Kasserinesolan taistelu

Kasserinesolan taistelu
Osa Tunisian taisteluita
Sotilaita Kasserinesolassa
Päivämäärä: 19. helmikuuta – 25. helmikuuta 1943 Paikka: Kasserinesola, Tunisia Lopputulos: Saksan voitto
Osapuolet
Saksa  Italia	Yhdysvallat  Yhdistynyt kuningaskunta  Vapaa Ranska
Komentajat
Erwin Rommel	Lloyd Fredendall Kenneth Anderson
Vahvuudet
22 000 sotilasta	30 000 sotilasta
Tappiot
352 kaatunutta tai haavoittunutta 258 vangittua 34 panssarivaunua	6 054 kaatunutta tai haavoittunutta 3 700 vangittua 315 panssarivaunua 706 ajoneuvoa

Kasserinesolan taistelu oli 19. helmikuuta – 25. helmikuuta 1943 käyty toisen maailmansodan taistelu Pohjois-Afrikan rintamalla osana Tunisian taisteluita. Taistelu käytiin kenraali Erwin Rommelin komentaman Deutsches Afrikakorpsin ja kenraali Lloyd Fredendallin komentaman Yhdysvaltain II armeijakunnan välillä Kasserinesolassa, joka on noin kolme kilometriä leveä sola Atlasvuorilla Keski-Tunisiassa.

Tausta

Pääartikkeli: Operaatio Torch

Yhdysvaltalaiset ja brittiläiset joukot nousivat maihin Pohjois-Afrikassa 8. marraskuuta 1942, vain päiviä sen jälkeen, kun kenraali Bernard Montgomeryn joukot olivat murtaneet saksalaisten linjat toisessa El Alameinin taistelussa.

Vastatakseen kahden rintaman uhkaan ja turvatakseen mahdollisimman lyhyet huoltoreitit saksalaisia ja italialaisia joukkoja siirrettiin Sisiliasta valtaamaan Tunisiaa, jonka maasto soveltui hyvin puolustukseen.

Maihinnousun aikaan läntinen autiomaa oli lähes ilman puolustajia, mutta yhdysvaltalaiset yrittivät neuvotella liittymisestä liittoutuneisiin Vichyn Ranskan komentajien kanssa, eivätkä käyttäneet hyväkseen tilaisuutta sulkea Rommelin selusta ajoissa. Tunisian valloittamista yritettiin useasti ennen saksalaisten saapumista, mutta huono koordinointi ja erinomainen puolustusmaasto mahdollistivat sen, että pienet saksalais- ja italialaisjoukot onnistuivat valloitusyritysten torjumisessa.

23. tammikuuta 1943 Montgomeryn brittiläinen 8. armeija valtasi Rommelin päähuoltotukikohdan, Tripolin. Rommel oli varautunut valtaukseen ottamalla haltuun ranskalaisten puolustuslinjan, joka oli rakennettu italialaisten hyökkäyksen varalle (Mareth-linja), estääkseen liittoutuneiden pääsyn Libyasta eteläiseen Tunisiaan. Näin Atlasvuoret lännessä ja Syrtinlahti idässä muodostivat luonnolliset puolustuslinjat, joiden avulla liittoutuneiden joukkoja oli helppo pidätellä.

Faïd

Tätä suunnitelmaa horjutti ainoastaan se, että pieni joukko Yhdysvaltain sotilaita oli jo ylittänyt Atlasvuoret perustaen eteentyönnetyn tukikohdan Faïdiin vuorten itäpuolelle. Tämä asetti heidät erinomaiseen asemaan eristää Rommelin joukot pohjoisempana olevista joukoista ja katkaista hänen huoltoreittinsä, mitä saksalaiset eivät voineet sallia tapahtuvan.

Deutsches Afrikakorpsin joukot saavuttivat linjan 30. tammikuuta, jolloin Saksan 21. panssaridivisioona jyräsi ranskalaiset puolustajat. Yhdysvaltain 1. panssaridivisioona teki useita yrityksiä pysäyttää saksalaisten eteneminen, mutta kaikki kolme divisioonan taisteluosastoa huomasivat olevansa salamasodassa, sillä joka kerta yrittäessään asemiin, he joutuivat toteamaan asemat jo vallatuiksi ja kärsivät raskaita tappioita saksalaisten puolustajien vastahyökkäyksistä. Kolmen päivän kuluttua yhdysvaltalaiset joukot vetäytyivät vuorten juurelle.

Tästä hetkestä alkaen Tunisia oli saksalaisten hallinnassa ja pääsy rannikolle oli estetty. Yhdysvaltain joukot hallitsivat vielä Atlasvuorten keskellä olevaa karkeasti kolmionmuotoista aluetta, mutta tiet sieltä itään oli suljettu. Kahden viikon ajan Rommel esikuntineen harkitsi seuraavaa siirtoa. Lopulta Rommel päätti, että hän voisi parantaa huoltotilannetta ja edelleen vähentää yhdysvaltalaisista hänen sivustalleen aiheutuvaa uhkaa hyökkäämällä kohti kahta yhdysvaltalaista huoltovarikkoa, jotka sijaitsivat vähän länteen vuorten Algerian puoleisesta läntisestä haarasta. Vaikka hänellä ei ollut kiinnostusta vuorten keskellä sijaitsevia tasankoja kohtaan, nopea isku tuottaisi huoltotarvikkeita ja osaltaan sekoittaisi Yhdysvaltain suunnitelmia.

4. helmikuuta 21. panssaridivisioona aloitti hyökkäyksen kohti Sidi Bou Zidiä lännessä, noin 16 kilometriä Faïdista Atlasvuorten keskisillä tasangoilla. Yhdysvaltalaiset kärsivät taistelussa tappion samana iltana. Seuraavana päivänä Yhdysvaltalaiset yrittivät vastahyökkäystä, joka kuitenkin torjuttiin helposti. 16. helmikuuta saksalaiset jatkoivat etenemistä vallatakseen Sbeitlan.

Koska puolustukselle sopivaa maastoa ei ollut, Yhdysvaltain joukot vetäytyivät uusiin asemiin helpommin puolustettavaan Kasserinesolaan vuoriston läntisessä haarassa. Tähän mennessä yhdysvaltalaiset olivat menettäneet 2 546 miestä kadonneina, 103 panssaria, 280 ajoneuvoa, 18 kenttätykkiä, kolme panssarintorjuntatykkiä ja ilmatorjuntapatterin.

Kasserine

Rommel teki useita tiedusteluhyökkäyksiä 19. helmikuuta, joiden perusteella hän päätteli Kasserinesolan olevan paras paikka hyökkäykselle. Seuraavana päivänä hän henkilökohtaisesti johti vastamuodostetun Saksan 10. panssaridivisioonan hyökkäystä. Rommel toivoi valtaavansa huoltovarastoja sillä aikaa, kun 21. panssaridivisioona jatkaisi hyökkäystä pohjoiseen Sbiban aukosta.

Yhdysvaltalaisten puolustuslinjat murtuivat muutamassa minuutissa. Saksalaisten raskas kalusto oli ylivoimainen Yhdysvaltojen kevyille tykeille ja panssareille. Yhdysvaltojen joukoilla ei myöskään ollut juuri kokemusta panssarisodankäynnistä. Saksalaiset panssarivaunut Panzer IV ja Tiger torjuivat kaikki M3 Lee- ja Grant-panssarivaunujen hyökkäykset.

Samaan aikaan yhdysvaltalaiset komentajat pyysivät epätoivoisesti radiolla lupaa vastahyökkäykseen tai tykistökeskitykseen, mutta saivat usein etenemisluvan vasta taistelulinjan ohitettua heidät. Yhdysvaltain 1. panssaridivisioona huomasi jälleen, että heidät oltiin komennettu hyödyttömiin asemiin. Hyökkäyksen toisena päivänä kaksi sen taisteluosastoista oli tuhoutunut ja kolmas oli toimintakyvytön.

Murtauduttuaan solaan saksalaiset joukot jakaantuivat kahtia edetäkseen solasta luoteeseen johtavia teitä pitkin. Rommel pysytteli 10. panssaridivisioonan pääjoukon mukana pohjoisemmalla tiellä Thalaan, kun taas italialais-saksalainen osasto eteni eteläistä tietä kohti Haidraa. Torjuakseen eteläisen osaston 1. panssaridivisioonan, jäljellä oleva taisteluosasto B siirtyi yli 30 kilometriä 20. helmikuuta, mutta se oli kyvytön pysäyttämään saksalaisten etenemistä seuraavana päivänä.

Yhdysvaltain joukkojen taistelutahto alkoi jyrkästi laskea ja iltaan mennessä enenevissä määrin joukkoja oli vetäytynyt jättäen varusteensa kentälle. Sola oli nyt kokonaan avoin ja näytti, että Tébessan varikko olisi saksalaisten ulottuvilla. Erilliset taistelusta poisjätetyt joukot kuitenkin hidastivat puolustusyrityksillään saksalaisten etenemistä ja toisena päivänä taistelukentän puhdistaminen vihollisista oli edelleen kesken, kun panssarikärjet jatkoivat etenemistä teitä pitkin.

Tultaessa 21. päivän yöhön 10. panssaridivisioona oli Thalan kaupungin ulkopuolella, josta oli kaksi tietä Tébessaan. Jos kaupunki joutuisi saksalaisten haltuun ja divisioona päättäisi edetä eteläisempää kahdesta tiestä, Yhdysvaltain 9. divisioona pohjoisessa menettäisi huoltoyhteytensä ja 1. panssaridivisioonan taisteluosasto B olisi motissa 10. panssaridivisioonan ja sitä tukevien joukkojen välissä. Samana yönä pieniä brittiläisiä, ranskalaisia ja yhdysvaltalaisia yksiköitä vedettiin rintamalinjasta pohjoisessa ja lähetettiin vahvistuksina linjaan Thalaan. Kun taistelu seuraavana aamuna jatkui, oli puolustus hiukan vahvistunut.

Liian pitkälle edenneenä ja huollon vähäisyyden takia, Rommel päätti keskeyttää hyökkäyksen. Tähän vaikutti myös arvelu, että lähestyvä brittien 8. armeija saattaisi murtautua Mareth-linjan lävitse, jos sitä ei vahvistettaisi, joten saksalaiset irtaantuivat ja vetäytyivät itään. Yhdysvaltain massiivinen ilmahyökkäys solaan 23. helmikuuta nopeutti saksalaisten vetäytymistä ja 25. helmikuuta sola oli taas yhdysvaltalaisten hallussa.

Jälkipyykki

Taistelun jälkeen molemmat osapuolet tutkivat tuloksia. Rommel oli ylimielinen sekä yhdysvaltalaisten kalustoa että taistelukykyä kohtaan eikä pitänyt heitä uhkana. Tämä osoittautui myöhemmin virheeksi, sillä joukot kehittyivät ja sivuuttamalla heidät kykenevinä joukkoina Rommel mahdollisti yhdysvaltalaisille saavuttaa useita tärkeitä voittoja häntä vastaan vuonna 1944.

Yhdysvallat tutki taistelun tuloksia vielä tarkemmin ja käynnisti välittömästi joukkojensa uudistamisen. Komentajille annettiin lupa tehdä päätöksiä ilman luvan kysymistä ylemmistä esikunnista ja tehtiin yrityksiä mahdollistaa massiivinen tykistö- ja ilmatuki, jotka aikaisemmin olivat olleet lähes mahdottomia erilaisen komentorakenteen takia. Myös kaluston puutteisiin puututtiin ja Sherman-panssarivaunusta tehtiin standardikalustoa. Sisiliaan saavuttaessa joukot olivat jo huomattavasti vahvempia.

Välittömästi seuraavaan taisteluun Dwight D. Eisenhower päätti alistaa pääosan yhdysvaltalaisista joukoista brittikenraali Harold Alexanderin komentoon. Kun kenraali George S. Patton saapui, joukot palautettiin yhdysvaltalaiseen komentoon ja niiden suorituskyky parantui huomattavasti. Maaliskuun puolessavälissä joukot jatkoivat hyökkäysoperaatioita huomattavasti tehokkaammin ja työnsivät hitaasti saksalaisia pois niiden puolustusasemista, kunnes saksalaiset päättivät vetäytyä pohjoiseen Tunisiaan toukokuun alussa.

Lähteet

• Tippelskirch, Kurt von: Toisen maailmansodan historia osa 3. Porvoo: WSOY, 1962.

Aiheesta muualla

• Leaders & Battles Database: Kasserine Pass (englanniksi)
• Kasserine Pass Battles eKirja (englanniksi)