Upean runollisesta visuaalisesta tyylistään tunnetun Terrence Malickin uuden elokuvan The Tree of Life aiheena ei ole sen kummoisempi asia kuin elämä itse. Elokuva sijoittuu pääosin 1950-luvulle ja siinä seurataan keskiluokkaisen perheen pojan varttumista. Tuon Jack-nimisen pojan elämän suuria traumoja ovat suhde tiukkaan ja ankaraan isään sekä veljen kuolema. Vuosikymmeniä myöhemmin saa jälleen yksi veljen kuoleman vuosipäivä Jackin muistelemaan elettyä elämää. Näistä lähtökohdista elokuva sinkoilee pohdiskelemaan niin elämän syntyä, jumalan olemassaoloa kuin sitä, kuinka luonto ja henkisyys muokkaavat kaikkea planeetallamme esiintyvää elämää.
Olen itse nähnyt tämän elokuvan nyt kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla ulos tullessani olin yksiselitteisesti haltioissani. Toisen kerran jälkeen olisin valmis lyhentämään elokuvan keskeisen osan muodostavaa, pitkälti Malickin omaa lapsuutta kuvaavaa jaksoa. Mutta yhtä kaikki olen edelleenkin ihailusta mykkänä tämän pitkän elokuvarunon kuvaston edessä. Toisaalta ymmärrän hyvin ystävääni, joka ei voinut sietää koko elokuvaa, vaan näki sen naiivina omaa napaansa tuijottelevana tekotaiteena.
The Tree of Life on elokuva, jota ei voi selittää. Kyseessä on kokonaisvaltainen kokemus, joka on taatusti erilainen jokaisen katsojan kohdalla ja jokaisella katsomiskerralla. Minuun Malickin pohdiskelut elämästä, kuolemasta, rakkaudesta ja uskosta upposivat täysillä. Voin vain toivoa, että mahdollisimman moni antaa tämän elokuvan meditatiivisille tunnelmille ja lumoavan kauniille kuville mahdollisuuden kuljettaa heidät paikkoihin ja assosiaatioihin, joihin kukaan muu ei voi päästä.