Denis Fonvizin

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämän artikkelin tai sen osan paikkansapitävyys on kyseenalaistettu. Voit auttaa varmistamaan, että kyseenalaistetut väittämät ovat luotettavasti lähteistettyjä. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Denis Fonvizin, Armand-Charles Caraffe 1784-1785

Denis Ivanovitš Fonvizin alunper. saks. von Vizin (ven. Дени́с Ива́нович Фонви́зин) (3. huhtikuuta [J: 14. huhtikuuta] 1744 tai 1745 Moskova[1] Venäjän keisarikunta – 1. joulukuuta [J: 12. joulukuuta] 1792 Pietari[1] Venäjän keisarikunta) oli arvostettu venäläinen satiirikko ja näytelmäkirjailija.[2]

Fonvizin loi uuden suunnan satiirisille näytelmille 1700-luvun Venäjällä.[3] Hän oli 1700-luvun jälkipuolen merkittävin venäläinen näytelmäkirjailija. Hänen komedioitaan esitetään edelleen.[4]

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fonvizinien esi-isä oli saksalainen paroni Peter von Wiesen, joka joutui vangiksi Liivimaan sodan aikana 1558-1583 Iivana Julman hallituskaudella, jäi Venäjälle ja pestautui armeijan palvelukseen.[5][6]

Fonvizin syntyi aatelisperheeseen Moskovassa ja vietti siellä lapsuutensa. Hän oli vanhin kahdeksasta lapsesta.[7][8][9] Hänen äitinsä Jekaterina Vasilijevna Dmitrijeva-Mamonova (s. 1718) kuului isänsä puolelta smolenskilaiseen Rurikin sukuhaaraan ja äitinsä puolelta Grušetski-sukuun.[10][11]Hänen isänsä Ivan Andrejevitš Fonvizin (1705-1785) aloitti armeijan upseerina, palveli sitten laskentatoimikollegiossa ja hän sai valtioneuvoksen virka-arvon vuonna 1783.[9][8]

Denis sai peruskoulutuksensa isänsä ohjauksessa, koska perheellä ei ollut varaa kotiopettajaan.[5] Vuosina 1755-1760 hän opiskeli Moskovan yliopistoon vast'ikää perustetussa aatelispoikien lukiossa.[1][5] Fonvizin opiskeli filosofiaa Moskovan yliopistossa vuodesta 1760-1762 lähtien.[1][5] Hän opiskeli intensiivisesti ranskaa ja saksaa tietäessään, että ne olivat kaikkien suurien dramaturgien, filosofien sekä kirjailijoiden kieli Euroopassa. Opiskeluvuosinaan Fonvizin näki ensimmäistä kertaa ammattiteatteria, mikä teki hänen voimakkaan vaikutuksen. Hän teki käännöstöitä aikakauslehdille vuodesta 1761 lähtien.[5]

Virkauransa hän suoritti ulkoministeriön palveluksessa kääntäjänä vuodesta 1762 alkaen,[5] jonka kautta hän tutustui Pietarin ylimystöpiirien ja diplomaattikunnan huvituksiin ja salonkikulttuuriin. Fonvizin tutustui Katariina II:n palveluksessa toimineeseen Ivan Jelagiin ja oli tämän sihteerinä vuosina 1763-1769, kunnes erimielisyydet Jelaginin piiriin kuuluneen näytelmäkirjailija Vladimir Lukinin kanssa johtivat hänen eroonsa.[1][4][5] Hän palveli ulkoasiainhallinnossa vapaamielisen ja poikkeuksellisen sivistyneen kreivi Nikita Paninin sihteerinä hoitaen ulkomaista kirjeenvaihtoa diplomaattien kanssa aina vuoteen 1783 asti, jolloin Fonvizin jäi eläkkeelle valtioneuvoksen arvolla ja 3 000 ruplan eläkkeellä. Tämän virkasuhteen suojeluksessa hän pystyi kirjoittamaan 1770-luvulla kriittisiä näytelmiä, ilman että joutui pidätetyksi.[5]

Kirjallinen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fonvizin sai 1764 valmiiksi psykologisen komedian Korionin, joka on venäläinen muunnelma Jean-Baptiste-Louis Gressetin Sidneystä (1745). Suoraan kääntämisen sijaan Fonvizinin metodi oli sijoittaa näytelmät venäläiseen yhteiskuntaan, johon yleisö saattoi samaistua. Vaikka Korion ei ollut Fonvizin alkuperäisteos vaan vapaa muunnelma Sidneystä, se oli hyvää harjoitusta imitoida ulkomaisia klassikoita ja samalla yhdistää venäläistä yhteiskuntaa osaksi kirjallisuuden traditiota.[5][1]

Muita Fonvizin aikaisempia tuotoksia ovat muun muassa satiirinen runo 'Kirje palvelijoilleni Šumiloville, Vankalle ja Petruskalle' (ven. Послание к словам моей Шумилову, Ваньку и Петрушке; Poslanije k slugam moim Šumilovu, Vanku i Petruške) vuodelta 1788, jossa arvostellaan ortodoksikirkon papistoa[4]; 'Kirje Yamshchikoville' ja 'Mielelleni'. Suosituin hänen varhaisimmista alkuperäisteoksistaan oli 'Kettusaarnaaja'. Fonvizin läpimurto oli ensimmäinen mestariteos Brigadir ('Prikaatinkenraali') joka valmistui vuonna 1769. Katariina II hyväksyi näytelmän ja kirjailijasta tuli suosittu vieras pietarilaisissa ylimystökodeissa. Vuonna 1783 valmistui komedia Nedorosl ('Alaikäinen').[4] Näistä varsinkin jälkimmäistä pidetään hänen merkittävimpänä teoksenaan.[12] Näytelmä kiellettiin, koska siinä arvosteltiin tyranniaa ja maaorjuutta.[4] Näytelmä julkaistiin Neuvostoliitossa vasta vuonna 1933.

Fonvizin meni naimisiin vuonna 1774 Pietarissa varakkaan kauppias Rogovikovin[5] leskeksi jääneen tyttären Jekaterina Ivanovna Hlopovan (1746-1796) kanssa.[13]

1780-luvulla hän kuului niihin liberaalin älymystön edustajiin, jotka arvostelivat kirjoituksissaan Katariina II:n toimia, vastustivat despotismia ja vaativat maaorjien inhimillistä kohtelua. He ryhmittyivät Jekaterina Daškovan perustaman Sobesednik ljubitel rossijskogo slova (ven. Собеседник любитель российского слова, "Venäläisen sanataiteen harrastajien käsikirja") -lehden ympärille.[4]

Vuonna 1783 hänestä tuli Gavrila Deržavinin ohella Venäjän akatemian jäsen ja hän osallistui aktiivisesti akatemian kuusiosaisen Slovar Akademii Rossijskoi (ven. Словарь Академии Российской, 1789–1794) sanakirjan laatimistyöhön. Fonvizin oli halvaantunut elämänsä viimeiset viisi vuotta ja liikkui keppien varassa. Terveyssyistä Fonvizin ja hänen rikas vaimonsa viettivät usein pitkiä aikoja Ranskassa, Italiassa ja Saksassa Fonvizinin viimeisinä elinvuosina 1777-1778 sekä vuonna 1784 Wienissä ja Karlsbadissa.[5] Hän osallistui aktiivisesti aatelisälymystön kirjallisuuselämään ja valmisteli koottujen teostensa julkaisua sekä omaelämäkertaansa. Hän kuoli Pietarissa 1. joulukuuta 1792.[3] Kuolemaa edeltäneenä iltana seurue oli kokoontunut Gavrila Deržavinin kotiin lukemaan Fonvizin sittemmin kadonnutta viimeistä näytelmäkäsikirjoitusta.[4] Hänet haudattiin Aleksanteri Nevskin luostarin hautausmaalle Pietariin.[5]

Saavutukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Denis Fonvizin loi uuden suunnan satiirisille näytelmille 1700-luvun Venäjällä. Aiemmin Venäjällä toteutetut näytelmät olivat suurimmaksi osaksi kopioita ranskalaisten ja muiden maiden suurten näytelmäkirjailijoiden teoksista. Dialogit, ympäristö ja tyyli eivät vastanneet venäläistä yhteiskuntaa, ja siksi näytelmät tuntuivat teennäisiltä. Fonvizin muokkasi näytelmänsä klassisten periaatteiden mukaisesti, mutta käytti venäläistä miljöötä, henkilöhahmoja ja dialogia. Näytelmillä oli suuri vaikutus Venäjän yhteiskuntaan.[3]

Aleksandr Puškin sanoi häntä "satiirin mestariksi". Fonvizin tavaramerkkejä olivat henkilökuvien terävyys ja dialogin nokkeluus. Fonvizin esikuvia olivat Denis Diderot, Pierre-Augustin de Beaumarchais sekä Antiokh Kantemirin satiirit. Hänen satiirinsa kohteena olivat maanomistajat ja erityisesti heidän sivistymättömyytensä ja despoottinen käytöksensä maaorjia ja omaa perhettään kohtaan.[4]

Suomennettu tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Rovasti Vasilin nuhdesaarna, suom. Juhani Konkka. Teoksessa Venäläinen nauru, Tajo 1964.
  • Alaikäinen, suom. 1899.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f ФОНВИ́ЗИН, Денис Иванович. Краткая литературная энциклопедия / Lyhyt kirjallisuustietosanakirja. Osa 8. 1962. М.: Советская энциклопедия / Moskova, Neuvostoliiton tietosanakirja.
  2. ↑ The Slavic and East European Journal 23/1980, Vol 24(3), s 286-287
  3. ↑ a b c Deniz Fonvizin "The Bold Master of satire" Alan Harwood Cameron B.A., University of Calgary, 1968
  4. ↑ a b c d e f g h Turoma, Sanna. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 2. Eurooppa esikuvana: 1700-luku. Katariina II:n kausi. Teatteri, näytelmäkirjallisuus, runous”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 139-142. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
  5. ↑ a b c d e f g h i j k l Borozdin, A. K.: Fonvizin, Denis Ivanovits Brockhausin ja Efronin Ensyklopedinen sanakirja: 86 osassa (82 osaa ja 4 lisäosaa). 1890-1907. Pietari.
  6. ↑ Составил К. П. М.; под ред. Вс. С. Соловьёва. / Koonnut K. P. M.; päätoim. Solovjova, S.: Денис Иванович Фонвизин / Denis Ivanovich Fonvizin, s. 3 1900. Pietari: Санкт-Петербург: издание Постоянной комиссии народных чтений / Kansanlukujen pysyvän komission painos. Arkistoitu Arkistoitu 28. syyskuuta 2020 Wayback Machinessa.
  7. ↑ Moser, Charles Arthur: Denis Fonvizin, s. 11-12. Boston: Twayne Publishers, 1979. ISBN 978-0805764024
  8. ↑ a b Petrov, Pjotr: The History of the Russian Nobility in Two Volumes. Volume 1. s. 309—310. Moskova : Sovremennik, 1991. ISBN 5-270-01515-3
  9. ↑ a b Hamburg, Gary M.: Russia's Path toward Enlightenment: Faith, Politics, and Reason, 1500-1801. New Haven: Yale University Press, 2016. ISBN 978-0300113136 https://books.google.fi/books?id=4Xo8DAAAQBAJ&pg=PT452&redir_esc=y#v=onepage&q&f=false.
  10. ↑ Grusetški-suvun vaakuna Venäjän imperiumin aatelissukujen vaakunoissa. Osa 2, 30. kesäkuuta 1798 (venäjäksi). Määritä julkaisija!
  11. ↑ Бархатная книга, Barhatnaja kniga / Venäjän aateliskalenteri XXX, s. 241. Määritä julkaisija!
  12. ↑ Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Fonvizin, Denis”, Otavan kirjallisuustieto, s. 221. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X
  13. ↑ ЦГИА СПб. ф.19. оп.111. д.76. с. 16. Метрические книги Исаакиевского собора. / TsGIA SPb. f.19. op.111. d.76. Kanssa. 16. Iisakin katedraalin kirkonkirjat. ru.wikipedia.org.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Denis_Fonvizin&oldid=21690967”