Lowell George

Lowell George

Lowell Thomas George (13. huhtikuuta 1945 – 29. kesäkuuta 1979) oli yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja multi-instrumentalisti, joka tuli tunnetuksi erityisesti Little Feat -yhtyeen johtohahmona 1970-luvulla. Hän soitti myös The Factory ja Frank Zappan The Mothers of Invention -yhtyeissä. George oli myös levytuottaja ja sessiomuusikko. Häntä pidettiin erityisen taitavana slide-kitaristina. Hänen joko yksin tai osittain kirjoittamia ja laulamia kappaleita ovat muun muassa "Willin'", "Dixie Chicken", "Rock and Roll Doctor", "Long Distance Love" ja "Rocket in My Pocket".

Elämä ja ura

Lowell George syntyi ja vietti lapsuutensa Hollywoodin liepeillä Los Angelesissa. Georgen kiinnostus musiikkiin ilmeni jo hyvin nuorena: Hänen ensimmäinen soittimensa oli huuliharppu, ja myöhemmin hän soitti huilua koulun marssiyhtyeessä ja orkesterissa. Vähitellen kuitenkin hänen pääsoittimekseen vakiintui kitara. Teini-ikäisenä George oli aluksi erityisen kiinnostunut jazzista, mutta hän innostui myöhemmin ajankohtaisista rockyhtyeistä sekä myös bluesista, etenkin Howlin' Wolfista.

The Factory

20-vuotiaana George perusti ensimmäisen varsinaisen yhtyeensä nimeltä The Factory, jossa oli mukana toisinaan Fred Martin -nimellä tunnettu Martin Kibbee, jonka kanssa hän myöhemmin kirjoitti joitain Little Feat -kappaleita. Loppuvaiheessa yhtyeessä soitti myös tuleva Feat-rumpali Richie Hayward. The Factory levytti muutamia kappaleita mutta ei koskaan onnistunut saamaan aikaiseksi kokonaista albumia.

The Mothers of Invention

The Factoryn jälkeen George lauloi ja soitti kitaraa lyhyen aikaa The Standells-nimisessä orkesterissa. Loppuvuodesta 1968 Frank Zappa kutsui hänet The Mothers of Invention -yhtyeeseensä laulaja Ray Collinsin tilalle, joskin George päätyi enimmäkseen soittamaan kitaraa. Hänen pestinsä The Mothers of Inventionissa kesti noin puoli vuotta, ja hän soitti esimerkiksi Weasels Ripped My Flesh ja Burnt Weeny Sandwich -albumeilla. Vaikka Georgen aika yhtyeessä jäi lyhyeksi, hänen katsotaan oppineen Zappalta paljon sekä yhtyeen johtamisesta että musiikkialasta yleensä. Hän tutustui samalla myös tärkeisiin yhteistyökumppaneihin, kuten Bill Payneen, Roy Estradaan ja kuvataiteilija Neon Parkiin.

Little Feat

George perusti Little Featin yhdessä Bill Paynen (kosketinsoittimet, laulu), Roy Estradan (basso) ja Richie Haywardin (rummut) kanssa vuonna 1969. Yhtyeen nimi viittaa Georgen "pieniin jalkoihin", mutta Haywardin mukaan sana 'feet' ('jalat') kirjoitettiin muotoon 'feat' The Beatlesin innoittamana. Aluksi yhtyeen musiikki pohjasi vahvasti muun muassa bluesiin, kantriin ja rock and rolliin, mutta se monipuolistui ajan myötä vielä entisestään. Ensimmäinen albumi Little Feat ilmestyi tammikuussa 1971. George laulaa levyn useimmat kappaleet, mutta laulunkirjoitusvastuu jakautui vielä melko tasaisesti hänen ja Paynen välille. Seuraavalla albumilla Sailin' Shoes (1972) George kirjoitti jo valtaosan kappaleista. Sama toistui Dixie Chicken -levyllä (1973), jolla hän toimi myös tuottajana. Ennen albumin levyttämistä orkesterissa oli tapahtunut iso muutos, kun Kenny Gradney korvasi Estradan bassossa ja yhtyeeseen liittyivät myös kitaristi-laulaja Paul Barrere sekä lyömäsoittaja ja laulaja Sam Clayton. Kokoonpanon muutoksen myötä Little Featin musiikista tuli entistä funk- ja rhythm and blues -vaikutteisempaa. Barreren liittymisen jälkeen George alkoi myös keskittyä yhä enemmän nimenomaan slide-kitaran soittamiseen. George toimi edelleen tuottajana albumeilla Feats Don't Fail Me Now (1974) ja The Last Record Album (1975) ja lauloi pääosan kappaleista. Etenkin jälkimmäisellä levyllä kuitenkin Paynen ja Barreren osuus lauluntekijöinä kasvoi selvästi, mikä vei yhtyeen tyyliä jazzmaisempaan suuntaan. Näihin aikoihin Georgella alkoi olla pahoja ongelmia erilaisten päihteiden kanssa, ja hän kärsi myös etenevissä määrin liikalihavuudesta. Vuoden 1977 levyllä Time Loves a Hero Georgen rooli laulunkirjoittajana kutistui entisestään ja hän laulaa ainoastaan kolme kappaletta yhdeksästä. Albumin tuotti myös Sailin' Shoesin tuottanut Ted Templeman. George ei pitänyt lainkaan esimerkiksi muun yhtyeen kirjoittamasta fuusiokappaleesta "Day at the Dog Races"; konserteissa hän usein poistui mielenosoituksellisesti lavalta, kun yhtye alkoi soittaa sitä. Vuonna 1978 Little Featiltä ilmestyi Georgen tuottama livetupla-albumi Waiting for Columbus, jonka sisältö koostui edellisen vuoden elokuussa Lontoossa ja Washingtonissa pidettyjen konserttien materiaalista. Näihin aikoihin George työsti myös sooloalbumia, joka ilmestyi alkuvuodesta 1979 nimellä Thanks I'll Eat It Here. Hän lähti kiertueelle promotoidakseen levyä. Kesäkuussa hän kuitenkin kuoli kesken kiertueen sydänkohtaukseen. Ennen kuolemaansa George oli suunnitellut kokoavansa Little Featin uudelleen ilman Paynea ja Barrerea. Marraskuussa samana vuonna ilmestyi vielä Feat-albumi Down on the Farm, jolla George on mukana usealla kappaleella kirjoittajana, laulajana, soittajana ja tuottajana.

Lowell George levytuottajana ja studiomuusikkona

Monien Little Feat -levyjen ja sooloalbuminsa ohella George tuotti Grateful Dead -yhtyeen albumin Shakedown Street (1978). Hänen osittain tuottamiaan levyjä ovat myös GTO's-tyttöyhtyeen Permanent Damage (1969), Valerie Carterin Just a Stone's Throw Away (1977) ja John Starlingin Long Time Gone (1977).

George soitti (useimmiten slide-kitaraa) myös monien artistien levyillä, kuten Jackson Browne, John Cale, The Meters, Harry Nilsson, Robert Palmer, Bonnie Raitt, Linda Ronstadt, John Sebastian ja Carly Simon.

Perhe

Lowell George oli kaksi kertaa naimisissa. Ensimmäisestä avioliitostaan hänellä oli kaksi poikaa, Forrest ja Luke. Toisesta avioliitostaan hänellä oli ottopoika Jedediah ja tytär Inara George, joka on myös muusikko.

Diskografia

• Thanks I’ll Eat It Here (1979)