Historiamaalaus

Robert Wilhelm Ekman, *Keisari Aleksanteri II julistaa vuoden 1863 säätyvaltiopäivät avatuiksi*, 1865.

Historiamaalaus tarkoittaa maalausta, jossa aiheena voi olla historialliseksi määritelty tapahtuma, kohtaus tai taistelu. Historiamaalaukset saattoivat tarkoittaa Raamatusta, antiikin Kreikan taruista ja mytologioista saatuja aiheita, mutta ne saattoivat myös kuvata aitoja tapahtumia, henkilöitä historiasta, pyhimyksiä, sotasankareita ja hallitsijoita. Historiamaalaus kehittyi omaksi maalaustaiteen lajiksi renessanssin aikana ja säilyi valokuvauksen ja television aikakaudelle asti.

Historia ja myytit

Kautta aikojen taiteessa on kuvattu historian tapahtumia. Historiamaalaus kehittyi Egyptin ja Mesopotamian taiteessa, joissa kuvattiin maalausten ja reliefien avulla taisteluvoittoja. Keskiajalla historia oli osa yliluonnollista pelastushistoriaa, jossa yksilöllä ei ollut kovinkaan suurta merkitystä. Niinpä todelliset historialliset tapahtumat sekoittuivat Raamatun tapahtumiin, pyhimyslegendoihin ja myytteihin.

Renessanssin taiteessakin historia-aiheet upotettiin usein raamatullisiin aiheisiin, eikä oikealla ajoituksella tai aidoilla tapahtumapaikoilla ollut suurtakaan merkitystä. Vastauskonpuhdistuksen aikana 1600-luvulla alkoi kukoistaa akateeminen historiamaalaus, jota Euroopan taideakatemioiden opetuksessa korostettiin. Historiamaalauksesta tuli yli kahden sadan vuoden ajaksi grand genre, maalaustaiteen genreistä suurin ja merkittävin. Poussin mytologisoi, kun taas Velázquez tutki autenttisia tapahtumaympäristöjä ja käytti eläviä malleja maalauksissaan. Euroopan taideakatemioissa ohjenuoraksi tuli Rubensin maalausperiaate, jossa historiallisia aiheita mytologisoitiin sekä historiallisissa että uskonnollisissa maalauksissa. Ranskan vallankumouksen vaikutuksesta käsitys antiikin Kreikasta muuttui kirjallisesta ja mytologisesta poliittiseksi. Historiallinen todenmukaisuus alkoi syrjäyttää antiikin asusteet esimerkiksi Benjamin Westin Kenraali Wolfen kuolemassa (1771), mikä herätti aluksi keskustelua ja kohua.

Suuria tunteita ja isänmaallisuutta

Historian tutkimuksen kehittyminen 1800-luvulla toi yhä tarkempaa dokumentaarisuutta ja uutta, joskus teatraalista draamaa historiamaalauksiin. Romantiikan maalaustaide vuosisadan alussa suhtautui historia-aiheisiin tunteellisesti, kuten Goyan Toukokuun kolmas 1808 (1814). Nationalismi suosi myös takautuvia historiallisia aiheita, kuten keskiaikaa ja barokkia. Vuosisadan lopulla esiintyivät isänmaallinen ja konservatiivinen historiamaalaus sekä radikaalit realistiset, suuriin yhteiskunnallisiin ongelmiin pureutuvat aiheet, kuten Ilja Repinin Volgan lautturit (1870–1873).

Kansallisromantiikan aikana suomalaisia taiteilijoita yritettiin rohkaista historiamaalauksen harjoittamiseen. Kansallisen kulttuurin ohjelma tarvitsi kipeästi sankareita ja tarinoita, mutta Suomessa ei muun muassa Fredrik Cygnaeuksen toiveista ja ohjeista huolimatta kehittynyt suurta historiamaalauksen linjaa, vaikka monet aihetta toki kokeilivat. Syynä oli se, että taidemaalarit ja kriitikot alkoivat kapinoida Ranskan akatemian sääntöjä vastaan, myös historiamaalauksen asettamista ensisijalle.

Vuosisadan lopulla realismi ja modernismin uudet tuulet veivät voiton ihanteellisesta ja akateemisesta historian kuvittamisesta. Realistit ja impressionistit pyrkivät tarttumaan jokapäiväiseen elämään sellaisena kuin silmä sen näki ja hetken kuvauksena.

Jäykänvirallista ja radikaalia

Historiamaalausta on ilmeisesti aina käytetty myös propagandatarkoituksiin. Ainakin konservatiiviset sankarilliset eli herooiset historialliset maalaukset olivat vallanpitäjien suosiossa Saksan kolmannen valtakunnan taiteessa, eikä mahtipontinen, jäykän virallinen, pedanttinen paatos ollut vierasta sosialististen maiden sosialistisessa realismissakaan. Historiamaalauksen radikaalin tradition taas voi nähdä myös esimerkiksi Meksikon muralistien, Diego Riveran ja José Clemente Orozcon suurissa seinämaalausprojekteissa.

Historiamaalauksen tarve vähentyi, kun valokuvauskamera, elokuva ja televisio ottivat haltuunsa sen aseman maailman tapahtumien kuvittajana. Nykyaika tuli myös taiteeseen ja vain harvat nykyaikaiset maalaukset, kuten Picasson Guernica (1937), ylsivät suurten historiamaalausten seuraan.