Eräiden gallupien mukaan Naton kannatus on sitä voimakkaampaa, mitä vanhemmilta ihmisiltä kysytään. Syytä on kiintoisaa pohdiskella.
Tosin esimerkiksi MTV:n muutaman viikon takainen mittaus jätti otannan ulkopuolelle yli 64-vuotiaat. Tämä on sinänsä merkillistä. Ryhmään kuuluu lähes miljoona kolmesataatuhatta henkilöä. Se on neljä kertaa enemmän väkeä kuin joukossa 18–24-vuotiaat, jonka tuntemukset kyllä noteerattiin.
Itse uskon, että myös tuossa gallupeissa äänettömäksi jätetyssä kansanosassa Naton kannatus on suurta, ehkä suurempaa kuin tutkitun ylimmän kymmenyksen eli 55–64-vuotiaiden keskuudessa. Uskon näin koska arvaan, että vanhempien ihmisten käsitys sodasta on hieman erilainen kuin nuorten.
Ikääntyneet ymmärtävät, ettei taisteluita koskaan todella voiteta. Siksi niitä ei koskaan pitäisi käydä.
Silmiini on osunut haastatteluja, joissa nuoret miehet puhkuvat puolustustahtoa. He ovat valmiina ampumaan ja tulemaan ammutuiksi. He ovat varmoja, että pystyvät pysäyttämään Venäjän ja voivat olla siinä oikeassakin.
Mutta epäilen, että heidän sotakäsityksensä on sekä liian rajattu että liian kliininen.
Sodasta puhutaan usein abstraktilla tasolla. ”Vastustajan voimia kulutetaan”. Tällä tarkoitetaan sotilaiden tappamista. Puhutaan myös ”tulivalmisteluista”, kuin kyseessä olisi kiehisten veistäminen nuotiota varten.
Saamme lukea, että joukkoja on keskitetty jonnekin. Joukot ovat usein onnistuneet valloittamaan jotakin tai sitten torjumaan hyökkäyksiä, kuin kyseessä olisi eräänlainen peli.
Tämä on sitä sotaa, joka on roolitettu nuorille miehille ja naisille.
Mutta sotaa käydään myös muualla kuin etulinjassa. Kärsimys iskee nykyään kaikkein ankarimmin siviileihin: ikääntyneihin, hauraisiin ja heikkoihin. Vammaisiin ja sairaisiin. Äiteihin ja heidän lapsiinsa.
Ikääntyneet tietävät tämän ja etsivät siksi nuoria enemmän suojaa Natosta.
Ikääntyneille ei riitä pelkästään hyökkäyksen pysäyttäminen. He haluavat, ettei sitä tapahdu milloinkaan, sillä myös rajoitettu tai torjuttu hyökkäys voi olla kohtalokas siviileille. Kuten Ukrainasta olemme oppineet.
Kuvitellaan hetki, että jonain kauniina päivänä Venäjä saa päähänsä, että Suomen raja on liian lähellä Pietaria. Ajatus on absurdi mutta niin on Ukrainan sotakin.
Oletetaan siis, että Venäjä julistaa, että sillä on legitiimejä turvallisuusintressejä ja vaatii siksi suojavyöhykettä, joka ulottuu Turun rauhan rajalle.
Turun rauha solmittiin vuonna 1743 pikkuvihan päätteeksi. Siinä sovittu rajalinja oli voimassa siihen saakka, kunnes Suomesta tuli osa Venäjää. Historiasta kaivettu peruste siis, kuten Ukrainassa.
Turun rauhassa Venäjän puolelle rajaa jäivät mm. Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna. Niiden kaappaamiseksi Venäjä suorittaa tulivalmisteluja. Ne iskeytyvät meihin, jotka odotamme junaa Kouvolan tai Mikkelin asemalla paetaksemme taistelujen tieltä. Jälki on karmivaa.
Tässä sodassa me siviilit kyyhötämme piiritetyn Kotkan kellareissa ja kuuntelemme räjähdyksiä. Me hautaamme kuolleitamme miehitetyn Imatran puistoihin ja rukoilemme vihollissotilaita, etteivät he teloittaisi meitä siihen paikkaan.
Mutta ehkä kiitos Suomen suhteellisen voimakkaan armeijan, kiitos päättäväisten nuorten, aseet viimein vaikenevat. Ehkä menetämme vain Lappeenrannan.
Mutta sodan kurjuudella on pitkä häntä. Se kaikuu vuosikymmenien lävitse ja on läsnä vielä silloinkin, kun nuo maataan urheasti puolustaneet nuorukaiset ovat jo vanhoja.
Tämän ikääntyneet tietävät. Vaikka he eivät välttämättä edellistä sotaa nähneetkään, sen varjo ulottui heidän lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Oma äitini muisti Lahtea pommittaneet lentokoneet, joista hän puhui usein. Häneltä kului puoli vuosisataa ennen kuin hän uskaltautui nousemaan Finnairin sinivalkoisille siiville.
Ikääntyneet ymmärtävät, ettei taisteluita koskaan todella voiteta. Siksi niitä ei koskaan pitäisi käydä.
He ymmärtävät myös, että paras keino taisteluiden välttämiseksi on hakea suojaa siltä, jolla on kaikkein suurin nuija. Tyypiltä, jota kukaan ei arvaa ärsyttää.
Sen kanssa kaveeraaminen ei aina ole yhtä auvoa, mutta oloa helpottaa tieto, ettei ainakaan Savonlinnassa sitä kiinnosta muu kuin oopperajuhlat.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja kirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.
Kolumnista voi keskustella 5.5. klo 23.00 saakka.