Matkustan parhaillaan Kolumbiassa, jossa sisällissota on jatkunut yli 50 vuotta. Konfliktin osapuolina ovat Kolumbian armeija, sissiryhmät ja puolisotilaalliset joukot, jotka sotivat keskenään.
Maan sisällissotaa on joutunut pakenemaan yli kuusi miljoonaa ihmistä. Pakolaiset eivät ole saaneet tilaisuutta hakea turvapaikkaa, vaan ovat joutuneet pakolaisiksi oman maansa rajojen sisäpuolelle. Suomen mittakaavassa tämä tarkoittaisi, että poliittiset olosuhteet pakottaisivat 670 000 suomalaisen jättämään kotinsa.
Jos sama tapahtuisi Suomessa, ottaisivatko kansalaiset kantaa siihen, että yli kymmenesosa suomalaisista jäisi ilman kotia omassa maassaan? Kenen tehtävä on puuttua tai ratkaista mielivaltaisten tapahtumaketjujen seuraukset?
Suurimmalla osalla kolumbialaisista ei ole minkäänlaista suhdetta maassa käytävään konfliktiin. Vaikka kyse on koko maata turmelevasta vuosikymmenten terrorista ja korruptiosta, useimmat ovat päättäneet ja voineet jättää sen huomiotta.
Jokainen on tietoinen sodasta, mutta harva on ottanut siihen kantaa
**Missä kulkee raja **välinpitämättömyyden ja sivustakatsomisen välillä? Kävin keskustelun Kolumbian tilanteesta erään pääkaupungista kotoisin olevan nuoren miehen kanssa. Kysyin, miten vuosikymmeniä kestänyt sota on vaikuttanut pääkaupungissa asuvien elämään. Vastaus oli, ettei mitenkään.
Maansa konfliktilta säästynyt enemmistö elää rauhallista elämää samalla, kun miljoonat ihmiset naapuriosavaltioissa ovat paenneet elämään telttoihin tai heidät on teloitettu. Bogotaan sijoitetut pakolaisiksi joutuneet viljelijät ja kaupunkilaiset eivät ole tekemisissä keskenään.
Kolumbiassa luokkaerot kasvavat koko ajan, mikä on johtanut siihen, etteivät paikalliset piittaa väkivallasta, ellei se uhkaa heitä suoraan. Tämä kuuluu paikallisten puheissa. Jokainen on tietoinen sodasta, mutta harva on ottanut siihen kantaa.
Maan sisäinen konflikti ei siis eroa konflikteista maan ulkopuolella. Ihminen eristää itsensä konfliktista, jos ei itse ole vaarassa. Passiivisuus on luonnollinen jatke sille, ettei halua uhata omaa turvallisuuttaan puuttumalla epäkohtiin.
Kolumbian luokkayhteiskunnan valikoiva välittäminen ei ole maailmalla poikkeus. Suomessa ja muualla Euroopassa kärjistynyt pakolaiskriisi on vihdoin jakanut vastuuta kansalaisaktivisteilta poliitikoille. Viimeisen vuoden aikana on nähty erinomaisia kansalaisten tekemiä alotteita, kun ihmiset ovat oivaltaneet, että mobilisoimalla muita saa aikaan konkreettisia muutoksia. Yksilöstä muodostuu muutosta vaativan massan alku, silloin kun poliitikot jäävät pyörittelemään peukaloitaan.
Lapsensa sisällissodassa menettänyt äiti, kolumbialainen Maria Ubilerma Sanabria, järjesti lapsensa menettäneitä äitejä yhteen ja kannusti heitä nousemaan vastarintaan. “Olemme naisia, köyhiä ja taistelemme vastaan hallitusta, joka ei tunnusta vastuutaan.”
Konfliktit ja sodat haavoittavat eniten niitä, jotka eivät kykene puolustautumaan, kuten köyhiä ja kapinallisia. Keski- ja yläluokka on ostanut itsensä ulos konfliktista samalla, kun hallitus hyötyy siitä taloudellisesti. Maat, joilta siviilit on häädetty pakolaisiksi, ovat päätyneet rikkaiden tai kaivosyhtiöiden omistukseen.
Mitä välinpitämättömämpi ja eristäytyneempi enemmistö on, sitä helpompi on lyödä vähemmistöjä
Sotatilanteen jatkumista edistää ihmisten haluttomuus ottaa kantaa itse konfliktiin. Mitä passiivisempi sivustakatsoja on, sitä varmemmin ja voimakkaammin väkivalta voi jatkua. Massan voi hajottaa ja hallita siten, että antaa yksilöiden olla rauhassa. Mitä välinpitämättömämpi ja eristäytyneempi enemmistö on, sitä helpompi on lyödä vähemmistöjä.
Meille suomalaisille koti on annettu lähtökohta, mutta silti ymmärretty etuoikeus. Emme vähättele kodin arvoa, mutta emme myöskään turhan usein muista sen erityisyyttä. Koti on suomalaiselle itsestäänselvyys.
Suomea ja Kolumbiaa yhdistävät motiivit ja tavat, joilla yhteiskunnan eri luokat välttelevät aktiivisuutta. Taloudellisesti köyhin luokka on keskittynyt selviytymiseen, eivätkä voimavarat riitä toisista huolehtimiseen. Kolumbiassa köyhimpien koulutusta ja tiedonsaantia on rajoitettu ratkaisevasti, jolloin toimimiseen tarvittavaa ja motivoivaa tietoa ei ole ulottuvilla. Keski- ja yläluokka ei halua puuttua konfliktiin, joka ei kosketa heidän todellisuuttaan. Pakolaisilta taas on viety mahdollisuus järjestäytymiseen.
Kolumbian ja Suomen olennaisin ero on kuitenkin, että Kolumbiassa puuttumisesta ja toimimisesta rangaistaan. Pakolaisten oikeuksia ajavan tai hallitusta kritisoivan matka hautaan on lyhyt. Viime vuonna rekisteröitiin puolen vuoden ajanjaksolla 399 hyökkäystä ihmisoikeusaktivisteja kohtaan. Näistä 34 oli murhia.
Vaikka Suomessa ei käydä sisällissotaa, on puuttumattomuuden kulttuuri yhtäläinen. Suomen sisäisten epäkohtien, kuten rasismin ja yleistyvien viharikosten määrä on kasvussa. Vuonna 2015 Suomen poliisin tietoon tuli 1 250 epäiltyä viharikosta. Niiden määrä kasvoi 53 prosenttia vuodesta 2014. Poliisihallituksen tarkastaja Måns Enqvist kommentoi Ylelle, ettei yhteiskunta ole puuttunut tarpeeksi vihan ilmaisuihin, mikä on madaltanut kynnystä sanoista tekoihin.
Yhteiskuntaa eivät muodosta poliitikot ja viranomaiset, vaan kansalaiset. Suomessa puuttumisen ja muutoksen kynnys on matalin maailmassa, mutta passiivisuudesta on päästävä eroon ennen sitä.
Meeri Koutaniemi
Kirjoittaja on Kuusamosta kotoisin oleva valokuvaaja, journalisti ja dokumentaristi. Hän on keskittynyt töissään kysymyksiin identiteetistä ja ihmisoikeuksista. Koutaniemi haaveilee tanssimisesta ja ravintolan avaamisesta. Hän vuorottelee tällä kolumnipaikalla Tommi Kinnusen ja Antti Heikkisen kanssa.