleen, »sillä tämä ei todellakaan
ole ollut mitään ilon aikaa».

»Mutta se on ollut todellisen kristillisen uhrautuvaisuuden ja
auttavaisuuden aikaa, poikani, semminkin, kun ei kukaan näytä vielä
käsittävän sen merkitystä. Mutta tauti on nyt lakannut raivoamasta,
ja sinä olet korvannut kaikki onnettomuudet, kunnes Jumala jälleen
antaa meille runsaan sadon. Kaipaat lepoa, poikani, ja sitäpaitsi olet
onnellisempi kotonasi».

»Onnellisempiko?»

Nähtävästi oli tuo sana tahdoton ja se oli livahtanut hänen suustaan
tietämättä, koska hän puri huulensa lujasti yhteen tukahduttaakseen
kaikki muut äänet, samalla kun hänen kasvojensa piirteet kovenivat
muuttuen ilmehikkäämmiksi. Pappi halusi kumminkin selvästi sanoa
jotakin vielä. Hän katsahti nuoreen ystäväänsä pari kertaa, otti
nuuskarasian taskustaan ja hypisteli sitä hermostuneesti. Tuossa
ainoassa katkerassa sanassa oli ollut niin ääretöntä toivottomuutta
ja niin syvää surua, että hänen ystävällinen luonteensa karttoi
koskettamasta enää haavaan, joka vielä oli hellä ja vertavuotava.

»Luulen äitisi kaipaavan sinua suuresti, András», sanoi hän vihdoin.

»Niin, kyllä tiedän», vastasi talonpoika. »Olemme kaikki itsekkäitä
surussamme. Talo muuttui minulle vastenmieliseksi. Ajattelematta
ollenkaan tuota rakasta sielua pakenin sieltä. Sitten kun koleera alkoi
raivota täällä ja olot muuttuivat toivottomiksi, oli minun pakko jäädä
tänne, sillä minua tarvittiin täällä. Luullakseni olin hieman itsekäs,
sillä äidistäni tuntui kai hyvin yksinäiseltä. Mutta aion palata hänen
luokseen pian, ehkä jo huomenna».

»Etelka on tietysti viettänyt monta yksinäistä päivää, András, mutta
tuon peloittavan koleeran raivoamisajan kuluessa ei hänen tarvinnut
olla aivan yksinkään...»

Pappi katsahti pelokkaasti noihin nuoriin kasvoihin, joihin suru oli
uurtanut niin syviä vakoja. Isä Ambrosius ei tiennyt juuri mitään
tuosta peloittavasta surunäytelmästä, joka oli pakottanut päivän vanhan
aviomiehen poistumaan kotoaan, muuttanut hänen tumman tukkansa melkein
harmaaksi ja silmien aurinkoisen katseen toivottoman synkäksi.

»_Hän_ oli äitisi luona, András, ettei Etelkan tarvinnut olla yksinään».

»Tiedän sen, isä. Kyllä kai Jumala korvaa hänen vaivansa».

»Hänestä on tullut kyläläisten suojelusenkeli, András. Paitsi sinua, ei
kukaan muu kuin hän osaa niin lohduttaa ja rohkaista sairaita, auttaa
orpoja ja tyynnyttää leskiä».

»Niin, isä», toisti András, »taivas korvaa täydellisesti tuollaisen
rakkauden».

»Kaikki ihmiset siunaavat häntä ja rukoilevat hänen puolestaan».

»Olemme kaikki esirukousten tarpeessa, isä».

»Kaikki rukoilevat hänen — onnensa puolesta».

»Luullakseni suo Jumala sen piankin hänelle», sanoi András tyynesti.

Isä Ambrosius katsoi häneen tarkkaavaisesti. Hän ei oikein ymmärtänyt
Andráksen tarkoitusta, mutta hänen sydämeensä koski huomatessaan,
kuinka syvään surun uurtamat juovat olivat painuneet noihin nuoriin
kasvoihin. Hän arvaili, kauanko viipyy, ennenkuin tuo rautainen mies
kokonaan murtuu tämän raskaan surun alle.

Oli työlästä ajaa tarkoitus läpi. Vanha pappi, joka omisti nuoren
ystävänsä luottamuksen, ei näyttänyt haluavan tunkeutua tuohon
ainoaan salaisuuteen, jota tuo ylpeä talonpoika ei halunnut hänelle
vapaaehtoisesti ilmaista. Kylässä liikkuvat huhut eivät olleet onneksi
kantautuneet Andráksen korviin, vaikka hän tietysti oli arvannut,
että siellä juoruttiin. Hän tunsi oman kylänsä olot niin tarkasti,
ettei hän uneksinutkaan kyläläisten kunnioittavasti vaienneen tuon
suuren toukokuun päivän erikoisista tapauksista. Mutta András ei ollut
milloinkaan ennenkään välittänyt juoruista, ja sitten jonkun ajan
kuluttua alkoi tuo kauhea koleera raivota julmasti lopettaen kaikki
muut, paitsi pelon aiheuttamat puheet.

Miehet kävelivät vaitiollen rinnakkain niin, että lumi narskui heidän
jalkainsa alla. Zárdan harvaan asuttu kylä oli jo kaukana heidän
takanaan ja ainoastaan muutamat yksityiset talot rikkoivat heidän
edessään olevan lakean tasangon yksitoikkoisuutta. Kaikki oli autiota
ja rauhallista, lumi peitti kuin kimalteleva vaippa näkyvissä olevien
puiden oksat, talojen olkikatot ja maissipeltojen lyhyen sängen.
Taivaalla sattumalta lentävä korppipari raakui surullisesti, ja kaukana
etäisyydessä olevan pienen kirkon tapuli muodosti ainoan väritäplän,
kirkkaanpunaisen, harmaalle taustalle. Vasemmalta taasen siintivät
paljaiden akasioiden oksien välistä Bideskuty’n keltaiset ja viheriät
seinät.

»András», sanoi isä Ambrosius vaihtaen nopeasti puheenaihetta, »on
jotakin muutakin, joka on hyvin lähellä sydäntäni, mutta josta, pelkuri
kun olen, tuskin uskallan sinulle puhuakaan...»

»En ole tiennyt ollenkaan, isä, että olen niin kauhistuttava. Näyttää
siltä kuin olisin sotkenut koko elämäni», lisäsi András katkerasti,
»koska ette tekään enää voi pitää minua ystävänänne».

»Jumala estäköön sinua, András, ymmärtämästä niin väärin tarkoitustani.
Tein tyhmästi äsken puhuessani noin ja sitäpaitsi olen kiittämätön
raukka, kun en sano sinulle heti, mikä sydäntäni painaa».

»Ei ole vielä myöhäistä, isä. Teidän risteykseen on vielä pitkälti.»

»Haluan puhua sinulle tuosta koulusta, András»!

Talonpoika synkistyi.

»Tiedän, ettet täydellisesti hyväksy tuota suunnitelmaa», lisäsi
isä nopeasti, »mutta Jumala on uskonut minulle pyhän tehtävän
täällä maailmassa enkä saa olla sellainen raukka, että laiminlyön
velvollisuuteni. Olethan keskustellut kanssani useinkin tuosta
suurenmoisesta aatteesta rakentaa koulu kylämme pienokaisille. Olet
ollut siihen yhtä innostunut kuin minäkin, sinulla on, tiedän sen,
hauskoja muistoja noilta vuosilta, jolloin opetin sinua, ja olet
sanonut minulle useammasti kuin kerran, että elämäsi iloisin päivä
tulee olemaan se, jolloin Heven maakunnan jokainen asukas osaa lukea ja
kirjoittaa».

»Nyt olen kumminkin toista mieltä», sanoi András hieman töykeästi,
»ja silloin kun olette ruvennut puhumaan minulle tuosta asiasta, olen
kieltäytynyt keskustelemasta siitä kanssanne. Niin, olen muuttunut
suuresti sitten noiden päivien, jolloin te Bideskuty’n kauhean
tulipalon jälkeen esititte suunnitelmianne ensimmäisen kerran minulle
ja kunnioititte minua äärettömästi pyytämällä minua auttamaan teitä sen
toteuttamisessa. Sen jälkeen, isä, olen niin katkerasti ja kiihkeästi
ikävöinyt raakaa tietämättömyyttä, joka ei kaipaa muuta kuin ruoskaa
ja jolla ei ole muita ihanteita kuin viini, hyvä mustalaissoitto
ja lihavat talonpoikaistytöt. Olen ikävöinyt äärettömästi noiden
kaipausten ja ihanteiden suomaa onnea, jota voidaan verrata kedoilla
laitumella käypien eläinten tyytyväisyyteen. En halua enää ollenkaan
riistää tuota onnea tasankojen kylissä asuvilta tovereiltani ja
vertaisiltani, sillä heidän saamansa korvaus siitä olisi niin
sanomattoman mitätön».

»András», sanoi pappi hyvin ystävällisesti, »olet kyllä kärsinyt paljon
ja kuten kaikki muutkin, joille on sattunut joku kauhea onnettomuus,
katsot sinäkin senvuoksi tulevaisuuteen niin synkästi, että ammut
aivan harhaan kuin sokea. Sivistys antoi sinulle suuria pyrinnöitä
ja niiden siivillä kohosit sinä ihanteitten kuningaskuntaan, mutta
nopeasti tapahtui jotakin juuri silloin kun ojensit kätesi poimiaksesi
nuo jo melkein saatavissa olevat hedelmät, ja sinä putosit jälleen
maahan haavoitettuna ja loukkautuneena. Moitit pyrkimyksiä, jotka
kantoivat sinua ylöspäin, ja soimaat ihanteita, joita koetit saavuttaa,
huomaamatta, että niitä ehkä painoivat inhimilliset intohimot, jotka
vetivät ne takaisin maahan».

»Ei, isä, en ole soimannut ihanteitani, jotka ehkä olivat
saavuttamattomissa, kuten sanoitte. Ollessani nuori poika halusin
nähdä isäni pelloilla kasvavan viljan antavan suuremman sadon kuin
kenenkään muun, mutta sitten myöhemmin haaveilin omasta kodista,
jossa äitini istuisi suuressa nojatuolissaan ja minä hankkisin
hänelle kaikki mukavuudet, joita hän vain kaipaisi. Ehkä uneksin
myöskin kauniista vaimosta, jonka ottaisin sitten hänen kuoltuaan, ja
jonka ruoanlaittotaitoa ja kutomia kankaita kehuttaisiin kaikkialla
maakunnassa. Tällaiset ovat, isä, useimpien kylän poikien ihanteet,
jotka hyvin sopivatkin orjien jälkeläisille. Tuollaiset ihanteet
voidaan helposti saavuttaa, ja vaikka talonpojan mieli eksyisikin
liian kauaksi noihin seutuihin tullakseen siellä nöyryytetyksi, ei se
kumminkaan lennä liian korkealle. Hän putoo matalalta ja putoamisen
aiheuttamat haavat paranevat helposti. Tyytyväisyys ja jonkinlainen
tyyni mietiskely muuttavat vanhuuden hauskaksi. Mutta minä rikkauden
aiheuttamine ylpeyksineni rupesin haaveilemaan muista asioista. Ojensin
karkeat ruskeat käteni tunnustelevasti muita esineitä kuin lapiota
ja viikatetta kohti. Te ohjasitte horjuvat askeleeni oppimisen ja
sivistyksen uusiin seutuihin. Hyvinvoinnin suoma onnellinen tunne
täytti mieleni. Aloin ajatella, että tuo lumoava valtakunta olikin
todellinen kotini, ja otaksuin, että olin vapautunut ikuisiksi ajoiksi
talonpojan suuresta tietämättömyydestä, hänen rivoista huvituksistaan
ja hänen raa'asta tavallisesta luonteestaan. Luulin voivani sen jälkeen
kuljeskella mielin määrin ja häiritsemättömästi yhä korkeammalle
monien kauniiden seutujen kautta lumoavien ihanteitteni maahan, jonka
ihastunut katseeni oli nopeasti näkevinään sen pilvimaan takana,
jossa parhaillaan oleskelin. Sitten rupesin unelmieni kehoituksesta
hakemaan tuota ihannetta tähtien joukosta, ja minä saavutinkin
sen. Pilvet hajautuivat ja näin sellaisen paratiisimaisen näyn,
ettei kukaan kuoleva ihminen ole saanut sellaista ennen katsella.
Mutta ojentaessani käteni tarttuakseni siihen, ilmestyikin eteeni
nopeasti tuo julma ja heltymätön raivotar 'Ennakkoluulo' ja sulki
minulta tien paratiisiin. Ivallisin sormin viittasi tuo hirviö
karkeihin käsiini, raskaaseen käyntiini, lammasnahkaviittaani ja
pellavapaitaani, alkaen sitten äänekkäästi ja ivallisesti nauraen
katkoa sydänjänteitäni ja kiskoa niitä rinnastani. Lopulta heitti hän
minut noista pyörryttävistä korkeuksista takasin maahan ja helvettiin.
Ah, isä, tuo putoaminen tuntui hirveältä, sillä olinhan uskaltanut
katsoa tähtiin. En kumminkaan moiti niitä. Ne eivät voi mitään omalle
saavuttamattomalle suloisuudelleen, ja raivotar, joka suojelee heitä,
on sitonut lujan siteen heidän silmilleen. Soimaan ainoastaan omaa
tyhmyyttäni, ylpeyttäni ja intohimojanikin, jos niin haluatte, mutta
en voi olla moittimatta tuota näkymätöntä kättäkään, joka alussa
tempaisi silmieni edestä tietämättömyyden onnellisuuden verhon ja
näytti minulle välähdyksiä tuosta paratiisista, jota eivät meikäläiset
voi milloinkaan saavuttaa. Katsokaa, isä, putosin niin äärettömän
korkealta. Olen kuolettavasti loukkautunut ja haavoittunut, mutta
huolimatta heikkoudestani on minulla kumminkin voimia kuiskata: 'Älkää
ponnistelko, houkat! Tietämätön tyytyväisyys on vain onnellisuutta!'»

Hänen äänensä murtui nyyhkytyksiksi. Pappi ei vastannut. Hänen
kokemuksensa ihmisluonteesta, sellaisena kuin se tavallisesti esiintyi
hänelle tässä vaatimattomassa kansassa, joka tuli kertomaan hänelle
surujaan ja huoliaan, ei riittänyt ilmaisemaan, miten hänen oli
meneteltävä tämän omituisen ja intohimoisen miehen voimakkaan surun
lieventämiseksi, miehen, jonka luonteeseen sisältyivät sivistyneen
ihmisen hienotunteisuus ja raa'an unkarilaisen talonpojan ajattelematon
itsepäisyys. Hänen ystävällinen luonteensa suhtautui osaaottavasti
tuohon suruun, jonka laadun hän epämääräisesti arvasi, mutta jota hän
ei voinut ymmärtää. Kuin lohduttaakseen Andrásta nosti hän kumminkin
kätensä pelokkaasti tämän olalle.

He olivat saapuneet teiden risteykseen, ja nuori talonpoika oli
pysähtynyt sanoakseen jäähyväiset. Hän oli puhunut hyvin kiihkeästi, ja
hänen kasvonsa näyttivät kalpeammilta ja surullisimmilta kuin äsken.
Tuntiessaan papin ystävällisen käden olallaan säpsähti hän kovasti.
Ystävällisesti otti hän sen omiinsa ja puristi sitä lämpimästi.

Isä Ambrosius katsoi kauan ja myötämielisesti noihin tummiin silmiin,
joissa oli niin surullinen ja toivoton ilme.

»Eikö sinustakin tunnu, András», sanoi hän hyvin ystävällisesti, »että
mielesi huojentuisi suuresti, jos kertoisit minulle huolesi»?

Andráksen ote heltisi äkkiä, hän laski vanhan ystävänsä käden irti ja
hänen katseensa synkistyi huomattavasti.

»Ei minulla ole mitään kertomista», sanoi hän kartellen.

Isä Ambrosius huokaisi. Hän näytti pettyneeltä ja loukkaantuneelta, ja
hääräili hevosensa luona aikoen kiivetä sen selkään.

»Ettekö halua sanoa minulle jäähyväisiäkään, isä»?

Pappi tarttui nuoren talonpojan hänelle ojentamaan käteen katsoen
häneen moittivasti.

»András, et näytä enää välittävän vanhasta ystävästäsi».

»Olette aivan väärässä, isä», sanoi András vakavasti. »Teidän on
pyydettävä piispalta erityinen synninpäästö, sillä niin luonnoton
valhe. Kas niin, nyt taasen — teidän on suotava minulle anteeksi. Olen
sellainen kiittämätön raukka. Isä, saatte minulta tuota kouluanne
varten niin paljon rahaa kuin haluatte. Aloittakaa rakentaminen heti
roudan haihduttua maasta. Teidän on huolehdittava siitä kaikesta, sillä
teidänhän se on suunnitelmannekin. Toimikaa, kuten parhaaksi näette.
Hyvästi nyt, ja sanokaa äidilleni, että tulen kotiin huomenna».

»Jumala siunatkoon sinua, András! Minä...»

»Hsh, luultavasti täyttää hän pyyntönne myöhemmin. Nykyään ei hän
muista minua. Hyvästi»!

Vanha pappi oli noussut hevosensa selkään, mutta nähtävästi tuntui
lähtö hänestä hyvin vaikealta. Pari kertaa katsahti hän taakseen
Dandárin juostessa majesteettista ravia. Pitkä talonpoika seisoi kauan
teiden risteyksessä katsellen hänen jälkeensä. Isä Ambrosius voi nähdä
hänet hyvin kirkasta taivasta vasten. Hän kaivoi taskustaan suuren
nenäliinansa ja niisti nenäänsä voimakkaasti, sillä ahdistava pala oli
kohonnut hänen kurkkuunsa.




XXIX

»KUNNIOITA ISÄÄSI JA ÄITIÄSI»!


Bideskuty’n seinät kaikuivat jälleen ilosta ja naurusta. Suuret
keittiöt olivat jälleen täynnä ahkeria tyttöjä ja keittiöpoikia,
kokonaiset härät paistuivat suurissa vartaissa, lampaita ja karitsoita
oli teurastettu, ja suurilla portailla ja kivitetyillä käytävillä
riennettiin edestakaisin. Huomenna oli kreivittären syntymäpäivä, ja
vihdoinkin parin vuoden kuluttua iloittaisiin Bideskuty’ssa jälleen ja
kuunneltaisiin mustalaisten soittoa.

Kreivitär Irma oli kiihtyneempi ja hermostuneempi kuin hän tavallisissa
oloissa olisi pitänyt sopivanakaan. Paljon kauheita tapahtumia oli
sattunut sen jälkeen kuin vierasjoukko oli täyttänyt Bideskuty’n suojat
viimeksi ylimyksellisellä iloisuudellaan, josta kreivitär niin paljon
piti. Hän tiesi tuon ajan vihdoinkin koittaneen, jolloin hänen oli
kuunneltava vieraiden kaksimielisiä puheita ja ivallisen myötätunnon
osoituksia, ja vastattava ystäviensä hämmästyneihin kysymyksiin
maakunnan suloisimman perijättären mahdottomasta avioliitosta. Kun hän
määräili keittiössä ja navetassa, ja valvoi ruokapöydän koristamista,
viinin laskemista tynnyreihin ja vierashuoneiden tuulettamista, voi
hän tuskin todeta, että hänen elämässään oli tapahtunut suuri muutos
sen jälkeen kuin pari vuotta sitten tuon peloittavan ja salaperäisen
tulipalon jälkeen kaikki vieraat olivat poistuneet nopeasti tästä
silloin niin surullisesta ja autiosta paikasta. Ainoastaan, kun
hän kohtasi Ilonkan portailla ja kun aterioiden aikana tuon pari
vuotta sitten niin iloisen tytön omituinen hiljaisuus kiusasi häntä
tuoden hänen mieleensä sellaisen kummallisen vaikutelman, ettei hän
enää voinut hallita omaa tytärtään eikä keksiä hänen häpeämättömän
käyttäytymisensä syitä, silloin vain muisti hän vastenmielisesti nuo
monet tapahtumat, jotka olivat seuranneet nopeasti toisiaan viimeisten
vuosien kuluessa.

Osana hänen suunnitelmastaan oli aina ollut, että Ilonka poistuisi
niin pian kuin suinkin sivistymättömän miehensä kodista, eikä hän
tuotta ajatuksetta luultavasti olisi milloinkaan suostunutkaan tuohon
kauheaan avioliittoon. Hän oli kumminkin samalla aina luullut, että
hänen lapsensa palaisi hänen luokseen melkein samanlaisena kuin hän oli
ollut, ennenkuin tuo hirveä talonpoikainen kosija oli varjostanut hänen
elämänsä. Hän oli otaksunut, että Ilonka suottaleskenä olisi vielä
viehättävämpi miesten mielestä, ja vapaampi ja hilpeämpi käytökseltään,
mutta kumminkin melkein sama kuin ennenkin ja hyvin iloinen saadessaan
yhtyä äitinsä kanssa yhteiseen ponnistukseen — kartoittaa kaikki tuon
talonpoikaisen aviomiehen muistotkin Bideskuty’n rajojen ulkopuolelle.

Kun Ilonka hääpäivän jälkeisenä päivänä palasi entiseen kotiinsa aivan
entisen minänsä varjona, tunsi äidin sydän ensimmäisen kerran surua ja
katumusta. Täynnä todellista myötätuntoa koetti hän puristaa järkytetyn
lapsensa hellään äidilliseen syliinsä, ja valmistautui kuuntelemaan
kauhistuneena ja itkien syvästi loukkautuneen ylimyksellisen tyttärensä
kertomusta raa'an talonpoikaisen miehensä kohtelusta.

Mutta sen sijaan olikin Ilonka, joka nähtävästi oli vielä heikko ja
sairas kaikesta kokemastaan, kieltäytynytkin kertomasta sanaakaan
lyhytaikaisesta olostaan miehensä kodissa. Hän oli ottanut vaitiollen
vastaan vanhempiensa suutelot, vaitiollen oli hän istuutunut entiselle
paikalleen pöytään ja tyynesti ruvennut jälleen asumaan entisessä
huoneessaan yön poissaolon jälkeen ja jatkamaan tuskin keskeytyneitä
hommiaan.

Kreivittären mielestä oli Ilonka omituisesti muuttunut. Hän näytti
kokonaan unhottaneen hymyilemisen, hän puhui hyvin vähän ja hän oli
omistanut muutamia hyvin omituisia mielipiteitä lyhyen oleskelunsa
ajalta talonpojan kodissa. Kreivitär oli menettänyt vaikutusvaltansa
häneen, ja kreivitär Irma tunsi itsekin, kuinka naurettavaa olisi ollut
koettaakaan ohjata tytärtä, joka kuitenkin oli naimisissa oleva nainen
ja niin ollen oikeutettu menettelemään, miten hän vain halusi. Häntä
harmitti hirveästi llonkan itsepäisyys käydä vierailemassa Kisfalussa
tuon vanhan talonpoikaisnaisen luona, jota hän itsepäisesti nimitti
»äidiksi». Nuoren suottalesken ja hänen anoppinsa välille näytti
syntyneen omituinen ystävyys. Kreivitär Irma ei voinut sitä ymmärtää,
mutta hän oli kuullut aivan varmalta taholta, että Keményn András oli
asunut Zárdassa hääpäivästä alkaen. Hän oli senvuoksi johonkin määrin
tyydytetty, ettei hänen tyttärensä kumminkaan alentunut niin paljon,
että hän vieläkin seurusteli tuon hävittömän talonpojan kanssa, joka
oli uskaltanut tuppautua hänen miehekseen.

Mitä tuohon inhoittavaan Keményn Andrákseen tuli, ei kreivitär
vaivannut juuri aivojaan ajattelemalla häntä. Hääpäivän jälkeisenä
päivänä oli hän lähettänyt Bideskuty’yn tärkeän paperin, jossa hän
kirjallisesti lahjoitti Ilonkalle koko Bideskuty’n tilan. Tuohan oli
niinkuin sen olla pitikin, tietysti, sillä ei suinkaan hän voinutkaan
vaatia, että hänen ylimyksellinen vaimonsa olisi ollut riippuvainen
hänestä tahi tytön omista vanhemmista. Kreivitär Irmasta oli se
kaikkein suotuisin ratkaisu, eikä Ilonka sitäpaitsi ollut milloinkaan
tiennytkään, ettei maatila enää kuulunutkaan hänen vanhemmilleen eikä
hänen tarvinnut saada sitä nyt ikinä tietääkään. Ilonka ei milloinkaan
kysellyt mitään eikä näyttänyt huolehtivan ollenkaan, mistä hän saa
ylläpitonsa ja kuka hänet elättää ja vaatettaa. Tyttö luuli varmaankin,
että isä oli vielä tuo sama rikas aatelismies, jollaiseksi hän oli
kuullut isäänsä aina sanottavan, ja otaksui luultavasti, että hän
mainiosti voi elättää ainoan tyttärensä, ellei tämä halunnut asua
miehensä luona. Vanhemmat kohtelivatkin häntä hyvin ystävällisesti.
Hän sai kaikkea, mitä hän vain halusi, ja tuona kauheana koleeran
raivoamisaikanakin antoi Bideskuty hänelle niin paljon rahaa, vehnää
ja viiniä kuin hän vain halusi jakaa kylän köyhille. Kreivitär Irma
kohotti kauhistuneena kätensä, kun Ilonka ilmaisi tarkoituksensa olevan
jäädä Kisfaluun niin kauaksi, kunnes kulkutauti lakkaa raivoamasta.
Ilonka oli sanonut tuon »Menen sinne»! sellaisin äänensävyin, ettei
sitä voitu vastustaa. Ja mitenpä häntä olisi voitukaan estää, sillä
olihan hän naimisissa. Hän ei ollut enää äitinsä holhouksessa.

Ilonka viipyi poissa neljä kuukautta eikä kreivitär Irma voinut
käsittää, mitä lapsi tuon ajan kuluessa teki. Keményn András oli
Zárdassa, jossa koleera raivosi pahemmin, ja Bideskuty’n jalo kreivitär
toivoi, että tauti täyttäisi velvollisuutensa tuohon vihattavaan
mieheenkin nähden.

Kylässä raivoava koleera ja alituinen tartunnan pelko riittivät isä
Ambrosiuksenkin käyntien lakkaamisen syiksi. Pappi olikin omaksunut
hyvin vastenmielisen tavan puhua aina Andráksesta ja kaikista
tämän kuluttamista rahamääristä kulkutaudin tuottamien häviöiden
korvaamiseksi. Ilonka oli poissa, joten hän ei ollut kuulemassa tätä
alituista ylistystä, mutta hän näytti kumminkin omaksuneen jotakin
sivistymättömän miehensä hellyydestä noita Arokszállaksen likaisissa
taloissa asuvia talonpoika-raukkoja kohtaan.

Vihdoinkin talvella palasi Ilonka jälleen kotiinsa. Hän näytti
onnellisemmalta ja iloisemmalta kuin lähtiessään, mutta hän ei
milloinkaan halunnut kertoa äidilleen, miten hän oli viettänyt
viimeiset kuukaudet. Kreivitär Irma alkoi kumminkin vähitellen
odottaa kevättä ja kesää. Viime vuonna ei hänen syntymäpäiväänsä
oltu ollenkaan vietetty, sillä silloin raivosi juuri koleera, mutta
tänä vuonna tiesi hän monien tulevan, ja vanhat melkein unhottuneet
perinnäistavat uudistettaisiin. Uteliaisuudestakin tulisi Bideskuty’yn
paljon vieraita. Kreivitär Kantássy olisi kai vielä väsyttävämpi kuin
ennen. Mariska oli juuri mennyt naimisiin Bartoczin Zsigan kanssa,
jolla oli hyvä virka Lontoossa olevassa lähetystössä, Bideskuty’n
Ilonkan, tuon maakunnan kuuluisimman kaunottaren, saadessa tyytyä
erääseen isänsä maalla asuvaan talonpoikaan. Tuo vahinko korvautuisi
kumminkin vähitellen. Bideskuty’n vieraanvaraisuus tänä vuonna, viinit,
paistit ja hedelmät, voittaa varmaankin kaikkien naapurien suurimmatkin
vaatimukset.

Kreivillä oli nykyään aina runsaasti rahaa, ja tämän vuoden sato oli
ollut niin runsas, että se oli täydellisesti korvannut viimevuotisen
tulvan aiheuttamat vahingot.

Keményn András näytti todellakin ymmärtävän, miten maatilaa oli
hoidettava. Ja sehän olikin luonnollista, sillä kaikki talonpojat
ymmärsivät aina, miten vehnää ja turnipseja oli kasvatettava. András
hoiti kaiken eikä kreivin tarvinnut muuta kuin iloita saavutuksista ja
vuosituloistaan, joita hän ei enää jaksanut kokonaan tuhlatakaan.

»Tuntuu aivan siltä, kuin entiset ajat olisivat palanneet
jälleen», sanoi kreivitär Irma miehelleen, joka istui tupakoimassa
työhuoneessaan. »Muistatko, Gyuri, että me pari vuotta sitten istuimme
juuri näin keskustelemassa syntymäpäiväni vietosta? Kuka olisi
silloin voinut aavistaakaan kaikkia sen jälkeen osallemme sattuneita
onnettomuuksia»?

Bideskuty’n Gyuria vaivasi leini niin, ettei hän voinut laskea
jalkaansa maahan, ja hän oli senvuoksi äreällä ja kärtyisellä tuulella.
Tupakoidessaan murahti hän jotakin vihaisesti vastaukseksi.

»Sinun on nyt myönnettävä, uskallan sen sanoa», lisäsi kreivitär,
»minun olleen aivan oikeassa varoittaessani sinua noista pirullisista
laitoksista. Ja muutkin varoittivat sinua, Gyuri. Huomaat kai nyt,
miten väärässä olit».

Bideskuty ei vastannut mitään, sillä hänen kärsivällisyytensä oli
loppumaton. Sitäpaitsi oli häntä moitittu ja syytetty niin usein, ettei
hän välittänyt sellaisista puheista enää ollenkaan. Hän tupruutteli
piipustaan suuria savupilviä, murahtaen silloin tällöin tuskasta ja
kiroillen aina tämän tästä partaansa. Sitten kuin hänen vaimonsa
lopetti, sanoi hän tyynesti:

»Olen varma, etteivät kaikki ruokalistasi ole vielä valmiit. Ja puoli
tuntia sitten sanoit meneväsi leikkaamaan kukkia pöytäkoristeiksi».

»Haluat siis karkoittaa minut pois. Odotatko ketään»?

»Odotan».

»Ketä sitten»?

»Erästä liiketuttavaani».

»Liiketuttavaako, Gyuri?» kysyi kreivitär epäilevästi.

»Et suinkaan ketään juutalaista koronkiskuria»?

»En, en! Mitä taivaan nimessä se sinua liikuttaa, ketä minä odotan»?

»En ymmärrä tuota sanaa 'liikeasiat'. Vävysihän hoitaa nuo asiat
tavallisesti. Sanoit, ettet odota ketään juutalaista. Kunhan vain
et...?»

»Odotan juuri häntä! Minulla on luullakseni oikeus käskeä talooni kenen
ikinä vain haluan!»

»Aiotko todellakin sanoa, että olet kutsunut tuon miehen tänne»?

»Ja miksi en olisi»?

»Mutta Ilonkahan on täällä»!

»Ei suinkaan hän syö tyttöä».

»Gyuri, sinun on ajateltava hieman tyttäresi tunteita. Ilonka ei saa
nähdä tuota miestä täällä».

»Joutavia! András on hänen miehensä, eikö olekin? Kuvitteletko heidän
aina elävän erillään, kuten tähän asti? Ja jos sellainen osoittautuu
mahdolliseksi, voin vain sanoa, että Ilonkan on täytynyt kiusata häntä
äärettömästi, kuten sinäkin minua. Koska hänellä ei ollut leiniä, pääsi
hän pakoon».

»Gyuri, en voi uskoa, että tuo sivistymätön talonpoika on lumonnut
sinutkin, kuten hän on lumonnut tuon tyhmän vanhan papin. Puhut
kiusaamisesta. Elämäni on yhtä vaikeaa kuin marttyyrien kuullessani
kaikkien ylistävän häntä. Sanon häntä kauheaksi raakalaiseksi hänen
käytöksensä vuoksi tytärtäsi kohtaan. Ilonka on liian hellä ja itseensä
sulkeutunut kertoakseen sinulle kaikkia, mitä hän miehensä puolelta on
saanut kestää, mutta varmasti ei hän olisi poistunut miehensä luota
niin pian, ellei mies olisi käyttäytynyt vielä sivistymättömämmin kuin
olin hänestä luullutkaan».

»Teillä naisilla ei ole ollenkaan kunniantuntoa», jyrisi Bideskuty.
»Puhut tuosta miehestä kuin jostakin raakalaisesta ja pedosta,
ja kumminkin olet valmis ottamaan häneltä vastaan kaikki hänen
jalomieliset lahjansa. Hän pelasti koko tämän talon, jossa elämme,
tuon verenimijän, Rosensteinin, kynsistä, ja lahjoitti Ilonkalle
koko maatilan, joka kokonaisuudessaan on kai maksanut hänelle
satojatuhansia. Tyynesti toimittaa hän kaikki puolestamme, että
Ilonka voisi elää niin ylellisesti, ettei hänen eikä meidän
ylpeytemme joutuisi kärsimään. Ja sinä puhut hänen häpeällisestä
käyttäytymisestään tytärtämme kohtaan. Mitä sinä sitten sanot Ilonkan
käytöksestä»?

»Gyuri, sinun on muistettava, ettei lapsi raukka ollenkaan tiedäkään
kotimme luovuttamisesta hänelle. Hän ei tiedä mitään sinun ja tuon
miehen välisistä raha-asioista».

»Minun syytäni ei ole ollenkaan noiden inhoittavien salaisuuksien
keksiminen. Ilonka oli kylliksi vanha saadakseen tietää kaiken. Pelimme
miestä kohtaan ei ollut rehellinen. Koetit parhaasi mukaan häväistä
häntä lapsesi kuullen luovuttaen Ilonkan kumminkin hänelle ja sallien
hänen yksinään taistella taistelunsa Ilonkan voittamiseksi. Sellainen
ei ollut rehellistä peliä».

»Gyuri, et tiedä enää, mitä puhut. Jos olisin kertonut Ilonkalle
sinun ja Keményn välisistä asioista, olisit joutunut hyvin omituiseen
valoon lapsesi silmissä. Olisitko voinut sitten vaatia Ilonkaa
kunnioittamaan isäänsä ja äitiään? Silloin olisi hän menettänyt kaiken
myötämielisyytensä meitä kohtaan».

»Mielestäni olisi se paljon suotavampaa, että hän kunnioittaisi meitä
hieman vähemmän ja miestään enemmän. Murrun melkein tuon kiitollisuuden
taakan alle, jonka Ilonka ja kaikki me muutkin olemme velkaa tuolle
miehelle».

»Gyuri, puheestasi päättäen olet omaksunut lukiessasi noita
ulkomaalaisia kirjoja yhä enemmän noita uusia aatteita, jotka jo kerran
veivät sinut vararikkoon».

»Älä koske niihin kieliin, Irma, tahi...»

»Hsh, malttisi menettäminen ei hyödytä mitään, Gyuri, sillä tehtyä
ei saada enää tekemättömäksi. Meidän on koetettava tehdä Ilonka niin
onnelliseksi kuin suinkin, että hän voi unhottaa menneisyyden. Hän on
vielä niin nuori ja András on luullakseni jo miehuutensa parhaassa
iässä. On hyvin mahdollista, että Ilonkasta tulee leski, ennenkuin hän
ennättää täyttää kolmeakymmentäkään. Silloin tulee hänestä niin rikas,
että hän voi mennä naimisiin kenen kanssa hän vain haluaa, ja varmasti
on hän ensimmäinen kiittämään meitä tavasta, jolla olemme suunnitelleet
hänen elämänsä. Sillä aikaa on minun koetettava pitää häntä poissa
talon tästä osasta. Tänään...»

Ovi aukeni hiljaa ja Ilonka tuli huoneeseen hymyillen niin iloisesti,
että hän oli melkein entisen näköinen. Kreivitär katsahti häneen
epäluuloisesti, mutta tyttö näytti aivan tietämättömältä ja
iloisemmalta kuin moniin kuukausiin.

»No niin, minun on mentävä katsomaan kukkakoristuksiani», sanoi
kreivitär välinpitämättömästi. »Mielestäni, voisit sinä, Ilonka, tulla
minua auttamaan. Saat koota minulle suuren korillisen noita kauniita
kukkia lavojen takaa. Palvelijattaret eivät osaa niitä katkoa, vaan
repivät kukat juurineen maasta. Tarvitsen niitä melko paljon. Saat
Pannalta korin, ja kun olet täyttänyt sen, tule luokseni leipomatupaan,
jossa sitten järjestän ne».

»Tulen aivan heti, äiti. Mutta», lisäsi hän viehättävästi hymyillen,
»enkö saa puhella hieman isäni kanssa ensin»?

»Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä vain. Tarvitsen noita kukkia, ja
isäsi odottaa erästä liiketuttavaansa luokseen».

»Tulen luoksesi, äiti, viiden minuutin kuluttua».

Poistuminen tuntui kreivitär Irmasta hyvin vastenmieliseltä. Hän ei
halunnut milloinkaan jättää tytärtään isän huostaan. Katsahdettuaan
varoittavasti mieheensä poistui hän kumminkin.

Ilonka odotti, kunnes äidin askelten ääni lakkasi kuulumasta
käytävästä. Sitten hän kääntyi isäänsä päin ja sanoi tyynesti:

»Isä, etkö halua kertoa minulle, mikä tuo 'kiitollisuuden taakka' on,
jonka minä ja me muut kaikki olemme velkaa miehelleni»?

»Ilonka, olet kuunnellut»!

»Tahtomattani, vannon sen. Olin juuri tulossa huoneeseen, kun tuo lause
kantautui korviini aikoessani avata oven. Tunnustan, että koetin kuulla
lisääkin, mutta äidin puheesta en saanut mitään selvää. Kai kerrot
minulle, etkö kerrokin»?

»Puhuin vain ylimalkaisesti», sanoi Bideskuty hermostuneesti. »Et
varmaankaan kuullut oikein»?

»Nyt isä», sanoi Ilonka taivuttavasti, »toivon sinun koettavan muistaa,
etten ole enää aivan sellainen lapsi kuin olen ollut. Kaksi vuotta
on jo pitkä aika», lisäsi hän miettivästi, »ja niiden kuluessa olen
kokenut kaikenlaista. Olen nyt naimisissa ja olen paljon vanhempikin.
Luullakseni on minulla oikeus tietää, miksi olemme kiitollisuuden
velassa tuolle miehelle, jonka nimi minulla nyt on».

»Sinun on taivutettava äitisi kertomaan sinulle kaikki nuo toivomasi
asiat», sanoi Bideskuty.

»Tiedät aivan hyvin, isä, ettei hän kerro minulle mitään.
On aivan hyödytöntä taistella sitä vastaan, rakkaani, sillä en aio
poistua tästä huoneesta, ennenkuin saan tietää, mitä tahdon».

»Siinä ei ole mitään kerrottavaa».

»Millaisessa kiitollisuudenvelassa olen minä miehelleni»?

»Ymmärsit sanani aivan väärin», väitti Bideskuty itsepäisesti.

»Isä, olen kysynyt sinulta niin kunnioittavasti kuin lapsenasi vain
voin. Älä pakota minua vaatimaan, mitä minulla on oikeus saada tietää».

»Ilonka, olet luonnoton. Mitä sinua hyödyttää kuulla asioita, jotka
koskevat vain minua ja äitiäsi?»

»Kuinka paljon rahaa antoi Keményn András sinulle saadakseen mennä
naimisiin kanssani»?

»Ilonka, olet menettänyt järkesi», sanoi Bideskuty vihaisesti.

»Enkä ole! Et halua kertoa minulle totuutta ja senvuoksi on minun pakko
tehdä johtopäätöksiä. Jos kieltäydyt kertomasta minulle kaikkea, on
minun mahdotonta oleskella kattosi alla enää tuntiakaan, ja...» lisäsi
hän änkyttäen, »koska ei tietysti mieheni huoli minua luokseen, on
minun mentävä johonkin muualle».

»Kuuntele nyt, Ilonka. Teissä naisissa ei ole hituistakaan
johdonmukaisuutta. Et ole mielestäsi enää mikään lapsi, ja niin
ollen kai ymmärrät, että tulipalo toisena ja tulva toisena vuonna
voivat köyhdyttää rikkaankin maanviljelijän. Sen lisäksi uhkasi ja
petti minua muudan verenimijä, koronkiskuri, kunnes kaikki maani
joutuivat vieraisiin käsiin. Miehesi on lainannut minulle paljon
rahaa maitani vastaan ottamalla niistä vain kohtuullisen koron. Tuo
Rosenstein roisto, jonka kuulemma piru vihdoinkin on korjannut, pakotti
minut allekirjoittamaan muutamia papereita, joiden perusteella hän
sitten pakotti minut maksamaan suunnattomia korkoja. Maksoin niitä
vuosikausia tietämättä ollenkaan, että ne menivät juutalaisen taskuihin
Keményn saamatta niistä penniäkään. Tuli ja vesi täydensivät tuon
koronkiskurin työn. Minusta tuli köyhä mies. Silloin ilmestyivät
jälleen nuo allekirjoittamani paperit näkyviin, joita en ollut
lukenut läpikään, ja sain tietää niiden olevan antamiani velkakirjoja
rahoista, joita en milloinkaan ollut saanutkaan. Rosenstein uhkasi
minua kaikin mahdollisin keinoin, joita en nyt muistakaan. Hänellä
tuntui olevan oikeus puolellaan, koska olin allekirjoittanut nuo
paperit. Keményn András tuli silloin luokseni. Hän tukki juutalaisen
suun kullalla, lunasti nuo paperit minulle takaisin ja maksoi tämän
rakennuksen kiinnityksen, josta Rosenstein uhkasi karkoittaa meidät
pois. Maa oli kumminkin jo hänen omaisuuttaan. Sinä, minä ja äitisi
olisimme muuttuneet samanlaisiksi kerjäläisiksi kuin kaikki kodittomat
mustalaiset. András kertoi rakastavansa sinua ja haluavansa mennä
kanssasi naimisiin. Hän sanoi maiden siten joutuvan sinun ja lastesi
omaisuudeksi. Mitä voinkaan tehdä? Puukko uhkasi kurkkuani — ja minä
suostuin».

Ilonka ei sanonut mitään. Hän tuijotti isäänsä kalpein kasvoin ja
toivottomin, hämmästynein ilmein.

»Hän maksoi tämän talon kiinnityksen, otti maat haltuunsa ja rupesi
hoitamaan niitä niinkuin hän ainoastaan kykenee hoitamaan maatiloja.
Hän omisti kaiken, mutta ei kukaan tiennyt sitä. Hän neuvotteli
kanssani kaikesta ja toimi puolestani kuin jonkunlainen välittäjä.
Joskus unohdankin kokonaan, etten ole näiden maiden omistaja, ja
annan hänelle määräyksiä, jotka hän aina toimittaa perusteellisesti.
Hän kertoi minulle kerran olevansa vain sinun tilanhoitajasi. Tuolla
miehellä on enemmän sydäntä», lisäsi Bideskuty lyöden nyrkkinsä kovasti
pöytään, »kuin kenelläkään muulla tuntemallani henkilöllä ja...»

»Rakas isä», keskeytti Ilonka, »kerro minulle ainoastaan tosiseikat.
Älä muserra minua häpeällä enemmän kuin on tarpeellista».

»Et ole milloinkaan kertonut äidillesi, miksi poistuit miehesi luota
eikä Andráskaan ole sanonut minulle mitään. Hääpäivänne jälkeisenä
päivänä lähetti hän minulle erään paperin, jonka luin läpi hyvin
huolellisesti. Tuossa asiakirjassa lahjoittaa hän sinulle koko
Bideskuty’n tilan, pidättäen itselleen vain oikeuden valvoa sen
hoitamista. Katsohan, hän ei oikein luota minuun», lisäsi Bideskuty
hymyillen, »enkä ole hänen mielestään mikään kelvollinen tilanhoitaja.
Mutta hän itse on suurenmoinen, Ilonka!» huudahti hän innostuneesti.
»Näet itse, miten ruhtinaallisessa kunnossa tämä talo nyt on. Minulla
on nyt aina runsaasti rahaa, ja käypää metallirahaa päällepäätteeksi,
paljon viljaa myytäväksi, ja karjani lihoo ja lisäytyy, kuten kaikki
muukin. Minulla ei ole ollut milloinkaan niin paljon nautoja eikä
vasikoita, eikä niin suuria määriä vehnää eikä maissia myytävänä. Tuo
mies tuntee jokaisen maajalan arvon. Hän huolehtii kaikesta. Minä
oleskelen vain täällä kotona, hyväksyn hänen toimenpiteensä ja korjaan
rahat, kun hän on tehnyt hyvän kaupan puolestani... tarkoitan sinun
puolestasi, Ilonka, sillä sinunhan tämä kaikki on. Oletko milloinkaan
halunnut jotakin, jota et ole saanut, sano oletko»?

»Sitten eivät nuo rahat, joita jaoin köyhille koleeran raivoamisaikana,
tulleetkaan sinulta, vaan häneltä»? kysyi Ilonka tyynesti.

»Ei, ei oikeastaan häneltäkään, lapseni, sillä omaisuushan kuuluu
sinulle».

»Hänkö on lahjoittanut sen minulle»?

»Niin, hänhän on miehesi».

»Niin», sanoi Ilonka kiihkeästi, kyynelten värisyttämin äänin, »hän on
mieheni. Hän maksoi suunnattomasti huvista saada nimittää Bideskuty’n
kreivin pennitöntä tytärtä vaimokseen. Voi, miten häpeällistä tämä
kaikki onkaan»! lisäsi hän vihaisesti. »Kuinka te voittekaan, ah,
kuinka te voittekaan»?

»En ymmärrä, miksi puhut häpeästä. Lukuunottamatta sitä, että olet
nähtävästi riidellyt miehesi kanssa, ei siinä ole mitään häpeällistä.
Äitisi ja minä olemme riidelleet aikoinamme paljonkin, mutta hän ei
ollut kumminkaan niin itsepäinen, että hän olisi juossut tiehensä.
Tuollaiset riidat unhottuvat kyllä pian».

»Unhottuvat pian! Ah, isä, sinä et tiedä etkä ymmärrä».

Ilonka nyyhkytti nyt kiihkeästi, ja kätki kasvonsa käsiinsä
toistaessaan:

»Ah, millainen ääretön häpeä! Kuinka te voittekaan»?

»En näe tässä minkään toivottomuuden syytä», sanoi Bideskuty hieman
hermostuneesti. »En ymmärrä, mikä teitä naisia oikeastaan vaivaa, kun
te aina kiusaatte muita teoillanne. Halusit tietää ja pakotit minut
kertomaan vastahakoisesti asioista, joita äitisi mielestä sinun ei
ollenkaan olisi pitänyt saada tietää. Sanon vieläkin kerran, etten
huomaa tässä minkäänlaista itkun syytä».

»Ei olekaan, isä», sanoi Ilonka kuivaten nopeasti silmänsä ja tullen
aivan isänsä viereen. »Kuten sanoit, halusin tietää ja nyt olet
kertonut minulle. Olen sinulle hyvin kiitollinen».

»Et suinkaan aio kertoa äidille»? kysyi kreivi levottomasti.

»En», vastasi Ilonka hymyillen kyyneliensä läpi isänsä levottomalle
kasvojen ilmeelle. »En aio puhua asiasta hänelle sanaakaan, sillä
mitäpä se hyödyttäisi. Menen hänen luokseen nyt katkomaan noita kukkia».

Sanottuaan sen kumartui hän suutelemaan isäänsä.

»Ilonka, mielestäni on sinun koetettava sopia miehesi kanssa. Hän on
niin erinomainen ihminen. Äitisi mielestä ei minun ole sotkeuduttava
asiaan, mutta András tulee tänne pian ja...»

»Nyt on minun mentävä äidin luo», keskeytti Ilonka tyynesti. »Hän
odottaa varmaankin jo noita kukkia».

Ja ennenkuin Bideskuty ennätti sanoa sanaakaan, livahti Ilonka nopeasti
huoneesta.

Vanha hyväluontoinen Gyuri ei ymmärtänyt tytärtään. Hänestä
tuntui, että naiset vain juonittelivat tyhjästä. Talonpoika oli
näyttäytynytkin olevansa hyvin rehellinen mies, ja Bideskuty’lla
oli jonkunlainen soimaava tunne, ettei Andrásta oltu kohdeltu yhtä
rehellisesti. Sitäpaitsi tuntui hänestä hyvin nöyryyttävältä, ettei
noista lapsenlapsista ollut nyt tietoakaan, joiden vuoksi tuo mahdoton
avioliitto oli jossakin määrin siedettävä. Hän toivoi vieläkin voivansa
taivuttaa Andrásta hyväksymään hänen koneensa ja höyrymyllynsä. Tämä
viimeksimainittu oli nyt tyhjä ja autio, ja lukemattomat hämähäkit
olivat kutoneet verkkonsa suuriin rattaihin ja veiveihin, jotka olivat
olleet melkein aiheuttamaisillaan erään unkarilaisen aatelismiehen
vararikon. Tuo itsepäinen talonpoika ei kumminkaan halunnut vielä
kuulla siitä puhuttavankaan, eikä Bideskuty uskaltanut panna sitä
käyntiin hänen luvattaan. Nyt oli hän iloinen kerrottuaan tyttärelleen
noista raha-asioista. Häntä inhoitti aina käsitellä rahoja ja hänen
rinnassaan oli epämääräinen tunne, että hän oli tehnyt jotakin alhaista
ja kunnotonta jollekin. Hän ei halunnut tunnustaa itselleenkään, että
hän piti äärettömästi »tuosta kirotusta talonpojasta», joka oli niin
taitava liikemies, eikä myöntänyt, että hän mielellään ratsasteli hänen
kanssaan vainioilla ja ihaili aito unkarilaiseen tapaan sellaista
hevosmiestä kuin Kemény epäilemättä oli. Sitäpaitsi oli Andráksella
aina kerrottavana hänelle hupaisia uutisia jostakin onnistuneesta
kaupasta, ja nyt kun Bideskuty’n kreivi tapasi jonkun tilallaan asuvan
talonpojan, tervehdittiin häntä iloisesti, semminkin jos hänellä oli
vävy mukanaan. Viime sadon aikana olivat työmiehet epäilemättä suuresti
kiintyneet Bideskuty’n hankkimiin niittokoneihinkin.

Niin, maailma alkoi todellakin mennä mullinmallin. Mutta, Jumalalle
kiitos, Bideskuty alkoi jo tulla vanhaksi eikä senvuoksi luultavasti
näkisi tuota aikaa, jolloin talonpojat omistaisivat kaiken maan ja
aateliset asuisivat pienissä taloissa kaupungeissa. Nykyään sanoi hänen
vävynsä häntä aina »herra kreiviksi», mutta kreivi nimitti vävyään
aina »pojakseen», ja oli tavallisesti hyvin iloinen odottaessaan häntä
luokseen jonakin päivänä.

Nytkin loistivat hänen kasvonsa, kun hän kuuli välikön kivilattialta
raskaita askelia. Hän koetti suoristautua tuolissaan, mutta hänen
jalkansa oli niin kipeä, ettei hän voinut. Ovi aukeni ja tuo tuttu
pitkä mies ilmestyi tammiseen oviaukkoon. Bideskuty, vaikka hän olikin
huomaamaton, ei voinut olla kumminkaan näkemättä, kuinka aavemaisen
kalpeat ja omituiset talonpojan kasvot olivat ja kuinka hurjalta hänen
silmiensä ilme näytti. Pudistaen päätään nosti kreivi varoittavasti
sormensa.

»Tervetuloa, poikani»! huudahti hän iloisesti. »Mutta mistä ihmeestä
sinä nyt tuletkaan ja millaista viiniä olet juonutkaan? Näytät aivan
siltä kuin olisit ollut tekemisissä vähintäinkin pirun kanssa»!




XXX

RAKKAUDEN HAUTA.


Lopetettuaan keskustelunsa isänsä kanssa tunsi Ilonka olevansa sekä
huumautunut että hyvin pahoillaan.

Tuo ylpeys, joka on poikkeuksetta hyvin luonteenomainen — hyve tahi
pahe — kaikille unkarilaisille, jotka ovat hallinneet keskeytymättä
Unkarin maita vuosisatoja muiden Euroopan maiden hallitsijain
kukistuessa ja noustessa, tuo ylpeys, joka hallitsee kaikkia heidän
tekojaan ja on estänyt heitä omaksumasta nykyaikaista edistystä,
joka on rakentanut sellaisen muurin heidän ympärilleen, ettei
yhdeksännentoista vuosisadan sivistys ole sitä voinut murtaa, tuo
llonkan ylpeyden osa oli kuolettavasti haavoittunut. Jaloista
sotureista suorassa linjassa polveutuva tyttö, sotureista, jotka
olivat auttaneet kuningaskunnan rakentamisessa, oli joutunut tappiolle
kilpaillessaan ritarillisuudessa ja anteliaisuudessa talonpojan kanssa.

Ensimmäisen kerran elämässään Ilonka nyt rikkoi tuon käskyn, jossa
sanotaan: »Kunnioita isääsi ja äitiäsi»! Hän oli hyvin harmissaan
tuosta osasta, jota hänen tietämättömyydessään oli ollut pakko
näytellä, ja tunsi käyttäytyneensä niin huonosti, ettei sitä voitu
sanoin kuvaillakaan. Tuntematta asiain todellista laitaa oli hänet
heitetty erään sellaisen miehen syliin, jollaisia häntä aina oli
opetettu halveksimaan. Petollisesti oli häneltä salattu se tosiasia,
että tuo mies oli jalompi, anteliaampi ja ylpeämpi kuin useimmat muut
ihmiset.

Niin ylpeä, ylpeä jaloista töistä, niin ylpeä, ettei hän viitsinyt
vastata ansaitsemattomiin loukkauksiinkaan.

Voi, miten hän oli mahtanut halveksiakaan vaimoaan! Miten
ylenkatseellisesti tuo orjista polveutuva talonpoika oli mahtanut
ajatellakaan häntä, pennitöntä ylimysnaista ja jalosukuista
kerjäläistä, joka oli lyönyt sekä omaa että vanhempiensa elättäjää!

Ah, miten kauhistavalta se nyt tuntuikaan! Polttava häpeä nosti
kyyneleet llonkan silmiin. Hän kidutti itseään muistelemalla
kaikkia niitä herjauksia ja loukkauksia, joita hän sokeassa
kiittämättömyydessään oli syytänyt tuon miehen kasvoihin, joka oli
kuormittanut sekä hänet että hänen vanhempansa lahjoilla, pyytäen vain
hieman rakkautta palkakseen.

Vaikeneminen, jonka Ilonka luuli merkinneen häpeää ja katumusta,
tuntui hänestä nyt kuvaamattomalta ivalta. András ei ollut viitsinyt
selittää hänelle, kuinka vähän hän ansaitsi noita ylpeyden aiheuttamia
herjauksia. Ilonka muisti Andráksen sietäneen kaikki vaitiollen,
kunnes, kunnes... Ah, millaisen julman iskun hän oli suunnannutkaan,
ja Ilonka kummasteli nyt, mikä pahahenki oli sen tuonutkin hänen
mieleensä. András oli tehnyt niin paljon voittaakseen hänet, ja hän oli
kylmästi sanonut rakastavansakin toista. Silloin oli András sanonut
hänelle, että hän oli mennyt liian pitkälle, silloin vain oli tuo raaka
talonpoika vihoissaan uhannut kostaa hänelle nuo katkerat loukkaukset
ja vaimentaa ikuisiksi ajoiksi hänen kiittämättömän kielensä.

Ah, miksi Etelka olikaan tullut väliin? Miksi ei hänen oltu sallittu
elämällään maksaa vihattavan käytöksensä aiheuttama velka? Yksi ainoa
lyönti olisi silloin lopettanut miehen intohimon ja naisen ylpeyden
välisen riidan. Silloin... ah silloin... ei hänen olisi ollut pakko
täyttää tuota velvollisuutta, jota hänen ylpeytensä ei sallinut nyt
laiminlyödä.

Talonpoika ei voinut voittaa ylimystä ritarillisuudessa. Hän
oli haavoittanut miestänsä ja tämän ylpeyttä, ja hänen oli nyt
pyydettävä anteeksi ja sovitettava. András oli uhrannut melkein
kaikki saavuttaakseen hänen rakkautensa, ja nyt halusi hän koettaa
lahjoittaa sen. Nöyrtyen hänen eteensä halusi hän nyt rukoilla
anteeksiantoa. Hän halusi palata tuohon kotiin, josta hänen julmuutensa
ja oikeudettomuutensa oli karkoittanut Andráksen tuona kohtalokkaana
iltana. Hän oli rikkonut äärettömästi, mutta hän aikoi sovittaa sen
yhtä voimakkaasti. Rakkautta ei hän kyllä voinut miehelleen antaa, ah
ei, sillä hänhän oli rakastanut jo kerran varhaisimmassa nuoruudessaan
erästä hienoa ylimystä, joka oli ollut niin kunnioittava lausuessaan:
»Ilonka, rakastan sinua»!, uskaltamatta koskea hänen käteensäkään. Ah
ei, hän ei voinut milloinkaan rakastaa tuota miestä, jolla oli niin
karkea ääni, jonka silmät tuntuivat näkevän hänen sieluunsa ja jonka
omituiset ja hurjat sanat värisyttivät häntä aiheuttaen kuvaamattoman
tunteen, joka ei voinut olla muuta kuin _pelkoa_. Ilonka muisti hänen
jäähyväisensä, kun hänen äänensä oli lakannut värisemästä silloin kun
hän oli vannonut vaimolleen, ettei hän milloinkaan enää puhu hänelle
kuolleesta rakkaudestaan.

Kuolleesta rakkaudesta! Voiko rakkauskin kuolla? Ainakin hänen
rakkautensa tuohon kauniiseen nuoreen husaariin eli vielä hänen
sydämessään. Tuntui niin julmalta puhua kuolleesta rakkaudesta. Ei
ollut siis ollenkaan ihmeellistä, että peloittava tuska oli kouristanut
hänen sydäntään poistumatta sieltä enää milloinkaan, silloin kun András
oli vannonut tuon kummallisen valan. Tuo tuska oli niin omituinen,
ettei Ilonka voinut sitä ymmärtää. Joskus kun tuulen surullinen humina
poppeleissa oli kantavinaan hänen korviinsa Andráksen karkean äänen
kaiun, muuttui se aivan sietämättömäksi. Ja öisin, kun kuu loisti
kylmästi tasangolle, tuntui Ilonkasta joskus, kuin hänen sydämensä
olisi ollut särkymäisillään. Silloin hän aina arvaili, miksi.

Ah, ei, ei, tuhat kertaa ei! Hänkö, Bideskuty’n Ilonka, niiden tytär,
jotka ovat omistaneet tämän kauniin maan vuosisatoja, voisiko hän
rakastaa talonpoikaa? Mutta hän voi olla kumminkin kiitollinen, hän
voi hyvittää tekemänsä vääryydet ja maksaa alistuvaisuudellaan,
kuuliaisuudellaan ja tarpeen vaatiessa, nöyryydellään, tuon suuren
velan, jonka hänen vanhempansa olivat ottaneet hänen nimessään.

Hän saapui vihdoinkin puistoon. Keskipäivän aurinko paistoi kuumasti ja
polttavasti. Ilonka käveli haaveillen akasiakujannetta, jossa maa oli
kylmä ja tuoksuva suuresta kukkien paljoudesta. Saavuttuaan portille
katsoi hän etäisyyteen ja huomasi kaukana tasangon toisella puolella
pienen pisteen taivaanrannalla. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.
Hän oli vihainen itselleen oman raukkamaisuutensa vuoksi, sillä eihän
hänellä ollut mitään pelättävää. Hänen nöyryytyksensä olisi kyllä
ääretön, mutta kuta suurempi se olisi, sitä tyytyväisempi hän olisi
itseensä ja sitä täydellisempi olisi sovitus.

Saavuttuaan portille hyppäsi András maahan sallien Csillagin mennä
minne se vain halusi. Itse läksi hän kulkemaan kujannetta taloon.
Ilonka kuuli hänen hyvästelevän hevostaan sanoen tälle, ettei hän
aikonut viipyä kauan, ikäänkuin tamma olisi ollut inhimillinen olento
ja hänen paras ystävänsä. Nyt astui Ilonka esiin.

András ei säpsähtänytkään, vaan katsoi Ilonkaan niin tyynesti kuin hän
olisi odottanutkin näkevänsä hänet juuri siinä. Ilonka huomasi heti,
että András näytti paljon vanhemmalta nyt, kuin tuona päivänä, jolloin
hän ensimmäisen kerran oli suudellut llonkan kättä. Ja kun hän nosti
lakkiaan, näki Ilonka, miten hänen tukkansa oli ohimoilta harmaantunut.
András olisi mennyt vaitiollen hänen ohitseen, mutta Ilonka sanoi
arasti:

»Isäni odottaa teitä, mutta koska haluan sanoa teille jotakin, tulin
tänne teitä vastaan. Haluatteko kuunnella minua?»

András pysähtyi lakki kädessään ja katsoi Ilonkaan melkein
hajamielisesti, kuin hänen ajatuksessa olisivat olleet jossakin muualla.

»Jos se on välttämätöntä», vastasi hän, »haluan kuunnella».

»Kuulin tänään sattumalta ensimmäisen kerran jotakin, jota ei
vanhempieni olisi pitänyt salata minulta milloinkaan. En ymmärtänyt
enkä tiennyt naimisiin mennessäni tuota peloittavaa tilannetta, johon
isä raukkani oli joutunut ja josta teidän jalomielisyytenne hänet
pelasti. En...»

»Jalo kreivitär», sanoi András hyvin tyynesti, »pyydän, ettette
kiihoittaisi itseänne ettekä kuluttaisi kallista aikaanne puhumalla
asioista, jotka tapahtuivat kauan aikaa sitten ja jotka jo on
unhotettu. Voin vannoa teille, että kreivi on tiennyt ja hyväksynyt
kaikki keskinäiset liikeasiamme sellaisin tavoin kuin hän on otaksunut
edullisimmaksi».

»Niin, mutta siihen ei sisälly vielä kaikki», jatkoi Ilonka kiihkeämmin
ja vähitellen kuumenevin poskin. »Olin itsekin tietämättäni suuresti
osallinen noihin liikeasioihin. Tietämättömyyteni ohjasi minua sokeasti
sellaisiin tekoihin, jotka teidän mielestänne tuntuivat kai suurimmalta
kiittämättömyydeltä, puhuessani teille tuona iltana niinkuin puhuin.
Uskokaa minua, en tiennyt ollenkaan, mitä olitte tehnyt puolestamme.
Ah, näen nyt miten halveksittavasti käyttäydyin, ja tuon tekoni
aiheuttama häpeä on suurempi kuin voin sietää. En saanut ennen rauhaa,
ennenkuin kerron teille, miten äärettömästi pahoillani olen».

Puhuessaan näytti hän hyvin kauniilta. Punastunein poskin ja kiihkosta
ja kyynelistä loistavin silmin katsoi hän nyt ystävällisemmin
Andrákseen kuin milloinkaan ennen.

»Sanon teille vieläkin, jalo kreivitär», vastasi András väkinäisesti,
»että kiihdytätte itseänne suotta. Nuo vaatimattomat palvelukset,
jotka hyvä onneni soi minun tehdä isällenne, olivat vain sellaiset
kuin toinen ihminen tekee toiselle, silloin, kun hän näkee tuon toisen
taistelevan ansaitsemattomasti kovaa kohtaloa vastaan».

»Koetatte häväistä minua vain enemmän», sanoi Ilonka, »alentamalla
anteliaisuutenne arvoa. Käyttäydytte hyvin julmasti. Olen tullut
luoksenne kiitollisin mielin, myöhään ehkä, mutta kumminkin
rehellisin tarkoituksin. Otaksuessaan menettelevänsä epäilemättä
minun parhaakseni pettivät vanhempani minut ja pakottivat minut
haavoittamaan kuolettavasti teitä, jota minun olisi pitänyt kunnioittaa
ystävällisyytenne ja ritarillisuutenne vuoksi. Kuultuani teidän tulevan
tänne tänään livahdin ulos, voidakseni sanoa teille...»

András nosti nopeasti kätensä hänelle niin ominaisin käskevin liikkein.

»Suokaa minulle anteeksi, jalo kreivitär, keskeytykseni. Ei ole
olemassa minkäänlaista syytä noiden sanojen lausumiseen, joita
te tyynnyttyänne varmasti kadutte. Tuon illan tapaukset, joihin
viittaatte, ovat haihtuneet muistostani. Jos olette, kuten sanotte,
kiitollinen minulle noista muutamista vanhemmillenne tekemistäni
palveluksista, pyydän vedoten niihin teitä lopettamaan tämän
keskustelun, koska se on luultavasti yhtä tuskallinen meille
molemmille».

Hän kumarsi hyvin syvään ja poistui, ennenkuin Ilonka ennätti
koettaakaan estää häntä.

Hän jäi kujanteeseen akasioiden juurelle katsoen miehensä pitkää,
taloon päin kiiruhtavaa vartaloa. András ei katsahtanutkaan taakseen,
vaikka hän nähtävästi kuulikin nyyhkytyksen, joka tahdottomasti
tunkeutui Ilonkan huulilta. Ilonka katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän
katosi taloon, ja juoksi sitten sokeasti ja ajattelemattomasti portista
poppelikujaan ja sitten tasangolle, jossa hän lopultakin sai olla
rauhassa häpeineen ja nöyryytyksineen.

Ah, millainen houkka hän oli ollutkaan! Sokean ja hullun mielijohteen
vaikutuksesta oli hän nöyrtynyt tuon miehen edessä, tarjonnut
hänelle kiitollisuuttaan ja ystävyyttään, eikä hän ollut välittänyt
kummastakaan. Ylenkatsoen oli hän kieltäytynyt kuuntelemasta hänen
selityksiään ja surujaan, ja hän halveksi vaimoaan nähtävästi niin
paljon, ettei hän halunnut koskea tämän käteenkään. Houkka, niin,
millainen houkka hän oli ollutkaan!

Mitä oli hän ajatellut ja toivonut? Hänhän tiesi Andráksen rakkauden
kuolleeksi, sillä olihan András sanonut sen tuona kohtalokkaana iltana.
Hän oli omin käsin tappanut sen, ja nyt oli sen sijalle ilmestynyt
halveksiva välinpitämättömyys, jota vastaan hänen ylpeytensä oli äsken
murskautunut. Ah, András tiesi, miten hän voi kostaa, hän oli maksanut
loukkauksen loukkauksella ja pilkan pilkalla, hänen kylmät sanansa
olivat sattuneet Ilonkan kasvoihin yhtä kipeästi kuin kerran Ilonkankin
sanat häneen. Ilonka vihasi häntä nyt kymmenentuhatta kertaa enemmän
kuin ennen, nyt kun András huvitteli nöyryyttämällä ja kiduttamalla
häntä, nyt kun hän oli voimaton haavoittamaan Andrásta, koska tämä
ei enää välittänyt hänestä. Niin, tietysti vihasi hän Andrásta, ja
senvuoksi tuntuivatkin hänen sydäntuskansa sietämättömämmiltä kuin
milloinkaan ennen. Hän vihasi Andrásta tuon järkkymättömän ylpeyden
vuoksi, joka oli samanlaista kuin hänen omansakin. Hän, tuo talonpoika,
uskalsi olla ylpeä, tuo orja, joka oli syntynyt potkittavaksi ja
halveksittavaksi. Kesyttämätön unkarilainen veri hänen suonissaan
kiehui vihasta. Hän koetti mielessään kuvailla tuota miestä orjuudessa,
kuten hänen esi-isänsäkin olivat olleet, ja lannistettuna tottelemaan
nöyryyttäviä käskyjä, joita valvova päällysmies jakoi, lyöden häntä
kasvoihin ruoskalla, ellei hän totellut. Ilonka ahmi silmillään tuota
näkyä ja nautti hänen kidutuksestaan, joka oli uskaltanut katsoa häneen
halveksivasti jostakin ylpeyden rakentamasta suuresta korkeudesta,
nautti siitä niin kauan kuin hän ei enää voinut pidättää vihan
kyyneliään. Hän heittäytyi kiihkeästi kuumalle kuivalle maalle ja
kätkien kasvonsa käsiinsä nyyhkytti hän häpeästä ja kaipauksesta.

Oli jo myöhäinen ilta, kun hänen kiihkeä itkunsa vihdoinkin loppui.
Ollen äärettömästi toivoton ja häveten hirveästi halusi hän paeta
heti Bideskuty’sta. Mutta hän oli niin kokematon, ettei hän tiennyt
kenen puoleen hän kääntyisi tässä kauheassa odottamattomassa
tapauksessa. Tietysti oli Bideskuty palautettava Andrákselle niin
pian suinkin. Jumalalle kiitos, hänellä oli vielä kylliksi voimia
maksaa halveksiminen halveksimisella ja heittää takaisin tuon rikkaan
talonpojan jalkoihin nuo runsaat lahjat, joilla András oli luullut
voivansa nöyryyttää hänet. Sitten kuin tuo oli suoritettu, poistuisi
hän niin kauaksi, ettei András löytäisi hänestä jälkeäkään. Hän halusi
muuttua niin kuolleeksi Andrákselle kuin tuo kerskaileva rakkaus, joka
ei ollut kestänyt päivääkään.

Ilonka toivoi voivansa kiduttaa häntä vieläkin. Hän tiesi
haavoittaneensa häntä kerran ennenkin, vaikka András sanoi sen
unhottaneensa. Hän vannoi löytävänsä tuon aseen vielä kerran, jolla
hän oli lyönyt Andrásta tuona iltana ja joka satuttuaan oli pakottanut
Andráksen huudahtamaan: »Nainen, olet mennyt liian pitkälle»! Hän oli
sallinut tuon aseen ruostua käytännön puutteesta, se oli jossakin
läheisyydessä melkein unhotettuna, mutta hän aikoi hakea sen käsiinsä
huomenna, jolloin Bideskuty’n huoneet kajahtelisivat naurusta ja
ilosta, jolloin häntä, nuorta vaimoa ja talonpojan suottaleskeä
palveltaisiin ja kunnioitettaisiin yhtä paljon kuin András nyt
halveksi häntä. Hänen iloisuutensa ja naurunsa kaiku kantautuisi hänen
korviinsa, ja poppelien lehvät toistaisivat nuo hellät sanat, joita
muut kuiskailisivat kuutamoiltoina. Silloin ehkä heräisi tuo haudattu
rakkaus kuolleista ja nousisi jälleen maailmaan kärsimään suuria tuskia
vielä kerran.

Hän meni kotiin, jossa hän näki tulevien juhlallisuuksien valmistusten
panneen kaikkien päät pyörälle. Hänen äitinsä oli ollut levoton hänen
vuokseen, ja katsoi epäluuloisesti hänen kyynelien ajetuttamiin
silmiinsä. Mutta Ilonka heittäytyi kuumeisin innoin huviretkien,
kutsujen ja soittotilaisuuksien suunnitteluihin, kiinnitti suurta
huomiota mahdollisten vieraiden luetteloon ja ilahdutti äitiään
riemuitsemalla uudesta puvustaan, jonka hän aikoi pukea ylleen huomenna.

Bideskuty oli parhaimmalla tuulellaan. András oli tuonut hänelle hyviä
uutisia ja kahmalollisen rahaa. Hän toivoi tytärtään niin viisaaksi,
ettei hän kertoisi mitään äidilleen. Ja Ilonka näytti todellakin niin
innostuneelta, iloiselta ja odottavalta, että Bideskuty peruutti
kokonaan sanansa hermostuttavista naisista.




XXXI

RAKKAUS RIEMUITSEE.


Bideskuty’ssä ei ollut milloinkaan ollut niin paljon vieraita,
sillä ratsastustallikin oli muutettu suureksi makuuhuoneeksi. Nuo
vanhat seinät eivät olleet ikinä olleet suurempien juhlallisuuksien
todistajina. Nauru, mustalaisten soitto, tanssi ja muut huvittelut
kestivät aamusta iltaan. Viime vuonna oli tuo peloittava koleera
karkottanut kaikki vieraat Heven maakunnasta, mutta nyt ei noita huolia
enää muistettukaan. Sato oli ollut niin runsas, että Bideskuty’n
vieraanvaraisuuden tiedettiin tulevan kuninkaalliseksi. Jokainen
paloi uteliaisuudesta saada nähdä tuon kauniin perijättären, jonka
salaperäinen avioliitto rikkaan talonpojan kanssa oli kummastuttanut
kaikkia. Äidit, joilla oli täysikasvaneita poikia, halusivat tietää,
joko paavillinen erivapautus oli hankittu ja oliko tuo rikas tyttö,
vaimo tahi leski jo vapaa solmimaan sopivamman avioliiton. Sekä nuoret
että vanhat miehet olivat valmiit hakkailemaan häntä nyt, kun hän oli
vapaa äitinsä holhouksesta. Tiedettiin yleisesti, ettei talonpoikainen
mies saanut tulla näkyviinkään, eikä sitäkään oltu voitu salata, että
Ilonka oli muuttanut vanhempiensa luokse asumaan jo häiden jälkeisenä
päivänä.

Kreivitär Irma oli pelännyt vastenmielisiä kysymyksiä. Unkarin
tasangoilla, jossa kaikki perheet ovat tavalla tahi toisella
sukulaissuhteissa keskenään, ei tunkeilevaisuus ole mikään rikos,
ja Bideskuty vaimoineen oli hyvin varustettu meluavaa pilaa ja
kaksimielisiä puheita vastaan.

Kreivitär Kantássy, joka oli naittanut pari tytärtään mitä
hyväksyttävimmästi, oli taipuvainen surkuttelevaan myötätuntoon Ilonkan
kummallisen polkunaimisen vuoksi.

»Rakkaani», sanoi hän, »millaista kauheata surua olet saanutkaan
kärsiä! Miten voitkaan suostua tuohon kauheaan liittoon»?

»Ilonka oli surra itsensä melkein kuoliaaksi», vastasi äiti kyyneleisin
silmin. »Hän kuvitteli olevansa rakastunut tuohon raakalaiseen eikä
halunnut syödä eikä nukkua, ennenkuin hän sai meidät suostumaan
avioliittoon. Mielestämme oli parempi nähdä hänet talonpojan
nimellisenä vaimona kuin ruumisarkussa».

»Minusta oli tuo vain anteeksiantamatonta heikkoutta», sanoi eräs
vanha rouva, joka oli kreivittären sukulainen ja senvuoksi oikeutettu
sanomaan ajatuksensa suoraan. »Nuoret tytöt eivät kuole niinkään
helposti. Sinun olisi pitänyt viedä hänet Budapesthiin, jossa hän
piankin olisi unhottanut nuo tyhmät haaveensa».

»Gyuri on ollut aina niin heikko vastustamaan Ilonkaa», sanoi kreivitär
Irma huoaten.

»Mutta miten, taivaan nimessä, se vihdoin päättyykään? Aiotteko hakea
paavilta erivapautusta?»

»Tietysti koetamme saada avioliiton puretuksi! Nykyään on kumminkin
lapsi raukkamme hyvin onnellinen luonamme, ja András on hyvin rikas.
Emme puhu hänestä milloinkaan Ilonkan kuullen, emmekä...»

»Hänen sydämensä ei todellakaan näytä olevan murtunut ainakaan nyt»,
sanoi kreivitär Kantássy katsoen huoneen poikki Ilonkaan, joka loistaen
nuoruudestaan ja kauneudestaan, ja ollen melkein meluavan iloinen,
nauroi ja lörpötteli miesjoukossa, joka nähtävästi hyvin innostuneesti
auttoi nuorta suottaleskeä unhottamaan, että jossakin taustalla oli
olemassa salaperäinen aviomies.

»Nuori Madách näyttää olevan yhtä rakastunut Ilonkaan kuin ennenkin»,
sanoi vanha täti.

»Kaikesta päättäen, rakkaani», vihjaisi muudan rouva tyynesti, »on
sinulla tuossa vaikeuden paras ratkaisu. Nuori Madách on armeijamme
paras pistoolilla ampuja. Käske vävysi tänne katsomaan, miten Feri
kosiskelee Ilonkaa ja anna hänen kiihtyä niin, että hän vaatii
kilpailijansa kaksintaisteluun... Madách voi tappaa talonpojan ensin ja
tulla hänen sijaisekseen sitten jälkeenpäin —»

»Aatelismies ei voi taistella talonpojan kanssa», sanoi kreivitär
haaveillen.

»Rakkaani, onhan aina olemassa poikkeuksellisia olosuhteita».

»En ole sitä kumminkaan milloinkaan ajatellut. Ilonka saa varmasti
hänen kuolemansa jälkeen kaikki hänen rahansa».

»Onko hän sitten niin äärettömän rikas»?

»Kyllä, luullakseni. Emme ole kumminkaan milloinkaan vaivanneet
aivojamme laskemalla, kuinka paljon hänellä todellisuudessa on».

»Niin tietysti. Madách ei voi sanoa hopeafloriiniakaan omakseen,
mutta mitä sen on väliä, kun Ilonka kerran on niin rikas. Ajattele
asiaa, kultaseni. Lupaamme käyttäytyä tuota talonpoikaa kohtaan
hyvin ystävällisesti. Ota vaari neuvostani ja kutsu hänet tänne tahi
järjestä muuten niin, että hän näkee, miten Feri ahmii tuota suloista
suottaleskeä silmillään. Nuo talonpojat ovat hirmuisen mustasukkaisia».

Tämä tapahtui päivällisen jälkeen rouvien juodessa kahvia kuistilla.
Mustalaiset soittivat surullisia unkarilaisia lauluja puistossa.
Oli päivän kuumin aika eikä tukahduttava ilma sallinut nuortenkaan
tehdä muuta kuin kuljeskella puiston varjoisimmissa osissa. Ilonka
oli ollut eilen seurueen iloisin jäsen. Hän oli tanssinut csárdásta
puoleen yöhön ja sietänyt suuttumatta Ferin hakkailua. Hän tuskin
ajattelikaan seurauksia koettaessaan palauttaa muistiinsa menneitä
aikoja ja yrittäessään unhottaa tuon vieraan ja tumman varjon, joka
sitten oli laskeutunut hänen polulleen. Koston ja vihan aiheuttamat
katkerat tunteet ahdistivat hänen sydäntään, ja koettamalla keimailla,
huvitella ja tanssia luuli hän voivansa viihdyttää itsetuntoaan
tuosta polttavasta tuskasta huolimatta. Hän toivoi melkein
salliessaan tuon nuorukaisen viedä hänet pois muiden luota varjoisaan
akasiakujanteeseen, että _hän_ saisi nähdä hänet toisen miehen sylissä,
jota hän sanojensa mukaan oli rakastanut pari vuotta sitten. Ilonka
arvaili, mitä András silloin tekisi, kärsisikö hän, niinkuin hän oli
kärsinyt ollessaan viimeksi täällä kujanteessa.

He saapuivat nyt portille. Ilonka katsoi poppelikujalle ja sitten
tuonne kaukaiselle tasangolle, jossa hän omin käsin oli naulinnut
ristiin rakkauden ja katkerin kielin suunnannut siihen sellaisen
lyönnin, että se oli kuollut, koska se ei enää voinut sietää tuskaa.

Hän siveli väsyneesti silmiään. Poppelien humina kuumassa keskipäivän
ilmassa ja haikaroiden kaukaiset surulliset huudot palauttivat hänen
muistiinsa tuon toukokuun illan ja panivat hänen sydämensä värisemään
surusta ja kaipauksesta. Ferin yhtämittainen puhe väsytti häntä. Hän
halusi paeta tuonne hiekkaiselle tielle ja kauas tasangolle, jossa
villien hevosten laukkaaminen, taivaalla lentelevät linnut, hiekka ja
viljelemätön maa kertoivat hänelle _hänestä_.

»Ilonka!»

Hän säpsähti, kun nuorukaisen hellä ja rukoileva ääni muistutti häntä,
että Ferikin oli siellä, ja toi hänen mieleensä, että hän tietysti
rakasti Feriä ja halusi tuon vanhan, tytön ja pojan välisen rakkauden
avulla unhottaa nuo raa'an intohimon laineet, jotka olivat syöksyneet
hänen ylitseen loukaten ja kiduttaen häntä.

»Sinun on mentävä takaisin», sanoi Ilonka hermostuneesti naurahtaen.
»Luullakseni ovat kaikki muut menneet sisälle ja me olemme vain kahden
täällä puutarhassa. Mitähän äiti sanoneekaan? Kunhan tädit eivät vain
suuttuisi».

»Ilonka», sanoi Feri tulisesti, »aiotko kiusata minua niin kauan, että
tulen hulluksi? Onko aikomuksesi vain leikkiä julmasti kanssani? Olet
koko päivän...»

Feri tuli aivan hänen viereensä ja koetti tarttua hänen käteensä,
vaikka Ilonka peräytyikin hieman.

»Olet koko päivän, Ilonka», kuiskasi hän, »jokaisella sanoillasi ja
huokauksellasi pitänyt minua siinä luulossa, että nuo sanat, jotka pari
vuotta sitten tekivät minut niin onnelliseksi, ja jotka ovat pysyneet
muistissani ja muuttaneet elämäni paratiisiksi, jälleen toistuvat».

»En ymmärrä sinua nyt ollenkaan».

»Etkö muista, että pari vuotta sitten erään samanlaisen kuuman
kesäpäivän kuluessa...? Olimme silloin vielä hyvin nuoria, sinä ja
minä, olit silloin suloinen lapsi, mutta huolimatta siitä jumaloin
sinua jo silloinkin. Muistatko, kun sanoit: 'Ehkä!»?

Kyllä hän sen muisti, muisti tuon onnellisen väristyksen, kun nuo
hiljaa kuiskatut tuliset sanat kantautuivat ensimmäisen kerran hänen
korviinsa ja kun hän ensimmäisen kerran totesi, että maailmassa oli
eräs muita täydellisempi olento. Ja nyt rakasti hän tietysti Feriä
yhtä lämpimästi kuin silloinkin, koska hän tunsi samaa vastaavaa onnea
kuullessaan hänen kuiskaavan jälleen nuo samat hellät sanat, joita
hän oli ikävöinyt niin kauan. Ah, miksi noiden poppelien lehtien
humina kantoikin hänen korviinsa tuon toisen intohimosta värisevän ja
käskevän, mutta kumminkin niin sanomattoman hellän äänen, jonka hän oli
vaimentanut iäksi?

»Ilonka, miksi et vastaa»?

Kun Ilonka katsoi hänen totisiin ja rukoileviin nuoriin kasvoihinsa,
hänen solakkaan, miellyttävään ja ylimykselliseen vartaloonsa, ja hänen
hienoihin valkoisiin käsiinsä, ilmestyi hänen silmiinsä omituista
sumua muistaessaan tuon pitkän maalauksellisen olennon, joka tässä
samassa akasiakujanteessa oli kohdellut häntä niin halveksivasti.
Kärsimättömäsi! karkoitti Ilonka tuon surunsa pois.

»Ilonka», rukoili Feri, »Jumala tietää minun silloinkin jo rakastaneen
sinua, sillä olit mitä herttaisin lapsi. Jos hän olisi antanut sinut
minulle, olisin kunnioittanut ja hellinyt sinua kuin maailman kalleinta
aarretta. Mutta muutamat paholaiset tunkeutuivat väliimme, ja elettyäni
pari vuotta muistelemalla tuota sanaa 'ehkä', vaihtoikin kohtalo sen
sanoihin 'ei milloinkaan'! Kärsin niin, Ilonka, etten olisi voinut
elää, ellen olisi saanut nähdä sinua jälleen. Olet kymmenentuhatta
kertaa kauniimpi kuin ennen, ja minä, Jumala minua armahtakoon,
rakastan sinua kymmenentuhatta kertaa enemmän».

Ilonka kuunteli häntä haaveillen. Talon auki olevista ikkunoista
kuuluvien hurjien unkarilaisten laulujen säveleet sekoittuivat
sulotuoksuiseen ilmaan.

»Minä sanoin 'ehkä', mutta sinä eikä kohtalo muutit sen sanoiksi 'ei
milloinkaan'».

»Minäkö, Ilonka»?

»Niin, sinä juuri! He kertoivat minulle sinun rakastavan toista ja
menevän hänen kanssaan naimisiin».

»Ja sinäkö uskoit heitä? Etkö muistanut silloin, että rakastin sinua»?

»Rakkaus kuolee pian»!

»Sellainen rakkaus kuin minun ei milloinkaan kuole, Ilonka!» sanoi hän
vakavasti.

Rakkaus ei kuole milloinkaan. Kahden vuoden poissaolon ja väsyttävän
odotuksen jälkeen rakasti Feri häntä vielä. Entä hän? Tietysti rakasti
hänkin Feriä. Hän oli aikonut unhottaa Ferin sylissä tuon toisen miehen
ivan ja halveksimisen, ja kumminkin oli hän hermostunut. Nuo nuoret
vakavat kasvot ja tuo rukoileva ääni ärsyttivät hänen hermojaan. Hän
oli aina tuon toukokuun illan jälkeen kuvitellut rakkautta tällaiseksi
— helläksi, kunnioittavaksi ja rukoilevaksi — mutta hän ihmetteli nyt,
miksi hänen sydämensä pysyi kumminkin niin kylmänä.

»Ilonka, miksi et vastaa»?

Vaipuneena ajatuksiinsa oli hän unhottanut Ferin kokonaan, unhottanut,
että Feri rukoili juuri tuota rakkautta, jonka hän oli ollut valmis
lahjoittamaan hänelle.

»Mitä minun on sanottava»?

»Sano minulle, että haluat toistaa nyt, kun olet nainen, tuon suloisen
sanan 'ehkä', jonka lapsena ollessasi lausuit. Ilmoita, että tuo synkkä
kohtalo, joka tuli väliimme, on vain kauhea uni, jonka rakkautemme
pian haihduttaa. Kuule, Ilonka, maailma on suuri; on olemassa muitakin
kauniita maita kuin nämä suloiset tasankomme. Voimme matkustaa sinne
ja ottaa rakkautemme mukaamme kätkeäksemme sen varmasti maailmalta;
voimme, kuten linnut, jotka muuttavat talveksi pois tasangoiltamme,
rakentaa pesämme toisten pilvien alle. Ah, Ilonka, jos tahdot sanoa
tuon 'ehkä', jos haluat antaa minulle luvan haihduttaa menneisyytesi
muistot, näytän sinulle sellaisia taivaan saleja, ettei kukaan ihminen
ole vielä sellaisia nähnyt».

Feri peitti hänen kätensä suukkosilla ollen polvillaan hänen edessään
tuossa autiossa akasiakujanteessa. Ilonka käänsi kumminkin päänsä pois
katsoen poppeleihin, jotka humisivat omituisesti tuulessa.

»Kohtalo on sanonut 'ei milloinkaan'!»

»Mutta se voi vieläkin sanoa 'ehkä'», rukoili Feri. »Ilonka olit lapsi,
etkä ymmärtänyt mitä teit. He lannistivat tahtosi ja veivät sinut
alttarille pakottaen sinut vannomaan...»

»Valan, jonka kehoitat minua rikkomaan».

»Vannoit sen vasten tahtoasi, Ilonka».

»Vannoin sen kumminkin alttarin edustalla Jumalan ja ihmisten kuullen.
Sanot rakastavasi minua ja kumminkin koetat taivuttaa minua syömään
sanani».

»Niin ainoastaan kohtuuttoman maailman silmissä. Rakkaus muodostaa omat
lakinsa huolimatta inhimillisyydestä. Voin suojella sinua, Ilonka. Mitä
sen on väliä, mitä maailma sanoo, jos vain rakastat minua ja sanot
'ehkä'»?

Kaikki tuntui niin epätodelliselta. Tämä hetki, jota hän oli ikävöinyt
ja jonka hän oli kuvaillut mielessään elämänsä hauskimmaksi, koska
silloin hänen entinen rakkautensa tunkisi riemuiten syrjään nuo varjot,
jotka olivat pimittäneet hänen elämänsä, tuntui niin luonnottomalta.
Tämä sama akasiakujanne, noiden samojen kukkien tuoksu ja kaukaa
kuuluvien mustalaisten soittamien unkarilaisten laulujen häipyvät
surulliset säveleet tuntuivat vain kummalliselta unelta.

Näiden samojen puiden juurella oli _hän_ kohdellut vaimoaan ja hänen
kiitollisuuttaan halveksivasti, ja hän, hylätty ja orpo, oli koettanut
saada toisen rakkauden tulen hehkumaan, huomatakseen vain, että
jokainen palamaan rupeava kekäle jäähdytti hänen mieltään yhä enemmän
ja teki hänet vielä yksinäisemmäksi.

»Rakastan sinua, Ilonka»!

Voi, miksi ei tuo ääni lumonnut häntä? Miksi sen rukoileva värinä ei
sointunut hänen mielestään ollenkaan? Hän toivoi äkkiä mielettömästi
voivansa haavoittaa häntäkin, aiheuttaa hänellekin sellaisia
kärsimyksiä kuin tuolle _toisellekin_ ja ärsyttää hänet mielettömään
ja hurjaan kiihkoon, joka ehkä sytyttäisi tuon kahmalollisen palanutta
tuhkaa, jota hän koetti puhaltamalla virittää tuleen.

»Feri», sanoi hän surullisesti, »en voi sanoa 'ehkä'».

»Miksi et, Ilonka»?

»Koska tuo rakkaus, josta puhut, tuo lapsellinen ihailu, joka lumosi
tytön sydämen, ei ollut tarpeeksi voimakas taistellakseen kohtaloa
vastaan. Se on heikontunut näiden vuosien kuluessa ja nyt, kun luulin
sen jälleen syttyvän, huomaankin sen kuolleeksi».

»Ilonka, erehdyt varmasti», rukoili Feri kiihkeästi. »Olet niin
suloinen ja hyvä, että uskot tuon valan sitovan sinut toiseen mieheen
ja luulet tekeväsi syntiä nyt kuunnellessasi rakkaudentunnustuksiani.
Muista kumminkin, että hänkin vannoi rakastavansa ja kunnioittavansa
sinua, mutta hän on rikkonut valansa ja poistunut luotasi välittämättä
sinusta ollenkaan».

»Ole vaiti! Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua tuollaista eikä
minulla ole oikeutta sinua kuunnella».

»Onpahan! Sinulla on kaikki oikeudet», vaikeroi Feri. »Oma ylpeytesikin
on kai sanonut sinulle, että hän, tuo talonpoika, halusi vain
vaimokseen ylimysnaisen, ja osoittanut sinulle, että hän on liian
typerä kunnioittamaan sitä kallista aarretta, jonka liian suopea
kohtalo antoi hänelle. Hänen olisi pitänyt suojella ja helliä sinua,
niinkuin minä aion sinua suojella ja rakastaa. Mutta kuten sokea ja
tyhmä tolvana, heitti hän kauniin kullan menemään ja on nyt epäilemättä
unhottamaisillaan hänenlaistensa alhaisten huvien pyörteessä sen
taivaallisen onnen, jonka hän vähältä oli saavuttamaisillaan».

Ilonka koetti saada hänet vaikenemaan, mutta hän ei halunnut kuunnella.
Feri huomasi kyllä hänen silmiensä tuskallisen ilmeen, mutta hän ei
ymmärtänyt sen merkitystä. Hän koetti vain kietoa käsivartensa hänen
ympärilleen ja vetää hänet luokseen.

»Ilonka, kuten hänkin on unhottanut sinut, on sinunkin koetettava
unhottaa hänet. Eivät mitkään taivaan eivätkä helvetin voimat voi
pakottaa sinua pysymään tuossa vasten tahtoasi vannomassasi valassa.
Tuo mies ei ansaitse, että ajatuskaan velvollisuudesta häntä kohtaan
rasittaa aivojasi. Velvollisuutesi on kuunnella omaa sydäntäsi, joka on
syntynyt onnea varten, ja minua, joka olen rakastanut sinua niin kauan
ja joka vieläkin ryömin kunnioittaen jalkaisi juuressa».

Feri oli vetänyt Ilonkan syliinsä. Voittajan katsein tarkasteli hän
tämän silmiä. Hänen kasvonsa olivat niin lähellä Ilonkan kasvoja, että
tämä voi tuntea Ferin lämpimän hengityksen poskellaan. Portin toisella
puolen olevien poppelien lehdet humisivat surullisesti.

Ilonkan sydämen täytti syvä sääli häntä kohtaan. Hän surkutteli Ferin
rakkautta ja heikkouttaan työntää hänet hiljaa etemmäksi.

»Feri», sanoi hän hyvin tyynesti, »tuntuu kuin olisin rikkonut
suuresti sinua vastaan salliessani sinun sanojesi mukaan luulla, ettei
rakkauteni sinuun ollutkaan täydellisesti kuollut. Olen todellakin
pahoillani, ja tuon entisen rakkautemme vuoksi pyydän sinua suomaan
minulle anteeksi käyttäytymiseni».

»Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa, Ilonka. Olen...»

»Älä keskeytä minua, sillä minulla on sinulle muutakin sanottavaa.
Vetoan sinun ritarillisuuteesi. Sinun on luvattava minulle, että
unhotat kaikki nuo sanat, joita minulla ei ollut oikeutta kuunnella
eikä sinulla puhua».

»En välitä enää oikeasta enkä väärästä, Ilonka, sillä rakastan sinua».

»Sinun on kumminkin välitettävä», sanoi Ilonka melkein rukoillen.
»Meidän jokaisen on joskus luovuttava jostakin toivosta. Sinun on
tukahdutettava kokonaan halusi saada minut omaksesi».

»En voi, Ilonka! Rakkauteni sinuun on koko elämäni»

»On parempi», sanoi Ilonka vakavasti, »luopua elämästään kuin menetellä
kehnosti».

»Mutta minä en aio luopua sinusta, Ilonka», toisti Feri hurjasti,
»sillä tiedän sinun olevan onneton, tiedän vain rakastavani sinua ja
aavistan hänen ivailevan sinua, joka...»

»Niin», keskeytti Ilonka tyynesti, »sinun ei tarvitse toistaa sitä.
Tiedän hänen ivailevan minua. Mutta huolimatta siitä aion pitää tuon
valani, jonka vannoin alttarin edustalla».

»Tapan hänet, Ilonka, ja silloin pääset vapaaksi».

»Niin», sanoi Ilonka haaveillen, »silloin ehkä vapaudun».

»Anna minulle siihen asti joku toivon sana, Ilonka».

»Toivon sanako? Kuulehan, Feri, sydämessäni taistelevat vallasta
ääretön rakkaus ja ääretön viha. Sitten kuin saan selville, kumpi
noista kahdesta on vahvempi, puhun sinulle rakkaudesta».

»Rakkaus minulle»?

»En voi sanoa, sillä en tiedä».

»Ja viha talonpojalle, tuolle alhaissyntyiselle orjalle, josta kohtalo
on tehnyt sinulle miehen».

»Ehkä, en osaa sanoa. Mutta mene nyt ja anna minun olla tällä yksikseni
vähän aikaa. Mene nyt! Olen väsynyt ja kuumuus on huumannut minut.
Tulen pian takaisin, mutta taivaan nimessä, mene nyt»!

Ilonkaa värisytti kuin pelosta, ja hänen kätensä, jota Feri hellästi
suuteli, oli jääkylmä. Feri sääli sydämestään häntä, mutta totteli
kumminkin ja poistui.

Sitten kuin Feri oli hävinnyt akasiakujanteeseen, kääntyi Ilonkakin
ja meni portista tielle, joka oli kuuma ja pölyinen väräjävässä ja
polttavassa keskipäivän ilmassa. Ääretön ja autio tasanko levisi
hiljaisena ja unettavana hänen edessään.

Hän lähti nopeasti kävelemään kovaa ja kuivaa tietä, johon rattaat
olivat uurtaneet syviä kuoppia. Hän ei tiennyt mitään kuumuudesta eikä
tien kovuudesta, vaan käveli kävelemistään tietämättä oikein minne, kun
hän vain pääsi pois tuosta akasiakujanteesta, tuosta talosta ja noitten
puitten varjosta, jotka eivät sallineet hänen unhottaa.

Kun hän saapui tasangon laidalle, poikkesi hän valtatieltä pehmeälle
hiekalle. Kaukaa siintävästä tienvieren pienen ravintolan kallellaan
olevasta piipusta kohosi ohut savupilvi. Taivas oli tummansininen ja
kaukaa näkyvä kuuma ja punertava taivaanranta oli purppuraisen sumun
peitossa. Silloin tällöin rikkoivat laumojaan ajavien paimenien hurjat
huudot syvän hiljaisuuden tahi hänen lähestyessään pyrähtivät kurjet
peloissaan lentoon kirkuen surullisesti.

Ilonka käveli vain eteenpäin. Hän toivoi ehkä löytävänsä tuolta, jossa
taivas ja maa yhtyivät purppuraisen verhon suojassa, unhotusta, jota
ikävöidessä hänen sydämensä oli melkein murtua.

Silloin hänen kävellessään kohosi tuo verho nopeasti ja sen takaa
ilmestyi näkyviin lumottu maa kultaisine linnoineen ja torneineen, ja
kauniine hopeavirtoineen, joka väreili kuin keijukaisten henkäyksistä.

Ilonka ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niin loistavaa kangastusta,
milloinkaan ei hän ollut niin toivonut, että haltijatar soisi hänelle
siivet, joiden avulla hän voisi lentää tuonne ja kävellä tuon
salaperäisen kultaisen kaupungin rauhallisilla ja autioilla kaduilla.

Ei, ei sentään autioilla, sillä eräästä sen torneilla varustetusta
kultaisesta linnasta ilmestyi ratsastaja hevosineen ja läksi tulemaan
häneen päin. Ilonka katsoi ja hänen sydämensä tuntui lakkaavan
sykkimästä. Mihin hän voikaan kätkeytyä täällä kuivalla autiolla
tasangolla, jossa orvonnukka tahi rosmariini vain rikkoivat hietikon
tasaisen pinnan?

Hän ei voinut liikkuakaan, sillä hänen jalkansa tuntuivat kasvaneen
maahan kiinni. Ratsastaja ei ollut huomannut häntä vielä, sillä elokuun
aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä ja hän istui kumarruksissa kuin
jonkun raskaan taakan alla.

Sitten laskeutui hän maahan, ja taputettuaan hevostaan ystävällisesti
kaulalle laski hän sen irti harhailemaan mielin määrin ja tuli itse
suoraan Ilonkaa kohti.

Nopeasti huomasi hän Ilonkan seisovan aivan hänen edessään valkoisena
ja hentona leveälierisessä hatussaan, kuuman keskipäivän auringon
muodostaessa kultaisen sädekehän hänen kauniin vartalonsa ympärille.

Avuttomasti katsoi hän myöskin ympärilleen kuin paetakseen. Mutta
tasanko oli autio ja Csillag hyvin kaukana.

Hän katsoi Ilonkaan hänelle ominaisin haaveellisin ilmein, ikäänkuin
hän ei olisi nähnytkään Ilonkaa, vaan jonkun näyn. Hänen huulensa
avautuivat kumminkin tahdottomasti sanomaan:

»Ilonka!»

Mutta Ilonka kohotti pienen kätensä.

»Ei, ei», sanoi hän, »ei nyt, ei ennen kuin lumous on haihtunut ja tuo
kaunis kuva kadonnut. En voi sietää julmia sanoja — juuri nyt»!

Ilonka katsoi tuota kaukaa siintävää, loistavaa ja väreilevää
kangastusta. Ja András katsoi häneen, sillä hän ei ymmärtänyt.

»Katso», sanoi Ilonka, »tuolla on ehkä unelmieni maa. Se kertoo
minulle, että olen syntynyt rakkautta ja onnea varten, mutta olen
turhaan etsinyt, löytämättä niitä kumpaakaan. Kerran olivat ne aivan
läheisyydessäni, mutta ylpein ja töykein sanoin karkoitin ne molemmat
pois. Sen jälkeen olen kulkenut täällä tasangolla yksinäni hakien
noita kadottamiani aarteita. Ehkä löydän tuolta lumotusta linnasta
rakkauden haudan, jolloin sen vartija, kangastus, säälii toivottavasti
väsymystäni ja sallii minun paneutua siihen lepäämään».

Oli niin tyyni, että kaukaa kuului pienen kylän kirkonkellon ääni
selvästi ja hopeanheleästi, ja tienvieren ravintolasta kantautui heidän
korviinsa iloista naurua.

Hän ei ymmärtänyt Ilonkan omituisia eikä hurjia sanoja, vaan nähdessään
miten kaunis Ilonka oli kyyneleisine silmineen, risti hän kätensä
rinnalleen, koska halu puristaa Ilonka syliinsä tuli hänelle melkein
ylivoimaiseksi.

Kuumuus oli melkein sietämätön, llonkan silmissä oli nyt hurja ja
kauhistunut ilme. Hän siveli pari kertaa otsaansa ja katsoi sitten
avuttomasti Andrákseen.

»Tämä on unta, tiedän sen, ja pian minä tästä heräänkin, mutta
kumminkin olemme nyt kahden, sinä ja minä. Älä katso minuun niin
omituisesti — tämä on unta, josta pian heräämme. Mutta sen kestäessä
purista minut syliisi vielä kerran, ja ehkä Jumala on niin sääliväinen,
että hän sallii meidän herätä taivaassa».

Ilonka oli vaalennut kalmankalpeaksi. Hän horjui hetkisen ja oli
melkein kaatua, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä kiertyivät
Andráksen kädet hänen ympärilleen ja András huudahti: »Ilonka!» Ilonka
sulki kumminkin hänen suunsa pienellä kädellään.

»Rakkaani, ikiomani», kuiskasi hän, »älä puhu! Etkö muista vannomaasi
julmaa valaa, että rakkautesi on kuollut? Ah, et tiedäkään, miten
sitten olen kärsinyt! Jos olisit nähnyt tuskani, olisi sydämesi kyllä
heltynyt. Älä puhu, ettet rikkoisi tuota valaasi. Mutta kumarru hiukan,
sillä olet niin pitkä ja haluan kuiskata korvaasi — mieheni.»

»Ilonka!»

Niin, Ilonka oli puhunut totta, että tämä oli unta, niin lumoavaa ja
kaunista unta, että kangastuksenkin luomat muuttelevat näyt eivät
olleet mitään venattuina tähän. András ei voinut puhua, sillä hänen
onnensa oli liian suuri, vaan kiersi ainoastaan käsivartensa vaimonsa
ympärille. Ilonka käänsi suloiset kasvonsa häntä kohti, ja hänen
sinisistä lemmikkisilmistään voi hän nähdä, että rakkaus oli noussut
riemuiten haudastaan.

»Ilonka, rakkaani, vaimoni»! mumisi hän tuhahdettujen nyyhkytysten
välistä, kun hänen vapisevat huulensa pitkään ja intohimoisesti
suutelivat llonkan suloista suuta.

Kuinka kauan he seisoivat siinä paikoillaan taivaan ja maan välillä,
eivät he tienneet eivätkä siitä välittäneetkään. András oli polvistunut
hänen eteensä, ja tuo voimakas suuri mies oli kätkenyt kasvonsa llonkan
hameen pehmeihin laskoksiin itkiessään kuin pieni lapsi sulasta onnesta.

Sitten kuin András tyyntyi, kertoi Ilonka hänelle kaikki. Voi, miten
suloista olikaan kuulla hänen puhuvan rakkaudestaan! Hän ei voinut
sanoa, milloin se oli syntynyt, sillä hän luuli aina rakastaneensa
Andrásta, sillä hänen julmuutensa oli tuon rakkauden aiheuttamaa, jota
hänen ylpeytensä oli koettanut tukahduttaa.

Kun aurinko alkoi laskeutua länteen ja kangastus katosi purppuraisen
vaipan alle, kävelivät he kotiinpäin, tuonne tasangon takana olevaan
pieneen maalaistaloon.




LOPPULAUSE.


Ah, sinä vuoden päivistä suloisin, sinä kesäkuun juhlista hauskin, sinä
Herramme oma päivä, kun hän iloiten Unkarin taivaan kauneudesta ja
loistosta poistuu asunnostaan kylän kirkossa viettääkseen vuorokauden
oman sinisen holvinsa alla turvallisesti ja mukavasti sulotuoksuisessa
ruusumajassa, jonka kunnioittavat karkeat kädet ovat rakentaneet
hänelle pieneen kirkkotarhaan.

Ruusuista ja jasmiineista, kuusamista ja rosmariineista on muodostettu
tuoksuva alttari Herran lyhyen vierailun varalta, Herran, jota hänen
tasangoilla asuvat lapsensa suuresti rakastavat. Hän istuu alttarilla
suloisessa ruusupesässä kirkkaanvärisiin pukuihin pukeutuneitten
sanankuulijain ympäröimänä. Pienen kylän iloiset talonpojat ovat
kokoutuneet tänään hänen ympärilleen ei ainoastaan kunnioittamaan
häntä, vaan myöskin katselemaan iloisinta näkyä, jollaista ei
Arokszállaksenkaan hyvä onni ole ennen milloinkaan saanut osakseen.

Luettuaan ulkoilmamessun ja asetettuaan jumalallisen herransa tarhaan
kukkien keskelle täytti isä Ambrosius suuren astian pyhällä vedellä.
Hänen ystävällisen vanhan suunsa pielissä väreilee iloinen hymy.
Kaikkien kasvot ovat jännittyneet odotuksesta, kun sakaristosta alkaa
kuulua hiljaisia huutoja. Siihen vastataan iloisesti: »Eläköön!»
Kirkon ovi avautuu ja kynnykselle ilmestyy Bideskuty’n Gyuri kaikessa
kansallisessa komeudessaan kantaen käsivarsillaan hieman hermostuneesti
pitseihin ja hienoihin liinoihin kiedottua pientä kääryä. Hänen
takaansa näkyvät Keményn Andráksen ystävälliset onnesta ja ylpeydestä
loistavat kasvot, jotka hymyilevät iloisesti talonpojille, jotka
ovat kirkuneet kurkkunsa käheiksi huutamalla: »Eläköön Andráksemme!
Eläköön Ilonkamme!». Hänen vieressään seisova kreivitär koettaa näyttää
välinpitämättömältä ja halveksivalta. Hän ei oikein halua katsella
tuohon pieneen kääryyn, mutta huolimatta hänen vastahakoisuudestaan
kääntyvät hänen silmänsä kumminkin sinnepäin levottomin ja äidillisin
ilmein.

Kumpi noista kahdesta miehestä on ylpeämpi tänään, isäkö vaiko isoisä?
Tämä viimeksimainittu, huolimatta käsivarsillaan olevan pienen
kääryn selvästi aiheuttamasta levottomuudesta, näyttää kumminkin
riemuitsevalta, kun isä Ambrosius Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä
valaa pyhää vettä tuohon pitsikääryyn, joka sisältää Bideskuty’n,
Kisfalun ja Zárdan perillisen. Lapsi saa Gyurin, Andráksen ja paljon
vielä muitakin nimiä, ja lopuksi suutelon isä Ambrosiukselta, jonka
kurkkua niin kuristaa, ettei hän voi sanoa mitään, vaan ainoastaan
puristaa Andráksen ja kreivin käsiä, ja tarttua lopulta nenäliinaansa
niistääkseen nenäänsä voimakkaasti.

Sitten kun toimitus loppuu, ja noiden rikkauksien ja maiden perillinen
on tullut yhä rikkaammaksi saamalla lupauksen taivaallisestakin
perinnöstä, iloitaan ja huudetaan vielä enemmän. Kaikki puhuvat yhteen
ääneen halutessaan katsella oman Andráksensa ja tuon ystävällisen
Ilonkan poikaa, joka on ollut heidän hyvä enkelinsä vaikeina aikoina,
palauttanut Andráksen iloisen naurun entiselleen ja aiheuttanut, että
hänen iloinen äänensä kaikuu jälleen kylän toisesta päästä toiseen.
Äkkiä kuuluu tiukujen heleätä kilinää ja rattaiden jyrinää, kun
komeat vaunut punaisiin valjaihin ja hopeaheloihin valjastettuine
maidonvalkoisine täysiverisinä hevosineen vyöryvät kirkon portaitten
edustalle viedäkseen Bideskuty’n, Kisfalun ja Zárdan perillisen pieneen
maalaiskotiinsa.

Kantaen ylpeästi tuota kallista taakkaa koettaa András kiittää
talonpoikia onnentoivotuksista. Hän ikävöi kotiinsa jälleen, tuonne
pieneen, tasangon laidassa olevaan yksinäiseen taloon, jossa sadoista
päälliköistä polveutuva ylpeä jälkeläinen odottaa talonpoikaista
miestään äärettömän rakkauden hymyin.

Ja kun hän saapuu kotiinsa ja asettaa tuon pienen käärön vaimonsa
viereen, kun hän polvistuu vuoteen viereen ja kietoo hellästi
käsivartensa hänen ympärilleen ja kun hänen onnen kyynelistä kosteat
silmänsä kertovat hänelle selvemmin kuin sanat: »Rakastan sinua,
Ilonka»! hänen tunteistaan, silloin on Ilonkan silmien edessä sellainen
kultainen näky — joka on todellisuutta — että siihen verrattuina
kangastuksen kuvat ovat vain vaaleita ja tunteettomia jäljennöksiä.





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUSTAN POIKA ***



Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.


Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK


To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.


Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works


1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.


1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.


1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.



1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.


1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:


1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:


  
    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  


1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.


1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.


1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.


1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.


1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.


1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.


1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:


    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    


1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.


1.F.


1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.


1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.


1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.


1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.


1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.


1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.


Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™


Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.


Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.


Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation


The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.


The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact


Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation


Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.


The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.


While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.


International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.


Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.


Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works


Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.


Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.


Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.


This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.