Kalliohyppijä
| Kalliohyppijä | |
|---|---|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Sorkkaeläimet Artiodactyla |
| Heimo: | Onttosarviset Bovidae |
| Alaheimo: | Gasellit Antilopinae |
| Suku: |
Kalliohyppijät Oreotragus[2] A. Smith, 1834 |
| Laji: | oreotragus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Oreotragus oreotragus |
|
Kalliohyppijän levinneisyys |
|
| Alalajit [3] | |
|
|
| Katso myös | |
Kalliohyppijä (Oreotragus oreotragus) on pieni afrikkalainen antilooppilaji. Nimensä mukaisesti se elää kivisillä ja kallioisilla alueilla. Levinneisyys ulottuu Etiopiasta Kapin niemimaalle.[4] Kalliohyppijä on sukunsa ainoa laji ja sen kehityslinja on saattanut erota muista onttosarvisista jo mioseenikauden alussa[5]. Tieteellinen nimi Oreotragus tulee kreikan sanoista oros ("vuori") ja tragos ("urosvuohi/pukki"), tarkoittaen "vuoripukkia". Kalliohyppijä-nimitys tulee hollannin tai afrikaansin kielen sanasta Klipspringer, joka sananmukaisesti tarkoittaa kalliohyppijää.[6] Laji liikkuu eniten varhaisaamulla ja myöhäisillalla, ja elää yleensä pareittain tai pieninä ryhminä.
Koko ja ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kalliohyppijä on pienehkö sorkkaeläin. Se on 75–115 senttimetrin pituinen ja 10–18 kilon painoinen. Säkäkorkeus on 45–60 senttiä ja hännän pituus 7–13 senttiä.[6] Naaraat ovat hieman suurempia kuin urokset.[7] Ruumis on lyhyt ja tanakkarakenteinen. Jalat ovat pitkät ja niiden päässä olevat sorkat ovat hyvin pitkät ja pystyt, ja eläin seisoo niiden tylppien kärkien varassa. Sorkat ovat reunasta kovemmat kuin sisäpinnasta, joten kalliohyppijä pystyy tukevasti seisomaan sellaisillakin kallioilla, joilla ei näytä olevan jalansijaa. Tämän lisäksi kalliohyppijät voivat harittaa sorkkansa levälleen, mikä tekee askeleista entistä varmempia sileillä ja jyrkillä rinteillä.[8]
Kalliohyppijän turkki on tuuhea ja pörröinen, karvat ovat ontot ja karvanvaihtoa tapahtuu säännöllisin väliajoin, toisin kuin sen sukulaislajeilla. Turkin pohjaväri on oliivinkeltainen ja sitä laikuttavat yleensä harmaanmustat täplät, mutta värissä on vaihtelua.[8] Vatsapuoli, korvat,[6] leuka ja huulet ovat valkoiset.[9] Korvien ulospäin näkyvän sisäpinnan luona on myös 3–4 mustaa säteittäistä juovaa.[10] Turkin väri sulautuu ympäröiviin kallioihin.[11] Kun kalliohyppijä on sairas tai sillä kuuma, se pörhistää karvojaan. Tämä saa sen näyttämään todellista kokoaan suuremmalta.[9] Pää on kolmikulmainen ja kartiomainen.[8] Kuono on lyhyt ja kiilamainen.[11] Sarvet ovat pystyt ja keskimäärin 10 sentin, enintään 16 sentin pituiset. Naaraat ovat yleensä sarvettomia,[10] mutta eräille Etiopian, Ugandan ja Tansanian kalliohyppijänaaraille kehittyy myös pienet sarvet.[9][10] Lajilla on myös suuret, tummat silmänedusrauhaset.[4] Hampaita on 32.[12]
Levinneisyys ja elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kalliohyppijää tavataan melko laajalla alueella Afrikassa. Sen levinneisyys ulottuu Koillis-Sudanista, Eritreasta, Pohjois-Somaliasta ja Etiopian ylängöltä Etelä-Afrikkaan saakka. Lännempänä se elää myös Namibiassa ja Lounais-Angolassa. Erillisiä populaatioita on myös Kongon demokraattisen tasavallan kaakkoisosissa, Keski-Afrikan tasavallassa ja Nigeriassa.[1]
Kalliohyppijä ei ole lajina uhanalainen, ja sitä tavataan lukuisilla luonnonsuojelualueilla.[1] Kukoistavia kantoja on etenkin Etiopiassa,[7] jossa vuoristoinen ympäristö tarjoaa paljon sopivia elinpaikkoja. Se on yleinen myös eteläisen Afrikan vuoristoseuduilla.[4] Nigeriassa elävä populaatio on kuitenkin uhanalainen.[7] Myös Burundista laji on mahdollisesti hävinnyt. Suuria lajiin kohdistuvia uhkia ei kuitenkaan ole. Kalliohyppijä elää myös suojelualueiden ulkopuolella sellaisilla alueilla, joilla metsästys ei ole intensiivistä. Elämällä vaikeakulkuisilla kallioilla ja rinteillä se välttyy kilpailulta karjan kanssa. Pienet, eristyneet kannat ovat kuitenkin alttiimpia metsästykselle ja kilpailulle vuohien kanssa, joten monet tällaiset kannat ovatkin hävinneet asutuilta seuduilta. Vuonna 1999 kannan kooksi arvioitiin noin 42 000 yksilöä.[1]
Kalliohyppijä elää kivisessä ja kallioisessa maastossa, jossa on runsaasti matalaa aluskasvillisuutta.[10] Niitä elää isojen yhtenäisten vuoristojen rinteillä, mutta myös tasankojen kukkulasaarekkeilla ja kalliorykelmillä[8] sekä suurten jokien kanjoneissa.[1] Elinpaikan valintaan vaikuttaa enemmän ravinnon määrä kuin saatavilla oleva suoja. Eristävän turkin ansiosta laji selviytyy hyvin vuoristossa. Kilimanjarolla sitä on tavattu 4 000 ja Merulla jopa 4 500 metrin korkeudessa.[10] Etiopian ylängöllä se on noussut 4 380 metrin korkeuteen.[1]
Elintavat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kalliohyppijät ovat aktiivisimmillaan aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Päivän kuumimman ajan ne viettävät leväten kivien varjossa.[6] Erityisesti vuoristoissa ne lämmittelevät mielellään aamuauringossa. Kalliohyppijät elävät pareittain tai joskus harvoin pieninä ryhminä, ja mukana on myös poikanen.[10] Satunnaisesti voi nähdä kahdeksan tai jopa useamman yksilön ryhmiä, jotka pelästytettyinä kuitenkin hajoavat nopeasti takaisin omiin perheryhmiinsä.[9] Yksin liikkuvat kalliohyppivät muodostavat alle 10 prosenttia kannasta, ja ovat lähes yksinomaan pariutumattomia uroksia.[7] Uroksen ja naaraan pariside on hyvin vahva ja kiinteä. Pari pysyy yhdessä yleensä siihen asti kunnes toinen kuolee. Ne viettävät suurimman osan ajastaan vain muutaman metrin etäisyydellä toisistaan. Toinen niistä tähystää ympäristöä kumppanin ruokaillessa.[9]
Kalliohyppijöiden elinpiiri on 7,5–49 hehtaaria. Alueen koko riippuu sademääristä ja on sitä pienempi mitä enemmän seudulla sataa.[10] Ne puolustavat vimmatusti reviiriään ja poistuvat sieltä vain harvoin.[6] Alueen rajat merkitään hajurauhasten eritteillä ja lantakasoilla.[7] Hajurauhasilla tehdyt merkinnät näkyvät pienissä oksissa olevina mustina, kiiltävinä helminä.[13] Urokset puolustavat reviiriään lajitovereilta esittelemällä sarviaan ja jahtaamalla tunkeilijaa. Taistellessaan ne iskevät ja puskevat päällään. Naaraat turvautumat taistelutilanteissa puremiseen.[7] Uros on naarasta selvästi valppaampi ja voi seistä jopa puoli tuntia liikahtamatta ja tarkkaillen ympäristöään. Levottomina ne päästävät yhdessä duettona pientä lelutorvea muistuttavaa ääntä.[10] Kalliohyppijät maistelevat mielellään toistensa naamarauhasista tihkuvaa, nopeasti kuivuvaa eritettä.[11] Kalliohyppijöiden vihollisia ovat suurpedot, paviaanit, sakaalit, aavikkoilvekset, leopardit ja suuret käärmeet. Vasoja uhkaavat myös suuret petolinnut.[6][14] Kalliohyppijä voi elää 15-vuotiaaksi.[6]
Ravinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kalliohyppijä saa ravintonsa etupäässä kallionhalkeamissa ja louhikoissa kivien välissä kasvavista kasveista.[4] Sen ravinto koostuu enimmäkseen pensaiden lehdistä, heinistä ja ruohoista, mutta myös silmuista, oksista, hedelmistä ja kuorista. Sadekaudella tärkeintä ravintoa ovat heinät.[14] Tarvitsemansa nesteen ne saavat syömistään mehikasveista ja kasteesta,[11] mutta myös juovat vettä tilaisuuden tullen.[7]
Lisääntyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kalliohyppijöiden lisääntymisaika vaihtelee alueittain. Esimerkiksi Etiopiassa se on kausittaista, mutta Sambiassa jatkuvaa.[7] Kosiessaan naarasta uros nuolee naaraan takapuolta ja päästää heikkoa humisevaa ääntä. Kosioyritykseen aggressiivisesti suhtautuva naaras puree urosta.[13] Naaraan kanto-aika on yli 7 kuukautta, jonka jälkeen se synnyttää kallionkolossa, tiheän kasvillisuuden joukossa tai muussa suojaisassa paikassa yhden vasan. Vasa pysyttelee näkymättömissä 2–3 kuukautta.[10] Emo käy imettämässä sitä kolme tai neljä kertaa päivässä.[9] Tämän jälkeen poikanen pysyy emon lähettyvillä ja saa siltä maitoa kaksi kertaa päivässä 7–8 minuutin ajan kerrallaan.[13] Poikanen vieroitetaan 4–5 kuukauden iässä ja sille puhkeavat sarvet 6 kuukauden iässä. Täysikasvuinen siitä tulee 11–12 kuukauden kuluttua,[10] ja vuoden vanhana se on myös sukukypsä.[6] Sarvet kasvavat täyteen mittaansa kun kalliohyppijä on 17–18 kuukauden ikäinen.[7]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f IUCN SSC Antelope Specialist Group: Oreotragus oreotragus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 27.7.2014. (englanniksi)
- ↑ Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 3. Lepakot–Perhoset, s. 1298. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01530-3
- ↑ Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Oreotragus oreotragus Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 6.10.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d Juha Valste: Saharasta etelään – Villieläinten Afrikka, s. 159. WSOY, 2001. ISBN 951-0-25821-0
- ↑ Brent Huffman: Subfamily Antilopinae Gazelles, dwarf antelopes, and relatives 2011. Ultimate Ungulate. Viitattu 7.10.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Brent Huffman: An Ultimate Ungulate Fact Sheet 22.3.2004. Ultimate Ungulate. Viitattu 28.10.2007. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i Sharon Jansa: ADW: Oreotragus oreotragus: Information 1999. University of Michigan Museum of Zoology. Viitattu 7.10.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d Lahti, S., Lahti, T. & Raasmaja, A. (toim.): ”Sorkkaeläimet”, Zoo Suuri eläinkirja 2: Nisäkkäät, s. 286. WSOY, 1978. ISBN 951-0-08247-3
- ↑ a b c d e f ARKive: Klipspringer videos, photos and facts - Oreotragus oreotragus 2007. Wildscreen. Arkistoitu 23.10.2018. Viitattu 8.10.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j Olli Marttila ja Pekka Virtanen: ”Lajisto: Nisäkkäät ja Linnut”, Kilimanjarolta Serengetiin, s. 248. Tammi, 2002. ISBN 9512642611
- ↑ a b c d Klipspringer 2008. Klipspringer. Arkistoitu 9.8.2011. Viitattu 8.10.2011. (englanniksi)
- ↑ Denise Hamerton: Oreotragus oreotragus (Klipspringer) Biodiversity explorer. Arkistoitu 20.10.2011. Viitattu 8.10.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c Richard D. Estes: The safari companion: a guide to watching African mammals, including hoofed mammals, carnivores and Primates, s. 51. Chelsea Green Publishing Company, 1999. ISBN: 0-9583223-3-3 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 8.10.2011). (englanniksi)
- ↑ a b Marttila, Olli: Suuri Savanni, s. 413. Auris, 2003. ISBN 952-99154-0-3