Inhimillinen tekijä: Kauhun kuvaajat, toivon todistajat

TV1 lauantaina 4.4.2015 klo 17.10 - 18.00
Yle Areenassa vuoden ajan.

Mikä saa ihmisen kerta toisensa jälkeen lähtemään, vaikka kesken joulun ja juhannuksen, kun maailmalla puhkeaa kriisi.

”Uteliaisuus, jännitys ja lapsenomainen usko muuttaa maailmaa pitää liikkeellä. Täytyy myöntää rehellisesti, että aikamoiset kiksit saa siitä, kun historia tapahtuu silmien edessä. Siihen jää koukkuun”, pohtii toimittaja Rauli Virtanen.

Virtanen on käynyt miltei kahdessa sadassa maassa ja raportoinut kymmenistä sodista ja niiden seurauksista. Inhimillisessä tekijässä Anne Flinkkilän vieraana ovat myös kuvajournalisti Meeri Koutaniemi sekä psykologi ja psykoterapeutti Kirsti Palonen.

Kiusattu Meeri sai voimaa valokuvasta

Kenialaisten tyttöjen ympärileikkauskuvista palkittu Meeri on juuri palannut Nepalista, missä hän veti työpajaa orjuudesta vapautuneille tytöille.

”Koskettavinta oli nähdä tyttöjen toiveikkuus, optimismi ja se, miten he olivat onnistunet kääntämään traumaattiset kokemukset aidosti voimavaraksi.”

Meeri itse ymmärsi valokuvan voiman jo koululaisena. Sisko otti Meeristä mustavalkoisia kuvia, kun Meeri oli pahimmassa teini-iässä ja koulukiusaamisen takia itsetunto oli nollilla.

Yhtäkkiä valokuvan kautta hän näkikin itsensä vahvana ja kauniina. Siitä alkoi matka, joka on vienyt Meerin jo yli kolmeenkymmeneen maahan kuvaamaan ja kohtaamaan ihmisiä.

Ujosta Raulista maailmanmatkaaja

Rauli Virtasen maailma alkoi avartua 1970-luvulla, kun hän matkusti rahtilaivalla Etelä-Amerikkaan.

Rauli kertoo olleensa nuorena ujo tuppisuu, jonka jutunteon onnistumisen varmisti puhelias kuvaaja. Nyt olisikin kuvaajalla ihmettelemistä, kun Rauli liikkuu sujuvasti ympäri maailmaa.

Raulilla ilmeni jo nuorena jonkinlainen riippuvuus kehitysmaihin. Hän on aina viihtynyt siellä missä elämä on yksinkertaista, tavallisen kansan parissa. Rauli on juuri julkaissut kirjankin reissuistaan.

Kirsti juhlinut syntymää pakolaisleirillä

Kirsti Palonen on auttanut sekä pakolaislapsia Libanonissa että suomalaisia muun muassa Kaakkois-Aasian tsunamin ja koulusurmien jälkeen.

Kirsti matkusti ensimmäistä kertaa Libanoniin palestiinalaisten pakolaisleirille 90-luvulla. Sen jälkeen matkoja on kertynyt kymmeniä.

Hän sanoo, että koskettavinta ja opettavaisinta on ollut havaita, miten poikkeuksellista pakolaisten elämä oikein on. Hän puhuu erityislaatuisesta menetyksestä, joka periytyy seuraavillekin sukupolville.

”Silti esimerkiksi vauvan syntymä pakolaisleirillä on aina hieno tapahtuma, sitä juhlitaan, se tuo toivoa, uudella elämällä on aina iso symbolinen merkitys”, Kirsti kertoo.

Samanlaisia ja erilaisia

Meeri, Rauli ja Kirsti sanovat huomanneensa, että ihmiset loppujen lopuksi ovat samanlaisia eri puolilla maailmaa.

”Törmää ihmiseen sitten suomalaisessa lähiössä, brasilialaisessa yläluokkaisessa perheessä tai thaimaalaisella kaatopaikalla, perustarpeet ovat samanlaiset. On halu rakastaa ja pitää huolta lähimmäisistään”, Meeri sanoo.

Rauli ja Kirsti ovat huomanneet, että kuvat Kosovon sodan evakoista herättivät meillä Karjalan evakoissa omat kokemukset eloon, ja varmasti myös sitä kautta ihmisten halu lahjoittaa oli tavallista suurempi.

Rauli muistuttaa pienistä asioista: oma videokuva naurattaa talibaniakin.

Puolueeton vai puolueellinen?

Voivatko Meeri, Rauli ja Kirsti pysyä puolueettomina – ja pitääkö edes? Kaikki kolme sanovat, että on vain yksi puoli: heikommat, uhrit, tavalliset ihmiset.

Meeri on saanut kritiikkiä siitä, että oli mukana kenialaisten tyttöjen ympärileikkaustilanteessa. Hän sanoo, että halusi kertoa maailmalle, kuinka brutaalista asiasta on kysymys, ja miksi sitä pitää vastustaa. Hän ei olisi pystynyt estämään tilannetta, ehkä hetkeksi, mutta se olisi tapahtunut myöhemmin, hänestä huolimatta.

Rauli kertoo, että 80-luvun Etiopian nälänhätä pysäytti hänet kertaheitolla, kun leiriin tuotiin kymmeniä pieniä nyyttejä, lapsia, jotka olivat kuolleet nälkään. Rauli itki ja kuvaaja itki.

Kirsti sanoo, että psykologina hän työskentelee ihmisten sisäisen kamppailun kanssa, siksi pitää olla ihmisen rinnalla ja yrittää tehdä vaarattomiksi ne sisäiset pommit, jotka hyvinvointia uhkaavat.

”Ei voi olla puolueeton sellaisten ihmisten kanssa, jotka selvästi kärsivät vaikka ihmisoikeuksien puutteesta.”

Entistä vaarallisempaa

Meeri, Rauli ja Kirsti pohtivat myös sitä, miten sodat ja konfliktit ovat muuttuneet entistä arvaamattomimmiksi. Syyriaan ei lähde avustustyöntekijöitä ja Rauli sanoo, ettei hänkään enää lähde.

Kuva tapahtumista kapenee, tiedonsaanti vaikeutuu ja värittyy, ja se kaventaa väistämättä myös meidän maailmankuvaamme.

Aina on toivoa

Meeri, Rauli ja Kirsti näkevät myös toivon merkkejä.

Kirsti on käyttänyt sadutus-menetelmää pakolaislasten ja suomalaisten lasten kanssa. Lapsi saa kertoa tarinansa, se voi olla kriisikokemus, klassinen satu uudella lopulla. Punahilkka loppuu siihen, että susi syö hänet, ja sen pituinen se. Sadutus luo mahdollisuuden aikuisen ja lapsen vuorovaikutukseen, siinä kuunnellaan niitä, joita ei yleensä kuunnella eli lapsia.

Meerille toivo tiivistyy sellaisissa olosuhteissa, joissa ei ole välttämättä suojaa ja ruokaa, ja silti lähimmäisestä pidetään parempaa huolta kuin itsestä. Äidit antavat toivoa.

Raulille toivoa tuo se, kun pystyy palaaman paikkaan, josta on raportoinut aikaisemminkin. Mitä kuuluu Sarajevon nuorille, miten taliban-ystävä pärjää? Raulia mietityttää kuitenkin se, miten historian muisti käy entistä lyhyemmäksi. Tietoa on, mutta entistä vähemmän tiedetään.

Ohjelma on esitetty TV1:llä edellisen kerran lokakuussa 2014.