Alti Forth kasvoi perheessä, jossa ei ollut riittävästi aikaa lapsuuteen. Äidin pitkäaikainen masennus ja isän varhainen kuolema johtivat tilanteeseen, jossa Forth joutui ottamaan vastuuta perheestä jo kymmenenvuotiaana.
Kun perheen äiti ei pystynyt maksamaan laskuja, hoiti Forth ne hänen puolestaan. Koulumatkalla hän mietti, miten alaikäinen voisi tienata lisää rahaa, jotta arki olisi helpompaa.
Perheeseen kuului kolme lasta. Kotona oli synkkä ja apaattinen ilmapiiri. Äiti eli omissa syvissä mietteissään, eikä ottanut juurikaan kontaktia lapsiin. Hän oli omassa lapsuudessaan kärsinyt isänsä alkoholismista ja joutunut kokemaan asioita, joita pienen lapsen ei kuuluisi kokea.
Kun vanhemmat sisarukset pakenivat kodin ilmapiiriä omille teilleen, Fort jäi perheen nuorimpana kotiin.
Mielessä kummittelivat äidin sanat, että ilman lapsia hän olisi tehnyt itselleen jotain. Tämän takia Forth ei uskaltanut poistua kotoa.
Äitiin koskeminen tai tunteiden näyttäminen oli kiellettyä. Lisäksi perheen sisäisistä ongelmista vaiettiin. Puitteet pidettiin kunnossa, koti oli järjestyksessä ja lapsilla siistit vaatteet.
– Meillä oli valtava lojaliteetti perhettä kohtaan, Forth muistelee.
Todellisuus piilotettiin mahdollisimman hyvin, mutta häpeä oli läsnä koko ajan.
Alti Forth
Lastensuojelun keskusliiton erityisasiantuntija Kirsi Hokkilan mukaan lapsi suojelee tällaisissa tilanteissa omaa todellisuuttaan. Lapsi pelkää ulkopuolista puuttumista ja sitä, mihin se voi johtaa, kun lastensuojelusta ja sosiaalityöntekijöistä puhutaan paljon negatiiviseen sävyyn.
Voiko läheinen puuttua tilanteeseen?
Lapsuuden kokemukset jättivät jäljen Forthin identiteettiin ja itsetuntoon. Elämässä ei ollut haaveita tai tavoitteita, mutta arvottomuuden tunnetta sitäkin enemmän.
– Olin pitkään ihminen, joka oli olemassa vain äitiäni varten, Forth sanoo.
Hän pakeni tilannetta kirjojen maailmaan ja rakensi itselleen kovan ulkokuoren teini-iässä.
Pitkäaikaisen ystävän Noora Helteen kautta Forth pääsi näkemään, millaista perhe-elämä olisi voinut olla. Perheen äiti oli lämmin ja lempeä, mikä tuntui omituiselta ja vieraalta. Vasta myöhemmin Forth on ymmärtänyt, että sellaista kaikissa perheissä pitäisi olla.
Helle puolestaan tiedosti, että Forthin äiti on hieman erikoinen, ja useimmiten kaverukset tapasivatkin ulkona tai Helteen kotona. Ystävä kantoi huolta Forthin tilanteesta, mutta ei osannut puuttua siihen millään tavalla.
– Minulla on aina ollut läheiset välit oman äitini kanssa. Miksi en kertonut hänelle, että olen Altista huolissani? Ehkä ajattelin, että asiat on kerrottu minulle luottamuksella, enkä voi jakaa niitä eteenpäin, Helle pohtii.
Forth myöntääkin, että olisi katkaissut välit ystäväänsä, jos tämä olisi aikoinaan kertonut lapsuuden perheen tilanteesta ulkopuolisille.
– Silloin Noora teki tärkeimmän eli jaksoi olla tukena, eikä sekään ole mikään itsestäänselvyys. Läheisille puuttuminen on vaikeaa, koska siinä riskeeraa ystävyyden, Forth kertoo.
Hokkilan mukaan vastuu tilanteeseen puuttumisesta ei missään nimessä ole lapsen ystävillä, vaan ympärillä olevilla aikuisille. Hyvin paljon on kiinni yksittäisistä ammattilaisista, jotka hankaluuksien keskellä olevia perheitä kohtaavat. Myös lasten kavereiden perheillä voi olla merkittävä rooli ongelmien tunnistamisessa.
Forth olisi nyt aikuisena valmis asettamaan läheisen hyvinvoinnin etusijalle, jos tämä kamppailisi vakavien ongelmien kanssa. Vaikka se pahimmassa tapauksessa tarkoittaisi ystävyyden menettämistä.
– Tällaisessa tilanteessa ohjeistaisin läheisen hakemaan apua ammattilaisilta. Jos hän ei itse suostuisi tähän, tekisin tarvittaessa huoli-ilmoituksen, Forth sanoo.
Selviytymiskeinona suorittaminen
Suorittaminen on lapsiomaisille tyypillinen selviytymiskeino. Pienen harhailun jälkeen Forth otti tavoitteekseen rakentaa omasta elämästään mahdollisimman ehjän. Siihen kuului opinnot, työ ja oma perhe.
Matkan varrella Forthille diagnosoitiin masennus ja vaativa persoonallisuushäiriö. Psykoterapian ja vertaistuen avulla hän alkoi opetella tunteiden ilmaisua ja tunnistamista. Oma perhe ja lapsi olivat tehneet elämästä jo hieman ehjemmän.
– Aloin kasvaa tunne-elämässäni samaan tahtiin oman lapseni kanssa. Kun hänellä oli itkupotkuraivareita, minulla teki mieli tehdä samoin. Oli rankkaa opetella ottamaan tunteet haltuun aikuisiällä, Forth sanoo.
Oman vanhemmuuden Forth halusi tietoisesti rakentaa toisenlaiseksi kuin omassa lapsuudessaan. Hän on opettanut lapsilleen kaikkien tunteiden olevan sallittuja.
– Kerron lapsilleni joka päivä, että rakastan heitä. Itse kuulin sen lapsuudessa ehkä kaksi kertaa, Forth sanoo.
Lapsuudesta jäi jäljelle myös jotain hyvää
Omasta lapsuuden perheestään Forth ei ole voinut ottaa vanhemmuuden mallia. Hän on joutunut opettelemaan, että lapset voivat tuoda kavereita kylään ja pitää kovaakin ääntä. Omassa lapsuudessa se ei ollut mahdollista.
Viimeisten vuosien aikana Forth on tehnyt paljon töitä, jotta osaisi rauhoittua arjen keskellä. Lasten isästä erottuuaan hän ymmärsi, että hänen on pakko opetella pysähtymään ja kohtaamaan arki juuri sellaisena kuin se on.
En halunnut paeta vaikeita tunteita tai tilanteita, sillä silloin pakenisin myös lasteni arkea.
Alti Forth
Lapsuudessa voi syntyä myös omaa perhettä tärkeämpiä ystävyyssuhteita. Helle on puolisonsa kanssa Forthin molempien lasten kummi, ja he ovat tärkeä tuki vuoroviikkovanhemmuudessa elävälle Forthille.
– Heidän esimerkkinsä on antanut minulle ajatuksia siitä, millaiset toimintatavat ja ratkaisut arjessa toimivat parhaiten. Näiden kokemusten kautta olen oppinut, mikä on hyvä ja toimiva logiikka erilaisiin tilanteisiin perhe-elämässä, Forth sanoo.