Idänkauppa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Idänkauppa on Suomessa käytetty termi kaupankäynnistä Venäjän ja Neuvostoliiton kanssa. Varsinkin sotienjälkeisen ajan bilateraalikauppaa Neuvostoliiton kanssa sanotaan idänkaupaksi, mutta termillä viitataan myös autonomian ajan kauppasuhteisiin ja jopa sitä edeltäneeseen Ruotsin vallan aikaiseen kauppaan.[1] Autonomian ajan alussa Venäjä oli Suomen tärkein vientimarkkina, kunnes Iso-Britannia ohitti sen 1800-luvun jälkipuoliskolla.[2]

Suomen itsenäistyttyä kaupankäynti Neuvostoliittoon oli aluksi pientä, koska Neuvostoliiton välit ulkomaailmaan olivat huonot ja maa pyrki omavaraisuuteen.[2] Suomen maksettavaksi koituneet sotakorvaukset muuttivat tilanteen täysin, ja niistä alkoi varsinaiseksi idänkaupaksi kutsuttu laajamittainen Suomen ja Neuvostoliiton välinen talousyhteistyö.[3] Idänkauppa perustui vuodesta 1950 alkaen viisivuotisiin runkosopimuksiin. Kyseessä oli tavaranvaihto, jonka laatu ja kiintiöt sovittiin pöytäkirjalla.[4] Kaupalla oli huomattava vaikutus Suomen talouskasvuun ja kansalaisten vaurastumiseen.[3] Vuonna 1964 Neuvostoliiton osuus Suomen kokonaistuonnista oli 14,3 % ja kokonaisviennistä 15,9 %. Vuonna 1966 Suomen ja Neuvostoliiton välisen tavaravaihdon arvo oli 1,5 miljardia markkaa.[5] Vuonna 1977 Suomi ja Neuvostoliitto solmivat 15-vuotisen yhteistyösopimuksen. Keskinäisen kaupan laajentamista hankaloitti se, että Suomen oli vaikea löytää Neuvostoliitosta sopivia tuontituotteita.[6]

Idänkaupalla oli laaja poliittinen ulottuvuus Suomessa. Neuvostoliiton ulkopoliittisiin intresseihin mukautumista saatettiin pitää talouden kannalta hyödyllisenä, ja asiantuntemus idänkaupan alalla toimi keinona edistää poliittista uraa.[7] Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välinen talouskomissio perustettiin vuonna 1967. Se oli maailman ensimmäisiä sosialistisen ja kapitalistisen maan välisiä yhteistyöelimiä, ja sen johdossa oli puheenjohtajat kummastakin maasta. Neuvostoliiton aloitteesta puheenjohtajina oli aina poliittisesti merkittäviä henkilöitä, kuten Nikolai Patolitšev, Vladimir Kamentsev, Ahti Karjalainen ja Kalevi Sorsa.[7]

Presidentti Urho Kekkosella ja hänen suhteillaan Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon oli merkittävä rooli idänkaupassa.[8] Joskus idänkaupan käsitteeseen on luettu myös muiden sosialististen maiden ja SEV-maiden kanssa käyty kauppa.[7][9]

Vientituotteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arktisten merialueiden jäänmurtaja Kiev, joka luovutettiin neuvostoliittolaiselle tilaajalleen 7. joulukuuta 1965, oli sarjansa kolmas ja viimeinen. Se oli pääpiirteissään sisaralustensa Moskovan ja Leningradin kaltainen.[5]

Koneet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovassa allekirjoitettiin 9. helmikuuta 1966 sopimus suuren selluloosatehtaan koneiden toimittamisesta Neuvostoliittoon Bratskin teollisuusalueelle. Toimituksen arvo oli yli 100 miljoonaa markkaa.[5]

Vaatteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen vaatetusteollisuus oli yksi idänkaupasta hyötyneistä toimialoista, joskin sen osuus koko clearing-kaupasta oli vain viitisen prosenttia[9]. Alan kasvava palkkataso alkoi 1970-luvulla olla länsiviennin este, mutta Neuvostoliittoon kyettiin tekemään pitkiä tuotesarjoja. Esimerkiksi kuopiolainen Turo teki suurimman yksittäisen kauppansa vuonna 1975, kun Neuvostoliittoon tilattiin 40 000 päällystakkia. Vastikkeeksi ei aina saatu rahaa, vaan neuvostoliittolaista tavaraa. Kun OTK myi Neuvostoliittoon 1960-luvulla pari tuhatta miesten pukua, maksuna saatiin arbuuseja, mandariineja, sinkkiämpäreitä, kitaroita, pianoja, huopatossuja ja lakanakankaita. Tiklas myi 1960-luvun alussa Neuvostoliittoon sata tuhatta miesten nailonpaitaa, joiden vastineeksi oli sovittu sementtiä, mutta saatiinkin valtava erä froteepyyhe- ja lakanakangasta. Fredrikson sai turkislakkiensa vastineeksi itämaisia mattoja. Vuonna 1984 olisi Suomessa pitänyt ommella miljoona miesten pukua paksusta neuvostoliittolaisesta kankaasta, mutta lopulta maan oma osto-organisaatio hylkäsi huonolaatuisen kankaan ja kauppa peruuntui. Parempia kangasmateriaaleja saatiin esimerkiksi Neuvostoliiton leiriin kuuluneesta Unkarista, ja niistä sitten ommeltiin vaatteita Suomessa. Idänkauppaan oli tosin kehitetty vaatimus kotimaisuusasteesta, jota valvoi lisenssivirasto: vaatetoimitusten arvosta vain viidennes sai olla peräisin Suomen ulkopuolelta.[10]

Tuontituotteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Moskvitš 412 oli pieni perheauto, jota valmistettiin vuosina 1967–1976.

Suomen ja Neuvostoliiton kauppapoliittisten sopimusten perusteella tuontiautoista 60 prosenttia oli vuosina 1953–1957 lähtöisin itäryhmän maista. 1960-luvun alussa itäautoja Suomeen tuoduista henkilöautoista oli 40 prosenttia. Yksi suosituimmista merkeistä oli neuvostoliittolainen Moskvitš.[11]

Öljy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Öljykriisi nosti neuvostoliittolaisen raakaöljyn hintaa ja kohotti 1970-luvun jälkipuolella neuvostotuonnin osuuden joksikin aikaa 20 prosenttiin koko öljyntuonnista. 1970-luvun lopulla raakaöljyn osuus idäntuonnin arvosta nousi yli 70 prosenttiin, ja 1980-luvun alussa tuonti Neuvostoliitosta koostui lähes 80-prosenttisesti erilaisista öljytuotteista.[11]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Miettulan sahan museo (Arkistoitu – Internet Archive) etelasavonmuseot.fi.
  2. ↑ a b Erkki Liikanen: Suomen ja Venäjän taloussuhteista 1865–2015 (Arkistoitu – Internet Archive) Päämajan kesäsymposium, Mikkeli 8.7.2015. Viitattu 21.3.2016
  3. ↑ a b Jyrki Koulumies: Kaikki ajoi Ladalla Yle. Viitattu 21.3.2016
  4. ↑ Idänkaupan runkosopimukset - Suomi kylmässä sodassa coldwar.fi.
  5. ↑ a b c Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 17, 19, 28, 199. Otava, 1966.
  6. ↑ Bjøl, Erling: Kansojen historia. Osa 23. Rikas länsi, s. 423. WSOY, 1985. ISBN 951-0-09751-9
  7. ↑ a b c Saara Anneli Matala: Idänkaupan loppu – Suomen ja Neuvostoliiton välinen erityinen kauppasuhde ja Suomen kauppapolitiikan odotushorisontti sen purkautuessa 1988–1991 Pro gradu, 2011, Helsingin yliopisto, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos. (pdf)
  8. ↑ Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 155-170. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1
  9. ↑ a b "Ladoja ja öljyä kiitos, ei ruplia." Idänkaupan asiantuntijan tohtori Kari Ketolan haastattelu ohjelmassa Virtasen taloushistoria. Haastattelijana Juha Virtanen. Yle Radio 1 21.4.2022. Jakso Yle Areenassa.
  10. ↑ Lehtinen, Lasse: ”Nailonpaidoilla sementtiä”, Lappalainen, Piippa – Almay, Mirja: Kansakunnan vaatettajat, s. 202–203 . Helsinki: WSOY, 1996. ISBN 951-0-20864-7
  11. ↑ a b Meinander, Henrik: Tasavallan tiellä, s. 360-361, 374. Schildts Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-50-1055-1

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hukkinen, Juhana: Suomen vientimenestys Neuvostoliiton markkinoilla 1970–1986. Helsinki: Suomen Pankin tutkimusosasto, 1990. ISBN 951-686-254-3 Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Keskinen, Tuomas: Idänkauppa 1944–1987. Kauppalehti, 1987. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  • Koulumies, Jyrki: Kaikki ajoi Ladalla: idänkaupan lyhyt oppimäärä. Helsinki: Siltala, 2016. ISBN 978-952-234-340-6

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Idänkauppa&oldid=22780674”