Elina Karjalainen, Uppo-Nallen talviturkki & Uppo-Nalle ja setä Tonton

Teos: Uppo-Nallen talviturkki ja Uppo-Nalle ja setä Tonton (yhteisnide)
Kirjailija: Elina Karjalainen
Kuvittaja: Hannu Taina
Sivuja: 296
Kustantaja: WSOY (Uusintapainos 2017)
Uppo-Nalle ilmestyi ensimmäisen kerran 1977

Lue lisää ja / tai tilaa:  ADLIBRIS.  

Toukokuussa luin elämäni ensimmäisen Uppo-Nallen ja tykästyin täysillä. Blogientry löytyy täältä: LINKKI. Uppis täyttää tänä vuonna 40, mutta ei vanhene, vaan säilyy iki-ihanana nalleotuksena sukupolvelta toiselle. Elina Karjalaisen huumori pysyy ja paranee. Ensimmäinen kertomus päättyi siihen kun Reetan perhe lähti kesäkodista kaupunkiin, ja nyt jatko-osassa muutetaan kaupunkikotiin, Kissakuja 5:een. 

Reeta ja Uppo-Nalle menevät kouluun. Muuan äideistä, jotka tuovat sinne lapsiaan ekana päivänä, ilmaisee huolensa pienen pullean poikansa puolesta. Tämä on yliherkkä kaikelle karvaiselle ja äiti onkin huolissaan "kaikenkarvaisesta väestä" samalla luokalla. 

Uppo-Nalle rauhoittaa: "Ei se mitään. Minäkin olin kerran yliherkkä peipposille ja se oli kamalaa, sillä peipposiahan on kaikkialla. Minut kasteltiin viidesti joka päivä hellesäällä, mutta kolealla säällä vain kahdesti. Minä paranin ja niin käy myös teidän pojallenne, jos kastelette hänet säännöllisesti." Oppilaat nauroivat, mutta pullean pojan äiti alkoi suuttua ja sanoi, että hänen poikaansa ei kasteltaisi missään olosuhteissa.

Heh heh, samantapaista närää ja hämmennystä hyvää tarkoittava Uppo-Nallemme herättää muuallakin. Nallelle sattuu monenlaisia kommelluksia kun se yrittää ymmärtää ihmisten tapoja. 

Uppis tutustuu vaatturimestari Leimuun kun sille teetetään talviturkki. Ajatus karhun talviturkista saa minut aina uudelleen hymyilemään ja kuvat tiukkaan napitetusta turkista pakottavat hihityksen ilmoille. Uppo-Nalle kyselee räätäliltä yhtä sun toista, ja saa hänet ärtymään kysäisemällä esimerkiksi: "Onko sopivaa että teillä on jalat pöydällä?" kun vaatturi istuu risti-istunnassa työpöydällään. Siinä on oma huumorinsa kun itsetietoista turhantärkeää räätäliä viattomasti näpäytetään. Tuo Uppo-Nallen viattomuus viehättää minua eritoten. Välillä nalle kuitenkin puhuu viisaasti, kuin olisi enemmänkin pohtinut maailmaa.

Yhdessä luvussa isoäiti ponkaisee lehtikasaan. Toisessa seikkaillaan torilla. Yhdessä etsitään korilliselle koiranpentuja kodit. Jännitystäkin saadaan kun lähdetään linnanraunioille ja luullaan että nähdään kummitus. Eri luvuissa on laaja skaala ympäristöjä ja tapahtumia. Koen lukiessa että uudessa luvussa ei koskaan ole sama tunnelma kuin edellisessä. Luettuani muutaman luvun alusta, ja niistä suuresti pidettyäni, päätin maksimoida nautintoni ja lukea vain yhden luvun yhtenä päivänä. Sillä tavalla luettuna kirjasta on iloa todella pitkään. 

Seuraavassa kuvassa nalle on menossa torille. "Uppo-Nalle oli laulaessaan ehtinyt liikennevaloihin eikä se ollenkaan huomannut, miten kovalla äänellä se lauloi odottaessaan valon vaihtumista punaisesta vihreäksi. Katukäytävän reunalla seisoi ihmisiä odottamassa, ja kaikki nauroivat kuultuaan Uppo-Nallen laulun." Muuan mies kysyi nallelta milloin se aikoi mennä kadun yli. "- Kun valopatsaaseen ilmaantuu vihreä ukkeli, Uppo-Nalle selitti. - Väärin, mies sanoi. - Sinun on odotettava kunnes valokennoon ilmaantuu vihreä karhu. - Joutuisin seisomaan tässä lopun ikääni, jos uskoisin teitä, Uppo-Nalle mörähteli. Kaupungissa ei ole, mikäki minä tiedän, niin paljon karhuja, että niitä varten kannattaisi laittaa omat valot. Menen yli vihreällä ukkelilla ja sillä siisti."

Hah hah hah, tuo turkki :D

Ja katsokaas seuraavaa kuvaa, hih.
Talviturkki ja irtoparta...

Näin tuon kuvan etukäteen ja kovasti mietin mistä mahtaa olla kyse. Nyt olen vihdoin tulossa siihen lukuun. Siinä Uppo-Nalle pääsee koulun kuvaelmaan joulukarhuksi.

Hauskoja, odottamattomia aiheita luvuissa, persoonallinen nallenpullero, miellyttävä kerronta... ei ole Uppo-Nallen voittanutta. Se painii ihan omassa sarjassaan. Tätä ei voi olla rakastamatta.

Lukijaakin alkaa runotuttaa Uppiksen seurassa:

Kirja yöpöydälläni makaa

suloiset unet takaa

Uppo-Nalle on joka makuun

siitä annan takuun

Uppis naurattaa ja liikuttaa

minut unten maille kiikuttaa

Kirjasarja, joka ansaitsee kiireettömät lukuhetket. ❤️

Uppo-Nalle, Elina Karjalainen

Teos: Uppo-Nalle
Kirjailija: Elina Karjalainen
Kuvittaja: Hannu Taina
Sivuja: 128
Kustantaja: WSOY (2011, 2017)
Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran 1977
Saatavilla kovakantisena, e-kirjana ja äänikirjana.

Uppo-Nalle, suursuosion saavuttanut nalle, on seikkaillut lukuisissa kirjoissa ja jopa TV-sarjassa. Yhden luettuani tajusin heti miksi Uppista on ihan pakko rakastaa. Erään ystäväni lapsi Ville tykkäsi pienenä Uppo-Nallesta ja silloin tulin hankkineeksi tuon pehmonallen kotiini hänen vierailujaan varten, mutta ennen tätä päivää en ollut tutustunut kirjoihin. Voi mitä olenkaan menettänyt. Karjalaisen teksti ja Tainan kuvat ovat iki-ihania. Uppis on hyvä tyyppi.

Kuvia Uppo-Nalle -kirjojen kansista: Linkki. #kirja.

Tilattavissa: Adlibris.

Näin se kaikki alkoi: Pieni vihainen poika viskasi nallen laivasta mereen, ja heti katui, mutta ei enää pystynyt perumaan tekoaan. Nalle ajelehti meressä kokonaisen vuoden ennen kuin päätyi Reetan ja hänen äitinsä ja isänsä kesäkodin hiekkarannalle. Siitä alkaa Reetan ja Uppo-Nallen ystävyys. Yhdessä he kävelevät käsi tassussa ja tassu kädessä, seikkailevat, pohtivat maailmaa ja tulevaisuutta. 

Reetan perheen Laulava Lintukoira on aika velmu; se visertää ja tekee lauluja hassuine sanoituksineen. 

Uppo-Nalle mielii runoilijaksi. Sivu 96 "Uppo-Nallesta alkoi yhtäkkiä tuntua että sitä runotti. Uppo-Nalle sanoi runottamiseksi tunnetta, joka sillä oli aina ennen runon tuloa. Tunne oli melkein samanlainen kuin jano tai nälkä eikä kuitenkaan samanlainen. Runotusta tämä nyt oli, ihan oikeaa runotusta.

Oli kerran puffeli,

jolla oli duffeli,

eikä huolen häivääkään,

kun ei kesään päivääkään.

Kesää ootti puffeli

yllään hieno duffeli."

Kuvitus on ihastuttavaa, vesivärityksen näköistä, mikä sopii kertomuksen merellä kellumistaustaan. Minulla oli vanha muisto kuvasta jossa Uppis riippuu pyykkinarulla kuivumassa ja tällainen löytyi netistä, lienee ekan painoksen kansikuva. Söötti. Hih, nallella on taskutkin.

Tarinassa on inhimillisyyttä, nallemme pelkää peipposia. Lapsilukijat voivat hiukan samaistua, koska kaikilla on pelkoja, ja hiukan nauraa, koska eivät itse varmaan pelkää peipposia. Peippospelko saadaan lopuksi haihtumaan.

Pidin teoksen huumorista. Tässä yksi hulvaton kohta:

Sivu 93 "Katujyränkuljettaja ei ensin huomannut Reetaa ja Uppo-Nallea, vaan jyräsi ohi ja vasta jonkin matkan päässä pysähtyi, jyräsi takaperin heidän luokseen ja huusi: - Hei siellä! ... Oletteko nähneet poikaani Ylermiä? - Millainen hän on? - Kuvittelee olevansa intiaani, sanoi katujyränkuljettaja. ... Emme me voi tietää, mikä joku luulee olevansa, sillä ei se näy päällepäin. - Kyllä näkyy, katujyränkuljettaja sanoi. Ylermi hiipii ja väijyy koko ajan. Hänen pitäisi kerätä kouluun viisikymmentä kasvia, mutta hänellä on vasta seitsemän, jotka olen prässännyt katujyrällä ruokatuntieni aikana." 

Tuo niiltä ajoilta kun kouluissa vielä kerättiin kasveja. Muuta vanhaa kivaa löytyy esimerkiksi eläinlääkärillä käynnin hinnasta, markka kolmekymmentä penniä. Jäätelömyllyäkin kaverukset vääntävät. 

Kuvia ei ole joka aukeamalla, mutta tekstiä sitäkin enemmän. Kovin nuoret lapset eivät pitkään jaksa kuunnella. Viisivuotiaat uskoakseni jaksavat. Kirjan sanasto on sen verran vaativaa että sekin kaipaa kypsempää lukijaa. "Laivan keula, aallonmurtaja, komentosilta, luuvalo eli kihti..." Nalle käsittää luuvalon omalla hauskalla tavallaan. Lukevan lapsen sanavarasto karttuu mukavasti. 

Kirjan kansien väliin mahtuu lämpöä, huumoria, tietoa, loruja, kaveruutta, maailman pohdintaa... Suosikkikohtani on se missä kaverukset kaavailevat mitä heistä tulee isoina. (Sivu 110 - ) Uppis harkitsee sammakkomiehen uraa. Onhan hänellä kokemusta uppoilusta. Reetalla ovat suunnitelmat selvinä. Hänestä tulee eläintenystävä. Uppis kysyy mitä se semmoinen eläintenystävä tekee. "On ystävällinen eläimille, hoitaa sairaita eläimiä ja perustaa koteja kodittomille eläimille, pitää silmällä ettei kukaan rääkkää eläimiä eikä ole niille paha, kuljeskelee metsässä viemässä ruokaa talvisaikaan metsäneläimille... " Reetan hieno puhe jatkuu vielä ja hän on jo miettinut valmiiksi Uppo-Nallenkin osuuden. Tämä kuuntelee juttua silmät loistaen. Ihana tulevaisuus. Varmasti pieni lukija tallettaa sanat sydämeensä. 

Kirjan lopussa perhe jättää kesäkodin taakseen. On syksy, ja aika palata kaupunkikotiin. Tiedämme että mukavat seikkailut odottavat ystävyksiä sielläkin.

Monella tavalla innostava kirja.  

Nyt tekee mieli ottaa vesivärit esiin ja maalata jotain.  

Onko Uppo-Nalle teille tuttu?

Opossumi repussa, Johanna Venho

 

Teos: Opossumi repussa

Kirjailija: Johanna Venho

Kuvittaja: Emmi Jormalainen

Kustantaja: WSOY (2017)

Sivuja: 127 

Kirjan päähenkilöt: 

Opossumi ja tyttö nimeltä Paju

Yleisvaikutelma: 

Mainio kertomus. Miellyttävä kuvitus.

Ihastuin moniin piirroksiin niin että en saanut silmiäni irti niistä ja palasin katsomaan uudelleen ja uudelleen. Esimerkiksi nuo ruudut ja polkupyörät koulun pihalla. Söpöjä, kuin pienillä käsillä huolellisesti taiteiltuja. Viehkoja värejä. Muistan lapsuuteni sakuroita joilla piirsin ja väritin usein. Väreihin on tarinan kertojakin mieltynyt, ja metsään. 

(Sivu 60) "Miten voi olla niin monia erilaisia vihreän sävyjä, Paju miettii. Kuusten vihreä, koivujen vihreä, puolukanvarpujen vihreä, karhunsammaleen vihreä. Paju pysähtelee katsomaan lehtien muotoja ja kaarnaan kaivertuneita kiemuroita..."

Sienetkin on piirretty ihanaan metsään niin söpösti.

Selostus tapahtumien käänteistä : Adlibris.

Luin Uppo-Nallen hiljattain ja vertasin mielessäni. Samoja kivoja piirteitä molemmissa. Tyttö saa kaverikseen elävän pehmon, jolla on persoonallisuus. Siinä missä Uppo-Nalle rustailee hassun ontuvia runoja, Opossumi loruilee paikoin onnahtavaa, mutta kuitenkin tarttuvaa räppiä: "... leipäpuun pullaa, bamburullaa". Kummallakin on historia, tarina siitä miten ne tulevat kauas kotoaan ja asettuvat asumaan suomalaiseen perheeseen. Nalle on meille kaikille tuttu hahmo, löytynee pehmona kotoa. Sen sijaan opossumia en ole ikinä nähnyt pehmoeläimenä, en tietenkään myös luonnossa. 

Tämä Australiasta matkannut opossumi on aikamoinen tyyppi. Sillä on ylimääräistä energiaa vaikka muille jakaa. Joskus se käy suorastaan ylikierroksilla. Aikamoinen pulina kuuluu sieltä missä se kulloinkin on. Se on hyvin innokas aloittamaan koulunkäynnin ja salakuljettaa itsensä Pajun repussa luokkaan, mistä Paju on aluksi kauhuissaan. Opettaja Ulpu antaa rehtorin päättää mitä tehdään ja Opossumi saa kuin saakin jäädä. 

Opossumi ei ole ihmisarka, mutta monenlaista muuta hermoilun aihetta se löytää: (sivu 58, retkipäivä metsässä): "Jos eksyn joukosta? Jos syön myrkkymarjan? Miksei äiti ole mukana? Jos Ulpu eksyy? Onko jollakulla kartta? Jos tulee myrsky? Ilmastonmuutos?..." Ja piikkejäkin pehmomme pelkää; siilejä ja havupuiden neulasia. Se on "erityiskerkkä".

Suosikkijuttuni kirjassa on se missä Opossumi näkee kissan, seuraa sitä kotvan ja alkaa tuumailla sen olemusta ja luonnetta. "Seurasin sitä. Se katosi tuohon suuntaan. Ajattele, olimme melkein samankokoiset. Kummallakin pitkä häntä. Muttei yhteistä kieltä." Se tahtoisi tutustua kissaan. Kapa se kokee samaa kuin maahanmuuttaja, joka toivoo kohtaavansa kaltaisiaan, tutunomaisia tyyppejä, vieraassa maassa. Jos Opossumi tapaisi Uppo-Nallen, he voisivat kukaties pitää vertaistukikokouksen. Hehän ovat molemmat mamuja. Siitä tulisi antoisa järkien ja arkifilosofien kohtaaminen. Kumpaisellakin pehmolla on havaintoja ja ajatuksia kielestä, ympäristöstä, ihmisistä ja ilmiöistä, toiveita ja pelkoja.  

Kirjan tapahtumat vievät kohti huikeaa finaalia, esitystä koulun juhlasalissa, Lentävän kissan räppiä. Vain kaksi kuukautta koulua käytyään Opossumi on pongahtanut koko koulun tietoisuuteen. "Bravoo", rehtorikin intoutuu suosionosoituksiin eturivissä.

Eloisa tarina joka vei mukanaan.  Puolessa välissä olin jo niin Opossumin lumoissa että mielessäni hurrasin kirjan paksuutta. 127 sivua. Ei loppunut kesken, ja kirjan loputtua lukija voi vielä Opossumin tavoin jäädä pohtimaan sitä mitä ihmeotuksia kissat ovat.