Näitä aamuja

Vapaa aamu ja hidas aamiainen. Aurinko paistaa matalalta ja luo puiden lehvistöjen välistä pitkiä, tuulen mukana hiljaa liikkuvia varjoja huoneeseen. Radiosta tulee niin kaunista klassista, että jopa Ivar siirtyy lähemmäksi sitä kuuntelemaan. Joskus sitä vaan tuntee itsensä niin älyttömän onnelliseksi ihan ilman mitään erityistä syytä. Vaikka kaikki on ihan niin kuin eilenkin. 

Ja muistinko kertoa, että kaikki neljä hevosta ovatkin nyt täällä. Ainakin kaksi viikkoa. Yritin vihjata, että neljä hevosta olisi niin sopiva määrä - näyttävät niin kauniilta tuolla laitumella (kuvaan mahtui vain kolme). Isäntäväkeä vähän hymyilytti.

Tänään ohjelmassa ainakin hevosten silittelyä ja sitten vähän taiteiluakin uusilla väreillä ja uudella tekniikalla. Joten aika hyvä päivä tulossa varmaankin. Ainakin se tuntuu hyvältä juuri nyt ja muustahan emme voi oikeastaan tietää.

Toivon hyviä hetkiä teillekin.

Wabi-sabi

Toisinaan haluan paeta tätä tavarapaljoutta ja mennä istuskelemaan tuonne sittemmin ravintolaksi muutettuun vanhaan navettaan. Siellä on onnistuttu ihailtavan hyvin säilyttämään paikan alkuperäinen henki ja tunnelma, eikä sitä ole korjattu hengettömäksi. Siellä on ainutlaatuinen tunnelma silloin, kun se on täynnä kynttilänvaloa ja puheensorinaa, mutta  erityisesti tyhjänä ja hiljaisena näin talven jälkeen. 

Kävin siellä tänään kameran kanssa, ja tuo tila edustaa monelta osin wabi-sabia parhaimmillaan. Siellä tuntee hyvällä tavalla olevansa osa ajan virtaa: olemme täällä vain käymässä, ei enempää eikä vähempää.

Wabi-sabi on japanilaisen estetiikan käsite, joka yhdistetään usein zenbuddhalaisuuteen. Käsitettä kuvataan usein epätäydellisyydessä, keskeneräisyydessä ja häviävyydessä olevaksi kauneudeksi, sekä yksinkertaisuuden ja vaatimattomuuden ihannoimiseksi. (Wikipedia) 

Minulle se edustaa rauhoittavaa vastapainoa kaiken tämän materian ja tavarapaljouden keskellä. Kaiken väliaikaisuudessa piilevää rauhaa.

Robyn Griggs Lawrence on kirjoittanut wabi-sabista seuraavasti (vapaasti käännettynä):

"Wabi-sabi ymmärtää harmaan joulukuisen maiseman herkän ja karun kauneuden, sekä hylätyn rakennuksen tai ladon tuskallisen eleganssin. Se ylistää  rakoja ja halkeamia, lahoa ja muita jälkiä, mitä aika, sää ja käyttö jättää jälkeensä. Wabi-sabin havaitseminen on ainutlaatuisen kauneuden näkemistä siinä, mikä ensisilmäyksellä näyttää  rumalta ja ränsistyneeltä.

Wabi-sabi muistuttaa meitä siitä, että olemme kaikki läpikulkijoita tällä planeetalla; että kehomme, niin kuin kaikki materiaalinen maailma ympärillämme, on palautumassa taas tomuksi. Luonnon kiertokulku, rappeutuminen ja eroosio ilmentyvät kuluneissa reunoissa, ruosteessa tai ihon maksaläiskissä. Wabi-sabin kautta voimme oppia ymmärtämään sen loiston ja melankolian, joka piilee näissä ohikiitävän ajan merkeissä."

(Löydät koko englanninkielisen artikkelin täältä.)

Rauhoittavaa helatorstaita. Itse ajattelin viettää sen siivoten ja miettien, mihin tarvitsen kaikkea tätä tavaraa. Miksi tunnen  tarvetta takertua materiaan, vaikka toisaalta kaipaan yksinkertaisuutta ja selkeyttä? Tuottaisiko luopuminen tuskaa, vai ehkäpä vapautta ja rauhaa?

Karrelle paistettua lammasta

En ole erityisen uskonnollinen mutta pitkäperjantai on päivä, jolloin tuntuu hyvältä kääntyä sisäänpäin ja vähän hiljentyä. Niin eilenkin. Pieni jäytävä päänsärky sai sekin pysymään sisällä - kirkas auringonpaiste ei tuntunut ollenkaan hyvältä.

Perinteiden mukaan nyt pitäisi kai vielä vähän paastota, mutta koska olen menossa pääsiäispäivänä ystävien luo syömään, laitoin omat lampaankyljykset jo uuniin. Syön lihaa nykyään tosi vähän, mutta välillä kyllä  riistaa tai lammasta. Yritän kuunnella kehoani: jos tekee lihaa mieli, niin sitten syön lihaa. Mutta käytännössä keskimäärin kerran viikossa - aina en sitäkään. Kalaa aika usein.

Norjassa saa kaupoista hyviä pakastettuja lampaankyljyksiä, ja mielestäni paras (ja helpoin) tapa on laittaa ne savipataan sipulin, valkosipulin, mausteiden ja yrttien kanssa ja hauduttaa pitkään, pari tuntia tai ylikin, lähes karrelle. Sitten niitä voi napostella sormiruokana. Hyvää, vaikka ei kovin vatsaystävällistä :).  Mutta menee kyllä kohtuudella ja harvoin syötynä.

Otin kuvat iltakahdeksan jälkeen ja aurinko venytti vielä viimeisiä säteitään sisälle asuntoon - miettikää!  Vähän aloin kaipaamaan keltaista väriä kun noita kuvia katselin. Pitäisi kai kaivaa joku tipu jostain?

Päivän rätti

Tässä sivoilun lomassa tällainen "päivän rätti"-postaus ;) (ei maksettu).

Mainitsin tässä kerran, että olen kantanut Suomesta aina sellaisia tiskiharjan irtopäitä - ovat muka ekologisempia. Olen kuitenkin viime aikoina ihmetellyt, että niitä pitää vaihtaa niin usein - ne menee tosi nopeasti haperoksi ja sitten likaantuvat. Ja siinä menee sitten se kaunis luontoa säästävä ajatus samalla. Ihan loogista, että jos bisnes perustuu tiskiharjan irtopäiden myyntiin, niin niitä ei kannata tehdä mahdollisimman kestäväksi. Silti ärsyttävää ekologisuudella ratsastamista ja viherpesua.

Autuaan olon Cheri vinkkasi kerran kommentissaan näistä luonnonharjasta olevista tiskiharjoista, jotka kuulemma ovat tosi kestäviä. Siitä en osaa sanoa tällä kokemuksella vielä mitään (paitsi että ovat kauniita), mutta tilasin samalla kaksi pellavaista Växbo Lin tiskirättiä.

Ja nuo karkeat pellavarätit päihittävät kuulkaa mennen tullen kaikki mikrokuituserkkunsa - näiden kanssa ei tarvitse edes pesuainetta. Aivan uskomattoman hyviä, kestäviä ja ekologisia. Ja jos ei halua tilata ihan noita varsinaisia tiskirättejä, niin ehkä kaapista löytyy joku vanha ja karkea pellavapyyhe, jota raaskii leikellä. Minulta löytyy ja ajattelin tehdä näitä itse vielä vähän isommassa koossa.

Olen vannonut pellavan nimeen vaatteissa, vuodevaatteissa ja keittiöpyyhkeissä, mutta nyt siis myös näissä rievuissa tai räteissä tai miten niitä kukin kutsuukaan.

Tutkin vähän, mistä näitä Suomessa saisi tilattua, ja löysin yhden nettikaupan - ehkä löytyy muitakin. Mutta tuo löytämäni suomalainen jälleenmyyjä on Werannas.

"Linet er som livet, mångsidigt och vackert om man vårdar det väl"

"Pellava on kuin elämä, monipuolinen ja kaunis jos sitä hoitaa hyvin"

Ingela Berntsson

Designer Växbo Lin

Eläköön pellava!

Ohikiitäviä hetkiä

Kun ikkunat oli kirkkaat, niin kaikki muu alkoi yhtäkkiä näyttää likaiselta. Talviset hämähäkinseitit leijuivat katossa ja kaapinovet olivat täynnä sormenjälkiä, joten ikkunanpesu on vähän laajentunut… En ole mikään siivousintoilija, mutta välillä tulee näitä inspiraatioita. Nyt nautin siististä kodista; ajatuskin kulkee kirkkaammin ja on helpompi hengittää. Aurinko paistaa ja ikkunassa riippuva kristalli maalailee värejä seinille. 

Aamulla seisoin taas pitkän tovin hevosten luona ja kuuntelin niiden rouskutusta. Lucia-kissa halusi hetken syliaikaa, aurinko paistoi jo korkealta ja haukat huusivat rannassa. Nyt eletään vuoden parasta aikaa ja pitää yrittää muistaa nauttia jokaisesta ohikiitävästä hetkestä. Sillä päivät ja viikot kiitävät eteenpäin - aina tuntuu olevan perjantai. Taas huomenna. Uskomatonta.

Mukavaa päivää!

Varaslähtö kevääseen

Mutta tänä vuonna se en ollut minä, joka otti varaslähdön. Kävin eilen ensimmäistä kertaa kurkkaamassa kasvimaalla: penkkiin jäänyt mangoldi oli päättänyt talvehtia ja pääsen kohta keräämään vuoden ensimmäistä satoa :). Minulla ei ollut aavistustakaan, että mangoldi voi talvehtia... Siellä istui muuten myös vuoden ensimmäinen leppäkerttu aurinkoa ottamassa.

Syksyn viimeiset kehäkukat marraskuun lopussa ja kevään ensimmäiset mangoldit maaliskuussa. Just nyt en halua miettiä ilmastonmuutosta vaan nautin. Ehkä tämä oli vain poikkeuksellinen vuosi?

Päivän inspiraation löysin täältä ja muutama puutarhakirja on taas tilauksessa, vaikka olin tiukasti päättänyt olla ostamatta enää yhtään kirjaa… Kuvat on ottanut taitava ruotsalainen Kristin, jonka blogi Krickelin on ehdottomasti yksi lempiblogejani tällä hetkellä. Käykää kurkkaamassa.

Täällä on upea, aurinkoinen aamu. Keittiö on jo kuurattu, viherkasvit suihkutettu ja elämä tuntuu tänään oikein hyvältä.

Mukavaa päivää teillekin!

Kevätpesu

Täällä tuulee, on puolipilvistä ja lämpötila lähes kymmenessä asteessa, eli täydellinen keli pestä ikkunat.  Pienen, valoisan taloni "varjopuoli" on yhdeksän pestävää ikunaa, mutta oikeasti se on sitä vain ajatuksissa. Se on se aloittaminen, kun on vaikeaa - niin kuin niin monessa muussakin asiassa. Tosin jaoin tämän urakan kahteen osaan, yhtenä päivänä pesin kaikki ikkunat ulkoa ja tänään sitten sisältä. Ja nyt on vielä verhot koneessa. 

Ihmettelin ikkunoista lähtevää nokea. Kaupungissa  sen ymmärtää, mutta miten täällä? Kunnes tajusin: kynttilät. Ne eivät todellakaan ole ihan harmittomia poltettavia. Enkä ole edes mikään kynttilöiden suurkuluttaja.

Ikkunoissa on sellainen kummallinen juttu, että niistä ei välttämättä huomaa, että ne ovat likaiset, mutta niistä todellakin huomaa, kun ne ovat puhtaat. Ihan kuin koko talo olisi pessyt kasvonsa ja herännyt kevääseen. Ja myös noissa valkoisissa verhoissa oli sama juttu - ne ei näyttäneet likaisilta ennen pesua, mutta nyt ne näyttävät tosi puhtaalta.

Nyt kun saisi vielä omatkin silmät loistamaan samalla tavalla...Vinkkejä? 

Ja työnjohtaja oli väsymättä paikalla - niin kuin aina. Ihana ystäväni, joka päätti alkaa kissakseni. Siinä ei minulta paljon kyselty, tarvitsenko vielä yhden kissan. Ilmeisesti tarvitsin. 

Linnut

Heräsin sateisen yön jälkeen aurinkoiseen aamuun. Ennen aamiaista kävin tekemässä kierrokseni, tervehtimässä ystävät ja kyselemässä kuulumiset. Hevoset ovat taas tuolla kauempana laitumella, kulkevat siellä pusikoissa keltaisia lehtiä harjoissaan ja hännissään. Laitumen viereiseen metsikköön on majoittunut varisparvi, joka näyttäisi olevan vähän röyhkeää sorttia. Kun niiden lukumäärä pääni yläpuolella alkoi lähennellä kahtakymmentä, siirryin pellolta lähemmäs metsää puiden suojiin. Tuntuivat nimittäin olevan turhan itsevarmaa porukkaa. 

Tärkeä puhelu ystävältä Suomesta. Aamiainen ehti vaihtua sen aikana aamupäiväkahvien kautta lounaaseen, ja ulkona ehti paistaa aurinko, sataa vettä ja paistaa taas aurinko. 

Toinen ystävä muuttaa parhaillaan siihen samaan mökkiin, jossa minäkin täällä aloittelin, ja pääsen itsekin vähän siivellä niihin tunnelmiin kun itse aikoinaan purin siellä tavaroitani. Kun kaikki oli vielä uutta ja outoa. Toivottavasti en koskaan kadota sitä tunnetta. Ettei tämä arki nielaise unelmiani ja maisema muutu tavanomaiseksi. 

Tästä näyttäisi tulevan hyvä päivä, vaikka imuri on edelleen keskellä lattiaa ja ulkona sataa taas vettä. 

Mukavaa päivää teillekin!

Aarrekartta

Koska tuo tarinani herätti niin paljon mielenkiintoa ja keskustelua, niin jatkan vähän saman teeman parissa. Ulkona sataa lorottaa vettä ja hevoset "leikkaavat" ruohoa taloni ympärillä ja nyt on hyvää aikaa kirjoitella tässä aampupäiväkahvia nautiskellessa. 

Vuonna 2007 avasin Kodin kuvalehden silloisen työpaikkani kahvihuoneessa. Jostain kumman syystä muistan tuon hetken edelleen. Siinä lehdessä oli useampikin kuva, jotka herättivät minussa voimakkaita tunteita ja päätin sillä hetkellä tehdä itselleni aarrekartan. Tiedättekö sellaisen, jossa lehdistä leikellään intuitiivisesti itselle jotenkin merkittäviä kuvia ja sitten niistä valitaan kuvia asioista, joita halutaan omaan elämään. Ne liimataan pahville ja aarrekartta on valmis. Asiaan pitää kuitenkin vähän keskittyä ja miettiä ihan oikeasti, mitä haluaa - tämänkin jutun pitää lähteä sydämestä. Toisten ohjeiden mukaan aarrekartta laitetaan seinälle muistuttamaan itsestään, joidenkin ohjeiden mukaan se piilotetaan johonkin laatikkoon tai kaapin päälle. Itse valitsin viimeisen vaihtoehdon. Toki sitä aina joskus vilkuilin vuosien varrella mutta unohdin sitten, koska se ei tuntunut toimivan.

Nyt seitsemisen vuotta myöhemmin se on kadonnut kokonaan, mutta muistan edelleen siihen liimaamani kuvat ja valitsin nyt sitten korvaavat omien kuvieni joukosta ;).

Kaikki alkoi kumisaappaista. Yhdessä aarrekartan kuvassa istui kaksi ystävystä valkoisen talon kuistilla öljykangastakeissa ja toisella oli ihanat kumisaappaat. Tummanruskeat (olen vähän kenkäfriikki…). No, yhdellä ratsastusreissulla pian tuon aarrekartan teon jälkeen poikettiin ihanassa Butiken på Landet-myymälässä Haaparannassa ja siellä ne olivat heti eteisessä. Ruskeat kumisaappaat ja ainoa jäljellä oleva pari minun kokoani. Maksoivat maltaita, mutta ne oli "pakko" ostaa. Saappaat palvelivat minua vuosia ja olivat hintansa väärti, kunnes viime keväänä rikoin toisen heinikossa piilossa olevaan piikkilankaan. Meinasin itkeä harmista. No. tarvitsin uudet pitkät saappaat. Kävin aika monta nettikauppaa läpi, mutta sillä hetkellä ainoat (!) oikeaa mallia ja kokoa olivat Aiglen vastaavat, jotka oli vielä 60% alennuksessa. Se kävi sikäli sopivasti, että tuossa kuvassa aikoinaan oli nimenomaan Aiglen kumpparit...

Se talo, minkä kuistilla nuo naiset istuivat oli valkoinen. Muistan miettineeni silloin, että se ei näytä kyllä yhtään suomalaiselta talolta, mutta ei se varmaan haittaa mitään... 

Siitä koko idean synnyttäneestä Kodin Kuvalehdestä leikkasin kuvia taidemaalari Inari Krohnin kodista ja ateljeesta. Vanhoja hirsiseiniä ja ruutuikkunat. Pöydillä öljyvärejä ja pensseleitä...

Yhdessä kuvassa oli hevosten silhuetti hämärässä...

Yksi kuva puutarhasta ja kasvihuoneesta. Kasvihuoneen vieressä istui kivannäköinen mies talikko kädessä.  No, puutarha on, mutta kasvihuonetta ei vielä (se on tulossa). Kivan näköisiä talikkoa heluttelevia miehiä on useampikin, mutta ei ehkä siinä mielessä, kun silloin ajattelin. Mutta siinä kuvassa olisi tietenkin pitänyt olla nainenkin…pariskunta siis. Tämän asian tiimoilta pitänee tehdä uusi aarrekartta :D.

Yksi kuva oli Roomasta Tiberin rannalta. Viime syksynähän lähdin sitten vuosien tauon jälkee Roomaan lomalle ja olen taas lähdössä kolmen viikon kuluttua… Asutaan taas siinä Tiberin rannan tuntumassa. Siitä näyttää tulevan jokavuotinen traditio.

Lisäksi aarrekartassa oli erilaisia tunnelmakuvia: antiikkinen tuoli (löytyy), kahvikuppi vanhoilla portailla (jep), koira makaamassa (koiria löytyy mutta ei sitä kuvan koiraa ainakaan vielä). Mutta aika ihmeellisen hyvällä prosentilla kuvat ovat muuttuneet todellisuudeksi.

No mihin tämä sitten perustuu? En tiedä. Joltain osin alitajuntaan, mutta on siinä jotain muutakin. Jotain suorastaan maagista.

Tänään oli facebookissa Paulo Coelhon Alkemistista lainattu teksti:

"When you really want something, all the universe conspires in helping you to achieve it."

"Kun todella haluat jotain, koko universumi auttaa sinua saavuttamaan sen."

Ehkä siinä on se juttu. Kannattaa kuitenkin muistaa sekin, mitä eräs viisas mies minulle kerran totesi. 

"Mieti tarkkaan, mitä elämääsi toivot, koska toiveesi saattaa toteutua. "

Ps. Jos innostutte tekemään aarrekarttaa, harkitkaa tarkkaan kuvia ja niiden sisältöä. Keskittykää asiaan. Miettikää mitä oikeasti elämäänne haluatte. Sydämestä. Olkaa täsmällisiä toiveidennne kanssa. Luulen, että se on se tärkein juttu. Ei niinkään se lopullinen toteutustapa. Aarrekartassa voi olla kuvia tai tekstiä, sen voi myös piirtää tai maalata. 

Mutta nyt sade taukosi pilvet väisyivät taivaalta ja ulkona paistaa aurinko - taidan lähteä vähän ulos touhuamaan. Mukavaa päivää ja lämmin kiitos vielä siitä, että tarinani kiinnosti ja jaksoitte sitä kommentoida!

Matkalla kohti siistiä ja selkeää kotia

Olen tässä viime päivinä miettinyt tätä tavaran paljoutta. Mulla on aivan älyttömästi kaikenlaista roinaa, yleensä vähän antiikkista, joka ei mahdu mihinkään. Tai ei se nyt mitään roinaa ole, vaan tosi kivoja juttuja (suurin osa), mutta jotka eivät siitä huolimatta mahdu mihinkään. Ja kaiken tämän tavarapaljouden keskellä on kovin vaikeaa pitää kotiaan järjestyksessä. Ainakin minun. 

Juuri tänä aamuna katsoin kateellisena erään blogistin selkeää ja kaunista kotia, ja ajattelin, että alan itsekin ihan järjestelmällisesti vähentää tavaran määrää ja selkeyttää kotiani. Myös sen takia, että ne kivat tavarat tulevat paremmin esille.   Tarkoituksena on käydä läpi kaappeja ja komeroita. Etsiä kaikelle oma paikka, jotta siivoaminen on helpompaa. Nyt on aika vaikeaa laittaa tavaroita paikoilleen, kun monilla ei ole mitään paikkaa. Ne siirtyilevät vain pöydältä ja hyllyltä toiselle. Mihin milloinkin mahtuu. Pelkkä ajatus siivoamisesta ja tavaran vähentämisestä sai hengittämään helpommin.

Sitten ystävä soitti ja muistutti paikallisista antiikkimarkkinoista. Lähdetäänkö sinne kahville kun kerrankin tapahtuu jotain. Nähdään vähän ihmisiä. No mehän lähdettiin kahville.

Just pari päivää sitten puhuin, että haluaisin sellaiset kunnon vanhanaikaiset kansituolit. Löytyi aika retrot. Maksoi vain kymmenen euroa kappale. Kolmannen sain kaupan päälle. Kotona selvisi miksi: se oli rikki. Vähän pitää laihduttaa, että itsekin uskaltaa istua rennosti, mutta hienot. Saatan vaihtaa kankaan, mutta katsotaan.

Kaksi vanhaa itämaista mattoa. Ainakin toinen käsinsolmittu. Maksoi yhteensä vain 60 euroa. Vähän rikki ja likaiset, mutta hienot (oikeasti).  Pesulakeikka tulee vähän nostamaan hintaa, mutta näistä olen oikeasti iloinen (mikäli pysyvät kasassa sen pesun ajan).

Ihana kori. Maksoi kympin. Hyvä eväskori marjaretkelle.

Papukaija. Tietenkin. Aika tavalla saanut siipeensä, mutta sopii kuin nakutettu antiikkiseen lintuhäkkiini. Olen aina halunnut papukaijan ja tämä maksoi vain euron. Eikä tarvitse surra, että mitä sille tapahtuu kuolemani jälkeen (oikeat papukaijathan voivat elää 70 vuotta ). 

Sarvet. Norjassa kun ollaan, niin pitää olla sarvet seinällä ja nämä olivat kompaktin kokoiset. Eikä mulla ole vasta kuin yhdet. Maksoivat vain kympin. 

Kahvikin oli hyvää ja ihmisiäkin tavattiin. 

Kun tulin kotiin, otin vähän lisää rahaa lompakkoon ja olin jo lähdössä juomaan toisenkin kupin kahvia. Vähän nimittäin jäi kaivelemaan se iiitalan Festivo kynttilänjalka joka maksoi 10 nok eli euron… ja ne Ultima Thulen kynttilänjalat, jotka maksoivat 5 nok, eli 50 senttiä.  Ja upeat, täysin ehjät saksalaiset Bavarian astiat, jotka maksoivat 200 nok, eli 20 euroa. Istuin jo autossa, mutta sitten järki voitti. Ostan ne sitten elokuussa kun samat markkinat tulevat tänne uudestaan :). 

Eli ei vielä ihan perillä sen "siisti ja selkeä koti"- projektin kanssa, mutta matkalla kuitenkin...

Pioneja ja patsulia

Olen yleensä sellaisten pienten, herkkien kukkien ystävä. Sellaisten, joiden seassa voisi ajatella keijujen asuvan. Mutta on yksi poikkeus. Pioni. Siihen liittyy niin paljon nostalgiaa ja tarinoita. Lapsuudenkodissani oli kaksi pionia, jotka urheasti matkustivat kanssamme pihasta toiseen. Pionejahan ei kuulemma voi oikein siirtää, mutta se ei kyllä ihan pidä paikkaansa. Sinne juurakkoon jäi myös äitini kultasormus kuudella pienellä timantilla, jota yritettiin etsiä mullasta koko perheen voimin. Ei löytynyt. Mutta pionit kasvoivat hienosti :).

Täällä kasvaa kaksi suurta pionia. Nyt kukkii ihana, kerrottu, täysin puhtaanvalkoinen ja sitten kukintaa jatkaa punainen. Maljakkoon pääsi kaksi kukkaa ja nekin jaksavat kukkia ja tuoksua päivästä toiseen.

Täälläkin on lopultakin saatu sadetta pari päivää. Huputin harsokankaalla kaikki kasvulaatikot, jotta ukkoskuuro ei tuhoa kaikkia pieniä alkuja. Nyt kun otin harsokankaat pois, alta paljastui tosi hyvässä kasvussa oleva kasvimaa, joka oli saanut harson alle tarpeeksi kosteutta ja lämpöä.

Lehtikaalipenkissä oli ennen huputtamista melkoinen määrä kaalikoita, mutta laitoin harsokankaan alle kaksi tyhjentynyttä patsulipulloa ja tuoksu oli voimakas, kun otin harson pois. Harson alta lennähti yksi ainoa kaalikoi. Patsuliahan on käytetty ennen vanhaan koiden torjuntaan, joten jospa se tehoasi myös kaalikoihin? Hevosten hyönteisöljyssä se on jo osoittanut tehonsa, mutta ehkä tässäkin? Ha, mielenkiintoista :). Pidän teidät ajan tasalla.