Ottokar I Přemysl

Ottokar I Přemysl, Böömin kuningas, yksityiskohta Thüringenin Landgrafen psalttarista

Ottokar Přemysl (n. 1155 – 15. joulukuuta 1230 Praha, Böömin kuningaskunta) oli Böömin kuningas vuosina 1198–1230.

Suku

Hän oli Böömin ruhtinas Venceslaus II:n (n. 1110 – 18. tammikuuta 1174), joka oli vuosina 1158–1773 Böömin kuningas ja Thüringenin maakreivitär Judithin (n. 1135 – n. 1210) vanhempi poika ja Přemyslidien sukua.

Hänellä oli kaksi nuorempaa sisarusta: Vladislaus III (n. 1160 – 1222), Böömin herttua 1197, Määrin rajakreivi 1197–1222 ja Richeza (k. 1182), joka avioitui Mödlingin herttua Henkin kanssa, Itävallan herttua Henrik II:n pojan kanssa. Ottokarin aikana Böömin kuninkuudesta tuli perinnöllinen. Hänen varhaisvuosiaan leimasi kaikkialla maassa vallinnut anarkia.

Ottokar I:n sinetti

Ottokar I:n hauta Pyhän Vituksen katedraalissa

Kuningas

Keisari Henrik VI tunnusti hänet useiden sotilaallisten yhteydenottojen ja taisteluiden jälkeen Böömin hallitsijaksi vuonna 1192. Hänet kuitenkin syrjäytettiin pian hänen osallistuttuaan salaliittoon Saksan ruhtinaiden kanssa syrjäyttää Hohenstaufenit. Hyödyntäen Saksan sotaa Filip Schwabenialaisen ja Welf-suvusta keisariksi valitun Otto IV:n välillä hän kuitenkin julisti itsensä uudelleen Böömin kuninkaaksi. Filip tunnusti arvonimen saadakseen tukea sotaan Ottoa vastaan. Vuonna 1197 Ottokar pakotti nuoremman veljensä, herttua Vladislaus III:n antamaan Böömin hänelle ja tyytymään pelkästään Määriin.

Vuonna 1200 kun Otto oli niskan päällä, Ottokar hylkäsi liitonsa Filipin kanssa ja julisti tukevansa Ottoa. Otto ja paavi Innocentius III tunnustivat hänet perinnölliseksi Böömin kuninkaaksi. Filip kuitenkin hyökkäsi Böömiin ja pakotti Ottokarin maksamaan sakkoa. Ottokar kääntyi taas Filipiä vastaan ja nuoren kuninkaan Fredrik II:n puolelle. Vuonna 1212 Fredrik antoi Ottokarille Sisilian kultaisen bullan, joka tunnusti Ottokarin ja perillisensä Böömin kuninkaiksi. Kuningas ei näin ollut enää keisarin nimitettävissä ja hänen täytyi osallistua vain lähellä Böömiä pidetyille valtiopäiville. Böömin kuninkaiden täytyi myös hankkia keisarille 300 ritaria henkivartijoiksi kun he menivät Roomaan paavin kruunattaviksi.

Vuonna 1226 Ottokar lähti sotaan Itävallan Fredrik II:sta vastaan, tämän peruttua kihlauksen, jolla Ottokarin tytär nuorin tytär 15-vuotias Agnes olisi naitettu keisari Fredrik II:n vanhimmalle pojalle Henrikille (1211–1242). Ottokar kihlasi vuonna 1229 tyttärensä myös Englannin Henrik III:lle, mutta keisari esti tämän, koska tiesi Henrikin vastustavan Hohenstaufeneita. Leskeksi jäänyt keisari halusi itse avioitua Agnesin kanssa, mutta tämä ei enää halunnut suostua järjestettyyn avioliittoon ja tässä vaiheessa Ottokar oli jo kuollut. Paavin avulla hän meni luostariin.

Ottokarin hallintokausi loi perustan vahvalle Böömin valtiolle, joka tuli saavuttamaan voimansa huipentuman 1200-luvulla. Hän kuoli ajalleen huomattavan iäkkäänä, 75-vuotiaana Prahassa joulukuussa 1230. Hänet on haudattu Pyhän Vituksen katedraaliin.

Avioliitot ja jälkeläiset

Ottokar I ja toinen puoliso kuningatar Constanze, Landgrafenpsalter 1211–1213

Ottokar avioitui ensimmäisen kerran vuonna 1178 Adelheid von Meißenin kanssa (1160 jälkeen - 2. helmikuuta 1211) ja heille syntyivät lapset:

• Vratislav (ennen 1181–1225 jälkeen)
• Márketa/Dagmar (1186?– 24. toukokuuta 1212/1213) avioitui 1205 Tanskan kuningas Valdemar II:n kanssa.
• Božislava (k. 6. helmikuuta 1238), avioitui Ortenbergin kreivi Henrik I:n kanssa.
• Hedvika, ryhtyi nunnaksi Gernroden luostariin

Vuonna 1199 Ottokar hankkiutui eroon puolisostaan Adelheid von Meißenista julistamalla avioliiton mitätöidyksi sekä peruutetuksi liian läheisen sukulaisuuden perusteella (he olivat keskenään viidensien serkkujen pikkuserkkuja) ja ajoi puolisonsa tyttärineen pysyvästi maanpakoon vuonna 1205 tämän synnyinmaahan. Adelheid taisteli aviottomiksi julistettujen lastensa puolesta pitkään, kunnes vetäytyi luostariin Meißenissa vuonna 1210.

Ottokar avioitui toisen kerran vuonna 1199 Unkarin kuningas Béla III:n ja kuningatar Agneksen nuorimman tyttären Constanzen (n. 1180 – 6. joulukuuta 1240) kanssa. He olivat keskenään neljänsien serkkujen pikkuserkunpikkuserkunpikkuserkkuja.

Heille syntyi yhdeksän tai kymmenen lasta:

• Vratislav (n. 1200 – ennen vuotta 1209), kuoli alle 10-vuotiaana
• Judita (n. 1202 – 2. kesäkuuta 1230), avioitui 1213 Kärntenin herttuan Bernhard von Spanheimin kanssa
• Anna Lehnická (n. 1204 – 23. kesäkuuta 1265), avioitui Wrocławin herttua Henrik II:n Hurskaan kanssa
• Anežka/Agnes (1203, 1206 tai 1208 – ennen vuotta 1210 tai ennen pyhän Agnesin syntymää), kuoli todennäköisesti lapsena
• Venceslaus I (n. 1205 – 23. syyskuuta 1253), Puolan prinssi; avioitui 1224 prinsessa Kunigunde von Schwabenin (1202–1248) kanssa
• Vladislaus, Määrin rajakreivi (1207 – 10. helmikuuta 1228), kuoli 19-vuotiaana
• Přemysl, Määrin rajakreivi (1209 – 16. lokakuuta 1239), avioitui Margarete von Merianin, Meranian herttua Otto I:n ja Burgundin kreivitär Beatrice II:n tyttären kanssa
• Vilemína/Blázena (noin 1210, Praha - 24. elokuuta 1281, Milano) ryhtyi nunnaksi ja eli Milanon herttuakunnassa
• Anežka/ Pyhä Agnes (20. tammikuuta 1211 – 6. maaliskuuta 1282), hänet kihlattiin ensin alle viisivuotiaana Sleesian prinssi Konradin kanssa, joka kuitenkin kuoli. 8-vuotiaana hänet kihlattiin keisari Fredrik II:n vanhimman pojan Henrikin kanssa ja hän vietti seuraavat kuusi vuotta Leopold VI:n hovissa kasvatettavana tulevaksi keisarinnaksi. Kihlaus purettiin vuonna 1225/1226, koska Leopold halusi Henrikin naivan oman tyttärensä, Itävallan herttuatar Margarete von Babenbergin. Agnes lähti takaisin Prahaan. Englannin kuningas Henrik III:n Plantagenet'n valtuuskunta saapui Prahan hoviin ja 14-vuotias Anežka kihlattiin hänen kanssaan, mutta vuonna 1229 Henrik purki kihlauksen keisari Fredrikin painostamana. Tämän jälkeen leskeksi jäänyt Fredrik ehdotti nyt jo 18-vuotiaalle Agnekselle avioliittoa, mihin hänen ei enää tarvinnut suostua, koska isä Ottokar oli jo kuollut ja veli Venceslaus antoi suosikkisisarensa itse päättää. Agnes ryhtyi Prahan fransiskaanien klarrissalaisten abbedissaksi paavi Gregorius IX:n avulla. Paavi Pius IX julisti hänet autuaaksi vuonna 1874 ja paavi Johannes Paavali II kanonisoi hänet vuonna 1989.