”Rakkaille lapsilleni Silkalle ja Helville, tunnen itseni heikkenevän, joten kirjoitan, kun vielä jaksan ikään kuin jäähyväisiksi.”
Näin aloittaa kirjeensä 42-vuotias Saimi Happonen helmikuussa vuonna 1943 Naistenklinikalla Helsingissä. Happonen on kahdeksan lapsen äiti ja maalaistalon emäntä Heinävedeltä. Hän on sairastanut jo pitkään, mutta nyt tilanne on toivoton.
”En ole sinulle kirjoitellut ennemmin näin selvästi. Nyt kumminkin annan ymmärtää: vatsassani on syöpäkasvi. Sillä on juuret laajalla ja vatsalaukussa myös syöpä.”
Kuukautta myöhemmin Saimi Happonen kuolee. Äidittä jää seitsemän tytärtä ja yksi poika. Perheen kuopus on vasta 1-vuotias. Vanhimmat tyttäret Silkka ja Helvi alkavat pyörittää suurperheen arkea Heinäveden Pölläkän kylässä.
Mitä Saimi Happonen halusi sanoa lapsilleen? Miksi hänen elämänohjeensa auttavat suvun naisia edelleen?
Kirje jatkui pienille lapuille
Joensuulainen Liisa Sälliluoma ei koskaan ehtinyt tavata mummoaan Saimi Happosta – hän syntyi kymmenen vuotta mummonsa kuoleman jälkeen. Hänen äitinsä Helvi menetti äitinsä 17-vuotiaana.
Nyt Liisa Sälliluoma avaa metallisella soljella suljetun pienen laatikon. Sisällä on 17-sivuinen lyijykynällä kirjoitettu kirje. Osa papereista on pieniä lappuja. Niitä Saimi Happonen oli löytänyt sairaalasta, kun kirjepaperi oli loppunut.
– En tuntenut mummoani, mutta ihailen hänen asennettaan. Hän kantoi huolta seuraavasta sukupolvesta, ei itsestään, Sälliluoma sanoo.
Kuolemaansa valmistautuvalla Saimi Happosella on kirjeessä katse tiukasti tulevaisuudessa. Hän antaa tarkkoja ohjeita taloudenpidosta: 6-vuotias Seija osaa kyllä lakaista lattian, kun se hänelle neuvotaan. 13-vuotiaan Mailan ei pidä antaa käyttää vihreää mekkoa kotona, vaikka tämä kuinka pyytäisi. Se on säästettävä pyhävaatteeksi kesäksi.
Saat lisätietoja henkilöistä klikkaamalla kuvia.
Tekstistä käy selväksi, että kaikesta on pulaa, Liisa Sälliluoma sanoo.
”Pienten tyttöjen ne vanhat villasukat kaikki paikatkaa, että kun kastuvat sukat ulkona, saa muuttaa kuivat, ettei yskä tulisi.”
”Maatkaa ilman lakanoita omin joukoin, että säästyy ne riepaleet suurempaan vieraan varaan, ennen kuin saa kangasta.”
Maalaistalon arjen piti pyöriä, vaikka Suomi oli sodassa. Siitä Saimi Happonen ei kirjoita sanaakaan.
Äidin kuolema muutti perheen arjen täysin. 17-vuotias Helvi oli jo ehtinyt muuttaa pois kotoa opiskelemaan ja töihin. Hän ja vanhin sisarus Silkka palasivat vuoroviikoin kotiin huolehtimaan pienemmistä sisaruksistaan.
Lapset kasvoivat suuressa laumassa. Talon pihapiirissä asui myös muita sukulaisperheitä.
Äidinrakkaudesta puhutaan suoraan
Sairastaminen oli kuluttanut perheen varoja, ja Saimi Happonen oli huolissaan perheen selviytymisestä. Äidin kuolema oli valtava menetys.
– Silti kirjeestä välittyvät rauha, kiitollisuus ja toiveikkuus, Liisa Sälliluoma sanoo.
Suomalaisissa perheissä ei ollut tapana puhua tunteista, mutta äidinrakkaudesta lapsiaan kohtaan Saimi Happonen kirjoittaa moneen otteeseen.
”Te rakkaat lapseni ette voi arvata, miten olen onnellinen, vaikka näin sairaskin olen.”
Saimi Happosella oli vahva uskonnollinen vakaumus. Se lohdutti häntä sairauden keskellä.
Videolla Liisa Sälliluoma kertoo, miten hänen mummonsa kuvailee lapsiaan:
Liisa Sälliluoman äiti Helvi ei eläessään puhunut paljoa oman äitinsä menettämisestä. Ehkä aihe oli kipeä. Tai sitten muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin suunnata eteenpäin.
Saimi Happosta hoidettiin Helsingin Naistenklinikalla vain vähän aikaa, ja hän vietti viimeiset viikkonsa sairaalassa Heinävedellä. Yhtenä talvipäivänä perheen 10- ja 13-vuotiaat lapset hiihtivät suuntaansa 23 kilometrin matkan kirkolle viemään äidille kirnupiimää. Äidin oli tehnyt sitä mieli.
Ohjeita pitkälle eteenpäin
Lapset hyvästelivät äitinsä Heinävedellä. Hautajaiskuvassa lapsilauma seisoo vakavana valkoisen arkun vieressä.
”Älä muistele rakas lapseni niitä varjopuolia mitä on ollu. Ne on pyyhitty kaikki pois. Kunpa vain muistaisit äidin neuvot, mitkä olen heikkoudessani antanut koko elämäni.”
Kirjeessä äiti antaa lapsilleen ohjeita myös tulevaa elämää varten. Terveydestä pitää huolehtia ja puolison valinnassa olla tarkka.
”Koita vaan lukea läksysi, ettet saisi huonoa passia. Käyttäydy rauhallisesti, vaikka näinkin näyttää levottomalta. Älä kirjoita joutavia kirjeitä, käytä aikasi hyvin.”
Videolla Liisa Sälliluoma lukee kirjeestä, miten Saimi Happonen huolehti lastensa jaksamisesta:
Saimi Happosen aviomies Albin meni uusiin naimisiin muutamia vuosia ensimmäisen puolisonsa kuoleman jälkeen. Perheen pienimmät lapset saivat uuden äitihahmon, josta tuli heille tärkeä.
Albin Happoselle oli tärkeää kouluttaa perheen tyttäret. Se tarkoitti, että keskikouluun oli lähdettävä Heinäveden kirkonkylälle asti yli 20 kilometrin päähän. Jokainen lähtijä oli poissa maatilan työvoimasta.
Yhdestä sisaruksesta tuli sosiaalihoitaja, kahdesta muusta sairaanhoitaja ja terveydenhoitaja. Perheen nuorin lapsi oli suvun ensimmäinen ylioppilas – ja koko Pölläkän kylän toinen.
Kirjeen perintö viidessä polvessa
Sisarukset pitivät tiiviisti yhteyttä koko elämänsä ajan. Lylynmäen tila säilyi suvun kesäpaikkana viime vuosiin saakka.
Äidin kirje on säilynyt sinikuvioisessa rasiassaan yli 80 vuotta. Nyt sitä lukee jo viides polvi.
Liisa Sälliluoman tytär Henna Koivunen on tiennyt isomummonsa kirjeestä aina. Nyt hän on itse kahden pienen lapsen äiti ja näkee kirjeen eri silmin.
Näin Henna Koivunen kertoo kirjeen herättämistä ajatuksista:
Helmikuussa 1943 Saimi Happonen kirjoittaa kirjettä sairaalassa lapsilleen. Hän katselee saamiaan kukkia ja ajattelee tulevaa kesää.
”Kuule tyttöni. Kun isäs tuopi kotiin nämä kukan mukulat, niin anna kuivua ja sitten laita kasvamaan. Ne kasvaa kyllä.”