Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Joulunpyhien aikaan lukemisenani oli viimein myös hienosta Kirjava kammari -blogista tutun Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa. Kirja oli odottanut lukemistaan hyllyssä jo hyvän tovin, ja niin oli lopulta käynyt ehkä vähän tarkoituksellakin. Vaikka en tunne Karoliinaa henkilökohtaisesti, on kyseessä  kuitenkin kirjoittaja, jonka blogia olen seurannut aika pitkään ja jonka kirjoitustyyli ja elämäkin siltä osin, kun sitä blogissa näkyy, on jossain määrin tuttu. Kirjasta tuli myös heti ilmestymisen perään aika lailla blogiarvioita. Näiden kahden seikan myötävaikutuksesta en uskaltanut ihan heti tarttua kirjaan, mutta jouluna pakkasin sen vihdoin mukaani.

Kuva kustantajan sivuilta.

Kirjassa päähenkilö, suomalainen Klarissa (jonka jotenkin koko ajan mielsin kirjan kirjoittajaksi, vaikka kyseessä on tietenkin fiktiivinen henkilö) muuttaa perheineen Bostoniin miehensä työn takia. Aiemmin työlleen omistautunut nainen jää uudessa maassa kahden lapsensa kanssa kotiin. Romaanin kirjoittamisesta haaveilevan Klarissan elämä saa uusia käänteitä, kun hän alkaa nähdä hämmästyttävän todentuntuisia unia Corinne-nimisestä naisesta, ja alkavatpa unikokemukset sekoittua Klarissan arkielämäänkin. Tarina kulkee unien myötä kahdessa aika- (ja todellisuus-) -tasossa. Monet kirjasta kirjoittaneet bloggarit ovat aprikoineet teoksen lajityyppiä, ja kyllähän minäkin mietin, miten tämän luokittelisi. Kyseessä on ehkä juonivetoinen, maagisista elementeistä ammentava älyllinen lukuromaani. Tms.

Romaanissa oli minusta hyvin toimiva rakenne:  lyhyet ja napakat luvut sekä kahden aikatason vuorottelu pitivät mielenkiintoa yllä ja tarina veti loppuun asti. Perhe- ja äitiystematiikka, aihe joka ei minua yleensä niin hirveästi jaksa kiinnostaa, nousi kirjassa jonkinlaiseksi yhdistäväksi langaksi. Mielestäni myös henkilöhahmot olivat varsin uskottavia, ja erityisesti pidin Corinnen ja hänen tuttavapiirinsä hahmoista, ehkä erityisesti koska kirjan (toinen) päähenkilö perheineen puolestaan tuntui edustavan liiankin läheisesti korkeasti koulutettua, kaupunkilaista media-alalla (tms.) työskentelevää keskiluokkaa, jota omaan tuttavapiirinikin kuuluu. Tuttua ja siksi tylsää?

Tästä kirjasta puhuttaessa minun lienee myös kiitettävä toimivia unijaksoja. Yleensä nimittäin inhoan kirjojen kuvitteellisia unijaksoja, koska unien logiikkaa on todella vaikea tuoda uskottavasti valvemaailmaan, ja yleensä unijaksot ovatkin joko pitkäveteisiä tai epäuskottavia. Tässä romaanissa  "epärealistisen realististen unien" ratkaisu toimi mielestäni hyvin, koska näin ne kuljettivat tarinaa eteenpäin. Itseasiassa unijaksot olivat suosikkiosiani kirjasta, pidin Corinnen tarinasta enemmän kuin Klarissan (sikäli kun ne ovat erotettavissa).

Vaikka pidin kirjasta lukuelämyksenä, olisi se sietänyt ehkä vielä yhden editointikierroksen (sanon nyt näin tuntematta tarkemmin kirjan syntyprosessia, sen aikataulua tai editointikertojen määrää). Kirjassa, ehkä erityisesti sen alkupuolella, oli minusta nimittäin aika paljon tarpeetontakin selittämistä, joka etenkin minä-kerrontaan yhdistettynä alkoi lukiessa vähän ärsyttää, ja jota olisi voinut ehkä karsia reippaastikin. Muissa arvioissa en tosin muista kenenkään tätä esille nostaneen, joten ehkä minä vähän turhankin yliherkkä rönsyilylle. Noin muuten kyllä kirja oli oikoluettu ja muutenkin tehty huolellisesti.

Toinen minua, paatunutta skeptikkoa, häirinnyt seikka oli kirjan jälleensyntymäajatuksen varaan rakentuva juonikuvio.Vaikka juoni rullasi hyvin ja kerronta liimasi lukiessa nojatuolin uumeniin, joku kirjan hieman yliluonnollisen puolelle menevässä juoniratkaisussa minua ärsytti, vaikka toki yliluonnollisia ja maagisia elementtejä voikin kaunokirjallisuudessa viljellä mielin määrin. Ehkä tämä liittyy siihenkin, että lukiessa arvasin monta juonenkäännettä etukäteen. Vaikka kirja ei olekaan mikään murhamysteeri, odotin vähän, että jossain kohdassa lukijalta olisi ns. vedetty matto jalkojen alta.

Kaikenkaikkiaan kirja oli minusta pääasiassa sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, vaikka minulla kieltämättä onkin taipumusta kriittiseen lukemiseen. Karoliina osaa kirjoittaa ja romaanin rakenne on hallussa. Ehkä osittain kirjailijan blogia seuranneena ja tämän kirjamieltymyksistä tietävänä kirjasta tulee mieleen erityisesti angloamerikkalainen kerronta ja sieltä erityisesti toimivat, juonivetoiset romaanit (esim.Nicole Krauss, Chris Cleave, Rosamund Lupton jne.). Tuossa edellä nostamistani pienistä moitteista huolimatta, tai ehkä jopa niistä johtuen jopa sanoisin, että uskon kirjailijan mahdollisen seuraavan kirjan olevan yhtä hyvä, luultavasti jopa parempi.

Kuvan nappasin nyt Tammen sivuilta, kun en muistanut ottaa itse kuvaa kirjasta, ja siellä se nyt nököttää kirjahyllyssäni Helsingissä.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Kansi: Emmi Kyytsönen. Tammi, 2012.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Aloitetaan tämänkertainen juttu blogger-raivolla. Olin jo kertaalleen kirjoittanut Maihinnoususta ja yritin tallentaa sen myöhempää kuvien lisäämistä ja julkaisua varten, mutta sen sijaan teksti haihtuikin taivaan tuuliin. Vips vaan. Saahan näitä.

Minua vähän harmittaa, että satuin lukemaan Maihinnousun vähän huonoon saumaan, heti Nälkävuoden jälkeen. Maihinnousu nimittäin on varsin hyvä kirja, mutta eihän se nyt Ollikaisen jälkeen tuntunut paljon miltään. Ala-Harjalta en ollut aiempia kirjoja lukenutkaan, lähinnä muistan pidelleeni kirjastossa käpälissäni Maata meren alla -romaania ja jättäneeni sen sitten kuitenkin hyllyyn.

Maihinnousu sijoittuu Normandian maihinnousun maisemiin. Kirjan ranskalainen päähenkilötär Julie toimii maihinnousun maisemissa turistioppaana. Tohtorinopintonsa kesken jättänyt Julie uhkaa menettää sekä lapsensa että aviomiehensä. Aviomies osoittautuu petturiksi ja 8-vuotias tytär sairastuu syöpään.

Ala-Harjan kirjoitustyyli on vimmainen ja tarkkakin, tyyli vaihtelee päähenkilön tunteiden mukana. Sodan ja maihinnousun metaforat limittyvät yksityisen ihmisen kriisiin, tarinasta tulee sotakuvaus, yhden ihmisen silmin nähtynä. Pidinkin Ala-Harjan kerrontatyylistä. Sen sijaan en erityisesti pitänyt kirjan hahmoista: muut kuin Julie tuntuivat hiukan turhankin pelkistetyltä taustalta, kulisseilta Julien tunteille (johtuu varmaan osittain minäkerrontatekniikasta), kun taas itse päähenkilö ärsytti minua, mikä ei tietenkään välttämättä ole huono asia, siis kirjallisessa mielessä. Johtuiko sitten tuntemastani vastenmielisyydestä päähenkilöä kohtaan vai mistä lie, mutta lopulta teos ei oikein onnistunut koskettamaan minua. Tai siis, minulle oli lukiessa suoraan sanottuna herttaisen yhdentekevää, kuoleeko lapsi ja tuleeko ero. Höh.

Tästä romaanista kirjoitettaessa tulee tietysti melkein väistämättä mieleen kirjan aiheuttama kohu, joka syntyi siitä, kun kirjailijan sisar miehineen julkisesti syytti Ala-Harjaa oman perheensä kokemusten härskistä hyödyntämisestä kirjan materiaalina; sisaren lapsi siis oli sairastanut leukemian, kuten kirjan Emma-tytär, ja ilmeisesti kirjassa oli aika suoraan käytetty perheen kertomia seikkoja, jopa sähköpostiviestejä. Minä en oikein osaa sanoa, mitä mieltä tästä kohusta olisin, en sen enempää nyt kuin ennen kirjan lukemistakaan.

Pääsääntöisesti olen sitä mieltä, että kirjailija käyttää materiaalinaan mitä lystää, myös lähipiirissään tapahtuneita asioita, myös lupaa kysymättä. Se ei ole minusta lähtökohtaisesti moraalitonta, ainakaan jos kyseessä ei ole mikään pelkästään mustamaalaukseen pyrkivä "paljastuskirja" (ja esim. tässä tapauksessa selvästikään ei ole). Suoraan sanottuna minusta on outoa (tai typerää) vaatia taiteilijoilta edes erityistä hyvien tapojen ja sopivan käytöksen mukaisia teoksia ihan näin taiteen ja kirjallisuuden historiaakin ajatellen. Jopa typeriä ja huonoja teoksia voi julkaista (jos löytää kustantajan). Kunnianloukkauksia ja muita pulmia varten meillä taas on lainsäädäntöä, josta voi katsoa osviittaa tai hakea oikeutta.

Sen sijaan lievää kummeksuntaa minussa herättää se, etteivät aikuiset ihmiset osanneet selvittää tätä asiaa jossain muualla kuin lehtien palstoilla. Toisin sanoen minusta olisi ollut kohtuullista, että kirjailija olisi vähintäänkin varoittanut sisartaan siitä, mitä on luvassa, ja sisar puolestaan olisi voinut ilmaista närkästyksensä suoraan kirjailevalle siskolleen. Ja jos erityisenä ongelmana oli tämä sisaren lapsen suojeleminen, millä tavalla asian tuominen julkisuuteen tässä nyt auttoi?

Blogistaniassa Maihinnousu on kerännyt monenlaisia arvioita. Minnan blogissa puidaan kirjailijan etiikkaa, Hanna ei kauheasti innostunut hänkään, Mari A tykkäsi, samoin Jenni ja Mika.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like 2012.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Kiinnostuin Aki Ollikaisen Nälkävuodesta keväällä sen ilmestyttyä ensisijaisesti kirjan kauniin kannen takia, mutta pian aloin kiinnittää huomiota myös kirjalle sateleviin lukuisiin ylistäviin arvioihin. Kevään ja kesän aikana en kuitenkaan tullut kirjaan tarttuneeksi, ja pian huomasinkin syksyn koittaneen ja Ollikaisen nousseen HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Yleisesti ottaen en mitenkään erityisesti pyri lukemaan palkintoehdokkaita (tai no, usein ajattelen lukevani, vaan en kyllä yleensä saa luetuksi), mutta nyt päätin kuitenkin viimein tarttua tähän kirjaan.

Hiukan vielä vetkuttelin asiassa, kunnes muistin laittaa kirjan varaukseen. Ja kerrankin minulla kävi hyvä tuuri kirjastovarausten ajoituksessa; laitoin varauksen sisään pari päivää ennen kuin Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaja julkistettiin. Näin ollen en joutunut odottamaan teosta ihan mahdottoman kauan (vaikka jonkun aikaa kylläkin), ja sain sen lopulta luettavakseni hiukan ennen kuin Finlandia-palkinnon jakoa (tänäkään vuonna en siis lukenut Finlandia-ehdokkaista kuin yhden – Dora, Doran – ennen palkinnon jakoa, mutta finalisteista kuitenkin luin neljä kuudesta, hyviä kirjoja olivat). Joululomalla luin Jään (siitä juttu tulossa myös), mutta itse olisin ehkä antanut palkinnon Ollikaiselle. Niinpä minusta olikin ihan mahtavaa, että Blogistanian Finlandia meni Ollikaiselle, vaikka en itse muistanutkaan osallistua. Nälkävuosi nimittäin on todella hyvä romaani.

Nälkävuoden tarina on verrattain yksinkertainen: on 1860-luvun suurten nälkävuosien pahin talvi, jona maan monilukuiset köyhät joutuvat suurin joukoin kerjuulle, tulevat lyödyksi, häpäistyksi ja ulosajetuksi, kuolevat ja kohmettuvat tienpenkoille ja pellonpientareille. Kirjassa seurataan nälkävuoden tapahtumia kolmesta näkökulmasta: teoksessa esiin nousevat kerjuutielle joutuva torpparivaimo Marja lapsineen sekä varakkaat, verrattaisessa yltäkylläisyydessä elävät Renqvistin veljekset, apulaiskamreeri ja lääkäri. Kolmantena kurkistuspisteenä tapahtumiin toimii senaattori (esikuvanaan ilmeisesti itse J. V. Snellman). Köyhät kulkevat ovelta ovelle, pyytävät vellitilkkaa tai yösijaa, ovat toisten armoilla, kun taas hyväosaiset saavat pohtia tilannetta lämpimissä kodeissaan, vaivata mieltään perheasioilla, sukupuolimoraalisilla kysymyksillä, valtion taloustilanteella ja poliittisilla periaatteilla. Lopussa tiet kohtaavat, ainakin tavallaan.

Pituudeltaan Nälkävuosi on melkeinpä pienoisromaani, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Tarina kantaa läpi koko kirjan, eikä kirjailija ajaudu sivupoluille, harhaudu tarpeettomaan kuvailuun tai ylenmääräiseen selittämiseen.  Henkilöistä ei lukijalle paljoa kerrota, silti he elävät ja hengittävät, tuntuvat aidoilta. Kirjassa nälkävuodet tulevat yllättävänkin todeksi, vaikka kyseessä on niinkin kaukainen aika sekä ajallisesti että temaattisesti. Teoksen kieli on tiivistä, hiottua ja kaunista, mutta ei kuitenkaan läpikotaisesti puunattua. Minulla on taipumusta löytää kirjoista aina jotain jos nyt ei moitittavaa, niin ainakin jotain vastapainoa kehuille ja ylistyksille, mutta nyt on kyllä todettava, että Nälkävuosi otti ja yllätti. En nimittäin oikeastaan keksi, miten tämän tarinan olisi voinut paremmin kertoa. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Kansi Elina Warsta. Siltala 2012.

Pari sanaa viime vuodesta (eli todella myöhäinen vuodenvaihdepostaus)

Kirjablogeissa taitaa olla jossain määrin vakiintunut tapa julkaista vuodenvaihteessa jos jonkinlaisia yhteenvetopostauksia, ja itsekin olen tainnut aiempina vuosina sellaisia harrastaa. Tämä vuodenvaihde meni aikamoisessa hullunmyllyssä, joten en ehtinyt lopulta julkaista minkäänlaista postausta, mutta ajattelin nyt kuitenkin hiukan puida viime vuoden lukemisiani nyt, kun vuodenvaihde ei ole vielä ihan toivottoman kaukaista menneisyyttä.

Tutkailin vuonna 2012 lukemiani kirjoja ja joudun toteamaan, etten ole miesmuistiin lukenut niin vähän kuin menneenä vuonna. Pääsyyllinen tilanteeseen lienee se, että tulin rohmunneeksi yhtä sun toista muuta puuhaa, palkallista ja palkatonta, joiden seurauksena vapaa-aika kutistui toisinaan olemattomiin. Lisäksi tänä, kuten aiempinakin vuosina, työni koostui niin pitkälti lukemisesta, että ihan heti ensimmäisenä vapaahetkenä en sitten yleensä tullut kirjaan tarttuneeksi (toisena jo sitten kyllä). Tylsää silti, sillä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Esimerkki asunnon kirjapinoista. Tämä sijaitsee
olohuoneessa kaiuttimen päällä.

Koska laiminlöin niin monia kiinnostaviakin kirjoja, en taida tänä vuonna edes laatia top10-listausta, mutta todettakoon nyt kuitenkin, että vuoden lukuelämysten huippua minullekin tarjosivat palkitut ja Blogistaniankin Finlandia-skabassa hallinneet Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Ulla-Lena Lundbergin Jää (molemmista arviot ovat vasta tekeillä). Klassikko-osastolta kovinta kamaa tarjoili James Joyce, vaikka Ulysses onkin edelleen kesken (ja jäi Suomeen, koska se möhkäle ei vaan mahtunut matkalaukkuun). On se silti ihan tajuton pläjäys. Muuten ulkomaisista ehkäpä tämän vuoden paras oli Lionel Shriverin ajat sitten ilmestynyt Kaksoisvirhe, sekä blogiharrastuksen ulkopuolella lukemani Daniel Galeran Barba ensopada de sangue, joka oli samalla ensimmäinen kokonainen portugaliksi lukemani kirja.  Dekkariosasto oli kevätpuolella kovin yliedustettuna, mutta erityisen mieleenpainuvia teoksia en siltä saralta lukenut, joten ykköseksi on helppo nostaa Jo Nesbon Aave (minulla on ehkä jonkinasteinen literary crush Harry Holeen...). Tietokirjallisuudesta voisin nostaa vaikkapa Kari Enqvistin Uskomattoman matkan uskovien maailmaan, vaikka onkin myönnettävä, että pidän vielä enemmän Esko Valtaojan kirjoitustyylistä, joten jos olisin ehtinyt lukea Kaiken käsikirjan (sekin jäi harmittavasti kesken), se olisi ehkä noussut korkeimpaan kunniaan tietokirjallisuuden saralla.

Lisäksi tekstiin mitenkään liittymätön kuva
jännistä taloista tässä lähellä.

Vannoin jossain vaiheessa hillitseväni kirjaostoksia, enkä itseasiassa kauheasti ostanutkaan kirjoja. Jostain niitä nyt kuitenkin kerääntyi ja asunnon kaikki kolme kirjahyllyä ovatkin armottoman täynnä ja kaiuttimien päällä, ikkunalaudoilla, yöpöydillä ja muilla tasoilla pyörii orpoja kirjapinoja. Onneksi kirjat saivat jäädä jälkeeni odottamaan paluutani. Itse pakkasin mukaan vain pari englanninkielistä pokkaria, mutta voi olla, että pyydän tulevia vieraita kiikuttamaan hiukan lisää luettavaa. Toki aikeissa on myös lukea jotain paikallisella kielellä, en vain ole vielä ehtinyt tutkiskelemaan kirjakauppoja ja divareita. Asustelen sellaisilla kulmilla, että ihan vieressä ei ole kirjastoa, mutta olen kyllä harkinnut paikallisen kirjastokortin hankkimista.

George R. R. Martin: A Clash of Kings & A Storm of Swords

Loppukesästä ja syksystä (loppuvuoteni oli nähtävästi todella kiireinen, sillä jotenkin edelleen tuntuu, että elokuun lopusta on vierähtänyt vasta aivan pikkainen tovi!) luin George R. R. Martinin fantsusarjan toisen ja kolmannen osan, A Clash of Kings sekä A Storm of Swords. Kuten jo ensimmäisen osankin kohdalla avauduin, sarja ei ole täysin ongelmaton. Toinen osa möllöttikin yöpöydälläni keskeneräisenä parisen kuukautta, ja kolmanteenkin tuhlasin ainakin kuukauden päivät (tarpeetonta varmaan sanoakaan, että tällä hetkellä ikuisuuskesken on sarjan neljäs osa, jonka toiveikkaana raahasin jopa mukaan tänne Espanjaan). No, toinen ja kolmaskin osa tulivat kuitenkin luetuiksi, joten lienee niistä jotain sanottavakin (huom. tulee ehkä juonipaljastuksia!)

Sarjan toisessa osassa ensimmäisessä osassa alkaneet jännitteet ovat eskaloituneet sodaksi, jossa lukuisat kuninkaat tavoittelevat valtaa ja voittoa (hence, the name) mukaanluettuina nuija poikakuningas Joffrey, "king in the North" Robb Stark, edesmenneen Robert-kuninkaan veljet Renly ja Stannis sekä Iron Islandsien hallitsija Balon Greyjoy ja suuruudenhullu poikansa Theon. Lisäksi meren takana omia kuvioitaan hioo Targaryenin kuningaslinjan ainoa elävä edustaja, Daenerys, jolla sattuu olemaan elättinään maailman ainoat lohikäärmeet. Lisäksi kirjassa seurataan pohjoisen The Wallin tapahtumia sekä perheestään eroon joutuneen terästytön, Arya Starkin edesottamuksia. Melko sekavaa, ainakin näin selostettuna. Kirjan alku oli sarjalle ilmeisen ominaiseen tapaan melko tylsä, joten en oikein tahtonut saada sitä luetuksi. Loppua kohti tapahtumat kuitenkin kiihtyivät, ja sitten se jo loppuikin. Pahus, oli siis pakko aloittaa seuraava osa!

Paitsi että samoin kuin toinen, myös kolmas osa on alusta melko pitkäveteinen. Sota Westerosissa jatkuu edelleen, joskin Renly Baratheon on jo tässä vaiheessa päässyt hengestään ja uuteen jumalaan hurahtanut Stannis lyöty Blackwaterin taistelussa. Kellään ei mene kovin hyvin, jopa pohjoisen "seinällä" soditaan. Meren takana Daenerys Targaryen kasvattaa valtaansa ja seuraajajoukkoaan, King's Landingissa punotaan avioliittokuvioita. A Storm of Swords on järkyttävän pitkä kirja, mutta ilmeisesti siinä on jotain tehty oikein, sillä taisin lukea sen kuitenkin nopeammin kuin aiemmat osat, tai sitten olin siinä vaiheessa erinomaisen tottunut Martinin kerrontatyyliin. Tosin näissä, kuten ensimmäisessäkin osassa, olisi minusta voinut huomattavissakin määrin karsia ylettömästä kuvailusta, vaikka se taitaakin useita lajityypin ystäviä miellyttää. Noin yleisesti olen kolmen kirjan jälkeen samaa mieltä kuin ensimmäisenkin: ihan kelpoa viihdettä, jossa henkilöhahmojen sisäisen uskottavuus ja tietynlainen "realismi" pelaa. Toisaalta yletön runsaus, tolkuton henkilöhahmojen määrä ja henkilöiden keskinäisten suhteiden epäuskottavahko kuvailu rassaavat.

Pahoittelen postauksen kuvattomuutta, en lähtiessäni muistanut napsia kuvia postausta odottavista kirjoista (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta), enkä ole viime päivinä kunnostautunut kuvaushommissa oikein täällä uudessa kaupungissakaan (on ollut pilvistä, tänään satoikin).

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Tyylilleni uskollisena en tänäkään vuonna ehtinyt juurikaan lukea Finlandia-ehdokkaita (olen muutenkin edelleen lukenut hävettävän vähän kotimaista kaunokirjallisuutta). Dora, Doran tulin kuitenkin varanneeni kirjastosta jo aikapäivää sitten, ja niinpä ehdin sen saada käsiini ja lukea tässä iltana muutamana. Myös Ollikaisen Nälkävuoden älysin varata ajoissa ennen voittojen ja ehdokkuuksien sumaa, joten sekin varaus on jo matkalla ja ehkä ehdin siis senkin saada lainaan ennen voittajan julistamista (lukemisesta en sitten olekaan niin varma). Muihin ehdokkaisiin en tainnut tänä vuonna ehtiä tutustua.

Mutta nyt siis Köngäkseen. Dora, Dora on kirja matkasta. Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer haluaa matkustaa jouluksi pohjoisimpaan pohjoiseen, Jäämerelle, katsastamaan Petsamon nikkelintuotantoa. Speer on kadottanut yhteyden rakkaaseen führeriin, ja siinä samalla itseensä, eikä huikaiseva etäisyyskään tunnun tuovan helpotusta tilanteeseen. Matkaseurueeseen kuuluvilla henkilöillä, sihteeri Annemariella ja taikuri Himmelblaulla, merkillinen matka pohjoiseen aiheuttaa omanlaisiaan seuraamuksia, ja erityisen kohtalokkaaksi matka osoittautuu suomalaiselle yhteysupseerille ja tulkille, Eerolle. Dora, Dora sijoittuu vuodenvaihteeseen 1943–44, aikaan, jolloin Saksan kahden rintaman sota alkaa käydä toivottomaksi ja aiemmin niin selvältä näyttänyt voitto livetä näpeistä. Varustelu on kiivasta ja Saksa tarvitsee niin kaiken liikenevän vankityövoiman kuin mineraalivarannotkin pystyäkseen toteuttamaan aseen, joka voisi kääntää sodan kulun (no, kaikkihan toki tiedämme, miten siinä lopulta kävi). Speer haluaa kiihdyttää nikkelimalmin tuontia Saksaan, mutta lopulta hänen mielensä arkartelee enemmän itse führerissä kuin varusteluministerin pestin yksityiskohdissa, aivan kuin kaikki mitä hän on tehnyt, hän on tehnyt vain Hitleriä varten. Speerin henkilökohtainen sihteeri Annemarie, berliiniläiskaunotar on aloittanut työnsä puolueen eteen vapaaehtoisena ja palkattomana. Sodan pitkittyessä hänenkin uskonsa aatteeseen ja valtakuntaan alkaa olla koetuksella, kun taas taikuri Himmelblau yrittää vain ylipäänsä jotenkin selvitä hengissä; esiintymisistä, pommituksista, tästä matkasta.

Kirjan tapahtumat ovat eräänlaista sodan, tappamisen, murentuneiden aatteiden, paljaan inhimillisyyden ja pohjoisen kiiman sekoitusta, jossa ihmiset törmäävät toisiinsa, ovat samaan aikaan lähellä ja etäällä, haparoivat tunteissaan mutta yrittävät säilyttää etiketinmukaisen ulkokuoren. Saksalainen jäykkyys, pohjoisen luonnon sokaisevuus, rehellinen kuolemanpelko ja vuosien jalostama pahuus sekoittuvat jännitteiseksi keitokseksi, jossa vain muutaman päivän ajalle sijoittuvat tapahtumat ravistelevat osallisiaan perusteellisesti.

Dora, Dora oli minusta enimmäkseen hieno kirja ja tarina, loppu suorastaan todella vetävä. Luin kirjaa perjantai-iltana iltalukemisena. Olen ollut hiukan nuhassa, joten nukuin huonosti ja kirjan tapahtumat tulivat uniinkin. Niinpä päädyin lukemaan kirjan loppuun keskellä yötä.

Työn puolesta olen tullut lukeneeksi toisen maailmansodan henkilö- ja muuta historiaa yli oman tarpeen (mm. sekä Hitlerin että Eva Braunin elämäkerrat), mutta tätä lukiessa olin iloinenkin taustatiedoistani: matkaseurueen kuviteltu, pieni tarina solahti jotenkin kauhean luontevasti suuriin kehyksiinsä (toinen maailmansota, natsi-Saksa, jatkosota, vankileirit jne.) ja kirjailijan tekemä pohjatyö on varmasti ollut melkoinen, niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti "oikean" historian tapahtumat sekoittuvat fiktioon (tosin eivät aina aivan saumattomasti, kuten seuraavassa kappaleessa totean).

Kirjan kerronta nojaa moneen minäkertojaan (Speer, Annemarie Kempf, taikuri Himmelblau ja tulkki Eero). Olen joskus tullut moitiskelleeksi tällaisen kertojaratkaisun yleisyyttä kotimaisissa romaaneissa, ja kyllä se tässäkin vähän ärsytti, erityisesti alussa. Enimmäkseen ratkaisu oli kuitenkin toimiva, sillä eri kertojilla oli selkeästi toisistaan erottuva ääni (erityisesti pidin taikurista). Tarinaa paikoin kuormittava perinpohjainen historiallinen luennointi kuitenkin sopi kerrontatyyliin varsin huonosti, sillä miksi ihmeessä minäkertoja kertailisi mielessään historian käänteitä ja sodan tapahtumia? Erityisesti Speerin näkökulmissa historian kertaaminen käy väliin melko raskaaksi. Samoin paikoin tekstissä oli vähän toistoa ja huolimattomuutta, mutta näiden huomioiminen saattaa kyllä johtua taas siitäkin, että olen viime aikoina oikolukenut aika paljon.

Kaikenkaikkiaan Dora, Dora oli varsin hieno, mutta ei suinkaan täydellinen kirja. Sitä oli mukava lukea, mutta se ei missään määrin räjäyttänyt tajuntaa tai hämmästyttänyt hienoudellaan. En usko, että tällä korjataan Finlandiaa, mutta mistä sitä tietysti ikinä tietää. Kohtahan se selviää. En muistaakseni ollut muuten aiemmin lukenut mitään Heidi Köngäkseltä.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava 2012. 333 s.

J. & J. Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi?

Luinpa tuossa kirjan, jonka nimen perusteella olisin sivuuttanut pelkällä olankohautuksella, sillä en ole oikein koskaan halunnut kirjailijaksi, ja päättelin, että en taida olla kohderyhmää. How stupid of me, totesin kun luin Kirjavan kammarin ja Taas yhden kirjablogin arviot kirjasta. Kirjailijan urasta haaveilevien lisäksi teos olikin – alaotsikkonsa Matkaopas kirjamaailmaan mukaisesti – täsmälukemista myös muille kustannusalan nykymenosta kiinnostuneille, alan liepeillä norkoileville ja peräti alalla töitä tekeville (alan freelancerina lasken itseni johonkin kohtien kaksi ja kolme välimaille, eritoten siksi, että kaunokirjallisuuden maailma, joka kuitenkin on monille sitä aidointa kustannustointa, on itselleni jäänyt hiukan vieraaksi). Siispä kiinnostuin ja pistin oitis varauksen sisään kirjastoon, ja sainkin lopulta kirjan luettavakseni parahultaisesti juuri kirjamessujen alla.

Messuilin kirja laukussani, ja osittain sen innoittamana kävinkin kuuntelemassa esimerkiksi "Kuinka kirjailijaksi tullaan" -paneelia. Sen sijaan itse kirjaa käsittelevän keskustelun onnistuin missaamaan. Sattuuhan noita.

Rakenteeltaan Haluatko todella kirjailijaksi? on varsin näppärä. Alkusanoja seuraa muutaman sivun mittainen kertaus kirja-alan yleisestä tilasta ja kirjailijan elämän todellisuudesta sekä kuvitteellisen runoilija Uunikosken tarinan. Havainnollistavaa, ehkä. Kirjan varsinainen asiasisältö on laadittu sanakirjan muotoon, Aamun kirjasta Öykkäriin. Oman hakusanansa ovat saaneet niin käytännön kirjantekemiseen liittyvät sanat (kustannussopimus, oikovedos, markkinointi), lähes kaikki suomalaiset kustantamot ja useat kirja-alan silmäätekevät sekä koko joukko kirja-alan juoruja ja legendoja. Kirjan lopussa on vielä Sofi Oksasen Huoneentaulu aloitteleville kirjailijoille, joka tosin käsittelee kirjallisuusagentuureja ja niiden kanssa menettelyä, ja jolle en oikein keksinyt muuta oikeutusta kuin  halun saada kanteen Oksasen nimen (eittämättä myyvä, se nimi).

Käytännön kirjanjulkistustoimesta ja kirjailijuuden taloudellisesta kannattamattomuudesta yms. kirja ei allekirjoittaneelle tarjonnut mitään erityistä uutta. Työskentely sekä kirjojen tekemisen että niiden vähittäismyynnin parissa on tehokkaasti karistanut loputkin mahdolliset illuusiot mielestä ja suomut silmiltä. Suomi on pieni markkina-alue, jossa julkaistaan todella paljon kirjoja. Väistämättä keskimääräinen teos ei myy juuri mitään, menestys tuo lisää menestystä ja iso osa kirjoista menee ohi niin medialta kuin potentiaalisilta lukijoiltakin. Jopa kirjablogeissa, niin ansiokkaita kirjallisuuskeskustelun laajentajia ja kirjojen esiinnostajia kuin olemmekin, kokemukseni mukaan käsitellään kuitenkin pääasiassa aika kapeaa otantaa suomalaisesta kirjallisuudesta. Ja keski-ikäiset naiset pitävät pystyssä (muun muassa) kotimaista kustannusmaailmaa (oppikirjakustantamisen rahantekokoneen lisäksi). Lisäksi käy ilmi, että koko kirja-ala, kuten tietysti mikä tahansa melko tarkoin rajattu ala tämänkokoisessa maassa, on sangen sisäänpäinlämpiävä viritys. Hänniset pitävät huolen, että nämä tosiasiat eivät lukijalta unohdu.

Suhtauduin ennen kirjan lukemista himppusen nihkeästi yllämainitsemissani arvioissa(kin) esiin nousseeseen juoruiluaspektiin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että etenkin kustannusalalle sopii tietty nurkkien tuuletus ja itsekritiikki, voi tietysti kysyä, mitä tarkoitusta osa juoruista palvelee. No, toisin kuin ennakkoon pelkäsin, varsinaisten juorujen määrä oli kirjassa melko vähäinen (ja niiden suurehkosta levinneisyydestä kertonee, että olin joka tapauksessa kuullut niistä jo suurimman osan). Sen sijaan teos on avoimesti kriittinen erityisesti monia kustannusalan johtoportaan pamppuja kohtaan. Käy ilmi, että varsinkin isoissa taloissa ei ole pulaa excel-taulukoita heiluttelevista talousniiloista, jotka innoissaan ulkoistavat tekijöiden lisäksi kaiken mahdollisesti kannattamattoman sisällönkin talosta pihalle. Muutamat erityisen hyvin ryssityt yt-neuvottelut puidaan tarkastikin ja johtoporras nimeltä mainiten. Ansionsa mukaan, varmasti, mutta ehkä isot talot saavat osakseen suhteellisestikin turhan paljon ryöpytystä (lukijalle saattaa jopa tulla mieleen, että taustalla voi olla tekijöiden taholta enemmän tai vähemmän henkilökohtaisia kaunoja)?

Juoruiluun suhtaudun siis hiukan nihkeästi. Varsinainen mutta tulee kuitenkin nyt, ja se liittyy kirjan paikoin suorastaan luokattoman heikkoon viimeistelyn tasoon. Voi olla, että kirja on pitänyt saada kauppaan nopeasti, voi olla että kustannusalan realiteetit ovat iskeneet silmille Helsinki-kirjoissakin, eikä firmassa ole ollut tarpeeksi tekijöitä, jotta joku olisi ehtinyt oikolukea teoksen huolella. Syitä voi olla monia, ja tiedän että tekevälle sattuu, mutta lukiessa kirjan huolimaton viimeistely häiritsi aika tavalla. Tavanomaisten, usein väistämättömien lyöntivirheiden ja rumien tavutusten lisäksi kirjassa vilisi taittoon liittyviä erheitä, väärinkirjoitettuja nimiä ja suoranaisia asiavirheitäkin. Apua.

Nopealukuinen Haluatko todella kirjailijaksi? oli ylläesitetyistä lievistä moitteista huolimatta mielenkiintoinen, teräväkielinen ja hauskakin katsaus kirjallisuuteen ja kustantamiseen. Opus kiinnostaa varmasti ihmisiä, joilla on jo jotain kokemusta alasta, ja kokonaan ulkopuolisillekin se varmasti valottaa pätevällä tavalla alan kommervenkkejä. Nimensä mukaisesti sopii se varmaan luettavaksi myös kirjailijan urasta haaveileville, jos nyt vielä jostain löytyy joku, joka ei tiedä, miten kiven takana ylipäänsä julkaisuohjelmaan pääseminen on, saati sitten kirjallisen ja myynnillisen menestyksen saavuttaminen (vilpittömästi kunnioitan kaikkia yrittäjiä).

Jyri Hänninen & Jera Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan. Kannen suunnittelu Laura Noponen. Helsinki-kirjat, 2012.

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan

Minulla on taipumusta – kuten täälläkin on tainnut joskus tulla ilmi – tieteiden rajat ylittävään rakkauteen luonnontieteitä, ja erityisesti niiden popularisointia kohtaan (vaikka olenkin itse pesunkestävä humanisti pienellä valtiotieteellisellä höysteellä; olisin jossain tähtitieteen luennolla aivan totaalisen kuistilla). Kotimaisista tekijöistä olen erityisesti tykännyt Esko Valtaojasta ja Kari Enqvististä. Maailmojasyleilevä tähtitieteilijä ja semisti kärttyinen kosmologi ovat paitsi eittämättä hienoja tiedemiehiä, myös vallan eteviä kynäilijöitä. Molemmat ovat myös jo aiemmissa kirjoissaan sivunneet luonnontieteen ja uskonasioiden suhdetta, Valtaoja vieläpä kahdella kirjeenvaihtokirjalla yhdessä Juha Pihkalan kanssa (Tiedän uskovani, uskon tietäväni ja Nurkkaan ajettu Jumala, näistä kumpaakaan en ole  lukenut).

Kun luin kirjan, ulkona oli vielä vihreää.

Tällä kertaa uskontoihin ja uskonnon ja tieteen suhteeseen tarrautuu Kari Enqvist syksyn uutuuskirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan. Vaikka itselleni uskonto on kieltämättä aika yhdentekevä viritys, olen kuitenkin jossain määrin kiinnostunut uskontoa ja uskon ja uskonnottomuuden suhdetta käsittelevistä teoksista (olen aiemmin lukenutkin mm. Dawkinsia ja Hitchensiä), joten päätin pikapikaa laittaa kirjan varaukseen kirjastosta, ja sainkin sen aika nopeasti.

Nopeasti sen myös luin, vaikka jokseenkin koko ajan mietin, mitä järkeä tällaisessa käännytetyille saarnaamisessa (uskonnollinen kielikuva tahallinen, huom.) oikein on. Huomasin olevani Enqvistin kanssa enemmän tai vähemmän samaa mieltä, mutta en vieläkään oikein tiedä, mitä tarkoitusta kirja palveli. Uskonnottomia uskontojen omituiset edesottamukset tuskin jaksavat satunnaista kauhistelunsekaista ihmetystä enempää kiinnostaa, ja epäilen, että kukaan ääripään uskovainen tulee tähän kirjaan edes tarttuneeksi, saati sen lukemisen seurauksena mielipidettään muuttaneeksi. Maltillisellekin uskovaiselle kirja lienee jossain määrin yhdentekevää luettavaa: kuten Enqvist taitaa itsekin jossain kohtaa tuumata, uskonnollisen ja uskonnottoman ihmisen välinen keskustelu uskonnoista ei voi johtaa mihinkään, koska katsantokannoissa on niin fundamentaalinen ero. Uskonnoton ei kertakaikkiaan käsitä uskomista, uskonnollisia tunteita ja niihin liittyviä positiivisia kokemuksia (vaikka siis voikin sinänsä arvostaa esim. perinteisiä rituaaleja, musiikkia tms.), eikä uskonnollinen ihminen varmaankaan hahmota tätä uskonnottoman ihmisen "kokemuksen puutetta" saati tämän puutteen ongelmattomuutta (tästä kielinee uskonnollisten piirien pakonomainen tarve jollain ihmeellisellä ajatuskuperkeikalla vääntää ateismikin itseasiassa eräänlaiseksi uskonnoksi).

Rakenteeltaan Uskomaton matka uskovien maailmaan on ihan näppärä paketti. Aluksi Enqvist positioi itsensä huolella (viitekehyksinä tiedeyhteisö ja uskonnottomuuden "kokemus"), jonka jälkeen hän mm. vertailee tieteellistä ja uskonnollista maailmankuvaa (arvaatte varmaan kumman kannalla Enqvist on). Hän myös erittelee erilaisiä "tapauksia" ja myös esittelee tiukkaa lukufaktaa mm. eri uskonnollisuuden "tyypeistä", tieteen ja uskonnon rajanvedoista historiassa ja nykyään, evidentialismista, ID:n kannattajista, natsien uskonnollisuudesta, lapsikasteesta, ja islaminuskoisten maiden tieteen jälkeenjääneisyydestä. (Etenkin viimeksi mainittuun liittyi aika kylmääviä lukuja.) Enimmäkseen asioita, jotka saavat allekirjoittaneen pyörittelemään päätään.

Enqvist on myös kirjaansa varten käynyt joidenkin kotimaisten lahkojen ja myös "tavan luterilaisten" kirkonmenoissa ihmettelemässä, mistä toki sinänsä pisteet, vaikka ei hän nyt niistä mitään kovin ihmeellistä tunnukaan irti saavan (sen enempää kokemusmielessä kuin polemiikinkaan kannalta). Vähän kyllä myös ihmettelen, mitä Enqvist oikein kuvitteli sieltä löytävänsä. Voisi minustakin olla ihan human interest -tyyppisen kiintoisaa seurata erinäisiä uskonnollisia menoja, mutta minun on vaikea kuvitella kyseisten menojen jäävän itselleni muuta kuin ulkokohtaisiksi, tyhjiksi rituaaleiksi (koska tässä taas uupuu se kuuluisa uskonnollinen kokemus, tai sellaisen tarve).

Kirja on tavallaan hieno tieteellisen maailmankuvan ja tieteen puolustuspuhe uskontojen värittämässä maailmassa ja tekijä kyllä nostaa esiin monia uskonnon ja tieteen rajanvetoon liittyviä kysymyksiä (esim. voiko uskon asioista ylipäänsä puhua tieteen kielellä, onko mielekästä esimerkiksi "todistaa" jumalan olemassaoloa tieteellisenkuuloisilla argumenteilla jne.) monin tavoin, ja esitystapakin on ihan raikas. Minä siis tykkäsin, mutta jäin silti edelleen miettimään kirjan tarkoitusta ja kohderyhmää. Ehkä me nasevasta kirjoitustyylistä pitävät uskonnottomat ja luonnontieteellisestä koulutuksesta salaa haaveilevat kirjanörtit olemme kohderyhmää? Niin sen täytyy olla.

Kirja on luettu ja tykätty mm. täällä, ja täältä taas voi lukea, miten toisin ajatteleva kirjan näkee. Ja jos kirjan nimellä vähän googlailee, niin löytää varmasti kasapäin muitakin kommentteja ja röykkiöittäin nenään vedettyjä herneitä (mutta omalla vastuulla sitten luette niitä!).

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Alice Walkerin moderni amerikkalainen klassikko Häivähdys purppuraa valikoitui luettavakseni satunnaisotannalla omasta hyllystä. Eräänä päivänä venyttelin juoksulenkin jälkeen kirjahyllyn vieressä, ja koska luonteeni on kärsimätön ja ilmeisen helposti pitkästyvä, ojensin käteni hyllyyn ja tartuin ensimmäiseen käteeni osuneeseen kirjaan, jotta minulla olisi jotain tekemistä venyttelyn ajaksi. Itse kirjan ostin muistaakseni eurolla jostain kirpparilta viime talvena, joten ehkä sen oli korkea aikakin tulla luetuksi (ei sillä, etteikö hyllystä löytyisi kirjoja, jotka ovat odottaneet luetuksi tuloaan huomattavasti kauemminkin).

Yllätyin hiukan itsekin, miten nopeasti kirja vetäisi minut mukaansa, ja niinpä luinkin sen en nyt ihan siltä istumalta, mutta saman ja seuraavan päivän aikana kuitenkin.

Häivähdys purppuraa on kirjemuotoon laadittu romaani, joka kertoo Celien tarinan – tai jossa ehkä pikemminkin Celie kertoo tarinansa kirjeiden muodossa osoittaen kirjeensä ensin Jumalalle, ja sitten kuolleeksi luulemalleen sisarelleen Nettielle. Celie, köyhä musta nainen Yhdysvaltain etelässä maailmansotien välissä, ei ole varsinaisesti saanut käteensä elämän valttikortteja. Isänsä hyväksikäyttämä ja tälle kaksi lasta synnyttänyt, sitten puolipakolla väkivaltaiselle "Isännälle" naitettu, vähän koulutettu nainen rasistisessa Georgiassa ei oikein muuta osaa kuin alistua kohtaloonsa. Vuosien vieriessä Celiestä kuitenkin tulee vahva yksilö, vuorovaikutuksessa eräiden muiden vahvojen naishahmojen kanssa: kaunis sisar Nettie, ihailtu blues-laulajatar Shug Avery, Isännän pojan Harpon voimakastahtoinen vaimo Sofia ja myöhemmin tyttöystävä Squeak muodostavat Celien ympärille verkoston, jonka turvin Celie pystyy jättämään kurjuuden taakseen. Kirjan loppu on teoksen alkupuoleen nähden yllättävänkin sokerinen, ja luulinkin loppuun saakka, että lukijalta vedetään vielä matto jalkojen alta.

Kirja käsittelee monia vielä tänäänkin ajankohtaisia teemoja, vaikka se sijoittuukin vuosikymmenten taa. Esiin nousevat ainakin rasismi, köyhyys, mustan naisen asema (ja näiden kokema double oppression – seksismi ja rasismi), sukupuoliroolien murtuminen ja niiden keinotekoisesti ylläpidetty luonne, homoseksuaalisuus (Celien ja Shugin suhde), kolonialismi (/post-kolonialismi, erityisesti Afrikka ja siellä tehtävä lähetystyö sekä Yhdysvaltain mustan väestön suhde "alkukotiin").

Kirjan ansioiksi laskisin erityisesti sen tarinan, ja miten nuo yllämainitut teemat nousevat siitä melko luontevasti esiin, eivätkä tunnu rautalangasta väännetyiltä (kuten joskus "kantaaottavan kirjallisuuden" kanssa kokemukseni mukaan käy). Kirjan suomennos on hyvä, vaikka Celien etenkin alussa lähes lukutaidotonta kieltä on varmasti hankala versioida suomeksi. Asialla on Kersti Juva, ja hän onkin merkittävämpiä (elossa olevia) suomentajia, eikä tuota siis pettymystä nytkään.

Vaikka kokonaisuutena pidin kirjasta yllättävänkin paljon, oli lopussa hiukan liikaa sokerikuorrutusta minun makuuni. Samoin kirja tuntuu paikoin aika epärealistiselta, mutta minulla ei kyllä toisaalta ole minkäänlaista realistista käsitystä siitä, millaista kirjan kuvaama elo on mahdollisesti ollut, joten ehkä vain luotan tässä asiassa kirjailijaan. Lisäksi minulle tuli kirjan tarinasta ja toteutustavasta lukiessani toistuvasti mieleen myöhemmin ilmestynyt Sapphiren Push (josta elokuva Precious, ja suomennos nimillä Precious sekä Ponnista!), jossa tosin Walkerin kirja taidetaan mainitakin, joten yhtenäväisyys ei ole mitään sattumaa. Luin Pushin muutamia vuosia sitten, joten muistikuvani ovat haalistuneet, mutta sanoisin, että vaikka Walkerin teos on ehkä romaanina parempi, Push oli – karusta aihepiiristä huolimatta – hauskempi ja jotenkin virkeämpi toteutus.

Häivähdys purppuraa on viime aikoina luettu ainakin täällä ja täällä sekä täällä.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa (Color Purple, 1982). Suom. Kersti Juva. Kansi Liisa Holm. WSOY 1986. 

Chris Cleave: Incendiary

Viime kesänä luin kirjablogistaniassa kovasti luetun ja tykätynkin Chris Cleaven Little Been tarinan, joka on siis Incendiaryn jälkeen ilmestynyt romaani (Incendiaryä ei tietääkseni ole suomennettu). En kauheasti lämmennyt Little Beelle, mutta siitä huolimatta tänä kesänä levottomat käteni kirjastossa kuitenkin  poimivat palautuskärrystä tämän esikoisromaanin vuodelta 2005.

Tarinasta lyhyesti (lievä spoiler alert): kirjan minäkertoja on nuori itälontoolaisnainen, joka mies ja nelivuotias poika menehtyvät Lontoossa suuressa itsemurhaiskussa. Samanaikaisesti nainen itse harrastaa seksiä naapurinsa kanssa sohvalla. Nainen itsekin loukkaantuu terrori-iskun jälkimainingeissa, mutta selviää hengissä. Naisen elämä on kuitenkin palasina, ja niitä palasia sitten keräillään, enemmän tai vähemmän huonolla menestyksellä. Kuvioissa on menestynyt naapuri Jasper Black tyttöystävänsä Petran kanssa, poliisipomo Terrence Butcher ja menehtynyt poika. Kaikenlaista tapahtuu, eikä kellään mene kovin hyvin. Päinvastoin, useimmat henkilöt tuntuvat iskun jälkimainingeissa syöksyvän yhä syvemmälle pimeyteen, ei vähiten Jasper, jonka menestynyt julkisivu rapistuu ärhäkämmin kuin kertojamme huojuva mielenterveys. Toiset taas nousevat tuhkasta voittajina ja karistavat menneisyyden rikokset harteiltaan. Lukija pääsee myös miettimään, kuka sitten lopulta onkaan suurin vihollinen.

Kirjan kerrontaratkaisu on mielenkiintoinen, joskaan ei täysin omaperäinen: kirja on nimittäin kirjoitettu kirjeen muotoon, päähenkilömme kun kirjoittaa kirjettä Osama bin Ladenille (koko teos alkaakin sanoilla Dear Osama). (Hippasen paremmin toteutettu kirjemuotoinen romaani on muuten Aravind Adigan The White Tiger, jossa päähenkilö kirjoittaa Kiinan pääministerille).

Incendiary oli minusta jotenkin läpikotaisin ihan hyvä kirja. Koska kirjan minäkertoja on kouluttamaton, kirjailija on päättänyt heijastella tätä siten, että hän käyttää kirjoittaessaan välimerkkejä melko luovalla tavalla, ja englannin kielioppi on muutenkin vähän epätotunnaisempaa. Aluksi ratkaisu häiritsi (luultavasti minua enemmän kuin mitä äidinkielistä puhujaa häiritsisi) ja lukeminen meinasikin pariin otteeseen tyssätä siihen, mutta sitten tyyliin tottui. Karmivasta aiheestaan huolimatta Incendiary oli minusta myös varsin humoristinen teos (huumori toki on vähän sieltä mustemmasta päästä, mutta huumoria yhtä kaikki). Alussa kirjan juoni kestää varsin hyvin hanskassa, mutta loppua kohti se kieltämättä lähtee vähän ns. lapasesta ja uskottavuus karisee.

Mielenkiintoinen ja hyytävä yksityiskohta on se, että kirjassa viittaillaan säännöllisesti Lontoon suureen paloon ja sen muistoksi pystytettyyn monumenttiin. Sen sijaan Lontoossa oikeasti tapahtuneeseen islamistien pommi-iskuun kirjassa ei viitata, ihan siitä syystä että kirjan alkuperäinen julkaisupäivä sattui olemaan 7. heinäkuuta 2005, siis sama päivä, minä al Qaida iski Lontoossa. Hämmästyttävä yhteensattuma, joka ymmärrettävästi pisti esimerkiksi kirjan mainoskampanjoinnin matalaksi.

Kirjasta on muuten tehty myös elokuva vuonna 2008. En ole nähnyt, mutta ajattelin, että voisin sen ehkä jonain päivänä katsoa.

LISÄYS: Kirja ilmestyykin juuri sopivasti suomeksi tänä syksynä Gummeruksen kustantamana, nimellä Poikani ääni.

Chris Cleave: Incendiary. Vintage, 2005.

Elämäkertoja satunnaisotannalla: Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla

Somaliassyntyisen Ayaan Hirsi Alin omaelämäkerta Pakomatkalla ajautui luettavakseni ihan sattumalla. Etsin Kallion kirjaston toisesta kerroksesta valokuvauskirjoja, ja jotenkin käteeni sattui myös tämä kirja. Selailin hetken, kiinnostuin, lainasin ja luin. Henkilönä Ayaan Hirsi Ali toki oli tuttu jo ennestään: Kenian kautta Somaliasta sotaa ja pakkoavioliittoa Hollantiin paennut sittemmin Hollannin entinen liberaalipuolueen kansanedustaja ja kiihkoilijan surmaaman elokuvantekijä Theo van Goghin yhteistyökumppani. Mielenkiintoinen henkilö monellakin tapaa.

Ayaan Hirsi Ali aloittaa elämäkertansa raflaavahkosti kertomalla päivästä, jona Theo van Gogh julmasti surmattiin Amsterdamissa. Tästä palaamme kuitenkin pian tarinan eräänlaiseen lähtöpisteeseen, Ayaanin lapsuuden Mogadishuun. Kirja on rakenteeltaan erittäin kronologinen ja elämäkertamainen, mutta myös sujuvasti kirjoitettu ja kieltämättä mielenkiintoinen teos. Kirjan ensimmäinen puolikas kertoo Ayaanin lapsuudesta ja nuoruudesta. Ayaanin diktaattori Siad Barren hallitusta vastustanut isä Hirsi Magan Isse joutuu lähtemään vankilasta paon myötä maanpakoon tyttärensä ollessa vasta lapsi, ja pian perhe seuraa mukana ulkomaille, ensin Saudi-Arabiaan ja sitten Keniaan. Perheen lapset, kaksi tytärtä ja poika, joutuvat ensin sopeutumaan äärimmäistä islamintulkintaa harjoittavaan maahan, ja sitten pääasiassa kristittyyn Keniaan. Perheen mukana kulkee myös Ayaanin äidinäiti, ja isän ollessa poissa kuviosta (kapinallisuuden lisäksi mm. uuden vaimon kanssa perhettä perustamassa), perheen muodostavatkin kaksi voimakastahtoista, perinteitä kunnioittavaa naista. Taloudellisen pärjäämisen edellytyksenä taas on omalta klaanilta saatu apu. Ayaan vanhimpana tyttärenä kärsii äitinsä mielivallasta, eikä ole luonteeltaan yhtä omapäinen ja fiksu kuin nuorempi sisarensa, joka Nairobissa ja vielä Mogadishussakin pitää pintansa tiukkoja rooliodotuksia vastaan. Ennen pitkää Ayaan hakeekin tukea Saudi-Arabiasta leviävästä islamismista, salafilaisuudesta tiukkoine sääntöineen ja "alkuperäisen islamin" noudattamisineen. Teini-iän lopulla perhe palaa joksikin aikaa Somaliaan, kunnes kiihtyvä sisällissodan pakottamina he palaavat Keniaan, jonne paluuta helpottaa lasten sujuva swahilin taito ja oleskelulupa maahan. 1990-luvun alussa Ayaanin isä on tässä vaiheessa jo vuosikausia asunut erossa aiemmasta perheestään. Kanadasta saapuu kuitenkin nuori somalimies Keniaan, ja Ayaanin isä onnistuu järjestämään omasta mielestään oivallisen naimakaupan tämän miehen ja Ayaanin välille (jälkimmäisen mielipiteellä asiaan ei luonnollisestikaan ole suurta väliä). Liitto solmitaan, ja Ayaan jää hetkeksi maahan odottamaan, että voi matkustaa miehen perään Kanadaan.

Tästä sitten alkaa kirjan toinen osa. Ayaan ei luonnollisestikaan koskaan päädy Kanadaan kuuliaiseksi somalivaimoksi, vaan jää ensin Saksaan ja matkustaa sieltä omin nokkineen Hollantiin (koska somalien oli helpompi saada sieltä turvapaikka, ja siellä olikin jo eräs hänen tuntemansa somalinainen). Hänelle myönnetään pakolaisstatus (joskin kirjassaan hän myöntää sepittäneensä tarinaansa runsaasti täytettä turvapaikan saadakseen), ja Ayaan jää Hollantiin, haluaa päästä opiskelemaan ja ottaa selvää siitä, miten "vääräuskoisten" yhteiskunta tuntuu menestyvän niin paljon paremmin ja olevan niin paljon sopuisampi kuin hartaasti uskovaisten somalien kotikonnot (tai monet muutkaan Afrikan tai Lähi-idän maat). Hän oppiikin kielen, saa ennenpitkää valtiotieteen opiskelupaikan Leidenin yliopistosta ja toimii tulkkina maahanmuuttajien parissa. Vuosien ajan hän on etääntynyt yhä kauemmas islamista ja alkanut kyseenalaistaa monia siihen kuuluvia periaatteita. 2000-luvun alussa hän ymmärtää olevansa ateisti, ja sanoutuu irti aiemmasta uskonnostaan. Pian tämän jälkeen Ayaan päätyy politiikkaan, ja koska hän ei arastele kertoa mielipiteitään islaminuskosta, maahanmuuttajien sopeutumisesta ja maahanmuuttopolitiikasta, hän saa kosolti kiihkeitä vihamiehiä, enimmäkseen islamistista ajattelua tunnustavista maahanmuuttajista. Sittemmin hän päätyy asumaan Yhdysvaltoihin, jossa hän käsittääkseni edelleen asuu.

Pakomatkalla on monellakin tapaa mielenkiintoinen kirja, sillä se tarjoaa tällaiselle lukijalle kurkistuksen paikkoihin ja ajattelutapoihin, joihin ei muuten ehkä pääse kurkistamaan. Kirjan alussa lukija pääsee tutustumaan Somalian alueen perinnäisiin tapoihin, kun Ayaanin isoäiti opettaa lapsenlapsilleen selviytymiskonsteja. Koko kirjan mitalla lukija tutustuu myös somalien klaanijärjestelmään, joka on edelleen (tai uudestaan, sillä Siad Barre epäonnistuneesti yritti kitkeä klaanien merkitystä) maassa yhteiskunnan perusta, samoin kuin naisen ja yksilön asemaan niin perinteisessä somalikulttuurissa kuin jyrkän islamintulkinnan piirissäkin (kuten siellä Saudi-Arabiassa). Pieniä valonpilkahduksia lukuunottamatta Ayaan Hirsi Alilla ei ole näistä kovin positiivista sanottavaa.

Koska kirja on omalla tavallaan hyvin tyypillinen elämäkerta, sitä luki aika nopeasti ja eläytyenkin, vaikka paikka paikoin kirjoittaja syyllistyykin aikamoiseen paasamiseen ja toistoon. Toisaalta kuitenkin aina toisinaan minut valtasi omituinen vierauden tunne, niin kertakaikkisen käsittämättömiltä ja kivikautisilta monet Ayaanin elämän henkilöiden ratkaisut ja mielipiteet tuntuivat. Näiden valossa Ayaanin omat ratkaisut taas tuntuvat järkeviltä ja kannatettavilta (kuten nyt varmasti voi odottaakin itsenikaltaiselta uskonnottomalta liberaalilta feministiltä), tosin hänen kiihkonsa islamia ja sen ongelmia kohtaan tuntui välillä hiukan ylitsevuotavalta. Osittain syynä on varmastikin hänen omat kokemuksensa (ja eihän päätön tappouhkailu ja muu yletön kouhotus kyllä oikein minullekaan myy islamia minään rauhan uskontona, myönnettäköön), mutta mieleen tulee, että kenties kyseessä on myös jonkunlainen vastareaktio tai puhdistautuminen, jollainen ehkä tulee tarpeeseen, kun irrottautuu jostain  elämää voimakkaasti määrittäneestä tekijästä kuin uskonnosta.Vaikea sanoa, kun ei ole kokemusta. Joka tapauksessa mielenkiintoinen ja sitkeä tyyppi, kiinnostava kirja ja paljon pohdittavaa.

Lainaisin eilen kirjastosta Kari Enqvistin tuoreimman kirjan Uskomaton matka uskovien maailmaan, ja nyt kun olen vähän palautellut mieleeni tätä Ayaan Hirsi Alin kirjaa, tuo Enqvistin lukeminen on ehkä vielä hippasen kiinnostavampaa (vaikka hän kai käsittääkseni enimmäkseen seikkaileekin kristityn uskon parissa).

Myös ainakin Katri on lukenut Pakomatkalla.

Ayaan Hirsi Ali: Pakomatkalla (Infidel, 2007). Suom. Pia Monte. Tammi, 2008.

Puolipakolliset kesädekkarit eli Mons Kallentoft: Suvisurmat ja Tove Alsterdal: Kadonneet

Allekirjoittaneenkin mielen tutkimattomiin syövereihin on ilmeisesti ohjelmoitu ajatus, että kesällä pitää lukea dekkareita. Mielellään puun varjossa, riippumatossa, jääteetä siemaillen. Riippumattoon en kyllä ehtinyt, varjossa oli turhan viileä ja jääteetkin jäi juomatta, mutta pari dekkaria lukaisin kuitenkin.

Joululomalla luin jotenkin ajankohtaan sopivasti ruotsalaisen Mons Kallentoftin esikoisdekkarin Sydäntalven uhri, miekkonen kun on keksinyt kirjoittaa vuodenaikoihin teemoittuvan dekkarisarjan. Nyt kirjastosta tarttui sitten käpälään sarjan seuraava osa Suvisurmat, vaikka en erityisesti ihastunut tuohon ensimmäiseenkään osaan. Tutkimaton on ihmismieli ja sen tekemät lukuvalinnat, nähtävästi. Kun ensimmäinen kirja sijoittui jäätävän kylmään talveen, seuraavassa osassa Linköpingin kaupunki taas ryytyy ennennäkemättömän helleaallon kourissa. Helle on ilmeisesti herättänyt itse pahuuden (tätä kirjassa ainakin jatkuvasti toistellaan), sillä ensin löytyy teini-ikäinen tyttö raiskattuna ja muistinsa menettäneenä. Eikä aikaakaan, kun toinen löydetään kuolleena. Joku eli jokin ultimaattinen pahuus siis vainoaa paikallisia teinityttöjä, poliisin työ yhtä helteisessä kärsimyksessä rämpimistä, pääosassa edellisestä osasta tuttuun tapaan semiongelmainen rikostutkija Malin Fors kumppaneineen.

Suvisurmien tarinankuljetus toimi ihan nokkelasti, juoni on kohtuullisen näppärä ja nopealukuinen, mutta jokin Kallentoftin kirjoitustyylissä ei minua jaksa innostaa. Tai ehkä: olen dekkaririntamalla kuitenkin perinteisen, suoran, ehkä jopa ns. kovaksikeitetyn tyylin ystävä. Kallentoftin tapa sekoittaa kertomukseen kuolleiden hahmojen monologeja, ties mitä sekavia kurkistuksia tappajan mieleen sekä säätilojen ylitsevuotavaa kuvausta ei kertakaikkiaan nappaa (tunnustankin täten, että välillä hypin kaikista pitkästyttävimpien jaarituksien yli). Uskon kyllä, että monien mielestä Kallentoftin hieman omintakeinen tyyli on sangen virkistävä poikkeus toisiaan kovin likeisesti muistuttavien ruotsalaisdekkarien joukossa, mutta minä nyt pidän vähän erilaisesta otteesta.

Kallentoftin jälkeen tulin kuitenkin tarttuneeksi vielä toiseenkin läntisen naapurimaan dekkariin, kun kustantaja sattui postittamaan töihin lukukappaleita Tove Alsterdalin Kadonneista. Kirjan  kannesta käy ilmi, että Alsterdal on kustannusalan ammattilainen, joka on toimittanut mm. Liza Marklundin dekkareita, ja nyt siis innostunut laatimaan itsekin yhden. Kadonneet onkin muodollisesti oikein pätevä dekkari, jossa kolmen naisen kohtalot risteävät Euroopan laidalla. Takakannessa tosin mainostetaan, että kirja kertoo kolmesta naisesta. Todellisuudessa se kertoo pääasiassa yhdestä naisesta, amerikkalaisesta Allystä, jonka mies katoaa jutuntekomatkalla Ranskassa. Kaksi muuta naista, ruotsalainen Teresa ja laiton siirtolainen Mary ovat vain nopeasti ohivilahtavia statisteja, kappaleita Allyn tarinassa.

Kadonneet käsittelee vauhdikkaan trillerin keinoin ihmiskauppaa, sen kansainvälisiä ulottuvuuksia ja siihen osallisten häikäilemättömyyttä, kuten myös rasismia, ennakkoluuloja ja niiden vaikutusta yksilöiden elämään. Kirja on periaatteessa oikein toimiva trilleri, mutta puutteensa silläkin. Vaikka teos on enimmäkseen näppärä page-turner, kärsi se toisinaan omituisesta tyhjäkäynnistä, toisinaan taas päättömästä vauhdista. Henkilöhahmot ja tapahtumat eivät ehkä olleet aivan uskottavimmasta päästä, mutta toisaalta pidin kyllä teoksen loppuratkaisusta. Parasta Kadonneissa oli kuitenkin se, että se tapahtui niin pitkälti paikoissa, joissa olen joskus käynyt, ja niinpä kirja vei minut uudestaan paitsi Pariisiin, myös Lissaboniin Alfaman kaupunginosaan, Marbellaan ja hämmentävän överiin Puerto Banusiin Marbellan vieressä.

Noin muuten ohimennen piti vielä kertoa, että ensimmäinen "vapaa viikonloppu", ts. aikana jälkeen kirjakaupantätiyden, oli kerrassaan mainio. Perjantaina tosin työpalaveerasin ja sumplin asioita, mutta iltapäivästä jo sitten osallistuin ensimmäiseen kirjablogitapaamiseen Innon juhlien yhteydessä, tapasin monia kiinnostavia kanssabloggaajia (harmillisesti kaikkien kanssa en kuitenkaan ehtinyt puheisiin!) ja viihdyin hyvin (ja myöhään!). Eilen tapasin parhausihmisiä burgerien ja saunan merkeissä, tänään kävin Lintsillä ja Cellassa, kohta leivon vielä omenapiirakkaa, että pakastimeen tulee tilaa uusille omenasoseille. Olisivatpa viikonloput aina tällaisia!

Mons Kallentoft: Suvisurmat (Sommardöden). Suom. Mirja Hovila. Schildts 2010.
Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden). Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012.

Matt Haig: The Radleys, tai erilainen vampyyriromaani?

Yritän nyt hiukan purkaa sivupalkin luettua-listaan kertynytttä ruuhkaa. Onneksi en sentään lomalla ehtinyt ihan mahdottomia määriä lukea, sillä tavoitteenani on tavalla tai toisella blogata kaikista (huvikseni) lukemistani kirjoista.

Kirjastosta tarttui mukaan ihan satunnaisotannalla The Radleys -niminen romaani (se on suomennettukin muistaakseni nimellä Radleyn perhe). Matt Haigin romaani kertoo rauhallisessa englantilaiskylässä asuvasta, erittäin keskiluokkaisesta ja keskiverrosta Radleyn perheestä, johon kuuluu äiti, isä, tytär ja poika. Vanhemmat ovat turhautuneita toimimattomaan avioliittonsa, poikaa kiusataan koulussa ja tytär haluaa ryhtyä vegaaniksi. Kyseessä ei ole kuitenkaan ihan tavallinen perhe, vaan heillä on verinen salaisuus. Radleyt ovat nimittäin vampyyrejä, joskin pidättäytyviä vampyyreja, jotka pyrkivät elävään mahdollisimman ihmismäistä elämää pidättäytyen veren juonnista ja kuorruttaen itsensä vahvalla aurinkovoiteella. Perheen äiti ja isä ovat asialleen sen verran omistautuneita, että eivät ole kertoneet teini-ikäisille lapsillensakaan tästä perheen pienestä erityispiirteestä. Kuten arvata saattaa, totuus kuitenkin paljastuu aikamoisella rytinällä, ja pian kuvioissa ovat niin isä-Peterin villihkö vampyyriveli kuin paikallinen virkavaltakin.

The Radleys ei varsinaisesti ole tavallinen, angstin tai romantiikan kuorruttama vampyyriromaani. Se ei muistuta sen enempää Twilightiä kuin Draculaakaan. Lähin vertauskohta löytyisi ehkä jostain keskiluokkaisia perhesuhteita ja viettien tukahduttamista ruotivasta kirjallisuudesta, joskin verisellä twistillä. Kirjassa vampirismi toimii ehkä lähinnä vertauskuvana sille, miten keskiluokkaisuus ja sinnikäs konformismi voiat onnistua tukahduttamaan alkukantaiset vietit tiettyyn rajaan asti, mutta sitten kun kulissit romahtavat, jälki on rumaa. Tosin The Radleys ei missään nimessä ole mitenkään erityisen syvällinen, synkkä tai varsinkaan psykoanalyyttinen romaani. Se on pikemminkin kevyen humoristinen, dialogivetoinen pikku kertomus, jonka tyylilaji muistuttaa itseasiassa aika paljon näppärää nuortenkirjaa.

Ehkä johtuen juuri tuosta nuortenkirjamaisuudesta en saanut kirjasta mitenkään kauheasti irti. Se oli kyllä ihan viihdyttävää ja nopeaa luettavaa, eikä siinä ollut mitään liian ilmeisen ärsyttävää tai turhauttavaa, mutta ei myöskään mitään erityisen vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää. Tarinan kuljetus toimii sähäkästi, hahmot ovat enimmäkseen uskottavia ja kirjan parissa viihtyy, mutta siihenpä se sitten jää. Jostain syystä mieleeni tulivat myös Angela Sommer-Bodenburgin ihanat Pikku vampyyri -kirjat, joita lapsena rakastin, ja harmittaa, etten ostanut niiden uusia yhteisnidepainoksia, kun ne pari vuotta sitten ilmestyivät.

Pienellä googlailulla selvitin, että suomennos on luettu ainakin täällä, täällä ja täällä.

Matt Haig: The Radleys. Canongate Books, 2010.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Tutustuin Lionel Shriveriin ensimmäisen kerran kesällä 2007, jolloin lainasin kirjastosta tuolloin verrattain tuoreen Poikani Kevin -kirjan, vaikutuin ja tykkäsin. En kuitenkaan tullut tarttuneeksi kirjailijan muihin teoksiin ennen kuin vuodenvaihteessa luin tuoreimman suomennoksen Jonnekin pois. Koska pidin siitäkin, täytyi minun vakavasti harkita mahdollisuutta, että pitäisin Shriverin muistakin kirjoista. Kesälomalla sitten lainasinkin kirjastosta Kaksoisvirheen, jota olin ennen vältellyt luultavasti sen tähden, että kirja sijoittuu tennismaailmaan, joka ei herättänyt minussa juuri kiinnostusta. Tosin takakannessa saattaa lukea, että kirja on pikemminkin romaani avioliitosta kuin tenniksestä, mutta koska en pidä avioliittoakaan mitenkään äärettömän kiehtovana asiana, olin tähän asti jättänyt kirjan hyllyyn.

Jälkiviisaana voin nyt sitten sanoa, että eipä olisi kannattanut; Kaksoisvirhe on varsin vetävä, taidokas ja mielenkiintoinen romaani. Kirjan tapahtumat eivät ole ollenkaan niin dramaattisia kuin Poikani Kevinissä tai Jonnekin pois -kirjassa, mikä oli oikeastaan hyväkin asia, sillä nyt hahmojen keskinäisen dynamiikan ja henkilöiden puistattavat mutta kuitenkin inhimilliset piirteet paljastavat tapahtumat eivät vie liiaksi tilaa eivätkä liiaksi selitä näitä piirteitä (syöpä, kuolema, kouluampumiset kun ovat jotenkin vähän eri kaliiperin tapahtumia kuin sijoituksen tippuminen tenniksen maailmanlistalla).

Kaksoisvirheen päähenkilö, 23-vuotias tennislupaus Willy Novinsky on antanut tennikselle koko elämänsä. Willyn keskiluokkainen ja keskinkertaisuudessaan rypevä perhe ei ole kannustanut Willyä tennisuralle, mutta sisukas ja älykäs Willy on tästä huolimatta pyristellyt ylöspäin rankingeissa ja pystyy viimein jotenkuten elättämään itsensä palkkiorahoilla. Sitten Willy tapaa Eric Oberdorfin, lupaavan, mutta myöhään aloittaneen tennispelaajan ja huippuyliopistosta valmistuneen onnistujan, joka tuntuu menestyvän kaikessa mihin ryhtyy. Pari alkaa seurustella ja päätyy naimisiinkin.

Suhteen alussa Willy pelaa miestään paremmin, menestyy paremmin rankingeissa, mutta tuntee silti huikaisevaa epävarmuutta, tyrmäävää kateutta ja ei ehkä täysin katteetonta pelkoa miehensä tennisuran etenemisestä. Willy ymmärtää tenniksen realiteetit: kuinka huikaisevan epätodennäköistä on, että pariskunnan kumpikin osapuoli menestyy niin kilpailussa lajissa kuin tennis, kuinka toisen väistämättömältä näyttävä kohtalo on jäädä toisen varjoon. Kun Willy sitten ratkaisevan tärkeässä ottelussa romahtaa, ohittaa Eric hänet rankingeissa, ja viimeistään siitä alkaa myös avioliiton syöksykierre, joka – Shriverin romaaneja lukeneille tuttuun tapaan – paljastaa henkilöhahmojen pikkumaisimmat ja inhottavimmat piirteet, maailman raadollisuuden ja ihmisten välillä lopulta aina vallitsevan ylittämättömän eron, jota ei kuro umpeen rakkaus eikä viha.

Vaikka tämänkin Shriverin romaanit hahmot ovat enimmäkseen tavalla taikka toisella epämiellyttäviä, viihdyin heidän seurassaan. Ja vaikka en tiedä mitään tenniksestä, kirjan sijoittuminen urheilun maailmaan oli virkistävää (lisäksi olen huomannut kirjan lukemisen jälkeen kiinnittäväni enemmän huomiota urheilusivujen tennisjuttuihin!), ja suomennoskin oli varmaan aika sujuva, tai en ainakaan muista erityisesti kiinnittäneeni siihen huomiota.

Joistain seikoista ehkä kuitenkin huomasi, että kirja on julkaistu jo 90-luvulla ja myös suhteellisen varhaisessa vaiheessa Shriverin uraa: teemana "sukupuolten välinen sota" tuntuu jotenkin kuluneelta (tosin parisuhteen ongelmallisuus on tietysti ikuisuusteema kirjallisuudessa, vähän haukotus silti), kirja on hiukan lavea ja välillä kerronta on aika kökköä (apua niitä seksikohtauksia). Mutta siis hyvä, kuitenkin, lopulta.

Nyt minulla on kirjastosta lainassa sekä Syntymäpäivän jälkeen että uutukainen The New Republic. Saapa nähdä, saanko molemmat luettua, vai iskeekö Shriver-yliannostus.

Kaksoisvirheestä ovat kirjoittaneet ainakin Karoliina ja Leena Lumi.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe (Double Fault, 1997). Suom. Hanna Sola. Avain 2007.

George R. R. Martin: A Game of Thrones

Uskomattoman arpomisen jälkeen päädyin lopulta kuitenkin ottamaan reissulukemiseksi George R. R. Martinin fantsumöhkäleen A Game of Thrones. Valinta oli sikäli osuva, etten kahden viikon reissun aikana ehtinyt edes lukea kirjaa loppuun (no, melkein loppuun kuitenkin pääsin, ja loput kotimaan kamaralla sitten). Lisäksi olin talvella onnistunut koukuttumaan HBO:n samannimiseen tv-sarjaan, vaikka onkin totta, mitä joku neropatti siitä twiittasi: "Game of Thrones reminds me of twitter a lot because there are 140 characters and terrible things are always happening." En koskaan oppinut oikein erottamaan sarjan partaheppuja toisistaan, kirjassa on onneksi liitteenä mukana selostus siitä, kuka kukin on ja mihin aatelishaaraan kuuluu. Se auttoi, vähän.

Lukukokemuksena A Game of Thrones oli ihan kelpo, keskinkertainen, useimmiten viihdyttävä, mutta ei missään nimessä mikään maailmaa mullistava kirjallinen sensaatio. Seuraavaksi listaan asioita, joista kirjassa pidin, ja toisaalta taas en pitänyt.

Kiitämme:
"Realismia" fantasiamaailmassa: kirjassa ei pyöri velhoja, taikoja tai muuta fantsulukemistojen peruskauraa, lohikäärmeetkin ovat kuolleet sukupuuttoon ja uskonto lähinnä rituaaleja.
Henkilöitä: Kirjan henkilöt ovat verrattain inhimillisiä ja yleensä melko johdonmukaisia hahmoja, eikä jako "hyviksiin" ja "pahiksiin" ole ihan niin mustavalkoinen kuin muistini mukaan useimmissa lajityypin kirjoissa (kokemukseni ovat kyllä lähinnä jostain varhaisteini-iän Eddings-maratooneista, joten en ole mikään fantasian ylin asiantuntija).
Ainesosien suhteita: Kirjassa on melko sopivassa suhteessa toimintakohtauksia, matkatekoa, poliittista juonittelua ja tarinan taustoitusta. Ja vallan älyttömästi dialogia, mutta ei se mitään.
Kirjan kieltä: Miekkojen ja kirveiden lisäksi Martin käyttää keskiaikaisen tunnelman luomiseksi vanhahtavaa englantia. Sitä on erityisesti ripoteltu repliikkeihin, ei onneksi niinkään kerrontaan.

Moitimme:
Henkilöitä/kerrontaa: Henkilöhahmoja on tarpeettoman paljon, ja kerrontatekniikkana Martinin käyttämä tyyli, jossa seurattava hahmo vaihtuu joka luvussa on (tälle) lukijalle hiukan turhauttava: juuri kun jotain mielenkiintoista tapahtuu yhdelle tyypille, siirrytäänkin toiselle puolelle valtakuntaa. Huoh. Martinin kunniaksi on kuitenkin todettava, että lukuisat vaihtuvat näkökulmat pystyy kuitenkin enimmäkseen erottamaan, eikä kovin usein huomaa ihmettelevänsä, kukas tässä nyt oikein onkaan päähenkilönä.
Tolkuttoman runsasta kuvailua: en tiedä, pitääkö paikkansa huhu, että genren kirjailijoille maksetaan sivumäärän perusteella, mutta siltä tämäkin teos vähän vaikuttaa. Tylsiä kohtia ja tapahtumia on näppärästi pitkitetty loputtoman tuntuisilla selostuksilla siitä, mitä kullakin henkilöhahmolla on päällänsä, miltä jossain tuoksuu tai miltä maisema näyttää. Erityisen suurella antaumuksella kuvaillaan henkilöiden viittoja, haarniskoja ja solkia. Ihan oikeasti. Ja toisessa osassa tämä senkun pahenee.
Ihmissuhde- ym. kuvausta: Martin osaa kirjoittaa miekkojen kalistelusta ihan pätevästi. Sen sijaan henkilöiden, yhteiskuntaluokkien tai ihmisryhmien välisten suhteiden kuvailu jää melko ulkokohtaiseksi, pintapuoliseksi tai jopa olemattomaksi ainakin ensimmäisessä osassa (sen sijaan hahmoja tuntuu määrittävän aika pitkälti se, mihin sukuun eli "taloon" he sattuvat kuulumaan. Paitsi naisia, heitä määrittää ensi sijaisesti se, että he ovat naisia).

Kaikenkaikkiaan A Game of Thrones oli ihan hauska lukukokemus, ja vähän toivoin pääseväni uppoamaan kokonaisvaltaisesti Martinin fantsumaailmaan seuraavien osien avulla. Ikävä kyllä toinen osa A Clash of Kings on nyt yöpöydällä kesken jo toista kuukautta, eikä se jotenkin jaksa vetää minua puoleensa. Osittain syynä on varmastikin se, että tv-sarjan toisen kauden tapahtumat ovat vielä melko tuoreessa muistissa, eikä tällä kirjalla ole siis juonellisesti kauhean yllätyksellistä tarjottavaa. Juonen tuttuuden vuoksi tulee sitten kiinnitettyä tarpeetontakin huomiota teoksen ärsyttäviin puoliin (se vaateparsien kuvailu!), ja se siitä keskittymisestä sitten. Ehkä minä vielä jonain päivänä luen sarjan loppuun (tai ainakin ne minulla jo olevat neljä ensimmäistä osaa), mutta nyt ohitse kiilaavat mielenkiintoisemmat teokset.

Martinia ovat lukeneet myös ainakin koko sarjan mitalla Booksy ja peikkoneito. Tii on lukenut kaksi ensimmäistä osaa, ja Sallan lukupäiväkirjassa taas ensimmäistä osaa käsittelevää tekstiä seuraa mielenkiintoinen keskustelu kirjallisuuden kääntämisestä.

George R. R. Martin: A Game of Thrones. Book One of A Song of Ice and Fire. Bantam Books, 2011 (1996).

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa

Kesän fillarimatkan pohjustukseksi luin Soininvaaran ja fillarifoorumin lisäksi yhden toisenkin pyörämatkakirjan, nimittäin Matti Rämön ensimmäisestä pitkästä pyöräreissusta kertovan Rengasrikkoja Saharassa. Sittemminhän mies on polkenut Kauko-Idässä, Intiassa sekä Jäämerelle, mutta ensimmäisessä teoksessa liikkeellä on verrattain noviisi pyörämatkailija. Rämö polki parin kuukauden aikana Tallinnasta aina Afrikkaan asti, ja oli itseasiassa liikkeellä samana kesänä kuin Odekin.

Vaikka Rämön kirja on itsessäänkin vallan mielenkiintoinen, sitä oli vaikea olla vertaamatta Soininvaaran matkapäiväkirjaan, kun se kerran oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka miesten reitti on ainakin osittain sama, matkanteko on hyvin erilaista. Ode polki maantie-Bianchilla vain pieni reppu selässään, kun taas Rämöllä oli kuormaa 40 kg edestä (en kyllä oman reissun jälkeenkään käsitä, mitä ihmettä mies oikein kantoi mukanaan. Itsestä kun tuntuu, että vaikka olisimme lisänneet teltat, makuupussit, trangiat ja ruokavarastot, olisivat kuormamme silti jääneet parinkymmenen kilon tuntumaan). Soininvaara yöpyi sisätiloissa, Rämö enimmäkseen telttaili vaihtelevissa tienvarsipusikoissa. Molempien matkaan sattui kommelluksia, mutta Rämö käytti huomattavasti enemmän aikaa pyöränkorjailuun (etenkin poikkinapsahtelevat pinnat tuntuivat vaivaavan) ja ylipäänsä tuntui, että hänelle sattui enemmän hankalia vastoinkäymisiä (reissukin oli toki pitempi).

Eroista huolimatta Rämö kirjoittaa Oden lailla oikein sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä, ja ohitetut maisemat inspiroivat monenlaisiin pohdintoihin. Myös tavattujen ihmisten ja visitoitujen paikkojen kuvaus on miellyttävän eläväistä. Rakenteeltaan molemmat kirjat ovat sangen matkapäiväkirjamaisia, jossa kukin päivä on omana tekstinkohtanaan, mutta tämän lisäksi Rämön kirja on jaettu isompiin alalukuihin. Ei huono.

Allekirjoittanut valmiina iskemään tietä.

Rengasrikkoja Saharassa on myös kuvitettu sekä piirroskuvin että Rämön omin valokuvin ja näiden yhdistelmin. Hauska idea, mutta en kauheasti pitänyt niistä piirroksista. Tämä taitaa kuitenkin olla makuasia.

Yhtä kaikki, vaikka Rämön matkassa on vastoinkäymisiä, eikä niiden kuvaus ehkä ensimmäisenä houkuta lukijaa hyppäämään pyörän selkään, minulla kirja kuitenkin lisäsi pyörämatkakuumetta (tosin vielä enemmän sitä lisäsi itse reissu). Luulen, että jossain vaiheessa lueskelen vielä miehen myöhemmätkin pyörämatkakirjat. Vielä enemmän luulen, että jossain vaiheessa myös itse hyppään taas pyörän selkään ja huristelen Eurooppaan, ensi kerralla ehkä teltta muassamme.

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa. Minerva kustannus, 2009. Kansi: Rami Saaristo.

Charlaine Harris: Deadlocked sekä eroottisesta hömpästä eli Fifty Shades of Grey WTF?

Jahas, lomat on lusittu jo kauan sitten, ja muutenkin kuviot ovat tässä jo pyörineet suuntaan ja toiseen (kuun vaihteessa mm. lopetan kirjankaupantädin pitkän ja menestyksekkään urani keskittyäkseni kustannuspuolen hommiin ja siihen pahuksen graduun). En ole ehtinyt paljoa kirjoitella, ja sitten kun kirjoitusrutiini menee, niin kyllähän sen tietää, kuinka siinä käy. Unohtaa, että koko blogia onkaan!

Asiaan!

Alkukesästä lukaisin Charlaine Harrisin tuoreimman teoksen Deadlocked, lähinnä siksi, kun olin aiemmatkin Sookie Stackhouse -kirjat lukenut. Odotukseni olivat melko matalalla, sillä ensimmäisten n. viiden osan jälkeen sarja oli minusta jo osoittanut pieniä heikkenemisen merkkejä. Päätin kaikesta huolimatta lukea kirjan, tarjoaisihan se varmasti ainakin jonkinlaista kevyttä viihdettä. En kuitenkaan halunnut kirjaa fyysisenä kappaleena hyllyjä täyttämään, joten hankin sen sähköisenä versiona kännykkääni. Tulipa siis samalla luettua ensimmäinen kokonainen kirja kännykän näytöltä. Formaatti sopi ihan hyvin tällaiselle kevyen puoleiselle ja lyhyelle kirjalle, mitään raskaampaa tuskin jaksaisin pieneltä näytöltä lukea (miksi kukaan ei vieläkään ole ostanut minulle sitä Kindleä?).

Toimisto on siirtynyt puistoon.

Kirjasarjan kahdennessatoista (!) osassa telepaattitarjoilija-Sookien elämä on taas yhtä yliluonnollista soppaa: vampyyripoikaystävä-Ericin kanssa menee huonosti, fae-porukka aiheuttaa hämmennystä, ja joku taas suunnittelee murhailuhommia. Suoraan sanottuna en kuitenkaan enää muista kirjan juonesta enää juuri mitään, paitsi ettei se kyllä lukiessakaan tehnyt juuri vaikutusta. Verrattuna aiempiin osiin, joissa sentään pienistä uskottavuusongelmista huolimatta sattui ja tapahtui, tässä viimeisessä (kuten myös muistaakseni tätä edellisessä) jaariteltiin loputtomasti Sookien päivittäisistä askareista ja ties mistä Bon Tempsin asukkaiden epämielenkiintoisista tapahtumista, eikä tarina edennyt juuri minnekään. Huoh. Toivon, että a) seuraava osa on vauhdikkaampi ja b) se on sarjan viimeinen. Että Harris tajuaa päästä henkitoreissaan kituvan sarjan kärsimyksistään.

Näkymiä saunan parvekkeelta.

Hämmentävää kyllä, True Bloodin viides kausi puolestaan on ainakin ensimmäisten seitsemän jakson perusteella parantanut otettaan Alan Ballin luovuttua ohjaksista. Näin ollen joudunkin nyt palaamaan vanhaan mielipiteeseeni ja toteamaan, että kyllä tv-sarja tällä kertaa vie voiton kirjasta (paitsi jos vastakkain laitetaan kirjasarjan ensimmäiset viisi kirjaa ja umpihuono nelos-tuotantokausi!).¨

Deadlocked on luettu ainakin täällä, täällä ja täällä. Muutamat tykkäsivät enemmän kuin minä, lukekaa sieltä siis vaihtoehtoisia mielipiteitä!

Charlaine Harris: Deadlocked. Victor Gollancz, 2012.

Toimisto vaihtui rosé- ja mansikkapiknikiksi.

Asiasta toiseen ja ehkä hiukan kuitenkin teemaa liipaten, luin juuri täältä hämmentävän kirjallisuusuutisen. Tai en tiedä, kuinka hämmentävää se nyt on. Kyse on siis siitä, että Fifty Shades of Grey -romaani on paukauttanut rikki ennätyksiä, ja on nyt Ison-Britannian kaikkien aikojen myydyin romaani, ylittäen niin Harry Potterin viimeisen osan kuin Da Vinci -koodinkin (sarjana Potterit sentään ovat vielä kaukana omissa sfääreissään). Hupsheijaa ja hohhoijaa. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi tuumia. Onhan toki hienoa, että kirjat edelleen myyvät ja niille on kysyntää. Toisaalta taas minulla ei ole järin korkeita käsityksiä tästä teoksesta, enkä voi vähän olla surkuttelematta sitä, että kansa ostaa mielin määrin heppoista kolmen pennin eroticaa. Maailmassa, jossa on niin paljon niin hyvää kirjallisuutta! Ehkä jopa hyvää eroottista kirjallisuutta? (Tästä en ole ihan varma, mutta minulla on ainakin pari ihan kelvollista kokoelmaa Anaïs Niniltä. Ja pienellä googlailulla löysin myös tällaisen.) Miksi? Miten?

Mielipiteeni saattaa olla hiukan tekopyhä, kun nyt otetaan huomioidaan, että tässäkin postauksessa käsittelen kirjaa, jonka itsekin luokittelen romanttis-yliluonnolliseksi roskaksi, eikä makuni muutenkaan ole mikään korkeakirjallisin mahdollinen. En myöskään tiedä, ketkä kaikki kirjaa ovat ostaneet ja mikä on ollut heidän motiivinsa, mutta joku tässä nyt silti minua ärsyttää. Ärh.

Menin muuten tuossa keväällä vannoskelemaan, että tähän kirjavillitykseen en aio sekaantua, enkä aio vieläkään. Mutta mielestäni tätä on näkynyt aika vähän suomalaisissa kirjablogeissa ylipäänsä. Onko tämä siis jäänyt lukematta, vai kenties tunnustamatta?  Pitää ehkä pureskella vähän tätä kuviota, ja palata asiaan hieman jäsentyneemmin ajatuksin. Ja kertokaa jos olette lukeneet/harkitsette lukevanne/kirja on herättänyt kiinnostusta/vastenmielisyyttä/ärsytystä?!? Minua nyt jotenkin kiinnostaa tämä homma.

p.s. Kuvituksena satunnaisia räpsyjä kännykästä. Ostin kuitenkin pari viikkoa sitten uuden kameran (jihuu!), joten blogin kuvituskuvissa tulee ehkä lähiaikoina tapahtumaan pientä kohentumista. Tällä hetkellä tästä uudesta kamerasta on kuitenkin akku latauksessa, joten en juuri nyt saa uusia otoksia siirrettyä koneelle.