Lapuan patruunatehtaan räjähdys tapahtui tiistaina 13. huhtikuuta 1976 kello 7.42.
Se käynnisti massiivisen pelastusoperaation, johon osallistui satoja ihmisiä ja kymmeniä ajoneuvoja.
– Kaikki se, mitä oli tehtävissä, kyettiin tekemään, sanoo ensihoitaja, tietokirjailija Pertti Kiira nyt, 50 vuotta myöhemmin.
Suomen sairaankuljettajat ry:n puheenjohtajana toiminut Kiira sai komennuksen Lapualle heti onnettomuuden tapahduttua.
Hän on yhä vaikuttunut pelastustöiden tehokkuudesta.
Patruunatehtaan räjähdyksessä kuoli 40 ja loukkaantui noin 70 ihmistä. Sen vaikutukset tuntuvat yhä monessa lapualaissuvussa.
Näin totaalisesti tehtaan lataamorakennus tuhoutui räjähdyksessä:
”Pääasia oli, että lähdettiin nopiaa”
Vuonna 1976 sairaankuljetuksesta huolehtivat yksityiset sairaankuljetusyritykset.
Niistä yksi oli alahärmäläisellä Heimo Nukalalla.
Kun hälytys patruunatehtaalle tuli, sitä epäiltiin ensin harjoitukseksi, sillä alueen sairaankuljettajien piirissä oli kiertänyt huhu tulevasta, isosta katastrofiharjoituksesta.
– Minä otin sen todesta ja lähdin. Pääasia oli, että lähdettiin nopiaa.
Nukala kuljetti aamun aikana potilaita Seinäjoelle kaksi kertaa:
Lapualaiset näkivät räjähdyksen
Onnettomuuspaikalla olivat ensimmäisinä lapualaiset palokunnat ja ambulanssit.
Ne olivat lähteneet liikkeelle heti räjähdyksen nähtyään, siis jo ennen virallista hälytystä.
– Pomo sai puhelun ja lähdimme kahdella ambulanssilla, muistaa räjähdyksen parin kilometrin päästä nähnyt sairaankuljettaja Sauli Kant.
Matkaltaan hän otti kyytiin juuri yövuorosta vapautuneen sairaanhoitajan. Pelkoa tai hätäännystä ei tilanteessa ehtinyt tuntea, jännityksestä huolimatta oli tärkeää pysyä rauhallisena.
– Se oli pakko. Hätäilyllä ei tullut mitään aikaan.
Ambulanssit hakivat potilaat tehtaalta ja veivät heidät nopeasti Lapuan terveyskeskukseen.
Jos tarve vaati, jatkettiin matkaa keskussairaalaan Seinäjoelle reilun 20 kilometrin päähän.
– Ajoneuvo oli aina valmiina, kun potilas tuotiin raunioista. Terveyskeskuksessa heidän tilansa arvioitiin, jotta heitä voitiin hoitaa autossa matkan ajan, Pertti Kiira sanoo.
Kaikkiaan 12 ambulanssia Lapualta ja lähialueilta osallistui loukkaantuneiden kuljettamiseen.
Seinäjoelle kuljetettiin 41 potilasta, joista yksi menehtyi matkalla.
Nukalaa ihmetyttää yhä se, miten hyvin päivä pelastajien osalta sujui aina liikennejärjestelyistä potilaiden vastaanottoon.
– Siellähän ei voi tehdä paljon, mutta se mitä tehdään, pitää tehdä oikein. Kauan aikaa itsekin mietin, että kuinka se voi näin hyvin onnistua meiltä ja niiltä.
Heimo Nukalan ambulanssissa oli yksi harvoista ARP-puhelimista. Sillä hänelle saatiin tieto myös Lapuan hälytyksestä:
Monen asian summa
Patruunatehtaan onnettomuuden pelastustöissä osui kohdalleen monta asiaa, sanoo Pertti Kiira.
Keväinen sää oli paras mahdollinen pelastustöille, etäisyydet lyhyitä ja vaikeakulkuisia raunioita raivaamaan saatiin koneita, jotka sattumalta olivat Lapualla. Muun muassa.
Kiira nostaa esille myös muutaman erityisen tärkeän asian:
1. Kansanterveyslaki velvoitti varautumaan
Vuonna 1972 voimaan tulleen kansanterveyslain velvoittamana kunnissa ja terveyskeskuksissa oli tehty suunnitelmat poikkeustilanteiden varalle. Tilanteita piti myös harjoitella.
– Patruunatehdasta pidettiin yhtenä riskikohtana, Kiira sanoo.
Tositilanteessa suunnitelmia lopulta sovellettiin, ja hyvä niin.
– Ohjeet edellyttivät, että valmiusryhmän olisi pitänyt mennä terveyskeskuksesta onnettomuuspaikalle, mutta hoito-olosuhteiden takia he huomasivat, ettei siinä ollut mitään järkeä. Se oli hyvä ratkaisu.
2. Kapasiteetti ja resurssit riittivät
Onnettomuus tapahtui yö- ja päivävuorojen vaihdon aikaan, jolloin työntekijöitä saatiin töihin jopa tuplasti normaalivuoroon verrattuna.
Etelä-Pohjanmaalta ja Etelä-Suomesta keskitettiin ammattilaisten voimia Lapuan avuksi noin 12 tunniksi.
– Lähes 500 auttajaa pelasi hyvin yhteen.
Kapasiteetti ei ylittynyt missään vaiheessa, vaan kaikista tehtävistä suoriuduttiin, Kiira sanoo.
3. Hälytys onnistui
Ensimmäisen hälytyksen onnettomuudesta antoi palomestari tapahtumapaikalta.
Ammattilaisena hän kykeni arvioimaan kokonaistilannetta ja pelastajien tarvetta niin, että pelastustyöt voitiin käynnistää välittömästi.
Ylen uutisjutussa vuodelta 1976 näkyy, miten pelastajat toimivat onnettomuuspaikalla:
”Jokainen joka uskalsi, lähti auttamaan”
Räjähdyksen jälkeen pelättiin toista, mahdollisesti isompaa räjähdystä, jota onneksi ei tullut, Pertti Kiira sanoo.
Se, että tehtaan oma väki lähti heti pelastamaan raunoista työtovereitaan, oli ohjeiden vastaista ja suuri riski.
– Jokainen joka uskalsi, lähti auttamaan. Ei heitä voi tuomita siitä, että olivat valmiita uhraamaan itsensä pelastaakseen työkaverinsa.
Sairaankuljetuksen osalta Kiira toteaa, että ambulanssien työnjohto olisi pitänyt määrätä jonkun vastuulle.
– Itsenäisillä ambulansseilla ei ollut kytkentää keskenään, ja kokonaisuus ei ollut kenenkään hallussa.
Takaisin töihin
Sairaankuljettajat palasivat tukikohtiinsa ennen puoltapäivää.
He puhuivat onnettomuudesta joskus omissa porukoissaan, mutta asiantuntijoiden kanssa päivän kulkua ei koskaan käyty läpi.
– Ei siihen aikaan sellaisia ajateltu, Sauli Kant sanoo uudessa Räjähdyksen jäljet -kirjassa.
Räjähdyksen jäljet on Pertti Kiiran ja lapualaislähtöisen Jorma Jokelan teos, joka selvittää patruunatehtaan räjähdystä ja sen pelastustoimia erityisesti sairaankuljetuksen näkökulmasta.
– Miehen mitta oli kestää kaiken, Kant sanoo.
Toisaalta, ensihoitajan on keskityttävä työssään aina vain nykyhetkeen, Kant ja Pertti Kiira toteavat molemmat.
– Ensihoidossa tapahtumat seuraavat toinen toistaan. On keskityttävä potilaaseen ja annettava kaikkensa, mutta se on annettava myös seuraavassa tapauksessa, eikä muisteltava mitään muuta, Kiira sanoo.
