Kummallista blogihiljaisuutta olen pitänyt, en oikein itsekään osaa syytä sanoa miksei edes viikonloppuna tullut kirjoitettua. Ajatukset ovat monen teidän luona ja monelle olen myös henkilökohtaisen viestin illalla ennen nukkumaan menoa laittanut mielessäni. En tiedä onko perille tullut yksikään, sellainen höyhenen kevyt anteeksi ja kiitos.
Tämä viikko piti olla sellainen, että en voi töitä tehdä koska on koulusta lomaa ja koko palkka menisi matkoihin ja hoitomaksuun. Mutta kuinkas sitten kävikään: yksi asia voidaan ainakin hetkeksi ruksia vision boardilta / aarrekartalta toteutuneeksi: olen tehntyt töitä kotoa.
Projekti, jota olen tehnyt puolipäiväisesti pari viikkoa tarvitsikin tehdä loppuun ennen pääsiäistä ja yrityksestä löytyi niin paljon halua mun käyttämiseen ko. hommassa, että asensivat omalle läppärilleni tarvittavat softat ja etäyhteydet ja olen saanut tehdä sitä kotoa perjantaista lähtien. Nyt olen paahtanut sitten kunnolla aamukuudesta kolmeen iltapäivällä. Prinsessaiseni on ottanut asian hyvin, äiti on läsnä ja olen jakanut päivän tauot hänen mukaansa. Lounas on syöty yhdessä ja pääsiäisjuttuja askarreltu. Ja pääsiäisloman jälkeen tämä sopii loistavasti koulutunteihin. Uusia projekteja kun on luvassa kuulemma. Tähän asti olen voinut tehdä työmatkojen vuoksi vain nelituntista päivää, nyt pystyn tekemään ennen muiden heräämistä pari tuntia ja sitten koko koulupäivän.
Mutta täytyy myöntää, että olen kyllä ollut aivan poikki noiden päivien jälkeen. Molempien päivien jälkeen olen havahtunut kahvikuppi edessäni sohvalta siihen, että neitokainen hihkaisee "äiti, heräääääää!"
Ja jos Suomessa odotetaan kevättä niin kyllä täälläkin! Lämmityskustannukset hipovat pilviä kun on yöpakkasia ja jatkuva lumenpelko rasittaa jokaista autoilijaa ja pelko liukkaudesta meitä huonosti liikkuvia. Kirsikkapuut kyllä kukkivat krookusten kanssa kilpaa, mutta ei se paljoa lohduta.
Terapiassa olen käynyt nyt neljä viikkoa ja tuntuu, että vihdoin aukeaa jotain. Olen saanut kotitehtäviä joiden suorittamattomuus sai ensin aikaan aivan uskomatonta ahdistusta, mutta siitä tunteesta puhuminen avasikin sitten jotain. Jos en saa tehtyä niin en jää luokalle vaan keskustellaan siitä miksi en saanut tehtyä ja miksi tunnen syyllisyyttä ja ahdistusta siitä. En olen vielä valmis purkamaan asioita ulos, mutta jälleen on toivoa ilmassa. Ihmeparanemista en odota, mutta kykyä elää paremmin masennukseni kanssa kyllä.
Ennen työpäivää teen Koo:lle eväät ja ensimmäisen tauon pidän kun neitokainen haluaa aamupalaa. Joten nyt hetki vielä omaa aikaa tässä ruudun ääressä.
Tämä viikko piti olla sellainen, että en voi töitä tehdä koska on koulusta lomaa ja koko palkka menisi matkoihin ja hoitomaksuun. Mutta kuinkas sitten kävikään: yksi asia voidaan ainakin hetkeksi ruksia vision boardilta / aarrekartalta toteutuneeksi: olen tehntyt töitä kotoa.
Projekti, jota olen tehnyt puolipäiväisesti pari viikkoa tarvitsikin tehdä loppuun ennen pääsiäistä ja yrityksestä löytyi niin paljon halua mun käyttämiseen ko. hommassa, että asensivat omalle läppärilleni tarvittavat softat ja etäyhteydet ja olen saanut tehdä sitä kotoa perjantaista lähtien. Nyt olen paahtanut sitten kunnolla aamukuudesta kolmeen iltapäivällä. Prinsessaiseni on ottanut asian hyvin, äiti on läsnä ja olen jakanut päivän tauot hänen mukaansa. Lounas on syöty yhdessä ja pääsiäisjuttuja askarreltu. Ja pääsiäisloman jälkeen tämä sopii loistavasti koulutunteihin. Uusia projekteja kun on luvassa kuulemma. Tähän asti olen voinut tehdä työmatkojen vuoksi vain nelituntista päivää, nyt pystyn tekemään ennen muiden heräämistä pari tuntia ja sitten koko koulupäivän.
Mutta täytyy myöntää, että olen kyllä ollut aivan poikki noiden päivien jälkeen. Molempien päivien jälkeen olen havahtunut kahvikuppi edessäni sohvalta siihen, että neitokainen hihkaisee "äiti, heräääääää!"
Ja jos Suomessa odotetaan kevättä niin kyllä täälläkin! Lämmityskustannukset hipovat pilviä kun on yöpakkasia ja jatkuva lumenpelko rasittaa jokaista autoilijaa ja pelko liukkaudesta meitä huonosti liikkuvia. Kirsikkapuut kyllä kukkivat krookusten kanssa kilpaa, mutta ei se paljoa lohduta.
Terapiassa olen käynyt nyt neljä viikkoa ja tuntuu, että vihdoin aukeaa jotain. Olen saanut kotitehtäviä joiden suorittamattomuus sai ensin aikaan aivan uskomatonta ahdistusta, mutta siitä tunteesta puhuminen avasikin sitten jotain. Jos en saa tehtyä niin en jää luokalle vaan keskustellaan siitä miksi en saanut tehtyä ja miksi tunnen syyllisyyttä ja ahdistusta siitä. En olen vielä valmis purkamaan asioita ulos, mutta jälleen on toivoa ilmassa. Ihmeparanemista en odota, mutta kykyä elää paremmin masennukseni kanssa kyllä.
Ennen työpäivää teen Koo:lle eväät ja ensimmäisen tauon pidän kun neitokainen haluaa aamupalaa. Joten nyt hetki vielä omaa aikaa tässä ruudun ääressä.