Onko arjestasi tullut ilotonta ketkutusta? Onko pariterapiat käyty, uudelleen yritetty ja vieläkin uudelleen? Onko jokainen kivi käännetty, ja silti vatsaasi puristaa kun pyörität avainta lukossa? Onko sietämättömyydestä tullut arkea? Ja sitten ihmettelet, miksi et tee mitään?
Ihminen nimittäin toimii niin, että kun hän alkaa kaivaa itselleen kuoppaa, sitä pohjaa ei vain tule vastaan. Onnettomissa parisuhteissa kuoppa syvenee ja kyseenalaistamisen rima nousee. Sietämättömyyteen tottuu. Se musertaa itsetunnon niin, ettei muutos tunnu enää edes mahdolliselta.
Luonteva keino purkaa pahaa oloa on riidellä puolison kanssa. Ihminen on lajina väkivaltainen, niin kuin lähes kaikki kädelliset ja riitely on vain yksi niistä olemisen muodoista, joissa aggressiivisuus ilmenee. Luonnontieteilijät arvuuttelevat, että ihmisen väkivaltaisuus johtuu lajin sosiaalisuudesta. Siellä, missä ihminen päsmäröi omaa järjestystään ja puolustaa omia tapojaan, siellä riidellään.
Kotoa opitut ihmissuhdetaidot suojelivat nuorta hakeutumasta tai jäämästä esimerkiksi väkivaltaiseen suhteeseen.
Hiljattain ilmestyneessä seurantatutkimuksessa tutkija Xia kumppaneineen Penn State-yliopistosta tutki lähes tuhatta nuorta. Perheissä, jossa oli lämmin ilmapiiri ja joissa vanhemmuus noudatti jonkinmoista säntillisyyttä, nuorille siirtyi tarpeellisia ihmissuhdetaitoja ja ongelmanratkaisutaitoja. Kotoa opitut ihmissuhdetaidot suojelivat nuorta hakeutumasta tai jäämästä esimerkiksi väkivaltaiseen suhteeseen.
Pariterapian ammattilaiset voivat vahvistaa saman. Se, miten riitaan tai väkivaltaan vastataan, on usein kotoa opittua. Tämä on ihan päivänselvää asiaa kaikille. Kun vanhemmat riitelevät, lapsi ottaa ahdistuksen omakseen; hän kantaa huolta, sovittelee ja koettaa puolustaa heikompaa vanhempaa. Siksi ihmettelenkin, miksi päivänselvä asia ei aiheuta perheissä sitä, että puhalletaan pilliin, huudetaan ”stop” ja mietitään koko homma uusiksi.
Mikään mahti ei auta lasta, joka palautuu viikko viikon perään räsynukeksi kahden riitelijän väliin.
Johtuisiko se siitä, että vanhempien luottamus psykoterapiaan on sokea. Uskotaan, että terapia auttaa jokaiseen riitaisuuden aiheuttamaan vaurioon, mutta se ei ole niin. Vaikka lapsi saisi hyvän avun käydessään psykoterapeutilla, mikään mahti ei auta lasta, joka palautuu viikko viikon perään räsynukeksi kahden riitelijän väliin.
Minusta tarvittaisiin erityistä parisuhteesta lähtemisen teoriaa, jotta naiset ja miehet saisivat selvitettyä ajatuksiaan ja saisivat tukea päätöksenteolleen tilanteessa, jossa ollaan jo vahingoksi niille, joita eniten rakastetaan – lapsille. Olon ja itsetunnon ollessa heikoimmillaan ei mikään päätös onnistu, eikä kukaan pariterapian ammattilainen tee päätöksiä toisen ihmisen puolesta. Ihmisen on päätettävä omasta elämästään itse.
Jos toraisa pari päättää jatkaa vanhemmuutta yhden katon alla, vuorovaikutus on saatava kuntoon ja väkivalta loppumaan. Hoitamaton suhde ja onneton vuorovaikutus näkyvät nimittäin usein syyllisyysvanhemmuutena. Lapsella on kuin kaksi palvelijaa, jotka panettelevat toisiaan selän takana ja edessä.
Toinen vaihtoehto on todeta, ehkä viisaasti, että ’nyt me lopetamme tämän vahingollisen leikin’. Itse en ole koskaan palvelusvuosinani psykoterapeuttina pitänyt sisukkuutta hyveenä. Viisautta kyllä, mutta sisukkuutta en.
Se, että mennään kuokan kanssa suon läpi Kiinaan saakka, todistaa vain sen, että on menty kuokan kanssa suon läpi Kiinaan saakka. Parisuhteen kestävyyttä ei mitata sisulla vaan viisaudella. Viisailla valinnoilla ja joskus viisaalla luvuttamisella.
Heli Vaaranen
Heli Vaaranen on valtiotieteen tohtori, sosiaalitieteilijä ja psykoterapeutti. Hän johtaa Väestöliitossa parisuhdepalveluita. Vaarasen intohimona on saada eronneet parit rauhanneuvotteluun ja rakentaa uusia alkuja pareille parisuhdekriisien jälkeen ja hän kehottaa sinkkuja välttämään nolla-aikaa.