Painija Adam Malmin piti olla suuri suomalainen olympiatoivo vuoden 1920 kisoissa.
Malm oli nopeakinttuinen ja monipuolinen, juuri sitä ainesta, mistä painin huiput muokattiin. Kun hän vielä pääsi huippuseura Helsingin Jyryn oppiin, portti menestykseen oli avoinna.
Malmin kohtalo oli kuitenkin sama kuin lukuisien muiden 1890-luvulla syntyneiden urheilijoiden: heistä tuli kadonnut sukupolvi.
Adam Malmin tie vei Helsingin työväentalon painisalilta Helsingin Jyryn komppaniaan ja sen mukana sisällissotaan. Jyryn joukot olivat punaisten legendaarinen eliittiryhmä, joka herätti jo ulkoisella olemuksellaan kauhua vastustajissa: kaksimetrisiä ryhdikkäitä urheilijoita, leuat graniittia, kädet kuin pajavasarat.
Punaisten propagandaosasto osasi hyödyntää Jyryä ja marssitti komppaniaa pitkin Helsingin katuja. Jopa niin paljon, että se alkoi tympiä: jyryläiset halusivat taisteluihin. Ja sinne he myös päätyivät.
Jyryläiset ehtivät sodan alkupäivinä kunnostautua Uudellamaalla laittamalla kuriin maailmanennätysjuoksija Einari Anttilan johtamia suojeluskuntalaisia. Karjalan rintamalla homma alkoi jo tökkiä punaisten sodanjohdon virheisiin. Lopulta eliittijoukko päätyi Hämeeseen, sodan ratkaisutaisteluihin. Adam Malm oli tässä vaiheessa huudettu komppanian johtoon.
Valkoiset joukot valtasivat Tampereen ja punaisten rippeet, Jyryn joukot niiden osana, yrittivät pitää auki pakoreittiä itään. Adam Malmin ja Jyryn viimeinen taistelu käytiin 24. huhtikuuta 1918 Lahden lähistöllä. Pahasti kärsineellä eliittijoukolla ei ollut mahdollisuuksia valkoisten avuksi tulleita saksalaisia vastaan. Malm joukkoineen makasi tantereessa sirpaleiden, paineaallon ja luotien ruhjomana.
Adam Malm selvisi hengissä, toipui jopa jonkinlaiseen painikuntoonkin. Huippu-urheilijan ura oli kuitenkin mennyttä, kuten oli tuhansilla muillakin lahjakkuuksilla.
Goebbelsin edeltäjät
Edellä kuvattu perustuu tietokirjailija Jari Kupilan teokseen Kun mitalitoivot ampuivat toisiaan. Urheilun sisällissota 1918.
Kupila osoittaa, kuinka urheilijoiden rooli sisällissodan taustalla oli tärkeä, jopa ratkaiseva tilanteessa, jossa Euroopan vähiten militarisoituneeseen maahan polkaistiin nopeasti peräti kaksi armeijaa.
– Meillähän ei ollut ollut omaa armeijaa yli 20 vuoteen. Yhtäkkiä tuli kiire rekrytoida jostakin sellaista porukkaa, jolla oli fyysisiä valmiuksia, kokemusta yhteistoiminnasta ja organisoidusta asioiden hoitamisesta. Semmoisia ihmisiä oli tarjolla urheiluseuroissa.
Kupila muistuttaa, että sisällissodan aattona, vuonna 1917, Suomi oli sekasortoisessa tilanteessa: Venäjän hallinto oli romahtanut, eikä suomalaista järjestelmää ollut vielä ehditty pystyttää tilalle.
Urheiluseurat olivat ammattiyhdistysten ohella jotakuinkin ainoita koko maan laajuisia toimijoita, joilla oli keskusjohto, piirijärjestöt ja paikallisorganisaatio. Siis verkosto, jonka kautta pystyttiin rekrytoimaan väkeä. Eikä urheilu ollut 1900-luvun alussa mikään pieni toimija. Suomessa oli 1200 urheiluseuraa ja niissä 60 000 ihmistä.
Kaiken lisäksi urheilulla oli käytössään äänitorvi, sanomalehdet.
– Suomen sisällissota syntyi pitkälti vihapuheesta. Molemmin puolin kirjoittelu äityi vuoden 1917 aikana niin kovaksi, että sanat alkoivat muuttua teoiksi. Urheilun kynämiehillä oli tässä hommassa ihan keskeinen rooli.
Propagandan merkitys sisällissodan taustalla on Kupilan mukaan jäänyt turhan vähälle huomiolle. Joku villitsi nuoret sotilaat vimmaan, joka johti karmeisiin ylilyönteihin, summittaisiin teloituksiin ja kostonkierteeseen. Kupila kutsuu näitä kiihottajia ”Goebbelsin edeltäjiksi” rinnastaen heidät natsi-Saksan tunnettuun propagandaministeriin.
Valkoisella puolella keskeinen media oli Suomen Urheilulehti ja sen tärkein sanankäyttäjä oli Lauri Pihkala.
– Urheilulehti ei ollut suurin media, mutta sillä oli otollinen kohderyhmä, urheilijat, joille Pihkala oli tunnettu ja uskottava kirjoittaja.
Pihkala osallistui myös taisteluihin ja hänen rooliaan Harmoisten sairaalan joukkosurmassa on arvuuteltu. Kupilan mukaan oleellisempaa on kuitenkin se, kuinka Pihkala kirjoituksillaan ja puheillaan loi mielialaa, joka mahdollisti sotarikoksen.
– Vuoden 1917 lopulla homma lähti molemmin puolin käpälästä. Ruvettiin systemaattisesti mustamaalaamaan vastapuolta, eikä ollut tilaa ”otetaanpa jätkät rauhassa” -tyylisille äänenpainoille.
Punaisten puolella propaganda hoitui maan suurimman sanomalehden Työmiehen kautta. Sen kirjoittelu oli Kupilan mukaan ihan yhtä mahdotonta kuin Urheilulehdenkin. Työmiehen päätoimittaja oli tunnettu urheilumies, Helsingin Jyryn perustaja Edvard Valpas.
Pyrintö yhdisti porvarin ja työläisen
Urheiluseuratoiminta oli 1900-luvun alun harvoja laajoja kansanliikkeitä Suomessa. Moni muu yhteiskunnan alue oli lamaannuksissa sortovuosien takia. Kupilan mukaan Venäjän hallinnon sensuuri- ja muut rajoitustoimet eivät ulottuneet urheiluun.
– Venäläiset eivät olleet kiinnostuneita urheilusta.
Olisi ehkä kannattanut olla. Monet urheiluseurat olivat poliittisesti aktiivisia ja toiminta kohdistui juuri Venäjän sortotoimia vastaan. Tämä yhdisti niin työläis- kuin porvariseuroja.
Esimerkistä käyvät Pyrintö-nimiset seurat. Oli porvariseuroja, kuten Tampereen ja Oulun Pyrinnöt, mutta myös useita Pyrintö-nimisiä työläisseuroja.
– Mutta kaikki Pyrintö-nimiset seurat olivat perustuslaillisia, Kupila sanoo.
Ne siis uskoivat lakikirjaan ja siihen, että suomalaisilla on oikeus aktiivisesti vastustaa venäläistämistoimia. Esimerkiksi yritys värvätä suomalaisia Venäjän armeijaan johti laajoihin kutsuntalakkoihin.
Perustuslaillisista piireistä syntyi myös jääkäriliike, joka ensimmäisen maailmansodan aikana alkoi toimia Suomen itsenäistymisen puolesta. Jääkäreissä oli paljon myös työläistaustaisia nuoria miehiä. Esimerkiksi Oulussa jääkärien salainen värväyspiste sijaitsi työläislehti Kansan Tahdon tiloissa.
Urheiluhistorian tärkein kokous, joka olisi pitänyt perua
Sisällissodan jako punaisiin ja valkoisiin tapahtui lopultakin varsin myöhään. Sama päti urheiluseuroihin.
Turun Urheiluliitto oli Suomen suurin urheiluseura. Se oli porvariseura, jonka väreissä urheili myös paljon työläistaustaisia nuorukaisia, tunnetuimpana puusepänpoika Paavo Nurmi.
Kun tilanne alkoi kärjistyä vuonna 1917, Urheiluliiton väkeä loikkasi työläisseura Turun Veikkoihin, josta puolestaan mentiin punakaarteihin. Myös Turun Urheiluliitosta mentiin punakaarteihin, mutta enemmän Suojeluskuntiin. Oli myös niitä, jotka eivät valinneet puoltaan, muun muassa Paavo Nurmi.
Nurmi oli kuitenkin vähemmistöä. Kun jako oli tapahtunut ja aseisiin tartuttu, paluu entiseen oli mahdotonta.
Kupilan laskelmien mukaan sisällissotaan osallistui noin 40–45 000 urheilijaa eli joka neljännellä sotilaalla oli urheilutausta. Urheilijat jakaantuivat melko tasaisesti, valkoisten puolella urheilijoita oli muutama tuhat enemmän.
Urheilijoita oli kaikissa sodan merkittävissä taisteluissa ja heillä oli roolinsa monissa surullisen kuuluisissa veriteoissa. Sisällissodan 36 000 kuolonuhrista 6000 oli urheilijoita.
Kun urheiluväki ensimmäistä kertaa sisällissodan jälkeen kokoontui yhteen, tunnelma kihisi raivoa, kostonhimoa ja surua. Urheilun kattojärjestön SVUL:n vuosikokous marraskuussa 1918 oli Kupilan mukaan suomalaisen urheiluhistorian tärkein. Samalla se oli kokous, jota ei olisi pitänyt järjestää lainkaan, Kupila kirjoittaa.
Sodasta oli vain puoli vuotta, haavat olivat auki, eikä kokousväki ollut vastaanottavainen järkipuheelle. Turun Urheiluliiton puheenjohtaja Eino Sorjonen yritti puhua urheilun yhtenäisyyden puolesta, mutta hänen äänensä jäi vihapuheen alle. Suomalainen urheiluelämä jakaantui vuosikymmeniksi työläis- ja porvariurheiluun.
Jari Kupilan mukaan jakolinja näkyy yhä, vaikka TUL ja SVUL ovat olleet jo pitkään historiaa.
– Koko urheiluliikkeen yhteistä puheenvuoroa ei ole vieläkään saatu aikaiseksi. Kun katsoo urheilujohtamisen värikarttaa, se ei painotu samalla tavalla kuin muussa yhteiskunnassa. Kokoomus hallitsee. Ei ole välttämättä urheiluliikkeen etu, että se on yhden poliittisen porukan käsissä.
Kuuntele lisää aiheesta:
