Teemu Keskisarja: Hulttio

Luulenpa tietäväni, mikä kirja löytää tiensä sangen moneen pukinkonttiin tulevana jouluna. Teemu Keskisarjan uutukainen Hulttio tietenkin. Ja niin kuuluu toki ollakin, sillä kirja on taattua Keskisarjaa - yhtä aikaa viihdyttävä ja asiallinen tietokirja eräästä historiamme tunnetuimmista hahmoista. Toisin kuten suurin osa Mannerheim-kirjallisuudesta, Hulttio keskittyy tulevan kansallissankarin nuoruusvuosiin. Vaikka kirja on kriittinen, skandaalinkäryinen se ei ole lainkaan. Mistä ei ole säilynyt kirjallista lähdeaineistoa, sen pohtimiseen ei historiantutkimuksessa kannata käyttää energiaa. Ainoa poikkeus ovat väitteet Mannerheimin homoseksuaalisuudesta, joita Keskisarja pohtii hiukan pitempään - ja tulee jokseenkin samaan lopputulokseen kuin minä tuossa edellisessä virkkeessä.

Vaikka Keskisarjan mukaan Mannerheimin nuoruutta ei ole järin paljon tutkittu, tarinan pääkohdat ovat tutut. Lapsuus Louhisaaren mahtikartanossa, perheen taloudellinen alamäki kreivi-isän epäonnistuneiden liiketoimien ja pelivelkojen vuoksi, kehnosti sujuneet opinnot ja potkut Haminan kadettikoulusta. Uusi yritys Venäjän armeijan eliittijoukoissa, epäonnistunut avioliitto varakkaan venäläisen aatelisnaisen kanssa, tutkimusretkiä Aasiassa, seikkailuja siellä ja täällä ensimmäisessä maailmansodassa ja lopulta hiukan yllättävä paluu Suomeen valkoisen armeijan ylipäälliköksi. Mannerheim vetosi päiväkäskyssään kotiin, uskontoon ja isänmaahan, mutta hänellä itsellään ei varhaisen nuoruuden jälkeen ollut koskaan mitään niistä.

Kirja etenee vauhdikkaasti. Se koostuu lyhyistä luvuista, joissa kussakin käsitellään jotain vaihetta päähenkilön elämästä. Teos perustuu ennen kaikkea hajalleen joutuneen Mannerheimin perheen ja läheisten laajaan kirjeenvaihtoon. Kirjeiden ja myös muiden arkistolähteiden, kuten oppilaitosten pöytäkirjojen, perusteella Keskisarja rakentaa arjenläheistä kuvausta siitä, millaista nuoren Mannerheimin elämä oli kotona, koulussa ja myöhemmin ammattisotilaan uralla. Tässä hänen lähestymistapansa eroaa aiemmista elämänkerroista, jotka ovat ohittaneet nuoruuden vaikeat vuodet kovin ylimaalkaisesti.

Nuori Mannerheim oli nimittäin aikansa ongelmanuori, jolla oli vaikeuksia keskittyä ja hillitä itseään. Se johti ikävystymiseen ja jatkuviin konflikteihin koulujen kanssa. Nykyään sellaisella käytöksellä saisi ADHD-diagnoosin ja tukitoimia. Mannerheimin aikoina sellaisia ei ollut, vaan jokaisen piti yrittää pärjätä niin kuin parhaaksi taisi. Kouluista ei pahemmin tukea herunut, mutta onnekseen nuorukaisella oli turvanaan rakastava perhe ja joukko muita sukulaisia, jotka jaksoivat kannustaa, mutta myös kovistella sopivasti. Nuori Gustav oli myös halutessaan etevä oppilas, ja hänellä oli kunnianhimoa ja omaa tahtoa. Varallisuutta hänellä ei kuitenkaan ollut, joten kouluista erottamiset uhkasivat olla katastrofeja. Ilman hienoa sukutaulua ja sukulaisten suhteita hänelle olisi voinut käydä todella huonosti. Nuorta Mannerheimia ei siis kannata suoraan verrata nyky-yhteiskunnan ongelmanuoriin. Kuten tiedämme, lopulta Mannerheimille kävi hyvin. Kun haasteet kasvoivat, myös päähenkilö kasvoi niiden mittaiseksi - toki monta kertaa onnettaren avustuksella. Vaatihan jo Napoleon kenraaleiltaan hyvää onnea.

Vaikka kirjan sisältö on kiinnostava, sen viehätys perustuu pikemminkin tarinankerronnan riemuun ja eloisaan kielenkäyttöön, joka tosin uhkaa välillä mennä itsetietoisen kikkailun puolelle. Mikä ihmeen "painava" nuoruus? Kirja on kuitenkin vastalause käsityksille, joiden mukaan teoksen tylsyys on suoraan verrannollinen sen uskottavuuteen historiantutkimuksena.


Teemu Keskisarja: Hulttio - Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala 2016)

Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki

1920-luku on ollut dekkarinkirjoittajien suosiossa jo muutaman vuoden ajan. Tein sille nyt oman tunnisteen, jonka alta genren teokset löytyvät. Mutta millaista 20-luvun arki sitten oli? Siihen yrittää pureutua uusi historiateos Suruton kaupunki. Se perustuu arkistolähteiden lisäksi muun muassa romaaneihin ja laulujen sanoituksiin, jotka kommentoivat aikansa ilmiöitä.

Siinä missä aikakauteen sijoittuvat dekkarit pohtivat yhteiskunnan pimeää puolta, kuten rikoksia ja väkivaltaa, yhteiskunnan epävakautta, köyhyyttä ja epätasa-arvoa, tässä kirjassa esitellään arkielämän eri puolia lähinnä hyväosaisen kansanosan näkökulmasta. Suurin huomio kiinnittyy aikakauden moniin muutoksiin. 20-luvulla nuoriso ihastui jazzmusiikkiin ja uusiin muotitansseihin. Autot yleistyivät katukuvassa, ja matkustavaiset saattoivat myös lentää pääkaupungista ulkomaille. Urheilu nousi kaikkien kansankerrosten suosioon, ja ihanne terveestä ja kurinalaisesta vartalosta alkoi yleistyä. Ulkomaailma tunkeutui väkisin Helsinkiin, vaikka uutuuksia myös vastustettiin raivokkaasti. Yhteiskunta puuttui niin pieniin yksityiskohtiin, että nykyiset väitteet sääntö-Suomesta alkavat tuntua naurettavilta. Tiesittekö, että 20-luvulla makkaroiden yömyynnistä väännettiin jatkuvasti kättä ja niiden lisukkeena sai myydä ainoastaan sinappia, etikkaa ja sämpylöitä?

Pääkaupungin yöelämä oli vilkasta, vaikka alkoholi oli periaatteessa kiellettyä lääkinnällisiä tarkoituksia lukuun ottamatta. Kieltolakia ja sen kiertämistä käsitelläänkin kirjassa peräti kahden luvun verran. Lakihan ei juuri janoisia haitannut, vaan alkoholia myytiin pimeästi ravintoloissa ja satamissa, ja etenkin varakkaampi väki sai sitä myös apteekeista. Alkoholikysymys jakoi kansaa. Kieltolailla oli varsinkin alkuun kannattajansa varsinkin työväenliikkeessä ja papistossa, kun taas ruotsinkielisten enemmistö ja liikemiehet vastustivat sitä. Lopulta kieltolaki tietysti kaatui omaan mahdottomuuteensa, mutta sen ajalta jäi loputtomasti kansanperinnettä. Enpä esimerkiksi tiennyt, että taskumatti on nimetty raittiusliikkeen johtajan ja kieltolain isän Matti Helenius-Seppälän mukaan.

Vaikka kirjan perusteella 1920-luku näyttäytyy lähinnä päivänpaisteena ja yöllisinä juhlina, siinä käsitellään myös aikakauden ristiriitaista luonnetta. Kieltolaki oli vain yksi kansaa jakava kysymys. Sisällissodan muistot olivat vielä lähellä ja luokkarajat jyrkkiä. Nuori kansakunta määritteli identiteettiä suhteessa menneisyyteensä, mikä johti muun muassa venäläisvastaisuuteen ja pyrkimyksiin hävittää autonomian ajan merkit pääkaupungista. Myös ruotsin kielen asemaa kyseenalaistettiin, vaikka tuolloin ruotsinkielisten osuus kaupungin asukkaista oli paljon suurempi kuin nykyään. Kieli- ja identiteettiriidat näkyivät muun muassa kadunnimien uudistusvimmassa. Venäläiset, ruotsalaiset ja liian kansainväliset nimet haluttiin pois ja suomalaiskansallisia tilalle. Vaikka 1920-luvun kulttuurielämää leimasivat kansainväliset vaikutteet ja älyköt kannattivat pasifismia ja Euroopan yhdysvaltoja, myös äärimmäinen nationalismi ja seuraavan vuosikymmenen totalitaristiset liikkeet nostivat jo päätään. Teknologia kehittyi huimaavaa vauhtia, mutta myös spengleriläiset ajatukset länsimaisen sivistyksen rappiosta olivat suosittuja. Kuten kaikkina aikoina, vanhemmat ikäluokat paheksuivat nuorisoa ja sen hullutuksia.

Suruton kaupunki on tämänvuotisen tietokirjasadon helmiä. Se on sujuvasti kirjoitettu, ja kirjoittaja on löytänyt arkistoista ja kirjastoista toinen toistaan osuvampia sitaatteja ja kuvia, jotka elävöittävät tekstiä entisestään. Työväenkulttuuri jää kirjassa ehkä pienempään rooliin kuin se ansaitsisi. Samoin etnisisiä vähemmistöjä ei juuri mainita lukuun ottamatta nousevan kansallistunteen puristuksiin jääneitä juutalaisia kauppiaita. Kuitenkin kirja on erittäin suositeltavaa luettavaa modernin kaupunkimaisen elämäntavan syntyajoilta.


Mikko-Olavi Seppälä: Suruton kaupunki - 1920-luvun iloinen Helsinki. (WSOY 2016)

John Branch: Tappelija

Useimmissa joukkuepeleissä tietoinen väkivalta on jyrkästi kiellettyä ja paheksuttua. Jääkiekko on yksi poikkeuksista. Nyrkkitappelut ovat kuuluneet siihen jo lajin villissä menneisyydessä. Ne ovat viihdettä, jolla houkutellaan katsojia otteluihin erityisesti siellä, missä laji ei vanhastaan ole ollut suosittu. Toisaalta kiivaimpia jääkiekkoväkivallan puolustajia on myös perinnetietoisessa Kanadassa, lajin synnyinsijoilla. Väkivallalla on jääkiekossa toinenkin rooli, joka tuo mieleen kuvaukset ammattirikollisten maailmasta. Väkivallan ja sen pelon ajatellaan ehkäisevän kaukalossa niitä konnuuksia, joihin tuomarit eivät ehkä puutu. Tappelijapelaajat suojelevat erityisesti joukkueiden tähtipelaajia vahingoittamisyrityksiltä. Joukkueiden omistajat hyötyvät, samoin tähtipelaajat, mutta kuinka käy tappelijoiden, näiden murheellisen hahmon ritareiden, joilla ei pelkkien pelitaitojen perusteella olisi mitään asiaa ammattilaissarjoihin?

Vuonna 2011 vain 28-vuotiaana kuollut Derek Boogaard oli viime vuosien tunnetuimpia jääkiekkotappelijoita. Hän oli kaksimetrinen valtava järkäle, joka ei epäroinyt aiheuttaa vakaviakaan vammoja vastustajilleen. Elämänkerran mukaan hän oli kaukalon ulkopuolella kuitenkin itse ystävällisyys, suosittu joukkuetoveri ja laajan ystäväpiirin huolien kuuntelija. Elämänkerran mukaan Boogaardin lapsuus oli pääosin onnellinen, mutta hänen oli vaikea saada ystäviä pikkupaikkakunnalla, jossa koko perhettä vierastettiin isän poliisinammatin vuoksi. Koulussa häntä kiusattiin ja pidettiin sopeutumattomana, eikä paikallisessa jääkiekkojoukkueessa mennyt paljon paremmin. Teini-ikäisenä hän kiinnitti kuitenkin suurikokoisena ja tappeluun valmiina kykyjenetsijöiden huomion. Nämä eivät kuvitelleetkaan, että hänestä koskaan tulisi mestarillista maalintekijää, mutta jo nuorisosarjoihin etsittiin väkivallan ammattilaisia. Nuorten sarjoista Boogaard nousi NHL:ään, missä hän pelasi suurimman osan urastaan Minnesota Wildissa. Koko uran aikana hän teki kolme maalia. Sitäkin tärkeämpinä jääkiekkotilastoihin jäivät sadat rangaistusminuutit vastustajien pahoinpitelyistä.

Olen seurannut jääkiekkoa lapsesta asti. Olen aina ollut jääkiekkoväkivaltaa vastaan, mutta ennen tämän kirjan lukemista en ole suoraan sanottuna ymmärtänyt, kuinka vakava asia se todellisuudessa on. Olen pitänyt sitä ala-asteen välituntikähinöihin verrattavana show'na. Sitä se ei ole, vaan tappelun ammattilaisten yhteenotoissa muun muassa murtuu kasvojen luita. Vähitellen on alettu kiinnittää huomiota myös siihen, mitä sadat nyrkiniskut tekevät aivoille. Jääkiekko on muutenkin vaarallinen laji, jossa aivovammat eivät ole harvinaisia. Kaikkia niitä ei varmasti voida koskaan estää. Tappelut voitaisiin, jos haluttaisiin, mutta ovatko ne liian tärkeä osa bisnestä?

Tappelijassa Derek Boogaard esitetään marttyyrina, pohjimmiltaan kilttinä ihmisenä, joka pahoinpitelee lukuisia ihmisiä sairaalakuntoon, mutta maksaa siitä äärimmäisen kovan hinnan. Toisaalta hän on ryhtynyt jääkiekkotappelijaksi vapaaehtoisesti ja saanut siitä elannon, joka ei toki ole lähelläkään taitopelaajien huippupalkkoja mutta yltäkylläinen kaikkiin muihin vaihtoehtoihin verrattuna. Parhaina vuosina hän nautti Minnesotassa laajaa kansansuosiota. Ammatinvalinnan synkempi puoli olivat jatkuvat kivut, lääkeriippuvuus ja aivotoiminnan häiriöt. Yhdessä ne johtivat ennenaikaiseen kuolemaan, jonka syyksi todettiin tapaturmainen lääkkeiden yliannostus. Kuoleman jälkeen Boogaardin aivot tutkittiin. Hän oli sairastannut kroonista traumaattista enkefalopatiaa, CTE:tä, nyrkiniskujen aiheuttamaa etenevää aivosairautta, joka olisi ilman väliin ehtinyttä yliannostuskuolemaa johtanut pian dementiaan.

Kirjan kirjoittaja, jääkiekkoa hyvin tunteva urheilutoimittaja John Branch ei varsinaisesti syytä ketään Boogaardin kuolemasta. Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä jääkiekon tappelukulttuurista. Minua kauhistuttaa yhtä lailla nuorten pelaajien asema jääkiekkoseurojen rahantekovälineinä kuin verenhimoiset katsojat, jotka eivät juuri eroa julkisten teloitusten yleisöistä. Osa ongelmaa on ehkä myös jääkiekkokulttuurin äärimaskuliinisuus, missä keskustelu väkivallasta nähdään heikkouden osoituksena. Kuitenkaan sen enempää joukkueiden johtohenkilöstön kuin yleisönkään ei tarvitse itse kokea väkivallan seurauksia: kipua, henkisiä ongelmia, terveyden menetystä, epävarmuutta tulevasta. Minun mielestäni urheilun varjolla ei pidä sallia sellaisia tekoja, jotka nakkikioskilla tehtyinä johtaisivat vankilatuomioon.

Tappelija on tasapainoinen elämänkerta ja kuvaus kulttuuri-ilmiöstä, jota humanistina olisi mieluummin ajattelematta. En ole kuitenkaan huomannut, että se olisi Suomessa johtanut kovin laajaan keskusteluun aiheesta. Onko vakaviin loukkaantumisiin johtava väkivalta edes täällä avain yhtä suuri ongelma kuin Atlantin toisella puolella?


John Branch: Tappelija - NHL-pelaaja Derek Boogaardin elämä ja kuolema (Siltala 2015, suom. Terhi Vartia)

Musta hevonen - Ydinvoima ja ilmastonmuutos

Jatkan tunteita herättävien aiheiden parissa. Tosin tällä kertaa asiassa - ydinvoimassa ja ilmastonmuutoksessa - ei ole mielestäni mitään epäselvää. Sanoisinpa jopa, että kirjoittajat pyrkivät ymmärtämään vastapuolta enemmänkin kuin mihin minulla yksityishenkilönä riittää kärsivällisyyttä. Siispä tämä kirjoitus lienee sävyltään kärkevämpi kuin itse kirja.

Asialla ovat jälleen herrat Partanen ja Korhonen, joiden taannoista ydinvoimapamflettia yritin kohtalaisella menestyksellä puffata tässäkin blogissa. (Tämä vähäpätöinen tekstinpätkä on edelleen yksi Kirjavuoren luetuimmista julkaisuista.)

Nyt pamfletista on siis kasvanut täysiverinen tietokirja, jossa kirjoittajat käyvät perusteellisesti läpi koko joukon väitteitä ja vastaväitteitä ydinvoiman roolista ilmastonmuutoksen torjunnassa. Kirjassa käsitellään niin muiden teknologioiden rajoitukset kuin huolet ydinvoiman riskeistä. Muun muassa Tsernobylin ja Fukushiman onnettomuuksien syyt ja seuraukset huomioidaan. Lopputulos on selkeä: vaikka ydinvoimaan liittyy ongelmia, kuten kaikkeen muuhunkin energiantuotantoon, ilman sen tarjoamaa luotettavaa puhdasta energiaa ilmastonmuutosta on erittäin vaikea hillitä - etenkään demokraattisessa yhteiskunnissa, joissa kansa ryntää kaduille jo paljon pienemmistä elintason notkahduksista kuin mitä vaadittaisiin pelkästään uusiutuvilla toimivassa maailmassa. On myös otettava huomioon, etteivät kehittyvät maat suostu katselemaan loputtomasti sivusta länsimaiden fossiilisella energialla rakennettua hyvinvointia. Kuinka paljon meillä on varaa moralisoida niitä, ja onko meidän moralisoinnillamme ylipäätään mitään merkitystä?

Yleisesti ottaen mielestäni energiakeskustelun ongelma on keskustelijoiden haluttomuus hyväksyä tosiasioita. Energiaa voidaan tuottaa ainoastaan luonnonlakien puitteissa, ja tuotannon ilmastovaikutuksetkin ovat varsin yksiselitteisiä. Luonnonlakeihin verrattavana tosiasiana voidaan pitää myös sitä, ettei ilmastonmuutos tule koskaan kiinnostamaan riittävän isoa osaa ihmisistä, jotta pelkkä parannuksenteko, kapitalismin hylkääminen, uudenlaisen elämäntavan omaksuminen tai muu ideologisesti oikeaoppinen toiminta riittäisi leikkaamaan ilmakehään päätyvien kaasujen määrää. Niinpä edelleen Saksan energiapolitiikkaa ihaillaan kirkasotsaisesti, vaikka sen tulosten pitäisi olla jo kaikkien tiedossa. Sen sijaan todella sähköntuotantonsa puhdistaneista Ruotsista ja Ranskasta tai Ontarion osavaltiosta vaietaan hienotunteisesti. Energiapolitiikasta on tulllut ennen kaikkea identiteettikysymys, eikä pitäisi olla yllätys, etteivät identiteettipohdiskelut riitä puhdistamaan ilmakehää.

Toinen ongelma, joka epäilemättä pohjautuu tälle ensimmäiselle ongelmalle, on keskittyminen esimerkiksi ydinvoiman haittavaikutuksiin ilman, että niitä suhteutetaan vaihtoehtoihin. Tähän puutteeseen Musta hevonen iskee ansiokkaasti. Säteilyä mitataan sellaisilla pelottavilla yksiköillä kuin becquerelleillä ja sieverteillä, mutta kuinka paljon on paljon ja mihin verrattuna? Uraanikaivosten haitallisuudesta on kuullut jokainen, mutta muistetaanko samalla mainita, että myös aurinko- ja tuulivoimaloita varten täytyy kaivaa maametalleja, jotka jättävät jälkeensä myrkyllisiä ja radioaktiivisia jäteliemiä? Ydinvoimaa pidetään sinänsä ikävien onnettomuuksien vuoksi poikkeuksellisen vaarallisena tapana tuottaa energiaa, vaikka vaikka itse asiassa tuotetun energian nähden se on aiheuttanut kaikista energiantuotantomuodoista vähiten kuolonuhreja. Pelkästään hiilenpolton hiukkaspäästöihin kuolee Euroopassa vuoden aikana tuplasti enemmän ihmisiä kuin kaikkissa rauhanomaisten ydinlaitosten onnettomuuksissa koko niiden historian aikana. Tosin kirjoittajat huomauttavat, että ydinvoiman (ja vesivoiman) riskit poikkeavat mainituista hiukkaspäästöistä, koska ne eivät vain murra yksittäisiä ihmisiä sieltä täältä vaan pahimmillaan mullistavat koko yhteisön elämän evakuointeineen. Ydinvoimapelkoa on siis myös pakko ymmärtää.

Olen "harrastanut" ilmastonmuutosta niin monta vuotta, ettei Mustassa hevosessa ole varsinaisesti mitään uutta. Hiukan mietin, miten osa kirjan argumentaatiosta mahtaa avautua sellaiselle lukijalle, jolla ei juuri ole pohjatietoa ilmastonmuutoksesta tai energiantuotannosta. Kirja olisi saattanut tarvita vielä kierroksen kustannustoimittajan käsittelyä. Parasta ja huonointa kirjassa ovat numerot ja muut yksityiskohdat. Perustelut ovat erittäin vakuuttavia sellaisen ihmisen silmissä, joka tykkää numeroista. Vastaavasti ne saattavat karkoittaa lukijan, jolle numeroiden hahmottaminen on vaikeaa. Tosin kirjoittajat ovat myös pyrkineet havainnollistamaan etenkin ihmisen saamia säteilyannoksia kehittämällä uuden yksikön, pispalan. Se vastaa vuoden asumista runsaasta luonnon taustasäteilystä tunnetussa Pispalan kaupunginosassa Tampereella. Esimerkiksi vuonna 1992 Pripyatissa säteili peräti 0,7 pispalan verran.

Musta hevonen on toistaiseksi paras puheenvuoro aiheesta suomen kielellä. Siksi se kannattaa lukea, vaikka se vaatisi hieman enemmän keskittymistä kuin esimerkiksi helppolukuinen Uhkapeli ilmastolla -pamfletti.

Vaikka olen vahvasti ydinvoiman kannalla, ei se tietenkään yksinään riitä ratkaisemaan ilmasto-ongelmaa, vaan meille jää aivan tarpeeksi käyttöä kaikille muillekin keinoille, kuten tuuli- ja aurinkovoimalle sekä elämäntapamuutoksille. Ydinvoiman puolestapuhujia syytetään usein ydinteollisuuden "lobbyksi", mutta kyllä me olemme ihan samanlaisia maailman tilasta huolestuneita kansalaisia kuin niin sanottu vastapuolikin.


Lisätietoa:

Rauli Partanen ja Leo Stranius keskustelivat kirjasta Huomenta Suomessa
Leon blogikirjoitus
Raulin blogi
Jannen blogi
Erinomainen ilmasto- ja energiablogi Gaia
Suomen Ekomodernistit ry


Rauli Partanen & Janne M. Korhonen: Musta hevonen - Ydinvoima ja ilmastonmuutos (Kosmos 2016)

Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa

Tämä kirja jätti jälkeensä niin ristiriitaiset tunnelmat, että olen pohtinut pari viikkoa, kirjoittaako siitä mitään vai ei. Ehkäpä juuri siksi on syytä kirjoittaa. Onhan aihe tällä viikolla erityisen ajankohtainenkin.

Toisaalta olen vankasti uskonnonvapauden kannalla - ihmisen on sallittava harjoittaa sellaistakin uskontoa, jota ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää. Toisaalta kaikista hyvistä puolistaan huolimatta uskonnot mahdollistavat myös toisten ihmisten vahingoittamisen tavoilla, jotka lopulta kääntyvät myös uskonnonvapautta vastaan. Uskonnonvapauteen kuuluu esimerkiksi vapaus erota uskonnosta ilman maallisen rangaistuksen pelkoa. Entäs miten turvataan uskonnonvapaus niille lapsille ja nuorille, jotka uskonto pyrkii erottamaan täysin yhteisön ulkopuolisesta elämästä? Pystyvätkö he tekemään omantuntonsa mukaisia ratkaisuita?

Teologi Aila Ruoho on tullut tunnetuksi uskonnollisten yhteisöjen epäkohtien penkojana ja paljastajana. Hänen edellinen kirjansa käsitteli vanhoillislestadiolaisen yhteisön ehkäisemättömyysoppia, ja edellä esittämäni kysymykset olivat siinäkin esillä. Jehovan todistajien opin varjopuolia käsittelevä Vartiotornin varjossa vaikuttaa kirjailijan kannalta henkilökohtaisemmalta teokselta kuin Usko, toivo ja raskaus. Ruoho kertoo kahden sisarensa kääntyneen aikuisiällä Jehovan todistajiksi. Hän ei piilottele näkemystään, että pitää sisartensa ratkaisua vääränä ja huolestuttavana. Vaikka Ruoho kertoo pyytäneensä kirjaansa myös Jehovan todistajien kommentteja - joita yhteisön edustajat kieltäytyivät antamasta - kirjan lähtökohdat eivät ole puolueettomat, vaan sen tarkoitus on tuoda esiin nimenomaan ongelmia ja huonoja puolia. Kirjan lopussa Ruoho kirjoittaa: Itse en missään tapauksessa suosittele Raamatun tutkimista todistajien kanssa. Ensinnäkin pidän heidän raamatuntulkintojaan suurelta osin harhaoppisina. Lisäksi aina on olemassa vaara joutua todistajien järjestön pauloihin, mikä puolestaan saattaa johtaa yksilötasolla samanlaisiin ongelmiin, joita tähän kirjaan haastattelemani henkilöt kuvaavat. Voiko asennetaan enää selvemmin julki tuoda?

Vaikka monien muiden uskontokuntien tapaan Jehovan todistajat tarjoavat jäsenilleen pelastussanomaa ja yhteisöllisyyttä, järjestöön liittyy kieltämättä ongelmia, joista etenkin jokaisen jäsenyydestä kiinnostuneen soisi olevan tietoinen. Kirjan perusteella järjestö on varsinainen valtio valtiossa - totalitaristinen ja ulkomailta johdettu - omine oikeuskäytäntöineen, joista osa on ristiriidassa jopa maallisen lain kanssa. On toki muitakin käytäntöjä ja ongelmia, jotka eivät ole vieraita muillekaan fundamentalistisille uskonkäsityksille, esimerkiksi naisten ja lasten heikko asema.

Jehovan todistajat jakavat ihmiset tiukasti uskovaisiin ja muihin. Jälkimmäisten kohtalo on tuhoutua Harmagedonissa, viimeisessä taistelussa, jonka on jo yli sadan vuoden ajan pitänyt koittaa aivan pian. Koska lopun ajat ovat käsillä, järjestö ei suosittele esimerkiksi kouluttautumista tai lasten hankkimista, vaan seurakunnan jokaisen jäsenen tulisi käyttää mahdollisimman paljon aikaa lähetystyöhön ja muuhun uskonnolliseen toimintaan. Seurakunta myös seuraa tiukasti jäsentensä osallistumista. Äärimmäisen mustavalkoisen ajattelutavan vuoksi Jehovan todistajat vieraantuvat helposti seurakuntaan kuulumattomien ihmisten elämästä.

Erityisen ongelmallinen mustavalkoinen jako meihin ja muihin on, jos Jehovan todistaja eroaa tai erotetaan yhteisöstä. Uskontokunnan sääntöjen mukaan kukaan uskovainen ei saa tällöin pitää häneen mitään yhteyttä - eivät edes perheenjäsenet. Kun yhteisön jäsenet muutenkin pyrkivät välttämään kanssakäymistä muiden kanssa, uskonnosta luopuminen voi tarkoittaa eroa kaikista läheisistä ja tuttavista. Käytännöt ovat lievempiä, mikäli eronnut tai erotettu ei ole ehtinyt käydä kasteella. Jehovan todistajat uskovat aikuiskasteeseen, jonka nähdään olevan yksilön oma valinta ja päätös, mutta käytännössä erityisesti todistajaperheissä kasvaneita nuoria painostetaan kasteelle varhaisteineinä, jolloin perheen ja yhteisön toiveet saattavat jyrätä nuoren oman vakaumuksen tai sen puutteen. Kaste on kohtalokas päätös, jos myöhemmin mieli muuttuu eikä uskonto tunnu enää omalta. Pahimmillaan se merkitsee eroa uskontokunnan lisäksi myös perheestä ja ystävistä. Aina eroaminen ei ole edes oma päätös, koska erottamiseenkaan ei kovin paljon tarvita. Riittävä syy voi olla esimerkiksi tupakanpoltto.

Vartiotornin varjossa perustuu haastattelukirjeisiin. Useimmat niiden kirjoittajista ovat Jehovan todistajista eronneita henkilöitä. Joidenkin elämää uskontokunta on koskettanut muuten, esimerkiksi perheenjäsenten kautta. Haastatteluista käy ilmi, kuinka ahdistavaa elämä voi olla, jos ei pysty täyttämään uskonnon vaatimuksia tai ei koe niitä enää oikeiksi. Karttaminen on monen haastatellun arkipäivää, vaikka julkisuudessa uskontokunnan edustajat ovat pyrkineet kieltämään koko käytännön olemassaolon. Monen tie pois ahdistavaksi osoittautuneesta uskonnollisuudesta on ollut vaikea. Kertomuksia värittää katkeruus, mutta myös toivo, sillä monet ovat myös löytäneet uuden elämän yhteisön ulkopuolella. Teoksessa tietä järjestön jäseneksi kuvataan perusteellisesti, kuten myös eroamista tai erottamista ja sen seurauksia. Herää kysymys, miksi haastateltujen nykyistä tilannetta ja viestiä entisille tai tuleville Jehovan todistajille käsitellään vain haastattelusitaateista koostuvissa liitteissä. Miksi nämä aiheet ovat vähemmän tärkeitä?

Kirjan aihe on selvästi uskontokuntaan liittyvät ongelmat, jotka ovat epäilemättä todellisia. Siksi on tärkeää, että niistä keskustellaan julkisuudessa, joskaan mitään uutta kirjassa ei kerrota. Kuvatut ongelmat ovat tuttuja jokaiselle, joka on edes hiukan seurannut aihetta koskevaa julkista keskustelua. Vaikka näkökulma on ymmärrettävä, sen yksipuolisuus tuntuu myös hiukan tunkkaiselta. Kirja kuvaa edelleen Jehovan todistajiin kuuluvia yhteisön rangaistusten pelossa elävinä tahdottomina marionetteina, mikä tuskin tekee oikeutta kaikille heistä.


Aila Ruoho: Vartiotornin varjossa - Toisenlainen totuus jehovantodistajuudesta (Atena 2015)

Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla

Rakasta, kärsi ja uskalla kertoo akateemisen ikäneidon matkasta teini-ikäisen lauman sijaisäidiksi. Stiina Nykänen oli haaveillut lapsesta asti suuresta perheestä, mutta ei löytänyt miestä, joka olisi halunnut hänen lastensa isäksi. Surtuaan aikansa lapsettomuuttaan hän huomasi, ettei lasten tarvitse olla biologisia jälkeläisiä eikä perheen perustamiseen tarvita välttämättä miestä. Hän toimi ensin lastensuojelun tukivanhempana. Väiteltyään tohtoriksi hän jättäytyi pois yliopistomaailmasta päätoimiseksi sijaisperheen äidiksi tarjoten kodin huostaan otetuille teini-ikäisille. Tohtorien palkkauksesta ja uranäkymistä Hännisellä tuntuu olevan optimistisempi käsitys kuin minulla, mutta ehkä terveystieteilijöillä menee paremmin kuin humanisteilla. Joka tapauksessa hän esittää akateemisesta urasta luopumisen jonkinmoisena uhrauksena, joka oli pakko tehdä, jotta saisi toisen uran ammattikasvattajana.

Toisaalta kirja onkin hyvin henkilökohtainen kuvatessaan akateemisen naisen kohtaloa parisuhdemarkkinoilla (hyvin samaan tapaan kuin Vapaa nainen törmää todellisuuteen) ja kirjoittajansa tuntemaa surua perheettömyydestään. Toisaalta kirja kertoo perheistä ja nuorista, joiden asiat ovat hullusti sellaisillta tavoilla, joita niin sanotun tavallisen ihmisen on vaikea edes kuvitella. Koska sijaisäidillä on vaitiolovelvollisuus nuorten ja heidän perheidensä asioista, Hänninen kuvaa huostaan otettuja nuoria ja heidän taustojaan vain yleisellä tasolla. Hän hyödyntää varmoin tutkijan ottein myös tutkimuskirjallisuutta. Lähestymistapa jättää aiheen väkisinkin hiukan etäiseksi, kun kirjoittaja pystyy panemaan likoon vain itsensä ja omat kokemuksensa.

Hänninen pyrkii tarjoamaan tietoa lastensuojelusta ja sijaisperheistä mediassa esitettyjen näkemysten vastapainoksi. Aihehan herättää säännöllisesti intohimoja julkisuudessa. Huostaan otettujen lasten vanhemmat käyttävät mediaa hyväkseen ja sättivät myös blogeissaan sosiaalityöntekijöitä ja sijaisvanhempia nimeltä mainiten ja näiden yksityiselämää arvioiden. Olen joskus itsekin törmännyt näihin blogeihin. Sosiaalityöntekijät ja sijaisvanhemmat eivät voi vaitiolovelvollisina vastata mitenkään julkiseen kritiikkiin. Hänninen värittää tekstiään lainauksilla keskustelufoorumeilta. Hän ymmärtää lasten vanhempien hätää, mutta kuvaa myös, kuinka pahalta sijaisäidistä tuntuu, kun hänen väitetään vievän syyttä suotta toisten lapset vain ansaitakseen rahaa.

Elämä sijaisperheessä ei ole aina helppoa kellekään. Vaikka Hänninen korostaa vähän väliä, kuinka ihania nuoret hänen mielestään ovat, hän kuvaa varsin inhorealistisesti, kuinka vaativaa huostaan otettujen teinien kasvatus on. Osa on jäänyt aivan vaille huolenpitoa kodissaan. Monet ovat kokeneet väkivaltaa. Sijaiskodissa pitää opettaa alusta asti henkilökohtaista hygieniaa, eivätkä kaikki nuoret ole koskaan aiemmin nähneet vuodevaatteitakaan. Olen joskus kuullut väitettävän, että myös luokka- ja kulttuurierot vaikuttavat sosiaalityöntekijöiden päätöksiin ja huostaanottoon päädytään sitä vähemmin perustein mitä kauempana perheen elämäntapa on keskiluokkaisesta ideaalista. Tämän kirjan perusteella ei kuitenkaan vaikuta siltä, että nuoria otettaisiin huostaan liian varhain tai liian heppoisin perustein. Taustalla lienee monenlaisten ongelmien kasautumista samoille ihmisille.

Joka tapauksessa suuri osa huostaan otetuista nuorista kärsii masennuksesta ja muista psyykkisistä ongelmista. Monet ovat levottomia, keskittymiskyvyttömiä ja epäempaattisia. Vaikka ongelmat johtuvat pitkälti epäsuotuisista olosuhteista, Hännisen mukaan pelkkä tavallinen rajoja asettava ja rakastava vanhemmuus ei riitä näiden nuorten kuntouttamiseen, vaan myös toisenlaista ammattiapua ja terapiaa tarvitaan. Sijaisperheeksi ryhtyvien pitäisikin olla varautunut kohtaamaan ongelmia ja haastavaa käytöstä sekä nuorilta että heidän biologisilta vanhemmiltaan. Monet kuntoutuvat ja saavat otteen elämästä, toisten kohdalla taas sijaisäidinkin pitää todeta, ettei parhaansa tekeminkään aina riitä. Suru ja huoli ovat sijaisäidin säännöllisiä seuralaisia.

Rakasta, kärsi ja uskalla on kiinnostava ja silmiä avaava kirja yhteiskuntamme todellisuudesta. Onnekas on sellainen, jonka ei ole koskaan tarvinnut kohdata kirjan käsittelemiä kysymyksiä omassa elämässään.

Stiina Hänninen: Rakasta, kärsi ja uskalla - Ryhdyin sijaisäidiksi (Kirjapaja 2016)

Kaksi uutuuskirjaa mielen sairaudesta

Error - Mielen häiriöitä sisältää 15 lyhyttä elämänkertaa. Niiden päähenkilöitä yhdistää kokemus mielen sairastamista, mutta myös toivosta ja parantumisesta. Keskivaikeassa vuodessa masennustaan ja toipumistaan muistelee kirjailija Pauliina Vanhatalo.

Errorinkin kertojista moni on ammatiltaan taiteilija. Täytyy myöntää, että itsekin lainasin kirjan osittain julkkisjuorujen toivossa. Olihan kirjan ennakkomarkkinoinnissa muistutettu, että teoksessa tarinansa kertovat muun muassa Mokoman Marko Annala ja Children of Bodomin Alexi Laiho. Suurin osa muista henkilöistä taitaa kuitenkin olla muita kuin julkkiksia - mutta mistäpä sen tietää, kun heidät on esitelty vain etunimillä, joiden perusteella en ketään edes tunnistaisi.

Kirjan tarkoitus on ollut antaa ääni mielenterveyskuntoutujille ja hälventää aihetta ympäröivää salaperäisyyden verhoa. Onhan mielisairaus ollut näihin päiviin asti tabu, josta liikkuu ties minkälaisia käsityksiä. Muistanpa eräänkin sairaanhoitajaksi opiskelleen kämppiksen, joka oli tosissaan huolissaan siitä, että opiskelija-asuntolan läheisyydessä sijaitsi psykiatrinen osasto. Kirja antaa diagnooseille kasvot, ja tärkeä osansa siinä on tyylikkäillä valokuvilla. Masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö ja skitsofrenia ovat toki niin yleisiä sairauksia, että luultavasti ne ovat tulleet jollain tavalla tutuksi lähes kaikille. Ellei omia kokemuksia ole, on niitä sairastavia sukulaisia tai ystäviä. Sen sijaan en ole edes tiennyt, että dissosiatiivinen identiteettihäiriö, jossa henkilön mielessä elää rinnakkain useampia persoonia, on oikeasti olemassa oleva sairaus. Kyllä ihmismieli osaa tehdä ilkeitä temppuja!

Vaikka kirjassa pyritään osoittamaan, että toivoa on ja vakavienkin oireiden kanssa voi elää, sen lukeminen oli ahdistava kokemus. Se herätteli omankin mielen suruja ja ahdistuksia. Tuntui myös aivan kohtuuttomalta, miten rankkoja asioita osa kirjan päähenkilöistä on kokenut lapsena. On raakaa koulukiusaamista ja häiriintyneitä vanhempia. Vaikka kirjassa alleviivataan, että avun ja hoidon hakeminen kannattaa, yhteiskunnan tukiverkot eivät toimi niin kuin niiden pitäisi vaan esimerkiksi Kelan kanssa asiointi vaatii sairastuneen kannalta tolkuttomia ponnistuksia. Paperisota on rankkaa terveellekin, saati sellaiselle, jonka voimat eivät riitä edes välttämättömimpiin arkiaskareisiin. Kirjan lopussa psykiatrista hoitoa käsitellään varsin kriittisesti. Kritiikkiin on varmasti aihetta, mutta toivon, ettei kukaan hoitoa tarvitseva kieltäydy siitä artikkelin luettuaan. Kun ihminen on hyvin sairas, rankat hoidot pelastavat henkiä, vaikka lääkkeet ja sähköhoidot pelottavilta kuulostavatkin. Sen olen itsekin lähipiirissäni nähnyt.

Keskivaikea vuosi kertoo paljon muustakin kuin kirjailijan masennuksesta. Se on myös eloisa ja joksenkin ironinen kertomus taiteilijaperheen arjesta. Vanhatalo on perheineen ostanut talovanhuksen, jonka kylkiäisenä tulee ikuinen remontti. Kirjat eivät saavuta toivottua suosiota, ja näytelmäprojektikin on kuivunut kokoon. Kirjailija kokee tarvitsevansa niin paljon rauhaa ja hiljaisuutta, etteivät hänen voimansa meinaa riittää lapsiperhearkeen, kun lapset tietenkin haluavat oman osansa äidin huomiosta ja ajasta. Onneksi tukena on ihana aviomies, joka kannattelee perheen arkea niiltä osin, kun kirjailijavaimon voimat loppuvat. Hän on jättänyt taloustieteilijän uransa kouluttautuakseen lastentarhanopettajaksi - luonteeltaan hän siis lähes introvertin puolisonsa vastakohta.

Vanhatalo on aina potenut kaamosmasennusta, mutta eräänä talvena voimat eivät tule takaisin kevättalven valon myötä. Hän menee psykiatrille ja palaa sieltä mielenterveyspotilaana. Lääkitys helpottaa pahinta tuskaa, mutta tarvitaan myös uudenlaisten ajattelu- ja toimintatapojen opettelua ja koiranpentu, joka osoittaa, että elämän parhaat asiat ovat varsin yksinkertaisia. Seuraavana talvena raskasmielisyys on jo helpompi kestää.

Kirjassa erityisen puhuttelevaa on kiltin tytön pettymys elämään. Pauliina Vanhatalo oli kympin tyttö, joka kirjoitti ennätykselliset yhdeksän laudaturia. Hän opiskeli pääaineenaan filosofiaa ja valmistui yliopistosta reilusti alle tavallisten suoritusaikojen. Hän ajatteli kirjoittavansa merkittäviä kirjoja, mutta monen vuoden ajan käsikirjoitukset palautuivat kustantajilta ilman kustannussopimusta. Myöhemminkin suurempi kirjallinen menestys on jäänyt saamatta. Koulun jälkeen elämä ei vaikuta kaipaavan laudaturin ylioppilaita, eikä ole mitään merkitystä, kuinka hyvin on pyrkinyt työnsä tekemään. En toki itse kirjoittanut kuin kolme laudaturia, mutta Vanhatalon kuvaamat tunteet ovat tuttuja. Miksei kukaan koulussa kertonut, ettei koulumenestyksellä ole oikeasti mitään merkitystä koulun jälkeen?

Kuten jo aluksi kirjoitin, nämä kirjat kertovat sairauden lisäksi myös parantumisesta tai ainakin oireiden kanssa elämisestä. Tarkoitus lienee rohkaista samojen ongelmien kanssa painivia. Mietin kuitenkin, miltä näiden kirjojen lukeminen tuntuu, jos oireet eivät ota helpottaakseen. Kun olin muutama vuosi sitten työttömänä, koin vaikeuksien kautta voittoon -henkiset kertomukset tavattoman ahdistaviksi. Ne tuntuivat todistavan, että juuri minä olen epäonnistunut. Toisaalta kumpikin kirja todistaa, ettei elämä ole kenenkään hallinnassa.

Facebookin näkemys mielenkiinnonkohteistani. Masentavaa?

Päivitys 20.7.: Kannattaa lukea kommentteineen tämä blogikirjoitus, jossa keskustellaan sankari- ja selviytyjädiskurssista.


Elina Järvi, Tiina Hotti, Olga Poppius: Error - Mielen häiriöitä (Like 2016)

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi - Muistiinpanoja masennuksesta (S & S 2016)

Tietohaaste

Nappasin haasteen Suketukselta. Mukava päästä esittelemään tietokirjasuosikkeja, jotka olen esimerkiksi lukenut ennen blogin perustamista ja jotka ovat siksi jääneet vaille huomiota!


Ohjeet:

–Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
–Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
–Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
–Haasteen aloittajan Lukumadon kirjoitus tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
–Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.



Tietokirjat:

Heikki Räisänen: Mitä varhaiset kristityt uskoivat (WSOY 2011)

Mitä varhaiset kristityt uskoivat on loppuvuodesta edesmenneen emeritusprofessori Heikki Räisäsen yleistajuinen tiivistys kansainvälisesti merkittävästä elämäntyöstään varhaisen kristinuskon tutkijana. Hän pureutuu seka Uuteen Testamenttiin päätyneiden että sen ulkopuolelle jääneiden tekstien maailmaan ja pyrkii riisumaan ne myöhempien vuosisatojen tulkinnoista. Jäljelle jäävät vain ne ajatukset, jotka todella on ilmaistu teksteissä. Ja niitä ajatuksia on paljon erilaisia. Lukija pääsee seuraamaan uuden uskontokunnan syntyä, kun uudistusmielinen Jeesus-liike vähitellen irtautuu juutalaisuudesta omaksi ryhmäkseen. Kristinuskon keskeisimmätkään uskonkappaleet eivät ole niin itsestään selviä kuin myöhemmin on opittu ajattelemaan. Minusta kirja on tavattoman kiehtova, mutta en ihmettele, että kirkon piirissä siihen on suhtauduttu ristiriitaisesti. Ajattelemisen aihetta kirjassa on niin paljon, etten voi väittää kahden huolellisen lukemisenkaan jälkeen hallitsevani edes pääkohtia.

Veikko Litzen: Tie Nikeaan (Kirja-Aurora 2009)

Tie Nikeaan käsittelee samaa aikakautta kuin Mihin varhaiset kristityt uskoivat, mutta näkökulma on historiantutkimuksen. Johtopäätökset ovat kuitenkin samanlaisia kuin Räisäsen teoksessa: kristillisen opin sisältö ei ole itsestäänselvyys vaan seurausta varhaisten kristittyjen yhteisön monenlaisista sisäisistä kamppailuista ja neuvotteluista, joiden pohjalta Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 muotoiltiin ensimmäinen yleinen esitys kristinuskosta.



Pasi Toiviainen: Ilmastonmuutos. Nyt. (Otava 2007)

Toisin kuin muutamille ystävilleni minulle Pasi Toiviaisen suosittu ilmastonmuutoskirja ei ollut käänteentekevä tai silmiä avaava teos. Olenhan ollut tietoinen ilmastonmuutoksen vaaroista jo aivan lapsesta asti. Silti olen lukenut kirjan luultavasti ainakin neljään kertaan kokonaan ja parhaat palat vielä useammin. Olen käyttänyt sitä myös eräänlaisena ilmastonmuutoksen käsikirjana. Lähes kymmenen vuoden jälkeen osa kirjan sisältämästä tiedosta alkaa toki olla jo aika vanhaa. Uusi tutkimus ei kuitenkaan ole vesittänyt kirjan perussanomaa, vaan päinvastoin ilmastonmuutos näyttää entistä vakavammalta uhkalta, johon pitäisi reagoida entistä kiivaammin. Vaikka kirjan aihe on ahdistava ja huolestuttava, henkilökohtaisen näkökulman ja synkähkön huumorin ansiosta se on vauhdikasta ja viihdyttävää luettavaa.

Osmo Soininvaara: Vauraus ja aika (Teos 2007)

Suuri osa suomalaisista ja länsimaalaisista ylipäätään on jo vaurastunut niin paljon, ettei lisäraha enää lisää onnellisuutta. Ihmiset kaipaavat enemmän lisää vapaa-aikaa, jonka voi käyttää perheen kanssa oleiluun tai muuhun mielekkääseen olemiseen. Soininvaara osoittaa kirjassaan, että leppoistaminen olisi myös mahdollista totetuttaa. Luin kirjaa yhdellä kengännauhabudjetin tunturireissulla. Olin tuolloin juuri valmistunut työttömäksi maisteriksi, ja vuosien opintotuella elämisen jälkeen työmarkkinatuki tuntui suurelta summalta. Syksyllä aloitin ensimmäisessä oikeassa työpaikassa. Vaikka rahaa oli enemmän, elämän mielekkyys ei suuresti kasvanut. Oma elämäntilanne tuntui vahvistavan Soininvaaran väitteet. Mieluummin aikaa kuin rahaa.


Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit (WSOY 2016)

Harva kirja on saanut osakseen sellaista ministeritason mainoskampanjaa kuin kevään uutuuskirja Suomalaiset fasistit. Aihe on siis edelleen arka. Silvennoinen, Tikka ja Roselius eivät kuitenkaan sievistele. En ole vieläkään lukenut kirjaa aivan loppuun, mutta uskallan kuitenkin suositella sitä. Se on hyvä esimerkki tietokirjasta, joka hallitsee myös tarinankerronnan paremmin kuin useimmat romaanit. Aiheesta maalataan kirjan sivuilla elävä kuva.


Nettisivut:

AntroBlogi: Ilahduttava uusi sivusto, joka esittelee suomalaisten kulttuuri- ja sosiaaliantropologien tutkimusta ja tarjoaa antropologisia näkökulmia ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Pirteää tieteen popularisointia!

Gaia: Luonnontieteellisiin tosiasioihin nojaava ilmasto- ja energiatiedon aarreaitta, jossa haihattelijat saavat kyytiä.

Sukuposti: Valtava määrä erirotuisten hevosten sukutauluja, kuvia ja muuta tietoa hevosista. Kansainvälisestikin ainutlaatuinen tietokanta on todellinen kulttuuriteko.

Veðurstofa Íslands - Jarðskjálftar: Islannin ilmatieteen laitoksen maanjäristyssivu, joka on tarjolla myös englanniksi. Aloin seurata sivua, kun Eyefjallajökull alkoi osoittaa merkkejä lähestyvästä purkauksesta keväällä 2010. Purkauksen seurauksethan me kaikki varmaankin muistamme. Vihje: Bárðarbungalla näkyy taas tapahtuvan.

SA-kuva-arkisto: Tiedotuskomppanioiden ottamat valokuvat toisen maailmansodan ajalta ovat nyt vapaasti kaikkien käytettävissä. Näitä kuvia selatessa kuluu helposti tovi jos toinenkin.


Haastan mukaan seuraavat blogit:

Sinisten ajatusten hautausmaa
Palautekytkentöjä
Jokken kirjanurkka

Luetko tietokirjoja, mutta et saanut haastetta? Ei haittaa, nappaa haaste lennosta kiinni.

Aiemmat kirjoitukseni tietokirjoista löytyvät näppärästi tietokirja-tunnisteella.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

1700-luvulla tiedemiehet keskustelivat, onko eläinlajin sukupuutto ylipäätään mahdollinen. Eihän luonto voi harrastaa sellaista tuhlausta! Keskustelu sai alkunsa, kun löydettiin luita, jotka olivat peräisin nykymaailmassa tuntemattomista eläimistä. Mitä ne olivat ja miksei niitä ollut enää? Kukaan aikalaisista ei kuitenkaan ollut vielä koskaan nähnyt yhdenkään lajin häviävän. Seuraavalla vuosisadalla puolestaan oli jo selvää, että ihminen pystyy hävittämään lajeja ikuisiksi ajoiksi. Kuuluisimpia esimerkkejä oli pingviiniltä näyttävä, lentokyvytön siivetönruokki, jonka suunnattomat pesimäpopulaatiot hävitettiin pohjoisilla merialueilla merenkulkijoiden ruoaksi ja polttoaineeksi vain muutaman vuosikymmenen kuluessa. Sukupuutoista oli tullut arkista todellisuutta.

Meidän aikanamme valtava osa lajeista on jo kadonnut tai ainakin vaarassa kadota. Syyllisen jokainen näkee katsoessaan peiliin. Tuhoa voi verrata vain niihin viiteen aikaisempaan sukupuuttoaaltoon, joiden aikana suurin osa maapallon lajeista kuoli valtavien asteroiditörmäysten, suurimittaisen tulivuoritoiminnan tai muiden sellaisten syiden vuoksi. Tulee surku monia viehättäviä lajeja, mutta samalla herää myös kysymys, miten meidän itsemme käy.

Pulitzerillakin palkittu tietokirja Kuudes sukupuutto kuvaa yhdysvaltalaisen toimittajan Elizabeth Kolbertin matkoja ympäri maailmaa entisten ja nykyisten sukupuuttojen jäljillä. Kirjassa on tuhdisti tietoa, mutta henkilökohtainen näkökulma tekee siitä yllättävänkin kepeää ja viihdyttävää luettavaa. Ironista kyllä matkustelu mainitaan myös yhdeksi syyksi lajien ahdinkoon. Matkustavaisten mukana kulkee taudinaiheuttajia ja vieraslajeja, jotka ovat koituneet muun muassa useiden sammakkolajien kohtaloksi. Muita ihmisen aiheuttamia uhkia luonnon monimuotoisuudelle ovat muun muassa ilmastonmuutos, merten happamoituminen ja elinympäristöjen pirstoutuminen. Pahin on silti kaikkien näiden tekijöiden yhteisvaikutus ja muutoksen nopeus, jotka tekevät lajien sopetumisesta uusiin olosuhteisiin äärimmäisen vaikeaa. Riittääkö niissä enää geneettistä potentiaalia vai onko tulevaisuus jättiläisrottien?

Vaikka ihmisen aiheuttamat sukupuutot yleistyvät tavattomasti yhteiskuntien modernisaation myötä 1800-luvulla, kirjassa pohdiskellaan paljon, missä määrin ihminen on koskaan pystynyt elämään sopusoinnussa luonnon kanssa vai onko sen tavaton sopeutumiskyky aiheuttanut ongelmia aina. Onhan nykyihminen vieraslaji kaikkialla muualla kuin lajin syntysijoilla Itä-Afrikassa. Niin kutsutun megafaunan katoamiseen metsästäjäkansat vaikuttivat osaltaan jo pian viimeisimmän jääkauden päättymisen jälkeen, ja hätkähdyttävintä on arvuutella nykyihmisen osuutta muiden ihmislajien kuten neandertalinihmisen sukupuuttoon lajien eläessä vielä rinnakkain.

Olen ilmeisesti viettänyt tarpeeksi aikaa synkähköjen tulevaisuudenvisioiden parissa, koska nykyisen sukupuuttoaallon suuret linjat tuntuivat jo kovin tutuilta. Joihinkin menneisyyden aiheisiin olisin tahtonut lisätä, että luultavasti perimmäinen syy tapahtumiin on ollut ihmisen ja luonnollisen ympäristönmuutoksen yhteisvaikutus. Neandertalilaisistakin on parin viimeisen vuoden aikana tullut niin paljon uutta tietoa, että osa Kolbertin pohdinnoista vaikuttaa jo hiukan vanhentuneilta. Melkeinpä mielenkiintoisimmalta osalta kirjassa tuntuukin tieteenhistoriallinen osuus, jossa kerrotaan, kuinka varhaiset tutkijat pääsivät aikaisempien sukupuuttoaaltojen jäljille ja millaisiin päätelmiin ne heidät veivät.

Kirjan lopussa Kolbert pohtii tietenkin, kuinka sukupuuttoja voitaisiin tulevaisuudessa vähentää. Sukupuuttoaaltoa vaivaa kuitenkin sama pulma kuin ilmastonmuutosta: ongelmien mittakaavaa on vaikea edes yrittää ymmärtää, saati että niihin löytyisi edes suurin piirtein mahdollisia ratkaisuja.

Kirjan suomenkielinen käännös on loistava. Täytyy ihailla suomentaja Pirkko Vesterisen osaamista. Teoksessa mainitaan hengästyttävä määrä lajeja, joille on löytynyt myös suomenkielinen nimi. Tämän on täytynyt vaatia suunnatonta vaivannäköä.

Kirjaa on näköjään luettu blogeissa melko paljon: Eniten minua kiinnostaa tie, Kaiken voi lukea, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa.


Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto. Luonnoton historia (Atena 2016)
Alkuteos: Sixth Extinction. An Unnatural History (2014), suom. Pirkko Vesterinen

Ville Raivio: Klassikko

Isäni on opettanut, kuinka ei-toivotut seurailijat karistetaan kannoilta maastossa. Yksi keino ovat yllättävät ja epäjohdonmukaiset suunnanmuutokset, jollaisiin tämä blogikin näyttää turvautuvan - ilmeisen huonolla menestyksellä, sillä viime kuussa kävijöitä oli enemmän kuin koskaan. Kiitos siitä.

Joka tapauksessa ainakin omasta mielestäni on ollut yllättävää, että olen viettänyt monia hauskoja miesten pukeutumisoppaan seurassa - siitä huolimatta, että olen nainen ja ulkoiselta olemukseltani, öh, hiukan nuhjuinen. Onhan yliopistoihmisen virkapuku risa villapaita ja huonosti istuvat farkut. Ehkäpä kuitenkin juuri sitä syystä minua miellyttää nähdä ihmisiä, jotka jaksavat panostaa pukeutumiseensa.

Ville Raivion Klassikko on osoitus valtavasta paneutumisesta asiaan. Se on opas klassiseen miesten pukeutumiseen, mutta samalla se esittelee sekä pukeutumisen kulttuurihistoriaa että vähintäänkin rivien välissä uudelleen syntynyttä nuorten keikarien alakulttuuria. 1970-luvulla yleinen yhteiskunnan demokratisoituminen johti nimittäin vapaamuotoisempaan pukeutumiseen, mutta klassinen tyyli ei kadonnut mihinkään. Nykyään klassinen tyyli ei ole useimmille miehille itsestäänselvyys, mikä on tehnyt siitä sitäkin innostuneemman harrastajajoukon kiinnostuksen kohteen ja elämäntavan. Luulenpa, että myös 1920-luvun Kalle Björk olisi viihtynyt tämän kirjan parissa.

Klassikko esittelee tyylikkään miehen vaatekaapin kokonaisuudessaan: puvut, takit, housut, neuleet, kengät, asusteet ja tietenkin myös juhlapukineet. Ratsastuksen harrastajalle monet vaatekappaleet ovatkin tuttuja: jodhpur-kengät, tikkiliivit, plastronit, argyle-kuvioiset polvisukat (oma suosikkini!), mutta myös knallit, silinterit ja frakit osana kouluratsastuksen kilpailuasua... Huvittavaa kyllä sottainen ja rapainen hevosurheilu näyttää säilyttäneen monia klassisen pukeutumisen elementtejä, mutta onpa toisaalta moni vaatekappale saanut alkunsakin yläluokan ratsastusharrastuksen tarpeista.

Vaikka alaotsikko tarjoaa kirjaa "jokaiselle miehelle", se lienee suunnattu ensisijaisesti asiaan jo jonkin verran perehtyneille. Kirjan loppuun sijoitetusta sanastosta huolimatta tekstiä on nimittäin hieman hankala seurata ilman aiempaa perehtymistä asiaan. Ymmärrän, että havainnollistavan kuvituksen hankkiminen on aina työlästä, mutta suurempi määrä kuvia olisi tehnyt tekstistäkin helpommin luettavaa. Annan esimerkin: "Raglanin hihan sauma leikataan luonnollisen logaritmin muotoiseksi, jolloin hiha yltää kainalon alta kauluksen alle." Käsi pystyyn, kuka ymmärsi hihan muodon ilman kuvaa - jollainen löytyy vasta kuusi sivua myöhemmin!

Raivio toteaa, että laadukkaat vaatteet palvelevat pitempään, säästävät luonnonvaroja ja tulevat lopulta edullisemmaksikin kuin heikkolaatuiset tuotteet. Kannattaa hoitaa ja korjata, ei aina ostaa uutta. Kirjassa on runsaasti hoitovinkkejä eri materiaaleille, ja osa niistä päätyy taatusti käyttöön tässäkin huushollissa. Käsittelin muun muassa vanhat mokkanahkanilkkurit miltei uuden näköisiksi!

Järkiperäiset selitykset ovat kuitenkin asia itsessään, ja toinen asia on se, että kirjoittajankin suurin innoittaja lienee kauniiden vaatteiden tuottama esteettinen mielihyvä, jota Raivio ei pyri mitenkään peittelemään. Miksi pitäisikään? Sellaisetkin asusteet, joita kukaan ei voi nähdä, tuottavat tyylikkäinä ja huolellisesti harkittuina salaista iloa kantajalleen. Entäs mitä tehdä, kun uudet kengät on ostettu ja rasvattu kenkävoiteella? "Tämän jälkeen aineen jäännökset hangataan puuvillaliinalla pois ja paria ihastellaan." Älkää unohtako ihastelua!

Kirjassa miltei nautinnollisinta onkin Raivion suomen kieli, joka on yhtä aikaa kekseliäistä ja huoliteltua, kuten tyylikkään keikarin pukeutuminenkin.

Kävin äskettäin konsertissa, jonka yleisössä oli monenlaisia vaatteita. Tein paljon huomioita kirjasta oppimani perusteella.


Ville Raivio: Klassikko - Jokaisen miehen tyylikirja (Tammi, sa., 2015?)

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen

1965 on aivan satunnaisesti valittu vuosi, josta tuli viime vuonna kuluneeksi mukava määrä vuosikymmeniä. Muistikuvissa siitä on tullut myös vuosi, johon 60-luvun edistysusko huipentui. Tuon vuoden jälkeen pessimismi korvasi edistysuskon. Näin kertoo filosofi Tommi Uschanov uusimmassa kirjassaan Hätä on tarpeen. Se sopisi mainiosti taustoittamaan vaikkapa äskettäin lukemaani romaania Jos ei tiedä.

Toiseen maailmansodan päätyttyä jo rauhantila tuntui ihmisistä huomattavalta parannukselta. Sodan jälkeen eurooppalaisten enemmistö pääsi ensimmäistä kertaa käsiksi nykyaikaisiin mukavuuksiin. 60-lukua muistetaan aikana, joka toi juoksevan veden tavallisten ihmisten asuntoihin. Talous kasvoi hurjasti, ja tieteen edistymisen uskottiin ratkaisevan vielä olemassa olleet ongelmat. Ideologioiden välisten taisteluiden nähtiin päättyneen - voitaisiin päästä lopputulokseen, joka häivyttäisi niiden väliset erot ja tyydyttäisi kaikkia osapuolia. Talouskasvun turvin kaikissa länsimaissa pystyttiin laajentamaan julkista sektoria ja tarjoamaan kansalaisille entistä parempia palveluita. Näkyvissä ei ollut mitään syytä epäillä, etteivätkö elinolot paranisi entisestään tulevaisuudestakin.

Sitten tapahtui jotakin. Jo 60-luvun loppupuolella alettiin epäillä, pystyykö talouskasvu sittenkään tekemään ihmisistä entistä onnellisempia. Seuraavalla vuosikymmenellä optimismi karisi erityisesti Englannissa, missä yhteiskunnan alettiin nähdä olevan suorastaan romahduksen partaalla kaikkine uusine tehtävineen. Edessä olisi taantuminen kehitysmaiden tasolle - tai ainakin kommunistinen vallankaappaus, jonka nähtiin jo osaksi toteutuneen.

Toinen maa, jonka politiikan muutoksia Uschanov pohtii, on Yhdysvallat. Yhdysvaltoja käsittelevässä luvussa on aika paljon samaa kuin aiemmassa, silmiä avaavassa Long Play -artikkelissa. 60-luvulla optimismi oli valoilla Yhdysvalloissakin, ja maata pidettiin esimerkillisenä Euroopassakin. Yhdysvaltain maltillista poliittista kulttuuria ihailtiin, samoin kiihkotonta uskonnollisuutta ja sosiaaliturvan parannuksia. Mikään näistä asioista ei tule mieleen, kun miettii Yhdysvaltoja nykyään.

Uschanovin mukaan Yhdysvaltain politiikan suunnan käänsivät Vietnamin sota ja rotukiistat. Ne veivät uskon amerikkalaiseen yhtenäiskulttuuriin. Mustien kansalaisoikeudet olivat liikaa erityisesti etelävaltioiden konservatiiveille, jotka niitä vastustaessaan avasivat oven kaikelle muullekin kiihkoilulle. Minusta yksinomaan tämä selitys riittää tekemään ihmisestä pessimistin. Älytöntä!

Maamme eturivin älykköihin kuuluva Uschanov tekee tapansa mukaan huolellista työtä tonkiessaan menneisyydestä esiin yllättäviä tosiasioita, jotka kumoavat piintyneitä uskomuksia. Englantia ja Yhdysvaltoja käsittelevissä luvuissa on paljon uutta tietoa, mutta mielenkiintoisin on kuitenkin päätösluku, jossa Uschanov pohtii tosiasioiden valossa, onko kulttuuripessismiin aihetta. Hän huomauttaa, että modernisaatio jatkui, vaikka ihmiset menettivät uskonsa siihen. Ihannoidulla 60-luvulla esimerkiksi sosiaalietuudet olivat todella vaatimattomia nykytasoon verrattuina, mutta silti niiden nähtiin todistavan, että valtio pitää huolen omistaan. Suomessa muun muassa lapsikuolleisuus on vähentynyt huomattavasti 60-luvun jälkeenkin. Samoin erityisesti henkirikokset ovat vähentyneet. Suomi on todellisuudessa muuttunut viime vuosikymmenien aikana entistä turvallisemmaksi maaksi.

Uschanovin mukaan Suomi on tosin sikäli poikkeus, että täällä kehitysoptimismi piti pintansa 90-luvun alun lamaan asti, jonka jälkeen pessimisteiltä omaksuttiin nekin ajatukset, joista muualla oli jo luovuttu. Jos katastrofitunnelma ja tosiasiat ovat ristiriidassa, sen pahempi tosiasioille.

Ennen kirjan lukemista pelkäsin, että pessismin kritiikki tarkoittaisi todellisten ongelmien kieltämistä. Siihen Uschanov ei kuitenkaan sorru. Hänen mielestään esimerkiksi ilmastonmuutoksesta kannattaakin olla huolissaan, mutta samalla hän kysyy, olisiko tämäkin ongelma voitu ratkaista, jos siihen olisi tartuttu ajoissa 60-lukulaisen optimismin hengessä. Miksei - kaikki tarvittava teknologiahan olisi ollut olemassa. Kuten Uschanov huomauttaa, sen enempää optimismi kuin pessimismikään eivät itsessään määritä lopputulosta. Optimismi on hyväksi, jos se kannustaa tarttumaan asioihin, ja haitaksi, jos oletetaan ongelmien ratkeavan itsestään.

Melkeinpä miellyttävintä kirjassa on, että siinä osoitetaan yhteiskunnallisten kehityskulkujen olevan seurausta ihmisten tekemistä päätöksistä. Kehitys ei ole vääjäämätöntä, eikä se perustu esimerkiksi kansanluonteeseen. Koska asiat ovat ennenkin muuttuneet, niitä voidaan muuttaa myös tulevaisuudessa. Kulttuuri muuttuu, kun sitä muutetaan.

Kirjasta on blogannut myös Eniten mina kiinnostaa tie -blogin Suketus.


Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen - kulttuuripessimismin nousu 1965-2015 (Teos 2015)

Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät

On monia tieteenaloja, joiden tutkimusta harrastajien havainnot vievät oikeasti eteenpäin - esimerkiksi tähtitiede tai lintutiede. On kuitenkin harvinaista, että harrastelija pystyisi kumoamaan kokonaan ammattitutkijoiden vakiintuneet teoriat. Todennäköisyydet eivät ole hänen puolellaan. Monipuolisena scifi- ja tietokirjailijana tunnettu Risto Isomäki on silti päättänyt yrittää. Uusimmassa kirjassaan hän kyseenalaistaa vallitsevan käsityksen Salpausselkien synnystä ja tarjoaa tilalle omaa teoriaansa, jolla hän näkee olevan merkitystä myös nykyajan ja lähitulevaisuuden kannalta.

Koulukirjojen mukaan Etelä-Suomen halki kulkevat poikkiharjut, Salpausselät, syntyivät viimeisimmän jääkauden sulamisvaiheen seisahtuessa pariin otteeseen. Kun jäätikönreuna jämähti paikalleen ilmaston väliaikaisesti kylmetessä, sulamisvedet kasasivat tuohon kohtaan suuren määrän irtainta ainesta. Isomäen mielestä asia on päinvastoin: hänen mukaansa Salpausselät syntyivät kiihkeimmän sulamisvaiheen aikana ja ilmaston kylmeneminen oli seurausta mannerjäätikön oletettua nopeammasta ja dramaattisemmasta sulamisesta. En rupea referoimaan Isomäen teoriaa tämän tarkemmin vaan jätän vähän jännitystä mahdolliselle lukijalle.

Koulukirjoissa on toki paljonkin väärää tai vanhentunutta tietoa aiheesta riippumatta, mutta se vähä, mitä ammattigeologit ovat suostuneet Isomäen teoriaa kommentoimaan, on ollut sangen kriittistä. Tiedeyhteisö on paremmin ajan tasalla kuin koulukirjat, joten näiden rinnastus on vähän hassu. Kuten kirjailija itsekin toteaa, teos ei tietenkään ole mikään tieteellinen julkaisu vaan lähinnä keskustelunavaus.

Itse olen tietenkin yhtä harrastelija kuin Isomäkikin, eikä ymmärrykseni geologiasta tai jäätikkötutkimuksesta riitä siihen, että voisin tehdä oikeasti kriittisiä huomioita sen enempää hänen kirjastaan kuin tieteen vallitsevasta käsityksestäkään. Yritetään silti. Vaikka Isomäki kuvaa kirjassaan kiinnostavia havaintoja, hänen "ajatuskokeensa" eivät aivan riitä vakuuttamaan minua. Yksi syy on Isomäen kirjoitustyyli: hän esittelee ensin kokoelman havaintoja ja tarjoaa vasta sen jälkeen niille selityksen. Välillä oli vaikea pysyä kärryillä. Olisin myös kaivannut teokseen jonkinlaisia lähdeviitteitä. Onko Isomäellä esittää oikeasti mitään todisteita sen lisäksi, että hänen mielestään jotkut paikat näyttävät samankaltaisilta tai että kotipihan kalliosta löytyy jälkiä, jotka sopisivat teoriaan? Varsinkin kun geologian tuntemukseni on puutteellista, en saanut selvää, mitkä kirjan väitteistä perustuivat Isomäen omiin havaintoihin ja päätelmiin ja mitkä taas kirjallisuusluettelossa mainittuihin tutkimuksiin tai yleisesti tiedossa oleviin tosiasioihin. Hiukan mielikuvituksellisilta jotkut selitykset tuntuvat.

Välillä Isomäki ilmoittaa myös ikään kuin tosiasioina sellaisia asioita, joista minunkin tietämykseni perusteella voi sanoa, ettei se nyt aivan noin mene. Retkeilyn harrastajan silmään tökkäsi erityisesti väite, että jäätiköiden sulamisjokien vesi olisi "kuin virtaavaa kristallia" eikä siis kuljeta merkittävää määriä sedimenttiä. Ei ole kristallia - ainakin Kölivuoristossa se on maitomaisen sameaa, jopa astiassa. Varsinaisten mannerjäätiköiden vesistä minulla ei tietysti ole kokemusta.

Sulamisvettä jäätiköltä, kuva kirjoittajan.

En tosin tiedä, onko tälläkään asialla kovin suurta merkitystä, lähinnä yritän tässä takertua asioihin, joista voin väittää tajuavani jotakin. Toinen sellainen ristiriitaisuus liittyy tutkimukseen, jonka mukaan jäätikön suuri massa vetää painovoimallaan ympäröivää merivettä puoleensa, jolloin jään sulaminen saattaa jopa laskea merenpintaa jäätikön lähellä. Tämä esitetään uutena ja mullistavana tutkimustuloksena, mutta itsekin ihan harrastelijana olen lukenut asiasta jo vuosia sitten jäätiköitymisiä käsittelevistä yleistajuisista tietokirjoista. Jään massan vaikutukset merenpintaan lienevät siis myös tutkijoiden tiedossa. Jätän lukijan oman arvion varaan, onko esimerkiksi näillä asioilla mitään vaikutusta teorioiden uskottavuuteen. Kirjan lukemisen jälkeenkään en ole itse siitä aivan varma.

Vaikka suhtaudun toistaiseksi varsin skeptisesti Isomäen selityksiin, arvostan kuitenkin hänen intoaan ja kiinnostustaan mitä erilaisempia asioita kohtaan. Villejä teorioita esittäville pellepelottomille täytyy olla tilaa. Toivottavasti edes joku tiedeyhteisöstä lähtee keskustelemaan tämän kirjan väitteiden kanssa. Tiedän myös, että Isomäen kirjoitukset innostavat monia suojelemaan maapalloa muun muassa kohtalokkaalta ilmastonmuutokselta, joka nousee toki esiin tässäkin teoksessa. Järkeily menee nimittäin jokseenkin niin, että jos mannerjäätikkö on voinut romahtaa dramaattisesti menneisyydessä, niin voi käydä tulevaisuudessakin ja siinä saattaa käydä huonosti. Sitten riennetäänkin jo vauhdilla pohtimaan tulevaisuuden maatalouden näkymiä ja ilmastonmuokkauksen mahdollisuuksia. Voi toki olla, että näidenkin sinänsä erittäin ajankohtaisten ja aiheellisten ajatusten julkituomiseen olisi parempi tapa. Isomäen teksti osoittaa parhaimmillaan hurjaa hengen lentoa, huonoimmillaan taas faktat eivät vaikuttaisi olevan edes sinnepäin. Jonkinmoisesta sekavuudestaan huolimatta tämä oli kuitenkin mielestäni hauska kirja lukea näin joululomalla. Ehkä seuraavaksi saataisiin myös ammattitutkijoiden kirjoittama yleistajuinen teos aiheesta?


Risto Isomäki: Miten Salpausselät syntyivät (Into 2015)

Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi

Joskus sitä lukee sellaisia tietokirjoja, että itsekin ihmettelee. Esimerkiksi psykologi Hannele Törrösen uuden kirjan äitiyden vaietuista tunteista. Omia lapsiahan minulla ei ole. Luin kuitenkin kirjoittajan haastattelun Helsingin Sanomista ja kiinnostuin.

Edellisten sukupolvien karuja kokemuksia ei kirjassa kuitenkaan juuri käsitellä. Se lienee tarkoitettu selviytymisoppaaksi niille pienten lasten vanhemmille, joiden on vaikea löytää iloa arjestaan. Sanotaan, että kielteiset tunteet kuuluvat vanhemmuuteen. Hannele Törrönen on eri mieltä. Hänen mukaansa kielteisiä tunteita normalisoiva puhe ohittaa vanhempien todellisen hädän ja ahdistuksen. Sen asemesta pitäisi selvittää, mistä nämä tunteet johtuvat. Vanhemmilla on oikeus pyytää ja saada apua ahdistuksiinsa, ennen kuin arki käy liian raskaaksi.

Lapsen saamisen pitäisi olla iloinen asia. Törrösen mukaan se on kuitenkin myös hallitsematon ja alkuvoimainen tapahtuma, joka saattaa suistaa vanhempien suunnitelmat raiteiltaan. Monille synnytys aiheuttaa traumoja. Vauva voi tuntua ahdistavalta hirviöltä. Suhteet puolisoon ja muihin ihmisiin ovat koetuksella. Jotkut vanhemmat kohtelevat lasta epäoikeudenmukaisesti ja suorastaan julmasti. Törrönen selittää ongelmia vanhempien aiemmilla kokemuksilla. Jos on itsekin joutunut kärsimään huonoa kohtelua, on vaikea luoda suhdetta omaan lapseen. Tässä kohtaa aiempien sukupolvien kokemukset astuvat kehään.

Kirjan tähän puoleen en tietysti täysin toisen alan edustajana osaa ottaa kantaa. Kirjassa on kuitenkin muutakin, muun muassa keskustelua sukupuolesta ja yhteiskunnasta. Joidenkin kannanottojen perusteella kirjoittajalla vaikuttaa olevan traumoja 80-luvun radikaalifemismistä. Oman sukupolveni naiselle osa hänen kritisoimastaan keskustelusta tuntuu täysin vieraalta. Nykyfeminismissä ei esimerkiksi vastusteta miehiä vaan sukupuolijärjestelmän piirteitä, jotka sortavat sekä naisia että miehiä. Onhan miesfeministejäkin olemassa. Kirjassa esitetyssä tasa-arvoajattelun kritiikissä on kuitenkin myös erittäin kiinnostavia ajatuksia. Lienemme samaa mieltä siitä, että isien aktiivinen vanhemmuus on vain hyvä asia, mutta Törrönen näkee samalla äitien keskinäisten verkostojen heikentyneen. Hänen mukaansa tarvitaan myös sellaisia yhteisöjä, joissa samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat jakaa kokemuksiaan. Miten mahtaa olla? Eihän yhteinen biologinen sukupuolikaan välttämättä takaa sitä, että toisen kokemuksen voisi ymmärtää. Toisaalta yhteisön typistyminen ydinperheeseen on omiaan luomaan kohtuuttomia vaatimuksia puolisoa kohtaan.

Törrönen moittii suomalaista kulttuuria muutenkin siitä, että odottava ja synnyttänyt äiti jätetään kovin yksin. Ihanteena on nopea paluu takaisin yhteiskuntaan ja ikään kuin entiseen elämään. Äitiyttä ei arvosteta yhtä paljon kuin työelämässä menestymistä. Itsenäisyyden toinen puoli on yksinäisyys. Etenkin ahdistuksissa elävien vanhempien pitäisi saada jakaa ajatuksiaan muiden ihmisten kanssa. Väsynyt äiti tarvitsee hoivaa ja kuuntelijaa. Hyvänä esimerkkinä oikeanlaisesta yhteisöllisyydestä Törrönen mainitsee sosiaalisen median hätäkahviverkoston.

Suomalaisen yhteiskunnan yksinäisyyden vastakohtana Törrönen kuvaa "primitiivisten kansojen viisautta". En tiedä, onko tämä enemmän koomista vai karmeaa - etenkin kun hän ilmeisesti laskee primitiivisiin kansoihin myös länsimaiden ulkopuolelta tulleet maahanmuuttajat. Hän esittää naiiveja yleistyksiä tyyliin "Afrikassa naisen keho on pyhä - länsimaissa taas kurinpidon kohde". Kyllä kehollisuus on kontrolloitua kaikissa kulttuureissa, vaikkakin eri tavoilla. On tietysti hienoa, että kirjoittaja pyrkii näkemään toiseudessa etupäässä hyviä puolia, mutta tällainen lähestymistapa palvelee kuitenkin lähinnä länsimaisen elämäntavan kriitikon eksotiikannälkää ja jättää huomiotta näihin vieraisiin tapoihin sisältyvät valtarakenteet. Minua on muutenkin aina ärsyttänyt, kun lastenkasvatuksessa vedotaan esimerkiksi metsästäjä-keräilijäkansojan "luonnollisiin" tapoihin - unohtaen, että perinteisesti näissä yhteisöissä vain puolet lapsista on selvinnyt aikuiseksi ja pikkulapsia jopa surmataan, jos yhteisö ei pysty huolehtimaan heistä. Toki voidaan ajatella, että vieraista kulttuureista (tai pikemminkin oletuksesta, millaisia nämä kulttuurit ovat) omaksuttaisiin vain hyvät käytännöt. Toiseuden ihailu voi kuitenkin olla myös sen vähättelyä, typistämistä omien kuvitelmien välikappaleeksi. (Ehkä tämä kohtuuton ärsyyntyminen johtuu siitä, että tunnistan ajatuksista itseni nuorena opiskelijana.) Kirjassa on muitakin väitteitä, joihin kriittinen lukija kaipaisi lähdeviitettä. Onko kyse tutkimustuloksista vai Törrösen omista kokemuksista psykologin työssä? Ja mistä ovat peräisin kursivoidut kertomukset esimerkkiperheistä? Ovatko ne kirjoittajan sepittämiä vai todellisten ihmisten tarinoita?

Nämä ovat tietenkin sivuseikkoja itse aiheen kannalta. Pikkulapsiperheiden kohtaamia ongelmia ja kielteisiä tunteita käsitellään kirjassa monipuolisesti ja käytännönläheisesti. Pääpaino on siinä, miten ongelmat voidaan tunnistaa ja ratkaista. Kirjan perusviesti on optimistinen: vaikeista tilanteista selviytyy. En tosin tiedä, jaksaako lopenuupunut ihminen lukea tällaista kirjaa, mutta ainakin se tarjoaa ajattelemisen aihetta meille muille. Miten voisimme olla vaikeuksiin joutuneiden tukena - vähättelemättä heidän kokemuksiaan?


Hannele Törrönen: Vauvan kanssa vanhemmiksi. Selviytymisen ja ilon kirja (Kirjapaja, 2015)

Agneta Rahikainen: Edith

Kirjoitin keväällä Edith Södergranin runoista sen suuremmin aiheeseen perehtymättä, pelkkien runojen herättämien mielikuvien perusteella. Nyt puoli vuotta myöhemmin tartuin runoilijan elämästä ja hänen teostensa vastaanotosta kertovaan perusteelliseen kirjaan ja opin, ettei keväinen ennakkoluulottomuuteni ollut välttämättä lainkaan huono vaihtoehto. Tutkija Agneta Rahikainen nimittäin moittii aiempia Södergran-tulkintoja ankarasti, koska niissä on keskitytty kirjailijan todellisiin ja kuviteltuihin elämänvaiheisiin ja niiden oletettuihin heijastuksiin runoissa.

Rahikaisen teos käsittelee sekä runoilija Södegranin elämää että myyttejä, joita hänestä on pyritty rakentamaan hänen varhaisen kuolemansa jälkeen. Teoksen alkuperäinen ruotsinkielinen nimi Kampen om Edith kertoo suomenkielistä paremmin, mistä kirjassa on kyse. Södergranin kuoltua hänen lähipiirinsä ja tutkijat kamppailivat ankarasti siitä, kuka saa ja pystyy tulkitsemaan runoilijan tuotantoa. Runoilijan henkisen perinnön omivat ennen kaikkea hänen ystävänsä Hagar Olsson ja Elmer Diktonius, jotka antoivat ymmärtää, ettei Södergranin runoja pysty tulkitsemaan, ellei ole tuntenut tätä henkilökohtaisesti. Runot samaistettiin suoraan runoilijaan itseensä, ja henkilökohtaisen ystävyyden vaatimus antoi avaimet Södergran-tulkintaan niille harvoille, jotka saattoivat kehuskella tunteneensa hänet edes jollakin tasolla. Myöhemmin myös tutkijat omaksuivat etenkin Olssonin näkemykset ja niitä ryhdyttiin toistamaan jokseenkin kritiikittä varhaisissa tutkimuksissa ja elämänkerroissa.

Erityisen vaikusvaltaisena Rahikainen pitää ruotsalaisen tutkijan Gunnar Tideströmin Södergran-elämänkertaa, jossa Tideström tulkitsi Södergranin runoja elämänkerrallisesta ja psykologisoivasta näkökulmasta. Hän etsi niistä todisteita muun muassa runoilijan mielenterveysongelmista ja miessuhteista. Hänen runoihin ja runoilijan etäisesti tunteneiden henkilöiden muisteloihin perustuvat päätelmänsä ovat toinen toistaan hurjempia eivätkä anna järin mairittelevaa kuvaa 1940-luvun kirjallisuudentutkimuksen menetelmien tieteellisyydestä. Tideström muun muassa pyysi rotuteoreetikkoa arvioimaan valokuvista, mahtaako runoilijalla olla itäistä verenperintöä, mikä selittäisi hänen erikoisia ajatuksiaan. Etenkin nuoruuden runojen tulkinnoista on menty aivan salvästi metsään. Huh huh, jos joku rupeaisi arvioimaan minunkin mielenterveyttäni teini-iän ylidramaattisten runopiiperrysten perusteella...! Pelottaa ajatuskin.

Nuorena kuollut Södergran oli myytinrakentajille otollinen kohde hiukan samoista syistä kuin Lauri Törni, josta kirjoitin blogin alkutaipaleella. Hän ei jättänyt jälkeensä muistelmia tai päiväkirjoja vaan päinvastoin tuhosi papereitaan, joten lähteiden puutteessa tie oli auki villeille teorioille hänen elämästään. Södergranin hahmo oli tärkeä hänen ystävilleen, jotka kenties pyrkivät korostamaan omaa merkitystään hänen tulkkeinansa, mutta myös modernistirunoilijoille ylipäätään. Lisäksi hänestä tehtiin osa itsenäisyyden ajan suomenruotsalaisen vähemmistöidentiteetin rakentamista. Rahikaisen kirja paljastaa hauskasti, miten huonosti todellinen Södergran sopi siihen kuvaan, jollaisena hänet haluttiin nähdä.

Södergran-myytti esitti runoilijan impulsiivisena luonnonlapsena, jonka elämää sairaus ja kuoleman läheisyys verhosi. Myytin mukaan hän kärsi myös köyhyydestä ja nälästä ja eli eristyksissä muusta maailmasta kaukana Raivolan kylässä Karjalankannaksella. Runoilijaa pidettiin modernismin väärinymmärrettynä ja pilkattuna esitaistelijana, joka loi ihmeellisellä tavalla aivan uudenlaisen runokielen vailla mitään vaikutteita muilta modernistirunoilijoilta.

Rahikaisen mukaan oikeastaan mikään osa myytistä ei pidä täysin paikkaansa. Tieto siitä, että runoilija kuoli keuhkotautiin, hallitsee myöhempiä tulkintoja hänen elämästään. Runoilija eli kuitenkin pitkiä aikoja varsin terveenä, ja kurjuudestakin hän kärsi vasta aiemmin varsin varakkaan perheen menetettyä omaisuutensa Venäjän vallankumouksessa. Useimpiin ajan naiskirjailijoihin verrattuna Södergranilla oli hyvät edellytykset keskittyä runoilijanuraansa. Myytinrakentajat unohtivat aktiivisesti sen, että Södergran oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa Pietarissa ja saanut siellä monipuolisen koulusivistyksen saksankielisisessä tyttökoulussa. Hän osasi myös useimpia eurooppalaisia sivistyskieliä ja oli matkustellut Euroopassa. Hänelle ei ollut mitenkään itsestään selvää ryhtyä runoilemaan nimenomaan ruotsiksi. Ensimmäiset runonsa hän kirjoitti koulukielellään saksaksi. Södergranin liiallinen kosmopoliittisuus tuntuu olevan ongelma sekä luonnonlapsimyytin että suomenruotsalaisen identiteetin rakentajille. Myös Karjalankannas oli varsin vilkasta ja kultturellia seutua, jollaisena sitä kuvailivat myös varsin läheltä runoilijan kotiseutua kotoisin olevat sukulaiseni. Södergran ei elänyt varsinaisesti syrjäseudulla kaukana sivistyksestä ja vaikutteista.

Sinänsä minusta kirjan kuvaus autonomian loppuvaiheen monikielisestä ja monikulttuurisesta suomalaisuudesta on melkeinpä kirjan kiinnostavimpia ja ajatuksia herättävimpiä osuuksia, kuten myös Rahikaisen pohdinnat naisen roolista kirjallisuudentutkimuksen kohteena. Södergran oli epäilemättä omintakainen ja epäsovinnainen persoona, ja osa hänen runoistaan oli uskalletun eroottisia. Koska hän ei sopinut miestutkijoiden käsityksiin siitä, miten suomalaisen naisen on syytä käyttäytyä, hänet pyrittiin leimaamaan mielisairaaksi tai ainakin vierasveriseksi. Tässä yhteydessä feministinen tulkinta tuntuu erinomaisen uskottavalta.

Kirjassa on ansiokasta nimenomaan myyttien purkaminen. Toisaalta Rahikainen esittää myyttikritiikkiään jo elämänkertaosuuden yhteydessä, minkä vuoksi kirjassa on jonkin verran toistoa ja jankutusta. Uskoisimme vähemmälläkin. Södergranin runoja teoksessa pohditaan ja analysoidaan varsin vähän. Etenkin oma suosikkini Landet som icke är sivutetaan muutamalla maininnalla, mikä on hiukan sääli.


Agneta Rahikainen: Edith - runoilijan elämä ja myytti (Schildts & Söderströms 2014)
Alkuteos: Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran, suom. Jaana Nikula

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Historiantutkimuksessa ei ole tärkeää ainoastaan se, että se tarjoaa tietoa menneisyydestä. Vielä tärkeämpää on, että se purkaa mustavalkoisia ja stereotyyppisiä käsityksiä. Siksi on ihanaa, että Suomessa kirjoitetaan sellaisia kirjoja kuin Piikojen valtakunta, joka perustuu Tiina Miettisen väitöstutkimukseen naisten elämästä 1600- ja 1700-lukujen Suomessa.

Miettisen mukaan käsitys menneisyydestä perustuu ennen kaikkea yläluokan elämään, mikä onkin luonnollista, sillä se on tuottanut eniten kirjallisia lähteitä, joita tutkia myöhemmin. Tavallinen kansa on näyttäytynyt tutkimuksessa lähinnä numeroina tilastoissa. Toisenlaisia lähteitäkin kuitenkin on, esimerkiksi oikeudenkäyntiasiakirjat, joiden perusteella Miettinen on tarkastellut maaseudun tavallisten naisten kohtaloita. Niiden kautta avautuu monipuolinen ja värikäs kuva aikakauden elämästä. Niin sanotun mikrohistorian periaatteiden mukaan laajempia ilmiöitä ja rakenteita valotetaan muutamien nimeltä tunnettujen esimerkkihenkilöiden elämäntarinoiden kautta. Se tekee kirjasta sujuvaa ja jännittävää luettavaa, mutta nostaa esiin myös yksilöt valintoja tekevinä toimijoina.

Se toinen yleinen käsitys nimittäin on ollut, että tuon aikakauden naisten elämä on ollut pelkkää kurjuutta ja köyhyyttä vailla mahdollisuuksia puolustautua paitsi miesten, myös ylempien luokkien sortoa vastaan. Tämäkään asia ei Miettisen mukaan ole yksinkertainen. On totta, että tuon ajan yhteiskunta oli äärimmäisen epätasa-arvoinen. Naiset olivat lainkin mukaan miesten holhouksessa. Heidän asemaansa vaikutti myös perheen omaisuus ja suhteet. Isän asema oli tärkeä, samoin muiden miespuolisten sukulaisten. Mitä enemmän maata, sitä paremmat asetelmat avioliittomarkkinoilla, ja avioliittohan oli tuohon aikaan sekä miesten että naisten elämän luonnollinen tavoite.

Toisaalta yhteiskunnan viralliset säännöt ja yksilöiden todelliset teot ovat kaksi eri asiaa. Naiset saattoivat harjoittaa pienimuotoista liiketoimintaa, vaikkei siihen virallisesti lupaa ollutkaan. Etenkin ylempien yhteiskuntaluokkien naiset saattoivat jopa saada oikeuden päättää itse omasta taloudestaan. Naisilla oli muutenkin yllättävän paljon valinnanvaraa etenkin kuin lait ja määräykset eivät aina järin hyvin kuvanneet todellisen elämän käytäntöjä. Yhteiskuntaluokan vaikutus naisen asemaankin oli kaksijakoinen. Toisaalta säätyläisen tai talon tyttären elämä oli turvattua, toisaalta toisen palveluksessa olevilla oli vapaus vaihtaa palveluspaikkaa vaikka ulkomaita myöten, hankkia omaisuutta ja sitä kautta riippumaton asema. 1700-luvulle tultaessa entistä useampi nainen lykkäsikin avioitumista tai jäi jopa pysyvästi naimattomaksi. Toisen palveluksessa saattoi hankkia itsenäisen ja arvostetun aseman, ja piian ura oli tietystä turvattomuudesta huolimatta monelle houkuttelevampi ura kuin äitiys.

Miettisen mukaan 1600- ja 1700-luvun naiset pohtivatkin samankaltaisia kysymyksiä kuin nykynaiset. Valitako perhe vai ura? Missä vaiheessa avioitua? Tuolloinhan säätyläiset ja talontyttäret pyrittiin naittamaan nuorina, mutta alempien yhteiskuntaluokkien naiset ja miehet joutuivat monesti työskentelemään pitkäänkin saavuttaakseen riittävän taloudellisen aseman avioliittoa varten. Monet avioituivat vasta kolmekymppisinä, kuten nykyäänkin. Pitkä "sinkkuaika" oli etenkin naiselle riski, koska tuolloinkaan ei selibaatissa eletty ja ehkäisyn puutteessa avioliiton ulkopuolinen raskaus oli riski, josta joutui käräjille ja historiantutkimuksen kohteeksi. Jopa kymmenes lapsista syntyikin aviottomina, eikä esiaviollisia suhteita välttämättä edes kovin paljon paheksuttu, yleisiä kun olivat. Tässäkin asiassa yhteiskunnan normit ja todelliset käytännöt poikkesivat toisistaan.

Nimestään huolimatta Piikojen valtakunta ei kerro pelkästään piioista vaan myös äideistä ja rakastajattarista. Hieno ja monipuolinen kirja!


Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta - Nainen, työ ja perhe 1600- ja 1700-luvuilla (Atena 2015)