ANNO 1785

 

Jostain kummallisesta syystä rakastin vanhoja taloja jo lapsena.

Rakastan niiden innovatiivisia ratkaisuja; lankarulla ovenkahvana.

Rakastan vanhojen vuosilukujen löytymistä… 1785.

Savutupien tummia hirsiseiniä kaikkien kerrosten alla!

Vanhoja tapetinriekaleita.

Eittämättä jotakin on rakennettu 1785!

Miljoonien kosketusten kuluttamaa puuta.

”Metsätoimisto Viipuri puh 375”

Käsityön jälkeä ihan kaikessa!

”tammik 1922”

Kankaiden kierrätys ei ollut ongelma!

Talot ja tavarat, kaikki 1785!

Kun nurkkakaappi ja kaappikello jättivät jäljen sadoiksi vuosiksi seiniin.

”ILTAMA.”

Vuonna 1785 esi-isäni Salomon oli 10-vuotias. Tämä talo oli heidän lähinaapureitaan. Voi Salomon! Montakohan kertaa juoksentelit asioille tai muuten vain tähänkin taloon? Tämän talon eteinen on jo suurempi kuin moni Helsinkiläinen yksiö. Helsingissä ei ole ainuttakaan yksiötä, joka olisi lähellekään näin vanha. Silti tässä asuttiin ainakin vielä 1990-luvulla. Mitä kaikkea lienee tämäkin talo nähnyt ja kokenut? Millainen mies lienee tehnyt nämäkin hirsiseinät? Mistä metsästä hirret on kaadettu? Montako kertaa taloa laajennettiin aikojen kuluessa? Minulla olisi niin paljon kysyttävää! Ja etenkin minä haluaisin, että joku asuisi tässä ja pitäisi kunnossa tätä ihanaa vanhusta.

Syksy on kuin ankeuteen lonksahtanut kauneus

Näissä kuvissa jotenkin tiivistyy se syksyn tunnelma, jonka minä koen. Sellainen kauneuden harsoon pukeutunut surumielisyys tai ankeuteen lonksahtanut kauneus. Kuvat on otettu saman päivän aikana, joten paikat eivät edes ole kovin kaukana toisistaan. Tuo vanhojen hautaristien kokoelma keskellä metsäistä maastoa oli vaikuttava ja hätkähdyttävä näky. En keksi sille mitään järjellistä syytä. Ellei yksityinen pelastusprojekti?

 

Autio maaseutu

Näissä maaseudun autioissa taloissa asuu suruun pukeutunut kauneus.

Mietin usein, että eikö mitään voida tehdä?

 

Surullisen suloiset autiotalot

Pohjalaistalot sykähdyttää sisintä, mutta autioissa taloissa on niin surullinen fiilis!

 

Autiotalojen kiehtovuus

Olen jo muutaman vuoden hiljaisesti ja melko passiivisesti haaveksinut, että jonain päivänä alan harrastaa autiotalobongausta. En ole sitä vielä varsinaisesti aloittanut, mutta sattumanvaraisesti aina kun mahdollista, pysähdyn sellaisen talon kohdalle ja otan muutaman kuvan. Vain sen verran kuin uskallan. Tuskin koskaan uskallan mennä sisälle, vaikka se olisi mahdollistakin. Pelkään romahdusta tai mitä tahansa yllätystä, joka voi vaania talon sisällä.

Mietin miksi talo on jäänyt yksikseen. Ovatko omistajat kuolleet? Elävätkö he ulkomailla, tai isossa kaupungissa vai hoitokodissa? Monesti talot ovat olleet hyvin kauan vailla asukkaita. Mietin, millainen perikunta paikan omistaa, pitävätkö he taloa aarteena vai riesana? Talot vaikuttavat niin surullisilta.

Mietin myös millaiset ihmiset niissä ovat asuneet. Montako sukupolvea? Toisinaan miniä on selvästi tuonut taloon uusia tuulia ja maalannut oman perheensä huoneet muodikkaasti kirkkain värein, vaikka sekin on tapahtunut jo joskus ammoin. Ovatko he olleet onnellisia? Ovatko sukupolvet tulleet toimeen keskenään hyvin vai huonosti? 

Joskus talon ympärillä leijuu selittämätön tunnelma. Kaikkein karmein ja pelottavin tunnelma on ollut Saaren kartanon lähellä Mäntsälässä. Luin myöhemmin, että paikalla on käyty taisteluita vuonna 1918... Silloin ei voi kuin toivoa hyvää, ajatella valoa ja perääntyä.

 

Keittiöremppa alkaa

(Kuvan keittiö on eräästä autiotalosta, ei meiltä.)

Mutta kohta meilläkin taitaa näyttää kutakuinkin tältä.

Joulunpyhien vesivahinko on nyt johtanut toimenpiteisiin. Ensi viikolla tulee purkumiehet ja katto saa kyytiä. Myös keittiön kaapistot ja kenties osa seinistä ja voi olla, että lattiakin.

Mielenkiintoinen aika on siis edessä!

Olen 12 vuotta haaveillut ja toivonut uutta keittiötä.

On olemassa sellainen viisaus, että varo mitä toivot, voit saada sen.

Tajuan sen pointin nykyään; toive voi täyttyä sellaisella hinnalla, johon et ole valmis!

Noh, kuitenkin olen tässä ihan hyvillä mielin.

Kohti uutta keittiötä, jeeee!

Kokkausprojekti osa 91; Kotijuusto

Keittokirja nro 21

Halonen, Kauppinen, Kokki:

Armas aika, intohimona joulu, sivu 69;
(Porvoo 2015)

Kotijuusto

2 l kulutusmaitoa
4 kananmunaa
1 l kermaviiliä
2 tl suolaa
2 rkl jotain hienonnettua yrttiä


Lämmitä maito höyryävän kuumaksi. Älä kuitenkaan anna kiehua. Vatkaa munat rikki ja lisää niihin kermaviili. Kaada munakermaviiliseos nauhana höyryävään maitoon koko ajan sekoittaen. Kuumenna jälleen höyryävän kuumaksi ja nosta sivuun juoksettumaan. Noin tunnin kuluttua nostele juustomassa reikäkauhalla harsokankaalla/suodatinpaperilla vuorattuun juustomuottiin/muovisiivilään. Ripottele väliin suolaa ja yrttiä ja lisää taas uusi kerros juustomassaa. Laita juuston päälle lautanen ja sille paino. Paino nopeuttaa juuston tiivistymistä. Nosta muotti kulhoon, joka kapenee alaspäin, niin että kulhon pohjan ja muotin väliin jää tilaa, johon juuston tiivistyessä, siitä valuva hera kerääntyy. Laita juusto valumaan heraa ja keenteytymään noin 12 tunniksi kylmään. Voit välillä  käydä kaatamassa valuneen heran pois muotin alla olevasta astiasta. 


Tein tästä 1/4 kokoisen juuston, eli 0,5 litraa maitoa (tilamaito), 1 kananmuna, 1 purkki kermaviiliä (litra = 4 purkkia), ½ rkl suolaa, ½ rkl sitruunamelissaa. Käytin suodatinpaperia ja muovisiivilää ja vein juuston tekeytymään kellariin (jossa on tällä hetkellä noin 10 astetta). Vaikutti siltä, että hera ei valu ollenkaan, joten jouduin hiukan kaapimaan massaa. Silti, yli 30 tunnin (!) valumisen jälkeen tulos oli huono. Kun otin suodatinpussin pois, massa tuli selkeästi näkyviin, mutta se ei ollut kovin juustomainen rakenteeltaan, eikä maultaan. Jokin meni vikaan...

Kaikki ei mene aina niinkuin Strömsössä

Yhtä aikaa kun mieheni työpaikkaa muuttaa, (olen ollut kantamassa päiväkausia aika painavia lasteja, juoksennellut tikkaita ylös alas ja kiskonut roclaa sinne tänne) pitää tyhjätä myös anopin mökki! Ja se ei olekaan aivan pieni urakka se.

Mutta kaikkein isoimpana asiana tämän kevään aikana on ollut äitini halvaantuminen. Olen ollut kiireinen ja todella huolissani. Välillä käyn touhottamassa pakollisia arkirutiineja kotona päivän tai kaksi, sitten taas lähden (vuoroin muuttoon, vuoroin äitini luo). Kärsivällisyyttä siis tämän bloggailun suhteen!