Kesäkuussa 2020 matkustimme puolipaniikissa ja käsidesillä kuorrutettuina läpi Suomen. Tuntien ajon jälkeen pääsimme vanhempieni luokse.
Viisikuukautinen vauvani ei ollut pandemian vuoksi ollut viikkokausiin, kuukausiin, kenenkään muun kuin meidän vanhempien sylissä. Kehoni muistaa edelleen sen helpotuksen tunteen, kun joku otti vauvan meiltä.
Elämässä oli yhtä aikaa kaikenlaista, mikä verotti jaksamistamme vauva-arjessa. Sinnittelimme, pärjäsimme – kyllähän vanhemmat lopulta pärjäävät, kun on pakko.
Pikkuhiljaa koronatilanne helpotti, kävimme välillä jopa junalla entisellä kotipaikkakunnallamme. Päiväkoti alkoi. Enemmän oli kuitenkin peruuntuneita reissuja ja toteutumattomia vierailuja. Sosiaalista eristäytymistä ystävistä.
Lopulta päätimme muuttaa Ouluun, lähemmäs isovanhempia.
Kateutta ja surua
Kysyimme verkkokyselyllä perheiden kokemuksia isovanhempien läsnäolosta. Vastauksia tuli liki neljäkymmentä. Tässä artikkelissa siteerattujen vastaajien henkilöllisyys on toimituksen tiedossa.
Syyt ja tilanteet ovat erilaisia, mutta sama suru, kateus ja väsymys paistavat kaikista vastauksista.
Koen tilanteen raskaana, sillä meillä ei ole paikkakunnalla turvaverkkoja ja pelottaa, minkälaiseen tilanteeseen rakkaat vanhuksemme tulevaisuudessa jäävät. Olen kateellinen ystävilleni, joiden lähellä asuvat vanhemmat tarjoavat apua arkeen ja sunnuntaipäivällisiä.
Kyselyyn vastannut vanhempi
Tilanne on todella raastava ja harmittaa lapsen puolesta. Vanhemmilla ei ole koskaan omaa/kahdenkeskistä aikaa, ellei maksa lastenhoitajalle maltaita. Katkerana seuraamme ystäväperheiden yhteistä aikaa isovanhempien kanssa. Itse joudumme selviämään keskenämme.
Kyselyyn vastannut vanhempi
Mikä on tarpeeksi vaikeaa?
Kun kirjoitan tätä juttua, varmistelen jatkuvasti toimituksesta ja ystäviltäni, onko hyvä idea kirjoittaa tästä näkökulmasta.
Kaukana tai lähellä, meillä kuitenkin on kahdet innokkaat isovanhemmat, jotka odottavat meitä kylään, tekevät ruokaa ja ovat valmiita pelaamaan loputtomasti muistipelejä.
Kaikilla ei tällaisia ole. Isovanhemmat ovat kuolleet, tai välit saattavat olla etäiset. Kaikilla isovanhemmilla ei töiden tai terveyden vuoksi ole mahdollisuutta olla läsnä.
Kaukana tai lähellä, meillä kuitenkin on kahdet innokkaat isovanhemmat
Toimittaja Mari Uusivirta
Ajattelen päivittäin, kuinka onnekkaita olemme. Olenhan sukupolveni kasvatti. Me millenniaalivanhemmat olemme koko ajan niin kiitollisia, että vuoden kolmannen noroviruksen ja syyhypunkkipesujen keskellä muistamme todeta, että Suomi ei onneksi sentään ole sodassa.
Kyllä me pärjätään – vai?
Isovanhempien apu on yhteiskunnassamme eräänlainen normi, oletus. Myös tutkitusti valtaosassa lapsiperheitä isovanhemmat ovat tärkeä apu.
Tuoreen tutkimuksen mukaan isovanhemmilta saatu apu voi suojata pienten lasten äitiä masennukselta. Ymmärrän erinomaisen hyvin. Kenelle muulle kuin ehkä juuri ja juuri omille vanhemmilleen kiitollisuudenvaateessa kuristettu ihminen uskaltaa etuoikeuksiensa keskellä valittaa, ettei pärjää?
Ymmärrän erinomaisen hyvin myös sen, että joihinkin isovanhempiin voi kohdistua kohtuuton paine, jos he ovat lapsiperheen ainoa tukiverkko. Kaikkien jaksamisella on rajat.
Isovanhempiin voi kohdistua kohtuuton paine, jos he ovat lapsiperheen ainoa tukiverkko.
Toimittaja Mari Uusivirta
Väestöliiton vanhemmuuden asiantuntija Rozjin Rokhzad vahvistaa ajatukseni siitä, että yksilökeskeisessä kulttuurissamme avun pyytämiseen liittyy paljon häpeää. Vanhempien pitäisi pärjätä omin avuin.
Näinhän se ei tietenkään ole, avun pyytäminen on Rokhzadin mielestä rohkeutta. Väestöliiton Perhepulma-palveluun tulee paljon yhteydenottoja vanhemmilta, joilla tukiverkkoa ei ole. Korona muutti Rokhzadin mukaan lapsiperheiden tilannetta ratkaisevasti ja osin pysyvästi.
Isovanhemmat ovat usein niitä harvoja, joilta apua on helppoa ja tavallaan sallittua pyytää.
– He ovat usein niitä aikuisia, joiden voi luottaa tuntevan lapsensa ja rakastavan häntä pyyteettömästi. Silloin on helpompi luottaa siihen, että lapsi on turvassa ja hänestä huolehditaan, Rokhzad sanoo.
”En enää edes pyydä, toistuva pettymys satutti liikaa. Surettaa että lapset eivät saa kokea olevansa tärkeitä isovanhemmille, eivät yhteisiä muistoja ja arvokasta ihmissuhdetta. Surettaa etten itse saa tukea vanhemmuuteen, ja etteivät isovanhemmat tunne näitä upeita lapsia.”
Kyselyyn vastannut vanhempi
Ei ole ihme, että isovanhemmuuteen liittyvät ongelmat ovat kipeitä. Silloin puhutaan monesta surusta yhtä aikaa.
Kun isovanhemmat ovat kuolleet
Yksi tarinansa kyselyyn jättäneistä on Maarit, jonka kolmen lapsen kaikki isovanhemmat ovat edesmenneitä. He ehtivät tuntea vain Maaritin äidin, joka kuoli kaksi vuotta sitten. Suru on edelleen läsnä.
Soitan Maaritille. Hän eivätkä muut tätä juttua varten haastatellut vanhemmat esiinny koko nimellään perheidensä yksityisyyden suojelemiseksi.
Maarit kertoo, että isovanhempien kaipuu näkyy monissa asioissa. Synttäreillä on vähemmän ihmisiä, ja loma-ajat vaativat enemmän suunnittelua. Vanhemmat pystyvät järjestämään niin sanottuja treffi-iltoja ehkä kerran vuodessa.
– Äidiltä tuli paljon kysyttyä näkökulmia ja neuvoja erilaisiin asioihin. Nyt ei sitten enää kysytä.
Maarit on millenniaalivanhempi. Vaikka tukiverkkoja ei juurikaan ole, hän tarkentaa useamman kerran, että perhe ”pärjää ihan hyvin”. Raskainta on kannatella lasten surua mummon menetyksestä. Hetken päästä hän myöntää, että uhmaiän tai muun vaiheen iskiessä saattaa välillä olla kuormittavaa.
– Silloin kieltämättä helpottaisi, jos lapset voisivat olla viikonlopun mummolassa ja itse pystyisi hetken aikaa ajattelemaan vain itseään, hän sanoo.
Tilanne tuntuu epäreilulta, koska useimpien samanikäisten vanhemmat elävät. Oletus näkyy myös keskusteluissa muiden kanssa. Etenkin lapsille muut aikuiset saattavat heittää oletuksen isovanhempien hoivasta. Se hämmentää lapsia.
– Lapsilta saatetaan kysyä, oletko menossa mummolaan. Se on ikään kuin normaalia keskustelua, eikä tule mieleenkään, ettei olisi mummolaa minne mennä, Maarit kuvailee.
Välit poikki itsesuojelun vuoksi
Useampi kyselyyn vastanneista kertoo, että välit isovanhempaan on pitänyt katkaista, tai yhteydenpito saattaa olla henkisesti niin kuormittavaa, että välit pidetään etäisinä.
Väestöliiton Rokhzadin mukaan moni alkaa vanhemmaksi tultuaan käsittelemään omia lapsuuden kokemuksiaan. Se saattaa muuttaa tapaa, jolla näkee omat vanhemmat ja näiden teot.
– Sekin saattaa jo itsessään luoda ristiriitoja isovanhempien ja vanhempien välillä.
Julia Thurénin juontaman Melkein kaikki perheestä -podcastin jaksossa selviää, mistä kaikesta vanhemmat saavat palautetta arjessaan, usein pyytämättä ja yllätyksenä.
Läheinen ystäväni on yksi niistä vanhemmista, jotka ovat joutuneet katkaisemaan välit omiin vanhempiinsa. Pyydän häntä kertomaan kokemuksistaan.
Ystävän kouluikäisten lasten elämässä ovat mukana vielä toisen puolen isovanhemmat. Ystäväni on kiitollinen heistä, mutta tuntee myös surua. Melkein joka päivä jokin asia muistuttaa katkenneista väleistä. Isovanhempien läsnäololla oli paljon merkitystä, pienituloisessa perheessä myös rahallisesti.
Toiseen isovanhempaan ystävälläni on aina ollut vaikeat välit. Lasten syntymän jälkeen kuormittavien asioiden määrä vain lisääntyi.
– Miten selittää lapsille sen, kun isovanhempi kerta toisensa jälkeen peruu tapaamisen? Ja silti kokee oikeudekseen saada nähdä lapsia silloin, kun hänelle sattuu sopimaan, ystäväni pohtii.
Vielä kipeämpää teki, kun läheisemmänkin vanhemman kanssa toimiminen ja keskusteleminen alkoi käydä mahdottomaksi. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jäi katkaista välit. Ystäväni on joutunut käsittelemään hyvin ristiriitaisia tunteita ja lapsuuden traumoja uudessa valossa.
– On kuitenkin varma olo, että olen tehnyt oikean päätöksen suojata itseäni ja lapsiani. Käytöksellä on seurauksensa, myös silloin, kun on aikuisen lapsen vanhempi, hän sanoo.
Kannattaako kotiseudulle palata?
Olen käymässä etelässä ja vaihdan junaa vanhalla kotipaikkakunnallani. Tapaan opiskelukaverini, jolle tilitän kodittomuuden tunnetta ja jatkuvaa vaiheilua.
Hän huokaa helpottuneena: onneksi joku sanoo noinkin. Tunnemme molemmat useita muuttaneita, ja monet heistä ovat tyytyväisiä. Opiskelukaverillanikin on pieniä lapsia ja hänkin miettii, pitäisikö muuttaa kotipaikkakunnalle. Sopeutuisiko sinne?
Minä olen jo tänä vuonna saanut pyytää apua vasta eläköityneiltä vanhemmiltani: voiko joku tulla tänne, koska päiväkoti menee lakkoon? Voiko joku tulla tänne, minulla on aivan liikaa töitä? He ovat tulleet ja mitä vielä, vieneet viikon päätteeksi molemmat lapseni yökylään.
Tänä vuonna olen jo saanut pyytää apua vasta eläköityneiltä vanhemmiltani: voiko joku tulla tänne, koska päiväkoti menee lakkoon?
Toimittaja Mari Uusivirta
Kun isovanhempikin kaipaa apua
Puhelimeni soi. Kyselyn huomannut Terhi on huomannut lähettämäni haastattelupyynnön. Myöskään hän ei esiinny koko nimellään.
Terhin isä on kuollut ennen lasten syntymää ja hänen äidillään on Alzheimerin tauti. Äiti asuu kohtalaisen lähellä, ja he pitävät tiiviisti yhteyttä. Silti, perinteistä tukea häneltä ei voi odottaa.
– Hän ei ole koskaan voinut ottaa hoitoon molempia lapsia pidemmäksi ajaksi. Todennäköisesti hänessä on pian yhtä paljon hoidettavaa kuin 7- ja 9-vuotiaissani, Terhi sanoo.
Terhin tukiverkko muodostuu entisestä puolisosta ja lasten kavereiden vanhemmista. Siitä, että pienellä paikkakunnalla tuntee kuuluvansa yhteisöön ja ympärillä on ihmisiä joiden kanssa vaihtaa kuulumisia. Terhi on tottunut tilanteeseen, vaikka tulevaisuus välillä huolestuttaa.
– Kun koulun pihalla joku kertoo, että lapset meni isovanhemmille kylään, tulee kateuden pistos. Kaipaisin juttuseuraa samassa tilanteessa olevista.
Kaikki ei ole isovanhempien käsissä
Tunnen, että pääni nousee pintaa kohti. Ajatukset kirkastuvat.
Silti edelleen, kun katson lapsiani jonkun tutun aikuisen kanssa, helpotukseen sekoittuu pakokauhua. Entä jos joskus taas jäämme yksin?
Siitähän kiitollisuudessa on pohjimmiltaan kyse. Tiedämme hyvin kirkkaasti, että voisi olla toisinkin. On paljon asioita, jotka eivät ole meidän käsissämme. Kuten isot, maailmanlaajuiset kriisit.
Siitähän kiitollisuudessa on pohjimmiltaan kyse. Tiedämme hyvin kirkkaasti, että voisi olla toisinkin.
Toimittaja Mari Uusivirta
Kolmessa kyselyn vastauksessa kerrotaan kuinka itärajan takana asuvat isovanhemmat haluaisivat olla läsnä lastenlastensa elämässä, mutta se on liki mahdotonta Suomen suljettua Venäjän rajan.
Lapsemme isovanhemmat näkisivät hänet mielellään ja olisimme iloisia, jos he voisivat auttaa, sillä meillä on melko vaativa lapsi. Isäni ei ole nähnyt 1,5-vuotiasta lastenlastaan.
Kyselyyn vastannut vanhempi
Luen artikkelin, jossa asiantuntija toteaa, että pienestä lapsesta yksin huolehtiminen on vanhemman näkökulmasta eräänlainen hätätila. Somessa toistellaan, että on luonnotonta, kuinka yksin huolehdimme lapsistamme.
Vaikka me pärjäämme, välillä ihan hyvinkin, tutkitusti pienten lasten vanhemmat kokevat paljon yksinäisyyttä ja ovat uupuneita.
Haastattelun lopuksi Rokhzad haluaa muistuttaa, että apua on saatavilla.
– Jos sitä luontaista tukiverkostoa ei ole, yksin ei tarvitse olla. On paljon palveluita, jotka tarjoavat tukea.
Kuten ystäväni usein sanoo: elämän ei tarvitse olla pelkkää pärjäämistä.
Jutussa on käytetty lähteenä myös Suomalainen auttaminen -teoksen artikkelia Isovanhemmat, jonka ovat kirjoittaneet Mirkka Danielsbacka, Antti Karisto ja Antti O. Tanskanen.
Julia Thurénin juontaman Melkein kaikki perheestä -podcastin jaksossa selviää, mistä kaikesta vanhemmat saavat palautetta arjessaan, usein pyytämättä ja yllätyksenä.