Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Selman lyhyt onni
Pieni joukko suomalaisia naisia muutti sodan jälkeen Gotlantiin Fårön eristäytyneelle saarelle, sillä kotimaassa ei riittänyt miehiä kaikille.
Haloo tytöt!
Me täällä Ruotsissa kuusi kaveria kuljemme, ja tuttavuutta suomalaiseen naiseen kukin toivomme. Olemme seuraa tervettä, herttaista ja terhakkaa, siis kiirehtikää ja kirjeitse meille vastatkaa. Te tytöt iältänne 20: ja 32:n vuoden välillä käytte, ja kaikista mieluiten maaseudulla näytte. Se on toiveemme, sillä niin mekin teemme. Vastatkaa valokuvalla erikseen. Jeeppi 31, Ford 27, Chevrolet 37, Volvo 35, Opel 34 ja D.K.V. 33.
FÅRÖ Seuranhakuilmoitus julkaistiin useissa Suomessa ilmestyvissä ruotsinkielisissä lehdissä keväällä 1947. Nimimerkkien taakse kätkeytyi kuusi poikamiestä Fårön saarelta Gotlannista.
Kolmikymppiset miehet olivat kuulleet, että Suomessa kärsittiin miespulasta ja päättivät kokeilla onneaan.
Pian Suomesta alkoikin saapua vastauksia ilmoitukseen, ja kirjeitä kulki Itämeren puolelta toiselle.
Talvi- ja jatkosodassa oli kuollut noin 90 000 suomalaista miestä, ja vapaita naisia oli kymmeniätuhansia. He olivat sotaleskiä, eronneita naisia ja "piilosotaleskiä" – naisia, jotka olivat menettäneet kihlattunsa sodassa tai jotka eivät olleet edes ehtineet löytää kumppania.
Yksi näistä naisista oli Selma Vartiainen Ahvenanmaalta.
Hän muuttaisi kotikylästään Degerbystä ensimmäisten suomalaisnaisten joukossa Gotlantiin ja menisi siellä naimisiin.
Mutta onni on harvoin täydellistä, ja Selman elämä saarella osoittautui vaikeaksi. Niin vaikeaksi, että hän neljän pienen lapsen äitinä teki itsemurhan pääsiäisenä 1962.
Äidin kuolemaan johtaneet syyt ovat asia, josta tyttäret ovat vaienneet puoli vuosisataa. Nyt he haluavat hänelle hyvitystä.
– Hän ei voinut koskaan kertoa kenellekään, millaista hänen elämänsä oli, Birgit Kalström, 71, sanoo.
Selman tarina on osa kaikkien Fårölle muuttaneiden suomalaisnaisten tarinaa. Naisten muutto miespulan vuoksi on siirtolaisuuden erikoinen ilmiö, josta ei ole puhuttu.
Fåröläismiesten ja suomalaisnaisten välinen kirjeenvaihto tuotti tulosta. Loppukesästä 1947 kaikki kuusi poikamiestä lähtivät matkalle Gotlannista kohti Suomea.
Pitkä matka taittui tutussa seurassa ilmeisesti mukavasti. Perimätieto kertoo yhden miehen nauttineen matkalla niin paljon alkoholia, ettei hän koskaan päässyt kirjeystävänsä kotiin saakka.
Muita kavereita onnisti paremmin.
Nimimerkki D.K.V. 33 eli Axel Kalström kihlasi Selma Vartiaisen Ahvenanmaalla. Kolme muuta miestä teki tahoillaan samoin. Kihlatut naiset muuttivat Fårölle jo vuodenvaihteessa 1947–1948.
Yhden avioliitto päättyi eroon vuodessa, toisen myöhemmin. Selma ja neljäs saarelle muuttanut nainen elivät siellä elämänsä loppuun saakka.
Fårölaiset poikamiehet innostuivat vaimon etsinnästä seuranhakuilmoitusten avulla ja julkaisivat uusia ilmoituksia. He myös jakoivat saamiaan vastauksia kavereilleen. Lisäksi suhteita syntyi suomalaisvaimojen luona käyneiden sukulaisnaisten kanssa.
Tulevina vuosina saarelle muutti yhdeksän suomalaista naista lisää.
Naisten perimmäisiä motiiveja ruotsalaissulhasten valitsemiseen on mahdotonta tietää, mutta todennäköisesti miespula Suomessa vaikutti heidän päätöksiinsä.
Historioitsija Jenni Kirves Helsingin yliopistosta on tutkinut naisten asemaa sodan aikana ja sen jälkeen. Joistakin asioista, kuten miespulan seurauksista on vaiettu.
– En tiedä, saako tästä aiheesta oikein puhua. Saako siitä puhua ääneen, että naiset todella kilpailivat näistä miehistä?
Suomessa kilpailu alkoi jo sodan aikana ja johti pikaisesti solmittuihin avioliittoihin. Niistä moni päättyi avioeroon.
Avioerojen määrä lähes kolminkertaistui vuosien 1940–1945 aikana. Luvut pysyivät korkeina myös sodan jälkeen.
Kirveen mukaan syyt nopeasti solmittuihin avioliittoihin saattoivat olla paljon käytännöllisempiä kuin ihastus ja hetkeen tarttuminen.
Miehet saivat häitä varten kymmenen päivän naimaloman, ja naimisissa olevat miehet saivat enemmän lomaa kuin poikamiehet. Naiset saivat sotilaan vaimoina kuukausipalkkaa ja miehen kuollessa leskeneläkettä.
Kilpailu miehistä jatkui sodan jälkeen.
Kun vapaita miehiä oli vähän, myös naimisissa olevat naiset tunsivat asemansa uhatuksi. He pelkäsivät menettävänsä miehensä vapaille naisille, sotalesket mukaan lukien.
– Sotaleskiä yritettiin sitouttaa siihen, että vaikka heillä olisi ollut kuinka lyhyt avioliitto, ja vaikka he olisivat kuinka nuoria tahansa, heidän pitäisi olla uskollisia miehensä muistolle loppuelämänsä. Tie sankarihaudalle ei saanut nurmettua.
Sodan jälkeisinä vuosina Suomessa oli pulaa kaikesta. Moni haaveilikin työstä ja paremmasta elämästä vauraassa länsinaapurissa.
Selma oli yksi noin 4 000 suomalaisesta, jotka muuttivat Ruotsiin vuonna 1947. Vuosittainen muuttajien määrä Ruotsiin pysyi samalla tasolla, kunnes passipakko poistettiin vuonna 1952. Silloin suomalaisten siirtolaisten määrä viisinkertaistui.
Ruotsiin muuttaneet suomalaiset olivat tyypillisesti kotoisin maalta, nuorehkoja, naimattomia ja heikosti koulutettuja palkkatyöläisiä.
Historioitsija Jenni Kirves ei ole aiemmin kuullut, että suomalaisnaiset olisivat muuttaneet Ruotsiin miespulan vuoksi. Ilmiötä ei tunnisteta myöskään Turun Siirtolaisuusinsituutissa.
Pienellä Fårön saarella suomalaisnaisista tuli sen sijaan hyvin tunnettu ilmiö.
Selma lähti matkaan kohti Gotlantia 18. joulukuuta 1947. Päivämäärä on tarkka, sillä se oli hänen 30-vuotispäivänsä. Perillä hän lähetti sisarelleen Signelle kortin:
Olen onnellisesti Wisbyssä. Tuuli puhalsi melko voimakkaasti viime yönä, joten [laivalla] ei ollut kovin mukavaa. Kirjoitan kirjeen pian. Olen hyvin väsynyt, kun en ole nukkunut kahteen vuorokauteen. Monia terveisiä kaikille.
Kuukautta myöhemmin Selma ja Axel menivät naimisiin. Selma kirjoitti taas sisarelleen.
Sydämellinen kiitos kirjeestä ja sähkeestä! Sain kirjeen hääpäivänäni, kun söimme päivällistä. Tänään olemme olleet kaupungissa [Visbyssä] ja käyneet kuvauttamassa itsemme. Häät olivat kaikkien mielestä mukavat, mutta minulla oli vähän tyhjä olo, kun kukaan omaisistani ei ollut paikalla. Toivottavasti tulette joskus tervehtimään meitä.
1940-luvun Fårö oli syrjäseutua ja vuosia muun Ruotsin kehitystä jäljessä. Saarella ei esimerkiksi ollut sähköjä, vaikka valtaosa mantereesta oli sähköistetty kymmenen vuotta aiemmin.
Tilat olivat pitkälti omavaraisia, ja palkkatöitä oli vähän. Fårön yhdisti Gotlantiin muutaman kerran päivässä kulkeva lossi, mutta moni ei ollut koskaan käynyt edes pääsaarella. Yleisin kulkuväline oli polkupyörä.
Sukupolviasuminen oli yleistä. Saarella oli viitisenkymmentä tilaa, jotka sijaitsivat hajallaan eri puolilla saarta.
Fårö oli paitsi eristyksissä myös sisäänlämpiävä paikka. Oikeiksi fåröläisiksi laskettiin vain ne, jotka olivat asuneet saarella vähintään viidessä sukupolvessa.
Suomalaisvaimot olivat Fåröllä outolintuja.
Yle haastatteli tätä juttua varten myös muita Fårön saarelle muuttaneiden suomalaisnaisten lapsia. Kaikki lapset kertoivat, että monet fåröläiset sukulaiset suhtautuivat naisiin syrjien.
Heitä pidettiin vähän huonompina, köyhempinä, monella tapaa epäilyttävinä ja erilaisina. Heitä haukuttiin mustalaisiksi tai ryssiksi. He joutuivat jopa fyysisen väkivallan uhreiksi. Heidän annettiin ymmärtää, että he saivat olla kiitollisia siitä, että pääsivät Ruotsiin.
Selma ja aviomies Axel asuivat tilalla, jonka Axelin isä oli rakentanut. Hän oli rikastunut Amerikassa vuosisadan alussa ja rakentanut säästöillään kotisaarelleen talon lisäksi myllyn ja sahan.
Tilalla asuivat Selman ja Axelin lisäksi Axelin vanhemmat sekä yksi Axelin veljistä. Keittiön ja kolmen huoneen talossa ei ollut mitään mukavuuksia.
Axelin aika kului myllyssä ja sahalla. Selman tehtäväksi jäi hoitaa kotityöt, tilan eläimet eli lehmät, lampaat, siat ja kanat sekä heinäpellot ja kasvimaat.
Mutta mikään mitä hän teki, ei ollut hänen anopilleen Mari-Lovisille tarpeeksi hyvää.
– Isänäiti sanoi aina, kun Suomessa tapahtui jotain: Suomalaiset ovat sellaisia. He eivät ole kovin fiksuja, Selman tytär Inger Hellqvist, 67, sanoo.
Tyttäret kutsuvat isänäitiään sanalla kärring, ämmä. He tuohtuvat vieläkin tästä puhuessaan, sillä tämä teki heidän mielestään äidin elämästä kohtuuttoman vaikean.
Selma olisi halunnut nykyaikaistaa taloa, mutta isänäiti ei sallinut mitään muutoksia. Taloon ei vedetty edes kylmävesijohtoa koko 1950-luvun aikana. Selman tehtävänä oli kantaa vesi sisälle pihan toiselta puolelta.
Tyttäret kertovat, että isänäiti vakoili Selmaa ja kuunteli tämän keskusteluja ovien takana. Heidän mukaansa isänäiti teki myös suoranaista ilkivaltaa.
Inger muistaa, miten äiti säilöi loppukesästä vihanneksia, ja miten isänäiti aukoi purkit niin, että säilykkeet pilaantuivat.
– Sitten hän pystyi sanomaan, ettei äidistä ollut mihinkään.
Birgit taas muistaa, miten isänäiti saattoi esittää yökkäilevänsä Selman tekemästä ruoasta ja vähätellä Selman käsitöitä.
Lisäksi Selma oli jumissa kotona. Tyttäret eivät muista koskaan nähneensä hänen ajavan edes pyörällä. Hän teki kotitöitä aamusta iltaan.
– Hän oli kuin kotiapulainen tai piika, Birgit sanoo.
Selman tyttäret ovat nykyään eläkkeellä, ja vanhemmiten he ovat alkaneet pohtia äitinsä kohtaloa enemmän.
He muistavat äitinsä kilttinä ja lempeänä ihmisenä. Hän pysytteli paljon omissa oloissaan, mutta ei arvostellut toisia.
– Hän sanoi aina, ettei sano mitään muiden lapsien käytöksestä, koska hän ei tiedä, millaisia hänen omista lapsistaan tulee isona, Inger sanoo.
Isänäidin käytöstä tyttärien on vaikea selittää. He arvelevat, että sen taustalla oli tarve hallita ympäristöä, kateus Selman taidoista ja mustasukkaisuus pojistaan. Hän oli hylännyt useita poikiensa paikallisia morsianehdokkaita.
Tyttäret uskovat, että Selman ja Axelin välillä oli aitoa rakkautta. Axel ei kuitenkaan puolustanut vaimoaan äitiään vastaan.
Sen tyttäret arvelevat johtuneen Axelin kunnioituksesta vanhempiaan kohtaan. Hän oli saanut periä kotitilan ja solminut ajan tavan mukaan sukupolvenvaihdossopimuksen, jossa takasi vanhemmilleen elinikäisen asumisoikeuden ja ylläpidon tilalla. Äidin kunnioitukseen sekoittui myös pelkoa.
– Hän pelkäsi ämmää henkensä edestä, tytär Ann-Britt Rosengren, 69, uskoo.
Selma ei kuitenkaan ollut täysin vailla tukea vieraassa ympäristössä. Suomalaisvaimot muodostivat toisilleen tärkeän yhteisön. He ymmärsivät toistensa tilanteita ja pystyivät puhumaan niistä keskenään.
Kaikkein tärkein tuki Selmalle oli hänen sisarensa Signe, joka muutti Fårölle muutama vuosi Selman jälkeen ja meni siellä naimisiin.
– He olivat ihan eri tilanteessa kuin Selma. He rakensivat oman talon ja pystyivät tulemaan ja menemään, miten halusivat, toteaa Signen poika Kaj Werkander.
Toukokuussa 1961 Selma Kalström synnytti neljännen lapsensa. Hän oli 43-vuotias, ja raskaus oli suunnittelematon.
Joitakin kuukausia synnytyksen jälkeen Selma murtui ja sairastui. Häntä hoidettiin Visbyn hermoklinikalla masennuksen vuoksi.
Inger, Ann-Britt ja Birgit olivat 8-, 10- ja 12-vuotiaat.
He saivat vierailla klinikalla, mutta äiti ei tunnistanut ketään heistä. Hänellä oli vahva lääkitys, ja hänelle annettiin sähköshokkeja.
Tyttäret eivät muista, kauanko äiti oli klinikalla. Kotiin pääsemisen ehdon he muistavat. Se oli tiukka ja koitui perheen onneksi.
– Lääkäri sanoi isälle, että äiti ei saa tulla kotiin, ennen kuin isänäiti on muuttanut pois, Ann-Britt kertoo.
Isänäiti ei ilahtunut, mutta Axel piti kiinni lääkärin ohjeesta.
Tyttäret muistavat katsoneensa pihalla, kun isänäiti nousi taksiin ja muutti pois. Seuraavat kuukaudet olivat onnen aikaa, he sanovat.
Äiti oli rennompi. Perhe vietti aikaa yhdessä. He leikittivät iltaisin Lotta-vauvaa, joka nautti saadessaan olla kaikkien huomion keskipisteenä.
Tyttäret toivottivat vanhemmillaan hyvää yötä englanniksi: Good nighten, sleapen tighten; ja vanhemmat vastasivat samalla tavalla. Ennen nukahtamistaan he istuivat sängyissään stemmoja laulaen.
Mutta onnen aika jäi lyhyeksi.
Keskiviikkona huhtikuun 18. päivänä 1962 Selma Kalström katosi.
Aamussa ei ollut mitään erikoista. Selma laittoi aamiaista, tyttäret söivät ja lähtivät kouluun.
Oli aurinkoinen kevätpäivä. Pääsiäisloma oli alkamassa. Inger tuli ensimmäisenä koulusta kotiin. Isä oli vastassa laitumella.
– Hän kysyi, olinko nähnyt äidin kävelevän koulun ohi. ”Äiti on poissa, emmekä tiedä, missä hän on”, hän sanoi.
Axel Kalström epäili, että hänen vaimonsa oli saattanut jättää hänet. Hän oli jo soittanut lossille ja kysynyt, oliko vaimoa nähty siellä.
Axel ja naapurit järjestivät etsintäpartioita ja haravoivat lähialueita. Maastossa kulki nelisenkymmentä henkilöä. Tyttäret odottivat ja valvoivat turhaan.
Etsintöjä jatkettiin ja laajennettiin seuraavina päivinä. Pitkänäperjantaina niihin osallistui jo nelisensataa ihmistä: poliiseja, rannikkotykistön sotilaita, kodinturvajoukkoja ja naapureita. Käytössä oli veneitä ja helikoptereita.
– Suuretsintä on kattanut koko saaren. Jokainen neliömetri kolmen kilometrin säteellä kadonneen kotoa on tutkittu, poliisi Sven Westfält kertoi paikallislehti Gotlands Allehandassa.
Etsijöitä kiinnosti jo varhaisessa vaiheessa Axelin ja Selman kodin lähellä sijaitsevat kaksi järveä. Vaikeakulkuista, soista maastoa oli kuitenkin mahdoton tutkia jalan. Tutkijat alkoivat puhua järvien naaraamisesta.
– Muistatteko sen? Minusta se oli kamalaa. Ei kai ollut mahdollista, että hän makaisi veden alla? Birgit Kalström sanoo.
Kun naaraukset yhdeksäntenä katoamispäivänä aloitettiin, ruumis löydettiin melkein heti.
Rannalta löytyi valokuva tyttäristä, Selman taskusta tyhjä lääkepurkki.
Jokainen muistaa hetken, jolloin kuuli äidin kuolemasta.
Ann-Britt tuli kotiin ja näki lipun puolitangossa. Hän sai kuolinviestin lastenhoitajalta. Inger kutsuttiin välitunnin jälkeen opettajainhuoneeseen ja opettaja kertoi äidin kuolleen. Birgit sai kotimatkalla lossimiehiltä ohjeet, että hänen pitäisi mennä tätinsä luo. Nuoremmat sisarukset juoksivat siellä vastaan.
– Äiti on löydetty! Äiti on löydetty! Mutta äiti on kuollut!
Isänäiti muutti takaisin, pikkusisko Lotta annettiin naapurin kasvatettavaksi ja kolmen vanhimman tyttärien odotettiin jatkavan koulunkäyntiä kuten ennenkin.
– Meidän piti vain hyväksyä, että hän oli kuollut ja poissa. Hän oli tehnyt itsemurhan, mutta kukaan ei koskaan puhunut siitä, Ann-Britt sanoo.
Tyttäret pantiin töihin, eikä heille annettu mahdollisuutta surra. Lehmät piti lypsää ja tonkat viedä tielle meijeriauton haettavaksi. Kasvimaata piti kitkeä ja harventaa. Heinää piti tehdä. Isän kalastamat kalat piti perata.
– Olimme lapsityöntekijöitä. Äiti oli poissa, ja meidän oli tehtävä hänen työnsä.
Kansakoulun jälkeen kukin sisaruksista halusi nopeasti pois kotoa. Koulun lopetettuaan kaikki muuttivat Gotlannin pääsaarelle, alkoivat seurustella, menivät alle 20-vuotiaina naimisiin ja saivat pian ensimmäiset lapsensa.
Isänäiti Mari-Lovis kuoli vuonna 1970. Ann-Britt oli ainoa, joka osallistui hautajaisiin.
– Tuntui siltä, että viimeinkin pystyin hengittämään. Ajatella, että hänkin kuoli lopulta, hän sanoo.
Viimeisenä vastalauseenaan isänäidille Ann-Britt meni hautajaisiin ilman mustia sukkahousuja.
Isänäidin kuoleman jälkeen isä muuttui. Hän oli kuin toinen ihminen, tyttäret kertovat. Heidän välisensä suhteet paranivat.
– Hän alkoi kehua meitä. Hän kertoi, miten taitavia olimme ja miten ylpeä hän oli meistä, Inger kertoo.
Selman tyttäret ovat nyt seitsemänkymppisiä. Heidän lapsensa ovat aikuisia, ja heillä on lapsenlapsia.
Kun Selma oli kuollut, tyttäret kuulivat, että isänäiti oli ilmoittanut äidille muuttavansa takaisin kotiin pääsiäiseksi. He uskovat, että se oli viimeinen pisara, joka ajoi äidin itsemurhaan.
Tyttäret ovat vakuuttuneita siitä, että äidin päätös oli äkillinen. Siitä kertoo muun muassa kohoamaan jäänyt pullataikina.
– Olen ollut surullinen äidin itsemurhasta, mutta en ole syyttänyt häntä siitä, että hän jätti meidät, Inger sanoo ja muut ovat samaa mieltä.
Tyttäret sanovat ymmärtävänsä äitinsä ratkaisun. Hänen elämänsä Fåröllä ei ollut helppoa. Voisi ajatella, että hänen olisi pitänyt paeta, tyttäret arvelevat, mutta miten hän olisi paennut neljän lapsen kanssa ja rahatta?
Loppuvuodesta 2019 Birgit, Ann-Britt ja Inger kertoivat äitinsä tarinan ensimmäistä kertaa julkisesti. Ohjelma lähetettiin yleisradiokanavalla Sveriges Radio Finskalla.
– Kuuntelimme ohjelman ja itkimme. Itkimme, vaikka puhuimme itse, Inger sanoo.
Kertominen tuntui hyvitykseltä äidille, koska saarelaiset eivät tienneet, kuinka vaikeaa suomalaisella naisella oli ollut vieraassa perheessä.
Tyttäret pohtivat, kuinka paljon kertoisivat, mitä isänäidin puoli sukulaisista ajattelisi. He sanovat, että olisivat voineet kertoa radio-ohjelmassa vielä enemmän, ja sen he tekevät tässä jutussa.
– Jos isänäitiä ei olisi ollut, äidin elämä olisi ollut ihan toisenlainen ja olisimme saaneet pitää hänet.
Kunpa äiti vain olisi saanut nähdä, millaisia hänen tyttäristään aikuisina tuli. Kunpa äiti vain olisi saanut nähdä lapsenlapsensa ja heidän lapsensa.
Juttuun on haastateltu lisäksi 4-vuotiaana Fårölle äitinsä kanssa muuttanutta Gunda Erikssonia, Fårön kotiseutuyhdistyksen puheenjohtajaa Yngv Ohlssonia ja Fårön museon toiminnanjohtajaa Ronnie Lundinia sekä puhelimitse emeritustutkija Jouni Korkiasaarta Turun siirtolaisuusinsituutista.
Lue lisää: