Toimittajalta: Se mitä tapahtui Ylelle, tapahtui myös sinulle

Historioitsija, muusikko Matti Johannes Koivu sai tilauksen tehdä audiosarjan Ylen 2000-luvusta. Tässä kirjoituksessa hän kertoo, millaista oli uppoutua arkistoihin, jotka olivat paljolti kadonneet tutkijoiden ulottumattomiin.

Kysyin Yleisradion arkistoasiantuntijalta, voidaanko sanoa, että tämä on aika paskamainen tehtävä. Kyllä niin voidaan sanoa, vastasi arkistoasiantuntija Janne Ranta.

Elettiin elokuuta 2020 ja olin juuri aloittanut työn Yleisradion historian parissa. Tehtävä oli paskamainen siksi, että tietoa 2000-luvun Yleisradiosta ei ollut helppoa saada. Syy ei ollut arkistossa. Tarvittavat tiedot eivät koskaan olleet saapuneet sinne asti.

Tämä voi kuulostaa erikoiselta. Minulle oli esitetty toive, että tulevan sarjan pitäisi käsitellä Yleisradiota ja sen yleisösuhdetta 1990-luvulta eteenpäin. Se historia oli vielä kirjoittamatta.

Lysähdin tuoliini ja mietin. 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen. Yleisradion palveluksessa on työskennellyt tuhansia ihmisiä. He kaikki ovat tuottaneet tietoa – kirjoittaneet maileja, huolimattomia dokumentteja, huolellisia muistioita. Tämä kaikki tieto on tallentunut ulkoisille kovalevyille, vanhoille työläppäreille, palvelimille. Valtavasti työtä ja miljoonia ajatuksia, jotka kaikki olivat mielestäni lähtökohtaisesti kiinnostavia. Tai välttämättömiä.

Tieto muutti taskuun

Yleisradio oli noina vuosina digitalisoinut itsensä ja välillisesti koko sen kansakunnan, jota se oli sekä rakentanut että peilannut. Ensin digitalisaatio oli yhteiskuntafilosofien ja teknologiaosaajien uni. Sitten se muuttui päivä päivältä todellisemmaksi, kunnes hiipi lopulta suomalaisen arjen jokaiseen nurkkaan: raportteihin, suunnitelmiin, lasten leikkeihin ja hämäriin makuuhuoneisiin.

Me tiedämme, miten tässä kävi. Digitalisaatio muutti kaiken. Se oli suunnaton lupaus tiedon vallankumouksesta, demokratian voitosta, vuorovaikutuksesta, kaikkien osallistumisesta ja talouden päättymättömästä kasvutarinasta. Vuosi vuodelta tieto liikkui nopeammin ja sitä voitiin tallentaa entistä suurempia määriä. Innostus oli valtavaa. Tieto kulki yhtäkkiä taskussa. Projektit voitiin jakaa pilvipalveluissa.

Mutta tiedämmekö, mitä tuo kaikki teki meille? Huomasimmeko että suhteemme tietoon ja sen säilyttämiseen mullistui samalla kun tiedosta tuli aineeton massahyödyke?

Itseään monistava maailma

Historiankirjoituksen näkökulmasta tietoyhteiskunta tuntuu paradoksilta. Vuosia sitten, työskennellessäni arkistossa, huomasin, kuinka historiankirjoituksen perusaineet, kirjalliset lähteet, muuttuivat.

1950-luvun keskusteluja oli mahdollista seurata. Kirjeet ja muistiot tuntuivat helpoilta laittaa asiayhteyteensä. Ihmiset kirjoittivat asiallisesti, ja erilaiset työnkuvat rajattiin hyvin selkeästi. Maailma rakentui hierarkkisesti. Johtajan kirjepaperin yläkulmassa luki hänen nimensä.

Tätä tietoa kelpasi käsitellä, luokitella ja tallentaa.

Jossakin vaiheessa asetelma alkoi kuitenkin hapertua. Tai ainakin vaikutelma siitä. Ensin tulivat kopiokoneet, sitten ne alkoivat sylkeä paperia ennennäkemättömiä määriä. Kopioihin tehtiin merkintöjä ja niitä sullottiin kaapit täyteen. Paisuva virastotyöntekijöiden lauma korjasi tilannetta parhaansa mukaan, mutta tehtävä alkoi olla suhteellisen hankala.

Tiedon vallankumous kadotti jopa itsensä

Sitten tuli yhä parempia kopiokoneita ja viimein tietokone. Sähköpostin myötä viestintäketjut muuttuivat hämmästyttäviksi. Osa niistä tulostettiin ja osa hävisi digitaaliseen avaruuteen. Viestit muuttuivat tuttavallisemmiksi. Todellisuuden jäljittäminen – ja näin ollen myös rakentaminen – muuttui vaikeammaksi. Tapa kirjoittaa viestejä ja kommunikoida irtosi muodoista ja omaksui jatkuvan liikkeen. Keitä tämä asia koskee? Onko tämä virallista vai yksityistä?

Samalla suuri osa kommunikaatiosta hävisi tutkijoiden ulottumattomiin, siitäkin huolimatta, että digitalisaatiota kannatteli ajatus tiedon käytettävyydestä. Kävi siis juuri niin miten ei missään nimessä pitänyt. Ajattelin arkistoaineistojen äärellä, että tulevaisuuden historiankirjoittajat ovat vaikeuksissa.

Nyt olen tuossa tulevaisuudessa. Ja ymmälläni, eksyksissä, turhautunut. 2000-luvun suhde tietoon on järjetön. Aika, joka juhli tiedon vallankumousta, ei osannut säilyttää edes itseään. Tämän tajusin, kun ryhdyin selvittämään, millaisista aineksista Yleisradion historiaa voisi kirjoittaa. Minulle kerrottiin, että digitaalinen säilyttäminen oli epäonnistunut. Täälläkin.

Olin järkyttynyt. Yleisradio on luonut suomalaista todellisuutta kohta 95 vuotta ja toiminut digitaalisen vallankumouksen kärjessä, mutta nyt se ei löydä itseään omista arkistoistaan.

Ihmiset painavat save tai delete

2000-lukua aikanaan tutkivat historiankirjoittajat tulevat varmasti yllättymään, sillä saatavilla on niin paljon ja niin järjetöntä tietoa. Samat he tulevat pettymään, sillä niin paljon on hävinnyt. Se mikä on kerran ollut välttämätöntä ja tärkeää, häviää silmänräpäyksessä. Asioiden järjestys muuttuu digitaaliseksi silpuksi. Ja niin ehkä kaikki yhteiskunnalliset suhteetkin. Vaikkapa se, jota Yle on koettanut rakentaa yleisöönsä.

Paskamainen tehtävä, tosiaan. Mutta myös uskomattoman kiinnostava.

Digitalisaatio on merkinnyt uudenlaista aikakautta tiedon, tiedonvälityksen ja vallan suhteissa. Teknologisten edistysaskeleiden takana on käyty ja käydään päättymätöntä taistelua rahasta, olemassaolosta ja todellisuuksista. Näitä taisteluita on käyty myös 2000-luvun Suomessa.

Yleisradio ei mielellään puhu itsestään. Löysin kuitenkin lopulta tuhansia sivuja arkistomateriaalia, kiinnostavia haastateltavia ja loputtoman määrän artikkeleita.

Huomasin, että se, mikä aluksi vaikutti satunnaiselta ja hallitsemattomalta, saattaakin olla inhimillistä ja huomattavan järjestelmällistä. Ehkä se on digitaalisen aikakauden historiankirjoituksen ensimmäisen opetus.

Toinen opetus on henkilökohtaisempi. Se mitä tapahtui Ylelle, tapahtui sinulle, minulle, meille. Me kaikki siirryimme digiaikaan ilman että huomasimme, mitä se teki meille.

Kirjoittaja: Matti Johannes Koivu, historioitsija ja muusikko

Kuuntele koko viisiosainen audiosarja Yle, digikumous ja sinä Yle Areenasta.