Alan olla siinä vaiheessa elämää, että hautajaisia on aina silloin tällöin ja epäilemättä koko ajan kiihtyvään tahtiin.
Nyt viimeksi äidin kuoleman jälkeen oli kaikenlaista järjestettävää, kuten aina on. Varataan kirkko, hankitaan hautapaikka, mietitään muistotilaisuudelle sopiva sali, ostetaan sinne tarjoilut ja niin edelleen.
Tähän kaikkeen menee paljon rahaa, ja osa siitä on ihan älytöntä. Esimerkiksi arkun kuljetus maksaa enemmän kuin törkeimmätkään Helsingin taksit kehtaisivat laskuttaa. Turussa parhaimmillaan vielä niin, että krematorio on kappelissa, joten auto vie vainajan talon toiselle puolelle, jonne itse asiassa pääsisi nopeammin sisäkautta.
Arkun kuljetus maksaa enemmän kuin törkeimmätkään Helsingin taksit kehtaisivat laskuttaa.
Äidin menetys pani tietenkin miettimään myös omaa suhdetta kuolemaan. Toki ei voi olla aivan varma millainen se on, ennen kuin asia toden teolla on edessä. Silti ajattelen, että en tahtoisi kärsiä niin kuin äiti kärsi – hänet oli pakko huumata syvemmälle kuin Piritorin porukka. Monta kertaa päivässä hän kuitenkin heräsi vain huomatakseen, että tuska oli tallella.
Minä haluaisin saada sellaisessa tilanteessa kuolla. Kissatkin saavat. Mutta ihmisen kuolema nyt on asia, jossa ei oikein ole järkeä missään vaiheessa. Eutanasiaa esimerkiksi vastustetaan monin argumentein, joista yksi on, että kyllähän kunnon kivunlievitys ajaa ikään kuin saman asian: ihminen ei tiedä pahassa maailmassa käyneensäkään.
Vaan kun tietää. Kun se kivunlievitys ei useinkaan mene ihan putkeen, vaikka kuinka luvataan.
Toinen askarruttanut asia oli kuolemaan ja hautaukseen liittyvät rituaalit ja niiden hinnoittelu. Kun läheinen on kuollut, ihminen on sumussa ja sekaisin ja hän suostuu mihin tahansa, mitä joku keksii pyytää. Tässä on tämä meidän suosittu arkkumallimme! 2 000 euroa! Automme tulee hakemaan vainajan ja kuljettaa muutaman kilometrin! 300 euroa!
Omissa hautajaisissani minut voitaisiin vallan hyvin kärrätä paikalle peräkärryssäni. Juhlan kunniaksi perikunta voisi laittaa sen perävalot vihdoin kuntoon ja käydä tyhjentämässä kärryssä olevat romut kaatopaikalle, niin ei olisi niin ahdastakaan.
Omissa hautajaisissani minut voitaisiin vallan hyvin kärrätä paikalle peräkärryssäni.
Kaikkein käsittämättömintä kuolemassa on kuitenkin arkku. Neliöhinta on melkein kuin eiralaisessa yksiössä. Eikä siinä vielä kaikki: arvokkaat laudat poltetaan saman tien tuhkaksi! Ei ole kovin ekologista.
Onneksi edes uunin lämpö otetaan nykyään ainakin Turussa talteen, niin ei mene ihan harakoille kaikki. Mutta ei hätää, minulla on onneksi asiaan parannusehdotus, sukuarkku.
Sukuarkku olisi vähän niin kuin kastemekko, jollaisia monilla suvuilla on, ja joissa on kastettu isoisoisomummu ja nyt viimeksi meidän Onni-Aada.
Maalla sukuarkkua säilytettäisiin jossain lukuisista turhista ulkorakennuksista. Lapset kävisivät pelokkaan uteliaina vakoilemassa aitan perän arkkua ja näkisivät siitä opettavaisia painajaisia.
Kaupungissa sukuarkkuja säilytettäisiin arkkuhotelleissa, jotka olisivat vähän niin kuin rengashotellit, joissa säilytetään kesällä talvirenkaita ja talvella kesärenkaita.
Arkun nimilaattaan kaiverrettaisiin jokaisen arkussa viimeisen matkansa tehneen nimi, synnyin- ja kuolinaika ja ammatti. Ehkä siellä pitäisi myös olla jonkinlainen entisaikojen hyllypaperi suojaamassa puupintaa elämältä – tai ehkä kuolemalta pikemmin.
Sukuarkku olisi myös kaunis traditio.
Arkkua ei tietenkään poltettaisi – se vesittäisi hyvän idean – vaan krematorioon mennessä vainaja siirrettäisiin ekologiseen ja halpaan pahviseen arkkuun, joka joutaakin palaa. Sukuarkku palautettaisiin aitan perukoille odottamaan seuraavaa käyttökertaa.
Pahviarkkua toki voisi käyttää jo alun alkaenkin (sellaisia on), mutta toki kaunis puinen arkku on fiinimpi ja jotenkin arvokkaampi, parhaassa tapauksessa sen olisi tehnyt joku suvun näppäräsormi.
Sukuarkku olisi myös kaunis traditio: tietäisi, että tuossa minäkin sitten aikanani menen, niin kuin sukulaiset, isät ja äidit ennen minua, pääsen osaksi sukupolvien jatkumoa.
Ymmärrän, etteivät hautaustoimistot kannata ajatusta, mutta se olisi yhtä kaikki nykyaikaan sopiva ja järkevä uudenlainen perinne, joka toisi myös muuten niin kliinistä ja kaukaista kuolemaa jollain lailla luontevammaksi ja läheisemmäksi osaksi elämää.
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, joka pahoin pelkää vielä joskus kuolevansa.