Kun tähän aikaan vuodesta muotoilee kestävyysurheiluun liittyviä kolumneja suomeksi, niiden luulisi liittyvän enimmäkseen suksien päällä nähtyihin urotekoihin tai mahalaskuihin, mutta mitä vielä.
Viikko sitten tällä palstalla hämmästeltiin ilman urheilija-apurahaa sinnitelleen Camilla Richardssonin SE-vetoa Valencian maratonilla. Tällä kertaa luupin alle otetaan alustaltaan huomattavasti pehmeämpi, mutta luonteeltaan vielä kovempi juoksu-urheilun muoto eli maastojuoksu. Sitä voi hyvällä syyllä pitää maailman kovimpana kestävyysurheiluna.
Flanderin syysmudassa Brysselin laitamilla nähtiin viikonlopun EM-kisoissa suomalainen ilotulitus vailla vertaa – ja lajin sisäpiirien ulkopuolisille eli nykyään lähes kaikille suomalaisille se tuli varmasti täysin puskista. Ilona Monosen ja Nathalie Blomqvistin mitalit ja Mustafe Muusen sekä Santtu Heikkisen muuten erinomaiset vedot alle 23-vuotiaiden sarjassa veivät ainakin allekirjoittaneen suorastaan nostalgiseen moodiin.
Jopa muutama vuosi sitten aivan Utopistanista kotoisin ollut ajatus joukkuemitalista olisi muuttunut lihaksi, vereksi ja laktaatiksi, jos Monosella ja Blomqvistilla olisi ollut radalla suomalaisseuraa.
Kansallinen painoarvo
Varttuneet suomalaiset kestävyysurheilun ystävät muistavat erinomaisesti maastojuoksun kansallisen painoarvon vuosikymmenien takaa. Lajin keväiset SM-kisat olivat aina kiehtovan kestokesän napakka lähtölaukaus. Mutta jotta muistaisi, miten paljon maastojuoksu enimmillään on suomalaisille merkinnyt, pitääkin olla jo melkoinen seniorikansalainen.
Nyt puhutaan taas olympiaboikotista, mutta niin puhuttiin myös vuonna 1928. Kansainvälinen olympiakomitea oli päättänyt poistaa maastojuoksun olympiaohjelmasta, mikä vimmastutti osan suomalaisista kovan pään urheiluvaikuttajista niin, että jopa joukkueen lähettäminen Amsterdamin kisoihin kyseenalaistettiin. Vuosina 1912–1924 oli pantu jakoon kuusi olympiakultaa, joista Suomi Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi ykköshevosinaan haravoi viisi.
Kaapin päällä
1970-luku oli suomalaisen ratakestävyysjuoksun maastossa rakennettua kulta-aikaa. Pekka Päivärinta saavutti 80 kilometriä Brysselistä länteen sijaitsevassa Waregemissa MM-kultaa 1973. Tyttöjen sarjassa MM-kultaakin voittanut Annemari Sandell saavutti naisten MM-pronssia Belfastissa 1999. Nämä jäätävät mitalit lepäävät Suomen kestävyysurheiluhistoriassa komeimman kaapin päällä.
Kuten Yle Urheilun asiantuntija, valmentaja Janne Ukonmaanaho EM-lähetyksessä totesi, maastojuoksun MM-kisat ovat maailman kovin juoksu-, todennäköisesti myös kestävyysurheilutapahtuma. Afrikkalaisravurien kokoontumisajosta pystyisi suurmenestyjänä kotiutumaan Euroopan ässistä lähinnä Jakob Ingebrigtsen. Kuolevaisille riittää kuitenkin erinomaisesti menestys vanhankin mantereen tasolla.
Norja näytti taas Brysselissä, miksei sen menestymistä missään vähemmän kilpaillussa kestävyysurheilumuodossa käy ihmetteleminen. Kyse on kulttuurista. Brittiläisen yleisurheilulehden Athletics Weeklyn tulospörssi sisältää ratakauden ulkopuolella tyypillisesti kymmenien maastotapahtumien statistiikan.
Suomessa keväinen maastojuoksun SM-traditio on hiljalleen lipunut mediaseurannan ulkopuolelle, eivätkä kisat aina ole houkutelleet paikalle kuin pienen osan ratakauteen valmistautuvista, muutenkin harvoista eliittikestävyysjuoksijoista.
Ensi keväänä SM-maastot juostaan Kotkassa, noin kuukausi ennen Rooman EM-kisoja. Ajankohta on kovin kriittinen niille, jotka Ikuisesta kaupungista hakevat menestystä – ja Kymenlaakson-reissu herkästi liikkuva suunnitelmien osa.
Vuonna 2025 nähdäänkin sitten fiksu uudistus, kun tapahtuma siirtyy syksyyn ja arvokisakarsinnaksi. Varsinkin kun nyt on pitkästä aikaa nähty, ettei menestys suomalaisiltakaan vaadi kuin työtä ja lahjakkuutta.
Pekka Holopainen
Kirjoittaja on porilaislähtöinen kolumnisti ja ainoa urheilutoimittaja, joka on valittu Vuoden journalistiksi Suomessa.
Mitä ajatuksia juttu herätti? Voit keskustella aiheesta 12.12. klo 23 asti. Kommentointiin vaaditaan Yle Tunnus.