"Satonäkymiä"

Panin sitaatteihin tuon otsikon, sillä meillä varsinkaan vihannesten viljelytoiminta ei ole mitenkään agressiivista. Marjapensaita sen sijaan on ja jokunen omenapuu. Sekä myyriensyömä mansikkatarha. Varsinaisesti ei juuri mitään hyötykasvia ole keväällä kylvetty, minkä nyt kurpitsaa vanhan heinakasan päälle ja keittopadasta pelastetut maa-artisokat.
Silti riittää tarkasteltavaa. Täytyy tunnustaa, että kukat kiinnostavat yhtä paljon kuin varsinaiset syötävät viljelmät.

Vanhin ensin, posliinikukka! Se on kulkenut mukana 1970-luvun alkupuolelta asti. Sain sen äidiltäni, silloin se oli jo "seinän kokoinen". Posliinikukan historiaa. Monessa muuttokuormassa posliinikukka on keikkunut, mutta joka kesä kukkii.

Jatketaa kukkalinjalla; orkidea. Viime kesänä sekoittelin omatekoisen mullan; vanhan kukkakirjan ohjeen mukaan. Saniaisen juurta, rahkasammalta, maatuneita lehtiä, puuhiiltä, palanutta karjanlantaa.
Muut ainekset löytyivät ihan tuosta lähitienoolta, mutta karjanlannan korvasin hirvenpapanalla. (Hirviä täällä on karjaksi asti; vajaa 1000 ihmistä ja 300 hirveä.)
Rupesi kukkimaan orkidea, talven harkittuaan.

Keväällä kuorin maa-artisokan mukuloita keittoon ja huomasin muutamassa sieviä ituja. Pistinpähän multaan ja kesällä pellon reunaan. Isompi on jo toistametrinen, ehkä ehtii kukkiakin. Toki täytyy kaivella, tuliko mukuloita.

Mustaherukka, se on varma sadontuottaja, nyt myös karviaiset näyttävät lupaavilta. Vadelmissa on paljon raakileita, omenapuussa jokunen omena. Kevät oli lämmin, omenapuut kukkivat "liian" aikaisin, kimalais-työläiset eivät ehtineet syntyä pölyttäjiksi.
Kuuma kevät toi myös ne miljardiset kirvalaumat, jotka näkyivät tutkassakin pilvenä. Naurulokit niitä täällä pyydystivät, mutta paljon taisi jäädä syömättäkin. Nimittäin meillä öttiäiset tuhosivat heisipuun kukat ja melkein lehdetkin. Samoihin suihin taisivat mennä krassintaimet.

Kurpitsoissa saattaa olla jotakin kehkeytymässä. Ehkäpä syksyllä raahataan täältä "suuri kurpitsa".

Pioni lakkoili viime kesän, ei kukkinut. Syynä saattoi olla kevään kattoremontti; pionipehko tallautui työmaan alla. Nyt suostui pari kukkaa putkauttamaan.
Takana laatikossa "jotakin" taimia. Viime syksynä kylvin kukkalaatikkoon siemeniä ja "laudanpätkä päälle, keväällä siinä on taimet"-tekniikalla. Niinhän Taimi-täti muinoin opetti. Taimia ilmaantui keväällä, harmi vain, etten muista, mitä kylvin. Luulen että ne ovat siperianhernepensaan alkuja...

Silmän ruokaa; näihin "viljelmiin" ei kyllästy.

Ruusu Iisain juuren...

Joulu on perhejuhla. Mekin saimme monena päivänä vieraita; toista ja kolmatta sukupolvea. Muisteltiin entisiä jouluja; erityisesti "pukkeiluja". Takavuosina oli tapana pukeutua joukolla tontuiksi ja pukeiksi ja lähteä lapsiperheitten iloksi. Tai riesaksi. Parhaimmillaan tai pahimmillaan oli 7 yksilön pukisto. Usein oli suunniteltu käsikirjoitus; pukki saattoi tulla esim suoraan Teneriffalta helikopterilla. Asusteet olivat sen mukaisia. Joskus taidettiin hetkittäin olla varsin kaukana joulun varsinaisesta sanomasta.

Joulun jälkeisinä päivinä järjestelin täällä eteisen pakastimeen ruuantähteitä. Huomasin yllättäen, että  viileyteen talvehtimaan viety ruusu oli puhjennut kukkaan.

Tässä eteisessä oli toivotettu joulunviettäjiä tervetulleeksi, heitetty jäähyväisiä. Ilon ja haikeuden vallassa siinä oli hälisty. Kukkaa en ainakaan minä ennemmin huomannut. Hentona se näytti värjöttelevän pakkasaamussa. Lumipeite pihalla ja huurre omenapuussa olivat vain lasiruutujen takana.

Moniakin ajatuksia tuli mieleen. "Laps hankeen hukkuu, unhoittuu" näin laulettiin joululaulussa, jonka kaikki osaamme.

Syytämme markkinavoimia joulun kaupallistumisesta. Kauppaa ei käydä ilman ostajia. Jouluun on toki kerrostunut monia ikivanhoja perinteitä runsaine syömisineen ja kisailuineen. Jos nyt ei toki enää oljilla telmitä, niin yhteinen hauskanpito kuuluu jouluun. Tullaan ikäänkuin lapsiksi jälleen; vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään...

Ruusua katsellessani muistin myös Vanhan Testamentin ennustuksen Messiaan syntymisestä patriarkka Iisain suvusta. "Vitsa on putkahtava Iisain kannosta", näinhän vanha Biblia 1776 käännöksen mukaan Jesajan profetoinnin ilmaisee.

Saksalainen jouluvirsi 1500-luvulta nimittää Iisain "kantoa" ruusuksi. "On ruusu Iisain juuren nyt kukkaan puhjennut".

Suomalaisessakin virsikirjassa tuo ruusulaulu on. Siinä on herkkä kertosäe: "Tuo kukka suloinen / valaisee talviyötä / keskellä pakkasen."

Niinpähän valaisi meidänkin jouluyötä, ruusu yksikseen ulkoeteisen viileydessä. Vasta joulun jäkeen sen huomasin.

Kesähuumaus

On kai tämä takapajulaa, mies mutisi ja kierteli pihaa, kun ensikerran tulimme tälle tanhualle.
 Jälkeenpäin ymmärsimme, että pihaa ei ollut juuri hoidettu viimevuosina, siihen olivat inhimilliset ja hyvin ymmärrettävät syyt.

Kuitenkin talven litistämä pitkä kuloheinä ei ilahduttanut silmää. Kevään armoton valo paljasti ympäristön tilan; niinkuin aamun valo näyttää kuluneet kasvot peilissä.

Vanha mahonkivene pihan reunalla, alastomana ja pehmenneenä. Se tuntui kuiskailevan menneitten majan kieltä.

Niin kuin aiemmin täällä kerroin, käsitys paikasta muuttui positiiviseen suuntaan, kun menimme taloon sisälle. Paikka ryhdistyi ja nuortui. Ummistimme silmät ulkopuolen näennäiselle rappiolle.

Ostin puutarhalta kukantaimia; orvokkeja, samettiruusuja, pistin krasseja itämään. Raahattiin istutuslaatikoita ja säkkikaupalla multaa. Selkä kihelmöiden istutin taimia ja asettelin ruukkuja, patoja ja altaita eri puolille pihaa. Jotenkin piti ulkoista ankeutta kirkastaa. Kai tulijan katse osuu ensiksi helottaviin kukka-asetelmiin. Niin ajattelin.


Mutta silloin emme uskoneet, millaisen vallankumouksen kesä toisi! Kesä pisti paremmaksi, se kohotti talven alta kasvustonsa. Kevään ihme. Se on klisee, mutta niin vain tulee todeksi vuosi vuodelta.

Vanha omenapuu alkoi puskea nuppuja, niin punaisia ja niin kuhmuraisista oksistaan!
 Mutta avautuessaan kukat kuohuivat valkoisena huntuna sinitaivasta vasten. Kesä kuin morsian!

Ja sembramänty!

Unikko ja juhannusruusu

Tuoksuvatukka.

Pioni. Ihana ja täydellinen.

Keskikesällä horsmat kuorruttivat vihdoin vanhan veneen alastomuutta, verhosivat violettiin, kaipauksen väriin. Joku rakasti tätä pihaa; horsmien seassa keisarinkruunu versoo entisellä paikallaan. Joku rakasti ja tähän minut istutti, tässä kukin, joka kesä!

Nyt marraskuun hämäryydessä vene on taas paljaana. Mutta ensi kesä nostaa taas vihreän uhkeutensa ja puhkeaa kukkaan. Siinä toivossa!