Vuosi on vaihtunut. Kaikki alkaa alusta. Piti siivota kaapit ja laatikot, sen sijaan olen katsellut ulos, miettinyt tulevaa, tehnyt lyhyitä ja pitkiä työsuunnitelmia ja yöllisiä muistiinpanoja, miettinyt aikajanaa, varannut kirjoja, nukkunut olohuoneen lattialla ja valvonut sairaslomailevaa muusaa, koira pientä, nähnyt unia kohtaamisista, väkijoukoista, kasvomaskittomasta elämästä, kaivannut maisemia ja tiloja, ihmisiäkin. 

Päivä on pidentynyt ja valo lisääntynyt, linnut laulavat. Odotan kevättalvea, kevättä.

Kannattaa olla joka hetki varuillaan, muistaa katsella taivaita, tarkkailla, tähytä, vahtia, panna merkille. Koska tahansa maapallo saattaa heilahtaa, saattaa käydä niin, että yksi näistä saarista singahtaakin taivaalle ja jää varjostamaan aurinkoa, jotta edes joku huomaisi (ettei mikään ole kuten ennen, vaikka tuuli ei ole vielä noussut ja aallot pysyvät yhä matalina).

Maisema. Puiden valkeus, aaltojen vaahtopäät, kielojen hääkellot. Meri, somerikko, kalliot, kivet. Tila. Taivaat. Valo. Valo!

 

 

Kevään pisaroiva, sulavetenä virtaava energia, sokaiseva kirkkaus. Selittämätön rauha, katoton, laajeneva syvyys. Kiven ikiaikainen tiivistynyt voima, kyky ja halu kannatella. Olla maisemassa pakottomasti, taakoitta, unohtaa itsensä.

Lähdemme kulkemaan leivänkuoren polkua eli etsimään Pórto Germenon rantaa, joka sijaitsee Wikipedian mukaan Kithairon-vuoren eteläpuolella Korintinlahden koillislahdelle. Rantaa kuvataan Facebookissa haltioituneena:

"Mostly locals just know about this place. Very tough to get to from Athens, which is why the place is a total gem. -- the drive in from the top of the mountain can only be described as magical. The smell of the trees, the ancient castle at the top. This is paradise in short. The salt content is high in the water. You barely need to make an effort to stay afloat. If and when I die, I want to be reincarnated as a child here, or haunt the beach goers for eternity."

Ateenan ruuhkat ohitettuamme tie kapenee, ajamme laakson pohjalla, jossa ei tapaa kuin vuohia ja paljasjalkaisen nuorenmiehen rinkkoineen, siinä kaikki sen tien kulkijat. Koko ajomatkan syntyy tarinoita, kerron niitä ääneen perheelle, joka ei jaksa kuunnella loputtomiin. Tie nousee kaiken aikaa ylemmäs, kiemurtelee aina vain korkeammalle, yhä jyrkkenee. "Kuinka kauan vielä?" kysyy korkeanpaikankammoinen eikä pysty ihailemaan maisemia, tarinankerronta tyrehtyy. "13 km", kertoo tienvarsikyltti. "Ihan kuin Keski-Maa", sanoo Tolkienia lukenut lapsi takapenkiltä. Saavumme pieneen kylään, ostamme hiukopalaksi täytettyjä voileipiä ja herkullisia voitaikinapiiraita.

Ranta on rauhallinen ja maksuton, kapea ja pitkä, pientä pyöreää kiveä. Aurinko ei polta, päivä on puolipilvinen. Enää ei malta jutella. Ollaan vain ja antaudutaan aalloille. Vesi kannattelee ja keinuttaa, ajatukset saavat järjestyä rauhassa. Kirkkaassa vedessä ui mustia kaloja ja lierihattuinen vanha nainen, jollaisia keräilen katseellani matkoilla.

Olen päässyt eroon stressikutinoistani — näin äkkiä.

 

Tuoltako se näytti? Saimmeko sen talteen? Kylmän kostean sumun, aaltojen ja ajan liottaman, ohueksi hiutuneen, pehmeän pellavan (lakanaa ja verhoa se oli, seittiä, revenneitä kalaverkkoja, harhaa). Aavelaivan, sen pienet valaistut ikkunat, joulukalenterin luukut. Valaistun veturin, paikallaan radallaan. Sillan, joka katkesi suurten veneiden kulkea. Sumua pyörittävät tuulimyllyt, suuret hattaravispilät, jotka saivat siipensä rikki korkealla, ylhäällä, pilvissä, noin vain poikki, ja alas pyörähtäessään taas ehjiä, ja sähkötolpat, niihin pingotetut trapetsit, niillä tasapainottelevat näkymättömät taivaanrannanmaalarit, elämän akrobaatit eli sumua airollaan hämmentävät gondolieerit, meren tuoksun, pysähtyneen vedenpinnan, tiheän harmaan keskeltä kaiken kirkastavan valopallon, sen pakahduttavan hetken, kun sai unohtaa itsensä, ihmisenä olemisen taakat, kuormat ja vaatimukset, ja keskittyä maisemaan.

 

 

 

 

Maisema ja tila. Katsominen, katse. Harmaa katse, kirkas katse kohti ikkunaa. Kuka huokaa ihastuksesta, kuka kokeillakseen, onko yhä hengissä? Ikkunoiden sisä- ja ulkopinnoilla hengitys, vuosikymmenten katseet, koululaisten, opettajien, pikku balleriinojen, juhlavieraiden, talonmiehen, siivoojan, kirkkokansan, papin, suntion, päihtyvien, tarjoilijoiden, kokin, äitien, isien, lasten, kuolevien, kissan (kulkunen kaulallaan, päästäisen muisto kielellään), Staffordshiren posliinikoirien, lasia vasten törmäävien lintujen ja vangiksi jääneiden kärpästen, yöperhosen, hämähäkin. Sadevesi, kura, tomu ja pöly, lasi ei enää näytä lävitseen vaan heijastaa kuvan takaisin, piiput, joista savu ei täällä nouse koskaan vaijerina ylös pilviin, kulkee kuinka tahtoo tai valahtaa takaisin alas maahan kohti juuria, piiloon, takaisin puuksi, hennot, tukevat rungot, mäntyjen kuparin, tervaleppien kulkuset, käsivarsillaan taivaita tavoittelevat koivut, alastomuuden, pimeän, valon.

 

 

Herättyä istuu heti ikkunan eteen, katselee kuinka keskellä hennon aamulumista katua pieni tyttö rullaa laudallaan uudelleen ja uudelleen, vastapäistä taloa ympäröivältä aidalta hyppää alas kissa, mataa rakennuksen reunaa, ovi avataan ja käsi ojentuu ottamaan sanomalehteä postilaatikosta, oven kolahdus, askeleet yläkertaan, kulman takaa tulee mies aurinkolaseissa, harmaassa ahavoituneessa baskerissa, villapaidassa ja kaulahuivissa, kantaa äänilevyjä ja sitten roskia, tuolta tulee rollaattorilla kumara vanha mies, kauppaan menossa, ja (ehkä tässä välissä syön miehen keittämää kaurapuuroa, juon kahvia, sijaan vuoteen) kohta nuorukainen viehelaatikko kädessä, toisessa virveli, katsoo minua, joka katson lasin lävitse häntä, nostaa kätensä tervehdykseen (ja myöhemmin kadulla seisoessani toivottaa hyvää pääsiäistä, kertoo ettei saanut kalaa, ei ole koskaan saanut sieltä, on kyllä nähnyt muiden nappaavan ahvenia, vaan ei saalis ole pääasia, siellä oleminen on, siksi hän menee) ja (ehkä tässä välissä kuulee wc:n ilmastointihormin kautta, että yläkerrassa laulaa Bruce Springsteen, haluaa ulos valoon, pukee lämpimästi ja palelee silti, sillä tuuli on ankara pohjoinen, pitää miestä kädestä, tuntee tuulen tunkevan sormikkaiden lävitse, miettii tuntemattomaksi jäänyttä, joulukuun 1914 alussa hukkunutta merimiestä miinaan ajaneelta Everildalta tai Norra Sverigeltä, kääntyy syvemmälle saaren ytimeen, kävelee keskellä katua, sillä niin paikallisilla on tapana, irrottaa miehen kädestä, näkee hänen jatkavan kirkolle kamera kädessään, saa ensimmäisen vieraan, jolle tekee piimälimppuvoileipiä ja keittää kahvia, kuuntelee, kuinka vaikeaa parisuhde voi olla 75-vuotiaana, miettii 117-vuotiaana kuollutta Emma Moranoa, joka uskoi raakojen kananmunien, konjakin ja miehettömän elämän lisänneen elinvuosiaan) lisää rollaattoreja, mummo, jolla on tupakka suussa, imee sitä, kunnes tuhka on pudota, pysähtyy, karistaa tuhkan kadulle, vetää syvään happea, kylmää merituulta ja hiukan kevättä, asettaa tupakan huuliensa väliin, tarttuu rollaattoriin ja jatkaa matkaa (onko hänellä kotona kissa, konjakkipullo, kananmunia, Bruce Springsteenin levy, viehelaatikko, aurinkolasit, kuollut merimies, käyvä kello). Ikkunaan koputetaan, mies tulee retkiltään, kertoo epäkelvosta ankkurista, kaadetaan lisää kahvia, ei katsota kelloa, sillä se on pysähtynyt. Kissa hyppää takaisin aidalle, on kulunut muutama minuutti, tunti, vuorokausi tai kokonainen elinikä.

On pakattu. Mäntysuopa, räsymatot, tyynyt, peitot, kynttilät, kirjat, viini, mies ja lapset. Täältä tullaan, valo, vanha tuttu, täältä tullaan, rakas maisema!

 

Myöhästyneet terveiset Reposaaresta. Unelmakoti oli myyty, mutta onneksi maisema ja valo olivat tallella, kaikkien saatavilla, ilmaiseksi.

Muusan vapaapäivä.

Nämä käsittämättömät arjen ihmeet: taivas varisi alas maahan, pilvet putosivat kinoksiksi, ja aurinko painoi poskensa karhean jään pintaan, kuunteli luistinten liukua, koiran pehmeitä askelia, valtavan pallon hidasta liikettä, sydämen sykettä kamaran alla.

”Ihan kuin olisimme taivaassa! Helenka, olenko kertonut, että Gwiazdan kaupungissa asui mies, joka osasi taikoa lunta?” 

(romaanistani Lumikadun kertoja, WSOY 2017.)

Joulurauhaa, iloa & valoa teille kaikille! 

Sain yllättävän kutsun kiivetä marraskuiselle ullakolle William Finchin kanssa. Suostuin oitis! Seisoimme suuressa tilassa silmät kiinni, minäkin tunsin  

"-- the soft white flakes of Time falling out of the infinite cold steel sky, silently, softly, feathering the roof and powdering the eaves."

Kerroin hänelle sekä lapsuuteni että unieni ullakoista, ja herra Finch, nyt jo tuttavallisesti Bill, jatkoi vinttipohdintojani aika-aspektilla:

"They're Time Machines, in which old, dim-witted men like me can travel back forty years to a time when it was summer all year round..."  

 ja 

"Its [attic's] very atmosphere is Time. It deals in other years, the cocoons and chrysalises of another age. All the bureau drawers are little coffins where a thousand yesterdays lie in state. Oh, the attic's a dark, friendly place, full of Time, and if you stand in the very center of it, straight and tall, squinting your eyes, and thinking and thinking, and smelling the Past, and putting out your hands to feel of Long Ago,why, it..."

"Asuiko aika siis ullakolla?" kysyin ja avasin vanhan vaatekaapin oven. Rispaantunut olkihattu, musta hautajaismekko ja vaatepuulla syvän vihreä flapper-mekko, onnellisena siitä, että joku löysi sen vihdoin ja nosti valoon. Paljetit loistivat ja helman rimpsut kilahtelivat toisiinsa, olin kuulevinani musiikkia.

"Yes, here was all of Time compressed in a Japanese paper flower. At the touch of memory, everything would unfold into the clear water of the mind, in beautiful blooms, in spring breezes, larger than life. Each of the bureau drawers slid forth, might contain aunts and cousins and grandmamas, ermined in dust. Yes, Time was here. You could feel it breathing, an atmospheric instead of a mechanical clock", raidalliseen takkiin pukeutunut nostalgikko vastasi ja tarjosi lasillisen Sarsaparillaa. Kieltäydyin, aivan kuten Billin vaimo Corakin, kutsusta Hannahanin laiturille syömään simpukkakeittoa. Oli kulunut jo jokunen marraskuun päivä ja minun oli palattava takaisin omaaan todellisuuteeni (presidentinvaaliuutisineen kaikkineen, niillä en tosin häntä vaivannut) mutta lupasin, että vielä me joskus tapaamme tuolla laiturilla ja minä suojaudun Coran silkkisellä päivänvarjolla, jotten aivan häikäistyisi noista nostalgisista kesäpäivistä... (Sitaatit Ray Bradbury: A Scent of Sarsaparilla. Teoksessa A Medicine for Melancholy. 1959.)

P.S.
Joskus päätin, että merkitsen lukupäiväkirjaani, mistä sain kimmokkeen lukea kunkin teoksen. Aina se unohtuu. Usein ihmettelen, miksi kirjastosta on tullut juuri jonkin tietyn teoksen noutoilmoitus. Varaan jatkuvasti kirjoja monenlaisiin tarkoituksiin. Bradburyn mainion novellin löysin ja ullakkoretkelle pääsin etsittyäni käsiini Ritva Hapulin & Sakari Ollitervon Käveleminen ja aika -esseen, joka julkaistiin Historian aikakoneessa. Onnittelukirja Hannu Salmelle -teoksessa. Samasta kirjasta pisti silmiin Jaakko Suomisen Ullakon suitsutus. Se alkaa juuri ylläolevan novellin referoinnilla ja tulkinnalla ja laajenee mainioksi analyysiksi vinteistä, kellareista ja kanakoppi-varastoista. ("Vinteiltä voivat löytyä ne viimeiset tikkaat, joita kapuamalla pääsee kattoluukulle ja sitä kautta katolle: valoon, riemuun, harjalle, rajattomalta vaikuttaavaan aukeaan.") Koko teos esseineen on luettavissa täältä.

"Vuoren vanhus

Sammalvuoteelle majani nurkkaan, aamun rientäessä rinnettä alas, minä jään kuuntelemaan pakenevaa hiljaisuutta, jolla on kätköissään kaikkien salaisuuksien avain.

Ei ole olemassa muuta kuin hiljaisuus.
Kaikella muulla on rajansa.
Kaikella muulla on alkunsa ja loppunsa.
Kaiken muun voi ymmärtää. (--)"

(Uuno Kailas: Tuuli ja tähkä. Ynnä muita runoja. Gummerus 1922, 77.)

Lokakuun hiljaisuus, ei pakeneva vaan läsnäoleva, ja siinä nämä vähäiset äänet: Siili rapistelee rinnettä ylös, hahtuvahousuinen varis raakkuu koivun oksalla, ei tuule, sataa. Ohiajava linja-auto. Koira huokaisee päiväunillaan.

Ikkunan lävitse tämä maisema: viimeiset sinapinkeltaiset lehdet putoilevat maahan niin kuin maisema olisi kehyksiin pingotettu, hiljalleen alas variseva palapeli. Pian taivaskin putoaa ja näkyy pelkkää harmaata, taustapahvi (pahvissa alati himmenevää lyijykynäkäsialaa. Kuka on kirjoittanut siihen ja mitä, kenelle?). Lasketaan taulu maahan, haravoidaan palaset, käännetään ne väärinpäin ja aletaan koota talvea, aloitetaan nurkkapaloista, kuurasta.

Hiljaisuuden hyvät äänet. Hengitys. Sormet juoksevat näppäimistöllä, lapsi viheltää huoneessaan, kellon viisari naksahtaa eteenpäin, leikkaa ja siivuttaa pyöreää aikaa, kauniita symmetrisiä palasia: aamupala, välipala, iltapala, syyspala, kaamospala. Sama kauan sitten leikattu ja koottu palapeli joka päivä, joka vuosi.

Ajallakaan ei ole alkua eikä loppua. Aikaakaan ei voi ymmärtää. (Eikä sinnikästä kevättä, sen vihreästä siivilöityvää valoa, armoa, joka odottaa jo jossakin.)

Nukun paljon, enemmän, koska kaamos on alkanut. Unet ovat kammottavaa silppua ja fragmenttia, kuljen viettelevissä maanalaisissa tunneleissa ja saan ulkoilutettavaksi koiran, joka on vaihdokas, opetan ja löydän erään opiskelijan hirttäytyneenä, olen lentoasemalla lähdössä jonnekin vailla puhelinta ja kukkaroa, kaikki on varastettu. Valveilla teen muusan kanssa pitkiä aamulenkkejä, muistan pukea sukat ja sormikkaat, seuraan ikkunasta, kuinka kesän viimeinen perhonen, kohmeinen neitoperhonen, lentää syysasterille aterioimaan. Syön terveellisesti, säännöllisesti ja värikkäästi enkä enää kaipaa kaiken aikaa nopeaa leipää tai helppoa karkkia. Korjaan käsikirjoitusta, aina vain. Rektiokielikorva soi, piippaa äänimerkkiä ja varoitussignaalia, kaikki taivutusmuodot kuulostavat oudoilta, tarkistan kaiken. Fyysinen reviiri kaventuu, pudotan kalenterista pois kaiken, minkä voin, pudotan kalenterin pois, seinää en. Etsin lisää aikaa, haalin rauhaa ja spontaanisuutta. Se luo turvaa ja tuntuu hyvältä. Pimeä pelottaa, pimeä on pian syvä ja totaalinen, mutta onneksi voi sytyttää kynttilöitä ja vajota lämpimään veteen. Ehkä saa olla vetäytyvä, (väsynyt ja halutonkin), se ei sulje pois välittämistä eikä elämänhalua, kysehän on ennen kaikkea valon- ja vapaudenkaipuusta. Ovatko ne sama asia, valo vapautta, vapaus valoa? Keho on hereillä ja mieli karkailee, innostuu, kunhan kaikelle annetaan tila ja luonnollinen löytöretkeilyn rauha ja ilo. Silloin kaikki inspiroi ja kiehtoo, kaikessa on tarinan mahdollisuus ja elämän tarkoitus, syy ja seuraus. Luonnoksiin tallentuu jo uutta materiaalia, dialogin pätkiä, lähdekirjallisuutta, kuvia, dokumentteja, matkasuunnitelmia. Tämä kummallinen, ääripäinen olemassaolo ja työ, kaiken aikaa tuntuu tyhjältä, hiljalleen täyttyvältä, pakahduttavan täydeltä.

Oli pilvinen päivä mutta ehdimme viime hetkillä Välimeren valoon. Kiinnostuin Oscar Parviaisesta, josta ei googlaamalla löydy juuri mitään, ei esillä olleita teoksiakaan (Yö Taorminassa, Kalastajien paluu, Alassio). Näyttelystä kotiuduttuamme istutin pihaan keltaisia ja oransseja samettiruusuja, ne olkoot aurinkoina silloin, kun muu paiste on vähäistä.

Entä miltä näyttää Cassisin valo? Pointillisti Paul Signac kuvaili sitä näin: "In this region there is only white; the reflected light everywhere devours local colors and gray shadows." 

Valo, valo! Öölannin alvarin valo.

"The  Light

The Ancient Greeks laid a great deal of importance on the contemptation of light. It is on the wide, open spaces of Öland that one can experience light it is as though the light here exists for its own sake, while at the same time it changes everything it touches. Every elevation, every stone reflects light. The browns are never just browns, they are luminously brown. The flat rocks are not just grey, they are dark grey or pale grey or any one of a hundred shades of grey. Whenever I come back to the open moorlands I realize that I have forgotten what light looks like. When I try to talk about light I notice that the words are not enough. -- There are so many degrees on light. And it is on Ölands Stora alvar that one discovers that light is full of life."
(Anders Johansson: Öland. Substance and shadow. Translated from Swedish by Mary Karlberg. Alvarin info-kyltistä.)

Taas on tullut tämä kumma levottomuus. Syksyt ja keväät kestää, ne ovat odotusta, vaivihkaista siirtymää ja odotusta (talvi on kaamosta, joka vie aina mukanaan, peitteleekin, halusi tai ei). Kesällä pitäisi olla jo jossakin, muualla, kaikkialla, totaalisessa valossa. Hamuaa, hamuaa. Missä se on, missä se eniten on (vailla varjoja)? Voiko jossakin upottautua siihen niin kuin lämpimään, läpinäkyvään veteen? Silloinko vihdoin valaistuisi? Olisiko sen jälkeen enää mitään? Siihenkö kaikki loppuisi?

Kuvat:
Paul Signac Cassis, Cap Lombard, Opus 196 (1889) ja The Jetty at Cassis, Opus 198 (1889). 

Katseltu kevätsadetta, peltoja ja puiden latvoja, kasvettu valossa, nypitty takiaisia turkista ja höyhenistä, oltu lintuja.

 

Kävimme häikäistymässä. Koira ei ollut ymmärtää, että jossakin on olemassa näin avara tila. Ja nuo eteemme levitetyt suuret valkoiset kirjat vailla sanoja. Unta, unta se oli.