Suojelupoliisin päämaja Helsingin Ratakadulla perjantaina 18. elokuuta 2017.
Tutkija Saana Nilsson on juuri lähdössä töistä, kun hänen esimiehensä pyytää jäämään vielä hetkeksi. Turussa tapahtuu jotain erikoista.
Ensitiedot kertovat, että Turun kauppatorilla mies on huutanut ”Allahu akbar” ja puukottanut silmittömästi useita ihmisiä. Tapahtumapaikalta soitetaan ensimmäisten viiden minuutin aikana 64 hätäpuhelua.
Ensimmäinen islamistinen terrori-isku Suomessa on tosiasia. Nilsson tajuaa, että viikonlopusta tulee pitkä ja raskas.
Suojelupoliisissa (supo) hän on työkseen analysoinut terrorismia ja joutunut katsomaan lukuisia terroristijärjestö Isisin kuvaamia päänkatkomisvideoita.
Tämä tapaus on erilainen: Turun kauppatori on lähellä.
Saana Nilsson kokoaa tapahtumista kaikki olennaiset tiedot pitääkseen valtiojohdon ajan tasalla.
Hän joutuu analyysiaan varten kuuntelemaan kymmeniä terrori-iskusta soitettuja hätäpuheluita. Ne ovat täynnä paniikkia ja kauhua.
Hän on siihenastisen uransa kovimmassa paikassa. Avunhuudot jäävät kaikumaan hänen mieleensä ikuisesti.
”Kävelen sunnuntaina työputken jälkeen kohti Kampin bussiasemaa. Kiihkein ensivaihe on ohi ja ensimmäiset raportit saatu matkaan. Oikaisen Vanhan kirkkopuiston läpi. Päätän istua hetkeksi penkille keräämään ajatuksiani ja soittamaan äidille. Tuskainen olo tulee puhelun aikana itkuna ulos.”
Rusettiluistelua ja pulkkamäkeä
Saana Nilsson aloitti supossa korkeakouluharjoittelijana vuonna 2009.
Viime vuonna hän jätti Suomen ehkä salaisimman viraston taakseen esikuntapäällikkönä.
Lähes 17 vuoden aikana supon henkilöstömäärä kolminkertaistui – ja Nilsson uupui.
Näistä kokemuksista hän kertoo keskiviikkona julkaistussa teoksessa Suojeluenkeli – Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta.
– Kun aloitin supossa, meitä oli noin 200 työntekijää. Meininki oli kotikutoista ja perhemäistä. Kävimme yhdessä rusettiluistelemassa ja pulkkailemassa, Nilsson kertoo Ylelle.
Pian hän eteni tilannekeskuspäivystäjästä kansainvälisten asioiden asiantuntijaksi ja edelleen terrorismi- ja Iran-analyytikoksi.
Hän kuvailee kirjassaan, että työ ei ollut vain muistioiden kirjoittamista, vaan supolaisten oli osattava toimia myös kentällä:
”Tiedonhankinta on kummallista työtä, ja sitä on harjoiteltava, jotta pärjää pelissä parhaita vastustajia, kuten vihamielisten maiden tiedustelupalveluita, vastaan. Pääsin itsekin mukaan moniin erilaisiin harjoituksiin. Oma roolini harjoituksissa oli usein toimia häiritsijänä tai kohteena. Erään harjoituksen osallistujien piti löytää minut kuvan perusteella helsinkiläisestä uimahallista. Lilluin haaleassa vedessä tuntikausia ilman, että kukaan lähestyi minua. Sormeni olivat kurttuiset, kasvoni varmaan myös. Harjoituksen jälkeen eräs tiedustelukoulutukseen osallistunut oppilas nimittäin valitteli tuskastuneena, että altaassa oli uinut vain yksi mummo. Se mummo olin minä.”
Kuin perheyritys olisi mennyt pörssiin
Suojelupoliisi kasvoi ennen kaikkea tiedustelulainsäädännön uudistumisen myötä vuonna 2019.
Viraston vastuut lisääntyivät, turvallisuusorganisaatiosta tuli myös tiedustelupalvelu.
– Kuin perheyritys olisi listautunut pörssiin, Nilsson kuvailee muutosta.
Tätä nykyä supon tehtäviin kuuluu torjua terrorismia, puolustautua vieraiden valtioiden vakoilulta ja hankkia valtiojohdon käyttöön tietoa Suomen kansallista turvallisuutta uhkaavista ilmiöistä.
Viimeisinä supo-vuosinaan Saana Nilsson johti esikuntaa, joka vastasi lähes kaikesta: esimerkiksi viestinnästä, asiakkuuksista ja kansainvälisistä suhteista.
Hän tunsi luhistuvansa vastuiden ja työkuorman alle. Viime vuonna hän päätti irtisanoutua.
Venäjä-puhe muuttui
Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainassa muutti Saana Nilssonin mukaan paitsi Suomen turvallisuuspoliittista tilannetta myös julkista keskustelua.
Hän toteaa, että aiemmin supoa oli syytetty Venäjä-pelottelusta ja liian uhkaavista arvioista. Sota muutti kaiken kuin hetkessä.
– Sen jälkeen supon arviot eivät olleetkaan tarpeeksi uhkaavia. Meiltä olisi kaivattu raflaavampia arvioita, lisää pelottelua ja lisää uhkakuvia.
Nilsson arvostelee sitä, ettei Suomessa osattu lopettaa pelkäämistä edes Nato-jäsenyyden myötä. Hän koki näkemysten mustavalkoistuvan: joko tuit puolustusmenojen lisäämistä tai olit Putinin puolella.
Nilsson kertoo kirjassaan, kuinka supossa hämmästeltiin sitä, miten julkisessa keskustelussa Venäjä löydettiin syylliseksi niin kaapelirikkoihin kuin vesilaitosmurtoihin ilman mitään todisteita.
Hän esittää kritiikkiä medialle:
”Kuka tahansa kelpasi kommentoimaan kriittiseen infraan liittyviä uhkia. Minkä tahansa kalastaja-aluksen kapteeni kelpasi antamaan lausuntonsa kaapelivaurioista ja siitä, voiko kerrostalon kokoisen laivan komentosillalta huomata, jos ankkuri putoaa mereen. Kommentointi oli helppoa, koska palstatilan saamiseen riitti, kun sanoi, että taustalla on Venäjä. Ei tarvinnut tietää mitään. Ei tarvinnut perustella. Tiedontarve oli niin valtava, että tyhjiö täytettiin sillä mitä oli saatavilla. Taustalla vaikuttivat tietysti myös kaupallisen median intressit. Putinin ja Venäjän pelko toi paljon klikkauksia ja lukijoita.”
Pahimmat pelot
Kirjassaan Saana Nilsson kertoo pelkäävänsä sitä, etteivät ihmiset enää luota viranomaisiin, vaan keksivät mieluummin omaan ajatteluun ja maailmankuvaan sopivia faktoja:
”Viranomaisten työltä putoaa pohja, jos mielipiteillä toistuvasti haastetaan tosiasiat. Se vie demokratiankin mennessään. Viranomaisten on myös entistä vaikeampaa kilpailla näkyvyydestä sosiaalisen median alustoilla. Algoritmit suosivat negatiivisiin tunteisiin vetoavaa viestintää, joten neutraali viranomaisviestintä jää helposti pimentoon. Koulutukseen ja sivistysvaltioon kohdistuvat leikkaukset synkistävät kehitystä entisestään.”
Ehkä vielä enemmän entistä supolaista pelottaa suomalaisen yhteiskunnan polarisoituminen – jakautuminen ”meihin ja muihin”.
”Pelkään, että tuhoamme tämän yhteiskunnan ja kulttuurin itse. Pelkään, että kykenemme siihen.”
Nilsson tunnustaa, ettei hänellä ole näkemiinsä uhkakuviin patenttiratkaisua.
– Toivoisin, että tästä asiasta puhuttaisiin enemmän. Se on myös asia, missä eri toimijoiden pitäisi tulla yhteen.
Tällä hetkellä Saana Nilsson toimii yrittäjänä. Hän tekee puhekeikkoja ja konsultoi yritysten johtoa.
Hän haluaisi kirjoittaa lisää, varsinkin, kun lopputuotoksia ei tarvitse salata yleisöltä 60 vuodeksi, kuten supo-muistioita.
– Tuntuu aika kivalta, että nyt joku voi lukea jotain kirjoittamaani.
Jutussa kursiivilla kirjoitetut kohdat ovat lainauksia kirjasta Suojeluenkeli – Supolaisen tarina uhkista, uskollisuudesta ja itsensä unohtamisesta.