Veteli

Veteli Vetil
vaakuna	sijainti
Vetelin kirkko
Sijainti	63°28′25″N, 023°47′20″E
Maakunta	Keski-Pohjanmaan maakunta
Seutukunta	Kaustisen seutukunta
Kuntanumero	924
Hallinnollinen keskus	Kainu
Perustettu	1868
Kokonaispinta-ala	520,91 km² 215:nneksi suurin 2022
– maa	502,13 km²
– sisävesi	18,78 km²
Väkiluku	2 919 217:nneksi suurin 31.10.2024
– väestötiheys	5,81 as./km² (31.10.2024)
Ikäjakauma	2020
– 0–14-v.	15,7 %
– 15–64-v.	52,9 %
– yli 64-v.	31,4 %
Äidinkieli	2023
– suomenkielisiä	95,3 %
– ruotsinkielisiä	1,7 %
– muut	3,0 %
Kunnallisvero	9,80 % 40:nneksi suurin 2024
Kunnanjohtaja	Hannu Jyrkkä
Kunnanvaltuusto	21 paikkaa
2017–2021  • Kesk.  • Ps.  • muut  • KD  • SDP	13 4 2 1 1
www.veteli.fi
Infobox OKNimi-testi OK

Veteli (ruots. Vetil) on Suomen kunta, joka sijaitsee Keski-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asuu 2 919 ihmistä, ja sen pinta-ala on 520,91 km², josta 18,78 km² on vesistöjä. Väestötiheys on 5,81 asukasta/km².

Vetelin naapurikunnat ovat Evijärvi, Halsua, Kaustinen, Kruunupyy, Lappajärvi, Perho ja Vimpeli.

Veteli on tunnettu erityisesti Kemoran moottoriradasta, jossa järjestetään vuosittain valtakunnallisiakin moottoriurheilutapahtumia.

Vetelissä on muun muassa urheilutalo, jossa uimahalli, jalkapallo- ja pesäpallokenttiä ja urheilukenttä. Muita jalkapallokenttiä on myös mm. Torpassa. Lisäksi Tunkkarilla, Räyringissä ja keskustassa on jääkiekkokaukalot. Vetelissä on useita uimarantoja, hotelli, päiväkoti, kolme alakoulua, yläkoulu ja lukio. Vetelin pääkirjasto on peruskorjattu ja laajennettu vuonna 2005. Vetelissä ilmestyy Perhonjokilaakso-paikallislehti.

Vetelin pitäjäruoaksi nimettiin 1980-luvulla kampsupaisti. Se on lihakeitto, jossa on naudan- ja sianlihan lisäksi kampsua eli veripalttua ja leipäjuustoa.

Historia

Esihistoria

Hautakedolta entisen Keski-Pohjanmaan emäntäkoulun maalta löydettiin 1946 kampakeraamisen kulttuurin asuinpaikka, joka on aikoinaan sijainnut merenrannalla. Paikalta löytyi usean sadan metrin pituiselta alueelta punertavaksi palanutta hiekkaa, kivikautista kulttuurikerrosta ja kvartsi-iskennäisiä. Kaivauksissa paljastui kivetty tulisija, liesi, jonka ympäriltä löytyi runsaasti saviastiain palasia, rikkoutunut kivikirves ja muutamia kvartsiesineitä. Hautakedon keramiikka on ruskeaksi poltettua savea.

Hautakedon asuinpaikan kenties mielenkiintoisin löytö on jo ennen kaivauksia löytynyt pienen savisen ihmiskuvion yläosa. Savi-ihmisen vyötäröön on pistetty molemmin puolin sivulta pieni kolo ja samanlaiset kolot hartioihin ja selkään. Muitakin vastaavia ihmiskuvioita on löydetty kampakeraamisilta asuinpaikoilta, rikottuina. Rikottujen ihmiskuvioitten arvellaan kuuluvan magian piiriin, jolloin ne mahdollisesti esittävät tuhottua vihamiestä. Jotkut olettavat kuvia käytetyn esi-isien palvonnassa tai hedelmällisyyskultissa. Kampakeraamista kulttuuria seurasi vasarakirveskulttuuri, jossa tunnettiin jo alkeellinen maanviljely ja karjanhoito. Räyringistä on Haapajärven pohjoispuolelta löydetty kaunis veneenmuotoinen vasarakirves.

Vetelin seutu oli ajanlaskumme ensimmäisellä vuosituhannella eränkäyntialuetta, jossa samoilivat lappalaiset. Kun Etelä-Suomi oli asutettu, alkoivat varsinaissuomalaiset, hämäläiset ja karjalaiset talonpojat tehdä pitkiä retkiä Pohjanmaalle ja Lappiin, jopa Ruijan rannikolle saakka. Pitkien matkojen vuoksi moni erämies muutti lähemmäksi pyyntimaitaan. Räyringistä on kaivettu esiin jonkun satunnaisen eränkävijän polttohauta, mistä löytyi ns. pyöreä länsisuomalainen kupurasolki.
Vähitellen Vetelin seudun erämaat siirtyivät niillä asuvien ihmisten maiksi. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin Vetelistä Pyhäjärvelle ulottuva alue, missä pirkkalaisten eränkäynti jatkui pitkään. Esim. Räyringinjärven ympäristöstä löytyy melkoinen sikermä Hämeeseen viittaavia nimiä: Hämeenkangas, Hämeenkari, Hämeenneva ja Hämeenniittu. Vetelin hämäläismuistot selittyvät Ähtävänjoen vesistön läheisyydestä, sillä Ähtävän reitti oli pirkkalaisten valtaväylä Pohjanlahdelle. Pirkkalaisten satakuntalaisuus ei tee perimätietoa tyhjäksi, koska yläsatakuntalaisia on yleisesti sanottu hämäläisiksi. Paikannimistä sellaiset kuin Räyringin Harsonsaari sekä Vetelin Polsonkoski ja Polsonharju tuovat mieleen Tyrvään Varttalassa 1571 eläneen Mikko Harsun ja Pirkkalan Tahlossa samoihin aikoihin asuneen Lasse Polson. Pirkkalalaisten retket Räyrinkiin ovat todennäköisesti jatkuneet vielä silloinkin, kun Vetelissä oli jo asutusta.

1500-luku

Vetelin seudun asutuksesta on varmoja asiakirjoja vasta 1540-luvun lopulta. Kyläjako oli tosin hyvin epämääräinen: Kaustinen ja Yliveteli ovat yhtenä Vetelin kylänä, Alaveteli on 1548 yhdistetty Räyrinkiin ja seuraavana vuonna koko Kokkolan ylimaa (Kaustinen, Veteli, Halsua, Perho) sekä Alaveteli, jonka nimi on Räyrinki. Vuonna 1547 Ylivetelissä oli jo yhdeksän ja Räyringissä viisi taloa.

Vuoden 1557 maakirjassa mainittujen peltoalojen perusteella on tehtävissä joitakin päätelmiä kylien ja talojen ikäsuhteista. Vaikuttaa siltä, että Ylivetelin ja Räyringin vanhimmatkin talot on perustettu vasta 1500-luvulla. Vuonna 1738 muistiin merkitty perimätieto väittää Pollaria Vetelin vanhimmaksi taloksi, mutta tietoon ei voi luottaa, kun asiakirjallisia todisteita ei ole. Ylivetelin ja Räyringin kylien kehitys ei 1500-luvun jälkipuoliskolle ollut kovinkaan nopeata. Uusia taloja syntyi vain kolme. Vakiintuneita taloja oli 1500-luvun lopulla yksitoista. Räyrinkiin nousi kaksi uutta pysyväksi jääneitä taloja. Vuosisadan lopulla Räyringissä oli kuusi taloa.

Vetelin asutuksen alkuperä on kirjava. Seudulle muutti Pohjanlahdelta kainulaisiksi nimitettyjä länsisuomalaisia, jotka olivat peräisin enimmäkseen Ylä-Satakunnasta. Vetelin Pollarin talon perustaja lienee muuttanut seudulle Kyrönjoen varrelta, lähinnä Ylistarosta. Meren takaa saapui Veteliin ruotsalaisia 1200-luvun jälkipuoliskolla ja 1300-luvulla. Räyringin kylän nimi kirjoitettiin tuolloin Röring. Räyringin Lång ja Löijä ja Finnilä ovat myös peräisin 1500-luvulta. Finnilän nimen katsotaan osoittavan, että asukkaat olivat suomalaisia (ruots. finne=suomalainen), mutta naapurit ruotsinkielisiä. Valtaosa Vetelin asukkaista lienee kuitenkin jo 1500-luvulla ollut suomalaisia.

Nuorin Kokkolan ylimaan ja Vetelin asutusryhmä koostuu savolaisista. Kustaa Vaasan julistettua 1540-luvun alussa vero- ja ulkopoliittisista syistä erämaat kruunun omiksi ja uudisasutukselle vapaiksi lähtivät kaskea polttavat savolaiset liikkeelle laajoin joukoin. Yksi savolainen kulkeutui Veteliinkin, Savo (nyk. Heikkilä) isäntä Antti Antinpoika, joka mainitaan veroluetteloissa vuodesta 1553 lähtien. Syntyperänsä vuoksi miestä sanottiin Savon Antiksi, vuoden 1557 maakirjassa nimenä Antti Savo. Vuosisadan loppuun mennessä Veteliinkin muutti lisää neljä savolaista.

1600-luku

Uusi vuosisata alkoi tuhoisalla katovuodella, joka on jäänyt historiaan ”suurena olkivuotena”. Pohjanmaan papiston mukaan koko maakunnassa ei saatu jyvän jyvää. Monet talot autioituivat tai joutuivat veronmaksukyvyttömiksi. Kokonaisuudessaan suuren olkivuoden jälki Vetelissä ei kuitenkaan näytä kovin pahalta. Ylipäänsä 1600-luku oli veteliläisille talonpojalle raskasta aikaa. Ruotsi kohosi Venäjän ja Puolan heikkouden kustannuksella 1600-luvun alussa suurvallaksi sekä taisteli menestyksekkäästi myös Tanskaa ja Saksan katolisia ruhtinaita vastaan 30-vuotisen sodan aikana. Toistuvien katojen lisäksi talonpoikaa rasittavat yhä kasvava verorasitus ja jatkuvat sotaväenotot. Suurvalta-aseman ylläpitäminen maksoi paljon, ja suurimman osan laskusta maksoi talonpoika, hikenä ja verenä.

Vetelin talo­luku oli 1610 edelleen 19, mikä todistaa suuren olkivuoden pysäyttäneen asutuksen kehittymisen. Vuoteen 1635 mennessä taloluku kasvoi neljällä. Räyrinkiin syntyi 1610-luvulla kaksi uutta taloa. Talonpojan kestokyvyn rajat ylitettiin 1640-luvulla, sillä esimerkiksi 30-vuotisen sodan päättyessä 1648 oli Ylivetelissä kuusi ja Räyringissä yksi talo autiona. Raskaiden sotien kausi päättyi kuitenkin vasta vuosien 1660–1661 rauhansopimuksiin. Vetelin asutus ei silti kääntynyt erityisempään nousuun, sillä maakirjojen mukaan taloluku oli 1700 vain 24. Melskeinen 1600-luku päättyi Suomen historian tuhoisimpaan nälänhätään, suuriin kuolonvuosiin 1695–1697. Jälkimmäisenä vuonna kuoli Ylivetelin kappelikunnassa 194 henkeä. Katovuosien seuraukset olivat kuitenkin Lohtajan ja Kalajoen suurpitäjiin verrattuina lievimmät.

Kokkolan Ylimaa kuului jo 1600-luvulla koko Suomen parhaimpiin karjanhoitoalueisiin. Vuoden 1626 karjaluettelon mukaan Veteli oli karjavarallisuudeltaan aivan kärjessä, sillä siellä oli taloa kohti 20,8 nauta­yksikköä (ns. kansainvälistä nautayksikköä: hevonen kaksi, härkä ja lehmä yksi, nuori nautaeläin ½, sika 1/3 ja lammas 1/8 yksikköä). Keskitasoissa talossa oli kaksi hevosta, härkä, sonni, kymmenen lehmää, viisi nuorta nautaeläintä, 27 lammasta ja 1–2 sikaa.

Kokkolan kirkkoherra Eerik Galle anoi 1639 Turun tuomiokapitulilta lupaa Ylivetelin kappelin perustamiseen vedoten pitkiin kirkkomatkoihin. Piispa Iisak Rothovius kannatti ajatusta, jonka Kuningatar Kristiinan holhoojahallitus vahvisti. Kirkon paikasta sukeutui kuitenkin ankara riita, sillä Kokkolan ylimaan suurin ja vaurain kylä Kaustinen halusi kirkon itselleen. Yliveteliläisten, räyrinkiläisten, halsualaisten ja perholaisten äänin kirkko rakennettiin kuitenkin Ylivetelin kylään, Läspän ja Kankaan talojen välille. Pieni ja vaatimaton kirkko tuli valmiiksi muutamassa kuukaudessa. Kallisarvoisimmat esineet olivat kello, joista ensimmäisen lahjoitti itse kuningatar Kristiina ja toisen osti kappeliseurakunta. Vetelin kirkon ensimmäinen hopeaesine oli 1656 ostettu hopeinen ehtoolliskalkki. Vanha kirkko oli ahdas ja se hajotettiin pian. Uusi kirkko rakennettiin Juho Nisiuksenpojan johdolla 1679–1680 kauemmas joesta vanhimman hautausmaan keskelle. Kirkko oli suorakaiteen muotoinen ja tornilla varustettu. Uusi saarnatuoli oli saatu 1685; kokkolalaisen puuseppä Henrik Tuomaanpoika Tastin veistämästä saarnatuolista peräisin oleva, Pyhää Kristoforosta esittävä kannatinpylväs on nykyään Vetelin museossa. Seurakunnan vaurastuessa ostettiin uusia, kallisarvoisia esineitä vanhan pienen ehtoolliskalkin sekä vanhimman kirkon esineistöön kuuluneiden tinaisten astioiden, kannun, kastemaljan ja pullon lisäksi. Näitä olivat mm. isompi, sisältä kullattu ehtoolliskalkki, pakotetuksi koristeltu öylättirasia, kullattu alttarikannu ja kaksi messinkikannu. Vuonna 1751 kokkolalainen kirkkomaalari Johan Backman maalasi Vetelin kirkon ensimmäisen alttaritaulun. Siitä tuli kaksiosainen: yläosa esitti Kristuksen ylösnousemusta ja alaosa Pyhän ehtoollisen asettamista.

1700-luku

Huolimatta 1600-luvun lopulla toteutetusta ruotu­väki­järjestelmästä, jonka piti estää vihatut sotaväenotot, oli monien talonisäntienkin lähdettävä suureen Pohjan sotaan 1700–1721. Miehiä sortui tauteihin ja taisteluihin Baltiassa, Venäjällä ja Puolassa. Suurin osa Pohjanmaan rykmentin miehistöstä kuoli Riiassa kaupungin antautuessa venäläisille 1710. Kun paras osa suomalaisista oli tapettu vieraalla mailla, oli pakko turvautua uusiin ankariin väenottoihin, koska Venäläiset piirittivät Viipuria. Pohjanmaan etelä- ja keskiosista kerättiin 2 400 miestä kouluttamatonta nostoväkeä. Viipuri antautui kuitenkin ennen kuin päästiin liikkeelle. Kun vielä kaiken kukkuraksi kotimaakunnassa vallitsi nälänhätä, syntyi kapinaliike. Kurikan Mietaalla 28. kesäkuuta 1710 Kaustisen ja Vetelin sotilaat ottivat aseensa ja tavaransa, ja palasivat viljelemään kotitilojaan. Muu nostoväki teki kapinan Hauholla ja hajaantui siellä. Syyskäräjillä Kurikassa karanneet puolustautuivat sanoen olevansa talojensa ainoita miehiä, joiden oli elätettävä perheensä. Miehet selvisivät karkumatkastaan kujanjuoksulla. Pääosa Pohjanmaan rykmentin palvelukseen otetuista miehistä kuoli Suomessa 1710–1714 käydyissä taisteluissa. Viimeinen Pohjanmaan rykmentin sotatoimi oli surullisen kuuluisa Norjan-retki, jolta peräydyttäessä suurin osa armeijasta tuhoutui uutena vuotena 1719 tunturin lumimyrskyssä. Myös veteliläisiä sotilaita paleltui kuoliaaksi tällä sotaretkellä.

Keskipohjalaiset joutuivat isovihan aikana ensimmäistä kertaa kotitanhuvillaan silmätysten vihollisten kanssa. Kokkolan kirkkoherran käskystä Vetelinkin kirkonkellot kätkettiin joentörmään, hopeaesineet kirkon tukipilariin ja seurakunnan rahat erääseen hautaan. Ylivetelin kappalainen Jakob Forselius pakeni lukuisten seurakuntalaistensa tavoin sydänmaalle pakopirttiin. Forselius oli noin ankeina aikoina poikkeuksellinen hengenmies, joka ei paennut Pohjanlahden yli Ruotsiin, vaan jäi seurakuntalaistensa luo. Neljä vuosikymmentä seurakuntaansa paimentanut kappalainen saarnasi nyt pakopirteissä ja niittyladoissa tai valtaisan Papinkuusen alla Jouhtenjärven saaressa. Pakopirttien paikkoja olivat Vetelissä ainakin Pakopirtinkangas Viisteessä, Pakopirtinsaari Vesisenahon seuduilla, Pakopirttisaari ja Pakopiritinkangas Porasjoen länsipuolella lähellä.

Perhojokilaaksossa ja Vetelissä alkoi 1730-luvulla voimakas asutuskausi. Uudistilojen perustaminen alkoi Vetelissä aikaisemmin kuin muualla Kokkolan ylimaassa, koska sikäläiset talot olivat kärsineet isostavihasta suhteellisesti vähiten. Veteliin perustettiin 1730-luvulla kaksi aivan uutta. Uudistilojen perustaminen oli helpottanut hallituksen entistä suopeampi asutuspolitiikka. Verottomien vapaavuosien määrä oli 1700-luvun jälkipuoliskolla 20–30 ja uudistiloja sai perustaa myös kylien yhteismaille. Uudisasutustakin tehokkaammin taloluvun kasvuun vaikutti vanhojen talojen halkominen. Vuodesta 1747 lähtien talon sai jakaa veroluvusta välittämättä, kunhan osataloista vain tuli elinkelpoisia. Veteliläisten lukumäärä oli vuoden 1770 tienoilla n. 700 henkeä. Suurperheitä oli suhteellisen paljon: kymmentä taloa kohti oli 4,7 ylimääräistä perhettä. Suurperheestä on tapana puhua silloin, kun talossa asui useampia yhtenä taloutena eläviä pariskuntia tai isäntä ja emäntä sekä heidän nainut poikansa tai tyttärensä ja vävynsä. Kun talossa oli kuusi tai kahdeksankin ankaraan työhön pystyvää aikuista, kelpasi lähteä tervametsään tai laajoille heinäniityille. Ellei omaa väkeä ollut tarpeeksi, oli pakko pitää palkollisia.

1800-luku

Kolmekymmentä Räyringin kylän talollista päätti 15. tammikuuta 1821 anoa esivallalta lupaa oman kappelikirkon rakentamiseen. Hankkeen johtomies oli Matti Heikinpoika Alperi. Räyringin kappeli hanke tukehtui kuitenkin alkuunsa, sillä osa allekirjoittajistakin luopui kannastaan. Myös paikalliset papit antoivat kielteisen lausunnon, minkä jälkeen senaatin oli helppo tehdä kielteinen päätös asiassa 11. toukokuuta 1822. Räyrinkiläiset jatkoivat tämän jälkeen taisteluaan muunnetussa muodossa. Kun Vetelin kirkko oli käynyt liian ahtaaksi, oli rakennettava uusi kirkko. Räyrinkiläiset olivat sitä mieltä että uusi kirkko olisi rakennettava Räyrinkiin. Kiista kirkon rakentamispaikasta viivästytti asian toteuttamista parin vuosikymmenen ajan, sillä Halsua yritti päästä erilleen Vetelistä hyvissä ajoin ennen uuden kirkon rakentamista. Räyrinkiläiset kannattivat Herrasenkangasta, mutta joutuivat jälleen tappiolle, kun Vaasan läänin maaherra 1828 hylkäsi anomuksen ja senaatti 1830 räyrinkiläisten valituksen. Ylivetelin kylä voitti kamppailun, vaikka Kokkolan emäpitäjän kirkkoherra, kihlakunnanoikeus ja suurin osa varsinaista Veteliä olivat olleet Räyringin puolesta. Ylivetelin kylän muistio oli erittäin etevästi laadittu ja hovioikeuden auskultantti Carl Wilhelm Roschierin käsialaa. Halsuan kappelianomus hylättiin samana vuonna. Halsua ja Räyringin asukkaat jarruttivat uuden kirkon rakentamista minkä pystyivät, niin että maaherra joutui uhkaamaan heitä jopa sakoilla. Uudet kappelihankkeet olivat täysin turhia yrityksiä, sillä senaatin päätös vuodesta 1820 oli saanut lain voimaan. Vetelin kirkko on pääasiassa Erkki Kuorikosken suunnitelma ja vihittiin käyttöönsä 1843. Uusi kellotapuli rakennettiin 1859.

Vetelin kappalainen Antero Vilhelm Ingman palkkasi jo 1857 omalla kustannuksellaan opettajan, joka opetti pappilassa 3-4 viikon ajan veteliläisiä lapsia ja etenkin rippikoululaisia. Vuonna 1860 Ingman kuitenkin tyrmistyksekseen totesi, ettei yksikään juuri alkaneen rippikoulun oppilaista osannut edes lukea kunnolla kirjasta. Ingman ehdotti oitis palkattavaksi kaksi ”kouluttajaa”, toisen Yliveteliin, toisen Räyrinkiin ja Pulkkiseen. Ingman lupasi omista varoistaan kaksi tynnyriä jyviä opettajan palkkaamiseen. Talonpojat suostuivat ehdotukseen, mutta vain ”Ingmannin ajaksi”. Räyringin ja Pulkkisen koulumestariksi palkattiin samana vuonna Evijärven suntio J.H. Enqvist, mutta Yliveteliin saatiin opettaja vasta 1862, talollinen Erkki Erkinpoika Vähäkainu. Samana vuonna perustettiin pyhäkouluja eri puolille pitäjää. Opettajina toimivat edellisen vuoden rippilapset tai vähän varttuneemmat nuoret. Opetus oli tavuttamista ja luettamista. Varsinainen kansakouluopetus alkoi Vetelissä 1880-luvulla: Kainun koulu avattiin 1880 ja Räyringin 1882.

Kokkolan kolmen ja puolen vuosisadan ikäinen kirkkopitäjä hajosi kun Kokkolassa 18. huhtikuuta 1860 pidetty pitäjänkokous asettui jaon kannalle. Tuomiokapituli suositti ja senaatti päätti 1. lokakuuta 1860, että perustetaan Vetelin kirkkoherrakunta, johon kuuluvat Vetelin, Kaustisen, Halsuan ja Perhon seurakunnat. Kaustinen itsenäistyi omaksi kirkkoherrakunnaksi 1866, Perho 1879 ja Halsua 1906.

1900-luku

Vuonna 1900 maatalousvaltaisessa kunnassa oli jo yli 3 600 asukasta. Vetelin asukasluku kasvoi nopeasti 1900-luvun alkupuoliskolla. Vuonna 1937 asukkaita oli jo 4 683. Toisen maailmansodan jälkeen poismuutto käänsi kunnan väkiluvun laskuun, joka pysähtyi vasta 1970-luvun puolivälissä. Vuonna 1985 kunnassa oli jälleen 4 000 asukasta. 1990-luvulla alkoi kunnan väkiluku jälleen laskea ja vuoteen 2011 mennessä kunnan asukasluku oli 3 448.

Väestönkehitys

Seuraavassa kuvaajassa on esitetty kunnan väestönkehitys viiden vuoden välein vuodesta 1980 lähtien. Käytetty aluejako on 1.1.2017 tilanteen mukainen.

Vetelin väestönkehitys 1980–2020
Vuosi			Asukkaita
1980			3 880
1985			4 040
1990			4 074
1995			4 046
2000			3 811
2005			3 593
2010			3 466
2015			3 302
2020			3 125
Lähde: Tilastokeskus.

Luonto

Perhojoki virtaa Vetelin kunnan lävitse.

Vetelin maisemia luonnehtivat vilja-alueita halkovat jokilaaksot, ympäristöstään kohoavat kalliokumpareet ja harjut sekä laaja suot.

Kallioperä on pohjoisessa pääasiassa grano- ja kvartsidioriittia ja etelässä kiillegneissiä. Kalliopaljastumia on etenkin Perhonjokilaakson reunoilla. Yleisin maalaji on moreeni, joka on paikoin hyvin louhikkoista, Kuntaa halkoo luoteesta kaakkoon maisemallisesti näyttävä harjujakso. Se koostuu useista peräkkäisistä harjuista, joita ovat mm. Risti-, Korte-, Siko-, Rakennus- ja Sulkaharju. Pinnanmuodoiltaan Vetelin seutu on vaihtelevinta koko Perhonjokilaaksossa. Maasto kohoaa luoteesta kaakkoon. Perhonjokilaakso on vain n. 60 m. korkeudella, mutta Suomenselän vedenjakajan alueella kaakossa Kellokallio saavuttaa 150m. korkeuden. Vetelin korkein kohta on kuitenkin Valkiakallio Patanan tekojärven länsipuolella.
Suot peittävät Vetelin maa-alasta yli puolet. Suurimmat suot ovat Jauho-, Laurin-, Sulka- ja Pilvineva, joka kuuluu kansainväliseen Project Mar -ohjelmaan.

Merkittävin vesistö on kunnan läpi virtaavaa Perhonjoki, jossa on useita koskia, mm. Petäjäkoski, Hattukoski ja komea Karjalankoski. Halsuanjoki laskee koillisesta Perhonjokeen. Pitkäkosken-Polsonharjun jylhä koskimaisema avautuu Halsuanjoen varrella valtatie 13 tuntumassa. Luonnonjärvistä suurimmat ovat Räyringinjärvi, Haapajärvi, Kivivesi ja Patananjärvi. Kunnan suurin järvi on 1967 valmistunut Patanan tekojärvi.

Kyliä

Aho, Alaspää, Haapala, Haapasalo, Heikkilä, Haukilahti, Finnilä, Forsbacka, Isokylä, Kainu (Keskusta), Kalliojärvi, Lammasoja, Nykänen, Patana, Polso, Pulkkinen, Rytiniemi, Räyrinki, Sillanpää, Siponkoski, Torppa, Tunkkari, Yliveteli, Seppälänkylä, Viiste, Ämmänkoski.

Taajamat

Vuoden 2016 lopussa Vetelissä oli 3 216 asukasta, joista 1 589 asui taajamissa, 1 594 haja-asutusalueilla ja 33 asukkaan asuinpaikan koordinaatit eivät olleet tiedossa. Taajama-aste lasketaan niistä asukkaista, joiden asuinpaikan koordinaatit ovat tiedossa; Vetelin taajama-aste on 49,9 %. Vetelin taajamaväestö kuuluu vain yhteen taajamaan. Vetelin keskuspaikka Kainu ei muodosta omaa taajamaansa, vaan se on kasvanut yhteen Kaustisen kirkonkylän kanssa, josta tämän kunnan alueella asui vuoden 2017 lopussa 1 589 asukasta.

• 
  Vetelin kunnanvirastoa.
• 
  Vetelin kirjasto.
• 
  Patanan koulu.
• 
  Vetelin osuuspankin konttori.

Uskonnolliset yhteisöt

Vuoden 2018 aluejaon mukaan Vetelissä on seuraavat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat:

• Vetelin seurakunta

Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä toimii paikkakunnalla evankelisuus.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lisäksi luterilaisuutta edustaa Suomen vapaaseen evankelis-luterilaiseen seurakuntaliittoon kuuluva Vetelin vapaa evankelisluterilainen seurakunta, johon kuului vuonna 2010 120 jäsentä, osan jäsenistä tullessa Vetelin ulkopuolelta.

Muita kirkkokuntia edustaa helluntaiherätykseen kuuluva Vetelin-Halsuan helluntaiseurakunta. Suomen ortodoksisen kirkon seurakunnista Vetelin alueella toimii Vaasan ortodoksinen seurakunta.

Tunnettuja veteliläisiä

Politiikka Esko Aho, pääministeri Antti William Heikkilä, senaattori Matti Lassila, kansanedustaja Matti Latvala, kansanedustaja Juha Sipilä, pääministeri Juho Torppa, valtiopäivämies Ville Vähämäki, kansanedustaja Talous Samuli Harima, kauppaneuvos Urheilu Pekka Kainu, jalkapalloilija Paavo Kotila, kestävyysjuoksija Kalle Lassila, hiihtäjä Tuomo Lönnmark, pesäpalloilija Alpo Nisula, kuulantyöntäjä Hannu Taipale, hiihtäjä Kuisma Taipale, hiihtäjä Musiikki Kreeta Haapasalo, kansanmuusikko Heikki Saari, muusikko Jouko Saari, muusikko Kosti Saari, muusikko Markku Tunkkari, muusikko

Kulttuuri Aulis Akola, kirjailija Eliel Aspelin-Haapkylä, professori Aapo Iho, runoilija Anders Wilhelm Ingman, professori Leea Klemola, näyttelijä Yrjö Kokko, kirjailija Heimo Pihlajamaa, kääntäjä John Pollari, saarnaaja Alfred Salmela, professori Sotilaat Hugo Alppi Aho, jääkäri Aksel Falkenberg, jääkärieverstiluutnantti Juho Keto, jääkärivänrikki Toivo Kolehmainen, jääkärimajuri Juho Oskari Oravasaari, jääkäri Julius Pulkkinen, jääkärivänrikki

Ystävyyskunta

• Võrun maakunta, Viro, 1989-

Kirjallisuutta

• Perinnealbumi, Keski-Pohjanmaa. Olavi Antila, Anja Salminen, Olli Vilen. Kuopio, Savon Sanomain Kirjapaino Oy, 1980. ISBN 951-840-003-2.
• Finlandia, Otavan iso maammekirja 7: Etelä-Pohjanmaa, Kalevi Rikkinen, Hannes Sihvo, Matti Eskola, Allan Tiitta, Jaana Iso-Markku. Keuruu, Kustannusyhtiö Otavan painolaitokset, 1986. ISBN 951-1-08930-7
• Kokkolan pitäjän yläosan historia. Pentti Virrankoski. Kokkola 1961.
• Perhonjokilaakson historia. Heikki Junnila. Kokkola 1987. ISBN 951-99857-0-0
• Kotiseutumme Perhonjokilaakso. OY Botnia-Foto, Oy Arkmedia Ab, Vaasa 1997 ISBN 952-5176-03-7
• Vanhaa Veteliä. Toimittanut Pentti Virrankoski. Kyrönmaa IX, Vaasan Kirjapaino 1955.
• Vanhaa Räyrinkiä. Alajärvi 1994. Räyrinki-seura ry. ISBN 952-90-6085-8.

Katso myös

• Luettelo Vetelin julkisista taideteoksista ja muistomerkeistä

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Veteli Wikimedia Commonsissa

• Vetelin kunnan kotisivut
• Tilastokeskus – Vetelin avainluvut
• Perhonjokilaakso-lehden kotisivut