Vain lainassa

Hyvin monesti ongelmia lähimmäistemme kanssa aiheuttaa se, että jollakin toisella näyttäisi olevan jotain enemmän kuin minulla itselläni. Kiukuttelu, välirikot, konfliktit ja suoranaiset sodat. Kaikki nämä ongelmat johtuvat useimmiten siitä, että jollakin toisella näyttäisi olevan (tai olisi edes mahdollisuus saada) jotain enemmän kuin itsellä on. Juuri noissa tilanteissa meiltä tahtoo unohtua, että kristillinen asenne kannustaisi meitä olemaan kiintymättä sellaiseen, mikä ei ole meidän omaamme.

Mutta mikä on meidän omaamme? Eikö meillä ole aika paljon sellaista minkä olemme tässä maailmassa oikeutetusti ansainneet ja se kuuluu meille?

Jos me ajattelemme kaiken kuuluvan meille itsellemme, niin se tulee vaikuttamaan meidän koko elämänasenteeseemme. Joku viisas on sanonut, että me viemme tästä ajallisesta elämästä tasan tarkkaan saman verran omaisuutta mukanamme mitä olemme tänne syntyessämme tuoneet. Eli pelastuksen mahdollisuutta ei mitata tavaroiden määrässä. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö aineellisilla asioilla olisi merkitystä. Kysymys onkin siitä, että mitä me niillä teemme ja miten olemme niihin kiintyneet.

Evankeliumi ja monet kirkon pyhät ovat muistuttaneet, että periaatteessa kaikki on meille annettu ainoastaan lainaan. Meille on uskottu talentteja, jotka meidän tulisi käyttää oikealla tavalla. Me olemme yhtä lailla palvelijoita, joille on uskottu taloudenhoito. Kummassakin tapauksessa tulee se hetki, jolloin isäntä saapuu ja pistää jokaisen vastuuseen siitä, että miten tuo tehtävä on onnistuttu hoitamaan. Mikään ei tässä maailmassa ole meidän ikiomaamme, vaan kaikki kuuluu lopulta Jumalalle.

Jos siis kykenisimme suhtautumaan esimerkiksi omaisuuteen sillä tavoin, että se on vain hetkellisesti annettu meidän vastuulle, niin emme kiintyisi siihen väärällä tavalla. Ja jos pystyisimme ajattelemaan koko elämäämme ikään kuin se on annettu meille vain lainaan, niin silloin osaisimme olla aivan eri tavalla kiitollisia jokaisesta elämämme päivästä, mutta pystyisimme myös suhtautumaan kuolemaan ja iankaikkisuuteen terveemmällä tavalla.

Meille on päivänselvää se, että kirjastosta lainatut kirjat pitää palauttaa ja vieläpä moitteettomassa kunnossa. Tiedämme sen, että vuokra-asunto ei ole meidän omamme, tai että ystävältä lainattu auto pitää palauttaa heti käytön jälkeen. Miksi emme osaisi suhtautua muihinkin asioihin yhtä järkevällä asenteella? Aineelliset asiat eivät ole meidän, mutta meidän tulisi käyttää niitä vastuullisesti. Koko luomakunta on meidän ihmisten käyttöön annettu, mutta meidän ei tule sitä väärällä tavalla turmella. Aivan kuten on oman elämämme. Tuo ajatus kiteytyy erääseen hautakiveen kirjoitettuihin sanoihin: “Kiitos lainasta.”

Herran rukous - Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme

Meille on itsestään selvää, että meidän ihmisten on pidettävä huolta myös ruumiillisesta hyvinvoinnistamme. Tätä rukouksen kohtaa on tulkittu monin eri tavoin. Varmasti kantava ajatus on siinä, että Jumala soisi meidän saada tarpeeksi ruokaa, jotta me selviäisimme elämässä eteenpäin. Rukouksessa käyttämämme sana ”jokapäiväinen” on kaikkea muuta kuin hyvä. Jossakin vanhemmassa käännöksessä tässä kohden rukousta on pyydetty ”elämälle tarpeellista” leipää, joka on itse asiassa paljon parempi. Selkeätä sanatarkkaa käännöstä (kr. sanasta επιούσιος) voi olla vaikea tehdä, mutta kyse on siis ravinnosta, joka on elämän ylläpitämisen kannalta välttämätöntä.

Siinä korostuu vielä vahvemmin ajatus siitä, että me emme pyydä ylenpalttisesti ruokaa tai maallisia asioita, vaan ainoastaan sen verran mikä on meille välttämätöntä. Löydämme jo Vanhasta Testamentista viittauksen siihen, että ihmisten tulisi olla tyytyväisiä siihen mikä riittää heidän omiin tarpeisiin. Israelilaisten erämaavaelluksen aikana, Jumala antoi heille ruokaa autiomaassa sopivasti kunkin päivän tarpeisiin:

”Herra sanoi Moosekselle: Minä annan teille sataa ruokaa taivaasta, niin että kansa voi joka päivä mennä keräämään ruokaa, mutta vain sen päivän tarpeiksi - - Jotkut eivät kuitenkaan totelleet Moosesta vaan jättivät sitä jäljelle seuraavaksi aamuksi, mutta siihen tuli toukkia ja se alkoi haista.” (2.Moos. 16: 4, 20)

Sen sijaan sapattia edeltävänä päivänä he saivat kerätä myös seuraavan päivän tarpeisiin: "Näin on Herra sanonut: Huomenna on lepopäivä, Herran pyhä sapatti. Leipokaa tänään, mitä haluatte leipoa, ja keittäkää, mitä haluatte keittää, mutta ottakaa talteen kaikki, mikä jää yli, ja säilyttäkää se huomisaamuun." Ja he säilyttivät sen seuraavaan aamuun saakka, niin kuin Mooses oli käskenyt, eikä se ruvennut haisemaan eikä siihen tullut toukkia.”(2.Moos. 16:23-24)

Nämä kohdat muistuttavat meitä siitä, että osaisimme mitoittaa ruuan ja myös omaisuuden tarpeittemme mukaan. Turhanpäiväinen varastointi ei ole meille hyödyksi. Samaan aikaan tässä muistutetaan kuitenkin siitä, että osaisimme tarpeen vaatiessa hankkia ruokaa ennakkoon, jotta voimme pyhittää lepopäivän. Tämä on tärkeä huomio, sillä nykyisin kaupat ovat viikonloppuisinkin auki ja näin arjen - pyhän, sekä toisaalta työn - levon välinen raja on hämärtynyt huomattavasti. Ruuan ostaminen menee käytännössä työstä (ainakin suurissa marketeissa) ja monesti kauppaan lähteminen on ennen kaikkea suorittamista, eikä suinkaan lepoa tai rentoutumista. Lopulta kyse on samasta asiasta, eli meidän ruumiillisesta ja toisaalta myös henkisestä hyvinvoinnistamme. Mikäli me emme osaa levätä ja antaa aikaa itsellemme ja lähimmäisillemme, niin meidän hyvinvointimme kärsii.

Meidän on syytä palata vielä siihen kysymykseen, että mikä on riittävää? Kristityn ihmisen elämässä tämä on itse hyvin tärkeä ja samanaikaisesti jopa vaikeasti toteutettavissa oleva asia. Osaammeko vetää rajan siihen, että mikä on meille tarpeellista ja mikä taas on ylimääräistä? Ryhdynkö palvomaan jotain sellaista mikä ei ole välttämätöntä? Pyhä apostoli Paavali on sanonut 1. Korinttolaiskirjeessään seuraavasti: ”Kaikki on minulle luvallista" -- mutta kaikki ei ole hyödyksi. "Kaikki on minulle luvallista" -- mutta en saa antaa minkään hallita itseäni. Ruoka on vatsaa ja vatsa ruokaa varten.” (1.Kor. 6:12-13)

Tässä maailmassa maallinen hyvinvointi ei ole jakautunut tasaisesti. Jos Jumala suo joillekin ihmisille paljon kaikkea ylimääräistä, niin kysymys kuuluukin, että osaavatko nämä ihmiset käyttää sitä vastuullisesti muiden hyväksi? Pyhä Johannes Krysostomos on sanonut omaisuudesta seuraavasti:

”Toisaalta, omaisuuden voi nähdä hyvänä asiana suurimmalle osalle ihmisistä. Mutta tämä ei ole täysin totta; se riippuu siitä, miten käytämme sitä. Jos omaisuus itsessään olisi hyvä asia, niin silloinhan jokaisen varakkaan ihmisen tulisi olla hyvä ihminen. Kuitenkaan kaikki rikkaat eivät ole hyveellisiä, vaan ainoastaan ne jotka osaavat käyttää omaisuuttaan vastuullisesti. Sen vuoksi omaisuus itsessään ei ole hyvää, vaan se on vain väline hyvän tekemiseen.”

Me voimme kuitenkin vielä laajentaa käsitystämme siitä, että mitä me ymmärrämme leivällä. Kristus on viitannut itseensä elämän leipänä: "Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän." He sanoivat: "Anna meille aina sitä leipää." Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” (Joh. 6:32-35)

Eli tässä kohden rukousta me pyydämme myös osallisuutta Kristuksesta. Me pyydämme, että meillä olisi voimia seurata Kristusta ja uskoa Häneen. Kristushan sanoo, että meidän ihmisten pitää tulla Hänen luokseen. Kyse ei ole siis paikallaan olemisesta, vaan toimimisesta. Yhä edelleen Kristuksen luokse tuleminen edellyttää sitä, että me kokoonnumme Hänen luokseen. Tämä taas tapahtuu täydellisimmin liturgiassa ja nimenomaan Herran Pyhässä Ehtoollisessa. Kirkon varhaisista päivistä alkaen säännöllinen ehtoollisyhteys määritteli sen, että oliko ihminen seurakunnan jäsen vai ei. Mikäli joku ei osallistunut Ehtoolliseen tietyn ajan sisällä, niin hän käytännössä erotti itse itsensä seurakunnan ulkopuolelle. Me saatamme ajatella, että osallistuminen Kristuksesta hoituu nykytermejä käyttäen ”etäyhteyden” kautta, jolloin liturgiaan ei tarvitse mennä. Todellisuudessa kaikki muu yhteys on vajaata. Mikäli ihminen ei esimerkiksi sairautensa vuoksi pääse kirkkoon, niin silloin Kirkko tulee hänen luokseen ja pappi / diakoni antaa hänelle ehtoollista kotona tai sairaalassa.

Hyvän muistutuksen yhteen kokoontumisen ja Kristuksen kohtaamisen merkityksestä löydämme ylösnousemuksen jälkeisistä tapahtumista. Miksi Tuomas ei kohdannut ensimmäisellä kerralla Kristusta? Sen vuoksi, että hän ei ollut yhdessä muiden kanssa. Evankeliumi ei kerro, että millä asioilla Tuomas oli, mutta poissaolo aiheutti sen, että hän ei nähnyt ylösnoussutta Kristusta. Sen vuoksi taas hänen oli vaikea uskoa niitä, jotka olivat kohdanneet ylösnousseen Kristuksen. Eli ulkopuolelle jättäytyminen ei pelkästään estä ihmistä kohtaamasta Kristusta, vaan se heikentää koko tämän ihmisen uskoa, jolloin hän ei myöskään kykene uskomaan niitä, jotka ovat päässeet Kristuksesta osallisiksi. Tämä on se syy miksi Kirkon Traditio aukeaa nimenomaan sisältä päin. Ihminen joka on sen ulkopuolella, ei yleensä voi suhtautua siihen muulla tavoin kuin kyseenalaistamalla kaiken ja vaatimalla näkyviä todisteita. Juuri tämän takia myös kirkkoon liittyviltä vaaditaan ennen kaikkea osallistumista jumalanpalveluselämään ja vasta sen jälkeen tulee muu opiskelu. 

Ehtoopuolen ajatuksia

Heti alkuun laitan tähän linkin jokin aika sitten ilmestyneestä uutisesta. (LINKKI)

Tässä uutisessa saattohoitajana työskennellyt Bronnie Ware kertoo siitä, että mitä asioita ihmiset olisivat elämässään halunneet tehdä toisin. Meidän kannattaisi ottaa opiksi näistä viisauksista, jotka järjellä ajateltuna ovat aivan luonnollisia asioita. Me olemme ainoastaan kaikessa kiireessä ja itsekeskeisyydessä unohtaneet ne. Ajattelin nyt pohtia näitä asioita hieman lisää:

- "Yhä useampi oli toiminut muiden ihmisten ja ympäristön odotusten mukaan."

Tämä on suoranainen tavaramerkki lähes jokaisella meistä. Suurin osa elämästä kuluu siten, että takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että "miten minun pitäisi toimia, jotta saisin hyväksyntää ja arvostusta muilta?" Me emme siis tee asioita vapaasti, vaan ympäristön ehdoilla. Opiskelu, ammatinvalinta, pukeutuminen, puhetyyli, harrastukset yms. eivät välttämättä heijasta sitä, että mitä me oikeasti haluamme elämältä, vaan niihin ovat vaikuttaneet enemmän muut tekijät.


- "He katuivat, että olivat suurimman osan elämästään viettäneet työelämän oravanpyörässä ja menettäneet paljon tärkeitä hetkiä perheensä parissa."

Valitettavan totta tämäkin. Meistä on tulossa työnarkomaaneja, johon meitä ajaa käsitys siitä, että tunnollinen työntekijä on nimenomaan sellainen, joka tekee töitä vapaa-ajallaankin. Nykyajan rahakeskeinen ja äärimmäisen tulosvastuullinen toiminta lisää tunnetta siitä, että työ on kaikki kaikessa. Saamme jatkuvasti lukea otsikoita joissa "henkilöstöä vähennetään", jotta yritysten toiminta olisi mahdollisimman kannattavaa. Ei siis ihme, että vielä työpaikkansa säilyttäneet joutuvat paiskimaan töitä hulluna. Puhutaan työssäjaksamisesta ja työhyvinvoinnista. Ne jäävät turhiksi sanoiksi jos tälläinen touhu jatkuu.


- "Tunteiden tukahduttamisen seurauksena monista tulee myöhemmällä iällä katkeria ja katuvia."

Meillä olisi varmasti paljon sanottavaa, mutta jätämme ne kuitenkin sanomatta. Me todellakin katkeroidumme ja saatamme ryhtyä vihaamaan jotkuta. Ja tämä kaikki ainoastaan sen vuoksi, että emme ole kyenneet keskustelemaan asioista. Meillä tulisi olla kyky antaa tarpeen vaatiessa kielteistäkin palautetta. Kysymys on enemmänkin siitä, että osaammeko antaa sitä oikealla tavalla? Saman asian voi esittää sanasta sanaankin niin monella eri tavalla.


- "he tahtoivat saada uuden mahdollisuuden rakkaimpiensa kanssa, joita olivat laiminlyöneet."

Kuinka paljon meillä on lopulta ystäviä? Sellaisia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan, tukemaan ja olemaan läsnä? Onko meillä muka oikeasti satoja ystäviä, jos Facebookin laskuriin on luottamista? Me laiminlyömme läheisiämme, koska meillä on kiire töissä. Meillä on kiire katso telkkaria. Ja meillä on kiire tuijottaa tietokoneen ruutua.


- "Onni ei vain tule, jostakin konkreettisesta asiasta vaan jokainen voi muokata elämästään juuri niin onnellista kuin itse haluaa. "

Siinäpä se. Onnellisuutta ei voi saavuttaa päämäärähakuisesti. Joku sanoo saavuttavansa onnellisuuden esimerkiksi lottovoiton myötä. Tuskinpa se kuitenkaan tekee ihmisestä todella onnellista. Onnellisuus saavutetaan elämällä sitä hetkeä ilman turhia tavoitteita. Nykyajan tulosvastuullinen ja rahakeskeinen ajattelu on sumentanut myös meidän käsityksemme onnellisuudesta.

Haluan vielä lopuksi todeta, että juuri näitä edellä mainittuja asioita myös kristinuskossa painotetaan. On äärimmäisen surullista, että nyt uhotaan ja painetaan kirkkoa maanrakoon turhana instituutiona. Kirkkoa, jonka yhtenä tehtävänä on muistuttaa juuri näistä asioista: rakkaudesta ja välittämisestä. Pitääkö tämä kaikki oppia kantapään kautta ja tajuta se vasta kuolinvuoteella?
Ehkä kaikkein pelottavinta tässä kaikessa on se, että haastatellut olivat iäkkäitä ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole joutuneet työskentelemään nykykiireen leimaamassa ympäristössä ja joiden ei ole myöskään tarvinnut tuijottaa television ja tietokoneen ruutua suurinta osaa valveillaoloajastaan. Jos he tuntevat laiminlyöneensä muita, niin miltä meistä sitten tuntuu? Mitä meidän sukupolvi ajatteleekaan kuolinvuoteellaan?

Elämän kanavavalinnat

Toimin pienenä poikana vanhempieni "kaukosäätimenä", kun pöyriskelin olohuoneen kellertävällä kokolattiamatolla TV:n lähettyvillä. Tehtävä oli lopulta suhteellisen helppo, sillä kanavia ei ollut kuin kolme. Itse asiassa niitä taisi olla jopa neljä taikka viisi, kun hyvällä säällä näki myös länsinaapurin kanavia joten kuten. Kerrostalomme katolla oli antenni ja jokaisen auton pysähtyminen pihamaalla aiheutti jonkinlaisia häiriöitä vastaanottimessa.

Tänä päivänä TV-kanavien määrä jatkaa tasaista nousua. Raskaat työt vaativat raskaat huvit, eli meillä kunnon sohvaperunoilla pitää olla kanavia, joista voimme valita mieleisemme ohjelman aivojen nollaamista varten.

Puhuin nyt virheellisesti me-muodossa, sillä meillähän ei ole enää digiboksia. Sohvaperuna saatan siitäkin huolimatta olla, kun nytkin parasta aikaa istun sohvalla kannettava sylissäni. Meillä luovuttiin digiboksista jo pari vuotta sitten. Syy oli se että telkkaria tuli toljotettua koko ajan, vaikka sieltä ei tullut oikeasti mitään hyödyllistä. Sitten kun tuli kavereita kylään niin telkkarin toljottaminen jatkui ihan suurella joukolla. Digiboksi sai lähteä siinä vaiheessa kun lapsetkin alkoivat elää enemmän TV:n kuin perheen ehdolloilla. Lisäksi reilut 200 euroa on aika kohtuuton määrä rahaa tarjonnan laadusta. Mielestäni määrä ei voi korvata laatua.

Tästä muistuu mieleen eräs brittiläinen sketsi (A bit of Fry and Laurie), jossa tarjoilija tapaa ravintolassa kansallisen TV-yhtiön johtajan. Hän haluaa heti kiittää tätä johtajaa siitä, että TV-kanavien määrää oli lisätty roimasti. Tarjoilija ottaa pöydältä hopeisen veitsen ja haarukan mukanaan keittiöön ja palaa kohta takaisin muovikassin kanssa. Hän kaataa satamäärin kertakäyttöaterimia johtajan lautaselle ja sanoo: "Niin, eivät nämä niin hyviä ole, mutta AINAKIN NIITÄ ON PALJON!"

Ongelman ydin on kuitenkin siinä, että televisiota ei tuijoteta enää tuntia tai kahta, vaan koko illan! Olemme hiljalleen siirtymässä yhä enemmän amerikkalaiseen elämäntapaan, jossa aikaa osataan viettää yhä lahjakkaammin neljän seinän sisällä.
Ennen muinoin sitä ihan vaan ulkoiltiin (ei siis neurroottista kuntoilua) ja käytiin näin syksyllä sienessä ja marjassa koko perheen voimin. Kuinka usein tänä päivänä katukuvassa näkyy koko perhe ulkoilemassa? - Taitaa olla aika harvinaista.

Koko perheen voi kuitenkin bongata suuren ostoskeskuksen parkkipaikalta, jossa isä tai äiti rähisee kiukuttelevalla lapselle ja uhkaa jättää tämän autoon istumaan. Siitä tuo "huoleton" joukko siirtyy nopeasti kauppaan ja sieltä yhtä nopeasti pois. Loppuilta kuluukin rattoisasti telkkaria katsellen. Sellaista on elämän kanavavalinta tänä päivänä... *click*