Lättähattu

Lättähattu on 1950-luvulla vaikuttanut suomalainen nuorisokulttuuri. Nimitys viittaa pukeutumistyyliin. Lättähattujen eli Helsingin slangissa lättäreiden tai lätäreiden sanotaan olleen ensimmäinen selkeästi katukuvasta erottautunut suomalainen nuorisokulttuuri. Lättähatut olivat yleensä työväenluokkaisia tai alemman keskiluokan nuoria, jotka kuuntelivat rock and roll -musiikkia ja ulkomaista pop-musiikkia. Lättähattukulttuuri syntyi Helsingissä 1950-luvun alussa, ja levisi kaikkialle Etelä-Suomeen. Muualla Suomessa lättähattujen vaikutus oli vähäisempi.

Pukeutuminen

Asun lähtökohta oli tavallinen tumma puku; housuja kavennettiin lahkeista niin paljon kuin mahdollista. Vastaavasti takin harteita paisutettiin toppauksilla mahdollisimman paljon. Leveä solmio oli osa tyyliä ja kokonaisuuden kruunasi tälle kulttuurille nimensä antanut, litteäksi lyöty tai litistetty hattu, yleensä Borsalino tai Roston. Aitoa lättähattua ei saanut valmiina kaupasta, vaan se piti tehdä höyryttämällä kupua niin kauan että se saatiin litistettyä noin kolmannekseen alkuperäisestä.

Lättähattujen silmiinpistävin piirre oli hiustyyli. He kasvattivat tukkansa pitemmäksi kuin nuorilla oli tuolloin tapana, ja he kampasivat sen hiusrasvalla (Suave tai Brylcreem) taaksepäin. Myöhemmin pukeutumistyylille antoi tunnusmerkin nahkatakki sekä 1950-luvun lopusta lähtien farkut. Kenkinä olivat teräväkärkiset nahkasaappaat, (brittiläisen hävittäjäkoneen Spitfiren mukaan nimetyt ”spittarit” tai ”rotantappokengät”), tai pyöreäkärkisemmät, häränverenpunaiset tai mustat ”pläägät”, ”Messerschmittit”. Kengän korko oli usein raudoitettu. Raudoitus suojasi korkoja kulumiselta ja antoi kävellessä omaleimaisen äänen.

Tyttöjen pukeutuminen oli vastaavaa: puseroissa käytettiin hartiatoppauksia, hame oli mahdollisimman kapea, alle polvien ulottuva sekä varustettu takahalkiolla joka mahdollisti kävelyn. Kenkinä olivat kiilakantaiset joiden päällä pidettiin asuun kuuluvia päällyskenkiä; ne riisuttiin vain tanssia varten. Päähineenä oli villamyssy, minkä vuoksi tyttöjen nimikkeeksi tuli "myssymissi". Asun kruunasi mahdollisimman räikeä huulipuna. Vaihtoehtoisesti jotkut tytöt pitivät ihoa nuolevan tiukkoja pitkiä housuja, josta tuli toinen nimike "piukkapöksy".

60-luvun alussa tulivat muotiin hiukan polven alle ulottuvat kellohameet, joiden alla käytettiin helmat koholle nostavia moninkertaisia alushameita; kengätkin vaihtuivat piikkikorkoisiksi.

Muita kulttuurin piirteitä

Lättähattukulttuurin tunnusmerkki oli rock and roll -musiikin ohella moottoripyörä. Suosituimmat merkit olivat brittiläiset Triumph ja Ariel, amerikkalaiset Harley-Davidson ja Indian, sekä tšekkiläinen Jawa.

Lättähattukulttuuri väistyi 1960-luvun puoliväliin tultaessa ensin rautalangan ja myöhemmin Beatlesien myötä. Teddy-kulttuuria voi pitää lättähattujen jatkumona.

Myöhempiin verrattuna nämä omaleimaisen näköiset nuoret olivat hyvin kilttejä; asu ja käytös - eritoten räikeä julkinen tupakointi - olivat pääasiassa murrosikäisten uhittelua. Pahantekoon ei juurikaan syyllistytty. Päätarkoitus oli "poroporvarillisten" aikuisten ärsyttäminen - mutta siinä noudatettiin varsin tarkkaa kunniakoodia. Juopottelu oli poikkeuksellista.^lähde?

Viitteitä kirjallisuudessa ja musiikissa

Juice Leskinen kuvaa kappaleessaan ”Marilyn” lättähattukulttuuria: Olin nuori ja keuhkoissa kirveli Boston / Brylcremikutreilla keikkui Roston.

Mika Waltari korotti äänensä lättähattujen puolesta kirjassaan Tähdet kertovat, komisario Palmu, josta tehtiin myös tunnettu elokuva. Waltarin mukaan nuorten syyttäminen huliganismista oli täysin väärin. Kyseessä onkin eräs kantavimmista kannanotoista aikakauden moralismia ja tekosiveyttä vastaan.

Juha Vainion albumilla Albatrossi ja sorsa on Reino Latusta kertova kappale ”Viimeinen lättähattu”.

Irwin Goodmanin albumilla Härmäläinen perusjuntti on kappale ”Tahdon lättähattujen vanhainkotiin”.

Aiheesta muualla

• Föribeat: Lättähatut ja villamyssymissit
• Pitäjänmäki muistelee: Lättähatut ja villamyssymissit
• Matti Lilja: Lättähattujen sankari. (Poikien kirjoja. 119 sivua) Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1955.