Kelpo Gröndahl

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kelpo Gröndahl
Gröndahl (vas.) ja Šalva Tšihladze Helsingin olympialaisissa 1952.
Gröndahl (vas.) ja Šalva Tšihladze Helsingin olympialaisissa 1952.
Kansanedustaja
20.2.1962–22.3.1970
Ryhmä/puolue SKDL
Vaalipiiri Turun läänin pohjoinen
Henkilötiedot
Syntynyt28. maaliskuuta 1920
Pori
Kuollut2. elokuuta 1994 (74 vuotta)
Pori
Ammatti satamatyömies, kalastaja, satamavalvoja
Mitalit
Maa:  Suomi
Miesten kreikkalais-roomalainen paini
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Helsinki 1952 87 kg
Hopeaa Hopeaa Lontoo 1948 87 kg
MM-kilpailut
Hopeaa Hopeaa Napoli 1953 87 kg

Kelpo Olavi Gröndahl (28. maaliskuuta 1920 Pori – 2. elokuuta 1994 Pori) oli suomalainen painin olympiavoittaja ja poliitikko. Gröndahl voitti kreikkalais-roomalaisen painin olympiakultaa 87 kg:n sarjassa vuonna 1952 Helsingin kesäolympialaisissa. Urheilu-uransa jälkeen hän toimi SKDL:n kansanedustajana vuosina 1962–1970.[1][2] Gröndahl asui koko ikänsä Porin Reposaaressa työskennellen satamatyömiehenä, kalastajana ja satamavalvojana. Reposaaren Kuntoa edustanut Gröndahl on Tapio Rautavaaran ja Marjut Roligin ohella kolmas Työväen Urheiluliiton olympiavoittaja.[3]

Urheilu-ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelpo Gröndahlin vanhemmat olivat satamatyömies Selim (Selmi) Nikolai Gröndahl (s. 1895) ja Armida Aleksandra Lindroos (1898–1978).[2] Heidän perheeseensä syntyi yhdeksän lasta. Selim harrasti painia Reposaaren Kisassa, jonka viranomaiset lakkauttivat kommunistilakien nojalla vuonna 1931. Kelpo puolestaan aloitti painiharrastuksensa Kisan seuraajaksi 1932 perustetussa Reposaaren Kunnossa, jota hän edusti koko uransa ajan. Kansallisiin kilpailuihin Gröndahl osallistui ensimmäistä kertaa vasta 1937, jonka jälkeen hän kiersi lukuisia painikisoja hyvällä menestyksellä.[4][5] Ennen sotavuosia häntä pidettiin yhtenä TUL:n lupaavimmista raskaan keskisarjan painijoista.[6]

Suorittaessaan varusmiespalvelusta 1940–1941 Gröndahl sairastui tuberkuloosiin, minkä vuoksi hänen harjoitteluunsa tuli parin vuoden tauko. Jatkosodassa Gröndahl palveli Karhumäen suunnalla, jossa hän asemasotavaiheen aikana aloitti painimisen uudelleen. Gröndahl teki läpimurron kansalliselle huipulle vuonna 1943, jolloin hän Arvo Leinosen kehotuksesta osallistui lokakuussa Vuoksenniskalla pidettyihin SM-kisoihin ja voitti raskaan keskisarjan finaalissa hallitsevan mestarin Viljo Lindqvistin. SM-painien jälkeen Gröndahl valittiin Suomen painimaajoukkueeseen, joka kohtasi Ruotsin Tukholmassa järjestetyssä maaottelussa.[4][5][7] Vuonna 1944 hän voitti kenttäarmeijan mestaruuden Karhumäen kisoissa.[8] Kotiuduttuaan Gröndahl kärsi joulukuussa 1944 SM-painien finaalissa yllätystappion Samuli Mäkelälle. Vuoden 1945 SM-kisoista Gröndahl jäi pois sairastelun vuoksi, mutta palasi jälleen mestariksi 1946.[7]

TUL:n ja SVUL:n urheilijat eivät poliittisista syistä kilpailleet toisiaan vastaan lähes 20 vuoteen, kunnes 1930-luvun lopulla liitot ryhtyivät neuvottelemaan eri lajien yhteistyöstä. Lähentyminen oli mahdollistanut yhteiset kilpailut jo sotavuosina, ja 1947 solmitun yhteistyösopimuksen myötä TUL:n painijat pääsivät ensimmäistä kertaa myös kansainvälisiin arvokilpailuihin.[7] Gröndahlin teki arvokisadebyyttinsä vuoden 1947 EM-kisoissa Prahassa häviten molemmat ottelunsa. Lontoon kesäolympialaisissa 1948 Gröndahl selvisi loppuotteluun, mutta kärsi tappion Ruotsin Karl-Erik Nilssonille tuomariäänin 3–0. Gröndahl hallitsi kamppailua, mutta menetti voiton, kun Nilsson teki ottelun ainoan heittoyrityksen. Suomalaisten mielestä kyseessä oli tuomarivirhe.[4][5]

SVUL:n irtisanottua yhteistoimintasopimuksen lokakuussa 1949, TUL:n edustajat eivät päässeet maaliskuussa 1950 Tukholmassa pidettyihin MM-kisoihin. Gröndahlille tilanne oli karvas pettymys, sillä hän oli harjoitellut hyvin ja kertoi olevansa elämänsä kunnossa. Uuden sopimuksen myötä TUL:n urheilijat olivat kaksi vuotta myöhemmin mukana Helsingin olympialaisissa, joissa Gröndahl oli suomalaisten suurin painin mitalitoivo. Maaliskuussa 1952 neljä kisoihin tähtäävää TUL:n painijaa osallistui harjoitusleirille Pajulahden urheiluopistolla, mutta Gröndahl ei ollut mukana. Liiton sosialidemokraattinen johto ei järjestänyt kommunisteja edustaneelle Gröndahlille taloudellista tukea, minkä johdosta hänen oli leirin sijasta jatkettava päivätöitään satamassa. Gröndahl jätti väliin myös Suomen Painiliiton viimeistelyleirin, ja hioi olympiakuntoaan töidensä ohessa.[7] Vuonna 1972 antamassaan radiohaastattelussa Gröndahl syytti Painiliiton johtoa ja erityisesti puheenjohtaja Arvo Himbergiä painostuksesta, jolla pyrittiin estämään TUL:n painijoiden valinta kisoihin.[9]

Painiturnauksen käynnistyttyä Gröndahl eteni helposti välierään, jossa hän kukisti Lontoon finaalivastustajansa Karl-Erik Nilssonin. Loppuottelussa Gröndahl sai vastaansa Neuvostoliiton Šalva Tšihladzen, joka hävisi tuomariäänin 2–1.[4] Gröndahlin mukaan tasainen mittelö ratkesi hänen voitokseen, koska tuomaristossa oli kaksi isäntämaan urheilijaa suosinutta länsimaiden edustajaa. Gröndahl ei osallistunut presidentti J. K. Paasikiven kultamitalisteille tarjoamalle illalliselle, vaan matkusti kotiinsa Reposaareen. Joidenkin väitteiden mukaan tilaisuus ei kiinnostanut häntä, mutta syyksi on myös kerrottu, ettei kutsu saapunut perille.[2][10] Kisojen jälkeen sosialidemokraatit jatkoivat Gröndahlin hyljeksintää, sillä esimerkiksi TUL-lehti ei juurikaan kirjoittanut olympiavoittajasta. Suomen Sosialidemokraatti puolestaan järjesti vuoden 1952 talvi- ja kesäkisojen kultamitalisteista yleisöäänestyksen, jonka voittajasta kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen teki rintakuvan. Gröndahl sai eniten ääniä, mutta kilpailutoimikunnan päätöksellä malliksi tuli toiseksi eniten ääniä saanut Veikko Hakulinen, joka ei edes ollut TUL:n urheilija. Gröndahl nimettiin kuitenkin TUL:n vuoden urheilijaksi, ja Urheilutoimittajien liitto valitsi hänet vuoden parhaaksi painijaksi sekä neljänneksi parhaaksi urheilijaksi.[7]

Gröndahl oli ennen Helsingin kisoja päättänyt lopettaa painiuransa, mikäli voittaisi olympiakultaa, mutta pyörsi päätöksensä ja jatkoi uraansa.[7] Vuonna 1953 Gröndahl eteni Napolin MM-kisojen finaaliin, jonka hän hävisi Neuvostoliiton August Englasille kaikin tuomariäänin.[4] Samana syksynä Gröndahl osallistui Bukarestin kansainvälisen Nuorisofestivaalin painikisoihin vastoin TUL:n johdon määräystä, ja sai muiden Romaniaan matkanneiden urheilijoiden tavoin määräaikaisen kilpailukiellon.[2] Matkan johdosta hänet erotettiin myös työpaikastaan.[11] Yhteistoimintasopimuksen jälleen katkettua vuoden 1955 MM-paineihin valittujen neljän TUL:n edustajan olisi kisoihin päästäkseen pitänyt siirtyä väliaikaisesti Suomen Painiliiton alaisiin seuroihin. Gröndahl ja sosialidemokraatteihin lukeutunut Taisto Kangasniemi kieltäytyivät ja jäivät näin sivuun kisoista.[7] Myöhemmin samana vuonna Gröndahl voitti viimeisen Suomen mestaruutensa, ja päätti kilpauransa 1956 Melbournen olympialaisten karsintoihin.[4] Hän saavutti urallaan yhteensä 15 SM-kultaa sekä 17 TUL:n mestaruutta vuosina 1943–1956.[12][13] 1990-luvun alussa Gröndahl lahjoitti mitali- ja palkintokokoelmansa Satakunnan museolle.[10]

Saavutuksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kelpo Gröndahlin muistolaatta Reposaaressa.
  • kreikkalais-roomalaisen painin olympiakultaa 1952
  • kreikkalais-roomalaisen painin olympiahopeaa 1948
  • kreikkalais-roomalaisen painin MM-hopeaa 1953
  • kreikkalais-roomalaisen painin SM-kultaa 1943, 1946–1955
  • vapaapainin SM-kultaa 1948–1950, 1952
  • kreikkalais-roomalaisen painin TUL:n mestaruus 1944–1953, 1955–1956
  • vapaapainin TUL:n mestaruus 1949–1952, 1954

Politiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gröndahl kiinnostui politiikasta jo nuorena isänsä vaikutuksesta.[5] Selim Gröndahl oli sisällissodan aikana Reposaaren punakaartin jäsen, joka sai toiminnastaan kolmen vuoden vankeustuomion paikallisen suojeluskunnan vaatiessa jopa kuolemanrangaistusta.[14] Myöhemmin 1920-luvulla Selim oli mukana kunnallispolitiikassa.[15] Kun kommunistien toiminta laillistettiin jatkosodan jälkeen, Kelpo Gröndahl liittyi SKP:n Reposaaren osastoon, jonka puheenjohtajaksi hänet valittiin 1948. Samana vuonna Gröndahl valittiin myös Porin kaupunginvaltuustoon SKDL:n edustajana.[4][5]

Kansanedustajaksi Gröndahl nousi vuonna 1962. Hän uusi paikkansa eduskunnassa 1966, mutta putosi SKP:n hajaannuksen myötä vuoden 1970 vaaleissa.[4][5] Gröndahlista liikkuvat tarinat väittävät, ettei hän olisi pitänyt eduskunnassa yhtään puhetta, mutta valtiopäiväasiakirjojen mukaan Gröndahl käytti yhdeksän puheenvuoroa.[16][17] Presidentin valitsijamiehenä Gröndahl oli vuosina 1956, 1962 ja 1968.[1] Kansanedustajakautensa jälkeen hän oli vielä Porin kaupunginhallituksen jäsen 1971–1984.[18]

Gröndahl työskenteli isänsä ja isoisänsä tavoin kalastajana sekä satamatyömiehenä Reposaaren satamassa. Vuonna 1953 hän sai viran Porin sataman satamavalvojana hoitaen sitä vuoteen 1980 saakka.[2] Vuonna 1982 Gröndahlille myönnettiin Suomen liikuntakulttuurin ja urheilun kultainen ansioristi,[19] ja 1993 hän sai kunnallisneuvoksen arvonimen.[20] Kelpo Gröndahl kuoli 74-vuotiaana elokuussa 1994. Hänet on haudattu Reposaaren hautausmaalle.[21]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gröndahlin puoliso oli Anja Sylvia Nieminen (1925–2017), jonka kanssa hän avioitui 1945. Heillä oli neljä lasta.[2]

Muistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2008 osa Reposaaren satamapuistoa nimettiin Gröndahlin mukaan Kelponpuistoksi ja samassa yhteydessä paljastettiin Olavi Karihaaran suunnittelema muistolaatta. Tilaisuuden juhlapuhujana oli kanslianeuvos Kosti Rasinperä, ja Reposaari-yhdistyksen lahjoittaman laatan paljastivat olympiavoittajat Juha Mieto ja Kaarlo Kangasniemi.[22]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Kelpo Gröndahl Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 4.12.2007.
  2. ↑ a b c d e f Kanerva, Juha: Gröndahl, Kelpo (1920–1994) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 15.9.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 9.8.2011.
  3. ↑ Kokkonen, Jouko: ”Työväen Urheiluliitto päätti ryhtyä voimaperäiseen työhön” Liikunta & Tiede. 24.1.2019. Liikuntatieteellinen Seura. Viitattu 25.6.2020.
  4. ↑ a b c d e f g h Polsa, Pertti: ”Kelpo Gröndahl – painin suuri taktikko”, Kultaa, kunniaa, kyyneleitä 3 : suomalainen olympiakirja. Turku: Pohjanlahden kustannus, 1980. ISBN 951-95416-5-9
  5. ↑ a b c d e f Hautala, Pasi: ”Reposaaren vahva kalastaja”, Kilpakenttien sankarit 2. Helsinki: Tammi, 1993. ISBN 951-30890-3-7
  6. ↑ Kelpo Gröndahl. Helsingin Sanomat, 7.8.1948, s. 7. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 25.6.2020.
  7. ↑ a b c d e f g Viita, Ossi: TUL:n paini suomalaisessa painikentässä 1939–1979. (Verkkokirja) Helsinki: Suomen Työväen Urheiluliitto, 2009. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  8. ↑ Hentilä, Seppo: Suomen työläisurheilun historia I : Työväen Urheiluliitto 1919–1944, s. 516, 519. Hämeenlinna: Karisto, 1982. ISBN 951-23200-9-6
  9. ↑ Tiilikainen, Pekka (toim.): Kultapainija Kelpo Gröndahl (24.8.1972) (audio) 18.7.2011. Yle Areena. Viitattu 25.6.2020.
  10. ↑ a b Majasaari, Reijo: Kelpo Gröndahl (vain tilaajille) HS muistot. 2.8.1994. Helsingin Sanomat. Viitattu 15.8.2011.
  11. ↑ Ripatti, Matti: Arkinen dokumentti tavoittaa menneen ajan painisalien hengen. Helsingin Sanomat, 4.7.1992, s. B21. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 25.6.2020.
  12. ↑ SM-mitalistit Suomen Painiliitto. Viitattu 16.1.2018.
  13. ↑ Gröndahl, Kelpo Olavi TUL:n painijaosto. Viitattu 25.6.2020.
  14. ↑ Gröndahl, Selim Nikolai – Valtiorikosylioikeuden akti (14131) Valtiorikosylioikeus. 30.8.1918. Kansallisarkisto. Arkistoitu 27.6.2020. Viitattu 25.6.2020.
  15. ↑ Kaupungin johto- ja lautakunnat. Satakunnan Kansa, 9.12.1925, nro 283, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 25.6.2020.
  16. ↑ Kanerva, Juha: Olympiavoittaja maksoi poliittisesta aktiivisuudesta kovan hinnan – sai potkut ja joutui hätäaputöihin Ilta-Sanomat. 28.3.2020. Viitattu 28.3.2020.
  17. ↑ Digitoidut valtiopäiväasiakirjat 1907−2000 Eduskunta. Viitattu 25.6.2020.
  18. ↑ Viita, Ossi: ”Työväen Urheiluliiton painijoiden poliittisuus vaati kinaustrikoita”, Työväentutkimus Vuosikirja 2009, s. 19. Tampere: Työväenperinne – Arbetartradition, 2009. ISSN 0784-1272 Teoksen verkkoversio (PDF).
  19. ↑ Virtanen, Aarni ; Roiko-Jokela, Heikki: Gröndahl, Kelpo (1920–1994) Urheiluvaikuttajat-verkkojulkaisu. 20.12.2017. Suomen urheiluhistoriallinen seura. Viitattu 25.6.2020.
  20. ↑ Myönnetyt arvonimet 1993–24.5.2013 (PDF) (s. 28) 2013. Pohjalainen. Viitattu 25.6.2020.
  21. ↑ Teronen, Arto ; Vuolle, Jouko: Kiveen hakatut: Kelpo Gröndahl (audio) 23.12.2014. Yle Areena. Viitattu 25.6.2020.
  22. ↑ Matikainen, Asta: Olympiavoittaja Kelpo Gröndahlille muistolaatta Reposaaren nimikkopuistoon 4.7.2008. Rakentaja.fi. Arkistoitu 29.6.2020. Viitattu 25.6.2020.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansandemokraattien kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kelpo_Gröndahl&oldid=22066603”