Ivan Bunin

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ivan Bunin
Ivan Aleksejevitš Bunin
Ivan Aleksejevitš Bunin
Henkilötiedot
Syntynyt22. lokakuuta 1870 (J: 10. lokakuuta)
Voronež, Venäjän keisarikunta
Kuollut8. marraskuuta 1953 (83 vuotta)
Pariisi, Ranska
Ammatti kirjailija
Kirjailija
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Palkinnot

Nobelin kirjallisuuspalkinto 1933

Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Ivan Aleksejevitš Bunin (ven. Ива́н Алексе́евич Бу́нин, 22. lokakuuta (J: 10. lokakuuta) 1870 Voronež – 8. marraskuuta 1953 Pariisi) oli venäläinen kirjailija, jolle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto ensimmäisenä venäläisenä vuonna 1933.[1]

Hän asui Ranskassa vuodesta 1920.[2] Hänen runojensa ja kertomustensa monipolvista ja monimuotoista rakennetta verrataan pitsiin, kutsutaan joskus "Buninin brokadiksi" ja pidetään yhtenä venäjän kielen rikkaimmista.[3][4]lähde?

Suku ja koulutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bunin syntyi perheensä maatilalla Voronežissa Keski-Venäjällä.[5] Buninin perhe oli 1400-luvulta peräisin olevaa aatelista maanomistaja-teollisuussukua, jonka vaakuna tunnetaan 1790-luvun lopulta. Hän oli sukua kirjailija Anna Buninalle ja Vasili Žuhovskille, ja tästä kirjailija itse oli erittäin ylpeä.[5]

Suku köyhtyi, sillä isoisä Dmitri Semjonovitš Bunin ja isä maanomistaja Aleksei Nikolajevitš Bunin (1827–1906), olivat ajautuneet vararikon partaalle pelivelkojensa vuoksi.[6] Hänen äitinsä oli Ljudmila Aleksandrovna Žubarova (1835–1910). Perheeseen syntyi vuodesta 1857 lähtien yhdeksän lasta, joista viisi eli aikuisiksi asti, joista Ivan oli nuorin poika.[7] Äitinsä mukaan: "Vanja on ollut erilainen muista lapsistani syntymähetkestään lähtien ... kenelläkään muulla ei ollut hänen kaltaistaan sielua."[8]

Buninin perhe muutti maalta kaupunkiin vuokra-asuntoon vuonna 1867 antaakseen lukiokoulutuksen vanhimmille pojilleen Julille (1857–1921) ja Jevgenille (s. 1858). Kirjailijan mukaan hänen lapsuudenmuistonsa liittyivät Puškinin runoihin, joita lukivat kotona ääneen sekä vanhemmat että veljet. Äiti oli rakastava kasvattaja ja tutustutti pojan kansanperinteeseen.[7] Neljän vuoden vanhana Bunin muutti vanhempiensa kanssa perheen Butyrkin maatilalle Jeletsin alueelle. Kotiopettajansa, Moskovan yliopiston opiskelija Nikolai Osipovits Romaskovin ansiosta poika innostui lukemisesta. Kotiopetukseen kuului myös kieliä, erityisesti latina ja piirtäminen. Ivan oli erityisen innokas tekemään maalauksia. Ensimmäisiä Buninin itsenäisesti lukemia kirjoja olivat Homeroksen Odysseia ja englantilaisen runouden kokoelma.[7]

Bunin meni poikalukioon kymmenvuotiaana läpäistyään pääsykokeen Jeletsissä vuonna 1881. Hän ei palannut enää joulomalta kouluun perheen maksuvaikeuksien vuoksi, joten hänet erotettiin vuonna 1886. Vanhin veli Julius oli poliisien valvonnassa, karkotettuna kotitilalle Ozerkissa narodnik-aktivismista yliopistossa ja opetti häntä kotona keskittyen humanistisiin aineisiin.[7] Veli innosti Ivania lukemaan klassisia venäläisiä kirjailijoita ja kannusti häntä kirjoittamaan.[9] Koulussa matematiikka oli ollut Buninille vaikeinta: vanhemmalle veljelleen osoittamassaan kirjeessä hän mainitsi, että tämän aineen koe oli hänelle "kauhein".[7]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varvara Paštšenkoa (1870–1918), joka työskenteli Orlovski Vestnikissä oikolukijana, tutkijat ovat kutsuneet kirjailijan ensimmäiseksi "naimattomaksi" vaimoksi. Paštšenko valmistui Jeletsin tyttölukiosta ja opiskeli venäjän kielen lisäopintoja. Kirjeessään veljelleen Ivan sanoi, että ensitapaamisella Varvara joka oli "pitkä ja erittäin kauniipiirteinen, pince-nez silmälasit nenällä" - vaikutti hänestä erittäin ylimieliseltä ja itselliseltä tytöltä; myöhemmin hän luonnehti tätä älykkääksi ja mielenkiintoiseksi keskustelijaksi.[10] Varvaran isä ei hyväksynyt Ivania vävykseen. Buninin perheen taloudellinen tilanne oli epävarma: Ivanin vanhemmat erosivat, myivät Butyrkin maatilan ja siirsivät Ozerkin maatilan vanhemmalle veljelle Jevgenille. Buninin sisaren Marian mukaan vanhemmat "istuivat joskus täysin ilman leipää". Ivan kirjoitti veljelleen Juliukselle, että hän ajatteli jatkuvasti rahaa: "Minulla ei ole penniäkään, ansaita rahaa, kirjoittaa jotain - en voi, en halua."[10]

Varvara Paštšenko (1870-1918), 1892

Vuonna 1892 Ivan Bunin muutti Pultavaan, missä hän sai Juliuksen avustuksella työpaikan lääninhallituksen tilasto-osastolta. Pian sinne saapui myös Varvara. Yritys perustaa perhe uudessa paikassa epäonnistui: Bunin käytti paljon aikaa tapaamisiin populististen piirien edustajien kanssa, kommunikoi tolstoilaisten kanssa ja matkusteli. Marraskuussa 1894 Paštšenko lähti Poltavasta jättäen viestin: "Lähden, Vanja, älä muista minua pahalla."[7] Ivan Aleksejevitš otti eron rakkaastaan niin raskaasti, että vanhemmat veljet pelkäsivät hänen henkensä puolesta. Palattuaan Jeletsiin Varvaran kotiin Buninille ilmoitettiin ettei kukaan tiennyt hänen osoitettaan. Paštšenkosta tuli kirjailija ja näyttelijä Arseni Bibikovin vaimo ja hän kuoli vuonna 1918 tuberkuloosiin. Tutkijoiden mukaan suhde Varvaraan on ikuistettu Buninin omaelämäkertoihin, erityisesti romaaniin Arsenjevin elämä.[10]

Ensimmäinen avioliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oleskellessaan Odessassa kesällä 1898 Bunin tutustui kreikkalaiseen emigranttiin, Nikolai Petrovitš Tsakniin, sanomalehti Luzhnoje Obozrenije kustantajaan ja päätoimittajaan. Bunin vieraili päivittäin Tsaknin datšalla lehteä toimittaessaan. Tsaknin 18-vuotiaan tyttären Anna Nikolajeva Tsaknin (1879–1963) kanssa syntyi yllättäen romanssi. Buninin omaksi yllätykseksi avioliitto solmittiin jo syyskuussa 1898. Vuoteen 1899 mennessä Bunin ja hänen vaimonsa olivat jo vieraantuneet toisistaan ja he muuttivat lopullisesti erilleen vuonna 1900. Anna Nikolajeva synnytti heidän poikansa Nikolain elokuussa 1900. Bunin näki hyvin vähän poikaansa, sillä lapsi asui äitinsä luona ja poika kuoli 1905 tulirokon ja tuhkarokon aiheuttamiin sydänkomplikaatioihin.[11][12]

Ivan Bunin ja Vera Muromtseva, 1910-luku

Toinen avioliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1906 lähtien Buninin elämässä alkoi uusi vaihe suhteessa Moskovan yliopiston kemian opiskelija Vera Nikolajevna Muromtsevaan (1881–1961), joka oli Moskovan kaupunginvaltuuston jäsenen Nikolai Muromtsevin tytär. Jekaterina Lopatina oli alun perin esitellyt heidät toisilleen joitakin vuosia aikaisemmin, mutta heidän kohtaamisensa kirjailija Boris Zaitsevin talossa 1906 johti nopeasti intensiiviseen suhteeseen. Muromtsevin perheessä oli levottomuutta Buninin siviilisäädystä ja hänen asemastaan ​​kirjailijana, mutta sopivaisuussääntöjä uhmattiin, ja pariskunta ei vain alkanut asua yhdessä, vaan lähti Venäjältä huhtikuussa 1907 pitkälle Lähi-idän kiertomatkalle.[12] Koska Anna Tsakni ei antanut Buninille avioeroa, kirjailija ei voinut virallistaa suhdettaan Muromtsevaan. He menivät naimisiin lähdettyään Venäjältä vuonna 1922.[13][10]

Buninin kotielämä sotien välisenä aikana oli varsin epätavallista. 1920-luvun puolivälistä lähtien Buninit jakoivat kesähuvilansa Villa Jeannetten Grassessa Ranskassa monien vieraiden kanssa, mukaan lukien useita uraansa aloittelevia nuoria kirjailijoita. Eräs heistä, runoilija Galina Kuznetsova (1900–1976), joka oli tullut käymään Ranskassa aviomiehensä kanssa, asui Buninien kanssa vuodesta 1927 ja hänellä oli pitkäaikainen suhde Buninin kanssa. Suhde päättyi dramaattisesti 1930-luvun puolivälissä, kun Kuznetsova jätti Buninin oopperalaulaja Margarita 'Margo' Stepunin vuoksi, joka oli Buninin ystävän, kirjailija ja kriitikko Fjodor Stepunin sisar. Kaiken lisäksi pitkäaikainen talossa asunut vieras Leonid Zurov (1902–1971) oli salaa rakastunut Veraan. Vaikka ilmapiiri Buninin taloudessa näinä vuosina oli ymmärrettävästi usein hyvin jännittynyt, Vera Nikolajevna sopeutui miehensä suhteisiin ja hyväksyi Kuznetsovan ja myöhemmin myös Margarita Stepunin ystävikseen. Kuznetsova ja Stepunin palasivat asumaan Buninien luo pitkiksi ajoiksi toisen maailmansodan puoliväliin asti.[12]

Kirjallinen ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bunin aloitti runojen kirjoittamisen jo lukiossa ja ensimmäiset runokokeilunsa hän teki 15-vuotiaana. Ivan oli 17-vuotias, kun hän helmikuussa 1887 julkaisi ensimmäisen runonsa kuolleen runoilijaihanteensa Semjon Nadsonin haudasta (ven. Над могилой С. Я. Надсона) pietarilaisessa Rodina (ven. Родина) -kirjallisuuslehdessä. Toinen runo 'Kyläkerjäläinen' (ven. Деревенский нищий) julkaistiin toukokuussa. Myöhemmin kirjailija muisteli: "En koskaan unohda sitä aamua, jolloin menin hakemaan lehden numeroa postista Ozerkiin, poimin kasteisia kieloja metsistä ja luin työni yhä uudelleen."[7]

Ivan Bunin ja hänen veljensä Julius (Juli) (1857-1921) 1890-luvun alussa

Tammikuussa 1889 Orlovski Vestnik -lehden kustantaja Nadežda Semjonova tarjosi Buninille apulaistoimittajan paikkaa lehdessään. Ennen kuin suostui tai kieltäytyi, Ivan päätti neuvotella veljensä Juliuksen kanssa, joka lähti Ozerkista ja muutti Harkovaan. Harkovassa Bunin asettui veljensä luo, joka auttoi häntä löytämään yksinkertaisen työn semstvo-neuvostossa. Saatuaan palkkansa Bunin lähti Krimille, vieraili Jaltalla ja Sevastopolissa.[14]

Ivan Buninin debyyttirunokirja "Runot. 1887–1891" julkaistiin vuonna 1891 Orjolissa. Jotkut hänen aiemmin paikallislehdissä julkaistuista artikkeleistan, esseistään ja novelleistaan alkoivat ilmestyä pietarilaisissa aikakauslehdissä.[8]

Bunin matkusteli vuonna 1894 ympäri Ukrainaa. "Se oli aikaa, jolloin rakastuin Malorossijaan (Vähä-Venäjä), sen kyliin ja aroihin, tapasin innokkaasti sen ihmisiä ja kuuntelin ukrainalaisia ​​lauluja, tämän maan sielua", hän kirjoitti myöhemmin. Vuonna 1895 Bunin vieraili Venäjän pääkaupungissa Pietarissa ensimmäistä kertaa. Siellä hän tapasi narodnikit Nikolai Mihailovskin ja Sergei Krivenkon, Anton Tšehovin, Aleksandr Ertelin sekä runoilijat Konstantin Balmontin ja Valeri Brjusovin. Bunin alkoi käydä kirjeenvaihtoa Anton Tšehovin kanssa vuonna 1896, ja vuonna 1899 hän ystävystyi Maksim Gorkin ja Leo Tolstoin kanssa.[12]

Kirjallisuusryhmä Sredan jäsenet: ylärivi vas.: Stepan Skitalets, Fjodor Šaljapin, Jevgeni Tšhirikov; alarivi vas: Maksim Gorki, Leonid Andrejev, Ivan Bunin, Nikolai Telešov.

1900-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buninin menestys ja maine kirjailijana kasvoivat edelleen uuden vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tšehov meni niin pitkälle, että ennusti hänelle tulevaisuutta suurena kirjailijana. Listopad-niminen runokokoelma sai suuren suosion, kun se julkaistiin vuonna 1901, ja peräti viisi osaa Buninin teoksia ilmestyi Maksim Gorkin Znanije-kustantamon suojeluksessa vuosina 1902–1909. Venäjän akatemia myönsi hänelle Puškin-palkinnon vuonna 1903 Listopadista ja Henry Wadsforth Longfellow'n Laulu Hiawathasta käännöksestä vuodelta 1898. Tämä kunnianosoitus myönnettiin uudelleen vuonna 1909, runokokoelmasta "Runot 1903–1906" ja käännöksistä Lordi Byronin Cainista ja Longfellow'n Kultaisesta legendasta ja samana vuonna hänet valittiin Akatemian jäseneksi.[12]

Talvella 1899–1900 hän alkoi osallistua Sreda ('keskiviikko') kirjallisuusryhmän toimintaan Moskovassa ja solmi ystävyyssuhteen muun muassa Nikolai Telešovin kanssa. Nuori kirjailija hankki mainetta venäläisen klassisen kirjallisuuden realististen perinteiden tinkimättömänä puolestapuhujana. "Bunin teki kaikkien olon epämukavaksi. Hänellä oli ankara ja terävä silmä oikealle taiteelle, hän tunsi sanan voiman ja oli täynnä vihaa kaikenlaisia taiteellisia ylilyöntejä kohtaan", Boris Zaitsev muisteli myöhemmin.[15]

Kirjallinen läpimurto tapahtui teoksen Derevnja (ven. Деревня, Kylä) ilmestyttyä vuonna 1909-1910, jossa näkyy Buninille tyypillinen impressionismi ja katkelmallisuus. Buninin tapaa kuvata maaseudun elämän ankeutta ja näköalattomuuta on verrattu Tšehoviin. Suhodol (ven. Суходол, 'Kuiva laakso') -pienoisromaania (1911) on pidetty yhtenä Buninin parhaista teoksista. Siinäkään ei ole selkää juonta, vaan teos koostuu katkelmista jotka välittävät kuvan maalaisaatelistoon kuuluva perheen kolmen sukupolven rappioon johtavasta tiestä. Aineistoa teokseen kirjailija ammensi oman sukunsa tarinasta.[16]

Matkat ulkomaille

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1907 Bunin matkusti vaimonsa kanssa Turkkiin ja Palestiinaan, jotka inspiroivat monia uusia runoja ja tarinan "Roza Ierikhona (ven. Роза Иерихона), 'Jerikon ruusu'", 1917. Seuraavina vuosina pariskunta matkusti laajasti ulkomaille, mukaan lukien useita vierailuja Caprin saarella Italiassa vuosina 1909-1914, jolloin he tulivat tutuksi Gorkin kanssa ja tapasivat myös Leonid Andrejevin, Fjodor Šaljapinin ja monia muita saarella vierailevia venäläisiä.[12] Caprin matkojen inspiroima on tarina Herra San Franciscosta (ven. Господин из Сан-Франциско, Gospodin iz San-Frantsisko, 1915, suom. 1969), joka kertoo tarinan rikkaasta amerikkalaisesta, joka kuolee sydänkohtaukseen lomamatkallaan Caprilla ja jonka ruumis palaa samalla laivalla, jolla hän tuli saarelle.[16]

Erityisen tärkeä oli Buninin ja Muromtsevan matka Egyptiin ja Ceyloniin talvella 1910–1911, mikä inspiroi ​​tarinoita "Bratia, (ven. Братья) 'Veljekset'", 1914 ja "Gorod Tsarya Tsarei, (ven. Город Царя Царей) 'Kuninkaiden kuninkaan kaupunki", 1924. Venäjällä pariskunta vietti aikaansa pääasiassa Moskovassa ja Glotovossa Buninin-suvun maatilalla.[12]

Ivan Bunin 1890-luvun lopulla

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Bunin matkusteli vaimonsa kanssa Ceylonilla, Palestiinassa, Egyptissä ja Turkissa. Talvet 1912–1914 hän asui Caprilla kirjailija Maksim Gorkin luona. Hän lähti Moskovasta vallankumouksen aikana vuonna 1917 Odessaan. Odessasta hän lähti vuonna 1919 ranskalaisella laivalla Ranskaan Grasseen. Hänen päiväkirjansa Kirotut päivät (ven. Окаянные дни, Okayánnije Dni) vuosilta 1918–1920 julkaistiin Pariisissa vuosina 1925–1926 Vozrozhdenije-sanomalehdessä ja kirjailijan kootuissa teoksissa vuonna 1936, joissa hän kuvaa aristokraattisesta taustastaan nousevaa inhoa bolševikkihallintoa kohtaan.[17][18]

Muutto ulkomaille

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallankumouksen jälkeen Bunin muutti pois Venäjältä ja asettui Pariisiin. Hänen myöhemmässä tuotannossaan nostalginen suhde venäläiseen maaseutuun vie voiton elämän raadollisuuden kuvaukselta. Toinen vahvistuva piirre Buninin tuotannossa on eroottisen rakkauden ja kuoleman kytkeytyminen toisiinsa, esimerkiksi kertomuksissa Mitjan rakkaus (ven. Митина любовь, Mitina ljubov, 1924, suom. 1969) ja Auringonpistos (ven. Солнечный удаp, Solnetšnyi udar, 1925, suom. 1969). Omaelämäkerrallinen romaani Arsenjevin elämä (ven. Жизнь Аpсеньева, Žižn Arsenjeva) ilmestyi vuosina 1930-1939 (suom. 1984) ja sen näkökulmana on lähimenneisyyteen on sekä kirjailijan henkilökohtainen kokemus että laajempi historiallinen tarkastelutapa. Tällä teoksella oli suuri merkitys, kun Bunin palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1933.[16]

Bunin oli ensimmäinen venäläinen, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hän matkusti Tukholmaan hakemaan palkintoa natsi-Saksan kautta, ja kerrotaan, että Gestapo pidätti hänet Berliinissä, syytti jalokivien kehonsisäisestä salakuljetuksesta ja pani hänet juomaan pullollisen risiiniöljyä.[9]

Vladimir Nabokov vertasi vuonna 1929 Buninin runoutta Aleksandr Blokiin ja arvosti hänen käännöstään Longfellow'n runoelmasta Laulu Hiawathasta. [19]

Toisen maailmansodan aikana hän vastusti natseja ja piilotteli miehityksen aikana juutalaisia ja venäläisiä pakolaisia huvilassaan Grassessa Etelä-Ranskassa. Elämänsä loppupuolella hän kiinnostui uudesta neuvostokirjallisuudesta varsinkin Aleksandr Tvardovskista ja Konstantin Paustovskista ja jopa elätteli ajatusta synnyinmaahansa palaamisesta. Hän piti hyvänä vuonna 1946 tehtyä päätöstä antaa Neuvostoliiton kansalaisuus emigranttikirjailijoille, mutta hän riitautui asian vuoksi Boris Zaitsevin ja pitkäaikaisen ystävänsä Maria Tsetlinan kanssa. Hänen vuonna 1950 julkaistut Neuvostoliiton kulttuurielämää kritisoivat muistelmansa Muistelmat. Sirpin ja vasaran alla. (ven. Воспоминания. Под серпом и молотом, Vospominanija. Pod serpom i molotom.) kuitenkin tekivät tästä lopullisesti mahdotonta.[20][12]

Bunin kuoli Pariisissa sydänkohtaukseen, ja hänen kirjansa Anton Tšehovista jäi kesken. Ivan Bunin haudattiin Pariisin ulkopuolelle Sainte-Geneviève-des-Bois’n venäläiselle hautausmaalle Sainte-Geneviève-des-Boisiin.[12]

Perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buninin kirjan O Chekhove (ven. О Чеховe, 'Tšehovista') Anton Tšehovista viimeistelivät hänen vaimonsa Vera Muromtsova ja Leonid Zurov ja se julkaistiin New Yorkissa vuonna 1955 nimellä About Chekhov: The Unfinished Symphony.[17] Vera Muromtsova kirjoitti myöhemmin myös muistelmat nimeltä 'Buninin elämä'.

Bunin rehabilitoitiin synnyinmaassaan vasta Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1956, kun hänen teoksiensa julkaiseminen sallittiin Neuvostoliitossa. Kootut teokset julkaistiin vuonna 1965.[21] Päiväkirja 'Kirotut päivät' vuosista 1918-1920 oli julkaisukiellossa vuoteen 1989 asti ja vuodesta 1991 lähtien siitä on otettu 15 painosta.[22]

Suomennettuja teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kertomuksia
  • Antologiassa: Ivan Bunin: Valitut kertomukset. Suomentanut ja toimittanut Juhani Konkka. Helsinki: WSOY, 1969. ISBN 951-23-1907-1 Sisältää kertomukset: Kartanossa; Maailman ääriin; Antonovkaomenat; Kultainen maaperä; Pieni romanssi; Viimeinen tapaaminen; Valtatien varrella; Elämän malja; Herra San Franciscosta; Rakkauden opas; Tsangin unet; Muinoin; Mitjan rakkaus; Virsut; Auringonpistos; Kornetti Jelaginin tapaus; Suopea osallistuminen; Puiston pimeät käytävät; Muusa; Rusja; Pariisissa; Natali; Suuren paaston ensimmäinen maanantai; Kolme ruplaa; Toinen pannullinen; Yömajassa.
  • Antologiassa: Slaavilaisen kirjallisuuden kultainen kirja, toim. V. K. Trast, WSOY 1936 Sisältää:
    • Malmi
    • Kuzjma Krasov: (katkelma romaanista Kylä)
  • Tšangin unet, kertomus, suom. Eila Salminen, myös antologiassa Koiramaisia juttuja. (Kertomukset valinnut Ritva Mäkelä.) Suomentanut Eila Salminen ym.. Hämeenlinna: Karisto, 1980. ISBN 951-23-1639-0
  • Maailman ääriin, kertomus. Antologiassa Eri kirjailijain kertoelmia, Helsinki: Emil Vainio 1908
  • Syksyllä, kertomus. Suom. Esa Adrian. Antologiassa Kaikkien aikojen rakkaus, Helsinki: Tammi 1963
  • Sanfranciskolainen herra, kertomus. Antologiassa Neljäs Hyvää yötä, toim. V. Hämeen-Anttila, Hämeenlinna: Arvi A. Karisto 1937
  • Sanfranciscolainen herra, kertomus. Antologiassa Nobel-kirjailijat: maailmankirjallisuuden mestarit. 2, Helsinki: Otava: Valitut palat 1977 ISBN 951-1-04345-5
Suomennettu runo
  • Äiti, suom. Yrjö Jylhä, antologioissa Yrjö Jylhä: Runon pursi: maailmankirjallisuuden kertovaa runoutta, Helsinki: WSOY 1934 (3. p. WSOY 1980) ja Veri ja kulta: Yrjö Jylhän suomentamaa maailmanlyriikkaa, Otava 1954

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ The Nobel Prize in Literature 1933 (elämäkerta, julkaisuluettelo ja palkinnon myöntämispuhe) The Official Web Site of the Nobel Foundation. (englanniksi)
  2. ↑ Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Bunin, Ivan”, Otavan kirjallisuustieto, s. 118. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X
  3. ↑ W.Whitman Books: Ivan Alekseyevich Bunin wwhitmanbooks.com.
  4. ↑ Wiejak, Marta: Introducing Russia's Remarkable Nobel Prize Winners in Literature Culture Trip. 5. joulukuuta 2017.
  5. ↑ a b The Nobel Prize in Literature 1933, Ivan Bunin Facts The Nobel Foundation.
  6. ↑ Stepanyan, E. V. "Иван Бунин". bunin.niv.ru. web.archive.org.
  7. ↑ a b c d e f g Составитель: Морозов, С. Н. / Koonnut: Morozov, S. N.: Летопись жизни и творчества И. А. Бунина / Kronikka I. A. Buninin elämästä ja työstä. Osa 1. ИМЛИ РАН / IMLI RAN, Moskova, 2011. ISBN 978-5-9208-0395-5
  8. ↑ a b Ivan Aleksejevits Bunin" (venäjäksi). bunin.niv.ru. web.archive.org.
  9. ↑ a b Petri Liukkonen, Ivan Bunin. Authors' Calendar. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d Бабореко, А. К. / Baboreko, A. K.: И. А. Бунин. Материалы для биографии (с 1870 по 1917). / I. A. Bunin. Aineistoa elämäkertaan (1870-1917). Художественная литература / Kaunokirjallisuus, Moskova, 1967.
  11. ↑ Odessa Love Story: Ivan Bunin and Anna Tsakni. The Odessa Journal, 5. joulukuuta 2021. Artikkelin verkkoversio.
  12. ↑ a b c d e f g h i Heywood, Anthony J.: "Ivan Alekseyevich Bunin". University of Leeds, © 2003-2007 Rulib.NET. https://web.archive.org/web/20071221211237/http://www.buninivan.org.ru/md-ar-author-282/.
  13. ↑ Составители Б. В. Аверин, Д. Риникер, К. В. Степанов / Koonneet B. V. Averin, D. Riniker, K. V. Stepanov.: И. А. Бунин: pro et contra / I. A. Bunin: pro et contra. СПб.: РХГИ / Pietari: RKhGI, 2001. ISBN 5-88812-138-X
  14. ↑ Михайлов О. Н. / Mihailov O. N.: И. А. Бунин. Жизнь и творчество: Литературно-критический очерк. / I. A. Bunin. Elämä ja työ: Kirjallisuuskriittinen essee. Тула: Приокское книжное издательство / Prioksky-kirjankustantaja, Tula, 1987.
  15. ↑ Commentary from The Complete Collected Works of Ivan Bunin, Vol 9, s. 553-569. Määritä julkaisija!
  16. ↑ a b c Ekonen, Kirsti. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 370-371. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450
  17. ↑ a b Bunin, I. A.: Окаянные дни. Примечания / Kirotut päivät. Kommentaareja. bunin.niv.ru, s. 3. Määritä julkaisija! https://web.archive.org/web/20121112095706/http://bunin.niv.ru/bunin/bio/okayannye-dni-3.htm.
  18. ↑ Bunin, Ivan: Cursed Days: A Diary of Revolution, s. x-xii. Ivan R. Dee Publisher, 1998. ISBN 978-1-56663-186-0
  19. ↑ Shrayer, Maxim D.: Vladimir Nabokov and Ivan Bunin: A Reconstruction. Russian Literature XLIII. North-Holland, s. 344-345. Elsevier Science BV, 1998.
  20. ↑ ВИНОКУР (Висконсин), Надежда / VINOKUR (Wisconsin), Nadezda: "Один из тех, которым нет покоя" / "Yksi niistä, joilla ei ole lepoa" www.vestnik.com. 2003.
  21. ↑ "Bunin, Ivan Alekseyevich". universalium.academic.ru. universalium.en-academic.com.
  22. ↑ Rose, Linda P.: "Revolutionary Days: Still Cursed?". H-Net Reviews, 1998. H-net. Humanities & Social Sciences Online. https://www.h-net.org/reviews/showrev.php?id=2418.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ivan_Bunin&oldid=22494272”