Tämä on suositeltu artikkeli.

Benedictus XV

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Benedictus XV
Henkilötiedot
Koko nimi Giacomo della Chiesa
Syntynyt21. marraskuuta 1854
Genova, Italia
Kuollut22. tammikuuta 1922 (67 vuotta)
Apostolinen palatsi, Vatikaanivaltio
Paavi
Paavius alkoi 3. syyskuuta 1914
Paavius päättyi 22. tammikuuta 1922
Edeltäjä Pyhä Pius X
Seuraaja Pius XI
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
w2.vatican.va/content/benedict-xv/it.html

Benedictus XV, alkuperäiseltä nimeltään Giacomo Paolo Giovanni Battista della Chiesa,[1] (21. marraskuuta 1854 – 22. tammikuuta 1922) toimi paavina 3. syyskuuta 1914 alkaen kuolemaansa saakka.

Italiassa syntynyt Benedictus XV oli Vatikaanin virallisessa Annuario Pontificio -vuosikirjassa julkaistun paaviluettelon mukaan 258. paavi.[2] Hänen edeltäjänsä oli Pius X ja seuraajansa Pius XI. Ennen paaviuttaan Benedictus XV muun muassa toimi Bolognan arkkipiispana.

Benedictus XV:n paavinkauden eli pontifikaatin tärkeimpiin tapahtumiin kuului ensimmäinen maailmansota, jota pasifistinen Benedictus XV vastusti. Paavi yrittikin useaan otteeseen vedota sodan eri osapuolia tekemään rauhan keskenään ja lopettamaan sotimisen. Hänen kautensa merkittävimpinä päätöksinä voitaneen pitää katolisen kirkon politiikkaan osallistumiskiellon kumoamista Italiassa ja katolisen puolueen Partitio Popolaren salliminen. Lisäksi hän tuomitsi äärivanhoillisten modernisteihin kohdistamat niin sanotut noitavainot kirkon sisällä ja pyrki sovintoon ortodoksikirkon kanssa ja perusti näitä pyrkimyksiä ajaakseen kuuriaan idän kirkon kongregaation.

Suomalaisittain tärkeänä päätöksenä voidaan pitää Suomen itsenäisyyden tunnustamista paavin vastaanotolla 2. maaliskuuta 1918. Osoituksena hänen Suomen asialle myötämielisestä suhtautumisestaan voitaneen pitää sitä, että samaan aikaan paavin vastaanotolle jonotti myös Venäjän lähettiläs, mutta paavi varasi audienssin ensin Suomen valtuuskunnalle ja odotutti Venäjän valtuuskuntaa.[3]

Elämä ennen paaviutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Giacomo della Chiesa syntyi 21. marraskuuta 1854 Genovassa osaksi vanhaa genovalaista aristokratiaa. Ruumiinrakenteeltaan hän oli hintelä ja pieni, ja hän oli myös syntynyt keskosena.[4]

Lain opiskelemisen della Chiesa aloitti ensin Genovassa, mutta siirtyi myöhemmin Roomaan ja jatkoi vielä paavilliseen diplomaattiakatemiaan.[4] Akatemiassa della Chiesa tutustui Mariano Rampollaan, joka otti hänet sihteerikseen nuntiukseksi nimittämisensä jälkeen vuonna 1883. Valtionsihteerivirastoon della Chiesa pääsi Rampollan siivellä, sillä Leo XIII:n nimittäessä Rampollan kardinaalivaltiosihteeriksi otti tämä della Chiesan mukaansa.

Leo XIII:n kuoltua Rampolla oli vahvoilla vuoden 1903 konklaavissa, mutta hävisi veto exclusionis -veto-oikeuden käytön takia Guiseppe Sartolle, josta tuli paavi Pius X. Häviö paavinvaalissa johti Rampollan siirtämiseen syrjään, jolloin myös della Chiesa, jonka tärkeä suosija Rampolla oli, menetti asemiaan.[4] Vuonna 1907 della Chiesa joutui lähtemään paavillisesta kuuriasta, sillä Pius X myönsi hänelle Bolognan arkkipiispan viran nimittämättä tätä kuitenkaan kardinaaliksi,[1] mikä yleensä myönnettiin arkkipiispannimityksen mukana. Kardinaalin punainen hattu della Chiesalle myönnettiin vasta Mariano Rampollan kuoleman jälkeen 1914.[1] Nimitys tuli vain muutamaa kuukautta ennen paavi Pius X:n kuolemaa saman vuoden syksyllä.[4]

Valinta paaviksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1914 konklaavi[5] tunnetaan poikkeuksellisen hyvin, koska Wienin kardinaaliarkkipiispa teki muistiinpanoja konklaavin etenemisestä, vaikkakin konklaavin säännöt kielsivät tällaisen toiminnan ankarasti.[4]

Pääehdokkaat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Konklaavin kokoontuessa valitsemaan uutta paavia ensimmäinen maailmansota oli jo syttynyt. Eräskin kardinaaleista oli jo menettänyt kaksi veljenpoikaansa länsirintamalla. Konklaavi haki kuolleen ja hyvin hurskaan Pius X:n seuraajaksi diplomaattista paavia, ja se päätyikin lopulta pasifistiseen ja sovitteluhaluiseen della Chiesaan.

Kardinaalien joukossa oli viisi vakavaa ehdokasta uudeksi paaviksi: Bolognan arkkipiispa ja kardinaali della Chiesa, Pisan Pietro Maffi, kardinaalivikaari Basilio Pompilj sekä kardinaalivaltiosihteeri Rafael Merry de Val. Myöhemmin myös Domenico Serafiniä tarjottiin kompromissiehdokkaaksi, ja viimeisessä äänestyksessä hän oli della Chiesan ainoa varteenotettava vastaehdokas.

Konklaavin kulku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. syyskuuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sikstuksen kappelin kattoa. Kappelin ilmapiirin toivotaan tuovan kardinaalikollegion lähemmäs Jumalaa vaalin aikana.

Wienin kardinaaliarkkipiispan muistiinpanojen mukaan ensimmäisessä äänestyksessä Maffi ja della Chiesa saivat molemmat saman verran ääniä, eli kaksitoista kumpaisellekin. Lisäksi Pompilj sai puolelleen yhdeksän kardinaalia ja Merry de Val seitsemän. Näiden neljän lisäksi kardinaalit Serafini ja Ferrata olivat ainoat yli yhden äänen saaneet kardinaalit; Derafiniä paavinistuimelle kannatti neljä henkeä ja Ferrataa kaksi. Kuuden ehdokkaan lisäksi kardinaalit Gasparri, Falconio, Agliardi, Ferrari, Gotti, De Lai, Francia Nava sekä van Rossum saivat kukin yhden äänen.

Päivän aikana äänimäärät muuttuivat eri ehdokkaiden kesken, ja neljännessä äänestyksessä della Chiesan äänimäärä kasvoi kahdeksastatoista kahteenkymmeneenyhteen. Hänen silloin varteenotettavin vastaehdokkaansa Maffi sai päivän aikana lisää kannatusta verrattuna ensimmäiseen äänestykseen, mutta neljännessä äänestyksessä hän menetti yhden äänen, jolloin hänen kannatuksensa putosi viiteentoista.

2. syyskuuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sikstuksen kappeli, jossa myös vuoden 1914 konklaavi pidettiin.

Syyskuun 2. päivän ensimmäisessä äänestyksessä sekä della Chiesa että Maffi menettivät kannatustaan: della Chiesa sai kaksikymmentä ääntä ja Maffi kolmetoista. Pompiljinkin äänimäärä pieneni yhdeksästä kuuteen, samoin kävi Merry del Valille, joka menetti neljä kannattajaa ääniensä lukumäärän jäädessä kahteen. Ainoastaan Serafini ja Ferrata lisäsivät äänimääräänsä, Serafinille ilmaantui kahdeksan uutta kannattajaa ja Ferratalle yksi. Samalla ensimmäisellä kierroksella äänen saaneelle mutta myöhemmin ääniä vaille jääneelle kardinaali Francia Navalle ilmaantui jälleen yksi kannattaja.

Syyskuun 2. päivän toisen äänestyksen eli konklaavin kuudennen äänestyskierroksen aikana della Chiesa kasvatti jälleen kannatustaan nostaen sen kahteenkymmeneenseitsemään, mutta Maffin äänet putosivat seitsemään. Monet tämän kannattajat olivat siirtyneet della Chiesan puolelle huomattuaan, ettei heidän oma ehdokkaansa voittaisi konklaavia. Pompiljia kannatti enää kaksi kardinaalia, Merry del Val menetti kokonaan kannatuksensa. Samoin kävi Ferratalle ja Bacilierille. Richelmyn ja Navan äänimäärät pysyivät yhdessä äänessä. Kompromissiehdokkaaksi tarjottu Serafini sai seitsemäntoista kardinaalin kannatuksen.

Benedictus XV:n paavillinen vaakuna.

Seitsemännellä äänestyskerralla enää kaksi kannatti Maffia, kun taas della Chiesan kannattajamäärät olivat nousseet, ja heitä oli nyt kolmekymmentäyksi. Pompilj menetti kokonaan kannattajansa, Serafiniä äänesti paavinistuimelle kaksikymmentäyksi.

Syyskuun 2. päivän viimeinen äänestyskerta osoitti della Chiesan kannatuksen olevan pienoisessa nousussa; hän sai yhden äänen lisää. Maffia ei äänestänyt enää yksikään, ja Serafinin äänimäärä pysyi ennallaan.

3. syyskuuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuun 3. päivänä käytiin enää kaksi äänestyskierrosta, joista ensimmäisen aikana kolmekymmentäneljä kardinaalia antoi äänensä della Chiesan nostamiseksi paavinistuimelle. Samalla Serafini sai yhden äänen lisää. Konklaavi ratkesi syyskuun 3. päivän toisen äänestyksen jälkeen eli konklaavin 10. äänestyskierroksella. Lopullisiksi tuloksiksi vahvistui della Chiesan voitto Serafinista äänin 38–18. Richelmy ja Francia Nava saivat molemmat yhden hajaäänen. Konklaavin lopputuloksena della Chiesa nousi paavinistuimelle ja otti nimekseen Benedictus XV suuren valistusajan paavin Benedictus XIV:n mukaan.

Tilanne Benedictus XV:n noustessa paaviksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Benedictus XV:n kruunajaiset.

Benedictus XV:n pontifikaatti alkoi erittäin kiivaissa tunnelmissa. Hänen edeltäjänsä Pius X oli vielä viimeisinä elinkuukausinaan yrittänyt estää ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen yrittämällä neuvotella sopua osapuolten välille.[6] Neuvottelut olivat kuitenkin epäonnistuneet, minkä jälkeen Itävalta-Unkari oli julistanut sodan Serbialle. Benedictus XV peri paavinistuimen noin kuukauden kuluttua sodan julistamisesta, ja yritykset lopettaa sota muodostivat tärkeän osan hänen pontifikaattinsa tapahtumista.

Perintönä paavinistuimelle Pius X oli myös jättänyt jälkeensä modernistien vainon.[7] Modernisteilla tarkoitetaan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun paaviuden historiassa henkilöitä, jotka muun muassa kannattivat paavinistuimen uudistumista modernisoituvassa maailmassa. Samoin modernisteina pidettiin esimerkiksi erilaisia teologisia professoreita ja muita akateemisia opettajia, jotka esimerkiksi kannattivat kriittistä raamatuntutkimusta tai muuten kyseenalaistivat katolisen kirkon virallisen kannan.

Pius X:n toimiin modernistien vainoamiseksi oli kuulunut muun muassa modernisteja jäljittävän salaseuran epävirallinen hyväksyminen[8] ja niin kutsutun antimodernistivalan käyttöönotto.

Koko Benedictus XV:n paavius tapahtui niin sanotussa Vatikaanin vankeudessa, jossa paavit Pius IX:stä Pius XI:een vangitsivat itsensä Vatikaaniin. Syynä tähän olivat erimielisyydet Italian valtion kanssa.

Paavina vuodet 1914–1922

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valokuva Benedictus XV:stä.

Ensimmäinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benedictus XV:n paavius ylsi yli ensimmäisen maailmansodan, jota hän kutsui ”Euroopan itsemurhaksi”. Pasifistisen paavin useat yritykset sovitella rauhaa osapuolten välille eivät tuottaneet tulosta. Uuden paavin valinnasta oli kulunut vasta viisi päivää, kun hän esitti ensimmäisen monista vetoomuksistaan sodan ja ”mielettömän teurastuksen” lopettamiseksi.[9] Benedictus XV vetosi rauhan puolesta myös esimerkiksi kiertokirjeissään Ad beatissimi apostolorum[10] ja Humani Generis redemptionem.[11] Lisäksi sodanjälkeisessä kiertokirjeessään Quod iam diu Benedictus XV myös esitti ajatuksiaan rauhasta.[12]

Huolimatta Benedictus XV:n rauhanvetoomusten kaatumisesta jatkoi Vatikaani silti avustustoimintaansa ilman keskeytyksiä.[13] Tähän työhön kuului muun muassa 82 miljoonan kultaliiran antaminen kristillisten avustusjärjestöjen toiminnan rahoittamiseksi.[13] Vaikka paavinistuin vastusti kiihkeästi sotaa, kannattivat useat eurooppalaiset katoliset sitä. Esimerkiksi Saksassa katoliset pyrkivät sotaan osallistumisella ja sen tukemisella parantamaan yhteiskunnallisia asemiaan, jotka olivat heikentyneet niin sanotun Kulttuuritaistelun aikana. Tämä taktiikka tuottikin tulosta, sillä esimerkiksi Saksan jesuiittoja koskevat kiellot kumottiin, ja järjestön toiminta sallittiin jälleen täydessä laajuudessaan. Saksalaisten katolilaisten sotainto kuitenkin heikensi suhteita Ranskaan, jossa monet piispat ja muutama kardinaalikin arvostelivat kiivaasti saksalaisten katolilaisten toimia.[13]

Benedictus XV:n ollessa paavina paavinistuin julistautui virallisesti puolueettomaksi ensimmäisessä maailmansodassa. Tästä huolimatta sodan molemmat osapuolet syyttivät sitä puolueelliseksi; saksalaisten mielestä paavi oli aatteiltaan ranskalainen ja ranskalaisten mielestä saksalainen.[9]

Pasifistinen paavi koetti vedota sodan osapuoliin taistelujen lopettamiseksi, mutta molemmat osapuolet tuomitsivat paavin lausunnon. Benedictus XV yritti sodan lopettamisen ohella muun muassa saada aikaan aselepoa joulupyhiksi sekä järjestää yhteinen hartaushetki rauhan puolesta. Kumpaakaan ehdotusta ei hyväksytty. Yksikään paavin vetoomus ei saanut vastakaikua, eivätkä osapuolet liiemmin hyväksyneet paavin laajinta rauhanvälitysehdotusta 1917. Syy tämän rauhanvälitysehdotuksen kaatamiseen oli tilanne sodassa; Englannin ja Ranskan mielestä ehdotus oli heille epäedullinen, eivätkä myöskään Venäjän luhistumisesta innostuneet keskusvallat halunneet hyväksyä ehdotusta.[9] Paavia ei otettu mukaan edes sodanjälkeisiin neuvotteluihin, vaan hän joutui pysymään ulkopuolisena loppuun saakka.[14]

Sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernistit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benedictus XV:n edeltäjä Pius X oli jättänyt paavinistuimelle riitaisat suhteet modernisteihin. Käyttöön oli esimerkiksi otettu salaseura, joka paikansi modernisteja sekä modernistivala papeille, minkä lisäksi myös joiltain kriittistä raamatuntutkimusta kannattavilta henkilöiltä oli viety heidän oikeutensa opettaa teologiaa yliopistoissaan.

Jo paavinkautensa ensimmäisessä julkaistussa kiertokirjeessään Benedictus XV ilmoitti, että modernistien vaino olisi ohi. Paavin mukaan jokaisella oli oikeus puolustaa omaa mielipidettään, koska Pyhä istuin ei ollut antanut omaa ratkaisuaan kiistaan, eikä uskoa tai kirkkokuria oltu kiistassa loukattu.[9]

Modernistivainon lopettamiseen liittyi myös Benedictus XV:n toimet joidenkin edellisen paavin Pius X:n luottomiesten siirtämiseksi uusiin tehtäviin. Esimerkiksi modernistien etsintää johtanut monsignore Begigni joutui jättämään virkansa.[9]

Suhteet eri valtioihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Paavi Benedictus XV:n patsas Istanbulissa, Turkissa.

Maailmansodan jälkeen paavi pyrki parantamaan suhteita Euroopan valtioihin, erityisesti Italiaan ja Ranskaan. Paavi muun muassa poisti katolilaisilta kiellon osallistua Italian politiikkaan ja antoi vielä siunauksensakin perustetulle katoliselle puolueelle.[15] Paavi myös valtuutti lähimmän miehensä kuuriassa, entisen työtoverinsa Pietro Gasparrin, aloittelemaan kuitenkin salassa pidettyjä tunnusteluja Vatikaanin vankeutena tunnetun Italian ja paavinistuimen välisen riidan ratkaisemiseksi.[15]

Benedictus XV:n suorittama Jeanne d'Arcin julistaminen Ranskan suojelupyhimykseksi paransi paavin ja Ranskan suhteita, mikä johti diplomaattisuhteiden normalisoimiseen 1921.[15] Benedictus XV:n osoittama puolueettomuus ja humanitaarinen työ sodan aikana nosti paaviuden arvovaltaa jopa siinä määrin, että Turkin valtio pystytti Istanbuliin 1921 paavin patsaan, joka on omistettu "maailmantragedian suurelle paaville, kaikkien ihmisten hyvätekijöille kansalaisuuteen ja uskontoon katsomatta".

Benedictus XV:llä oli myös oma roolinsa Suomen valtion itsenäistymisen jälkeisessä kansainvälisessä politiikassa asiaan liittyen. Suomen pyrkiessä vuonna 1917 tapahtuneen itsenäistymisensä jälkeen hankkimaan laajimman mahdollisen tunnustuksen itsenäisyydelleen lähetettiin myös Roomaan kolmesta suomalaisesta koostuva diplomaattinen lähetystö. Kuultuaan Italian ulkoministeriltä, ettei Italia aikonut virallisesti tunnustaa Suomen itsenäisyyttä ennen kansainvälistä rauhankonferenssia, kääntyivät diplomaattilähetystön jäsenet paavin ja Pyhän istuimen puoleen. Paaville lähetetyssä anomuksessa muun muassa kiitettiin katolista kirkkoa siitä, että se oli keskiajalla tuonut länsimaista Suomeen sivistyksen. Myöhemmin lähetystö sai kuulla, että paavinistuin oli päättänyt tunnustaa Suomen itsenäisyyden.[16] Benedictus XV myös korotti Suomen vuonna 1920 apostoliseksi vikaarikunnaksi. Vasta paavi Pius XII muutti Suomen hiippakunnaksi vuonna 1955.

Sodan jälkeen Benedictus XV myös auttoi Vatikaanista käsin sotavankeja löytämään omaisensa. Hän toimi myös kirkon sopeuttamiseksi uuteen maailmantilanteeseen. Siirtomaissa tehtävässä lähetystyössä hän kannatti eurooppalaisten pappien korvaamista paikallisilla.

Tammikuun alussa 1922 Benedictus XV sairastui keuhkokuumeeseen, johon muutaman viikon kuluttua menehtyi. Hänet on haudattu Pietarinkirkkoon, Roomaan.

Benedictus XV:n perintö paavinistuimelle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Benedictus XV:n hauta.

Benedictus XV jätti jälkeensä useita uudistuksia noin kahdeksan vuoden pontifikaattinsa ajalta. Esimerkiksi Pius X:n aloittaman modernistien vainon lopettaminen kuului näihin uudistuksiin. Hyväksymällä modernismin tai ainakin pysäyttämällä sen vainoamisen Benedictus XV tasoitti tietä paavinistuimen ja modernisoituvan maailman yhteentörmäyksen aiheuttaman kuilun paavinistuimen ja muuttuneen maailman välillä, joka oli suuresti leimannut 1800- ja 1900-lukujen paaviutta. Myöhemmin tämä lähentyminen jatkui muun muassa Johannes XXIII:n paavinkaudella.

Benedictus XV:n toiminta Italian kanssa oli myös merkittävää paavinistuimelle. Paavin aloittamia salaisia rauhantunnusteluja jatkettiin epävirallisissa kokouksissa Benedictus XV:n seuraajan Pius XI:n aikana, mikä lopulta johti Vatikaanin vankeuden lopettaneisiin Lateraanisopimuksiin vuonna 1929. Samoin Benedictus XV:n päätös kumota hänen edeltäjänsä edeltäjänsä edeltäjän paavi Pius IX:n kielto katolilaisten osallistumisesta Italian politiikkaan mahdollisti katolisen puolueen syntymisen maahan. Kyseinen puolue nousi merkitykselliseen osaan Pius XI:n aikana Benito Mussolinin noustua valtaan.

Benedictus XV jätti jälkeensä myös lämmenneet suhteet Ranskaan. Suhteet olivat jäähtyneet pahasti Pius X:n aikana, jolloin Ranskassa valtio ja kirkko oli erotettu toisistaan. Osasyynä suhteiden lämpenemiseen oli kansaa lähentäneen ensimmäisen maailmansodan lisäksi se, että Benedictus XV kanonisoi Jeanne d'Arcin vuonna 1920.

Benedictus XV:n vaikutus katoliseen oppiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka useat Benedictus XV:n paavilliset kiertokirjeet käsittelivät rauhaa ja sen saavuttamista, käytti Benedictus XV paavillista opetusvirkaansa kirkossa myös katolisen opin opettamiseen. Hän esimerkiksi lähetti saksalaisille arkkipiispoille suunnatun In Hac Tanta -kiertokirjeen vuonna 1919, jossa hän käsitteli Pyhää Bonifatiusta.[17] Muita Benedictus XV:n kiertokirjeitä olivat muun muassa katolisille professoreille ja opiskelijoille suunnattu In Praeclara Summerom,[18] Efraim Syyrialaista käsittelevä Principi Apostolorum Petro[19] ja Hieronymusta käsittelevä Spiritus Paraclitus. [20]

Arvostelua

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Benedictus XV:tä kohtaan esitettiin arvostelua jo ennen kuin hän ehti nousta paavinistuimelle. Kun vuoden 1914 konklaavin tulos julkistettiin kardinaaleille, kardinaali Merry del Valin tiedetään kuiskanneen vierustoverilleen: ”Voi, mikä onnettomuus!”[21] Merry del Val oli ollut edellisen paavin Pius X:n kardinaalivaltiosihteeri, ja della Chiesan nouseminen paavinistuimelle merkitsi muutosta Pyhän istuimen politiikassa.

Varsinkin ensimmäisen maailmansodan aikaan Benedictus XV:tä arvosteltiin. Häntä pidettiin puolueellisena, ja jotkin hänen rauhanvetoomuksena tuomittiin ”kunniattomana pasifismina”. Ranskalaiset esimerkiksi käyttivät paikoin Benedictus XV:stä sodan aikana nimeä le pape boche, saksalainen paavi.[9]

Benedictus XVI – nimi Benedictus XV:ltä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Benedictus XV:n rukoileva patsas Vatikaanin Pietarinkirkossa.

Vuonna 2005 paaviksi valittu paavi Joseph Ratzinger eli Benedictus XVI kertoi 27. huhtikuuta 2005, miksi hän valitsi itselleen nimen Benedictus, joka on latinaa ja merkitsee siunattua. Puheessaan Benedictus XVI sanoi seuraavaa:[22]

»Pullollaan kunnioittavaa asennetta ja kiitollisuutta, tahtoisin puhua, miksi valitsin nimen 'Benedictus'. Ensinnäkin, muistan paavi Benedictus XV:n, tuon urhean rauhan profeetan, joka opasti kirkon läpi sodan myrskyisten aikojen.»

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Everyman's encyclopedia s. 102
  2. ↑ Luettelo paaveista catholic.fi. Viitattu 10.8.2007.
  3. ↑ Hanska 2005: 153. (Valtuuskuntien järjestyksestä paavin vastaanotolle on kertonut Vatikaanin valtiosihteeri, kardinaali Gasparri vastavierailullaan Suomen valtuuskunnan hotelliin.)
  4. ↑ a b c d e Heininen s. 128
  5. ↑ Heininen 2004: 128–129. Kaikki konklaavin kulusta kertovat tiedot perustuvat Wienin kardinaaliarkkipiispan muistiinpanoihin.
  6. ↑ Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 177
  7. ↑ Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 174 ja 175.
  8. ↑ Pius X tiesi salaseurasta, muttei kieltänyt sen toimintaa. Lähde: Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 174
  9. ↑ a b c d e f Heininen s. 130
  10. ↑ Benedictus XV: AD BEATISSIMI APOSTOLORUM (Ad beatissimi apostolorum Vatikaanin verkkosivuilla) vatican.va. Viitattu 11.8.2007. (englanniksi)
  11. ↑ Benedictus XV: HUMANI GENERIS REDEMPTIONEM (Humani Generis redemptionem Vatikaanin verkkosivuilla) vatican.va. Viitattu 11.8.2007. (englanniksi)
  12. ↑ Benedictus XV: QUOD IAM DIU (Quod iam diu Vatikaanin verkkosivuilla) vatican.va. Viitattu 11.8.2007. (englanniksi)
  13. ↑ a b c Kristinuskon historia 2000 : Uskonpuhdistuksesta nykyaikaan s. 177
  14. ↑ Hanska 2005: 153.
  15. ↑ a b c Heininen s. 131
  16. ↑ Heininen s. 126.
  17. ↑ Benedictus XV: In hac tanta vatican.va. Viitattu 25.8.2007. (englanniksi)
  18. ↑ Benedictus XV: in praeclara summerom vatican.va. Viitattu 26.8.2007. (englanniksi)
  19. ↑ Benedictus XV: Principi Apostolorum Petro vatican.va. Viitattu 25.8.2007. (englanniksi)
  20. ↑ Benedictus XV: Spiritus paraclitus vatican.va. Viitattu 26.8.2007. (englanniksi)
  21. ↑ Heininen s. 129
  22. ↑ Benedictus XVI: BENEDICT XVI : GENERAL AUDIENCE : Wednesday, 27 April 2005 vatican.va. Viitattu 11.8.2007. (englanniksi) Benedictus XVI:n lainaus alkuperäiskielellä: Filled with sentiments of awe and thanksgiving, I wish to speak of why I chose the name Benedict. Firstly, I remember Pope Benedict XV, that courageous prophet of peace, who guided the Church through turbulent times of war.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Benedictus XV.
Edeltäjä:
Pius X 		Paavi Seuraaja:
Pius XI
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Benedictus_XV&oldid=22482375”