Yeah, yeah, tässä tulemme!
' /%3E%3C/svg%3E)
Vuonna 1964 maailma oli beatlemanian kourissa. Richard Lesterin ohjaama ensimmäinen The Beatles -elokuva A Hard Day's Night sai ensi-iltansa vuonna 1964, 50 vuotta sitten. Aikanaan halvalla ja nopeasti tehty mustavalkoinen elokuva onnistui monessa mielessä yli odotusten.
Elokuvan ensi-ilta Lontoossa oli eräs vuoden suurimmista mediatapahtumista. Prinsessa Margaret oli paikalla ja koko Piccadilly Circus oli koristeltu valtavan kokoisilla Johnin, Paulin, Georgen ja Ringon kasvokuvilla. Yhtyeen kotikaupungissa Liverpoolissa ensi-ilta oli tätäkin suurempi spektaakkeli: yli sata tuhatta ihmistä oli vastassa The Beatlesia lentokentällä ja kaupungilla, ylipormestari toivotti Beatlesit tervetulleeksi juhlavastaanotolla kaupungintalolla, poliisisoittokunnan soittaessa Beatlesin musiikkia.
Jonathan Gould kirjoittaa kirjassaan Can’t buy me love, että A Hard Day’s Night -elokuva esittää ”nuoret ja huolettomat sankarit seikkailemassa hätäilevien ja hölmöjen aikuisten maailmassa”. Mutta tämä puolen vuosisadan ikäinen elokuva on paljon muutakin.
A Hard Day’s Night -elokuvan synnystä tiedetään, että amerikkalainen United Artists -elokuvayhtiö ehdotti The Beatlesille ja heidän managerilleen Brian Epsteinille elokuvan tekoa syksyllä 1963. Yhtiön ajatuksena oli tuottaa halvalla musikaalihenkinen elokuva, jolla olisi hyvä markkinoida The Beatlesia Amerikassa. Englannissa tartuttiin tähän syöttiin ja elokuva tehtiin, mutta siitä tuli jotakin muuta kuin pelkkä mainoselokuva. Miksi A Hard Day’s Nightistä tuli parempi elokuva kuin alun perin oli tarkoitus?
Kun A Hard Day's Night syntyi, musiikkielokuvan perinne oli jo olemassa. Viisikymmenluvun rock-elokuvat olivat näyttäneet suuntaa: Rock'n Roll Revue (1955), The Girl Can’t Help It (1956), Rock Around the Clock (1956) ja Elvis-elokuva Jailhouse Rock (1957). Myös jazzelokuvat, kuten Jazz On A Summer’s Day (1960) esittivät nuorisokulttuuria ja uutta musiikkia.
A Hard Day’s Night oli monessa suhteessa erikoistapaus.
Voidaan silti sanoa, että A Hard Day’s Night oli monessa suhteessa erikoistapaus. Sen aiheena ja pääosassa oli jo maailmankuulu yhtye, joka itse sävelsi, sanoitti, soitti, lauloi ja näytteli. Myös musiikillisesti oltiin vakaalla ja selkeällä pohjalla: Lennon/McCartney -kaksikko takasi musiikin laadun. Ja kyseessä ei ollut suureellinen Hollywood-tuotanto, vaan pohjana oli brittikomedian pienimuotoisempi ja kotikutoisempi perinne.
Vaikka elokuva vaikuttaa spontaanilta ja improvisoidulta, se oli käsikirjoitettu. Sen käsikirjoitti brittiläinen näytelmäkirjailija Alun Owen, kokenut tv-käsikirjoittaja ja ohjaaja Richard Lesterin yhteistyökumppani The Dick Lester Shown ajoilta. Eräs syy hänen valintaansa oli, että hän tunsi liverpoolilaisen slangin ja puhetyylin. Ja kuten ohjaajakin, myös hän oli Beatlesin valitsema: yhtye oli alusta lähtien sitä mieltä, että jos elokuva tehdään, sen pitää olla hyvä. Elokuvan ohjaaja Richard Lester on amerikkalainen, Englantiin asettunut ohjaaja. Hän muutti Lontooseen vuonna 1953, olleessaan parikymmenvuotias.
The Beatlesin jäsenillä oli esiintymiskokemusta sekä lavalta että lehdistötilaisuuksista, mutta antoiko se heille valmiuksia näyttelijöinä? Itse asiassa John, Paul, George ja Ringo suoriutuivat elokuvarooleistaan varsin hyvin, ehkä siksi, ettei heidän tarvinnut juurikaan näytellä elokuvassa. Heillä oli toki vuorosanansa ja roolinsa, mutta pääasiassa he vain olivat oma itsensä.
A Hard Day’s Nightissa on nähty vaikutteita monelta taholta. Elokuvan kulttuurisena taustana on mainittu esimerkiksi Hollywoodin slapstick-komediat, aiemmat brittikomediat, ranskalainen uusi aalto (esim. Truffaut, Godard ja Chabrol), kuten myös Lesterin kokemus tv-mainosten tekijänä. Elokuvassa on nähty myös monia viittauksia elokuvan historiaan, esimerkiksi Marx-veljesten ja Charlie Chaplinin elokuviin.
Elokuvaa esitettiin monilla eri nimillä ympäri maailmaa.
Elokuvan nimi A Hard Day's Night oli Ringon värikkäästä puheenparresta lainattu sanonta, mutta se ei kelvannut nimeksi maailmalla, vaan elokuvaa esitettiin monilla eri nimillä ympäri maailmaa. Meillä Suomessa elokuva oli Yeah! Yeah! Tässä tulemme!, ja esimerkiksi Saksassa Yeah! Yeah!, Italiassa Tutti per uno eli kaikki yhden puolesta, Ranskassa ”neljä poikaa tuulessa”, ja Brasiliassa ”jee-jee-jeen kuninkaat”.
Elokuvan työnimenä oli ollut Beatlemania, ja sen lopullinen nimi keksittiin ja päätettiin aivan loppusuoralla. John Lennon sävelsi ja sanoitti pikapikaa elokuvan nimikappaleen, hyvin lyhyellä varoitusajalla, elokuvan kuvausten jo päätyttyä.
Elokuva oli onnistunut ja menestynyt: taloudellisesti tuo onnistuminen oli toki odotettavissa, mutta elokuva oli myös arvostelumenestys lehdistössä. Se myös sai vuonna 1964 kaksi Oscaria: käsikirjoituksesta ja musiikista. Mutta tuo musiikki-Oscar ei tullut The Beatles -yhtyeelle, vaan yhtyeen tuottajalle George Martinille! Seuraavana vuonna The Beatles sentään palkittiin Grammylla.
Elokuvan käsikirjoittaja Alun Owen on sanonut että A Hard Day’s Night kertoo enimmäkseen Beatlejen suhtautumisesta toisiinsa ja kaikkiin muihin. Jonathan Gould kirjoittaa, että elokuva avautuu äkäisten kohtaamisten sarjana, ja että tarjolla on todellista komediaa kun luokkarajat, alueellisuus ja sukupolvet kolaroivat maukkaasti. Englantilaiset katsojat varmaankin ymmärsivät hyvin tuon eteläisen ja pohjoisen Englannin ja yhteiskuntaluokkien vastakkainasettelun, mutta saattaa olla, että käsikirjoitus oli ainakin 1960-luvun suomalaisille liian englantilainen. Toisaalta, jos täällä ei ymmärretty elokuvan sisältöä ja hienovaraisia viittauksia, täällä ymmärrettiin elokuvan toinen puoli: The Beatles ja sen musiikki.
Beatles-elokuvaklassikko A Hard Day's Night Filmiryhmässä 16.10. ja 21.10. Vieraina Jake Nyman ja Asko Alanen. Toimittajana Jukka Mikkola.
Tältä se näytti ja kuulosti, 50 vuotta sitten, nyt remasteroituna:
Tässä epävirallisempaa "behind the scenes"-materiaalia:
The Beatles YLEn haastattelussa vuonna 1965 (Elävässä arkistossa):
Beatlesin haastattelu suomennettuna
Pitempi versio samasta haastattelusta englanniksi (Elävässä arkistossa):