Pari viikkoa sitten Alavudella, Etelä-Pohjanmaalla juhlittiin tammisunnuntaita. Se on vapaussodan syttymisen muistojuhla, joka on kiertänyt maakuntaa vuosittain yli kolme vuosikymmentä. Tammisunnuntain muistojuhla ei ollut minulle ennestään tuttu, mutta tänä vuonna olin paikalla: sain kutsun juhlapuhujaksi.
Kutsu oli tutkijalle kunnia, mutta herätti myös kysymyksiä. Millä nimellä vuoden 1918 tapahtumia pitää kutsua – ja onko ylipäätänsä sopivaa juhlia mitään sotaa?
Mieleeni palasi brittiläinen sotahistorioitsija Michael Howard. Hän jakaa sotahistorian kahteen leiriin.
Ensimmäinen on propagandistinen. Siinä valikoiva historiantulkinta valjastetaan luomaan ja ylläpitämään myyttisiä uskomuksia menneisyydestä.
Toinen tapa on myytteihin kriittisesti suhtautuva akateeminen historiantutkimus. Sen avulla pyritään ymmärtämään, mitä menneisyydessä oikeasti tapahtui ja miksi.
Onko ylipäätänsä sopivaa juhlia mitään sotaa?
Sodan poliittinen luonne vaikuttaa tapoihimme puhua siitä. Termin ”vapaussota” ja muiden vuoden 1918 tapahtumien nimitysten ongelma on, että niihin sisältyy juuri noita ideologisia ja myyttisiä painotuksia.
Vapaussota-termi esimerkiksi korostaa yksimielisen suomalaisen yhteiskunnan taistelua Venäjää vastaan siitä huolimatta, että sisällissotamme käytiin pääosin omien kansalaistemme kesken.
Sota ei ole aina yksiselitteisesti virhe, mutta aina se on traaginen todiste rauhanomaisen kanssakäymisen epäonnistumisesta.
Minulle tutkijana vuoden 1918 sodan neutraalein termi on sisällissota. Sotatieteilijänä suhtaudun varauksella myös minkään sodan juhlimiseen, mutta meillä on toki velvollisuus oppia menneestä. Vaikka ammattihistorioitsijat varoittavat, että historia ei tarjoa suoria vastauksia nykyisyydelle, silti tuntemalla historiaa voimme ainakin yrittää välttää virheittemme toistamista.
Vaikka sota itsessään ei ole aina yksiselitteisesti virhe, se on aina traaginen todiste rauhanomaisen kanssakäymisen epäonnistumisesta.
Sota silpoo, tappaa, tuhoaa ja määrittää ihmiskohtaloita usein sukupolvien päähän. Sodassa hallitsemattomat voimat riistäytyvät valloilleen. Sellaisessa rytäkässä ihmisarvo unohtuu.
Siksi puhdas sota on myytti – ja sisällissodat ovat sodista rumimpia. Ne käydään poliittisen yhteisön ja yhteiskunnan sisällä. Merkittävä osuus väkivallasta tapaa kohdistua siviiliväestöön. Syntynyt katkeruus vaikeuttaa entisestään paluuta rauhanomaiseen yhteiseloon. Siksi pidän sisällissotaamme yhteiskuntamme suurimpana katastrofina.
Puhdas sota on myytti – ja sisällissodat ovat sodista rumimpia.
Karkeasti vain kolmannes sisällissotamme ehkä 36 000 uhrista kuoli varsinaisissa taisteluissa. Toinen kolmannes, usein siviilejä, murhattiin sodan aikana. Ja loppu kuolleista oli hävinneitä punaisia tai heinä pidettyjä. He menehtyivät tauteihin, nälkään ja väkivaltaan sotaa seuranneiden neljän kuukauden aikana valkoisten hätäisesti perustamilla vankileireillä.
Sisällissotamme on oppikirjaesimerkki sodan raakuudesta. Siinä käytetty väkivalta rikkoo yhä myytin, että me suomalaiset emme kykene äärimmäiseen julmuuteen.
Asia tavataan ohittaa tiristämällä sodan lopputuloksesta esiin jonkinlainen hyötyanalyysi, esimerkiksi spekuloimalla, mikä olisi mahtanut olla Suomen tie, jos sisällissota olisi loppunut toisin.
Mutta nykyisen käsityksen mukaan tarkoitus ei pyhitä kaikkia keinoja edes sodassa. Samoja kriteereitä on käytettävä kaikkien osapuolten toimien arvioimiseen. Edes vastapuolen hirmuteot eivät oikeuta vastaamaan samalla mitalla.
Sisällissotamme on yhä varoitus rauhan ja demokratian hauraudesta. Meillä ei ole varaa pitää kumpaakaan itsestäänselvyytenä – ja kumpaakin on vaikea korjata, jos ne rikotaan.
Sitoutuminen demokraattisiin pelisääntöihin antaa meille jotain, jota meidän on syytä puolustaa.
Sisällissota syttyi viime kädessä siksi, että epäonnistuimme ratkomaan kiistojamme ilman väkivaltaa. Väkivaltaa ruokki rehottava vihapuhe ja sen luomat mustavalkoiset viholliskuvat.
Sisällissotamme aikoihin muualla Euroopassa sodittiin ensimmäistä maailmansotaa. Valkoisia tukeneen Saksan keisarikunnan romahdus pakotti sisällissodan voittajatkin hyväksymään tasavaltalaisemman sisäpolitiikan. Oli kansainvälisestikin poikkeuksellista, että meillä sisällissodan häviäjät saivat nopeasti palata takaisin politiikkaan.
Tämä demokratisoituminen tasoitti yhteiskunnan jakolinjoja, mikä puolestaan osaltaan mahdollisti yhdistymisen yhteistä ulkoista vihollista vastaan, kun Neuvostoliito hyökkäsi Suomeen marraskuussa 1939.
Suureen eripuraan ei ole varaa nytkään, kun voimistuva suurvaltakamppailu uhkaa pienempiä maita.
Sitoutuminen yhteisiin, demokraattisiin pelisääntöihin auttaa meitä ratkomaan riitojamme rauhanomaisesti.
Ja tarpeen tullen, se antaa meille jokaiselle jotain, jota meidän on syytä puolustaa.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, jota pohdituttaa, pitääkö sisällissodan juhliminen yllä vanhoja jakolinjoja, jotka sodan viime kädessä sytyttivät?