Kohteliaisuus
Kohteliaisuus on toisen ihmisen ja hänen asemansa arvostavaa huomioon ottamista vuorovaikutuksessa. Sen tavoitteena on tehdä kanssakäymisestä ristiriidatonta ja sujuvaa.[1]
Kohteliaisuus on sidoksissa kulttuuriin, kieliyhteisöön ja aikaan. Se on myös henkilökohtaista ja liittyy yksilön odotuksiin siitä, miten häntä tulisi kohdella eri tilanteissa ja kuinka hänen tulisi kohdella muita. Nämä odotukset vaihtelevat paitsi kulttuurien, myös ikäluokkien välillä. Myös erilaisissa vuorovaikutustilanteissa on omat kohteliaisuuskäytänteensä, ja jokin ilmaus voi olla kohteliaisuudeltaan sopiva yhdessä tilanteessa mutta epäsopiva toisessa.[1]
Määrittelyjä ja jaotteluja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Amerikkalaisten kielentutkijoiden Penelope Brownin ja Stephen C. Levinsonin mukaan kohteliaisuus liittyy niin sanottuun “kasvojen” käsitteeseen. Puhekumppanin “negatiivisia kasvoja” suojellaan “negatiivisella kohteliaisuudella” eli “etäkohteliaisuudella” pitämällä emotionaalista tai sosiaalista välimatkaa. Puhekumppanin “positiivisia kasvoja” sen sijaan suojellaan “positiivisella kohteliaisuudella” eli “lähikohteliaisuudella”, johon liittyy olennaisesti ystävällisyys ja muu myönteisten emootioiden ilmaiseminen. Negatiivinen kohteliaisuus on tärkeää erityisesti Kaakkois-Aasiassa ja Japanissa, ja positiivinen kohteliaisuus on tärkeää esimerkiksi Yhdysvalloissa.[2]
Suomen kielen professori Matti Larjavaara määrittelee niin sanotuksi “peruskohteliaisuudeksi” avoimen katseen, toisen puoleen kääntymisen, hymyn ja ystävällisen sanan. Epäkohteliaisuuden kokemus syntyy tällaisen minimaalisen peruskohteliaisuuden laiminlyönnistä.[2]
Larjavaara määrittelee kohteliaisuuden lajeiksi statuskohteliaisuuden, reviirikohteliaisuuden, kumppanikohteliaisuuden ja pitämiskohteliaisuuden. Statuskohteliaisuuteen liittyy toimijan ja vastapuolen etäisyys, jossa toinen on ylempi ja toinen alempi. Sitä ei nykyaikana Suomessa juurikaan ilmaista tuttujen kesken. Reviirikohteliaisuus on vastapuolen koskemattomuuden ja yksityisen alueen kunnioittamista. Siihen liittyy esimerkiksi kiertely, pidättyvyys, hienotunteisuus ja välimatkan varjelu kaikessa ilmaisussa. Kumppanikohteliaisuuteen kuuluu veljellinen tai sisarellinen tuttavallisuus. Pitämiskohteliaisuus liittyy ihmisen tarpeeseen olla pidetty, ja sitä ilmaistaan esimerkiksi kohteliaalla hymyllä.[2]
Kohteliaisuus kielessä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kielen kohteliaisuuskeinoja ovat muun muassa etikettikoodi, direktiiviset puheaktit sekä puhuttelut. Etikettikoodi sisältää joukon valinnaissuhteita, joita käyttämällä puhuja voi panostaa peruskohteliaisuuteen tai johonkin kohteliaisuustyyppiin. Direktiivisiä puheakteja ovat pyynnöt, kehotukset ja kysymykset. Puhuttelussa on valittava kuulijaan viittaava pronomini (esimerkiksi sinuttelun ja teitittelyn väliltä) tai titteli. Suomalaisessa puhuttelukulttuurissa teitittely on laajalti väistynyt, sinuttelua pidetään yleisesti kohteliaana, eikä titteleitäkään enää käytetä.[2] Teitittelyn vähenemisen ohella muukin muodollinen etätyyppinen kohteliaisuus on nykyaikana Suomessa menettänyt arvoaan, ja lähityyppinen kumppani- ja pitämiskohteliaisuus nähdään sopivaksi useimmissa tilanteissa.[2]
Kohteliaisuuden kielellisiä ilmaisukeinoja ovat etenkin tervehdykset, kiitokset ja anteeksipyynnöt, mutta kohteliaisuus liittyy myös kehotuksiin, pyyntöihin ja kysymyksiin. Käskymuotoa voi usein pehmentää esimerkiksi liitepartikkelien avulla, “tulehan”, “tulepa” tai “tulepas”. Kehotuksesta voi tehdä kohteliaan kuuloisen pyynnön esimerkiksi esittämällä se kysymys- tai konditionaalimuodossa, “tuletko” tai “tulisitko”.[1]
Muita kohteliaisuuden muotoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kohteliaisuuseleitä ovat esimerkiksi kumarrus ja niiaus.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Isosävi, Johanna: Miten tutkia kohteliaisuutta? : käsityksiä suomalaisesta ja ranskalaisesta kohteliaisuudesta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2023. ISBN 978-951-858-852-1