Kaikesta huolimatta paasto jatkuu

Elämme erikoisia aikoja ja arkemme on ainakin hetkellisesti muuttunut paljon. Muutos ei kosketa vain arkea, vaan myös pyhäpäivät ja meidän jumalanpalveluselämä joutuvat koetukselle. Nyt en kuitenkaan kommentoi tai tutki yksityiskohtaisesti sitä, että mitä kaikkia toimenpiteitä seurakunnissa tehdään, jotta valloillaan oleva Korona-virus ei pääsisi nopeammin tarttumaan ja leviämään. Tietysti on monella tapaa surullista, että juuri suuren paaston ja pääsiäisen aika on muuttumassa nyt sellaiseksi että liturgisesti “ajamme puolivaloilla.” Pääsiäinen saattaa tuntua jäävän jopa jollain tavalla etäiseksi, kun emme voi esimerkiksi veisun sanojen mukaisesti “syleillä toinen toistamme” Kristuksen ylösnousemusjuhlassa. Mutta ohjeet on annettu ja niitä meidän on yhteisen edun nimissä noudatettava.

Kaikesta huolimatta epidemia ei poista sitä tosiasiaa, että paasto jatkuu. Jotkut nyt välttämättömät toimenpiteet näyttävät jopa tukevan meidän paastoamme. Ihmiset joutuvat esimerkiksi nyt aivan olosuhteiden pakosta asettumaan aloilleen, koska matkustamista ja muutoinkin tarpeetonta liikkumista rajoitetaan. Se on oiva mahdollisuus olla enemmän oman perheen kanssa. Tai se on yhtä lailla hyvä mahdollisuus olla aivan rauhassa omien ajatusten kanssa. Nyt on mahdollisuus ottaa pölyttynyt kirja käteen ja lukea sitä. Suuren paaston aikana hengellisesti ravitseva kirja olisi meille tietysti erityisen hyväksi. Ja juuri tällaisina vaikeina aikoina me tarvitsemme tuota hengenravintoa ja rauhaa sieluillemme.

Mutta yhtä lailla me voimme pilata paastomme sillä, että liimaamme itsemme lopullisesti kiinni kännykän, tietokoneen tai television kuvaruutuun. Ikään kuin ne olisivat nyt ainoita järkeviä asioita joiden parissa voimme kuluttaa aikaa!

Erilaiset ohjelmat, sarjat ja pelit on tehty nimenomaan sillä periaatteella että me jäisimme niihin kiinni mahdollisimman voimakkaasti ja pitkäksi aikaa. Itse asiassa monet asiat maailmassa on haluttu tehdä sellaiseksi, että me olisimme niistä mahdollisimman paljon riippuvaisia. Tämä on nurinkurista juuri siksi, että juuri niistä meidän ei tarvitsisi olla riippuvaisia! Ne eivät ole meidän elämämme kannalta välttämättömiä. Tutkijat ovat jo todenneet, että mielemme ei osaa enää levätä ja rauhoittua, vaan tarvitsemme koko ajan jotain tekemistä ja ärsykkeitä. Se on kuitenkin aiheuttanut sen, että emme pysty enää keskittyä pitkäjänteisesti johonkin tiettyyn asiaan, vaan elämämme on poukkoilua asiasta toiseen. Mainitsin tuossa aiemmin, että nyt olisi hyvä mahdollisuus ottaa kirja käteen ja lukea. Se ei välttämättä enää niin helppoa, sillä moni ihminen on kadottanut lukutaidon. Kirjaa pystytään lukemaan enää muutama sivu kerrallaan ja sitten on taas pakko ottaa kännykkä käteen. Jos ette usko, niin kokeilkaa…

Tässä kohden onkin hyvä palauttaa mieliin se, että mikä on eräs paaston tärkeimmistä tehtävistä.

Se on nimenomaan se, että me opimme hallitsemaan elämässä olevia asioita, eikä niin päin että nuo asiat hallitsevat meitä. Paasto on eräänlainen testi siinä, että onko meillä kykyä tuohon, vai onko elämämme sittenkin tuuliajolla. Jos se on tuuliajolla, niin nyt on erityisen hyvä mahdollisuus korjata tuota suuntaa. Paasto on meille erinomainen lääke, että laittaisimme asiat taas oikeaan tärkeysjärjestykseen omassa elämässämme.

Mitä Sakkeus meille opettaa?

Sakkeuksen sunnuntai on ensimmäinen sunnuntai joka viestittää meitä lähestyvästä Suuresta Paastosta. Itse asiassa tämä ei ole vielä varsinainen valmistussununnuntai, mutta sen sisältö kylläkin opettaa meille paljon paastosta.

Suuri paasto on nähty niin tärkeäksi ajaksi kirkkovuodessa, että meidän ei tarvitse lähteä sinne ilman hyviä eväitä. Meille annetaan ennakkoon ne oleellisimmat tiedot, mitä tarvitsemme itse paastossa. Olen joskus verrannut tätä autokouluun. Ennen kuin meidän annetaan itsenäisesti lähteä liikenteeseen, tulee meidän hallita tietyt asiat. Samalla tavoin on Suuren Paaston edellä. Meille annetaan juuri tässä vaiheessa tärkein ja oleellisin opetus, jota me hyödynnämme itse paastossa.

Mitä Sakkeuksen ja Kristuksen kohtaaminen meille opettaa?

Sakkeus oli publikaanien esimies Jerikossa. Publikaanit keräsivät veroja roomalaisille miehittäjille ja monella heistä oli kaiken lisäksi paha tapa kerätä tietämättömiltä ihmisiltä ylimääräistä veroa, jonka he sitten laittoivat omaan taskuunsa. Oli ilmeisen selvää, että Sakkeus ei varmasti ollut kansan keskuudessa pidetty henkilö, vaan pikemminkin paheksuttu.

Sakkeuksella oli kuitenkin kiinnostusta ja tietenlaista uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Hän ei voinut (uskaltanut) lähteä väkijoukon keskelle, vaan kekseliäänä meni kaupungin laidalle ja kiipesi puuhun, josta voisi tähyillä ohikulkevaa Kristusta.

Sakkeus sai paljon enemmän mitä hän olisi voinut uskoa. Kristus tarjoutui tulemaan hänen luokseen vieraaksi. Se oli suuri kunnia, josta ympärillä olevat ihmiset olivat tyrmistyneitä. Miksi Kristus halusi mennä juuri sen ihmisen luokse, jota lähes kaikki pitivät erittäin syntisenä?

Kristus ei välittänyt ympärillä olevien mielipiteestä, vaan hän meni Sakkeuksen luokse. Tästä seurasi se, että Sakkeus koki mielenmuutoksen ja tarjoutui hyvittämään kaiken sen vääryyden, jota hän oli aiemmin harjoittanut. Sen kuultuaan Kristus totesi, että pelastuksen ovet avautuivat hänen perheelleen aivan uudella tavalla.

Tämä evankeliumin tapahtuma opettaa meille sen, että ensimmäinen asia, mitä meiltä koko uskossa edellytetään on kiinnostus Kristusta kohtaan. Meiltä ei voida vaatia, että me olisimme täydellisiä uskossa heti kättelyssä, vaan meiltä enemmänkin edellytetään vilpitöntä kiinnostusta ja uteliaisuutta Kristusta kohtaan. Juuri tätä asennetta me tarvitsemme kun avaamme Raamatun tai astumme sisälle kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ei meidän tarvitse olla kaikkitietäviä tai täydellisiä, vaan meiltä odotetaan tuota kiinnostusta. Haluamme nähdä Kristuksen ja Haluamme oppia uutta. Aivan kuten Autuuden lauseissakin se käy ilmi. Siinä ei autuaiksi kutsusta vanhurskaita, vaan niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. Siis niitä, jotka haluavat pyrkiä vanhurskautta kohti!

Huomaamme myös, että kiinnostus palkitaan. Kun haluamme kohdata Kristuksen, niin Kristus lähestyy meitä. Sen seurauksena emme jää entiseen tilaan, vaan me pystymme Sakkeuksen tavoin muuttumaan. Ja sen muutoksen myötä meille aukeaa aivan uudella tavalla pelastuksen ovet.

Sakkeuksen sunnuntai antaa meille hyvin tärkeän opetuksen siinä, että mitä meiltä edellytetään kun lähestymme Suurta paastoa. Meiltä edellytetään Sakkeuksen tavoin vilpitöntä kiinnostusta ja halua lähestyä Kristusta. Kun meillä on tuota kiinnostusta, niin paasto ei enää ole jotain mikä on joutumista tai suorittamista, vaan siitä tulee meille mahdollisuus, jonka kautta pääsemme lähemmäksi Kristusta.

Sotilaspapiston rooli

Ortodoksisen kirkon sivuilla oli uutinen, jossa kerrottiin siitä, kuinka ortodoksista papistoa ja muita hengelliseen työhön osallistuvia osallistui Kainuun prikaatissa kertausharjoituksiin. Uutisessa oli myös valokuva, jossa allekirjoittanutkin seisoo muun joukon mukana.

Tällaiseen uutiseen suhtauduttiin pääosin myönteisesti, mutta toki siitä virisi myös keskustelua, että onko papin tehtävänä seisoa maastopuvussa puolustuvoimien järjestämässä tapahtumassa, jonka pääasiallisena tehtävänä on kouluttaa ihmisiä sotaa varten? Eikö siinä ole suuri ristiriita?

Kysymys ei tietenkään ole siinä mielessä helppo, sillä kristittyinä meidän pitäisi vastustaa kaikkea väkivaltaa ja sota edustaa sen äärimmäistä muotoa.

Heti alkuun onkin todettava, että ei kukaan tervejärkinen ihminen halua ikinä sotaa. Se on jotain mitä pitäisi välttää viimeiseen asti. Sitä eivät varmasti II maailmansodan aikana taistelleet veteraanit, eivät poliitikot tai kukaan kotirintamalla. Sitä ei halua kukaan tänäkään päivänä. Eivät varusmiehet eivätkä esimerkiksi ne jotka vakinaisesti palvelevat puolustusvoimien palveluksessa. Eräs kantahenkilökuntaan kuuluva sanoikin, että hän meni töihin puolustusvoimiin nimenomaan sen vuoksi, että sota ei koskaan syttyisi.

Jos katsomme historiaa ja nykyistä maailmanpolitiikkaa, niin huomaamme, että omaisuuden ja vallan himoitseminen ei ole kadonnut tästä maailmasta mihinkään. Jos jätämme johonkin kohtaan tyhjiön, niin joku toinen sen keinolla tai toisella tulee täyttämään. Vertauskuvallisesti voisi ajatella, että jos talon ovet jätetään lukitsematta ja taloa ei vartioida, niin varkaan on helppo tulla sisään. Sen sijaan tarkka huolenpito ja vartioiminen saa aikaan sen, että varas ei halua edes yrittää murtautumista. Tämä on varmasti kantavana ja kaikkien keskeisimpänä ajatuksena koko puolustusvoimien toiminnassa. Sota on vaihtoehdoista viimeinen ja siitä ei saa kaunista taikka hyvää asiaa, vaikka sitä miten yrittäisi pohtia.

Jos asiat menisivät kuitenkin niin pitkälle, että rauhanomaiset keinot olisivat loppuun kulutetut, niin silloin tulisi pohtia että mikä jäljellä olevista vaihtoehdoista olisi silloin se pienin paha. Pystyisimmekö vierestä seuraamaan, kun meille tärkeät asiat pyyhittäisiin pois väkivalloin? Katsoisimmeko ihan normaalisissa arkielämässäkään vierestä jos joku vieras kohtelisi kaltoin omaa puolisoa ja lapsia? Emmekö siinä tilanteessa puuttuisi asiaan?

Yhtä lailla pitää pohtia, että mitkä ovat sellaisia asioita jonka eteen ollaan valmiita tekemään suuriakin uhrauksia. Jos ajatellaan vaikkapa pelkästään itsenäisyyttä ja vapautta, niin ne antavat puitteet myös sanan- ja mielipiteenvapaudelle ja yhtä lailla ne takaavat vapauden myös oman uskonnon harjoittamiselle.

Puolustusvoimien tarkoituksena on taata, että meillä olisi rauha ja kriisin sattuessa sen tarkoituksena on taata, että meille tärkeät ihmiset ja meille tärkeät arvot voisivat edelleen säilyä tässä maassa.

Miten sotilaspapit sitten sopivat tähän kokonaisuuteen?

- He luonnollisesti tekevät sielunhoitotyötä siinä missä seurakunnissakin. Jumalanpalveluksia ja hartauksia toimitetaan ja kaikille tarjotaan mahdollisuutta osallistua kirkon sakramenteista myös kenttäolosuhteissa. Papit toimivat myös tukena ja eräänlaisena eettisenä omanatuntona siinä, että emme unohtaisi inhimillisyyttä. Jos tätä tukea ei olisi niin olisi hyvin mahdollista, että sotilaat alkaisivat tehdä pahoja asioita hyvällä omallatunnolla. Löydämme kyllä maailmasta esimerkkejä siitä kuinka sotavangit ovat sivistyneiden länsimaidenkin vankiloissa joutuneet käsittämättömien ja epäinhimillisten julmuuksien kohteeksi. Yhtenä esimerkkinä Abu Ghraibin vankila.

Sotilaspapisto toimii ihan normaaliolosuhteissa rauhanaikana varusmiehille henkisenä ja hengellisenä tukena ja turvana. Henkilökohtaisesti näen sotilaspapiston roolin äärimmäisen tärkeänä myös siinä, että siellä saadaan kosketus vielä siihen nuoreen sukupolveen, joista suurin osa tekee tuossa elämänvaiheessa katoamistempun normaalista seurakuntaelämästä. Nuorisotyötä tehneenä näen tämän vielä yhtenä mahdollisuutena (kristinoppileirin jälkeen) saada yhteys nuoriin aikuisiin, jotka ovat lähdössä itsenäisen elämän tielle. Olisi suoranainen vääryys jättää heidät siinä tilanteessa oman onnensa nojaan.

Vastavirtaan käy kristityn tie (osa 3)

“Henkilökohtainen ratkaisu” ja siihen liittyvä seurakunnan elämästä ulkopuolelle jättäytyminen ei tietysti tarkoita, että ihmisistä olisi tullut automaattisesti ateisteja, jotka täydellisesti kieltävät Jumalan olemassaolon. Kenties kyse on enemmän siitä, että monet haluavat itse määritellä, että millainen Jumala heillä on. - “Minä tiedän paremmin sen, että mitä Kristus tällä opetuksellaan tarkoitti”. Se voisi olla se lausahdus, joka parhaiten kuvaa monen ihmisen asennetta Raamattua ja koko kristillisyyttä kohtaan. Siinä ihminen haluaa itse määritellä Kirkon opetuksen uudestaan.

Tuossa vaiheessa kuitenkin ollaan jo pitkälti eksyksissä. Tämä johtuu jo pelkästään siitä, että ihminen näkee kaiken omien henkilökohtaisten etujen kautta, vaikka kristinusko on yhteisöllinen usko, joka toimii yhteiseksi hyväksi. “Henkilökohtaiset ratkaisut” johdattavat ihmisen vaatimaan, ellei jopati kaappaamaan mieluisat, helpot ja vaivattomat asiat itselleen. “Minä tiedän kaiken. En tarvitse Jumalaa, enkä armoa. Ristin kantaminen ja uhrautuvaisuus ei kuulu tällaiseen ajatteluun.

Elämän pitää olla helppoa ja vaivatonta. Sellainen on minun henkilökohtainen ratkaisu.”

Ja tätä emme voi estää, sillä ei ketään ihmistä saa pakottaa tiettyyn muottiin vastoin hänen tahtoaan. Usko perustuu ihmisen vapaaseen tahtoon. Joku voi haluta ottaa yksilökeskeisemmän ajattelun ohjaamaan hänen uskonmukaista elämää. Näin ihminen pystyy tekemään, mutta siinä tapauksessa hänen uskonsa ei kuitenkaan ole kristinuskoa, vaan jotain muuta. Kun kristinuskoa muokkaa tarpeeksi paljon, niin se lakkaa olemasta kristinuskoa. Se on jotain muuta silloin.

Kaikesta huolimatta minun on hyvin vaikea uskoa sitä, että viimeiset 2000 vuotta Kristuksen opetus on ymmärretty väärin ja juuri nyt on tämä sukupolvi tehnyt sen suuren oivalluksen, joka avaa evankeliumin juuri sillä oikealla tavalla. Yleensä nykypäivän tulkinnat ovat sellaisia, että ne laskevat sitä rimaa ja niitä ihanteita, jotka meille on aiemmin asetettu. Arvomaailma alkaa muuttua yhä löyhemmäksi ja löyhemmäksi. Maallinen ajattelu kehittyy, mutta samanaikaisesti se on rapauttanut hengellistä ajattelua.

Hyvin usein hieman ivalliseen sävyynkin sanotaan, että Kirkko on se, joka moralisoi ja tuomitsee syntisen ihmisen. - Kirkon tehtävänä ei ole tuomita ihmistä, vaan se synti, jota ihminen niin herkästi tekee. Ja mitä on synti? - Se on kaikkea sitä, mikä vie meitä pois Jumalasta ja toisesta ihmisestä.

Yksilökeskeisessä ajattelussa ihminen on itse keksinyt uuden ja helpomman jumalan. Silloin ihminen on myös itse keksinyt määritellä sen, että mikä on syntiä ja mikä taas ei. Ja tällöin syntyy se ajatus, että “olen vapaa silloin, kun kukaan ei tule sanomaan minulle, että mikä on syntiä!”

Mutta synti on lopulta sitä, mikä johtaa aina huonoon lopputulokseen. Se ei välttämättä näy välittömästi. Hyvin usein synnin seuraukset alkavat näkyä viiveellä. Ihminen elää valheessa, jossa hän kuvittelee, että tästä on suurin hyöty minulle itselleni, koska minä tiedän mikä on minulle hyväksi.

Me näemme jo sen hinnan mikä pitää maksaa esimerkiksi siitä, että ihminen haluaa suurimman hyödyn itselleen juuri nyt. (Tai vaikkapa viimeisen 100 vuoden aikana). Se näkyy siinä että olemme tuhonneet luontoa, vahingoittaneet lähimmäisiä ja kiintyneet ennen kaikkea tarpeettomasti maalliseen ja turhaan. Uutisotsikot sen kertovat.

Kirkon opetus synnistä voi tuntua ankaralta. Ja jos haluamme niitä asioita korjata, niin joudumme menemään sen kuuluisan “oman mukavuusalueen” ulkopuolelle. Jos haluamme pysyä tuo mukavuusalueen sisäpuolella, niin silloin toimimme kuten sairas ihminen, joka hakeutuu sellaisen yrittää hakeutua sellaisen lääkärin luokse, joka sanoo hänelle “Olet täysin terve. Ole siis rauhassa ja jatka entiseen malliin.”

Mitä on ortodoksisuus (osa 5)

Se uskonmukainen toiminta joka kuuluu ortodoksisuuteen toteutuu kahdella tavalla. Ihmisen täytyy tehdä tekoja, jotka kehittävät häntä sisäisesti. Esimerkiksi rukous ja paasto ovat tällaista toimintaa, joka vaikuttaa ihmisen sielunelämään. Kirkossa rukoileminen ei siis yksinään riitä, vaan sitä täytyy harjoittaa myös muulloin. Jos ihminen rukoilisi ainoastaan kirkossa, niin silloin hän olisi lokeroinut oman uskonsa sellaiseksi, että sitä toteutettaisiin ainoastaan tiettynä hetkenä päivässä, tai ehkä meidän vallitsevan seurakuntien jumalanpalvelusjärjestys huomioonottaen tiettynä päivänä viikossa. Ortodoksisuus on sitä, että usko on läsnä elämässä jatkuvasti ja se näkyy myös ihmisen puheessa ja muussa käytöksessä.

Uskonmukainen toiminta suuntautuu myös toisiin ihmisiin. Tuomiosunnuntaina luettavassa evankeliumiluvussa Kristus sanoo seuravaasti: “- - kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” (Matt. 25:40) Ihminen ei voi ajatella vain itseään ja omaa suhdettaan Jumalaan, vaan hänen on kohdattava myös lähimmäisensä. Sillä suhde lähimmäisiin heijastaa myös sitä, että mikä on ihmisen suhde Jumalaan. Kun ihminen menee kirkkoon, niin hän palvelee Jumalaa ja kun ihminen astuu kirkosta ulos, niin hän saa vahvistusta toimia Jumalan tahdon mukaan. Sitä kutsutaan liturgiaksi liturgian jälkeen. Ihminen kohtaa Kristuksen liturgiassa ja ja tuon pyhän palveluksen jälkeen hän kohtaa Kristuksen myös jokaisessa lähimmäisessään. Tätä tarkoittaa se, mikä liittyy tuohon edellä mainittuun Tuomiosunnuntain evankeliumiin. Jos kerran Evankeliumissa vastaanotamme Kristuksen omakohtaiset sanat, jotka on meille osoitettu, niin samalla tavoin me todellakin kohtaamme Kristuksen myös lähimmäisissämme. Kun tähän uskomme, niin emmekö silloin myös suhtaudu huomattavasti vakavammin siihen, että miten me toisen ihmisen kohtaamme?

Kristityn ihmisen on kohdattava lähimmäisensä ja palveltava heitä parhaansa mukaan. Tämä lähimmäisen palveleminen on diakoniaa, jonka pitäisi olla kristitylle itsestäänselvyys. Liian helposti pelkistämme uskonmukaisen elämän sellaiseksi, että ihminen ei saa tehdä pahoja asioita. Tässä ajattelussa tekemättömyys nähdään hyvänä asiana. Mutta juuri tekemättömyys muuttuu helposti välinpitämättömyydeksi, joka taas mahdollistaa pahan toiminnan. Hyvänä esimerkkinä ovat koulukiusaamistapaukset, joissa kiusaamisen mahdollistanut juuri se suuri joukko, joka “ei ole tehnyt yhtikäs mitään”.

Uskonmukainen elämä vaatii toimintaa. Pahaa täytyy välttää, mutta siitä syntyvä tyhjiö on täytettävä hyvillä asioilla. Kristus on antanut muistutuksen kertomalla seuraavan opetuksen:  “Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: ’Minä palaan kotiini, josta lähdin.’ Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa.” (Luuk. 11:24 - 26)

Tässä opetuksessa tuo ihminen ajatteli karkoittavansa pahan itsestään. Hän siivosi sydämensä asunnon pahoista asioista, mutta jätti sen kuitenkin tyhjilleen, eli hän ei täyttänyt sitä hyvillä asioilla. Käytännössä tuo ihminen ei silloin tehnyt mitään, vaan otti neutraalin, sivustaseuraajan roolin omassa elämässään. Sen seurauksena paha sai lopulta hänestä moninkertaisen otteen. Eli tekemättömyys ei voi olla edes vaihtoehtona ihmiselle joka haluaa viettää uskonmukaista elämää.

Uskonmukaisessa elämässä ja ihmisen pelastuksen kannalta rakkaus on kaikkein oleellisin asia. Joku voisi taas kysyä, että eikö kuka tahansa ihminen ole kykenevä rakkauteen ja siinä suhteessa Kirkon jäsenyys ja jumalanpalvelukset ovat tarpeettomia. Kirkko kuitenkin opastaa ihmistä suuntaamaan rakkauden oikeisiin asioihin. Pelkästään itsensä rakastaminen ei ole oikeata rakkautta ja lisäksi se tekee ihmisestä ylpeän, joka lopulta alkaa väheksymään muita. Kristillistä rakkautta ei ole myöskään “kahden kauppa”, jossa suhteessa keskitytään vain toiseen ja hänelle annetaan rakkautta sillä olettamuksella, että sitä tulee saman verran takaisin. (Tämä ei sulje pois avioliittoa, joka tulisi käsitellä aivan omana lukunaan). Pyhässä Kolminaisuudessa me näemme täydellisen rakkauden kuvauksen, jossa ei ole itserakkautta, ei kahden kauppaa, vaan rakkautta jota osoitetaan ainutlaatuisella tavalla. Pyhä Kolminaisuus muistuttaa juuri siitä, että ihminenkään ei voi ihmisenä sulkea itseään jonkinlaisen suojakuoren sisään, jossa hän toteuttaa rakkauttaan vain omilla itsekkäillä ehdoillaan.

Mitä on ortodoksisuus (osa 4)

Uskon säilyttämisen ja varjelemisen lisäksi ortodoksinen ihminen on aina myös osa yhteisöä. Hän on Kirkon ja jäsen ja näinollen Kristuksen jäsen, kuten me sen ymmärrämme opetuksessa viinipuusta: ”Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Joh. 15:4-6)

Apostoli Paavali taas sanoo: “Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin.” (1.Kor. 12:12)

Ortodoksina oleminen ei voi tapahtua niin, että täydellinen yhteys Kristukseen tapahtuisi Kirkon ulkopuolella, koska Kirkko on nimenomaan se paikka jossa me osallistumme Kristuksesta. Tämän Kristus on omakohtaisesti sanonut seuraavasti: ”Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään” (Matt. 18:20) Kristitty ihminen ei ole kristitty sanan varsinaisessa merkityksessä jos hän on jättäytynyt yhteisön ulkopuolelle. Tarkennuksena edelliseen on sanottava, että jos esimerkiksi sairauden vuoksi ihminen ei pääse kirkkoon, niin silloin hänellä on oikeutettu syy. Mutta tästä huolimatta hänelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua Herran pyhään Ehtoolliseen sairaanripityksessä, jolloin pappi tai diakoni tulee sairastavan ihmisen luokse. - Jos ihminen ei pääse kirkkoon, niin Kirkko tulee ihmisen luokse. 

Tähän mennessä olemme tarkastelleet ortodoksisuutta jumalanpalveluksen ja uskon näkökulmasta. Jos tämä olisi koko ortodoksisuuden ydin, niin silloin sen toteuttamiseksi riittäisi se, että ihminen on sisäistänyt ortodoksisen uskonopilliset perusperiaatteet ja hän kävisi säännöllisesti kirkossa. Tämä ei kuitenkaan riitä, sillä usko ei voi olla sellaista että se toteutuisi teologisella tietämyksellä ja ainoastaan neljän seinän sisällä.

Usko vaatii myös käytännön tekoja, jotta se tulisi eläväksi. Jos ajattelemme liturgian alkuosaa, niin siinähän keskeisimpänä osana on Evankeliumi ja sen lukeminen. Se ei ole ainoastaan tekstin lukemista, vaan se on Kristuksen omakohtaista opetusta meille sekä silminnäkijöiden todistusta siitä, että Kristus on noussut ylös kuolleista. Me kuulemme evankeliumia luettaessa diakonin tai papin äänen, mutta siitä huolimatta Kristus on se, joka puhuttelee meitä. Jos me sen uskomme, niin emmekö myös silloin ota huomattavasti vakavammin kaiken sen mitä kuulemme?

Kun menemme liturgiaan niin me kuulemme evankeliumia. Pappien ja muiden kirkon työntekijöiden tehtävänä on myös auttaa ihmisiä ymmärtämään sen minkä he kuulevat. Siihen liittyy kirkossa pidettävä opetuspuhe, tai muunlainen opetustilaisuus seurakunnallisessa toimintapiirissä. Samaa tehtävää tekevät uskonnonopettajat kouluissa tai kerhonohjaajat esimerkiksi sinapinsiemenkerhossa, kun he kertovat Kristuksen ihmeistä ja vertauksista. Kuuleminen ja ymmärtäminen eivät nekään vielä riitä, vaan viimeisenä ja voisiko sanoa olennaisimpana asiana on tehdä tuo vastaanotettu sana eläväksi, eli toimia sen mukaan. Eli ortodoksisuudessa täytyy olla myös käytännön tekoja. Pyhä Johannes Kastaja on sanonut: “Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!” (Luuk. 3:8)

Ja Kristus on sanonut: “Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. - - Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.” (Matt. 12: 33-35)

Ihminen on kokonaisuus, joka sisimmästä kumpuavat asiat heijastuvat myös käytännön tekoihin. Usko ei voi olla sellaista, että sitä voisi toteuttaa yksipuolisesti, joko sisäisesti tai ulkoisesti. Vaikka ihminen omaisikin hyvän tietämyksen Kristuksen opetuksesta ja Kirkon Traditiosta, mutta jos hän siitä huolimatta toimii päinvastaisella tavalla, niin silloin usko ei ole todellista. Jos ihminen taas tekee ulkoisesti hurskaita asioita, mutta jos hän sisältä on kylmä ja välinpitämätön, niin silloin usko on myös epätäydellistä. Se on silloin samanlaista kuin fariseusten ulkokultaisuus jota Kristus niin usein moitti.

Mitä on ortodoksisuus (osa 3)

Kenties tässä kohden on hyvä pysähtyä vielä tutkimaan sitä, että millainen ihminen on kristitty ihminen. Onko kristitty ihminen sellainen, joka on kastettu? Onko ihminen kristitty vasta siinä vaiheessa kun hän käy aktiivisesti kirkossa? Vai onko ihminen kristitty näiden edellä olevien lisäksi vasta siinä vaiheessa, kun hän uskoo siihen mitä Kirkko opettaa?

- Jos ajattelemme Kirkon opetusta niin periaattessa uskontunnustus pitää tiivistettynä sisällään sen mihin kristityn ihmisen tulee uskoa. Se luetaan kasteessa ja kirkkoonliittymisessä ja myös jokaisessa liturgiassa. Mitään ei lueta hyvin vuoksi, vaan me täydellä sydämellä ja täydellä ymmärryksellä uskomme siihen mitä lausumme.

Kuinka moni sitten uskoo siihen, mitä uskontunnustuksessa sanotaan? Suomessa (luterilaisen kirkon toimesta) on tehty säännöllisesti kyselytutkimusta siitä, että mihin kirkon opetukseen ihmiset uskovat. Vuonna 2011 alle 40% uskoi Kristuksen ihmeisiin ja ylösnousemukseen ja alle 30% uskoi neitseelliseen syntymään ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Tuohon aikaan luterilaiseen kirkkoon kuului vielä yli 77% suomalaisista. Tätä nykyä kaikki luvut ovat tuostakin laskeneet. Suomea kutsutaan edelleen kristilliseksi maaksi, mutta siitä huolimatta tätä nykyä reilusti alle puolet jäsenistä uskoo Kirkon opetukseen! Pelkästään ortodoksisen kirkon jäsenille ei ole samanlaista tutkimusta tehty, mutta olisi todella mielenkiintoista tietää että kuinka moni uskoo siihen  mitä uskontunnustuksessa lausutaan.

Ja nyt kuuluu se kysymys uudestaan, että millainen ihminen on kristitty?

Onko se ihminen joka uskoo ylipäätänsä Jumalaan, vai vaatiiko se myös uskoa Kirkon opetukseen? - Ortodoksisen kirkon näkökulmasta kristitty ihminen on sellainen joka Kirkon jäsenyyden lisäksi uskoo kristinuskon perusasioihin. Monet haluaisivat kuitenkin valita uskonsa perusperiaatteeksi sen aiemmin mainitun näkökulman, jossa ihminen saa muuttaa kirkon opetuksen sellaiseksi, että se vastaisi hänen omia mielihalujaan. Kuitenkaan usko ei voi olla sellaista, joka perustuisi siihen, että mikä on enemmistön mielipide tiettynä aikakautena, tai mihin tieteellinen järkeily ihmistä parhaimmalla tavalla johdattaisi. Ortodoksisuus ei voi koskaan olla sitä!

Edesmennyt Vladimirin seminaarin johtaja isä Thomas Hopko (1939-2015) on sanonut seuraavasti: “Kirkon pyhien kirjoitusten ja pyhien ihmisten opetuksen mukaan Jumalan tuntemista ei voida saavuttaa järkeilemällä. Jumalaa ei voi saavuttaa rationaalisin toimenpitein tai loogisin päättelyin, vaikka sellaisin keinoin ihmiset saattaisivat vakuuttua Jumalan olemassaolosta. Jumala voi pikemminkin tuntea uskon, katumuksen, sydämen puhtauden, hengen köyhyyden, rakkauden ja palvonnan avulla.” (Hopko, 1982  All the Fullness on God, s.18)

Tämän päivän maallistuminen aiheuttaa uskon heikentymistä jo siitäkin syystä, että tieteellinen järkeily näyttäisi olevan ainoa keino todistaa Jumalan olemassaolo. Valitettavasti tieteellinen järkeily ei ole jotain yli-inhimillistä, vaan tiede on ihmisen itsensä luoma järjestelmä hahmottaa tätä ympäröivää maailmaa. Tämä luo itsessään jo suuren ongelman. Miten voimme yrittää mahduttaa Jumalan sellaisen järkeilyyn perustuvan järjestelmän sisään, mihin Jumala ei kuitenkaan voi mahtua? Ainut keino onkin tuo hengellinen tie, jonka parhaimpana oppimisen keinona eivät ole internetistä saatavat tiedot taikka paksut kirjat, vaan Kirkon pyhät toimitukset, jotka vahvistavat ihmistä elämään rakkaudessa ja Jumalan tahdon mukaan. Tästä huolimatta tiede voi hyvällä tavalla tukea uskontoon liittyvää tutkimusta, vaikka se ei itsessään voi tehdä Jumalaa ihmisille tiettäväksi. Jumala tulee tiettäväksi ainoastaan sillä tavoin miten Kristus itse on sen sanonut: “Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.” (Matt. 11:25-27)

Mitä on ortodoksisuus (osa 2)

Mutta mitä tuo käsite oikein uskova sitten tarkoittaa?

Se tarkoittaa sitä, että me uskomme, että Ortodoksinen kirkko on säilyttänyt ja säilyttää edelleen Kristuksen opetuksen ja apostolisen uskon muuttumattomana ja oikeana. Pelkkä säilyttäminen ei riitä, vaan velvollisuutena on myös varjella sitä.

Liian usein tämän periaatteen säilyttäminen ja varjeleminen on aiheuttanut sen, että ortodokseja syytetään vanhoillisiksi, jotka eivät kykene mihinkään muutokseen. - Kuitenkin Kirkko muuttuu ja elää tässä ajassa. Oppi ja usko on sama, mutta se tuodaan esille uudella tavoin ja uusin keinoin, jotta kunkin aikakauden ihminen kykenee sen parhaimmalla tavalla vastaanottamaan. Myös kulttuuriset taustat muovaavat ortodoksisuuden yleisilmettä, joka näkyy esimerkiksi ikoneissa, kirkkoarkkitehtuurissa, kirkkomusiikissa jne. Tästä huolimatta Kirkon toiminnan perusperiaate on yksiselitteinen: Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmistä, jotta hänelle olisi parhaimmat edellytykset pelastukseen!”

Päinvastainen toiminta taas on sitä, että ihminen muovaa Kirkosta itselleen mieleisensä, jolloin mahdollisuudet pelastukseen voivat oleellisesti huonontua. Itse asiassa kyse ei ole vain Kirkon muovaamisesta itselleen sopivaksi, vaan itse Jumalan muuttamisesta. Joku voisi tässä kohden viisastella, että eikö ihminen on aikojen saatossa kehittynyt ja viisastunut, jolloin hänellä on oikeus muuttaa käsitystään siitä millainen Jumala on? Tavallisuudesta evoluutiosta ja ihmiskunnan viisastumisesta poiketen uskonnollinen kehitys ei ole läheskään aina samansuuntaista, vaan maallistumisen myötä ihmisen käsitys Jumalasta on heikentynyt. Eli ihminen on tuon 2000 vuoden aikana hengellisessä mielessä taantunut. Jumalan tunteminen ja Jumalan tahto on se, minkä Kristus 2000 vuotta sitten saattoi kaikessa täyteydessään ihmiskunnan tietoon ja jota apostolit välittivät eteenpäin.

Miksi Kristus ilmestyi juuri 2000 vuotta sitten? Syy on siinä, että ihmiskunta oli silloin kehittynyt siihen pisteeseen, että se saattoi ottaa vastaan kaiken sen mikä liittyi Jumalan tuntemiseen. Jumala on tehnyt itseään tiettäväksi koko ihmiskunnan historian ajan. Ei vain siinä vaiheessa kun Kristus tuli ihmisten keskelle. Eräs kaikkein kauneimmista tähän liittyvästä kuvauksesta on antanut pyhä Basileios Suuri, jonka eukaristiarukouksen ote kuuluu seuraavasti: “Sinä, oi Hyvä, et kääntynyt lopullisesti pois luodustasi, jonka luonut olit, etkä unohtanut kättesi tekoa, vaan olet armosi laupeudesta monella tapaa etsiskellyt häntä: olet lähettänyt profeettoja, olet tehnyt voimallisia tekoja pyhiesi kautta, jotka kussakin sukupolvessa ovat Sinua kelvollisesti palvelleet; Sinä olet puhunut meille Sinun palvelijaisi profeettain suun kautta edeltä ilmoittaen meille tulevan pelastuksen, olet antanut meille lain avuksemme, olet asettanut suojelusenkelit; mutta kun ajat olivat täyttyneet, niin Sinä puhuit meille itse Pojassasi, jonka kautta olet maailmatkin luonut.” 

Aikamme murhenäytelmä on siinä, että sen sijaan, että tätä opetusta ja Jumalan tahtoa olisi varjeltu ja noudatettu, niin monissa paikoissa sitä alettiin muokkaamaan sillä perusteella, jotta elämä muuttuisi helpommaksi ja mukavammaksi. Joissakin tilanteissa näihin uskon perusasioihin on kajottu ainoastaan sillä perusteella, että ne ovat 2000 vuotta vanhoja. Uskon kehitystä ei voi, eikä ole tarkoitus yrittää kehittää maallisten ihanteiden tai aatteiden mukaan. 

Mitä on ortodoksisuus (osa 1)

Olen hyvin usein esimerkiksi kirkkorakennuksen esittelyn yhteydessä törmännyt kysymykseen: “Miten ortodoksinen kirkko eroaa luterilaisesta kirkosta?”

Kysyjä varmasti odottaa, että siihen olisi olemassa suhteellisen lyhyt ja ytimekäs vastaus. Tai kenties kysyjä odottaa, että voisin tarjota muutaman kohdan listan, jossa nämä eroavaisuudet tulisivat luettelomaisesti esille. Vastausta ei ole kuitenkaan niin helppoa antaa. Lyhyin ja ytimekkäin vastaus eroavaisuuden näkemiseksi olisi mennä ortodoksiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Ortodoksinen tarkoittaa sanana mm “oikein ylistävää / palvovaa”, joka viittaa juuri siihen, että jumalanpalvelus on siinä keskeisessä asemassa.

Diokletian metropoliitta Kallistos Ware on tähän liittyen viitannut kertomukseen kuinka Kiovan suurruhtinas Vladimir halusi löytää kansalleen oikean uskon. Sen sijaan, että hän olisi lähtenyt käymään opillisia keskusteluja eri uskontojen edustajien kanssa, niin hän lähetti palvelijansa tutustumaan jumalanpalveluksiin eri puolille maailmaa. Kun palvelijat palasivat takaisin Konstantinopolista, Agia Sofian kirkosta, niin he kertoivat Vladimirille  kuinka kauneus oli jotain sellaista, että siellä ollessaan he eivät tienneet, että olivatko he taivaassa vai maan päällä. Kuten tiedämme, niin Vladimir valitsi juuri ortodoksisuuden kansansa uskoksi ja joukkokaste tapahtui vuonna 988.

Juuri jumalanpalvelus ja niiden keskipisteenä oleva liturgia on se asia mikä olennaisimmalla tavalla pitää sisällään koko ortodoksisuuden. Juuri tämän vuoksi ortodoksisuudesta kiinnostuneiden pitäisi astua sisälle kirkkoon, jotta he voisivat käsittää mistä on kysymys. Sanat eivät yksinkertaisesti riitä sitä kuvaamaan. Yhtä lailla kirkkoon liittyvien pitäisi käydä ahkerasti jumalanpalveluksissa, sillä rakkaus jumalanpalvelusta kohtaan on koko ortodoksisuuden ydin. Mikäli ortodoksisuudesta kiinnostunut ihminen ei ole kiinnostunut sen jumalanpalveluselämästä, niin silloin tuo kiinnostus on suuntautunut johonkin muualle.

Mutta tarkoituksena ei ole jättää vastausta näin lyhyeksi, sillä meidän pitää tutkia käsitettä ortodoksisuus paljon tarkemmin. Jos me haluamme vielä tutkia sanaa ortodoksinen, niin se tarkoittaa myös “oikein uskovaa”. Liturgian suuressa saatossa muistellaan “oikeauskoisia kristittyjä”. Tämäkin on itsessään herättänyt kysymyksiä, sillä olen enemmän kuin kerran joutunut vastaamaan kysymykseen, että “miksi ortodoksit pitävät itseään parempana kuin muut?” Olen tässä kohden esittänyt vastakysymyksen, että eikö jokainen, joka kuuluu johonkin tiettyyn ryhmään tai yhteisöön ajattele, että juuri se on hänelle se parhain paikka, jossa hän tuntee olevansa kuin omassa kodissaan? Tämä ei koske vain uskontoa, vaan sama ajattelu on valloillaan esimerkiksi urheilussa ja politiikassa. Ja voisiko sanoa, että on aivan luonnollista, että kirkossa muistellaan ensin oman yhteisön jäseniä ja sen jälkeen muita. Se on yhtä ilmeisestä kuin se, että ihminen ajattelee omaa perhettään ensimmäisenä ja sitten muita. Se ei siis tarkoita sitä, että muut olisivat hänen mielestään ihmisinä huonompia.

Mistä on maallistunut joulu tehty?

Joulu on varmasti lähes kaikille meistä se vuoden tärkein ja rakkain juhla. Se ei ole juhlana menettänyt merkitystään, vaikka maallistuminen on ottanut yhä enemmän ja enemmän jalansijaa yhteiskunnassamme.

Siinä mielessä tämäkin juhla on maallistunut, että sitä sitä ei enää pelkästään kannattele kristilliset arvot ja perinteet vaan enemmän myös ne kaupalliset arvot. Kaupallisuuden voimistamana esimerkiksi kuukausi sitten vietetty pyhänpäivä on muuttunut amerikkalaiseksi naamiaisasuja ja karkkeja tyrkyttäväksi juhlaksi, jonka todellista ajankohtaa ei kovinkaan moni tiedä. Halloweenin liittyvää oheisroinaa ja tarjouksia markkinoidaankin loka-marraskuun vaihteessa sillä periaatteella, että tuo juhla näyttäisi kestävän yhtäjaksoisesti kahden viikon verran. Se on tietysti oikein mukavaa kaupallisuuden kannalta.

Kristus on opettanut, että kukaan ei voi palvella yhtä aikaa kahta Herraa. Joko ihminen rakastaa Jumalaa tai sitten mammonaa (joka tarkoittaa rahaa ja muuta aineellista omaisuutta). Monet kristilliset juhlat ovat luonnollisesti olleet Jumala - keskeisiä. Mutta nyt niistä on kovaa vauhtia tehty sellaisia kaupallisia juhlia, joissa tarkoituksena on Jumalan sijaan palvoa juuri tuota mammonaa.

Ei raha itsessään ole pahaa. Se on yksinkertaisesti väline, jota voi käyttää hyvään tai pahaan. Hyvää se on silloin kun se hyödyttää monia ja erityisesti niitä, jotka tarvitsevat apua. Pahaa raha on silloin, jos sitä käytetään ainoastaan itsekkäisiin tarkoituksiin ja kun sitä riistetään muilta ihmisiltä. Usein rahan- ja vallanhimo on se voima, joka aiheuttaa tässä maailmassa niin paljon sotia ja levottomuuksia.

Maallistuminen on lisääntynyt aktiivisten toimien seurauksena ja myös passiivisesti, eli yleisen välinpitämättömyyden tuloksena. Silloin kun se on aktiivista, niin kristinuskoon liittyvät asiat on pyritty tietoisesti lakaisemaan pois silmistä ja julkisista paikoista. Esimerkiksi joulun englanninkielinen nimi Christmas on liian Kristukseen viittaava, joten monissa paikoissa joulua toivotetaan tervehdyksillä: Happy Holidays tai X-mas*), sekä jollain jopa vielä neutraalimmalla ilmaisuilla. Tämän taustalla ei ole pelkästään se, että halutaan kieltää Jumala, vaan myös se, että halutaan olla kaikille mieliksi. Eli myös kaikille niille, jotka eivät kyseistä juhlaa omassa uskossaan vietä.

Passiivista seurausta on taas se, että kristillisiä perinteitä ei osata ylläpitää ja ylipäätänsä arvomaailma ja perinteet ovat muuttuneet. 26.11.2018 olleessa HS:n uutisesta kävi ilmi, että ainoastaan yhdessä joulukorttimallissa on kristillinen aihe. Mielestäni tämäkin kertoo siitä, että mikä on maallistumisen taso.

Tämä kaikki maallistumiseen liittyvä saa minut miettimään, että mikä kannustaa tällaiseen jumalattomaan ajatteluun? Onko se jotain mihin hiljalleen ajaudutaan, vai vaikuttaako taustalla kuvitelma siitä, että ihminen muuttuu viisaammaksi ja vapaammaksi ilman Jumalaa? Nähdäänkö usko asiana, joka kahlitsee ja orjuuttaa ihmisen?

Muistan sellaisen opetuksen, että “Jos ihminen ei usko Jumalaan, niin silloin hän uskoo ihan mihin tahansa (tai ihan mihin sattuu).” Ihminen tarvitsee Jumalaa. Jos Jumala puuttuu elämästä, niin tuo tyhjiö täytetään aina jollakin. Tämän kirjoituksen alussa jo totesin, että kaupallisuus ja materialismi on korvannut Jumalan. Sen sijaan että ihminen olisi Jumalan palvelija, niin hän onkin nyt rahan ja muiden aineellisten asioiden orja.

Mutta Jumalan puuttuminen korvataan myös muilla asioilla. Ihminen todellakin alkaa uskoa mihin sattuu. Jostain kumman syystä esimerkiksi horoskooppeihin ja moniin muihin sen kaltaisiin asioihin halutaan yhä edelleen vankasti uskoa. Onko todella näin että järkevä nykyihminen uskoo, että tietty tähtikuvio tai kiviriipus kaulassa muovaa ihmisen persoonan ja elämän tietynlaiseksi? Tämäkö on olevinaan parempaa kuin evankeliumin opetus siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla?

Kristus-lapsi seimessä koetaan turhana tai sitten joitakin ihmisiä loukkaavana asiana, jota ei ole tarpeen pitää julkisesti esillä. Sen sijaan tonttu-ukot edustavat jotain sellaista mihin me kannustamme lapsiamme uskomaan. Historiallista tukea löytyy sille että Jeesus on olemassa. Sen sijaan tieteellistä tukea tonttuihin ei ole tietääkseni vielä löydetty.

Mutta onko tässä kaikessa kyse sitten siitä, että kaikki harmiton hölynpöly on mukavaa täytettä ihmisen elämässä. Kristus on liian vakava asia, koska Hän muistuttaa jatkuvasti siitä, että millaisia meidän ihmisten pitäisi olla ja mihin suuntaan meidän pitäisi elämässä mennä. Omatuntomme alkaa herkemmin kolkuttamaan jos Kristus on näkyvästi elämässä mukana. Kristuksessa me erotamme hyvän ja pahan toisistaan paljon vahvemmin. Monet kokevat sen taakkana, sillä olisi mukavaa tehdä pahoja asioita hyvällä omallatunnolla. Kristuksen kanssa tämä ei onnistu. On paljon mukavampaa ja harmittomampaa uskoa mihin sattuu ja myös tehdä mitä sattuu ja siinä ohessa palvoa kaikkea aineellista ja katoavaista. Näistä asioista on maallistunut joulu tehty.



*) Itse asiassa sana X-mas juontaa juurensa kristillisyyteen ja Kristukseen, kuten tästä linkistä voi käydä tarkastamassa. Tietysti voidaan ajatella, että tätä lyhennettä on turvallista maallisessakin mielessä käyttää, kun siinä ei suoraan käy ilmi Kristuksen nimi. Mutta en minäkään tätä asiaa tarkemmin miettinyt, vaan oletin sen olevan vain jotain maallista hapatusta. Suuri kiitos Helsinkiin, eräälle teologian ylioppilaalle, joka minua tässä asiassa valisti.

Pohdintaa paastosta

Jälleen kerran olemme päässeet kirkkovuodessa tähän hetkeen, jossa meitä nostatetaan lähemmäksi Jumalaa ja lähimmäisiämme. Todellakin. Paasto ei ole laskeutumista, vaan se on pikemminkin nousemista. Ja jos pystymme paastoamaan hyvällä tavalla, niin se nostaa meitä yhä korkeammalle ja korkeammalle.

Ensimmäinen hyvä lähtökohta oikealle paaston tielle on meidän oma asenteemme. Kysymys kuuluu, että “joudummeko” paastoamaan, vai “saammeko” paastota?

- Jos paastosta tulee pakko tai suoritus jonka joudumme tekemään tiettynä kirkkovuoden aikana, niin mitä se silloin antaa meille? Oikeastaan se ei anna paljoa mitään. Siitä tulee muodollisuus, mikä ei kasvata meitä millään tavoin. Hengellisen parantumisen lähde muuttuu turhautumisen lähteeksi.

Mutta jos sen sijaan näemme paaston sellaisena asian joka hyödyttää meitä monin tavoin ja joka auttaa meitä laittamaan elämässä olevat asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen, niin silloinhan me ilolla ja riemulla otamme sen vastaan. Silloin me todellakin SAAMME paastoa ja silloin siitä on meille paljon apua.

Kristus varoitti rukouksen, paaston ja almujen antamisen kohdalla siitä, että siitä ei saa tulla ulkokultaista suoritusta. Sen välttämiseksi olisi näitä parempi tehdä salassa. (kts. Matt. 6:1-16)

Mutta mitä on ulkokultaisuus? - Siinä ihminen ei ole todella oma itsensä, vaan hän tekee roolisuoritusta, eli käytännössä näyttelee. Tuon näyttelemisen tarkoituksena on antaa omasta itsestään tietynlainen vaikutelma muille ihmisille. Sellaisesta toiminnasta ei voi olla todellista hyötyä ihmisen sielulle. Jos ihminen esimerkiksi ulkokultaisuuden periaatteella antaa rahaa hyväntekeväisyyteen, niin hän kylläkin auttaa tarpeessa olevia ihmisiä, mutta oman sielun pelastuminen ei sen toimesta mene yhtään sen parempaan suuntaan. Jos ihminen paastoaa ulkokultaisuuden periaatteella, niin hän saattaa ruumiillisesti tietyssä suhteessa tervehtyä ja esimerkiksi laihtua, mutta sielultaan hän ei muutu paremmaksi.

Tätä ulkokultaisuuden välttämistä ei saa kuitenkaan kääntää sellaiseksi, että peitämme tarpeettomasti hyvät ja esimerkilliset tekomme. Juuri nyt elämme sellaista aikaa, jossa kristillisyyttä vähätellään ja jopati hävetään. Kuinka helppoa onkaan poimia Kristuksen opetuksesta se kohta, että näitä asioita on parempi tehdä salassa. Ei Kristus kuitenkaan sitä niin tarkoittanut.

Nimenomaan tällaisena aikana meidän tulisi mennä vastavirtaan ja osoittaa se, että olemme kristittyjä ja toimimme myös sen mukaisesti. Meidän ei tule lokeroida elämässä asioita sellaiseksi, että yhtenä päivänä olemme kristittyjä ja toisena päivänä taas maallistuneita (maallisten ihanteiden mukaan eläviä) ihmisiä. Sellainen kaksoiselämä on mahdotonta. Jos olemme koko ajan sitä mitä olemme, niin silloin pystymme tuomaan myöskin luontevalla tavalla esille oman kristillisyytemme. Jos olemme aitoja ja elämme vilpittömästi uskonmukaista elämää, niin silloin emme voi myöskään syyllistyä niin helposti tuohon Kristuksen varoittamaan ulkokultaisuuteen.

Miten sitten paastoamme?

Paastossa on hyvä muistaa se, että se ei ole pelkästään ruokapaastoa, vaikka se onkin hyvä lähtökohta kaikelle. Meillä tulisi olla kykyä muuttaa ulkoisia ja ruumiillisia tapojamme, jotta pystyisimme siitä siirtymään enemmän aineettomiin hengellisiin hyveisiin. Miten me kuvittelemme pystyvämme pidättäytymään esimerkiksi pahoista ajatuksista, jos meillä ei ole kykyä pidättäytyä tietynlaisesta ruokavaliosta? Ruokapaasto tukee meidän hengellistä paastoa. Sitä voidaan pitää paastoamisen ensiaskeleena.

Paaston liittyy läheisesti myös toisen ihmisen huomioiminen ja omassa rukouselämässä kunnostautuminen. Monesti kuulee kysyttävän, että ”miten kasvissyöjä voi paastota?”

– Hän voi paastota nimenomaan sillä, että hän tekee esimerkiksi enemmän hyväntekeväisyyttä, jota meidän kaikkien tulisi tietenkin tehdä mahdollisuuksiemme mukaan. Samalla tavoin meidän kaikkien tulisi kunnostautua myös rukouselämässä.

Meille on annettu paastoamiseen liittyen tietyt ohjesäännöt. Paasto on kuitenkin myös hyvin henkilökohtainen asia, jossa jokainen paastoaa omien kykyjen ja edellytystensä mukaan. Tässä kaikessa voi pyytää neuvoa omalta rippi-isältä tai seurakunnan papilta.

Paastosta voidaan poiketa suuntaan jos toiseen tarvittaessa. Tähän ei kannata kuitenkaan ryhtyä omavaltaisesti. Neuvoa ja apua voi siis koska tahansa pyytää. Tällöin emme tarpeettomasti vaaranna omaa terveyttä liian ankaralla paastolla, emmekä toisaalta laske rimaa liian alas puhtaasta laiskuudesta.

Älkäämme ottako tätä paastoa vastaan rasitteena tai ylimääräisenä asiana jota taas on pakko noudattaa. Ottakaamme se vastaan uutena mahdollisuutena, joka johdattaa meitä kohti Jumalaa ja lähimmäisiämme. Me emme nyt joudu paastoamaan, vaan me SAAMME paastota.

Arkea ja pyhää - kumarruksineen tai väreineen

Liturgian historia on mielenkiintoinen. Monet yksityiskohdat voi jäljittää Kirkon ensimmäisille vuosisadoille, kun taas jotkin asiat ovat tulleet paljon myöhemmin. On myös käytäntöjä, jotka ovat syntyneet poikkeavissa tilanteissa ja niistä on lopulta tullut sääntöjä. Ajattelin mainita nyt kaksi esimerkkiä, joista kummatkin liittyvät itse asiassa sunnuntaipäivien erityiseen luonteeseen liturgisessa viikkokierrossa.

Kuten olen joskus aiemminkin maininnut, niin arkipäivien jumalanpalveluksia toimitetaan meillä seurakunnissa edelleen suhteellisen vähän. Tilanne on tietenkin muuttunut hitusen parempaan suuntaan, sillä muutamia vuosikymmeniä sitten arkipäivien palveluksia oli suoraan sanottuna olematon määrä. Myös erityisesti arkipäivien veisuihin liittyviä liturgisia tekstejä ei ollut käytännössä ollenkaan. Monissa paikoissa oli myös aikaisemmin tapana “pyöristää” arkipäiville sattuneet suuret kirkkovuoden juhlat lähimpään viikonloppuun, jolloin ihmiset pääsisivät paremmin kirkkoon (ja papit ja kanttorit pienemmällä vaivalla). Eli arkena ei paljoa mitään tapahtunut.

Tämä edellä mainittu puute aiheutti sen, että seurakuntien liturginen elämä oli oikeastaan siirtymistä juhlasta juhlaan, koska arki ei tullut missään suhteessa esille. Tämä osaltaan aiheutti sen, että sunnuntaista, minkä piti olla liturgisessa elämässä viikon kohokohta: Kristuksen ylösnousemuksen juhlapäivä, eräällä tavalla “pieni pääsiäinen”, oli näin muuttunut tavanomaiseksi perusjumalanpalvelukseksi. 

Arkipäivien puuttuminen liturgisesta kierrosta aiheutti sen, että ryhdyttiin tekemään “korjaustoimenpiteitä”, joilla haluttiin muistuttaa arkipäivän tavoista, jotka muutoin olisivat kokonaan unohtuneet. Yksi tällainen oli maahankumarrukset, jotka kuuluvat nimenomaan arkipäiviin, mutta eivät sunnuntaipäiviin, koska sunnuntai liturgisessa viikkokierrossa on juuri tuo pieni pääsiäinen ja ylösnousemusjuhla. Siksi jos ensimmäisessä kirkollisikokouksessa (v.325) oli 20. kanonissa määritelty seuraavasti: ”Koska muutamat notkistavat polvensa Herran päivänä (sunnuntaina) sekä helluntaijuhlan päivänä, niin jotta kaikissa seurakunnissa noudatettaisiin samaa tapaa, katsoi pyhä kokous hyväksi, että näinä päivinä kannetaan Jumalalle rukoukset seisoaltaan.”

Tähän kanoniin tehtiin tavallaan oikeutetusta syystä piispainkokouksen päätöksellä poikkeus ja näin ihmisille suotiin mahdollisuus kumartaa maahan myös sunnuntaisin. Tämä johtui nimenomaan siitä syystä, että arkipäivinä ei ollut jumalanpalveluksia. Jos kuitenkin arkena toimitetaan jumalanpalveluksia, niin silloin voidaan oikeutetusta syystä palata siihen, että sunnuntaisin ei tarvitse kumartua maahan. Kun osallistumme säännöllisesti arjen jumalanpalveluksiin, niin sunnuntain luonne alkaa korostua aivan uudella tavalla. “Pienen pääsiäisen” juhlallisuutta korostaa myös monen muun seikan ohella se, että pääsiäiskauden tavoin silloin ei tarvitse kumartua maahan asti.

Näin suuren paaston aikana voimme kiinnittää huomiota vielä toiseenkin yksityiskohtaan, joka liittyy tähän arkipäivien palvelusten olemattomuuteen. Vaikka paasto kestää katkeamattomana Sovintosunnuntain illasta pääsiäisyöhön saakka, niin periaatteessa liturginen paasto katkeaa joka sunnuntai. Tämä ei vaikuta meidän yleiseen paastoamiseen millään tavoin, mutta sen huomaa esimerkiksi siitä, että viikonloppuisin käytetään ektenioissa tavallisia sävelmiä paastosävelmien sijaan.

Periaatteessa sunnuntaipäivien ylösnousemusluonne pitäisi tulla esille myös liturgisissa väreissä, jotka pitäisi olla violettia kirkkaampia. Koska arkipäivinä ei palveluksia juurikaan toimitettu, niin violetti väri siirtyi arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset muistaisivat paastokauden olevan meneillään. Aivan kuten myös maahankumarrukset siirtyivät arjesta sunnuntaipäiville, jotta ihmiset eivät unohtaisi maahankumarrusten merkitystä.

Tuo aiemmin mainittu liturgisten värien käyttö sai uusia piirteitä, kun musta otettiin käyttöön myös jumalanpalveluspuvuissa. Niinpä paastossa arki on mustaa ja sunnuntai violettia, vaikka periaatteessa arjen tulisi olla siis violettia (tai syvää tummanpunaista) ja sunnuntain olisi kirkkaampaa. Mainittakoon vielä sen verran, että musta liturgisena värinä tuli käyttöön vuodesta 1821 lähtien, jolloin niitä käytettiin tsaari Pietari II:n hautajaisissa. Tästä se siirtyi liturgisena värinä muihin hautajaisiin ja myös suureen paastoon.

Meillä Suomessa ei olla paljoa kajottu kumpaankaan tapaan, vaikka erityisesti arkipäivien jumalanpalvelusten lisääntynyt käyttö antaisi oikeutuksen siirtyä takaisin varhaisempaan käytäntöön, niin maahankumarruksissa kuin liturgisissa väreissä. Yleistä sääntöä tästä on tietysti vaikea vielä antaa, sillä jokaisessa seurakunnassa arkipäivien jumalanpalvelusten määrä vaihtelee suuresti ja mikäli näitä asioita ei perustella kunnolla, niin siitä voi seurata myös hämmennystä.

Liturginen elämä on kokonaisuus johon kuuluu paljon yksityiskohtia jotka tukevat toinen toisiaan. Jos jumalanpalveluselämässä tehdään oikeutetuista syistä muutoksia, niin tavallaan kaiken pitäisi vaikuttaa kaikkeen. Arkipäivien jumalanpalvelusten palauttaminen saa aivan hyvin vaikuttaa niin maahankumarruksiin kuin myös liturgisiin väreihin.

Lopulta tässä kaikessa on kysymys ennenkaikkea siitä, että seurakuntalaiset tiedostavat, että missä nyt ollaan liturgisessa viikkokierrossa ja laajemmin kirkkovuodessa menossa. Tuota tietoisuutta voidaan tukea monella eri tavalla. Joskus poikkeuksesta ja apuvälineestä voi tulla myös  suoranainen sääntö, kuten olemme huomanneet. Ehkä tietysti lopuksi voisi vielä kysyä, että miksi ihmeessä emme toimittaisi myös arkipäivinä jumalanpalveluksia? Senhän pitäisi Traditiomme valossa olla itsestäänselvyys!

Liturgia Rautavaaran ev.lut srk-salissa

Totuus

Evankeliumikirja pitää sisällään sen totuuden, jota Kirkko julistaa.

                          

Kun tutkimme Raamattua, niin huomaamme totuuden olevan siinä hyvin keskeisessä asemassa. Esimerkiksi profeetat julistivat jumalallista totuutta ja tietysti itse Kristus toi totuuden ihmisille: “Minä olen tie, totuus ja elämä”. (Joh. 14:6)

Monella ihmisellä oli kyky vastaanottaa tuo jumalallinen totuus, mutta yhtä lailla löytyi niitä jotka eivät kyenneet sitä vastaanottamaan. Sen seurauksena profeettoja vainottiin ja jopa surmattiin. Johannes Kastajan pää päätyi vadille totuuden puhumisesta ja kaiken huipentumana Kristus ristiinnaulittiin. Kristus toi esille totuuden, jota kaikki eivät kestäneet.

Jos ajattelemme Kristusta ja totuutta, niin siinähän Kristus pelkästään kohtaamalla jonkun ihmisen sai tämän paljastamaan totuuden itsestään. Oli niitä, jotka halusivat kuulla Kristuksen ilosanomaa ja noudattaa sitä. Heidän uskonsa vahvistui ja olivat valmiita seuraamaan Kristusta. Sitten oli niitä, jotka taas kääntyivät Kristusta vastaan ja halusivat surmata Hänet. Heidän todellinen epäuskonsa tuli tällä tavoin esille, eikä näitä ihmisiä mikään ihme tai voimateko pystynyt kääntämään Kristuksen puolelle.

Oikeastaan juuri tähän liittyvät profeetta Jesajan sanat: “Kuulemalla kuulkaa älkääkä käsittäkö. Katsomalla katsokaa älkääkä ymmärtäkö”. (Jes. 6:9)

Eli Jumala ei käännä selkäänsä ihmiselle, sokaise tai tee kuuroksi tätä, vaan yksinkertaisesti totuuden kohtaaminen voi saada ihmisen kääntämään selän Jumalalle, jolloin hän ei enää halua nähdä tai kuulla tuota totuutta.

Mitä voimme sitten sanoa totuudesta meidän päivinämme?

Totuuden esilletuomista varmasti varotaan turhankin paljon. Tämä johtuu siitä, että totuuden puhuminen todellakin saa aikaan ihmisissä voimakkaita reaktioita. Me ihmiset pelkäämme niin paljon sitä, että mitä muut nyt ajattelevat, että emme halua tehdä tai sanoa mitään, mikä saattaisi pahoittaa toisen ihmisen mielen. Totuus tulee tuoda esille, mutta siinäkin tulee käyttää harkitsevaisuutta ja tahdikkuutta. Palautteen ja totuuden voi tuoda esille sanasta sanaankin niin monella tavalla. Sen ei tarvitse tapahtua provosoiden tai sillä tavoin, että sen tarkoituksena on toisen ihmisen loukkaaminen.

Mutta jos emme sano koskaan sano totuutta, niin millaisessa valheessa me lopulta elämmekään?

Antiikin filosofi Diogenes on sanonut, että “ihminen, joka ei ole koskaan loukannut ketään, ei ole myöskään tehnyt kenellekään mitään hyvää”. 

Kiusaus totuuden peittelemiseen ihmisten suosion saamiseksi on myös todellista. Voisin kuvitella, että politiikassa tätä tapahtuu aika usein. Mutta kyllä varmasti myös muualla, kuten esimerkiksi kirkossa. Kuinka suuri kiusaus onkaan jättää totuus sanomatta, jotta ihmiset eivät loukkaantuisi ja pahimmassa tapauksessa eroaisi kirkosta?

Jos jatkamme tätä pohdintaa hieman pitemmälle, niin kuinka suuri kiusaus on muokata totuutta sellaiseksi, jotta se houkuttelisi mahdollisimman monia tulemaan seurakuntayhteyteen?

- Mutta muokattu totuus ei ole enää sitä samaa totuutta, jonka Kristus on tuonut meille esille. Kastetut ja Kristuksen omakohtaista opetusta noudattavat ihmiset ovat kristittyjä. Mikäli tuo opetus muokataan toisenlaiseksi, jotta se olisi mahdollisimman monelle mieleen, niin silloin ei lopulta voida puhua enää kristinuskosta. Toki tuossa valheessa elävät voivat edelleen väittää olevansa kristittyjä, aivan kuten minä voisin väittää olevani tasavallan presidentti, vaikka näin ei todellisuudessa ole.

Vastuu on ennenkaikkea niillä on joilla on vastuu opettaa. Vahinko moninkertaistuu erityisesti silloin, jos ne joille on totuuden varjelemisen ja esilletuomisen tehtävä annettu, alkavatkin opettaa vääristeltyä totuutta ihmisten suosion toivossa. Kristus ei käyttänyt kovin usein äärimmäisen ankaria kuvauksia opetuksessaan, mutta harhaanjohtamisesta Hän on sanonut seuraavasti: ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen”. (Matt. 18:6)

Totuudessa pitäytyminen ei aina ole helppoa, vaan päinvastoin. Usein siitä voi joutua erityisesti tässä maallistuneessa ajassa kärsimään. Mutta siinä ei lopulta ole mitään uutta. Jumalallinen totuus ja sen mukaan eläminen voi tuntua kahlitsevalta tämän maailman menossa, mutta ainoastaan sen avulla ihminen voi sielultaan tulla vapaaksi.

Sairaus ja usko

Teksti julkaistu aiemmin Aamun Koitossa

Sairautta ja sairastamista on monenlaista. Tavallinen päänsärky voi lamaannuttaa ihmisen vuoteenomaksi, jolloin tämä ihminen on todellakin sairas. Uupumusta, masennusta tai muita psyykkisiä sairauksia ei monesti haluta mieltää sairaudeksi, koska ne eivät aina näy samalla tavoin ulospäin kuin esimerkiksi kuume tai murtunut käsi. Psyykkiseen sairastaminen on kuitenkin sairastamista ja siihen sairastutaan tässä kiireen ja suorituskeskeisyyden maailmassa yhä enemmän ja enemmän. Myös suhtautumisemme sairauteen vaihtelee. Joku ihminen näyttää suhtautuvan tyynesti uutiseen parantumattomasta sairaudestaan, kun joku toinen on lähes paniikissa kuultuaan joutuvansa hammaslääkäriin.

Sairaus pysäyttää

Vakavampi sairaus itsellä tai läheisellä pysäyttää pohtimaan ihmisen suhdetta koko elämään ja myös Jumalaan ja iankaikkisuuteen. On selvää, että vakava sairaus ja ajatus kuoleman kohtaamisesta eivät tunnu reiluilta asioilta. Kuitenkin me ihmiset olemme alttiita tässä maailmassa vaikuttavilla asioille, jotka eivät perustu sellaiseen reiluuteen, että ainoastaan pahoja asioita tekevät joutuisivat kärsimään. Me joudumme vastaanottamaan tässä ajallisessa elämässä monia kärsimyksiä riippumatta siitä, että mikä on meidän uskomme. Kristuskaan ei luvannut, että hänen seuraajansa välttyisivät sairauksista ja muilta vastoinkäymisistä. Kaikki apostolit joutuivat kärsimään. Erityisesti pyhä apostoli Paavali koki oman ruumiillisen sairautensa taakkana, josta hän pyysi parantumista: ”Olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: ’Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.’ Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.” (2. Kor. 12:7-9)

Kun Kristus toimi täällä maan päällä, niin hän paransi sairaita ja herätti jopa kuolleista. Tätä hän ei tehnyt siksi, että olisi yrittänyt julistustyönsä aikana kitkeä kaikki sairaudet pois maan päältä. Parantamiset tapahtuivat rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja siksi, että ihmiset uskoisivat Kristuksen olevan Jumalan Poika. Kristus toi itsessään Jumalan valtakunnan todeksi maan päälle ja  Jumalan valtakunnassa ei ole sairautta eikä kuolemaa. Parantaessaan Kristus edeltä kuvasi toisessa tulemisessaan tapahtuvaa lopullista vapautumista kaikista sairauksista ja kärsimyksistä.

”Miksi juuri minä?”

Tämä on kysymys johon vaadimme Jumalalta vastausta kohdatessamme vakavan sairauden. Lääkäriltä saisimme joissakin tapauksissa melko tyhjentävänkin selityksen sairauteemme, joka johtuu esimerkiksi perintötekijöistä tai elämäntavoista. Tästä huolimatta haluaisimme selityksen siihen, että miksi meitä koetellaan. Haluamme löytää syyn sairaudelle ja monesti tämä muuttuu syyllisen etsimiseksi. Johtiko minun tai lähimmäiseni laiminlyönti tai jokin paha teko tähän? Hyvin usein ihminen kokee sairauden Jumalan rankaisuna ihmistä kohtaan. Tuollaisessa mielentilassa ihminen saattaa ikään kuin odottaa Jumalalta anteeksipyyntöä siitä, että joutuu elämään sairauksien ja vastoinkäymisen sävyttämää elämää tässä Jumalan luomassa maailmassa.

Kuten aiemmin on todettu, niin sairastaminen ja kuolema eivät kuulu Jumalan valtakuntaan, eikä alkuperäiseen luomistyöhön, vaan ne kuuluvat maailmaan, jossa vaikuttaa ihmisen syntiinlankeemus. Syntiin liittyvät asiat ovat monesti epäreiluja. Siksi sairaudet ja kuolema tuntuvat nimenomaan epäreiluilta meitä ihmisiä kohtaan. Siitä huolimatta meidän tai lähimmäistemme yksittäiset teot harvemmin liittyvät sairauteemme. 

Jumala ei kiusaa ihmistä, vaikka Isä meidän – rukouksessa sanommekin, että Jumala ei ”saata meitä kiusaukseen”. Parempi käännös olisi, että Jumala ei antaisi meidän vastoinkäymisissä luovuttaa, vaan antaisi meille voimaa kulkea eteenpäin. Pyhä apostoli Jaakob sanoo seuraavasti kirjeessään: ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa; se häntä vetää ja houkuttelee.” (Jaak. 1:13-14)

Eli suurin kiusaus ei tule Jumalalta, vaan suurin taistelu on meidän sisäinen taistelumme.

Jos kerran sairaus pysäyttää ihmisen ja saa hänet ajattelemaan Jumalaa ja iankaikkisuutta, niin tässä kohden punnitaan se, että mitä ihminen seuraavaksi tekee? Kääntyykö hän pois Jumalasta, vai pitääkö sittenkin suunnan kohti Häntä? Joidenkin kohdalla usko heikkenee, toisilla se vahvistuu. Joskus kyse ei ole enää yksittäisen ihmisen uskosta, vaan siitä, että suurikin joukko ihmisiä pysähtyy tällöin ajattelemaan elämän merkitystä ja iankaikkisuutta. Uskon tarkoituksena ei lopulta ole vapauttaa ihmistä ruumiillista kärsimyksistä, vaan antaa voimaa ja ymmärrystä kulkea eteenpäin, katse suunnattuna kohti Jumalan valtakuntaa. Jälkikäteen monet ovat huomanneet, että ruumiillinen sairaus on itse asiassa vahvistanut uskoa.

Kirkon tarjoamat pyhät toimitukset

Ortodoksisessa kirkossa on olemassa sairaanvoitelun mysteerio, jossa rukoillaan Jumalalta syntien anteeksi antoa ja parannusta sekä sitä, että Hän nostaisi sairastuneen takaisin ylös. Esimerkkinä tästä voi mainita sen kuinka Jeesuksen paransi Pietarin anopin. Parannuttuaan tämä nousi ylös ja alkoi palvella muita (Matt. 8:14-15). Eli sairaanvoitelun tarkoituksena ei ole jättää ihmistä siihen tilaan, vaan tervehdyttää hänet, jotta hän voisi taas palvella Jumalaa. Siksi tämä sakramentti ei ole tarkoituksenmukainen saattohoidossa olevalla ihmiselle.

Sairaanvoitelua yleisempi toimitus on rukoushetki, jonka yhteydessä annetaan ehtoollista.  Tästä käytetään myös nimitystä sairaanripitys. Mikäli sairaus estää ihmistä saapumasta kirkkoon, niin silloin Kirkko tulee ihmisen luokse. Ehtoollisen vieminen sairastavalle ei tarkoita sitä, että lopun hetket olisivat nyt käsillä, vaan ehtoollinen on luonnollinen asia, johon ihmisen pitäisi osallistua säännöllisesti, oli hän sitten terve taikka sairastava.

Vaikka sairaudet kuuluvatkin tähän elämään, niin me saamme pyytää Jumalalta itsellemme ja lähimmäisillemme maalisia hyvyyksiä ja sielun ja ruumiin terveyttä. Terveenä ihmisenä meidän on helpompi toimia ja tehdä hyvää. Meidän tehtävänä on myös ennalta ehkäistä mahdollisia sairauksia ja vaalia terveyttämme, sillä ruumis on sielun temppeli. Ruumiillista terveyttä ei ole syytä väheksyä painottamalla yksipuolisesti ihmisen sielunelämää. Terveys ja hyvinvointi ovat ihmiselle erityinen siunaus, mutta samalla ne antavat myös vastuun palvella. Ne joilla on hyvät edellytykset toimia ja auttaa heikompia tulisi todellakin tehdä näin. Näin meidän tulee kristittyinä toimia.