Yläasteen jälkeen rukoilin Jumalaa, että oi, päästä minut lukioon (rehtori tai koulutoimenjohtaja olisi ollut ehkä parempi rukouksen kohde). Asiassa ei kyllä ollut mitään rukoiltavaa, sillä keskiarvoni oli vähän yli kahdeksan, vaikka en ollut kolmeen vuoteen kuunnellut sanakaan, mitä opettajat olivat puhuneet.
Lukion jälkeen puolestaan ajelin kädet vapisten katsomaan yliopistolle pääsykokeessa hyväksyttyjen nimilistaa: josko olisin siellä. Seuraavien viiden vuoden opiskeluaika oli ihanaa. Sellaista vapautta ei ole ollut sen koommin. Kaikki oli edessä. Kaikki oli jännittävää. Kaikki tulisi onnistumaan.
Sekin alkoi valjeta, mitä voisin tehdä elämässäni. Baarimikon ura vaihtui kirjoittamiseen.
Kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni!
Jossain vaiheessa uskalsimme vaimoni kanssa hankkia asunnon eli ottaa lainaa. Sitten uskalsimme jättää ehkäisyn pois ja katso: täytimme maan, ja elämä otti jälleen uuden suunnan.
Kuinka pienestä kaikki onkaan kiinni! Toisinkin olisi voinut mennä. Jos en vaikka olisikaan päässyt opiskelupaikkoihini! Jos vaikka olisimme eronneet! Jos vaikka emme olisi edes tavanneet! Lapset olisivat jääneet saamatta, kirjat kirjoittamatta.
Toisaalta silloin olisin ehkä nyt miljonääri, ja eläisin leveästi jahdillani. Kenties olisin saanut jo kaksi Nobelia. Ei voi tietää, ja se juuri on parasta elämässä.
Tämä kannattaa kaikkien niiden muistaa, jotka tänään juhlivat valmistumistaan ja jännittävät jatkoa: melkein kaikille käy lopulta hyvin.
Sillä elämä on useimmiten tosi pitkä.
Minä ainakaan en tajunnut 18-vuotiaana mistään mitään.
Sitä ehtii tehdä virheen jos toisenkin, ja osan moneen kertaan. Lisäksi ehtii tehdä monenlaista, töitä, lapsia, saada ystäviä, vaihtaa asuinpaikkaa, opiskella lisää, innostua… elää.
Kun aikanaan itse pääsin ylioppilaaksi, niin joku onnitteli sanomalla, että nyt olet viisaimmillasi! Se tarkoitti, että tuore ylioppilas oli päntännyt paljon ja ehkä jotain hetken muistikin.
Mutta mietin jo silloin, kuinka helkkarin tyhmä sen 50-vuotiaan onnittelijan täytyi olla, jos hän itse oli ollut 18-vuotiaana älynsä huipulla. Minä ainakaan en tajunnut sen ikäisenä mistään mitään.
Entä jos asiaa ajattelee nyt, jälkikäteen: mitä kaikesta koulunkäymisestä on varsinaisesti jäänyt käteen? Mikä on ollut hyödyllistä, mikä järkevää, mitä ilman ei tulisi toimeen?
Olisiko se Isä meidän -rukous? Raudus- ja hieskoivun ero? Derivoiminen? Saksan vahvat verbit? Thermopylain taistelu? Tai ehkä takaisinristeytys?
Kaikista kouluista alakoulu on ylivoimaisesti tärkein.
Jokainen kouluaste on antanut jotain, ja tietenkin kokonaisuus on tärkeä. Silti suurin osa tärkeistä asioista opitaan vasta koulun jälkeen työelämässä ja elämässä. Aika harvasta kouluaineesta on sanottavampaa ihan suoraa hyötyä.
Itse asiassa kaikista kouluista alakoulu on ylivoimaisesti tärkein: sen peruina osaan päässälaskua, kertotaulun ja prosenttilaskun sekä lukea ja kirjoittaa.
Yläkoulustakin on jäänyt jotain matkaan, mutta ei sen lukujärjestyksistä. Siellä kehittyi ymmärrys, että maailma on sittenkin vähän enemmän kuin oma elinpiiri, ja jos uskaltaa olla utelias, niin siellä on ties mitä!
Lukiosta päällimmäiseksi jäi kutkuttava aavistus siitä, että elämässä on kuin onkin jotain ylimaallista, ja se on tiede, taide ja hilluminen kesäyössä kavereiden kanssa.
Kaikkein eniten maailma tarvitsee käytöstapoja.
Ja tärkein yliopiston oppi oli, että jopa professorit, nuo ikuisen viisauden airuet, ovat lopulta melko, jos eivät nyt tyhmiä, niin rajoittuneita. Missään tapauksessa eivät kauhean ihmeellisiä. Ja tämän voi laventaa koko ihmiskuntaa koskevaksi, mikä on huojentavaa. Ihmiset ovat vain ihmisiä vikoineen ja hyvine puolineen. Sellaiseen porukkaan sujahtaa kuka tahansa aika helpolla.
Mikä kouluaine se sitten on, joka on osoittautunut elämässä käyttökelpoisimmaksi? Yksi on ylitse muiden, vaikkei siitä ei järjestetä erikseen edes oppitunteja: se on käyttäytyminen.
Kaikkein eniten maailma tarvitsee käytöstapoja. Totta kai työelämässä täytyy osata myös se, mitä tekee, mutta vähintään yhtä tärkeää on tulla toimeen muiden kanssa. Ei tarvitse olla kaikkien sydänystävä, mutta jos olisi edes sellainen, jota on mukava moikata aamulla.
Aina siinä ei onnistu mutta yrittää kannattaa. Sillä kumman te palkkaisitte mieluummin tai saisitte työkaveriksenne: osaavan ja kivan, vai osaavan ja helvetin hankalan?
Sitä pohtiessa kippis teille, valmistuneet!
Roope Lipasti
Kirjoittaja on kirjailija, joka yrittää käyttäytyä hyvin ja välttää kiroilua.