Italian toinen vapaussota
| Italian toinen vapaussota | |||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Italian yhdistymistä | |||||||||||
San Martinon taistelua kuvaava maalaus
| |||||||||||
| |||||||||||
| Osapuolet | |||||||||||
| Komentajat | |||||||||||
|
|
| ||||||||||
| Vahvuudet | |||||||||||
|
n. 180 000 sotilasta (n. 120 000 ranskalaista, n. 50 000 italialaista) |
n. 198 000 sotilasta | ||||||||||
| Tappiot | |||||||||||
|
n. 7 031 kaatunutta, n. 2 396 kadonnutta, 17 054 haavoittunutta |
12 568 kaatunutta | ||||||||||
Italian toinen vapaussota oli 26. huhtikuuta – 12. heinäkuuta 1859 Sardinian kuningaskunnan ja Ranskan liiton Itävallan keisarikuntaa vastaan käyty sota. Sota oli tärkeä osa tapahtumakierrettä, joka johti Italian yhdistymiseen.[1] Ensimmäinen sota (1848–49) epäonnistui, mutta vuonna 1859 alkanut sota onnistui ja aloitti Italian yhdistymisen.
Itävalta hävisi sodan. Häviöstä tuli kallis, koska se pienensi Itävallan valtaa Euroopassa. Sardinia ja Ranska taas hyötyivät sodasta. Sardinia yhdisti Italian kahdessa vuodessa yhdeksi valtioksi (paitsi Kirkkovaltio), ja Ranska sai sen pitkään menettämät alueet, Nizzan kreivikunnan ja Savoijin herttuakunnan.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1800-luvulle mennessä Italia oli jaettu useisiin valtioihin yli tuhannen vuoden ajan. Ranskalaiset, itävaltalaiset ja espanjalaiset suvut hallitsivat maita eri aikoina, ja Ranskan vallankumoussotien alkaessa itävaltalaiset hallitsivat Lombardiaa ja Toscanaa, kun taas Bourbon-suvun haarat hallitsivat Parmassa, Modenassa ja Napolissa. Paavi hallitsi Kirkkovaltiota, suurinta osaa Keski-Italiasta. Sardiniaa hallitsi Savoijin suku Sardinian kuningaskuntana.
Napoleonin lopullisen tappion jälkeen sotaa edeltävä status quo palautettiin melkein täysin. Bourbonit palasivat Napoliin, Savoijit Sardiniaan ja Habsburgit Lombardiaan. Paavin Kirkkovaltio palautettiin. Venetsian itsenäisyyttä, jonka Napoleon oli lopettanut, ei palautettu ja Venetsiasta tuli osa Habsburgien Lombardiaa. [2]
Sardinialaiset tunnustivat tappionsa Italian ensimmäisessä vapaussodassa jälkeen tarvitsevansa liittolaisia. Tämä johti pääministeri Cavourin yrityksiin luoda suhteita muihin euroopan maihin, osittain osallistumalla Krimin sotaan. Krimin sodan jälkeisessä Pariisin rauhassa Cavour yritti kiinnittää huomiota Italian yhdistymispyrkimyksiin. Ranskan keisarin Napoleon III:n ja Cavourin väliset yksityiset neuvottelut rauhansopimuksen jälkeen osoittivat Napoleonin todennäköisimpänä ehdokkaana auttamaan Sardiniaan, vaikka hän oli edelleen sitoutumaton.
14. tammikuuta 1858 Felice Orsini, italialainen, johti salamurhayritystä keisaria vastaan. Salamurhayritys toi laajaa näkyvyyttä Italian nationalismiä kohtaan ja vaikutti syvästi itse keisariin, joka nyt oli päättänyt auttaa sardiniaa Itävaltaa vastaan. Plombièresissa 21. heinäkuuta 1858 pidetyn salaisen kokouksen jälkeen Napoleon III ja Cavour allekirjoittivat 28. tammikuuta 1859 salaisen liittouman Itävaltaa vastaan.
Plombièresin sopimus loi perustan tulevalle sodalle. Cavour ja Napoleon sopivat puolustusliitosta - jos Cavour voisi huijata itävaltalaiset hyökkäämään Sardinian kimppuun, Napoleon tulisi hänen avukseen, eikä pysähtyisi ennen kuin itävaltalaiset oli karkotettu Lombardiasta ja Venetiasta. Vastineeksi Sardinia antaisi Ranskalle Savoijin herttuakunnan ja Nizzan kreivikunnan. Vaikka nämä alueet olivat Savoijin kuningashuoneen alkuperäinen koti, ne olivat suurelta osin ranskankielisiä. Sardinia saisi myös Modenan ja Parman herttuakunnat. Napolin kuningaskunta pysyisi koskemattomana. Italian keskustassa Napoleon ehdotti uuden Keski-Italian kuningaskunnan muodostamista, johon kuuluisivat Toscana ja Romagna. Paaville jäisi Umbria, Marche ja Roomaa ympäröivä alue. Valmistelut jatkuivat vuoden 1859 alussa prinssi Napoléon Joseph Charles Paul Bonaparten ja Victor Emmanuel II:n tyttären Maria Clotilden avioliiton varjolla. Samaan aikaan ranskalaiset upseerit vierailivat Sardiniassa ja maat alkoivat suunnitella sotaa.
Cavour provosoi Itävallan useilla sotilasoperaatioilla lähellä rajaa. Sardinia mobilisoi armeijansa 9. maaliskuuta 1859. Itävalta mobilisoi 9. huhtikuuta 1859 ja esitti 23. huhtikuuta uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin Sardinian armeijan täydellistä demobilisointia. Kun sitä ei huomioitu, Itävalta aloitti sodan Sardiniaa vastaan 26. huhtikuuta. Ensimmäiset ranskalaiset joukot saapuivat Sardinia alueelle, ja Ranska julisti sodan Itävallalle 3. toukokuuta.
Sotatoimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itävallan armeijaa Italiassa komensi kreivi Ferencz Gyulay. Hän ja hänen henkilökuntansa ymmärsivät, että heidän paras toivonsa voitosta oli nopea eteneminen kohti Torinoa, mikä saattaisi pakottaa Victor Emmanuelin antautumaan. Ranskalaiset suunnittelivat hyödyntävänsä Ranskan ja Sardinian rautatieverkostoa ja höyrylaivoja siirtääkseen koko armeijansa rintamalle vain kymmenessä päivässä. Joukot lähtivät Pariisista ja Lyonista Marseilleen ja Touloniin. Sitten he matkasivat Genovaan ja siirtyisivät Alessandriaan tai Torinoon.
Epäselvistä syistä itävaltalaiset eivät käyttäneet hyväkseen mahdollisuuttaan saada varhainen voitto, ja he ylittivät Ticinon ja hyökkäsivät Sardiniaan vasta 29. huhtikuuta, kolme päivää sodanjulistuksen jälkeen. Tähän päivämäärään mennessä 30 000 ranskalaista sotilasta oli jo saapunut Genovaan, ja lisää oli lähestymässä Alppien yli. Toukokuun alussa itävaltalaiset aloittivat vihdoin hitaan etenemisen. Itävallan VIII armeijakunta eteni Po-joen eteläpuolelle, missä se olisi voinut uhata Genovasta tulevaa tärkeää rautatietä, mutta heidät vedettiin pois aiheuttamatta vahinkoa. II, III, V ja VII armeijakunnat etenivät kohti Valenzaa ja Casalea. Yksi VII armeijakunnan prikaati uhkasi liittoutuneita vasemmalle Vercellissä.
Toukokuun ensimmäisen viikon lopussa Itävaltalaiset alkoivat vihdoin siirtyä luoteeseen uhkaamaan Torinoa. Viktor Emanuel halusi käyttää marsalkka Canrobertin IV armeijakuntaa puolustamaan Torinoa, mutta Canrobert vakuutti kuninkaan, että tehokkain tapa puolustaa pääkaupunkia olisi keskittyä kauemmas kaakkoon, Alessandriaan. Se oli liikaa Gyulaille, ja 9.-10. toukokuuta hän peruutti etenemisen ja käski miehiään vetäytymään takaisin itään. 12. toukokuuta Napoleon III saapui Genovaan ottaakseen henkilökohtaisen armeijan komennon. Itävallan nopean voiton vaara oli ohi.
Gyulai erosi tehtävästään epäonnistumisien jälkeen. Hänen tilalle tuli keisari Frans Joosef, joka suunnitteli puolustavansa Mincio-joen takana olevaa hyvin linnoitettua Itävallan aluetta. Sardinia ja Ranskan armeija oli vallannut Milanon ja marssinut hitaasti itään. Huolimatta aikaisemmista tappioistaan itävaltalaiset eivät uskoneet, että heidät olisi voinut voittaa, ja Frans Joosef päätti siirtää armeijansa länteen yrittääkseen taistella ja ansaita voiton, joka palauttaisi Lombardian hänen valtansa alle. Samaan aikaan liittolaiset valmistautuivat siirtymään itään. Liittoutuneiden eteneminen alkoi 22. kesäkuuta, kun taas itävaltalaisten eteneminen 23. kesäkuuta. Tuloksena oli odottamaton kohtaamistaistelu. Solferinon taistelu (24. kesäkuuta 1859) oli suurin Euroopan suurvaltojen taistelu sitten Napoleonin sotien päättymisen, ja siihen osallistui noin neljännesmiljoonaa miestä. Ranskalaisten sotilaiden sotataidot, tällä kertaa hyvien komentajien avustuksella, johti liittoutuneiden voittoon, kun taas Napoleon III:lla tai Frans Joosefilla ei ollut suurta vaikutusta taisteluun. Itävaltalaiset pelastuivat vakavalta tappiolta, ja he pystyivät vetäytymään linnoituksiinsa.
Solferinon taistelu ei ollut ratkaiseva voitto. Liittoutuneet valmistautuivat piirittämään Mantovaa, kun taas itävaltalaiset olivat suoriutuneet riittävän hyvin olettaakseen, että hyökkäys Mantovan, Peschieran ja Veronan linnoituksiin olisi erittäin kallista. Taistelut päättyivät osittain siksi, että Napoleon III tajusi, että kaikki yritykset valloittaa Venetsia pidentäisivät sodan siihen pisteeseen, jossa muut voimat ja erityisesti saksalaiset voisivat puuttua asiaan, ja osittain siksi, että hän oli kauhuissaan Solferinon kaatumismäärästä. Frans Joosef oli myös halukas harkitsemaan sodan lopettamista tietoisena siitä, että hänen asemansa aktiivisena armeijan ylipäällikkönä tarkoitti, että hänen oma arvovaltansa oli vaakalaudalla.
Ensimmäiset alustavat rauhanehdotukset tehtiin heinäkuun ensimmäisinä päivinä, ja 6. heinäkuuta Napoleonin avustajat matkusti Veronaan, jossa he tapasivat Frans Josefin ja välitti aselepopyynnön. Tulitauosta sovittiin 8. heinäkuuta ja 11. heinäkuuta, kun keisarit tapasivat Villafrancassa. He pääsivät yhteisymmärrykseen, jossa Lombardia luovutettiin Ranskalle, joka saattoi sitten siirtää sen Sardinialle. Itävaltalaiset hyväksyivät myös Parman menetyksen. Itävaltalaiset säilyttäisivät Venetsian huolimatta Napoleon III:n aikaisemmasta sopimuksesta olla lopettamatta sotaa ennen kuin alue on Piemonten käsissä. [3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ The Second War of Italian Unification 1859–61 Bloomsbury Collections. Viitattu 19.7.2022. (englanniksi)
- ↑ The restoration period Encyclopædia Britannica. Viitattu 19.7.2022. (englanniksi)
- ↑ Second War of Italian Independence, 1859-61 History of War. Viitattu 19.7.2022. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Italian toinen vapaussota Wikimedia Commonsissa