Eduskunta hyväksyi kesäkuun alussa äänin 102–80 uuden alkoholilain, joka sallii enintään 8-prosenttisten alkoholijuomien myymisen ruokakaupoissa.
Kun alkoholin saatavuutta parannetaan, ruumiita tuppaa tulemaan.
Uudistusta ovat kritisoineet muun muassa päihdeasiantuntijat, poliisi, Euroopan unioni, sosiaali- ja terveysministeriö sekä hallituskumppani kristillisdemokraatit, mutta vastustuksella ja varoituksilla ei ole ollut mainittavaa vaikutusta. Kokoomuksen halu edistää Alkon ”monopolin” purkamista näyttää painavan vaakakupissa enemmän kuin kansanterveydelliset ja -taloudelliset vahingot, joita uudistuksella arvioiden mukaan piisaa.
Kun alkoholin saatavuutta parannetaan, ruumiita tuppaa tulemaan.
THL:n raportin mukaan alkoholiin liittyvät kuolemat, kuten sairaudet ja myrkytykset, lisääntyivät vuoden 2017 lakiuudistuksen jälkeen. Vuonna 2020 alkoholiin kuoli hieman yli 2 200 ihmistä, ja eiköhän määrä pian taas kasva, mutta mitä siitä, kunhan S-ryhmä ja Kesko ovat tyytyväisiä.
Suomalainen päihdepolitiikka on omalaatuinen yhdistelmä epäjohdonmukaisuuksia ja kaksinaismoralismia.
Huumausaineisiin liittyvä politiikka on 1970-luvulta asti perustunut pitkälti rajoittamiseen ja rankaisemiseen. Kieltolakia on viime vuosikymmeninä vielä entisestään vahvistettu, kun vuonna 2001 otettiin käyttöön uusi rikosnimike, käyttörikos, jonka nojalla huumeiden käyttämisestä tai vähäisen määrän hallussapidosta voidaan tuomita jopa puoleksi vuodeksi vankeuteen.
Alkoholipolitiikassa trendi ollut päinvastainen. 1990-luvun puolivälistä alkaen sääntelyä on purettu voimakkaasti vetoamalla ennen kaikkea elinkeinoelämän- ja yksilönvapauteen.
2000-luvulla norminpurku on professori Heikki Hiilamon mukaan saanut vauhtia siitä, että alkoholiteollisuudesta on tullut merkittävä alkoholipolitiikan vaikuttaja. Nykyinen hallitus aikookin selvittää, voisiko alkoholipolitiikan sääntelyn siirtää muun muassa viimeisintä uudistusta vastustaneesta sosiaali- ja terveysministeriöstä työ- ja elinkeinoministeriöön.
Huumepolitiikassa yksilönvapauksilla ei ole oikeastaan minkäänlaista merkitystä, koska kyse on laittomista aineista. Suosiostaan huolimatta tällaiset kehäpäätelmät eivät ole hedelmällisiä lähtökohtia päätöksenteolle.
Alkoholia rajoitettiin Suomessa kieltolailla, kunnes ei enää rajoitettu, ja monet nykyisin huumeiksi katsotuista aineista ovat alkujaan laillisia lääkkeitä. Heroiinia käytettiin yskänlääkkeenä, amfetamiinia laihdutuslääkkeenä, ja talvisodassa taisteltiin pervitiinin eli metamfetamiinin voimalla.
Johdonmukaista on sentään se, että oli päihde (nikotiinia lukuun ottamatta) mikä hyvänsä, ei tutkittu tieto näytä kelpaavan päätöksenteon lähtökohdaksi, jos se on ristiriidassa omien poliittisten tavoitteiden tai moraalisten fiilisten kanssa. Samoja argumentteja sovelletaan alkoholiin ja huumeisiin täysin päinvastaisesti.
Päihdeasiantuntijoiden keskuudessa vallitsee varsin laajasti jaettu käsitys siitä, että huumeiden sääntely on Suomessa niin tiukkaa, että se estää ihmisiä hakemasta ja saamasta apua, mikä johtaa pahimmillaan kuolemiin. Suomessa kuolee joka vuosi huumeisiin lähes 300 ihmistä, nuoria enemmän kuin yhdessäkään toisessa EU-maassa.
THL:n mukaan kuolemia voitaisiin vähentää esimerkiksi valvottujen käyttötilojen sallimisella ja huumeiden dekriminalisoimisella. Poliitikoille keinot eivät kelpaa, koska liberaalimpi politiikka lähettäisi heidän mielestään kansalaisille signaalin, että huumeiden käyttö on hyväksyttävää, mikä johtaisi käytön yleistymiseen.
Alkoholin osalta puolestaan vallitsee laaja, tutkimusnäyttöön perustuva käsitys siitä, että alkoholin saatavuuden parantaminen lisää sen kokonaiskulutusta, mikä puolestaan lisää alkoholin aiheuttamia haittoja. Sitä alkoholiliberaalien poliitikkojen on kuitenkin näköjään mahdotonta uskoa.
Sen sijaan painoarvoa annetaan lobbareille ja alkoholimyyteille, joiden toistamista hallitusohjelma onnistuneesti jatkaa kertomalla uudistavansa alkoholipolitiikkaa ”vastuullisesti eurooppalaiseen suuntaan”.
Viime vuonna julkaistussa Parempaa päihdepolitiikkaa -artikkelikokoelmassa osoitetaan, että suomalaista alkoholitutkimusta ja -keskustelua on motivoinut 1800-luvulta asti käsitys suomalaisen juomatavan ”erityisyydestä”. Sen mukaan suomalainen juomatapa on aggressiivinen ja humalahakuinen ja poikkeaa radikaalisti ”eurooppalaisesta” sivistyneestä juomatavasta.
Tätä taustaa vasten on hieman erikoista kuvitella, että paras tapa muuttaa ilmeisesti jotenkin perustavanlaatuisesti järkevään alkoholinkäyttöön kykenemättömät metsäläiset vastuullisiksi viinieurooppalaisiksi olisi antaa meille enemmän eikä vähemmän viinaa, eikä teoriaa tue todellisuuskaan.
Tšekki, jossa on Suomeen vertautuva varsin liberaali alkoholipolitiikka, ei ole toistaiseksi kokenut mitään suurta juomatapojen eurooppalaistumista. Siellä kulutetaan alkoholia eniten koko Euroopassa.
Tuija Siltamäki
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, jonka juomista valtio ei rajoita läheskään tarpeeksi.