Kirjailijan työtä sanotaan yksinäiseksi, ja sitähän se lähes aina on. Vaikka kirjoittaisi kirjaa yhdessä kollegan kanssa, varsinainen luomistyö tapahtuu yksilön korvien välissä, ja vaikka käytännön tasolla istuttaisiin samassa pöydässä näppäimistöä naputtelemassa, niin… sama juttu. Ajatus, mieli, sielu ja huomio ovat enimmäkseen siellä syntyvän tekstin kimpussa.
Myönnän auliisti, että minulle olisi erittäin vaikeaa työskennellä joka päivä toisten ihmisten kanssa. Silloinkin kun olin vielä päivätöissä (heipat kuukausipalkkatyölle sanoin vuonna 2005), olin toimistolla enimmäkseen itsekseni, minulla oli oma huone ja työni oli mukavan itsenäistä. Vaikeus ei johdu siitä, ettenkö pitäisi ihmisistä, vaan sosiaalinen kanssakäyminen on minulle kuormittavaa silloinkin kun se on mieluisaa.
Jokainen kaipaa silti yhteyttä toisiin ihmisiin, ja minusta on ihanaa keskustella kirjoista, kirjoittamisesta ja kaikesta muustakin kirjailijan työhön liittyvästä. Ensimmäisen kirjani ilmestyessä en tuntenut yhtäkään kirjailijaa, en edes harrastajakirjoittajia (tässä kohtaa muistutan, että tuohon aikaan netti ei ollut samanlainen runsaudensarvi kuin nykyään!). Tulin alalle niin sakeasta umpimetsästä kuin olla ja saattaa; ainoa yhteyteni kirjallisuuteen olivat lukemani kirjat, joita sentään oli runsain mitoin.
Esikoiseni ilmestyi samana syksynä kuin Vuosaaren kauppakeskus Columbus valmistui. Siellä avattiin myös Suomalainen kirjakauppa, jossa järjestettiin heti kirjallinen ilta. Jostain ihmeen syystä, jota en tänä päivänäkään ymmärrä, minut kutsuttiin kirjakauppaan sekä haastateltavaksi että haastattelijaksi. Olin kauhusta kankea pelkästä ajatuksesta, mutta en kehdannut kieltäytyä. Ja hyvä niin, sillä tuona päivänä tapahtui kaksi asiaa, jotka ovat nyt mukavia muistoja: haastattelin Tommy Tabermannia ja tutustuin Raili Mikkaseen.
Olen kärsinyt vaikeasta esiintymispelosta niin kauan kuin muistan – nykyään minulla on siihen avuksi beetasalpaajaresepti, mutta ei ollut vielä tuolloin, eikä minulla myöskään ollut minkäänlaista esiintymiskokemusta. Oli pieni ihme, etten pyörtynyt tai juossut karkuun siinä kohtaa kun istuuduin Tabermannia vastapäätä yleisön eteen. Haastattelu tuskin meni hirveän hyvin, mutta ehkei myöskään aivan kammottavan huonosti, ainakaan en pyörtynyt enkä juossut karkuun 😅 Tabermann varmasti näki jännitykseni (tai ehkä ”paniikki” on tarkempi ilmaus) ja oli hyvin ystävällinen.
Minua puolestaan haastateltiin yhdessä Raili Mikkasen kanssa, ja se sujui omalta kohdaltani vielä kehnommin kuin Tabermannin haastattelu. En osannut sanoa mitään ”teokseni syntyprosessista”, olinhan alunperin naputellut sen vain ajankuluksi ja omaksi ilokseni. (Lisäksi olin yhä pää pyörällä Tabermannista.) Sen verran sentään osasin kertoa, että seuraavasta kirjasta oli jo sovittu Kariston kanssa. Haastattelun jälkeen juttelin Railin kanssa, joka oli todella mukava ja kannustava, ja hän suositteli liittymään Nuorisokirjailijoihin. Niinpä lähetin Nuokkareihin hakemuksen, minut hyväksyttiin jäseneksi ja sitä kautta alkoi tutustumiseni toisiin kirjailijoihin.
30 vuoden mittaan ehtii tietenkin tutustua saman alan ihmisiin monia muitakin reittejä pitkin, ja kaveri- ja tuttavaosaston kirjailijoita tunnen nykyään paljon. Ilokseni joistakin kollegoista on tullut läheisiä ystäviä, joiden kanssa jutellaan kaikesta muustakin kuin vain kirja-asioista, ja heidän kanssaan voi tuulettaa myös työhön liittyviä synkempiäkin tunteita ja saada vertaistukea ja tsemppausta. Yhden kirjailijaystävän kanssa käymme metsäkävelyillä, toisen kanssa aamiaisilla, kolmannen kanssa kirjoitustreffeillä ja niin edelleen.
Myös residenssit voivat olla hienoja yhdessä koettuna: olen ollut erään kollegaystävän kanssa kirjoittamassa Valamossa ja toisen kanssa Turun birgittalaisluostarissa. Tänä keväänä tempaisimme ja kutsuimme Turkuun mukaan joukon muitakin, ja mukaan lähti seitsemän kirjailijaa. Yhteinen luostariretriittimme oli aivan ihana ja toukokuinen Turku mitä inspiroivin ympäristö. Nautimme kaupungin elämyksistä, mutta teimme myös ahkerasti töitä. Jokaisella oli toki oma huone, jonne saattoi vetäytyä olemaan itsekseen heti kun siltä tuntui, eikä kellään ollut pienintäkään pakkoa osallistua yhteisiin menoihin. Päätimme yhteistuumin, että tällaisia retkiä täytyy järjestää lisää!
Toivon, että kaikilla kirjailijoilla – ja kaikilla muillakin! – on elämässään ihmisiä, jotka ymmärtävät heitä, joiden kanssa voi olla oma itsensä ja jotka tuovat elämään merkitystä ja syvyyttä. Pohjimmiltaanhan me olemme tällä pallolla toisiamme varten.
(Ja nyt lepään pari päivää introverttikuplassani Turun-reissua muistellen 💜)
Kirjoittajan kävelyretkiä