Tottelisinko?

Roskakatoksen ovessa lukee isolla, että sinne ei saa jättää koneita eikä huonekaluja. Ne pitää itse viedä Sortti-asemalle.

Eilen sinne roskakatokseen oli jätetty iso jääkaappi-pakastin. Siitä nousi heti myrsky taloyhtiön nettisivulla. – Onko kukaan nähnyt, kuka sen sinne vei?

Minä näin. Nyt olen käynyt sielunsisäistä kamppailua, ilmiantaisinko syyllisen huoltoyhtiölle. Saman tyypin olen aikaisemmin huomannut myös tunkevan kaikki jätteensä lajittelemattomina sekajätteeseen.

Minä itse olen tietysti mallikelpoinen kierrättäjä (huom!  tämä on hyvesignalointia). Biojäte yhteen keräysastiaan, metalli toiseen, muovi kolmanteen, kartonkii neljänteen, paperi viidenteen, lasi kuudenteen, sekajäte seitsemänteen;  pullot, paristot ja pienelektroniikka kauppaan, vaatteet Uffeen, isot tavarat Sorttiin.

Jätteiden lajittelussa tottelen mielelläni, sillä pidän asiaa tärkeänä.

Kyllä kansa (enimmäkseen) tottelee, jos tunnistaa vaatimukselle kelvollisen syyn. Mutta kansa purnaa, jos vaatimuksen syy ei ole ymmärrettävä. Kansa miettii mielessään niin kuin Arvo Salo runossaan: "Tottelisinko, kun mua vaaditaan / rivistössä tahtiin marssimaan? / Tottelisinko? Täytyisikö mun? / Miksen todellakin voisi? / Varsinkin jos torvet soisi?"

Mutta luutnantti Lammion suunnitelmiin ihan kaikki eivät alistu. En edes minä. Nöyryys ei taivu. Kuvat kertovat sellaisesta.

 

Ennustamisen vaikeus

Matematiikanopettaja tuskastui Pentin ja minun loputtomaan sähläämiseen ja ärähti, että meille käy elämässä huonosti.  Lukio on meille väärä paikka, ojankaivajiksi päädymme.

Tätä Pentti ei ole unohtanut, vaikka siitä on jo 55 vuotta. Sitä taas muisteltiin, kun iltaa istuimme. Ei käynyt meille elämässä kovin huonosti. Ei tullut ojankaivajia vaan maistereita, molemmista.

Esiin kaivettiin arkistoni kätköistä koulun vuosikertomus ylioppilasvuodeltamme. Siihen aikaan koulun vuosikertomuksessa pistettiin näytille kaikkien uusien ylioppilaiden nimet ja arvosanat. Se oli kuin juoru- tai verokalenteri; siitä uteliaat saivat katsella tuttujen ja tuntemattomien laudaturit ja improbaturit. Kateus ja vahingonilo vaihtelivat.

Olimmehan me Pentin kanssa aika huolettomia oppilaita – sellaisia tyypillisiä takarivin poikia, joita koulu ei oikein motivoinut ponnistelemaan. Oli tärkeämpääkin ajateltavaa, rokki ja tytöt erityisesti..

Nyt me Pentin kanssa katselimme vuosikertomuksen nimi- ja arvosanalistaa sillä silmällä, että kenelle kävi elämässä hyvin, kenelle huonosti.

Läheskään kaikista meillä ei ollut tietoa. Meille takarivin hunsvoteille – oli siellä takarivissä muitakin kuin Pentti ja minä – kävi kuitenkin kaikille hyvin, mikäli kriteerinä pidetään myöhempää opiskelumenestystä.

Hyvin kävi myös monelle eturivin priimukselle – mutta ei kaikille. Yksi pääsi kyllä opinnoissa pitkälle mutta alkoholisoitui kohtalokkaasti. Toinen päätyi bisneksissään rikolliselle tielle. Kolmannelta loppuivat voimat kesken.

Kuvan huoneentaulussa Pentti ja minä etenimme vasenta kaistaa joiltakin osin kaksi ensimmäistä kehityspykälää, sen jälkeen hyppäsimme joiltakin osin oikean kaistan viimeiseen pykälään. Mutta kokonaisuutena kuvassa ei mikään osu kohdalleen. Tällaista se propaganda ja asennekasvatus on.

Miten menikään se vanha viisastelu ennustamisen vaikeudesta?

 

Suositella saa

Klassikot kestävät monta lukemista. Tšehoviin on helppo palata muutaman vuoden välein, samoin Strindbergiin ja Haanpäähän. Shakespeare, Kalevala ja Kivi vaativat enemmän asennetta, sillä niiden lukemiseen tarvitaan enemmän tarkkuutta.

Joihinkin klassikoihin olen kyllästynyt. Tuntematon sotilas on kulunut liiallisessa käytössä. Waltarin historialliset ovat innostaneet, mutta vain kerran. Hesse jäi nuoruusiän idealistiseen kauteen. Hessen uusi lukeminen voisi kyllä olla hyväksi; ymmärtäisi ehkä paremmin itseään ja kehitystään.

Sitten on kirjoja, joihin ei missään nimessä halua palata, vaikka syytä olisi. Dante, Dostojevski, Sartre, Joyce, Leino… Niitä vaan en enää jaksa. Syytä en näin äkkiseltään osaa selittää.

Minulla pitäisi aina olla  myös kevyempää kirjallisuutta käden ulottuvilla. Dekkarit olisivat siihen tarpeeseen sopivia. Mutta missä ovat uudet laatudekkarit?

Wallanderit, Beckit ja Harjunpäät täyttivät aikoinaan sen tarpeen. Ne odottavat kyllä hyllyssä, mutta ei niihin voi palata. Ne ovat kertakäyttötavaraa.

Olen satunnaisesti sohimalla kokeillut niitä näitä, mutta ei ole osunut.. Viimeksi kokeilin maineikasta ”intellektuellidekkaria”, Guillaume Musson Kirjailijoiden salattu elämä  -romaania, mutta en erityisemmin innostunut.

Tunnen huonosti rikoskirjallisuuden lajityyppiä. Vanhat klassikot olen lukenut. En isommin innostu actionista, kovasta väkivallasta, huumejutuista, mafiasta, scifistä. Remes ja Soininvaara on jo kokeiltu.

Onkohan blogin laajassa lukijakunnassa tämän alan osaamista? Suositella saa.