Tyytyväinen kirjoittaja

Kirjani numero 3 etenee. Teksti ja kuvat lähtivät tänään taittoon ja kuukauden päästä toivon pitäväni lasta käsissäni. Lisää myöhemmin, mutta tässä on tuleva kansiteksti. Ennakkotilauksia otan mielelläni vastaan jo nyt.

”Minä Anna Quist olen ollut monessa mukana. Pappilanneiti kotona Kurkijoella. Kotitalousopettajana maan ensimmäinen. Kirjailija ja toimittaja. Kaupunginvaltuutettu. Järjestönainen nuoresta pitäen. Seitsemän lapsen äiti. Ja viimeksi lähes jalaton kamreerska, kun kaljakärryt ajoivat jalkojeni yli Viipurin torilla. Nyt minä makaan pahan influenssan kourissa Kivelän sairaalassa, murehdin sotaa ja odotan pääsenkö vielä kotiin. Siellä minä paranisin ja nousisin vielä jaloillenikin.”

Siitä on jo 125 vuotta, kun Anna Olsoni (1864-1943) vuonna 1891 käynnisti Helsingin Kasvatusopillisen keittokoulun oltuaan sitä ennen Suomen Naisyhdistyksen lähettämänä ja Aurora Karamzinin tukemana ulkomailla opiskelemassa. Neljän työntäyteisen vuoden kuluttua Anna vihittiin viipurilaisen lääninsihteeri Aloys Quistin kanssa, josta myöhemmin tuli Viipurin kaupunginkamreeri. Annan työura ei kuitenkaan päättynyt avioliittoon, vaan hän teki merkittävän karriäärin viipurilaisena opettajana,  järjestövaikuttajana ja kunnallispoliitikkona. Missä tekijää tarvittiin, siellä Anna tarttui riuskasti toimeen.

Quistit kokivat kolme raskasta sotaa. Vuoden 1918 sota pyyhkäisi läpi iloisen, kansainvälisen Viipurin ja muutti sen ankeaksi punakaupungiksi. Anna osallistui sotaan ompelemalla ja ompeluttamalla salaa alusvaatteita tuhannella valkosoturille. Salainen toiminta oli jo sortovuosien aikana tullut tutuksi, sillä hän edusti Viipurissa maanalaista Naiskagaalia. Sota ehkä muutti Annan asenteita, sillä kahden valtuustokauden jälkeen (1920 - 27) hän keskittyi naisliikkeeseen, erityisesti Martta-toimintaan. Perustipa ”kamreerskatäti” Viipuriin Marttojen talouskoulunkin, joka jatkosodan jälkeisten evakkovaiheiden jälkeen toimi Lappeenrannassa.

Talvisodan alkupäivinä myös Quistit joutuivat lähtemään evakkoon. Uusi koti löytyi Helsingistä eikä Anna enää sen jälkeen nähnyt rakasta kotikaupunkiaan.

Kirja on yhdistelmä faktaa ja vähän fiktiotakin, Annan itsensä kertomana. Anna on vielä tänäkin päivänä esikuva monelle naiselle, eikä syyttä. Kirja luotaa samalla Annan silmin koko kotitalousalan kehitystä."

Pettynyt kirjoittaja

En ole itseeni pettynyt, vaan teokseen, joka julkistettiin pari viikkoa sitten eli paljon mainostettu Kyläkirja. Kansi on kaunis. Sisältö historiaosuuden osalta on loistava. Ainekset ovat hyvät, mutta hyvistäkin aineksista voi syntyä huono soppa. Tiedän kyllä, että moni on tyytyväinen kirjaan eivätkä kaikki ikinä edes huomaa tai tiedä, että kirjassa on virheitä.

Se vaan on kamalan raskaslukuinen. Liian täydet sivut, pieni teksti, paljon kursiivia. Paljon kuvia, joista huonot ja kirpunkokoiset olisi hyvin voinut karsia pois, varsinkin kun erikseen mainostettiin että tuhansista kuvista valittiin vain parhaista parhaat.

Omalta osaltani olen närkästynyt. Osa jutuistani oli kaseerattu kokonaan pois ja nekin, jotka oli kelpuutettu, oli pahasti raiskattu ja kirjoittajan nimi oli vain yhdessä: sekin väärä henkilö! Tuon vähitellen tänne sivuille alkuperäisiä kirjoituksia, jos sillä nyt mitään merkitystä on. Tekijänoikeuksia on loukattu, vaikka hyvin tiedän, että toimituksella on oikeus korjata virheitä, editoida ja niin edelleen, mutta ei sorkkia tunnistamattomiksi ilman lupaa.

Ja piste perään.

Olen nyt ahertanut likimain kaiket tämän viikon yöt noin kello kolmeen asti kirjani kimpussa. Katselin nimittäin eräitä apuraha-dead-lineja. Enhän ole ennenkään mitään saanut, mutta yritettävä on. Joka tapauksessa kirjani versio numero 1 sai illalla pisteen peräänsä. Tarkistettavaakin on, puhumattakaan muusta säätelystä, mutta yksi kynnys on nyt kuitenkin ylitetty. Söin illalla ison annoksen jäätelöä tapauksen kunniaksi.

Uutta lykkää

En minä muuta enää tähän kellonlyömään jaksa, kuin kertoa että seuraavaa hengentuotetta, sen versiota numero yksi on nyt naputeltu jotain 150 sivua. Vaikka täällä on hiljaista, niin on silti jotain menossa koko ajan. Tai tulossa. Valoa ikkunassa!

Kyläkirjan ilmestymistä odotan nähdäkseni, onko siinä minulta mitään ja jos on, niin onko nimeäni mainittu kirjoitusten alla. Uhrasin tosi paljon aikaa ja energiaa siihen, kun kirjoitin varmaan kymmenkunta tarinaa, joihin piti tehdä jonniin verran esitöitäkin. Sensuuri kuulemma iski, ainakin ennakkotietojen mukaan. Minultahan ei kukaan kysynyt mielipidettä.  Joku juttu oli liian pitkä ja muutenkin "väärin kirjoitettu". Jotkut potkaistiin muuten vaan pois, virallisesti tietysti tilanpuutteen takia, ja korvattiin joillain muilla tarinoilla... No, myös kollegan sujuvasti kirjoitettuja, eläviä tarinoita oli korjailtu "kun niissä oli niin paljon virheitä, vääriä sanajärjestyksiä ja sen sellaista". Kuviakin otin - mielenkiintoista, onko kuvaajaa mainittu. Tekijänoikeuksista eivät amatöörit aina ole kuulleetkaan. Tosin, jos juttuja on kovin sorkittu, on pienempi häpeä, jos ei nimeä mainita. Korjaajien ammattitaidosta sanon sanasen vasta, kun olen nähnyt lopputuloksen.

Mutta joku sentään osaa nostaa itsetuntoakin sopivasti. Se, kun kirjoitin välityönä yhden jutun erääseen sukulehteen ja kaunis kiitos tuli heti ja juuri oikealla hetkellä.

Toinen amatöörien tekemä lehti sen sijaan sai karvat pystyyn. En käsitä, miten niin huonoa taittoa voi kukaan enää laskea käsistään. Sivut täynnä tekstiä laidasta laitaan, nuukasti väliotsikoita, kuvia paljon, mutta kokoa postimerkki. Ja sitten useammallakin sivulla pelkkää tyhjää tilaa, kun olisi voinut laittaa siihen vaikka kuvan... Tyhjä tila ei aina ole tehokeino. Ymmärrän, ettei amatöörivoimin palkatta saa Glorian tasoa, mutta silti... Tai ehkä kukaan ei uskalla huomauttaa, jos vastaukseksi saa: "Tehkää sitten itte". Kun itse jouduin aikanaan opettelemaan taittoa todella kantapään akutta, ymmärrän ongelmat, mutta tässä tapauksessa ovat neuvotkin menneet Kankkulan kaivoon. Harmittaa.

Aineistoa luetaan

Vihdoinkin tunnen olevani jos en valmis, niin ainakin innoissani ottamaan seuraavan kirjan käsittelyyn. Siitä on jo paljon aikaa, kun viimeksi perehydin lähdeaianeistoon, joten joudun varmaan lukemaan nyt kaiken uudestaan ja kaivelemaan runsaasti uuttakin asiaa esille. Hyvä niin. Asiat ja teemat siinä samalla kehkeytyvåt paitsi päässäni, myös ruutuvihkoon. Ruutuvihko odottaa esimerkiksi henkilö- ja vuosilukugalleriaa. Se on ehdottoman välttämätön tämä tyyppisessä kirjoittamisessa, kun tekstii tulle väistämättä paljon väkeä ja aikajana liikkuu lähes sadan vuoden jänteellä. Kirjani tulee edelleen olemaan yhdistelmä faktaa ja fiktiota.

Ihan kirjoittamatta en sentään ole syöpätalveani viettänyt. Olen ollut mukana kirjoittamassa Tuomalan kyläkirjaa, joskin syksyllä itse irtaannuin siitä sairastumisen takia ja ymmärtääkseni minut nyt myös lempattiin ulos ydintyöryhmästä. Aika monta tekstiä olen kuitenkin ehtinyt kirjoittaa, joten jännä nähdä, pääsevätkö ne missä määrin mukaan.

Pitkästä aikaa tapahtuu

Kun ilo alkoi pulputa jo heti aamulla kun olin lehden avannut:

Miten minä tämän kuvan nyt käännän, kun se jo kertaalleen oli käännetty ja varustettu valokuvaajan nimellä? Kuvaaja siis on Anton Soinne.

Alla oleva linkki kertoo, ettö täkäläinen pienkustantamo REUNA ja sen reipas Tarja Tornaeus ja miehensä ovat perustaneet liikkuvat kirjakupan, joka kulkee kesän pitkin maata ja mantuja, seuraavaksi nokka on kohti Jyväskylää. Toivottavasti linkki säilyy tässä edes jonkin aikaa. Tämä siis kirjan vuoden kunniaksi.

Omatkin kirjani pääsivät mukaan. Taisi olla vähän mukana lukkarinrakkautta paikallisen kirjailijan ja kustantajan välillä, sillä kustantamo oli minulle vain nimeltä tuttu aikaisemin ja pääsin kovaan seuraan. Uudenmaan kirjoittajista löysin vinkin ja eikun mukaan vaan! Ajattelin, että myynti ei ehkä sen kummemmaksi kohoa, mutta nyt ainakin jo on kaksi ensimmäistä kirjaani myyty eli pää avattu. Bussi kääntää huomenissa vai oliko se jo tänään nokkansa kohti Jyväskylän messuja.

http://www.keski-uusimaa.fi/artikkeli/272739-reuna-kustantamon-kirjakauppa-kulkee-pyorien-paalla

Aineistoa kerätään

On se vaan metkaa, miten yksi asia johtaa toiseen. Löysin nettidivarista pari kirjaa, joista luullakseni löydän, jos en suoranaisesti asiaa, niin ainakin taustoja ja ehkä virikkeitäkin omaani. Kirjaprojekti on ollut syöpäsairauteni takia pitkään jäissä, mutta nyt tuntuu kuin saisin vähän uutta puhtia.

Paljon on vielä tarkistettavaa, mutta ehkä rupean kirjoittamaan palasia sieltä, palasia täältä aineistosta, jota on. Tämänhän joutuu kuitenkin kirjoittamaan moneen kertaan, joten pätkien yhdistely ei tule olemaan ongelma. Synopsis on toistaiseksi pääasiassa päässäni, mutta sekin olisi aiheellista kirjoittaa auki.